Elokuun lopunaikaa

Yöllä pointillistin syksyvastakohta, samettipaperinleikkaaja, on levittänyt työnsä näytille kotikulmille. Mustasta samettipäällystetystä paperista leikatut puunsiluetit, pensaansiluetit, koko kasvillisuus rikkaine muotoineen, piirtyvät valoa taittavia seiniä vasten, taivaan ylikylläistä preussinsinistä vasten, pilviä vasten, bussipysäkkejä vasten. Bussipysäkkien (kaksi rinnakkain, tien kummallakin puolen) valokioskeissa istuskeleviin ja seisoskeleviin ihmissiluetteihin on pastelliliiduin hieraistu aihio kukkamekkoa tai farkunsinistä, jotain mistä tunnistaa, etteivät nuo ulokkeet ole ihopoimua vaan vaatetta.

Harmaa syö taas, vähän mutta kuitenkin. Ja kehrää, ja herättää aamulla ja illalla tassulla naamaan läpäten. Ei se yleensä, mutta nyt kyllä. Sen on saatava huomionsa. Olemme luopuneet pakkosyötöstä melkein täysin, tarjoamme herkkuruokaa (ainoastaan mousse-nimikoidut kelpaavat) ja ammumme pillerit kurkkuun tablettiruiskulla. Harmaa väristää turkkiaan inhosta harvemmin ja vaikuttaa tyytyväisemmältä. Odotamme puhelimen soivan, odotamme eläinsairaalan kutsua tarkastukseen. Harmaa leikataan tai sitten ei. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, mitä kivet munuaisissakin tarkoittavat. Virtsanjohtimista ja rakosta kivet kyllä saa pois, mutta entäs munuaiset? Olen varautunut kaikkeen. Eikä se tunnu enää niin pahalta nyt kun kissa vaikuttaa kivuttomalta ja elämänhaluiselta. Antibiootit ovat sammuttaneet tulehdusmuutokset virtsateissä.

Kulttuuria rummutetaan tiiviisti. Iskee keikkaväsymys. Olisi vaikka mitä. Olkoon. Niillä muutamalla keikalla, jonka käymme kuuntelemassa, ihastelen torvia. Ja laulavaa-soittavaa avioparia. Millaista olisi syntyä perheeseen, jossa vanhemmat osaavat iloita musiikissa? Jossa musiikki ei olisi kiistan aihe? Jossa olisi yhdessä tekemisen mahdollisuus? En osaa kuvitella, en ainakaan sillä tavalla, että pitäisin kuvitelmiani mitenkään realistisina.

Jalka kipeytyy uudestaan, varmaankin uniongelmien takia. Tuntuu kuin yksityiskohtien hyöky paiskautuisi vasten kehoa, joka yrittää tarrautua vierivään hiekkaan jalkojen alla, säilyttää käsityksen siitä, mitä on ylhäällä ja alhaalla, mikä ilmaa, mikä vedenalista. Särähdän hereille väsyneenä ja levottomana. Odotan, että tila tasaantuisi, mutta on kohtia, joissa itkettää. Itken asiakaspalvelijan roolissa hiljaisena hetkenä, pyyhin silmiä hupparin hihaan ja toivon, ettei tämä kaikki karkoita asiakkaita. Itken pyöräillessäni töistä kaupunkiin ostamaan pieniä herkkumoussepurkkeja kissalle. Itken vähän kun maksan ne. Melkein huomaamattomasti. Myyjä näyttää ärsyyntyvän.

Mitä sinulle kuuluu, kysyy työkaveri palaveriaamussa. No, vähän tällaista, sanon. Kolmas kerta puolen vuoden sisään kun matkallelähtöön on alle viikko eikä ole aavistustakaan siitä, pystynkö lähtemään. Työkaveri ei osaa sanoa tähän mitään. Nyt pystyisin lähtemään jalan puolesta, en täysipainoisesti mutta kuitenkin, mutten osaa sanoa, antaisinko itselleni anteeksi, jos kissa järkyttyykin ja menee huonommaksi. Ihan hyvin sinä voit lähteä, sanoo moni. Eiköhän se järjesty. Entä jos ei järjestykään? Entä jos jokin menee pieleen? Voisinko pitää pieleenmenemiset paremmin hallinnassa kotona? Mitä vastuu eläimestä oikeastaan pitää sisällään? Teenkö edelleen samaa kuin kymmenen täyttäessäni, kun minulta kysyttiin, haluanko lahjaksi pianon vai ponin, ja vastasin pianon, koska minun kävi niin sääliksi ponia, joka joutuisi kärsimään huonoudestani ja osaamattomuudestani sekä kaikista vastuuttomista taipumuksistani? (En halunnut pianoa, se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutten silloin vielä osannut vastustaa kysymystä ja sanoa, että se on typerä kysymys, ja että sen voisi kysyä jotenkin muulla tavalla, vaikka niin, että onko jotain erityistä, mitä haluaisin.) Totta kai haluan matkalle. Pelottaa havaita, että on tahtoa ja jotain, jonka voisi leimata itsekkyydeksi. Onko kaiken sellaisen haluaminen, jota ei aivan välttämättä tarvitse, itsekästä? Vihaan itseäni laimeasti jo pelkästään siitä syystä, että ehkä uskaltaudun matkalle. Koetan antaa sen olla, mutta tietysti se vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni. Samalla minua raivostuttaa se, miten helposti muovailen elämääni katastrofien välttämistavoitteiden ympärille.

