Päiviä, jolloin aika virtaa ja päiviä, jolloin aika pysähtyy. Kevät murtautuu raivokkaasti ulos talven hajuttomasta häkistä, ryöppyää puistojen halki mutaisina puroina, lintujen reviirihuutoina, oksahangat esiin tarkasti piirtävänä valona. Istun syvällä esseeni kuilussa, raaputan esiin argumentaation ydintä. Herään ennen viittä aamuisin, mieleni kääntelee ideoita levottomana. Koska netti on matkustanut Faunin mukana Marokkoon, annan mielen myllätä samaan tapaan kuin annan räksien myllätä maata palstan laidoilla kitkiessäni. Keitän puuron rauhassa, kieräytän siihen edellisenä kesänä kerättyjä marjoja, annan olla. Tulee jos on tullakseen. Joskus kirjoitan käsin puoliksi revittyihin laskujen kuoriin tai pidemmän kauppakuitin takapuolelle. Useimmat noista muotoiluista saavat jäädä omaan arvoonsa sitten kun alan kirjoittaa. Ne keskustelut on käyty jo.
Kehoni tärisee muistuttaakseen avaruudellisuudestaan. Se puurtaa venytystä ja rentoutusta, ilma sitkeytyy ja aika käy ajatuksista ja argumenttien rakentamisesta sakeaksi. Pusken sen kaiken läpi kevään rajallisuudessa, myöhästyneen kevään. Palaan kehon äärelle välillä kahdellakin liikuntatunnilla päivässä, koetan sitä kautta kieltää levottomuutta tärisemästä kaikkea arvostamaani hajalle. Alan nähdä seksuaalisia unia. Kun menen hieromaan, melkein huimaa. Olen niin yksin, niin kaukana, ja silti voi koskettaa lämmintä, hengittävää lihaa, samanlaista kuin omani, työntää sitä lempeästi kunnes se huokaisee ja rentoutuu. Kun hieron, ei ole muuta. Mutta kun lähden, luuttuan lattian puoleltani ja kirjaan jännitykset latinankielisin nimin, levottomuus palaa. Koska netti on matkustanut ja olen ajatellut selviäväni ilmankin, en voi kuunnella musiikkia. Tai pikemminkin: ei ole musiikkia.
Päästän esseestä irti lopulta kaksi päivää ennen kuin olisi pakko. Olen lukenut sitä aamupäivän ja todennut, etten halua sanoa enää mitään, tai oikeastaan, vielä mitään uutta. Haluan ottaa etäisyyttä, palata sen pariin uutena. En halua muistaa, mitä olen pitänyt pulmallisena ja mitä sujuvana kohtana. En halua nimetä kappaleita ja lauseita siten, haluan pystyä lukemaan esseen sen kulttuurihistoriallisen syntyprosessin rekonstruoinnin sijaan. Haluan nähdä sen, hengittää sitä, tuntea siinä kiihtymystä ja etäisyydenottoa. Vasta sitten pystyn työntämään sitä lempeästi sellaiseen asentoon, että rentoudumme molemmat. Niin, en ajattele kirjoittamista kovin erilaiseksi kuin ihmisten hieromistakaan. Tai keramiikan tekemistä. Tai tiskaamista, sen puoleen.
