Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan. 

Kahden kerroksen väkeä vai miten se nyt menikään

Luen erääseen kurssiin liittyvää pakollista kirjaa. Kirjassa käsitellään oppimista. Luen erään virkkeen ja sen asiayhteyden muutamia kertoja, pysähdyn miettimään ja haluan kysyä.

Kohdassa kerrotaan Bereiterin ja Scardamalian asiantuntijuusteoriasta, ja lähilukemani virke (joka pysäytti minut liikennevalomaisella tehokkuudella) käsittelee asiantuntijoiden ja kokeneiden  ei-asiantuntijoiden työskentely-ympäristön eroa. Perusideana on siis se, että sekä aidot asiantuntijat että kokeneet ei-asiantuntijat selviävät näppärästi työnsä ongelmista, mutta asiantuntijoille on ominaista muotoilla ongelmat siten, että niiden ratkaisu kasvattaa heidän asiantuntemustaan ja sen myötä heidän ymmärryksensäkin syvenee. Kokemus luo kyllä rutiineita, muttei takaa vielä ongelmanratkaisun taitojen kehittymistä: kun jokin meneekin pyllylleen, ei rutiineista ole ihmeemmin hyötyä. Mikä sitten erottaa näitä ryhmiä? Kohdassa esitetään, että erottava tekijä on nimenomaan ympäristössä: rutiineihin turvautuvat ovat rakentaneet osaamistaan melko vakaassa ympäristössä, ja adaptiivinen asiantuntijuus taas kehittyy vain ympäristössä, joka muuttuu ja pitää siinä toimijaa koko ajan tietojensa ja taitojensa ylärajoilla.

Mutta mikä se ympäristö oikein on? Mihin se viittaa? Tuskinpa jaettuun fysikaalisten kappaleiden tilaan (johon en oikeastaan edes usko muutoin kuin kappaleista kommunikoidessani: "Voitko heittää sen kirjan tännemmäs?"; uskon ihan liikaa prosesseihin jotta mieltäisin kappaleet järkeviksi abstraktioiksi muun kuin kommunikaation tasolla; ja kuten huomaan tätä kirjoittaessani, haluan näemmä välillä kommunikaationkin tasolla tuoda esiin, että kappaleina ja olioina jäsentäminen on vain yksi mahdollinen näkökulma ja etten miellä sitä hirveän hedelmälliseksi välittömän käytännön ylittävien asioiden suhteen - mistä lisävaikeuksiin: eikö tämä miettiminenkin ole välitöntä käytäntöä. Itsereflektiossa lilliminen seis!) - ei sitä ymmärretä kai työtä tutkittaessa aivan niin tärkeäksi - ja tuskinpa myöskään mihinkään objektiivisesti tietynlaiseen vuorovaikutusympäristöön. Mutta entä jos kyse onkin siitä työtehtävien joukosta, joka koetaan välittömästi, ymmärretään (erotettuna shustermanlaisittain tietoisesta, monia vaihtoehtoisia tapoja tunnistavasta ja niistä valitsevasta tulkinnasta) tietynlaisena, tietynlaista päättelyä tai pelkkiä rutiineita vaativana? Miten muuten selitetään se, että samassa ammatissa ja työpaikassa joku pysyy joustavana, kiinnostuneena ja oppii vuosi toisensa jälkeen ja toinen alkaa jo pian kuittailla työn yksitoikkoisuudesta? (Tämä tiedostetaan monissa ammateissa... itse törmäsin ajatukseen ensimmäistä kertaa sanallistettuna jossain editoimassani psykoterapian kirjassa: ei pidä olettaa, että pitkään alalla ollut terapeutti on kokenein tai etevin - voihan olla, että hän on oppinut ensimmäiset puoli vuotta tai vuoden ja sen jälkeen vain toistanut rutiineita mitään ihmeempää oppimatta.)