Pudotan avaimet hissikuiluun. Tai oikeastaan pitäisi varmaan kirjoittaa, että kuvittelen pudottavani avaimet hissikuiluun. En nimittäin tiedä. Tiedän, että tulen sisään rappuun avaimella, ja on yö, olemme koiran kanssa nähneet samettipaperipuita ja yöliikenteen odottajia, tai mistä minä tiedän, mitä koira on nähnyt, mukana se on kyllä ollut, tuhissut ja kiskonut, ja sitten otamme hissin ja kuvittelen jonkin hassun äänen ja ajattelen, että olenpa väsynyt, nukkua nyt noin keskellä päivää, tai siis työpäivän jälkeen, herätä yöllä, haluta nukkua lisää. (Edellisenä yönä sen sijaan uni on pakoillut.) Kotiovella kaksi avainta, kotioven avain ja ulko-oven avain, puuttuvat renkaasta. Rengas on vääntynyt kummalliseksi, voi helposti kuvitella, miten avaimet sujahtavat siitä pakosalle. Otamme hissin alas ja syynäämme eteismaton, kumimaton, oven ulkopuolisen kaistaleen ja lukon. Tai siis minä syynään, koira heiluttaa häntää ja koettaa hengailla mukana asiantuntevan oloisena. Ei avaimia missään. Kysyn, näenkö kenties unta. Sitten muistan äänen, jota olen kuvitellut päänsisäiseksi. Ehkä se onkin avainten ääni hissikuiluun pudotessa. Ei niitä muualtakaan löydy.

Pitää siis soittaa huoltoyhtiöön ja kysyä, voisivatko he antaa avaimet hissikuilusta. Mutta entä jos niitä ei löydy sieltä? Sanonko siinä tapauksessa, että sitten abduktioni meni puihin? Ja mistä sitten etsin avaimia? Taskuissakaan ne eivät olleet, eivätkä hissin lattialla. Ehkä ne löytyvät koiran turkista sitten kun joskus ehdin parturoida sen. Aikomus siihen on ollut vireillä kesäkuun alusta saakka, en vain ole käynyt toimeen. Ja sen sijaan, että raivaisin sille tilan kalenterista, olen ilmoittautunut sen tuhannen sortin keramiikkatiiviskursseille.

Palstakin pitää paketoida ja säilöä sato. Teen vastakorjatuista parsakaaleista, kesäkurpitsasta ja pensaspavuista vihreää currya nuudelien kera. Kummat vibat siitäkin tulee: eikö vain heti nouse mieleen se, miten monesti saa kuulla syyllistystä siitä, miten asioita turhaan maustetaan, kun ne olisivat parhaimmillaan ihan vain höyrytettyinä, oliiviöljyn ja suolaripauksen kera. No, ovat ne hyviä niinkin. Mutta pidän vihreästä thaicurrysta vielä enemmän ja aivan rapsahtavan tuoreet itse viljellyt kasvikset tekevät siitä vielä asteen verran parempaa. Siitäkään huolimatta en osaa täysin riistäytyä irti siitä, että monen mielestä teen väärin käyttäessäni tuoreet kasvikset niin. Ei siinä ole mitään järkeä. Olen itse viljellyt ne, ne jos mitkä ovat päätösvallassani. Ja kasvien ravinnoksi käyttämiseen liittyvä moralismi kuulostaa aivan urpolta. Silti on jotenkin paha mieli siitä, että moisia lausuntoja esitetään. Kuten kirjoitin: toisaalta peräisin oleva itseviha vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni, ja heidän paheksuntansa jaksaa huolestuttaa minua, koska... koska mitä? En tiedä. Mutta huolestun.

Keskiviikkona lähden Budapestiin tai sitten ei. Lohi leikataan tai sitten ei. Rahat riittävät tai sitten ei. Jalka kestää hierontojen tihentämisen kolmeen työpäivään viikossa tai sitten ei. Avaimet löytyvät hissikuilusta tai sitten ei. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.

Science-non-fiction

Eräänä päivänä kun minulla oli vielä matkakortissa kautta (nyt minulla on toimiva jalka, joten en tarvitse matkakortin kautta) matkustin raitiovaunulla. Katselin naista, joka istui muutaman penkkirivin edempänä ja kaivoi laukustaan tabletin. Ei, en nyt puhu tableteista, jotka niellään nesteen kanssa (vaikka se taitaa olla ensimmäinen mielleyhtymä - kuinka kauan?) vaan sellaisista pienistä ruuduista, joiden päällä on pehmeä taittuva peite. Nainen katseli tabletista naamaston uutisvirtaa, sitten kaupungin suuren sanomalehden juttuja. Katselin naista ja tämän lukemisen hartautta ja ajattelin kirjaa, jota olimme selailleet Belgen kirjastobaarissa (jonne meitä oli houkutellut kirjojen sijaan viidentoista euron kuohuviinipullo). Tuossa vanhassa kotimaisessa kirjassa, joka viihdytti meitä, esitettiin teesi, että raitiovaunu on paras paikka filosofille tai yhteiskuntatieteilijälle tarkkailla yhteiskuntaa.

Mietin siinä, mitä olisin sanonut kaksikymmentä vuotta aiemmin, jos joku olisi väittänyt, että tällaisia katseltavia ruutuja voi tuoda mukaan minne vain ja niistä voi lukea melkein mitä vain ja että kirjasto on myös raitiovaunussa. En taatusti olisi osannut kuvittella lainkaan. Paitsi fiktion sisällä. Tässä nyt kuitenkin matkustan ja ihmettelen epätodellisuuden tuntua, joka vaikuttaa täysin asiattomalta. (Yhtä asiattomalta kuin että joku toinen kehtaa olettaa, että ihmisen pitäisi olla aina tavoitettavissa vain siksi että matkapuhelimet on keksitty ja ihmisellä sattuu olemaan matkapuhelinnumero. Tämä kulttuuri pakottaa opettelemaan jämäkkyyden ja päättäväisen ein aivan eri tavalla kuin seinäpuhelinkulttuuri.)

Kuinkahan moni osaa ottaa tämän kaiken annettuna? Kuinka pitkään pitää elää, jotta huomaa valtavan muutoksen? Jos teknologinen kehitys nopeutuu entisestään, huomaako sen yhä nuorempana? Vai vaaditaanko tietty määrä elämänkokemusta, jotta osaa arvioida, miten pitkälle ja syvälle ihmissuhteisiin ja sitä myöten psyykkiseen järjestykseen muutokset heijastuvat?