Fauni palaa vähän sen jälkeen Marokosta. Se tuntuu surulliselta, juuri kun olen tottunut hänen poissaoloonsa. (Ja sitten tunnen itseni roistoksi sen surullisuuden takia, se tuntuu väärältä, mutta eihän tunne voi olla väärä?) Hänen poissaolonsa on jotenkin vähemmän ravisuttavaa silloin kun hän on tasaisemmin poissa ennaltatiedetyn ajan eikä sillä tavalla arvaamattomasti kuin täällä ollessaan. Kun hän palaa, on vaikea pysyä koossa siltä ajatukselta, että hän palaa vain lähteäkseen heti uudestaan, osoittaakseen, että välittää enemmän lähtemisestä kuin kanssa olemisesta. En enää kykene hahmottamaan hänen välittävän minusta, tai ehkä se on vain hänen neuvottomuuttaan sen seikan kanssa, että itseni on joskus vaikeaa tuntea itsensä seuran arvoiseksi, kun jalkaterä kipuilee, keskittyy opintoihin eikä jaksa innostua yökausien ryyppäämisestä. Sitä arvottomuuden tuntua ei koskaan tule silloin kun on yksin, ei katsellessa puita, pilviä ja lintuja, ei pelleillessä koiran kanssa, ei oikeastaan Vompsunkaan kanssa ollessa (siinä suhteessa on sitten taas omat koetinkivensä). En osaa sanoa, mistä se arvottomuus ja siihen liittyvä pelko tulee Faunin kanssa. Se on hyvin lähellä sitä tuntua, jota koin koulussa, koulukiusaamisen yhteydessä, ja vanhempien kanssa: tuntua siitä, että aivan sama, miten paljon yrittää, mikään ei riitä, mitään valittua polkua ei vain voi oikein hyväksyä, aina jää puuttumaan jokin oleellinen, että on viallinen ja noita toisia kiusaa se, ja että he osoittavat sen ottamalla läheisyytensä ja toveruutensa konkreettisesti pois. Faunia tietysti raivostuttaa, että koen tuolla tavalla. Ymmärrän sen oikein hyvin, minuakin raivostuttaisi (ja raivostuttaakin, olisi mukavaa olla edes hitusen omnipotentimpi). Mutta tuntemus palaa palaamistaan. Se tuntuu ikävältä, koska Fauni on kiltti ihminen. Hän vain arvostaa hyvin erilaisia asioita ja haluaa hyvin erilaisia asioita, kuten lähteä äkisti kalliille matkoille, eikä minulla ole sellaiseen mahdollisuutta aikataulullisesti eikä rahallisesti. Asiaa ei helpota sen tajuaminen, että itse mieluummin odottaisin, että matkakumppaniksi haluamani ihminen pääsisi matkaan, kuin menisin yksin tai muiden kanssa. Me olemme tässä hyvin erilaisia ja mietin yhä enemmän, onko se asia, jonka kanssa en opi olemaan sitten mitenkään Faunin kohdalla. Muiden kanssa olen osannut sellaisen paremmin, ja olen hämmentynyt, miksi se nyt tuntuu niin vaikealta. Jotenkin heidän kanssaan on ollut helpompaa hahmottaa, että he silti haluavat jollakin tavalla todella paljon olla myös minun kanssani. Tunnen itseni suurinpiirtein totaalisen kyvyttömäksi muodostamaan yksinkertaista keveää suhdetta, jossa osaisin olla varma siitä, että minusta välitetään. Ja tajuan, etten voi tietysti mitään muuta pyytääkään, onhan meillä oma omituinen suhdehistoriamme.
Koetan nyt kuitenkin vielä pysytellä siinä epävarmuudessa ja ottaa selvää, mistä siinä on kysymys. Ehkä opin jotakin. Ajattelen tätä kaikkea meditaationa: olla vain läsnä niissä tuntemuksissa, elää ne läpi, kestää ne. Se minua kyllä huolestuttaa, mitä se teettää ilolle. Ehkä ei mitään pysyvää, ainakaan. Haluan ajatella niin. Ilo odottaa jossakin kulman takana, ja onhan minulla elämässäni monia iloja niissä kohdin, joissa kuljen itsekseni tai koiran kanssa tai nauran Vompsun tai jonkun ystävän kanssa, tai tunnen joogassa, miten äkisti jokin lihas oikein tärähdysmäisesti päästää jännityksestään.
