Suuntautuminen

Auringon appelsiini kierii taivaan ylösalaisen salaattikulhon pohjan ja seinän mutkassa, taidelukion seinä hohtaa sisäistä valoa, jota kutsutaan väriksi, keltaista ja keltaisen taitoksia mäen täydeltä, pastellitalot, valkean kenttä. Syreenien rungoissa täplittyy oliivinvihreä, korkinruskea, tummanruskea, musta, varjot ovat saavuttaneet taas määräisyytensä. Kirkko nostaa keskisormensa talojen lomasta rehvakkaasti pystyyn, kellot odottavat vielä sunnuntaita. Iltapäivä, pakkasta, tekisi mieli sanoa painovoiman käyvän appelsiineihinkin, taskuissa ne ainakin painavat kangasta pussittamaan säännönmukaisesti alaspäin. Siksi kai alassuisia taskuja ei juuri valmisteta: mitäpä niihin säilöisi.

Lumelle ja jäälle on kylvetty hiekkaa, mutta kasvaako siitä kallioita, siirtolohkareita, aavikko vai peräti uusi kortteli? Kivikaupunkiko siementää? Ja kas näin me käymme kaksin siinä kaksikossa, joka on varattu kaltaisilleni: ihminen ja koira, ihmetellen erikseen muttei juuri yhdessä. Silti kuljemme nyörin yhdistäminä, rinkuloimme naapurustoa sikinsokin päivien mennen.

Niin selkeäksi käy maailma, kun iltapäivällä voi kävellä, ja portaissa tytöt puhuvat appelsiineista hiihtoretkillä siellä missä autojen ääniä ei kuulu. En minäkään niitä kuule, en nyt missään, kun valo maalaa kaupunkia ja päästän otteeni. Rasahtamatta sekoittuu talojen pakka, asunnot ja asukkaat vilisevät läpi kortteliston. Kun minulla on rakkaus, sanat pakenevat, mutta yksin, yksin ja tuskassa ne tulevat taas, ei silta eikä edes laituri, astinkiviä ainoastaan, liukkaita ja jäähattuisia sanoja, kaukana tasalakisista. Ne pistävät todellisuudesta esiin kuka mistäkin ja mitenkin. En tiedä, onko niitä viisasta käyttää.

Ei muuta meitä kuin koira ja minä, puhun sille eikä se kuuntele, ja tiedän sen, ja siksi kutsun asioita väärin nimin leikilläni, se ei välitä, en välitä, kuljemme vain ja sees pakkanen muuttaa vähitellen sormia ja varpaita tuntemattomiksi ja ylimääräisiksi osiksi, jotka joku on unohtanut korjata talteen työn päätyttyä.

Kaksi yötä myöhemmin käymme jäälle aamulla kun muut vielä nukkuvat ja näemme siellä auringon hilautuvan laivojen siluettien takaa ylös raskaana ja hehkuvana. Hitaasti se pungertuu, hitaasti. Teen jäällä hieman joogaa ja ihmettelen kaikkia niitä autiuden värejä, kultaa, syvää purppuraa ja kylmää sinistä. Sitten kävelemme takaisin kaupunkiin vain sopiaksemme seuraavan jääretken jo muutaman tunnin päähän.

Harmaan kanssa

Kissan silmät katselevat mitään näkemättä siihen, mistä hengitykseni ääni kuuluu. Mitä se on aiemminkaan nähnyt, kysyn mielessäni, ja korjaan heti: paljonkin. Se on reagoinut siihen, siristänkö silmiäni, tuijotanko. Nyt voin katsella sen kasvoja vielä vapaammin kuin ennen. Sen silmiä. Kuperat peilit tai kuut, huone heijastuu niistä, häämötän niissä katseineni ja käsineni. Niissä ei ole sisäistä valoa tai liikettä tänne, niin kuin kauan sitten silmien ajateltiin toimivan: niiden ajateltiin erittävän pieniä hiukkasia, jotka leijailivat nähdyn luo. Ne vain kääntyvät, kohdistuvat hengitykseeni.

Miettiiköhän kissa, miksi nykyään elämme pimennetyissä huoneissa? Vai ihmetteleekö se ainoastaan, miten aiemmin pimeässä niin kömpelöt ihmiset ovat käyneet suvereeneiksi tässäkin olosuhteessa? Vai eikö sitä kiinnosta?