Muistan, kun blogit tulivat rytinällä. En varmasti ollut aivan alussa mukana. Mutta sitten kun aloitin, sain osakseni melkoisen kasan huolta. Edelleen arvatenkin moni pitää bloggaamista osoituksena narsismista tai on kovasti huolissaan siitä, mitä bloggaavan ihmisen psyykelle tapahtuu. "Valtava psykologinen koeasetelma, jonka osanottajille käynee huonosti", arvioi yksi läheinen tuolloin. (Minun hän uskoi selviävän, koska osaan olla kova ja itsepäinen. Arvio yllätti: en osaa mielestäni kumpaakaan. Mutta ajattelen selvinneeni ja toistenkin selvinneen.) Minusta tuntuu, että omalla kohdallani bloggaaminen on lisännyt tietoisuuttani siitä, miten sirpaleinen elämänkokonaisuuteni on. Ja tietoisuutta siitä, miten vaikeaa kommunikaatio on. Se on tehnyt minusta aika tavalla armollisemman toisia ihmisiä kohtaan. Ehkä myös itseäni kohtaan (mutta sitä on vaikeampaa arvioida, miksiköhän). Julkinen blogien paheksunta on ainakin painunut taka-alalle.

Nyt kai ollaan huolissaan naamastosta, jos siitäkään.

Luin viime viikolla jutun tilkkutäkkiaivoista ja mietin, lienevätköhän oikeasti elämänhallintaongelmat lisääntyneet epidemiamaisesti. Minusta jutussa siteerattu ajatus itselle tuntemattoman ongelman ratkaisun googlaamisesta kuulosti ihan hedelmälliseltä. Jos ratkaisua ei tosiaan vielä tiedä, miksei hyödyntää toisten järkeilyä ja käyttää sitä apuna jyvälle pääsemiseen? Eikö kuitenkin tietäminen ja oppiminen tapahdukin enemmän yhteisöissä, ryhmissä, kuin päänsisäisesti? Eihän googlaaminen vielä tarkoita, että vastauksen vain kopioisi mekaanisesti. (Vaikka tietyillä yliopiston kursseilla olenkin ollut havaitsevinani, että taipumusta mekaaniseen toistokukuntaan asioita pureksimatta esiintyy aika taajalti. Onneksi minulla on vertailukohtaa yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta eli ajalta ennen googlausta. - Tai ainakin minulle se oli aikaa ennen googlausta. - Muistan sieltä aivan saman taipumuksen: kun idea ei selkene, järjestetään pönöttävät tekniset termit vain hieman eri järjestykseen, toivotaan merkityksen säilyneen ja jos joku kysyy asiasta jotain, toistetaan samaa lausetta. Nykyään olen vain käynyt itseäni kohtaan sikäli armottomaksi, että kun saan itseni kiinni tällaisesta pelleilystä, haluan pysähtyä ja ottaa selvää sen sijaan että vain koettaisin toistella mantroja. Tähänkin ajattelen bloggauksen vaikuttaneen. Se on auttanut hyväksymään matkalla olemista, epävarmuutta, tajuamisen hitautta.)

On jotenkin jännittävää rinnastaa näitä huolia niihin, joita koettiin vaikkapa höyryveturin tullessa. Tai television. Huolia siitä, miten sielu tai psyyke muuntuu joksikin, mitä ei saa enää pidettyä koossa, terveenä, normaalina.

Tietysti tuo huoli on mitä luontevin ja ihan hyvä, että asia kiinnostaa. Viime aikana olen vain alkanut miettiä, soivatko hälytyskellot ihan oikeissa kohdin. Itse ainakaan en osaa hahmottaa, miten internet voisi uusine sosiaalisen verkoston muotoineen olla ihan yhtä potentiaalinen uhka kuin vaikkapa rajuuntuva ilmastonmuutos.  Tai se, miten iloisesti silmät suljetaan tietyiltä ikäviltä yksityiskohdilta. Jotenkin on vaikeaa hahmottaa, miten jokin uusi, laadullisesti uusia yhteisöllisyyden muotoja luova tapahtumien ja keksintöjen ketju nähdään niin kerkeästi jonakin niin uhkaavana ja kielteisenä. Totta kai tietäminen, innovointi, businekset ja vaikka mikä muuttuu netin myötä. Pariutuminenkin! (Se vasta tuntuu joistakuista uhkaavalta, olen huomannut. Sitä on vaikeaa tajuta: eihän kenenkään ole pakko itse nettideittailla, jos se tuntuu väärältä. Minäkin lopetin sen kahden kokeilun jälkeen, mutta tiedän monia, joista se on ihan hyvin toimiva juttu. Niin: harvapa juttu kaikille toimii.) Muutosta uhkaavammalta minusta tuntuu paikoilleen jääräytyminen ja saman toisilta vaatiminen. (En minäkään todella aina onnistu muuttumaan, mutta en kuuna kullan valkeana vaatisi muitakin jättämään puhelinta letkulla seinään kytkettynä vain siksi, että minusta tuntuu, että minua henkilökohtaisesti haittaa, rasittaa ja inhottaa olla aina tavoitettavissa - riittää, että minulla on valta jättää puhelin kotiin ja kyky punnita mitenkuten sellaisen ratkaisun seuraamuksia ja sitä, otanko ne mieluummin kuin mukanani kaikkialle kulkevan puhelininhon.) (No, nyt kyllä taidan jos en nyt ihan vaatia, niin toivoa aika painavin äänensävyin, etteivät toiset tunkisi nokkaansa asioihin, joiden en koe heille kuuluvan - olen ts. kyllästynyt kauhisteluun ja sitten kauhistelen itse kauhistelua. Voihan huumorin kuperkeikat.)