Yksi päivä ennen Faunin paluuta itkin pari tuntia putkeen. Aloitin joogatunnilla, tein putkityynyyn märän läntin, ja jatkoin tietokoneluokassa ja kasvitieteellisessä puutarhassa. Sitten kiirehdin itkuttomana työpaikalle kirjoittamaan tyhjälle potilaskortille piinaavat sanat, koska siitä kaikesta alkoi kiteytyä runo, ja tiedän, miten levoton olen, jos runo alkaa marssittaa minua; se on ulkoistettava, jotta pystyy olemaan ja aistimaan tarkasti kaiken muunkin kokemansa. Olin juuri heittänyt irti essestä, joten en halunnut olla runon orjana. Tuntui vapauttavalta, että runo sillä tavalla tuli luokse. Välillä ne tulevat. En pidä siitä, miten ne vaativat usein syntyedellytyksikseen sellaisen tärisevän yksinäisyyden ja etääntyneisyyden tunnun. Eivät toki aina, mutta sellaisissa kohdissa ne tulevat kerkeimmin, ehkä koska ne ovat selviytymismekanismi. Siis minulle. En koeta tässä esittää mitään yleistä teoriaa runoudesta, kuten en yleistä teoriaa mistään muustakaan. Mutta monesti selviydyn, koska asia kiteytyy runoksi. Siinä muodossa pystyn päästämään siitä irti. Siitä: hirvittävästä yksinäisyydestä, tunnusta, että huutaa huutamistaan tai puhuu puhumistaan mutta kukaan ei kuule eikä välitä.
Kaiken tämän lomassa mietin aina välillä kaiholla blogin kirjoittamista ja sitä, hankkisinko nettitikun, jotta voisin taas kirjoittaa. Ainoat nettini ovat tätänykyä Faunin kännykkänetti ja yliopiston tietokoneluokan netti. Tietokoneluokassa ei useimmiten kirjoituta, koska istun siellä muutenkin niin paljon kirjoittamassa kouluasioita ja minua kirjoituttaisi usein juuri aamusta, kun luokka ei ole vielä auki. Se aukeaa vasta aamukahdeksalta. Faunin kännykkänettikään ei oikein innosta kirjoittamaan. Ehkä kyse on ollut myös esseestä, se imi minut niin täysin sisäänsä. Nyt kun olen pudistanut sen vaateet hetkeksi kauemmaksi, kerkiän hetken hengähtää ja kirjoittaakin. Ja kun netti on palannut Marokosta. Tosin se on täällä vain varhaisaamuisin ja iltaisin, kun Fauni ei ole töissä. Usein iltaisin olen niin väsynyt, etten osaa ajatella kuin ruokaa ja nukkumista. Mutta ehkä sekin nyt muuttuu, kun olen päästänyt irti esseestä. (On palattava vielä kerran, mutta se sujunee nopeammin.) En tiedä, onko kyse myös hiljaisuudesta harmaan kissan lähdettyä. En ole osannut vielä kaivata sitä.
Erossa blogista olen miettinyt paljon bloggaamisen merkitystä ylipäänsä. Tai sanallistamisen merkitystä. Tavallaanhan se on näkemisen harjoitus. Ja se mahdollistaa palaamisen tavalla, joka on muuten suljettu ainakin omalta muistiltani. Niin voi myös puhua toisille, tuntea olevansa heihin yhteydessä.
Olen ajatellut, että kun elämä hidastuu, palaan taas kirjoittamaan.
Eilen liukastuin kalliolla. Tulin alas kivistä rinnettä ja vasen jalka lipesi alta. Ehdin ennen maahan tussahtamista tajuta, että kohta sattuu. Onneksi en saanut kättä alle kunnolla, nyt siitä lähti vain pieni pala nahkaa mutta nivelsiteet jäivät koskemattomiksi. Sen sijaan kallion lipare töykkäisi vasenta pakaraa ja hännänseutua uuteen uskoon. Kiroilin, itkin, huusin ja möngersin mitenkuten liukkailta kallioilta tielle turruttava kipu ristiselässä. Koira ei meinannut antaa pyydystää itseään vaan halusi pitää etäisyyttä sellaiseen elämöintiin. Vapunpäivän aamuna kaikkialla oli tietysti muuten ihan hiljaista ja autiota, vain kukkia ja lintuja, ja kuivia lehtiä pöyhivät tuulenvirit. Mukana ei ollut rahaa eikä puhelinta, ainoastaan koirankakkapusseja ja kamera. Tavallisesti viidentoista minuutin matkaan paloi yli tunti, koska lonkkanivelten liikuttaminen liipaisi ison kivun. Niinpä vaapuin puolelta toiselle työnnelle itseäni eteenpäin pelkin pohkein ja takareisin. Loppumatkasta takareisiparat alkoivat poltella tehotreenin merkiksi. Koira huokaili ja mulkoili merkitsevästi vaappumistani. Vähitellen tunto alkoi palailla aluksi jotenkin halvaantuneen oloiseen lantioon. Pistelyitä, vihlaisuja. Helpotuksekseni en kuitenkaan ulostanut alleni eikä pissassa ollut verta. Menin sitten vappupiknikille raitiovaunulla, koska samahan tuo, makaako kotona vai ulkona hammasta purren. Ulkona oli ainakin muutakin ajateltavaa kuin kipu. Ystävät ilmeineen ja kuulumisineen.
