Oikeastaan en ole varma, oliko hyvä idea hankkia alkuperäisversio "Walking in the air" -laulusta. On todella vaikeaa olla itkemättä siinä kohdassa, jossa valaat (vaiko vain yksi?) näkyvät animaatiossa veden pinnan alla suurina hahmoina. Tässä vaiheessa olen tainnut aina olla jo enimmäkseen solmussa oman itkuni kanssa, ja valas on lopullinen räjäyttäjä. Näköjään pelkkä kappale saa saman aikaan.
Onko mitään niin surullista kuin valaat? Nuo suunnattoman suuret, lempeät ja älykkäät olennot, joista ei ehkä ehditä tietää kovinkaan paljon. "Mighty monster", joopa joo. Jos valaat ja ihmiset laitettaisiin punnittaviksi hirviömäisyyden suhteen, veikkaisin kyllä, että valaat selviäisivät puhtaammin paperein. (Olkoonkin, että esimerkiksi delfiinien keskuudessa tiedetään tapahtuvan raiskauksia; no, niin ihmistenkin.)
Olen itkeskelystäni huolimatta toipunut sen verran hyvin, että uskaltaudun illan glögeille ystävien luokse. Tuntuu hyvältä huuhtoa suihkussa kaikki oudonhajuinen hiki itsestään. Ja puhtaat hiukset, mitä luksusta. Saa nyt sitten nähdä, miten keho tähän arkeen palaamiseen suhtautuu, mutta en tunne itseäni enää sairaaksi, ja huomenna olisi joka tapauksessa pitänyt viimeistään peseytyä, sillä uskaltaudun skypejoululauluun tai en (ajattelin huomenna soittaa neuvovaan lääkäripuhelimeen, koska eiköhän lääkäri osaa vastata tartuttamiskysymykseen asiantuntevimmin), aion mennä ulkosalle ja ehkä syödä synttärilounaat jossain kivassa ravintolassa Vompatin kanssa. Vapaapäivä, loistavaa...
Tänään olen latonut normaalipituisen työpäivän ja ollut siitä ihan normaalin puutunut. Huvittavaa, kuinka latoessa ei välttämättä tajua ollenkaan, mitä latoo. Silti teksti tuntuu siirtyvän varsin uskollisesti kirjan lähdeluettelosta koneelleni. Kummallista, mikä kaikki voikaan automatisoitua.
Myös kyyneleet.
Tekstit
お昼寝ロード
1 päivä sitten
3 kommenttia:
Onko tuo mainitsemasi musiikki valaiden laulua?
Ei sitä kuule tiedä kukaan kuinka kauan itsekukin, koirat, kissat, lapset ja linnut - valaita siis unohtamatta - tässä sotkussa pystytään laulamaan.
Joskus sitä ei kuule edes omia ajatuksiaan. Pääkin humisee.
Kuuntelin ensimmäistä kertaa niiden laulua kaksiosaiselta älppäriltä siellä rapakon takana ja suuressa lännessä, Tyynen meren äärellä, jossa saattoi keväisin ja syksyisin nähdä valaiden pyrstöjen keikautuksia ja vesipatsaita joita ne puhaltavat päästään.
Se oli aivan lumoavaa musiikkia. Minä ajattelin silloin että kyllä me ollaan ainakin serkuksia. Itkettihän se.
Valaiden laulu ON ihanaa. Mulla on sitä kaksi levyllistä. Toinen on eri valaslajien ja toinen delfiinien laulua.
Jotenkin olen huomannut ottavani tehtäväkseni juuri toislajisten kohtalon murehtimisen, koska ihmisistä ja heidän oikeuksistaan vallitsee sentään edes jonkinlainen alustava ja harmittavasti teorian tasolle jäävä konsensus.
Mutta minulla ei ole aavistustakaan, miksi juuri valaat koskettavat niin kovasti. Ehkä niiden laumaisuus koskettaa? Ja kummallisuus, että jokin niin erilainen ja niin oudossa ympäristössä käyttäytyy niin - en keksi parempaakaan sanaa - YMMÄRRETTÄVÄSTI?
Kun telkkarista tuli joskus valaiden musiikkia, kaksi kissaamme pakenivat niin riivattua vauhtia sänkyjen alle ja sitten rupesivat raapimaan ulospääsyä.
Ne tunnistivat toisen ihmisen, kuten Dersu Uzala sen sanoisi.
Lähetä kommentti