Katselin naista raitiovaunussa tabletteineen uteliaasti ja mietin kaikkia lukemiani tai kuulemiani ideoita - vaikkapa lääkäriverkostoa, johon lääkäri voisi potilaan siihen luvan antaessa syöttää tapaustiedot verkoston luettavaksi ja se lääkäri, jolla olisi jotain sanottavaa tai hypoteesia tapahtuneesta ja hyvästä kuntoutusmenetelmästä, voisi sitten kommunikoida kollegan kanssa, ja osaaminen saataisiin näin joustavammin koko yhteisön käyttöön ja vauhdittamaan potilaan tilanteen ratkaisua - ja sitä, mikä saa jotkut muutokset hahmottumaan pirullisiksi ja toiset autuaaksitekeviksi. Minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, että omat mahdollisuuteni arvioida melkein mitä hyvänsä kehitystä ovat hirvittävän rajalliset. Tai siis: tuon kehityksen toivottavuutta tai haitallisuutta. Etenkin silloin kun puhutaan kehityksistä, jotka vaikuttavat tai joiden ajatellaan vaikuttavan jollain tavalla ihmisyyteen, psyykeen tai sieluun koko yhteiskunnan tasolla. Pitäisi olla jokin mittapuu, jokin kriteeri, jota vasten viikata ja asetella kehityksen odotettua tulosta. Tai/ja tulosta, joka kehityksestä sivuvaikutuksena mahdollisesti seuraa.

Huomaan, ettei minulla oikein ole sellaista mittapuuta tai ainakin se on varsin pelkistetty. Jotain hyvin kehollista, epämääräistä, vaikeasti sanallistettavaa nisäkkäänininää ja laumaeläinpaniikkia, hyväksymään opettelemisen rauhallisia sanoja kehon säikähdyksiä lievittämään, epämukavuutta toisen polkemista todistamaan joutuessa ja itsen tilanteessa mykistyessä. Joskus filosofian luennoilla kauan sitten dosentti Kivinen sanoi, että kyllä hänestä on ainakin selvää, että auringonläikässä kehräävän kissan onnellisuus on objektiivisesti hyvä asia. Jotain sen tasoista. Sen takia ehkä ajattelen paitsi seuraamuksia psyykelle tai sielulle ihmisasioiksi miellettynä sijaan kehityskulkujen seuraamuksia tuntoisille olennoille. Eipä se juuri tee asiaa helpommaksi. Se vain sattuu kulkemaan linjassa mittapuuintuitioideni epämääräisyyden kanssa.

Mutta aiheeseen palatakseni - en onnistu mitenkään hahmottamaan, miten jostakusta voi tuntua, että hän elää itsestäänselvyyksien maailmassa, missä tietyt asiat ovat tietynlaisia ja sellaisina myös pysyvät, asiat kuuluu tehdä tietyillä ja selkeästi tiedetyillä tavoilla ja konkreettisissa tapahtumakuluissa on varsin selkeää, mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Minä elelen science-non-fictionissa, jossa ruokaa voi ostaa kultavarantoa vastaamattomilla paperirahoilla, joita jaellaan melko mielivaltaisen tuntuisesti varsin erilaisia summia erilaisista työpanoksista, tekstiä on tallennettavissa nollaykkössarjoina jonnekin toisaalle ja saavutettavissa melkein mistä vain ainakin jos on läppäri laukussa ja kahvila lähellä... jossa itsestäänselvyyksiä ei oikeastaan paljonkaan ole, ei ruumiintoimintojen ulkopuolella, ja niidenkin kohdalla itsestäänselvyys kuuluu lähinnä niin etteivät ne samoina pysyinä iänkaikkisesti.

En kerkiä pitkästyä.

Nälkä kasvaa syödessä

Kissan jalat on koetettu kietoa tiiviisti mutta satuttamatta pyyhkeen sisään. Kissakapalo ei käyttäydy, kuten muumioiden pitäisi: sen tassu luikertelee loukusta ja suu sylkee, minkä ehtii. Ruisku on ladattu critical care -ruoalla, jota on lällistetty vedellä juuri sen verran, että sen ruiskuttaminen nieluun käy mahdolliseksi. Nieluun ruiskuttaminen jää silti teoreettiseksi muotoiluksi, koska ainakin yhtä paljon tavaraa lentelee Faunin kasvoille, vaatteille sekä tietenkin kapalopyyhkeelle. Ohi menee niin paljon, että operaation päätteeksi Fauni menee suihkuun ja kuivaa itsensä vahingossa sitten kapalopyyhkeeseen.

Pakkoruokinnassa on jotakin, mistä en pidä. Haluaisin ajatella eläimen vaistoineen ja tuntoineen tietävän paremmin, mikä sille on parhaaksi. Entä jos se haluaa kuolla? Millä ihmeen oikeudella me nöyryytämme sitä kietomalla kapaloihin ja tunkemalla ruskeaa mössöä sen suuhun? Vahvemman oikeudella? Niin kai. En haluaisi joutua valtaa käyttelevän vahvemman asemaan, en etenkään silloin, kun en pohjimmiltani voi sanoa, ettei tässä vallassa olisi kyse mielivallasta.

En keksi ainakaan tältä istumalta valtaa, jossa ei olisi kyse mielivallasta tai jonka kohdalla ei ainakaan voisi kysyä, voisiko kuitenkin, intuitioiden vastaisesti, olla niin.