Liukastumisen kanssa kävi hyvä tuuri. Tarkoitan tätä paitsi hidastamisen ja kirjoittamaan palaamisen kannalta, myös sen kannalta, että olisi siinä voinut käydä pahemminkin. Lääkäri tutki huolella alaselän nikamarakenteen ja lonkkanivelten liikkuvuuden, mutta vaikuttaa siltä, että korkeintaan SI-nivelten ja ehkä alimpien selkänikamien nivelsiteet ovat saaneet pienen källin. Voi siellä olla jotain mikrorepeämää, muttei mitään vakavampaa. Ei mitään, mikä ei parantuisi muutamien päivien lepäämisellä ja sitten kivun rajoissa kuntouttamisella. Vielä tuntuu karmivalta laskeutua istumaan tai lattiatasoon sekä nousta sieltä ylös, mutta vielähän tässä vaiheessa kudoksessa onkin tulehdustila ja se sieltä huutelee, että pysy paikoillasi, hulluämmä, anna meidän parantua. Enköhän jo kohta taas liiku ja tee työtä.
On jotenkin hurjan turvallista loukkaantua näin, että tietää tarkasti vamman syntymekanismin. Viime keväänä olin lääkärissä vapunaattona enkä tiennyt, miksi jalka oli turvonnut ja kävelemättömissä. Sellainen tekee jotenkin paljon levottomammaksi. Vieläkin jalka turpoilee ja särkee, mutta on siinä ollut jo kivuttomiakin päiviä, joten sekin kyllä vielä tuosta parantuu. Ei ehkä ihan uudenveroiseksi, mutta josko vaikka kuitenkin täysin kivuttomaksi, uskallan toivoa. Tai että olisi ainakin pitkiä kivuttomia jaksoja. Sen vamman rinnalla tuo pyllykälli tuntuu jotenkin hyvin pieneltä, viattomalta ja suorastaan jotenkin hupaisalta. Yksinkertaiselta, selkeältä, suoraviivaiselta. Sellaiselta, jonka voi unohtaa helpommin ja sitten vuosien päästä jonkun arpikudoksesta tiedustellessa joutua pähkäilemään pitkään, oliko tuolla alueella tosiaan sattunut jotakin omituista. Siitä huolimatta sitä pelkää juuri liukastumista ja jo ilmalennon aikana suuhun tulvahtavaa suolaisenkarvasta makua, joka vain lisääntyy seuraavien tuntien kuluessa. Mikä maku se on? Kivun maku? Kuulostaako tämän ihan hullulta? Minulla on ollut sellainen kivun maku niin kauan kuin muistan. Kivun laantuessa makukin laantuu. Vai onko se hädän maku? En osaa pelätä toimistani riippumatta iskeviä tai ainakin niistä epäsuoremmin seuraavia sairauksia ja vammoja samalla tavalla akuutisti kuin pelkään liukastumista. Tiedän syöpää pelkääviä ihmisiä, mutta en osaa itse pelätä sellaista, mille en koe voivani mitään. Liukastumiselle tietysti voisi. Ei kiipeilisi kallioille, kun on kevät ja sulamisvedet ovat muodostaneet pinnoille petollisia liukkauksia.