Eikö silloin voitaisi sanoa, että ympäristö on jotakin melko suurissa osin kokijastaan riippuvaista? Ja jos se tosiaan on paljolti kokijastaan riippuvaista, mitä silloin tarkoittaa, että asiantuntijuus kehittyy vain tietyntyyppisessä ympäristössä? Tarkoittaako se, että sitä kehittyy vain tietyntyyppisille ihmisille, vai kenties tietyntyyppisten ihmisten ja tietyntyyppisten työtehtävien yhdistelmissä? Onko joitain sellaisia töitä, joiden luonne takaa jo ennalta, ettei todellista asiantuntijuutta voi syntyä, ei kellekään? Ja toisinpäin: onko sellaisia töitä, joiden luonne toisaalta takaa, että lähes kuka tahansa tulee savustetuksi ulos rutiiniin kernaasti turvaamisen poterostaan (ja sitten joko oppii sen olevan osa tätä työtä tai toteaa, että työ on karmiva ja lopettaa)?

En tunne kovinkaan hyvin Bereiterin ja Scardamalian teoriaa ja oletettavasti se on hyvinkin järkevä ja selittää asiat syvemmin ja sympaattisemmin kuin lyhyt viittaus siihen. Tulee vain mieleen tekstiä lukiessa, miten kaikilla mahdollisilla tavoilla tämän heidän teorioihinsa viittaavan tekstin voisi lukea, ja yksi tapa lukea tuollaista tekstiä on lukea puhe ympäristöstä puheena erilaisista työnkuvista (ehkä yhdistettynä tiettyihin henkkoht valmiuksiin). Tämä on tuttua: puhe asiantuntijuutta vaativista työtehtävistä ja rutiinitöistä. Tai kunnon duuneista ja paskaduuneista. En nyt siis halua väittää, että B & S ostaisivat tällaisen erottelun. En tiedä. Kunhan vain luen lauseen kirjasta ja tulen ajatelleeksi. (Ja tulen ajatelleeksi sitäkin, että tässähän piisaisi taas selvitettävää. On se kummallista, miten koko ajan tulee lisää selvitettävää! Ehkä pitäisi lukea vähemmän?)

Minusta nimittäin tuntuu siltä, etteivät erilaisten töiden erot teemassa rutiiniomaisuus versus ongelmanratkaisua vaativuus yllä lainkaan sellaisiin mittakaavoihin kuin joskus tunnutaan oletettavan. Tietysti tämä on poliittisesti aika ilkeä väite, koska, no, meillähän on tämä koulutusjärjestelmämme ja me nyt vaan jaamme työt asiantuntijatehtäviin ja niihin muihin. Ja se näkyy monilla aloilla palkkauksessa. Asiantuntijatehtävät mielletään usein korkeakoulutettujen hommiksi. Toisaalta olen asunut sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole osannut edistää korkeakouluopintojaan mutta tuntuu ratkaisevan ongelmia yhtä joustavasti ja selkeästi kuin moni tohtoristasolle edennyt. Ja toisaalta teen itse työtä, joka mielletään kauaksi, kauaksi asiantuntijahommista, ja seikkailen tuon tuosta lääketieteellisissä tietokannoissa työni takia, ja mietin kehon fysikaalisten rakenteiden erilaisia metafyysisiä kuvaustapoja ja kiistoja näiden tapojen välillä ja niiden merkitystä käytännön asiakastyön kannalta (vaikkapa jonkun kysyessä, mitä ne akupisteet ovat). (Sitä tapaa työstää toki opin yliopistossa, en hierojakoulussa. Mutta yhtäkaikkisesti: se sopii mielestäni mainiosti hierojantyöhön enkä osaa kuvitella voivani viihtyä tuossa työssä, jos mieltäisin kaikki selät vain "samanlaisiksi rutiineiksi" tai jaottelisin työstämistapaa päättäessäni, kuten yhden kollegan kuulin tekevän, asiakkaat niihin, joilla viiraa kehossa ja niihin, joilla viiraa päässä.)