Asian tekee mutkikkaammaksi se, että olen halunnut lakata elämästä tietyssä elämäntilanteessa. Tai no, tiettynä jaksona, kouluaikana ja vähän sen jälkeen. Tuo intuitio on ollut aika ponteva ja tilaa ja aikaa ottava. Entä jos kissalla on jokin samanlainen? Jokin syyhän sille on, että se lakkaa syömästä. Viimeksi sen tehdessä näin ei saatu selville, oliko se ensin lakannut syömästä vai saanut maksakirroosin. (Seuraussuhde voi mennä kummin päin vain tai näin ainakin eläinlääkäri esitti.) Nyt maksa-arvot ovat kohdallaan, samoin muutkin veriarvot. Vatsassa mikään ei arista, hampaat näyttävät olevan kunnossa. Kissa ei vain halua syödä. Ja muutakin: sen pontevuus ja iloisuus, seurallisuus ja elämänhalu näyttävät selvästi kadonneen. Se makaa sängyllä tiukkana laihana keränä tai järjestää itsensä sfinksiasentoon nenä seinää vasten kuin ilmoittaakseen, ettei aio seurustella kenenkään kanssa. Ovelle jolkottamisen ja juoruilun sijaan se laahustaa katsomaan, naukaisee käheästi ja laahustaa takaisin sänkyyn. Tai vain makaa sängyssä.

En osaa sanoa omaltakaan kohdaltani, onko parempi jonkin hämärän kokonaisuuden kannalta, että elän vai että olisin onnistunut yrityksessäni lopettaa eläminen. Aina silloin tällöin palaan tuhlaamaan aikaani kysymyksen parissa. Kirjoitan tuhlaamisesta, koska pidän melko selvänä, etten osaa vastata kysymykseen enkä oikeastaan edes löytää siitä mitään mielenkiintoista uutta harkittavaksi. Fakta nyt joka tapauksessa on, että istun tässä ja kirjoitan, joten jossain mielessä minun täytyy elää. Aika todistettavasti ja tukevasti. Enkä aio tehdä sille yhtikäs mitään, en enää. Tämä suhtautuminen on kestänyt niin pitkään vakaana, että alan suhtautua tähänkin kuin faktaan, epävarman ennusteen sijasta.

Omalta kohdaltani minun ei tarvitse päättää, millaisia toimenpiteitä sallisin itselleni tehtävän, jotta pysyisin hengissä. Yhteiskunta tai lääkärikunta, miten sen nyt mieltää, on päättänyt puolestani, että jos toipumismahdollisuuksia on, toimenpiteisiin ryhdytään. (Jos rahaa on, tietysti. Yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa asenteet saattavat muuttua.) Kissan kohdalla minun sen sijaan pitää päättää. En halua kuulostaa kylmältä: tietysti haluaisin kissan elävän ikuisesti, tai ainakin pitkään. Se on elämäni pitkäaikaisin palanen. Mutta en tiedä, onko se mikään syy ajatella, etten käyttäisi vahvemman mielivaltaa kissaa kohtaan päättäessäni sen puolesta, mikä on sille parhaaksi. Mitä ylipäänsä ymmärrän kissan kokemuksista? Hyvin vähän.

Anoreksiaan sairastuneen kissan toipumisarvio on fifty-fifty pakkoruokinnasta huolimatta. Olemme kerran onnistuneet kissan kanssa, tuoneet sen vielä hurjemmasta kunnosta takaisin. Toisaalta se oli silloin nuorempi. Toisaalta sen maksa ei ole nyt vielä alkanut tulehtua, koska toimin nopeasti tajutessani sen lihaksiston alkaneen kuihtua ja sen käyneen kevyeksi ja hiljaiseksi. Ei minulla ole tähän oikeutta, ajattelen tunkiessani ruokaa kissan nieluun. Tietysti se nostaa muitakin kysymyksiä oikeuksista. Mihin minulla on oikeus? Ehkä jossain määrin määrätä kehostani ja ajankäytöstäni. Mutta aika harvoin tunnen toimivani oikeutetusti missään ja mitenkään. Ehkä eniten silloin, jos puolustan jonkun toisen oikeuksia tai autan jotakuta toista. On vaikeaa väittää, siinä kohdin, ettei minulla olisi oikeutta tehdä niin. Asia käy paljon hankalammaksi silloin kun yritän muotoilla pitäväni jostain tai haluavani tehdä jotakin itseni vuoksi. Se ei koskaan tunnu oikeutetulta. Pystyn järkeilemään itseäni toimivaksi, mutta yhtäkaikkisesti toimin hieman korvat luimussa.

Katselen kissaa, joka on käynyt sängylle ja nuolee ruokamössöroiskeita turkistaan inhosta värähdellen. Ei auta kuin ottaa ruokinta kerrallaan ja tuudittautua ajattelemaan, ihan kokeeksi vain, että sanonta nälkä kasvaa syödessä pitää paikkansa. Ajattele sitä kokeena, sanotaan kognitiivisessa terapiassa. Myyn tämän kaiken itselleni kokeena. No, katsotaan nyt, mitä tapahtuu.

Mitä tapahtuu: Ajattelen, mikä lopulta on tärkeää ja tekee elämästä elämisen arvoista. Miksi siihen on niin vaikeaa kiinnittyä, huomata sitä, tyytyä siihen. Onnistun siinä hetkittäin ja paljon, paljon useammin kuin ennen, nuorempana, mutta elän edelleen äänien kanssa, jotka huomauttelevat, että onpas tuossa rumaa ihraa lihasten päällä ja on typerää kuvitella, että tämä nykyinen koulutusohjelma muuttaisi yhtään mitään tai avaisi yhtään ovea työelämään ja ihan on oma syysi, että olet halunnut jotain tiettyä etkä tyytynyt johonkin missä laiskuudellasikin pärjäisi. Jätän äänet omaan arvoonsa mutta kuulen ne silti. Joskus väsyneenä itken niiden takia. En ei-väsyneenä, en enää. Mutta välillä olen väsynyt enkä jaksa sanoa mitään vastaan. Väsyneenä en aina muista, että äänet eivät ole ikinä tyytyväisiä. Teki, miten teki, aina ne löytävät huomautettavaa.

Sikäli on aika samantekevää, mitä tekee, jos siitä tulee aina kielteistä huomautettavaa.

