Hyvän kirjan merkki

Luen opusta toiseen kertaan ja on kuin edellistä kertaa ei enää olisi. Vaikka tietysti se häämöttää jossain, minne en näe - valmiudessa tarttua lauseisiin, esimerkiksi. Innostun taas, mutta myös kysyn kysymistäni.

Mitä enemmän olen opiskellut, lukenut, keskustellut, sen enemmän alan kallistua siihen, että hyvän kirjan merkki on tietty levottomuus ja uteliaisuus ja innostus. Ei se, että se tuntuu luotettavalta rakennelmalta, jonka kuistilla voi istua silmäillen vilinää toisaalla. Ei, ei. Pikemminkin hämmennys, rakennuksen katoavuus, kun sen sisään astuu: se olikin pelkkä optinen illuusio, tai kielellinen illuusio, ja jokainen yritys kairata seinähirsistä näytepalaa päättyy tyrmistykseen siitä, ettei hirsiä pysty koskettamaan eikä käsittelemään.

Ja silti illuusioon voi astua, ja sen lävitse voi kävellä. Sen läpi voi myös katsella, mutta ei se kannattele.

Leijun ilmassa ja mietin, miten vastata kysymyksiin, sitten kun tentti tulee. Lauseet merkitsevät niin eri asiaa itselle, lopulta, niitä lukee aiempien oivallusten lävitse. (Ja entä sitten vaikka kirjassa sanotaan juuri niin - en voi eritellä tentissä, miten teemaa käsitellään toisen katumukseen pakottamisen yrittämisen kautta Coetzeen Häpeäpaalussa. Tai ehkä voin. Riippuu kysymyksestä. Olen ennenkin heittäytynyt häpeämättä ruotimaan asiaa juuri siltä kantilta kun katson sitä voitavan valottaa parhaiten.)

Ei sen ole oikeastaan väliä. Toivon, että käsi olisi muutaman viikon päästä siinä kunnossa, että kykenen käyttämään hyväkseni opintosihteerin ystävällistä tarjousta tehdä tentti koneella - käsin kun en sitä pystyisi tekemään.

Hauskaa saada lukea uudestaan hyviä kirjoja.

Nyt niitä taustoittaa se hiljaisuus ja rauha, jossa olen kulkenut kesän ajan. En tiedä, olenko ansainnut tai tarvinnut sitä, mutta vaikuttaahan se.