Ja entä sitten, jos jonkun oppimista kiehtova ja stimuloiva ympäristö muodostuukin jostain muusta kuin työn "substanssiasioista", jos hän rakentaakin haasteensa toisaalle, vaikka toisten ihmisten inhimilliseen kohtaamiseen työn puitteissa (tätä muistan toisinaan peräänkuulutetun esim. terveydenhuollolta ja sosiaalityöltä eikä minusta se olisi huono asia monessa muussakaan duunissa)?
Voidaanko sellaisissa asioissa saavuttaa asiantuntemusta? Tunnistetaanko se, palkitaanko siitä?

Paljon kysymyksiä.

Mitähän minun pitikään kirjoittaa? Ehkä se, etten edelleenkään oikein tarkalleen ymmärrä, miksi toiset saavat työstään enemmän palkkaa (ja muita työsuhde-etuja) kuin toiset. Minun on vaikeaa käsittää sitä mitenkään oikeudenmukaiseksi asiaksi.

Ylipäänsä, koko kasvatussosiologian kurssin ajan raivosin itsekseni sen asian kanssa, miten voi olla niin, että semiprofessiot haluavat professioiksi, jos kerran professioita luonnehtii tympeä haluttomuus kommunikoida muiden alojen kanssa, oletus oman tietämyksen kaikkivoipuudesta ja kiihkeä pyrkimys huolehtia saavutetuista eduista ja pitää ammattikunta sen verran pienenä, että ryhmäkuri näissä asioissa säilyy. Minusta kun kuulosti ihan siltä, että professioituminen tyhmentää. (Tietysti myös se tyhmentää, jos semiprofessio keskittyy pönkittämään statustaan ja esiintymään professiona sen sijaan että se hakisi laajalti keskustelukumppaneita ja loisi yhteistyöverkostoja eri alojen välille.) Jos alan kuulostaa professioituneelta, potkaiskaa minua. Lempeästi, etten mene poteroon, mutta silti lujasti, jotta havahdun.

Nyt kun olen saanut napista, jatkan kirjan lukemista. Olisi hyödyllistä lukea pysähtelemättä tuon tuosta kyselemään ja kihisemään. Saisi luettua vaikka koko kirjan päivässä. Tai edes yhden luvun. (Kirjoittamisesta en valita, vaikka olen huono erittelemään sen hyötyjä.)

Toisaalta, oliko minulle johonkin kiire, johonkin oleellisempaan? Tuskin.

Räkää ja hämmennystä

Marraskuu: räkää ja hämmennystä. (Kyllä, myös rään hämmennystä ja paimentamista paperinpaloille, jotka eivät itsekseen liiku biojätteeseen aivan kuten astiatkaan eivät tiskaudu, roskapussit pompahtele reippaasti jäteasemalle ja niin edelleen.) Flunssa räjähtää käsiin, se ei enää ole mikään kitka vaan täysimittainen pysähdys, kirveltävä vesi valuu silmistä ja nenästä, yskin, aivastelen ja niistän. Ja krohisen. Aamuisin ääni on kadonnut tai honisee matalana ja katkeilevana.

Saan numeron syksyn ainoasta tentistä: toisesta vastauksesta (konemaisemmasta) täydet pisteet, toiseesta (joka hyödynsi oikeastaan kaikkea yliopistossa koskaan oppimaani) alimmat hyväksyttyyn oikeuttavat pisteet. Kun näen jälkimmäisen tuloksista, ja sen suhteen ensimmäiseen, repeän nauramaan ja nauran hyvän tovin. Jos joskus ajattelenkin olevani lampaaksi naamioitunut susi opiskelijana kurssilta toiselle ajelehtiessani ja kysyessäni kysymistäni, nyt olen ainakin saanut palautteen tekemisistäni ja kysymisistäni. (Aion kyllä edelleenkin kysyä, miksi ajatella, että maailmassa on vain tulkintaa ja tulkinnan tulkintaa ja tulkinnan tulkinnan tulkintaa kosmiseen silmäpakoon saakka.) Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen - mutta minähän olenkin - koska suunnilleen kolmannes tenttijöistä reputti tentin ja minut päästettiin läpi kerettiläisine teorioineni.