Tavallaan ennen oli helpompaa, ennen kun en osannut ajatella, ettei ihminen saisi olla kynnysmatto. Tai että ainakaan se ei pidemmän päälle tee hyvää yhtään millekään. Ei tallaajalle, ei matolle, eikä normaalille, jota he käyttäytymisillään rakentavat.

Ei auta kuin sinnitellä tilanteessa, katsella näitä ankeita näkymiä ja ideoita ja kuulla äänet ja kohauttaa hartioitaan ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa: ottaa etäisyyttä, palata, sitoutua, tehdä, uppoutua, väsähtää, ottaa etäisyyttä ja niin edelleen. Ei mielivallan ajatus ole mikään uusi. Eikä se, etten ole varma tekemiseni oikeutuksesta. Eikä se, että pysähdyn hämmentyneenä siitä, ettei mitään readymade-merkitystä voi tosiaan anoa mistään. Että merkitys on heijastettava itse. Tai vielä todentuntuisemmin, että se on piru vie raavittava kynsin kivenkovaan pintaan. Heijastaminen kuulostaa liian keveältä ja automaattiselta, peilimäiseltä. Peili ei voi kuin heijastaa. Ihminen sen sijaan voi tosjahtaa kohtaan, jossa merkityksiä ei noin vain löydy tai tehdä. Jossa on tyhjyys, merkityksetön, sokea koneisto, joka hyörinästä huolimatta ei lopulta näy muuttuvan mihinkään. (Totta kai se muuttuu, sanoo osa. Älä ole kärsimätön...)

Kissa palaa toisen huoneen vierassängyltä toisen huoneen sängylle, jossa nöyryyttävä syöttönäytelmä on tapahtunut. Sen toisessa kyljessä on märkiä länttejä, joista se tai toinen kissa on nuollut toipilasruokaa. Onkohan se masentunut, huomaan pohtivani. Kissalle on määrätty masennuslääkettä, joka sivuvaikutuksenaan lihottaa. Nyt tavoitellaan sivuvaikutusta. Mutta voihan se masentunutkin olla. Mietin, mitä masennus muutenkaan tarkoittaa, miten sitä käytän ja miten sen ymmärrän. Sanon joskus olevani masentunut, hetkittäin, mutta yhdistän sen aivan muuhun kuin merkityksettömyyteen. Pikemminkin silloin kaikki on hyvin vahvasti merkittyä ja olen epäonnistunut noiden merkitysten mukaisesti. Petyn itseeni, vihaan itseäni pistävästi ja lamaannun hetkeksi, ajatuksetkaan eivät tahdo liikkua, märehdin. Se ei ole vielä kestänyt kauan. Paljon useammin vaikeat oloni ovat sellaisia, että ajatukset sinkoilevat valtavalla intensiteetillä, haluan toimia heti nyt, rimpuilla pakoon kauhusta, tehdä lopullisia ratkaisuja ja olen varma, että juuri sillä hetkellä ymmärrän kirkkaimmin, miten maailma makaa ja miten sen ongelmat ratkaistaan. (Olen pohtinut, johtuuko intensiteetti ja kirkkauden tunne siitä, että kerrankin toimintasuunnitelmani ovat linjassa itseäni solvaavien äänien kanssa, että kerrankin järkeily jyskyttää juuri siihen suuntaan, joka tuntuu aina leijuvan muissakin tilanteissa lähes näkyvänä mahdollisuutena - johon en yleensä kiinnitä huomiotani, mutta joka yhtä kaikki äännähtelee silloin tällöin.) Se ei jotenkin minusta kuulosta masentuneelta. Ja sitä vaikeat oloni lähinnä ovat: räjähtävää toimintavalmiutta, hetkellistä absoluuttista varmuutta.

Tai ei niissä oikeastaan kyllä enää ole absoluuttista varmuutta kuin tosiaan aivan hetkittäin. Nämä hetket eivät ole niin pitkiä, että todella toimisin niiden aikana juuri mitenkään. (Yleensä haluan sanoa ihmissuhteeni irti, koska koen tuottavani muille pelkkää kärsimystä.) Lähinnä kuuntelen miltä tuntuu ja sitten hengitän ja muistutan itseäni siitä, että tämä on toistuva tuntu, toistuva käytösmalli ja yleensä kukaan ei ole erityisen ilahtunut sen ilmestymisestä kuvioihin, kaikkein vähiten minä itse.

Kissan käyttäytyminen näyttää jotenkin enemmän siltä millaiseksi kuvittelen masennuksen. Mutta en tiedä, kenties nimeän aivan hullusti. (Se tuntuu jopa todennäköiseltä mutta tämä ei ole alakuloinen toteamus, kunhan vain totean, ei siihen liity sen kummempia tuntemuksia. Olen tottunut olemaan väärässä.)

Kissa kiertyy taas kerälle. Katselen sitä ja tunnen valtavaa avuttomuutta. On niin vähän, mitä voi tehdä. Eikä siitäkään ole varma, toimiiko raivostuttavasti ja mielivaltaisesti. Olen kaksin tuon tyhjyyden kanssa, vaikka Fauni liikkuukin huoneistossa ja kissa hengittää kerällä. Onko heidänkin sisällään tai ehkä pikemminkin ympärillään sama tyhjyys, sama itsestäänselvyyksien puute? Koetan muistaa, tuntuuko minusta aina tältä, ja luulen, ettei tunnu, mutta toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että aika usein tämä on näkökentän rajamailla ja käännän tahdonalaisesti katseeni poispäin siitä, katselen detaljeja, kiihdyn niistä, raavin merkityksiä innokkaammin tai ainakin pontevammin, sen sijaan että vain lepäisin ja hyväksyisin tämän mykän universumin, nimeämättömät, epävarmat tapahtumat.

Kuulostaapa synkältä. No mutta, ei tämä tapahdu ilman pontevuutta. Tarkoitan: aina kun kirjoittaa, tekee jotain. Raapii niitä merkityksiä. Pontevasti. Vaikka tietää, ettei tilanne siitä muutu. Tai ehkä muuttuu. Mutta ei kuten sen kuvittelisi muuttuvan.

