Lähtötilanteesta ja korjausliikkeistä

Tästä blogista on kovaa vauhtia tulossa lukupäiväkirjamainen, mutta olkoon. Nyt luen Ari Turusen Rohtojen atlasta. Huomaan, että aika moni mainituista rohtokasveista kasvaa puutarhassani. Tajuan myös, että se, mitä isoäitini teki unikoistaan, oli käytännössä kotitekoista laudanumia. (Jos riittäviä kipulääkkeitä ei saa terveydenhuollosta, ne etsitään muualta.) 

Kunhan kesä ottaa tulta alleen, tuolla ne sitten heijaavat, pieninäkin annoksina tappavat, reseptoreihin sitoutuvat, rauhoittavat. Linnuilla on ollut tänä vuonna syötävänä hampunsiementä, joten hamppujakin saattaa pihaan pälähtää. Turusen kirjassa hamppu on luokiteltu stimuloiviin, vaikka tekstistä käy ilmi, että se ehkä ennemminkin euforisoi, samaan tapaan kuin rankka liikuntatuokio. Jotenkin ajattelen tuollaisen vaikutuksen varsin erilaiseksi kuin vaikkapa kahvin tai guaranan vaikutuksen. 

Kirjasta käy ilmi, että ihmisten välillä on melkoista geneettistä eroavaisuutta siinä, miten reagoimme rohtoihin ja lääkkeisiin. No, tämän toki lähes kaikki ovat joutuneet toteamaan itsensä tai läheistensä kanssa jo, ei sinänsä mitään uutta siinä. Mutta syitäkin avataan vähän, ja ainakin kirjan selityksissä ne palautuvat maksaan ja siihen, miten se käsittelee lääkeaineita - voimistaako niiden vaikutusta, laimentaako sitä, vai käyttäytyykö niin sanotusti normaalisti, mitä kai olisi hyvä puhutella mieluummin keskiverroksi, koska kaikki erilaiset mahdollisuudet ovat oikeastaan normaaleita, on vain kyse eri populaatioista. 

Olen perinyt isältäni kahvigeenin, sen tiedän. Kumpikaan meistä ei oikein voi käyttää kofeiiniasioita ilman että tulee melko selkeitä myrkytysoireita: sydän hakkaa viimeistä päivää, ei pysty keskittymään, kuvottaa, tärisyttää, lihakset nytkivät. Äidilläni ja siskollani ei ole tällaista lainkaan. Äiti voisi luultavasti juoda sammiollisen kahvia siitä ihmeemmin hetkahtamatta, minulle puoli kuppiakin on aivan liikaa. Kun aikanaan kyselin asiasta lääkäriltä, joka oli määräämässä minulle lääkettä, joka "saattaisi myös piristää" sivuvaikutuksena, hän perui ensimmäisen ehdotuksensa ja määräsikin jotain muuta, ja sanoi, että kuulostaa vähän siltä, ettei kehoni oikein osaa käsitellä kofeiinia. Totisesti ei.

Kahvin lisäksi myös suklaa aiheuttaa hyvin nopeasti samanlaista tärinää ja pahoinvointia. Pala tai kaksi vielä menee, joskin samalla menevät helposti yöunet, mutta en mitenkään pystyisi syömään sellaisia määriä kuin Vompsu, ainakaan voimatta pahoin, tärisemättä ja pelkäämättä, että olen saamassa sydänkohtauksen. 

Lapsena sain kerran yskänlääkettä, jossa oli pseudoefedriiniä. Sen pitäisi tuon opuksen mukaan olla sivuvaikutuksiltaan efedriiniä miedompaa, mutta yhtäkaikkisesti menetin kuumetaudista huolimatta kaikki kykyni nukkua tai rauhoittua aloilleni hetkeksikään. Kirjaimellisesti kiipeilin pitkin seiniä, mikä ei tietenkään yhtään auttanut taudin nitistämiseen, vaikka yskärefleksiä sinänsä olisikin saatu aavistuksen verran lamaannutettua. En haluaisi joutua kokemaan efedriiniä, kun pseudoefedriinikin sai minut aivan piripääksi. Toista annosta eivät vanhempani enää minulle antaneet, ja hyvä niin. Yskin kuukausia, mutta entäs sitten. 