Liukastumisen jälkeen huomasin taas, miten ylättävän vaikeaa on kohdella itseään ystävällisesti silloin kun satuttaa itsensä. Enköhän vain sadatellut itseäni puolikkaan pässin perseeksi, kun sillä tavalla samosin luonnon helmaan miettimättä yhtään, mitä voisi käydä. Manasin itseäni myös kömpelöksi ääliöksi, jollaisten pitäisi tajuta pysytellä asfalttiteillä. Ylipäänsä olin sitä mieltä, että koko källi oli yksinomaan typeryyteni aiheuttama. Että into keväästä, ilo aamussa koiran kanssa kävelemisestä ja puiden nuppujen pullistumisesta oli ääliömäisyyttä, joka pitäisi kieltää kaltaisiltani. Kerroin itselleni, että no niin, nyt kyllä ne kyllästyvät sinuun lopullisesti, kun olet taas liikuntakyvytön vappuna etkä pysty laittamaan ruokaa, tiskaamaan, siivoamaan etkä taatusti kykene seksiinkään, koska et voi levittää etkä koukistaa jalkojasi ilman että ähkäiset kivusta. Että voikin olla näin vammainen olento. Harkitsin kotiin pungertaessani jopa sitä, josko kykenisin salaamaan koko källin ja teeskentelemään, ettei mitään ollut käynytkään. Jos vain pitäisin kivun ja hädän sisälläni ja purisin hammasta ja säteilisin piknikillä, ehkä minusta pidettäisiin sillä tavalla enemmän. Tarkastelin näitä ajatuksia. Välillä sattui niin, että laskeuduin kyljelleni makaamaan asfaltille ja vain hengitin ja annoin periksi itkulle. Sitten ponnistin uudestaan ylös vihlauksia vasten ja jatkoin matkaa. Ne muutamat ihmiset, jotka tuohon aikaan vapunpäivästä olivat liikenteessä, eivät kysyneet, oliko jokin hätänä. Kai he ajattelivat, että olen jotenkin superhumalassa tai jotain, vaikka koirakin oli mukana. Se tuntui niin epäystävälliseltä, että purin hammasta ja ajattelin, että mieluummin vaikka pyörryn kivusta kuin menen kysymään noilta mulkoilijoilta apua. (Nyt koko ajatus tuntuu aivan omituiselta, mutta tuo on kyllä osa selviytymismoodiani - painaa vain eteenpäin hammasta purren ja sisuuntua siitä, etteivät toiset älyä tarjota apua vaikka käyttäytyminen on selkeää kipushokkikäyttäytymistä.) Vielä sisään avaimella tullessani pidin mahdollisena, että vaikenisin koko nolottavasta tapaturmasta, mutta saatuani oven takanani kiinni romahdin täysin ja ulisin kuin pieni vauva. Jotenkin tuntuu vain edelleen niin pahalta, että useimmiten lapsena itseni satuttaessani lohdutuksen ja rauhoittamisen sijaan saikin vielä kestää moitteiden kuuron ja kuunnella, miten typerä, vastuuton ja kömpelö oli ollut ja miten nyt muiden päivä pilaantui sen takia. Oikeastaan on ihme, että ylipäänsä uskallan liikkua kaiken sen marinan jälkeen. Että olen jaksanut mennä tanssitunneille ja pyllähdellyt. Ratsastanut ja kivunnut nenä verta vuotaen takaisin hevosen selkään vain lentääkseni uudestaan minuutin kuluttua tantereeseen. Mutta kyllä se syyllistäminen on vienyt nautinnon niistä liikuntalajeista, joita lapsena pidin jotenkin vaarallisina ja mahdollisesti satuttavina (eikä vastapainoisesti puoleensavetävinä niin kuin ratsastus suurine, lämpimine ja aina hyväksyvine hevosineen oli), kuten luistelemisesta, voimistelusta tai uimaan hyppäämisestä. Tavallaan se on aivan ymmärrettävää: jos tulee huutoa ja syyllistystä heti, jos mokaa ja satuttaa itsensä, on tietysti järkevintä pysytellä sellaisten tekemisten ulkopuolella, jossa mokaaminen ja sattuminen on oletettavaa. Kukapa sitä tahtoisi pilata toisten päivän. Tai jos toinen on pahalla päällä, toisten elämän.
Sattuneesta syystä en ole soittanut vanhemmille. Koska mitään vakavampaa ei sattunut, en halua pilata heidän päiväänsä sillä, että he joutuvat miettimään, miten karmeaa on, että olen taas telonut itseni. Miten en osaa olla järkevä ja pysytellä kävelyteillä.