Toinen kissa etsii auringonläikät, kielikylpee niissä takajalka nautinnollisesti kohti kattoa sojottaen. Kylpeekö se valossa vai lämmössä? Vai onko niin, että se löytää lämmön valon vihjeen perusteella? Sokeutunut harmaa ei mene läikkiin. Se makaa kyljellään sängyssä ja kehrää itsekseen.

Sormeni harhailevat sen turkkiin. Sellaisia mattoja ei ole kellään. Jokaisen kissan turkki tuntuu erilaiselta. Mitä sitten, pian, kun en voi silittää tätä turkkia enää? Sanonko joskus jossain nälkäistä kulkukissaa silittäessäni, että sen turkki tuntuu kumman tutulta? Vai petynkö salaa ja hiljaa aina lupaavan oloista turkkia silittäessäni ja huomatessani, ettei mikään tunnu juuri siltä? Lakkaanko jossain vaiheessa odottamasta?

Millaista olisi luottaa ihmiseen kuin kissaan? Luottaa siihen, että vaikka se poistuisi pitkiksi ajoiksi eikä sitä tunnistaisi sen palatessa, se tunnistaisi kyllä ja naukaisisi käheästi eikä sitten enää voisi epäillä? Mutta eiväthän ihmiset palaa, hupsu, muistutan itseäni, ihmisiä ei voi noin vain loukuttaa lumeen jääneiden painaumien perusteella.

Kissaa saattohoitaessa muistan monia asioita, joita en muistanut aiemmin, en pitkiin aikoihin. Muistan sekopäisen matkan Kaarinaan, katsomaan piispanlinnaa, josta olin lukenut jostain historiallisesta teoksesta. Olin oikeassa sen suhteen, että vanhemmat suostuivat lähtemään linnapaikkakunnalle. Vahinko vain, että erään rähjäisen kiertävän sirkuksen eläinleiri oli pystytetty pellolle hotellin eteen eikä siellä ollut samanlaista tunkua hoitamaan hevosia kuin kaupungissa. Sain harjata joka päivä kaikki hevoset, sellaisesta en ollut tohtinut koskaan edes fantasioida. Hädin tuskin jaksoin raahautua piispanlinnaa katsomaan. Toki oli selvää, että olisin muutenkin mieluummin tehnyt kotimaan matkan sirkusta seuraten, mutta siihen vanhemmat eivät olisi ikinä suostuneet. Heillä taisi olla kurjaa sillä välin kun harjasin hevosia. Turun linnassa puolestaan ihastuin oppaan keskiaikaiseen vaatetukseen ja yritin vaatia samanlaista vaatepartta itselleni. Se ei osoittautunut menestyksekkääksi hankkeeksi.

Muistan äkisti ukkosen tuoksun, joka sekoittuu yleisen saunan kiukaan tuoksuun, perunamaan tuoksuun, sateeseen vaahteroiden ja haapojen lehdillä, polun puoliksi maahan hautautuneilla punatiilen kappaleilla. Kahvikuppien kilahduksen niiden laskeutuessa lautasilleen. Isoäiti ja tämän ystävätär näkevät metsän seinässä kuolleiden kasvoja. Jos tuulee väärästä suunnasta, tehtaan paskanhaju täyttää kaiken ja särkee päätä. Onneksi väärästä suunnasta tuulee harvoin.