Nyt luen teoreettista taustakirjallisuutta kotona särkylääkkeen luomassa illuusiossa kelluen. Välillä nukun. Meille on harjoitustyöhön määrätty tietyt sallitut lähestymistavat, ja kas niin, ihan selvähän se, etten löydä yhteisymmärrystä niiden lähestymistapojen kanssa, en siltikään vaikka ryhmämme tekee sentään siitä vähimmän epäilyttävästä lähestymistavasta harjoitustaan. Kysyn teoreettisen suuntauksen lähtölaukausartikkelilta: No mutta jos sinä tätä haluat tutkia, miksi sinä näin etenet? Ja: miksi sinä käytät ristiin tai konjunktiossa käsitteitä kokemus ja ajattelu, ja oletko tosissaan vakuuttunut, että kyse on samasta ilmiöstä ja että ne molemmat saadaan haaviin tällä menetelmällä? Ja vieläkin hämmentyneemmin: miksi sinä haluat, että läpielettyjen käytäntöjenkin ymmärrys on tulkintaa? (Ja koska luin vähän aikaa sitten tämän, ajattelen sen kautta: äääh, eikö vaan olekin niin, että on eri asia kääntää kirja kuin lukea se problematisoimatta, eri asia yrittää sanallistaa jokin käytäntö tai idea sitä mahdollisesti tuntemattomalle olennolle kuin jollekulle vertaiselle, kollegalle maailman myrskyissä, enkö minä nyt vain sanoisi sinulle että phuuh konstruktivismi über alles ja pyörittäisi silmiäni sen sijaan että alkaisin alusta, kertoisin tarinan maailmasta, joka kadotti metafyysisen joulukuusenjalkansa ja meni siitä sekaisin... puhuisi taas foundationalismista ja siitä, voisiko ymmärtämisessä ja kokemisesa olla jotain ei-foundationalistista ja samalla, silti, ei-tulkitsevaa.) Ja ajattelen sitä esimerkkiä, jonka näimme luennoilla, tai hitostako minä tiedän, mitä muut näkivät, mutta oli sellainen kalvo, jossa oli avattu kengän käsite, mitä kaikkea siitä löytyikään, veneenmuotoiset nahat tai jotain sinnepäin, ja sen oli tarkoitus kai osoittaa, että käsitykset ovat piilossa meiltä, vaikka jäsentävätkin tapaamme nähdä asiat, mutta tietysti halusin vain väittää vastaan: tämä on kenkä, laitan sen jalkaan, kävelen sillä, ja jos minun pitää kuvata sitä jollekulle joka ei tiedä, mikä se on, epäilen kyllä etten alkaisi sanallistaa, koska olen koettanut sanallistaa monia seikkoja ja huomannut sen hankalaksi puuhaksi niin että jos voidaan näyttää, sanallistamisen sijaan, niin ehkä mieluummin näyttäisin asian. Ja ainakaan veneenmuotoiset nahat eivät ole se tapa, jolla kenkää tarkastelisin, ei ennen kuin kuulen veneenmuotoisista nahoista.

Siitä tulee mieleen: Yksi hierottava kiinnitti jokin aika sitten huomionsa siihen, että puhuin hänen kehostaan ikään kuin sillä olisi oma tahto. Hänestä se kuulosti kummalliselta. Koetin selventää: ei oma tahto, mutta kylläkin oma tapansa toimia. Hänestä tuntui oudolta, että saattaisin tietää häntä paremmin, miten hänen kehonsa toimii. Ei kaikissa suhteissa, sanoin, mutta joissain asioissa ehkä. Minulla saattaa olla hänelle vieraita teorioita kudostason toiminnasta, jotka auttavat ymmärtämään joitain ilmiöitä. Ja kehon mekaniikasta. Niin mutta kun se on kuitenkin hänen kehonsa, hän sanoi. Oletko varma, kysyin. Ja kenen sinun. Ja kyseenalaistaisitko samalla tavalla lääkärin kuvauksen. Siitä tuli hyvä keskustelu. Tosin hierottava sanoi jälkikäteen ettei ajatellut hierojien juttelevan sellaisista asioista. Hän kävi ensimmäistä kertaa hierojalla. No, nyt hänellä on siitä toiminnasta parempi käsitys.