Katselen kissaa ja silitän sitä varovasti. Se ei jaksa reagoida ihmeemmin. Välillä se juttelee, jopa kehrää ja kellii, mutta ei juuri nyt. Takerrun sanontaan nälkä kasvaa syödessä ja toivon niin käyvän silloinkin kun pakkosyötetään.

Onnellisuudesta

Saamme kutsun maatilalla pidettävään minifestivaaliin. Menemme. Perillä on suuri joukko melko humaltuneita ihmisiä ja nurmikko ja purjeista tehty katos, navetanylisillä konserttisali. Muistan oikein: kun täysikuun maissa aurinko laskee, kuu nousee. Tekevät soundcheckiä navetassa, punainen valo maalaa sisätilan kovin erilaiseksi kuin ympärillä levittyvät pellot ja mustaan taittuvat metsien suipputornistot. Kävelemme Faunin kanssa peltotietä eteenpäin, poispäin pihapiiristä löytääksemme näkyvyyden.

Kuu on juuri punnertamassa metsän takaa. Se pulpahtaa pintaan, lakea kohti, uhmakkaalla voimalla.

Kuulemme laulajan aloittaneen. Emme silti kiirehdi takaisin.

Tai ehkä pitäisi olla kirjoittamatta monikossa, koska toisia ihmisiä on vaikeaa ymmärtää. Sitten pitäisi ehkä lakata tyystin kirjoittamatta ihmisistä, koska myös itseään on vaikeaa ymmärtää.

Koska varon jalkaa, en voi juoda tolkuttomasti. Koska en juo tolkuttomasti, katselen kaikkea hieman kauempaa. Vuorokausirytmini ei sotkeudu. Alkaa nukuttaa. Mutta niin kauan kuin joku laulaa, ei tunnu ikävältä. Voi keinua ja miettiä ääntä ja pientä riitasointua, pientä epätahtisuutta, niiden merkitystä musiikkiin kiinnittymiselle. Voi ottaa kuvia, miettiä eroa metsän ja navetanylisten välillä, ja toimivan navetanylisen ja konserttisaliksi muutetun navetanylisen välillä. Ja vain olla ja sulkea silmät ja aistia pieni kipu tutussa paikassa, ei liiallinen, kipugeelin lieventämä, tympeä, kestettävä.

Hieman laulun loputtua koetan nukkua huvimajassa. Siellä ei enää ole lämmin, kuten päivällä. Musiikki jyskyttää liian lujasti, vaikka korvat on tungettu täyteen vessapaperista syljellä tiivistettyä mössötulppaa. Koetan rentoutua diskoon, ajatella niitä kertoja, joina teininä nukahdin korvalappustereoiden ääneen vanhempien katsoessa televisiota tai puhuessa kovaan ääneen puhelimeen. Mutta en voi sille mitään, että muistikuviin liittyy typertynyt pahoinvointi heräämisen hetkenä, tunne siitä, että joku on käännellyt aivoja ja rikkonut niiden tahtia, käsitellyt niitä liian kovakouraisesti, väärin. Hengitä, komennan itseäni. Hengitä ja hyväksy paha olo. Se menee ohi.

Mutta milloin, kysyn. Milloin se menee ohi? Fauni on palannut ulos, häntä eivät samalla tavalla viillä iltaisin tupakansavu ja liian remakka nauru, kiirettä paukuttava rytmi, ne eivät tunnu ensisijaisesti kipuna ja vasta sitten eriteltävänä aistimuksena. Häntä ne viiltäisivät niin aamulla, jos hänellä on univelkaa. Nyt on ilta ja minulla univelkaa. Toivon muuttuvani tuosta noin vain iltaihmiseksi, mutta eihän sellaista tapahdu. Elän väärää aikaa, verkostoitumisaikaa, iltaisin bilestetään -aikaa, sähkövaloaikaa. Kehoni puhuu aurinkoa ja kuuta, lintujen aamuun heräämistä, iltaan rauhoittumista. Ehkä se hieman edistää, sen vuorokausi tapaa olla lyhempi kuin planeetan, mutta melko sopusointuinen kuitenkin.

Lopulta päätän, että jotakin on tehtävä. Haluan ehjän unen. Räime saattaa jatkua aamuun saakka, ja en osaa nukkua päivän tullessa tai tultua. Haluaisin juosta navetalle ja kirkua, että lopettakaa nyt herran tähden, mutta eihän siinä halussa ole järjen häivää. Muuthan haluavat nimenomaan tämän musiikin, tämän valveen, ovat täällä sitä hakemassa. Ei se heitä haittaa. Eikä siinä ole mitään väärää. Minä vain olen väärässä paikassa väärään aikaan, ymmärrän sen selkeästi. Ja jos en saa nukkua, on vaikeaa pysyä kohteliaana ja tuntematta itseään vääryyttä kärsineeksi. Enkä pidä itsestäni piikikkäänä marttyrina. Mitä vain paitsi se, ajattelen. Sitä paitsi: itse olen tänne itseni tuonut ja minun pitää täältä siten itseni poiskin järjestää. Ehkä on jokin yövuoro Helsinkiin taajamasta. Kuljen ulos, nuotiolle, kysyn Faunilta, voisiko hän tarkistaa asian puhelimestaan. Kyllä vain, kolmenkymmenenviiden minuutin kuluttua lähtisi yövuoro.

Pohdimme, miten pääsisin siihen. Ketään ei taida olla selvänä kuskiksi. Asian selvittämiseenkin menisi helposti seurueessa pitkään. Taksi, sanon. Voisiko soittaa taksiin ja kysyä, ehtisikö täältä hakea ja viedä pikavuoropysäkille tuoksi kellonlyömäksi. Voi. Taksi lupaa tulla heti. Haalin tavaroita pieneen olkalaukkuun, joka on kai enemmän olkatasku. Ostin sen Intiasta, se on kastittomien naisten käsityöryhmän tekemä ja suunnittelema. Designin nimi oli Ants. Muistan sen kaiken yhtäkkiä pimeässä kamoja kopeloiden.