Isoäidin hautajaisissa ystävätär ei naura, hän on vakavoitunut. Olen tottunut toisenlaiseen. Hän on kutistunut, muuttunut jotenkin parkkiintuneeksi ja ehkä vähän vanuneeksikin, hiusten sävy on räikeämpi, missä ovat kirjavat kukikkaat nutut, hän kättelee ikään kuin emme tuntisi. Seison kolkkona lihatornina, yliopiston äkisti kaikesta tästä vieroittamana, yliopiston vai seksielämän, tiedä tuota, äkisti aikuiset muuttuvat hauraiksi ja vanhoiksi ja vähän melkein kuin pelkäävät puhua, koska minusta tulee herra eivätkä he ole tottuneet puhumaan semmoisille. Heidän kannaltaan asioita helpottaisi, jos ryyppäisin ja asuisin veneen alla. Hehän uskovat alkoholisteilla olevan sielun ja että siksi on oikein antaa näiden kylpeä vaikkei näillä olisi aina rahaa maksaa. Alkoholistien kanssa he eivät jää tuppisuiksi. Tai ehkä riittäisi, jos ryhtyisin ainakin johonkin kansanomaisempaan puuhaan kuin opiskelemaan filosofiaa. Ieva, meinaan sanoa, muistatko kun käytiin Sallilta ostamassa käytettyjä kuppeja ja povaus? Miksi ihmeessä sinä minua haluat kätellä ja sanoa, että otat osaa ja että minusta on nyt sitten tullut aikuinen? Etkö sinä herramunjee näe, että tässä seisoo se sama tyttö? Mutta jähmetyn jotenkin siitä vieraudesta niin kovasti, että siihen se vaan jää, kättelyyn.

Vasta vuosia myöhemmin puhun Ievasta jollekulle, näytän miten tämä nauruun purskahtaessaan kiekaisi ja heitti koko rintakehän, kaulan ja pään takakenoon. Niiden jutut olivat aina härskejä tai pyhiä ja äärimmäisen varovaisia ja kunnioittavia. Mitään siltä väliltä ei puhuttu. Omaksun sen mukavuusalueen tuosta noin vain niinä kesinä, oloudun siihen, sävytyn siten.

Joskus tekee mieli puhua isoäidille, vaikkei tätä enää ole. Sanoa: No, sinä olit silloin sitä mieltä, että minulla on kutsumus ja minun pitää seurata sitä, olisitko voinut olla mukavampi ja kertoa minullekin, mistä siinä on oikein kyse, koska minusta näyttää että olen kiinnostunut vähän kaikesta mutten osaa erikoistua oikein mihinkään. Tai ehkä se kutsumus onkin säilyttää tietty epäilys, tietty etäisyys, niihin asioihin, joista suotaisiin oltavan yhtä mieltä. Tiedä tuosta.

Kun silitän harmaata, silitän samalla isoäitiä. Kaikki eivät osaa suhtautua siihen, kun sanon, että kissa on isoäitini, että tunnistin hänet heti ja hän minut, se oli selvää kuin mikä. Uskotko sinä sielunvaellukseen, tosissaan, voi joku kysyä. No en, sanon. Mutta tuo kissa on isoäiti. Ei minun tarvitse uskoa mihinkään sen kummallisempaan, eikä sekään tunnu uskomukselta. En osaa sanoa, miltä se tuntuu, paitsi ehkä tunnistamiselta: tunnistaa kissa isoäidiksi kuten tunnistetaan tietty puuro liian kuumaksi.

Nyt kissa totisesti tekee samaa kuin isoäiti: ennusteiden mukaan sen pitäisi alkaa voida huonosti, mutta tuolla se vain sokeana rymyää kirjahyllyyn syömään ja järskii ruokaa menemään äänekkäästi. Tuntuu väärältä, ettei haise ukkoselta. Paitsi että onhan isoäitikin elänyt talvia. Niistä en vain tiedä juuri mitään: molemmat vanhempani ovat aina inhonneet sisämaan pakkasia ja päästyään niiltä turviin rannikolle heitä ei ole saanut pakotettua niihin mikään. Kerran kävin siellä pääsiäislomalla. Silloin pihalla oli vielä lumikinoksia, katselin niitä porraskäytävästä sen laatan alta, johon on valettu talon valmistumisvuosi, 1916.

Äiti ja äidin sisko kahnaavat siitä talosta.

Jos se olisi muualla, sinne voisi muuttaa. Mutta mitä ihmettä tekisin siinä kaupungissa?

Ei siellä edes ole kysyntää yleiselle saunalle, joka on rakennettu melkein sata vuotta sitten.

En ymmärrä mitään puutaloista koska ne eivät kuulu lapsuuteeni. Lähimpänä puutaloa on ollut kalamajasauna sekä kirkon sisäremontista otetuilla akustiikkalevyillä vuorattu erämaja, jossa kyyn nahkoja säilytettiin suuressa lasipurkissa. (Ja majan alla lymysi suuri laatikollinen dynamiittia, joka löydettiin vasta ukin kuoltua.) Vanhan tiilitalon haju sen sijaan, sen tunnen. Viihdyn siinä. Porraskäytävä, kaappi jossa säilytetään tupakkatarpeita, tohveleita, päällystakkeja. Kahden ylemmän kerroksen asunnon ovet.