(Ajattelen kauhulla niitä oppeja, joiden ylitse kävelen huolimattomasti vihellellen, kuten oppi siitä, ettei asiakaspalvelussa saisi olla omaa mielipidettä, että pitäisi vain myötäillä asiakkaan tuntoja aina ja kaikessa, häivyttäytyä näkymättömiin. Miksi kuvitellaan, että kaikki asiakkaat olisivat siinä suhteessa samanlaisia ja haluaisivat samaa? Olisin kyllä maailman paskin hajuton ja mauton olento, kun en ole ihmeemmin sitä koettanut harjoitella teinikouluaikojen jälkeen.)

Tuntuu kurjalta olla suljettu kotiin. Onneksi sentään osaan lukea. Mietin, että jos harjoitustyössä käyttämässämme metodissa ratkotaan ajatukset irti ajattelusta ja ajattelijoista ja tarkastellaan niitä ajatuksina vaan, eikö kyse olekin jonkin sortin objektivoinnista ja reifioinnista; metodin kehittäjä itse puhuu hymystä ilman kissaa. ("`Well! I've often seen a cat without a grin,' thought Alice; `but a grin without a cat! It's the most curious thing I ever saw in my life!'") Mitä ne ovat? Miten ne ovat? (Ystäviä katsoessa tuntuu usein että katsoo ilmeitä ilman niiden fysikaalisten piirteiden perustaa, kasvot on lakannut tunnistus-analysoimis-näkemästä aikaa sitten.)

Sekin tuntuu kurjalta, ettei tiedä, miten kauan flunssaa kestää.

Tai oikeastaan: ettei tiedä, mistään, miten kauan.

Parasta flunssassa on, että saa maata kaiken päivää eläinten kanssa sängyssä. Olen ajatellut syksyn aikaan monta kertaa, miten typerää elämässä on juosta yhden jos toisenkin asian perässä ikään kuin ne olisivat tärkeitä tai antoisia. Tai siis, ovathan ne, mutta tärkeintä itselleni on kai aina silti läheisyys, oleminen siinä pienessä piirissä, jossa tunnen tulevani ymmärretyksi vaikken edes sanoisi mitään, osaisi sanoa sanaakaan.

Sanojen lohtu ja ymmärtämättömyys

Viikon imeytyvät jonnekin sekä ennen matkaa että sen jälkeen. Matkalla hetken on aikaa vain olla, kävellä, kipu katoaa, liu'utan sormea kaakelin pintaa pitkin, hämmästelen maan punaista sävyä, rautaoksidiako, tuntuu ettei ole mitään muotoa tälle kaikelle, kävelemiselle ja ihmettelemiselle. Mutta nyt olen taas määrätyssä, määritellyssä, säännellyssä.

Harmaa näyttää lopettaneen näkemisen. Se on kävellyt ovenkarmeja päin ja pudonnut kaapin päältä kömpelönä massana. Se vetäytyy unille, kehrää silitykselle, mutta ei, se ei vaikuta näkevän. Onko kysessä jokin ohimenevä vai pysyvä asiantila? Jos alkuviikosta se jatkaa samaa menoa, menemme eläinlääkäriin. Kärsivän se ei näytä, mutta haluan tietää, mistä on kyse. Kohoneesta silmäpaineesta, ehkä?  Ja jos se kärsii, lopetan kärsimyksen. (Niin sen ajattelen, se on enemmän kärsimyksen kuin sen kantajan lopettamista. On tiloja, joissa kärsimys nielee muun; eutanasia on vastaus niihin tiloihin.)