En sitten piknikilläkään teeskennellyt, ettei minua olisi sattunut. Irvistin välillä rohkeasti ja istuin kummallisesti muita korkeammalla venytyksissä apuna käyttämäni core roller -patukan päällä niin ettei alaselän tarvinnut fleksoida. Mutta että se osaa tuntua pelottavalta. Jotenkin koko se seikka, että tuo toisten mielikuvamaailmoihin ja keholliseen kuvitteluun sen seikan, että joskus sattuu ja on vaikeaa olla, tuntuu helposti pahalta. Ihmiset saattavat vaivaantua vammaisia ja kuolevia kohdatessaan. Tuntuu jotenkin julmalta tulla jaettuun tilaan ja sanoa koko läsnäolollaan, että tällaistakin se välillä on, ontuvaa ja ähkäisevää. Ei erityisen vaarallista, ei tällä kertaa, mutta vittumaisen tuntuista kyllä. Mikä saa miettimään, miltä tuntuisi tulla yhteiseen tilaan ja kertoa sairastavansa syöpää tai saaneensa HIVin.
On jotenkin silmiä avaavaa tajuta, miten paljon kipua ja onnettomuutta halutaan piilottaa. Ja ehkä myöskin, miten voimakas tarttumis- ja saastumisfantasia niihin saattaa liittyä. Se alkaa potilastietojen ehdottomasta salaisuudesta - toisen sairaudet ovat asioita, joita hoitohenkilökunta ei saa kertoa kellekään, ne ovat kipeitä yksityisasioita - ja ulottuu dysfunktionaalisten kenkävalintojen kautta ties minne. Että haluaa sievät kengät, normaalin näköiset kengät, vaikka ne sattuisivat jaloissa ja terveyskengät eivät. Ettei halua mennä ihmisten ilmoille, jos pelottaa, ettei osaa lakata itkemästä. Että on jollakin tavalla persoonaa leimaavaa, että kehossa vallitsee jokin tila, joka poikkeaa jostain hemmetin normaalista (mitä se sitten lieneekään). Että sitä tekisi mieli pyytää toisilta anteeksi.
En itse enää haluaisi tai jaksaisi piilotella kipua, vaikka ensiksi sellainen ajatus helposti yllättäkin minut silloin, kun sattuu. Toisaalta en haluaisi jäädä kivun enkä hädän uhriksikaan, ottaa sellaista roolia. Sattuu, tarvitsen hetken apua joissain asioissa, mutta se menee pian ohitse. On paljon muutakin kuin kipu. Kokemus ei koskaan pelkisty pelkkään kipuun pitkiksi ajoiksi, vaikka hetkellisissä piikeissä saattaa kaikki muu informaationkäsittelykyky samentuakin. Kyljelläni asfaltilla maatessakin erotin jonkin matkan päässä vaahteransiemenen. Siinä paikassa, jossa liukastuin, oli sammalta ja jäkälää, ja sellaisia pienenpieniä valkoisia kukkia, jotka näyttävät kauempaa nurmelle sirotellulta raesokerilta. Graniittia, pihlajien taimia. Koira pelkäsin, kun huusin sillä tavalla, se tärisi kallion huipulla korvat luimussa ja häntä koipien välissä. Ääntä piti muuttaa maanittelevaksi ja etsiä siihen iloinen sävy, jotta se uskaltautui takaisin luokseni. Löysin ilon siitä, että ainakin pystyin heiluttamaan varpaita ilman kipua. Ainakin koiraan meni läpi äänen iloinen sävy, koska se uskaltautui taas luokse ja heilutti häntää ja teiskaroi.