Kädet kissassa aprikoin, liekö tuo kaikki katoaa kissan mukana.

Kurri, kotletit, sutermullukat, pyörin varustettu potkukelkka, kirjavat kukalliset huivit ja nutut, tietynlainen villasilkki sormien alla, merinokissa, hiljainen hyrinä, varmuus siitä, että aina kun palaa, ovensuuta kohti hiipii kulmaton hahmo tervehtimään, kyöhnäämään läheisyydessä. Kovaa jollotettu kakkalaulu keskellä yötä, seinästä irti revityt palaset, kissan hämmentynyt hiljaisuus eläinlääkäriaseman lintujen täyttämässä äänimaisemassa. Kun sulkee siellä silmänsä, voi kuvitella päätyneensä jollain kummalla konstilla keväiseen metsään, joka näyttää kauempaa rosoharjaiselta suurelta ovelta ja sisältäkäsin valon läikittämältä uhmalta. Kissan ei edes tarvitse sulkea silmiä, koska se ei joka tapauksessa enää näe.

Sen keho tikittää samanlaisena aikapommina kuin meidän kaikkien kehot. Kysyn itseltäni jo ties monetta kuukautta, mitä tapahtuu sitten kun se on vietävä häkissä raitiovaunulla viimeiselle visiitilleen. Jos kaiken tämän odottaminen tuntuu näin raskaalta, mitä sitten käy? Kuinka moneksi päiväksi sukellan jonnekin jähmeään maailmaan, jolla ei oikein ole nimeäkään? Onko taas ostettava kilokaupalla punasavea ja muovattava kissoja? (Koiraveistoksia en koskaan vienyt poltettavaksi mihinkään. Lopulta kannoin ne biojätteeseen, vaikka veistoksista olisi voinut aivan hyvin liettää uudet savet.) Vai tunnenko pelkkää helpotusta, tai ennenkaikkea helpotusta, koska ainakin jokin asia on saanut lopullisen silauksensa?

En osaa lainkaan arvata.

Vastaliikkeet ja vatsaliikkeet

Jotain huvittavaa siinä kyllä on, että hetsilteen kun kerkiää kirjoittamaan olevansa väsynyt ja ettei jaksa, sitten jaksaakin. Keho ryhtyy aktiivisesti vastustamaan määritellyksi tulemistaan. Entä jos kirjoittaisin väsymyksen kadonneen? Katsotaan huomenna aamulla.

Ystävättären kanssa menimme keskivartalotunnille. Tai oikeastaan puolituntiselle. Teimme välillä liikkeitä kasvokkain. Hiki valui, irvistelimme, en osaa pysyä pelleilemättä sellaisessa tilanteessa. Yksin olisin vain keskittynyt ryhtiin ja pitänyt katseen traktoidun käsivarren sormenpäissä, ajatellut avointa rintakehää ja kiinni painettua miekkalisäkettä. (Kauhea epävarmuus siitä, nimetäänkö xiphoideus miekkalisäkkeeksi. Tarkistin: nimetään. On vaikeaa luottaa muistiin, joka täydentää niin kärkkäästi.)

Olen lukenut paljon Herta Mülleriä, jonka kuvaamaa maailmaa luonnehditaan kirjan liepeessä yleispäteväksi kuvaukseksi totalitarismissa elämisestä. Hämmennyn tästä. Kas: Olenko minäkin sitten elänyt totalitarismissa? Elänkö totalitarismissa? Jos, millaisessa? Paremmin näet ymmärrän Mülleriä kuin monia muita. Käykö silti Müllerin maailmalle joskus kuten kävi aiemmin Plathin maailmalle? Luin näet Plathia nuorempana ja innostuin siitä, miten tutulta hänen maailmansa vaikutti. Luin päiväkirjatkin, ne olivat silloin pelkästään englanniksi, mikä ehkä vähän rajoitti ymmärrystä, kuten myös se, että niistä oli poistettu eroottis-henkilökohtaiset osuudet. Ei siinä mikään tökännyt silloin. Mutta auta armias, kun palasin Plathiin myöhemmin. Miten joku voi elää tällaista julmuutta, kysyin. Miten olen voinut samastua tähän, miten tämä on tuntunut muka tutulta?