Isälläni, jonka kanssa tosiaan olemme kofeiiniasioissa samikset, on poikkeamia aika monen muunkin lääkkeen kanssa. Nykyään, kun hän joutuu syömään yhtä sun toista lääkettä, melkein kaikissa annos on aivan minimalistisen pieni, tyyliin kymmenesosa tavanomaisesta. Toisaalta isä on kyllä sähköankeriaampi kuin itse olen, mikä ilmeni hyvin yhteisellä matkallamme hänen kaaduttuaan, lyötyään päänsä kivilattiaan ja jouduttuaan sairaalatutkimuksiin. Vompsulla meinasi käpy palaa, kun isästä jouduttiin ottamaan kuvat uudestaan ja uudestaan, kun ei hän osannut pysyä paikallaan kuvausputkessa. Vompsu oli mukana tulkkina ja sanoi, että isä vannoi pysyneensä paikallaan - mutta eihän hän pysy hetkeäkään paikallaan yhtään missään, aina heijaa pää tai jalka naputtaa rytmiä, ja yleensä isä myös hyräilee ja naksuttelee sormiaan eikä tiedä siitä yhtään mitään. Minulla olisi sama taipumus, mutta joko lievempänä tai sitten olen vain kesyttänyt itseni paremmin. Osaan olla paikallani, mutta kyllä se kysyy sataprosenttista keskittymistä!

Kaikki fysioterapeutit, joiden kanssa olen joutunut tekemisiin, tai päässyt, ehkä se on enemmän pääsemistä, sanovat samaa: kudosrakenteeni on käsittämättömän tiivistä. Luultavasti se johtuu siitä, että tosiaan, olen sähköankeriaiden sukua. Toisin kuin äiti, joka osaa löllähtää tuosta noin vain. Minulle rentoutuminen ja pysähtyminen ovat vaikeita, siksi harjoittelen niitä. Ja arvostan päiviä, jolloin en jaksaisi evääni liikauttaa, ne kun ovat hyvin harvinaisia. 

Kun sain kerran elämässäni lihasrelaksanttia, se ei vaikuttanut tuki- ja liikuntaelimistön lihasjännitykseen juuri mitenkään, mutta huomasin, että hengitykseni tuntui jotenkin kivan keveältä ja rennolta. Tämä on jotain aivan muuta kuin mitä moni kuvaa: että lihasrelaksanttia otettuaan ei meinaa päästä enää ylös sängystä lainkaan.

Pohdin Turusen kirjaa lukiessani, että paitsi maksan pilkkomistaipumukset, erojen taustalla saattavat olla muutkin taipumukset. On jokseenkin selvää, että ihmiset ovat keskenään aivan hurjan erilaisia ihan joka kohdissa. Kasvojen yksilöllisyys on sellainen, jonka kaikki tunnistavat, mutta katsopa mitä kohtaa hyvänsä: sormia, jalkaterää, lonkkaa... taas löytyy valtavasti variaatiota. Ja sama ominaisuuksissa, jotka ovat vähemmän yksiselitteisen kolmiulotteisia, keskikokoisia, materiaalisia, objektivoitavissa. 

En tiedä, olisiko jotain rohtoa, jolla minusta voisi tulla samanlainen kuin monesta tuntemastani ihmisestä: Että herää jotenkin verkkaisesti, siis muuten kuin myrkytystilan tai kuumeen vallitessa, että haluaa jäädä lojumaan, että osaa lojua rennosti ja vääntelehtimättä, ettei kikatuta aamuriemusta, ettei halua kiivetä saman tien vuorille tai jotain muuta kaistapäistä. Että etenee päivää keskittymisestä eksyen ja illalla ei kaadu sänkyyn väsyneenä kuin kivi ja nukahda saman tien. Että haluaa paljon virikkeitä ja stimulantteja, jotta tuntee virtaavansa ja heräävänsä kunnolla eloon. Varmasti sellaisiakin rohtoja olisi. Mutta en osaa kuvitella, millaista sellainen elämä olisi. Olen toki kuullut sitä kuvailtavan. Mutta ei, en ole ikinä elänyt sitä elämää. En edes teininä, jolloin olin aika tavalla vetämättömämpi kuin muina kausinani. 