Haluaisin imaista harmaasta kaikki kivut ja kysymykset. Voin vain silittää sitä ja muistaa ne kerrat, kun olen itse ollut tuskainen ja harmaa on istunut siinä tai maannut rintakehän päällä hetken ja jatkanut sitten elämäänsä ja se on helpottanut, vaikkei silläkään ole kykyä ottaa pois sitä, mikä sattuu.

Paluu kylmempään ilmanalaan manasi esiin flunssan. Kaikki on vähän kivuliasta ja tahmeaa, paitsi asiakastyö. Mutta ei voi vain tehdä asiakastyötä. Sanatkin kyllä lohduttavat. Luen tanssintutkimusta, koska teemme laadullisen tutkimuksen kurssin harjoitustyön tanssista. Ja luen onnellisuudesta, koska se liittyy tutkimuksen työkysymyksiin. Jokin kummallinen nautinto kaikessa tuossa, sanojen pohtimisessa ja jäsentämisessä, referoimisessa ja hitaasti niihin vastaamisessa.

Mutta sitten teen myös haastattelun, haastattelen tanssivaa ystävää. Ystävä kuvaa kokemustaan ja havahdun siihgn, miten hän käyttää termejä seksuaalinen ja seksuaalisuus jonakin pyhälle vastakkaisena tai pyhään mahtumattomana. Ja hämmästyn, koska tajuan äkisti, miten itse käytän noita termejä toisella tavalla, minulle ne juuri liityvät pyhään, siihen kohdentumattomaan rakkauden impulsaatioon, joka paiskaa yli omien rajojen, ulos maailmaan, kontaktiin toisten kanssa. Ja että se, mitä hän kutsuu seksuaaliseksi, on jotain muuta. (Tuskin kuulisin sitä ellen istuisi puolta tuntia hiljaa kuuntelemassa.) Jotain minkä ehkä sanallistaisin, vuorokauden harkinnan ja tekstien järjestelemisen jälkeen, eroottiseksi tai flirtiksi. (Joita en osaa pyhittää, ne ovat liian tietoisia ollakseen pyhiä.)

Ystävän kuunteleminen, haastatteleminen ja litterointi jotenkin konkretisoi kivenkovaksi sen, minkä toki muistan abstraktimmassa muodossa helposti; että usein kun joku sanoo tai kirjoittaa jotain hyvin kummallisen kuuloista, voidaan löytää eroja tavassa määritellä tai mieltää käsitteet. (Eihän niitä yleensä määritellä muulloin kuin silloin kun näitä erimielisyyksiä aletaan perata.) Kuinka usein sitä lopulta tuleekaan edenneeksi väärän yhteisymmärryksen oletuksen siivin? Varmasti enimmäkseen.

Niin, ja sekin on avaavaa, että lukee onnellisuuskritiikkiä ja tajuaa äkkiä, kouriintuntuvasti, että itse asiassa tämä onnellisuus, mitä vastaan kirjoittaja (tässä Sara Ahmed) argumentoi, on jotain sellaista, jota en ole edes ymmärtänyt missään vaiheessa edes mahdolliseksi onnellisuuden lähteeksi tai määritelmäksi. Tai ehkä olen ajatellut, että jollekin muulle semmoinen kai voi olla mahdollista mutta että sekin kanta vaikuttaa jotenkin saavuttamattomalta ja lähestulkoon järjenvastaiselta. (Ja että jos sellaista kannattaa, ei ehkä oikein ole vaivautunut ajattelemaan koko asiaa.)

Asioita ei helpota se, että haravoin kokoon molemmista blogeista tanssia koskevat kirjoitukseni ja koetan tuijottaa niiden lävitse siihen, miten minä tanssin käsitän. Ja tajuan katselevani jotain, mikä on lakannut kauan sitten olemasta mitään yksinkertaista. Mutta ehkä pääsen siihen yksinkertaisuuteen, sitten, ajattelen, kun käyn tämän kaiken lävitse. Ehkä jonakin päivänä en kysy asioita enää vaan vain tanssin.

Minun on vaikeaa kuvitella sitä päivää!