Tänään vatsalihakset tuntuvat epämääräisen aroilta. Tekemisistä jää jäljet.

Alan kyllästyä joutilaisuuteen. Juuri sopivasti yliopistolta tuleekin kehotus linjata seminaarityön aihe. Nyt on vain päätettävä, mikä niistä. 

Muuton jälkeen

Uskomaton väsymys kiskaisee värit maailmasta. Hetkeksi ne palaavat Piin elämä -elokuvan myötä. Mutta vain hetkeksi.

Jos en olisi juuri muuttanut, menisin lääkäriin. Mutta mitä sitä nyt. Tämä menee ohitse. Opin tähän.

Täällä on netti vain harvoin, silloin kun eräs matkapuhelin on täällä. Matkapuhelin ei kuulu minulle joten se sijaitsee lähelläni vain silloin kun olisi tilaisuus myös vuorovaikuttaa. Aika usein, useimmiten, vuorovaikutan. Tai luen sähköposteja ja vastaan niihin. Tietysti voisin mennä tietokonekeskukseenkin, mutten ole jaksanut.

Olen sen sijaan maannut sängyllä ja lukenut Saramagon kirjaa Ricardo Reisin viimeinen vuosi ja huomannut, kuinka kirja manipuloi ajatuksiani toisista ihmisistä, niistä jotka kävelevät ja puhuvat sen ulkopuolella. Kysyn, ajattelevatko he Ricardon tavoin. Jos he ajattelevat samalla tavalla lupauksista, ajattelevatko he samalla tavalla myös naisista?

Hiljaa, sanon itselleni. Tuo on väsynyttä.

Ajatus vaivaa, vaikka sille näyttäisikin nyrpeää naamaa.

Kaivaudun hitaasti ylös syksystä ja pimenevästä. Huomaan, miten olen pelännyt. Miten olen syönyt pelkoa hallitakseni. Miten väsyneeksi se on tehnyt. Miten olen vähän kerrassaan lyhentänyt liikuntatuokioitani niin että vaikka olen käynyt viikossa yhtä monta kertaa, olen liikkunut aiemmasta määrästä vain puolet. Koska en ole jaksanut tai ei ole ollut aikaa, on ollut tärkeämpiä asioita ja niin edelleen.

Yllätyn edelleen siitä, että joku minut tapaava ihminen voi ajatella, että voisin työllistyä ja olla hyödyksi siinä paikassa, joka tajuaa napata minut. Hyödyksi miten ja kenelle, huomaan kysyväni itsekseni. Ihmisille kenties hyödyksi, mutta että instituution ja rakenteiden ja perinteiden kannalta, tuskinpa. Tavoitteiden kannalta, tuskinpa, jos puhutaan tavoitteista, jotka on asetettu ennalta.

Yritän keskustella Faunin kanssa, mutta hän tuskastuu siihen, että takerrun tarkasti hänen sanoihinsa yrittäessäni ymmärtää. En kysy, mihin minun sitten pitäisi takertua, ellei siihen, mitä hän sanoo, kun kerran puhumme juuri asioista, joita on vaikeaa päätellä käyttäytymistä tarkkaillen. Huomaan puolustavani sanallistamista siitäkin huolimatta etten pidä mitään sanallistusta lopullisena kiteytyksenä vaan ainoastaan askelmana johonkin muuhun.

Niin, olen tuntenut upottavaa, peittelevää väsymystä, kadonnut sen keskelle.

Mutta olen tulossa täältä pois. Vähitellen, kirjain kirjaimelta, kirja kirjalta, elokuva elokuvalta. Kahtena päivänä peräkkäin paistoi aurinkokin. Silloin saattoi melkein ajatella olevansa elossa.

Pidän hyvänä merkkinä sitä, että ajattelen sitä muuta, taaksejäävää, pimeää, toisena, ja tätä palaamisena. Voisin aivan hyvin ajatella toisinkin päin - että siinä palaan, ja että tämä on jotakin muuta.