Itsehän haluan kaikkea rauhoittavaa. Rauhoittavia yrttiteitä, jotta vipinä hieman hidastuu ja on helpompaa rentoutuakin. Rauhoittavia, hitaita ja hyvin lempeitä kehotekniikoita, jotka auttavat pysähtymään, hengittämään ja vain olemaan. Tärkeimmät muistoni ovat muistoja tilanteista, joissa olen itsekseni tai jonkin muun eläimen tai enintään yhden ihmisläheisen kanssa ja äkisti osun siihen suloiseen pisteeseen, jossa en temmo mihinkään vaan asetun, käyn painavaksi, pehmeäksi ja havahdun siihen, että elän ja olen olemassa, nämä puut ovat, vesistöt, taivas, pilvet, linnut. Ja vaikka välillä olen nauraen sanonutkin, että haluan rauhoittavia, niin en oikeastaan ole kovinkaan kiinnostunut mahdollisuudesta rauhoittua lääkkein. Arvostan enemmän tekniikoita ja yrttiteitä. (Pidän karvaista mauista, mutta on toki vaikeaa arvioida, pidänkö niistä, koska olen oppinut rauhoittuvani niiden ääreen.) 

Jossain ammoin kustannustoimittamassani terapiakirjassa tietysti törmäsin tähän: jotta tietäisi, mihin suuntaan korjausliike on tehtävä, pitää ensin hahmottaa lähtötilanne ja tavoitetilanne. Siinä, mitä teen työkseni, törmään tähän kaiken aikaa: edessäni on salillinen liikkuvia ihmisiä, joista osa yrittää liikaa ja osa ei tarpeeksi, osa on holtittoman liikkuvia ja tarvitsisivat enemmän tukea ja tajua kehonsa ulottuvuuksista, osa puolestaan hyötyisi liikkeiden korostamisesta mobilisoivaan suuntaan, on liikepelkoa (josta tiedän kaiken, vaikka olenkin sähköankerias; se on minussakin vahvana, pelko repeämisestä, katkeamisesta, hajoamisesta, aina vieraan liikkeen ääressä, aina, kunnes totun), näyttämisen halua, kehonkuvan häiriöitä, omituisia motivaatioita. Ja joudun puhuttelemaan kaikkia ryhmänä, enimmäkseen, vaikka tietysti yritän ehtiä kertomaan kaikille, mitä havaitsen. 

Minusta on tullut varovainen sanallistaja silloin kun opetan. Ei täällä, täällä en varo, täällä minulla ei ole auktoriteetin painolastia. Ja joudun pysähtymään usein opetusten päätyttyä maistelemaan sananvalintoja ja miettimään, voisiko tämän ja tämän sanoa vieläkin neutraalimmin. Aika usein puhun siitä, että liike tai asento tuntuu mielekkäältä ja hyvää tekevältä. Aika monesti sanon ääneen senkin, että huomaatko, etten ota kantaa siihen, etsitkö nyt liikkuvuutta vai voimaa vai rauhaa vai piristystä, että en voi ottaa siihen kantaa, koska en elä elämääsi. 

Silti luin viime viikolla ainoassa lähi-ilta-yinissäni karvalakki-instantkäännöstä Tao Te Chingistä, Ursula le Guinin englanninnoksen pohjalta. Koska tulen kodista, jossa englantia ei oikeastaan ymmärretä, en erehdy lukemaan mitään ääneen englanniksi, vaan käännän lennosta suomeen, vaikka tietysti muoto jääkin ontumaan, näitähän olisi hyvä hioa viikkokausia eikä edetä sekunti sekunnilta. Enemmän kuin yinstereille olisin kyllä halunnut lukea ääneen tuon tekstin pilatekoille. Kehomielilaji se sekin on, vaikkei aina uskoisi. (Minulle kuntosalikin on kehomielilaji, ja fysioterapia; en osaa mielekkyyttä, joka virtaisi vain kehosta, ja siksi varmasti menikin niin pitkään, että käsitin, että voisin toimia tämmöisessä ammatissa.) Yinstereille sanoin vain, että minusta on ihan hyvä, että he saavat vähän maistaa, mimmoinen filosofia siellä harjoituksen takana oikein on, vaikka toki yini onkin moderni laji eikä mitenkään suoraan taolaisuudesta syntynyt kuten vaikka chi kung. (Sen opettajani on jyrkästi sitä mieltä, ettei yinjooga ole mitenkään taolainen ja on käsittänyt yinin käsitteenkin ihan pyllylleen. Sitä kuunnellessani ajattelin vain, että no jaa, se ei sitten ollut sinun korjausliikkeesi, minulle ja tämmöisestä lähtötilanteesta se on toiminut hyvin. Sinänsä en ole ihan hirveän kiinnostunut kiinalaisesta kosmologiasta, sen kausaalisuhteet ovat raivostuttavan hämärät, joten suhtaudun siihen samalla kiinnostuksella ja varauksella kuin johonkin humoraalioppiin. Aina välillä näihin jokin-ei-ole-oikeaa-sitäjatätä -puheenvuoroihin törmää. Ehkä niiden esittäjillä on perinteistä hyvin erilainen käsitys, ounastelen.)