Toiset tuovat myöhemmin varvastossut, sievän pinkin poimintasangon ja mustikkapoimurin. Riittää, että on koira, kakkapusseja, lompakko, bussikortti kaupungin sisäiseen liikenteeseen. Seisomme pimeän maantien laidassa, kaukana mustassa loistaa muutamia valoja. Yöt ovat käyneet taas pimeiksi. Nuku, ne sanovat.

Lopulta taksi liukuu toisesta suunnasta kuin tuijottamamme. Koira loikkaa sisään, kömmin perässä, ovi kiinni, matkaamme pimeän läpi. Suljen silmät, nojaan taaksepäin. Pääsen kotiin.

Pikavuoropysäkkiä vastapäätä on naisenniminen ravintola. Parkkipaikalla tyhjäkäy tai valot päällä seisoo suuri joukko autoja. Niiden ympärillä pyörii porukkaa, joka tykkää soittaa suutaan reteästi. Onneksi kukaan ei kiinnitä meihin kahteen pieneen eläimeen huomiota. Onkohan bussi tulossa? Minulla ei ole kelloa, ei puhelinta, ei mitään sen kummempaa mukana. Jos bussi ei jostain syystä tule tai on mennyt jo, on odotettava vielä puolitoista tuntia. Olen unohtanut katsoa kelloa taksista lähtiessäni. En muista, että korttimaksutositteessa aika varmaan näkyisi. Sen sijaan keskityn toivomaan, että bussissa voi maksaa kortilla tai että ainakin hinta on sama kuin päivällä.

Pikavuoro saapuu viimein. Hinta on melkein kaksinkertainen yölisän takia. Hetken pelko läikähtää ylitseni, kun tajuan, ettei kolikoita taida olla tarpeeksi. Onneksi kortti käy. Vajoan penkkiin, katselen moottoritien vilistävien valojen ohitselävitse kauemmas ja mietin, miten pelottavalta tuntuu tehdä asioita eri tavalla kuin ystävät tekevät tai kuin kuvittelee heidän tekevän. Että vain päättää tarvita unen, hiljaisuuden, ottaa ja lähtee yksin pois, tai ei yksin, vaan koiran kanssa. Koiran pää lepää reidellä, sen silmät nauravat iloisesti. Se hyväksyy, tein niin tai näin.

Ajattelen sitä huvittavaa tosiseikkaa, että samalla kun matkaan poispäin livepainajaisvalveeksi muuttuneesta festaripaikasta, aviomieheni matkaa kohti samaa paikkaa jalan pimeitä maanteitä pitkin ja tiedustelee Faunilta tekstiviestein, jatkuukohan meno edelleen vireänä. Hän haluaa samaan rymyyn, josta minä pakenen vaikka taksilla ja yölisäbussilla, jonka takaosa on täynnä teinejä, näiden kännykällä soitettua pimputusta ja mölinää siitä, miten joku vitun koirakin viettää vitun lauantaita tässä vitun paskabussissa. Hymyilen pimeään kuunnellessani, miten teinityttö vinkuu äidille puhelimessa. Äiti sen on oltava, ei tuollaista sävyä muuten saavuteta.

Lopulta bussi saapuu Kampin keskukseen. Muistelen viimeisen yöbussin kotiin lähtevän yksi kolmekymmentäviisi. Se tarkoittaa kahdeksaa minuuttia. Kokoan koiran lähelleni, askellamme reippaasti, en halua nyt välittää kivusta, on vain kannateltava vatsasta ylöspäin, tunnettava kehon kaatuminen eteen ja ylös, myötäiltävä kaatumista, estettävä se hiuksenhienosti, hieman takapotkuisesti, pyyhkiydymme ravintoloista ulos vuotavien musiikkien ja ihmisten läpi, liikennevaloista ylitse, raitiovaunun takaa, eikä haittaa vaikka myöhästyisimme, aina on toisia busseja ja raitiovaunuja ja kävelemisvaihtoehto, mutta toki ehdimme bussiin, ehdimme viimeisinä. Ovi sulkeutuu, tuskin ehdin istahtaa ja pyytää koiran syliin, kun liikumme jo.

Työpaikan viereisesen baarin portailla viipyilee paljon ihmisiä tupakalla. Käyttääköhän kukaan baarin verkkoa öisin? Käytän sitä välillä töissä, takahuoneessa, jos ei ole juuri asiakkaita, ja sattuu olemaan kone mukana, istun hierontapöydällä kone sylissä, työstän googledocsiin. Jos tulee yllättäen asiakas, läppään koneen kiinni ja tungen tuolin alle ja levitän plintille lakanat kuin kyse ei olisikaan lukukammiosta.

Jos en lähtiessä ollutkaan varma, miten käy ja miten osaan suhtautua päätökseeni lähteä, nyt alan ymmärtää tehneeni oikean ratkaisun. Kaupungissa on niin hiljaista verrattuna maaseudun räimeeseen. Siellä kukaan muu ei olisi herännyt seitsemän korvilla, täällä saan herätä, milloin haluan, ja voin tehdä mielekkäitä asioita heti pelkäämättä kenenkään herättämistä.

Kun avaan kotioven, harmaa kolli kurahtaa ja tulee puskemaan jalkoja. Sen on selvästi ollut yksinäistä. Pesen hampaat onnesta pakahtumaisillani. Kun käperryn sängylle, eläimet hiipivät luo. Ihana hiljaisuus ympärillä, vapaus nukahtaa kun niin haluaa.

En muista, olenko ikinä ollut aivan näin onnellinen kuin siinä. Kuin tässä.