Tuntuu kummalliselta olla näin pysäytetty, suorastaan äkkipysäytetty. Menot loppuviikolta on peruttu. Nettiä ei ole, koska Fauni meni mieluummin tekemään etätöitä kahvilaan kuin olisi tehnyt niitä täällä, missä netti kuuluu heikommin. Voin silti kirjoittaa tietokoneen muistilehtiöön ja laittaa sen myöhemmin nettiin. Kumma kyllä se tuntuu jotenkin erilaiselta. Miksi? Lääkärissä käytyäni nukuin monta tuntia. On jotenkin väsyttävää liikkua niin hitaasti ja kivulloisesti. Käveleminen käy uskomattoman hitaasti, kun lonkkia ei henno vielä kivulta liikuttaa. Ylihuomisen tienovilla sen pitäisi helpottaa. Vaikeinta on laskeutua istumaan tai makuulle sekä nousta siitä seisomaan. Lattialla olevat tavarat ovat ulottumattomissani. Tai no, pääsen kyllä kovan kivun päälle nousten alas core rolleriin tukeutuen, mutta haluaisin antaa nivelsiteiden nyt parantua tulehdusvaiheen ajan mahdollisimman hyvin, että arpikudos jäisi pienemmäksi.
Onneksi täällä on muutama lainaamani kirja. Olen lukenut zenistä ja luovuudesta, vaikka oikeastaan kai pitäisi lukea kesätenttiin Vygotskya. Mutta olkoot. Niin kauan kuin sattuu, saan lukea zenistä. Siinä on paljon tuttuja ajatuksia, kuten jako tunnistamiseen ja havaitsemiseen, tuo Deweyn estetiikan filosofian peruskivi. Pyrkimys painautua pelkän tunnistamisen taakse sinne mikä pulppuaa iloa. Kokea, ei vain nimetä. Huomaan lukiessani alkavani ajatella liukastumistani jonkinlaisena opetuksena. Ei sellaisena, jonka voisi sanallistaa, ennemminkin hereille kopautuksena. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.
Tunnen äkisti myötätuntoa kaikkien meidän vaikeuksia tapahtuvan hyväksymistä kohtaan. Siihen liitttyviä sanallistuksia kohtaan. On vaikeaa olla hengissä, vaikeaa kuunnella lintuja aamuissa, tuntea sään lämpenevän ja kylmenevän, sietää muutosta kudoksissaan, väsymystä ja tärinää, vaikeaa ottaa kiintymystä vastaan sellaisissa muodoissa kuin toiset sitä kokevat parhaaksi antaa, liki mahdotonta olla kokematta järkytyksiä tuon tuosta ties minkä sanallistuksen tiimoilta, vaikeaa myös tyyntyä ja pysytellä yksinäisyydessä, valon viistoudessa ja kaiken tuntemisen ja aistimisen voiman keskellä, vaikeaa palata siitä huomaamaan, miten olisi tiskattava ja nosteltava vaatteita lattialta, vaikeaa uskaltautua argumentatiiviseksi ja myöntää, että pitää jotakin etenemistapaa toisia järkevämpänä, vaikeaa huomata kokevansa ponnistelematta niin suurta yksinäisyyttä, että toivoisi rakastuvansa johonkuhun, miltei kehen vain, jottei olo olisi niin tuulenpieksämä, vaikeaa hyväksyä toisten kunnianhimo ja täydellisyydentavoittelu kun on itse kuvitellut haluavansa päästää niistä irti niissä kohdin joissa huomaa heidän tarrautuvan siihen, vaikeaa haluta niin paljon ja niin polttavasti, vaikeaa olla kuulematta uhkaa sellaisissa sanoissa kuin kosto tai kihlaus tai suunnitelma, vaikeaa muistaa sovitut tapaamiset ja viikkojen eteneminen, että tulee kevät, kaiken tämän odottamisen jälkeen, että se tulee niin toisella tavalla kuin voisi kuvitella, ettei hahmota seuraavia askelmia oikein minkään suhteen. On vaikeaa ymmärtää, miksi ihmiset haluavat pitää toisistaan kiinni, miksi kiintyvät toisiinsa ja tekemisiin, onko se vain tottumusta ja arkuutta?
Jos lakkaan nimeämästä jonkin asian ongelmaksi, lakkaako se olemasta ongelma? Tai vaikeus, tai vahvuus?
Kirjoittamisessa on ainakin se hyvä puoli, että siinä voi kysyä tehostetusti ja sitten päästää irti ymmärtämisen halusta taas hetkeksi.
Tekstit