Joskus - aika usein, itse asiassa - en ole ihan varma tuosta terapiakirjasta poimitusta ajatuksestakaan, ajatuksesta lähtötilanteen tietämisestä, jotta voisi suunnata korjausliikkeen. Minusta kun vaikuttaa siltä, että olen oppinut pikemminkin tuntemaan lähtötilanteen tarkastelemalla niitä käytäntöjä, joihin olen kiintynyt siksi, että ne tuntuvat toimivan kohdallani. Ei ole mitään jumalallista tietoa, joka kertoisi suit sait, että tietyt välittäjäaineet ovat ehkä vähän vinkurallaan tai maksa tietynlainen taipumuksiltaan. Sen sijaan voi huomata, että kamomillatee tai lehmuksenkukkatee tuottaa paremman flown kuin mikään piristävä, jonka vallassa maailmasta tulee säröytyvä ja suhruinen. Tietysti nykyään on kaikenlaisia geenitutkimuksia, jotka voisivat valottaa, miten genetiikan valossa oma keho suhtautuu tiettyihin lääkeaineisiin, treeniin ja niin edelleen. En ole edelleenkään selviytynyt tekemään sellaista testiä, koska tässä iässä olen oppinut kantapään kautta, että ei, vaikka toisilla kofeiini parantaa suoriutumista, itselle se on kuin vetäisisi kaiken (ja etenkin sosiaalisen) älynsä vessanpöntöstä alas, ja ei, vaikka toiset voivat hyötyä siitä, että eivät siivoa, kun koettavat tehdä opinnäytettään, minulle totisesti teki hyvää siivota edes se kerran puolessa vuodessa, ja obsessoida välillä muustakin kuin käsitteiden suhteista eri malliperheiden välillä.

Turusen kirjassa myös chili on lueteltu stimuloiviin, vaikka vaikutusta kuvataan näin: 

Chilin kipusignaali saa kehon vapauttamaan endorfiineja, kehon omia "hyvän olon hormoneja" eli luonnollisia opioideja. ... Endorfiinit voivat aiheuttaa euforisen tai rentouttavan tunteen. Tämän takia kapsaisiini voi tuntua "virkistävältä" tai "stimuloivalta" vaikka sen vaikutus on peräisin kivun tuottamasta luonnollisesta vastareaktiosta.

Jäljelle jää vain kysymys, että miksi chili on luokiteltu stimuloiviin, vaikka se vain "voi tuntua siltä", ei ole sitä. Omalle keholleni ero on aivan selvä: toki kofeiinin tai suklaapalan ensivaikutus on samantapainen huimaava kuohahdus ja noste (helou, sympaattinen hermosto), joskin eri osassa kehoa, suklaassa ja kahvissa tyypillisesti niskassa ja rintakehässä (jälleen, sympaattinen hermosto), chilissä taas kitalaessa, mutta seuraavien minuuttien aikana repeää niin iso ero, että aineet eivät mitenkään voi kuulua samaan luokkaan: siinä missä toinen laskee verenpainetta ja sykettä ja saa aikaan lämpimänonnellisen tilan, ikään kuin olisi kietoutunut johonkin suloiseen huopaan ja vain leijuisi maailmassa täydellisessä rauhassa, toinen nostaa sykettä ja verenpainetta ja täristää, levottomoistaa, saa kiemurtelemaan nahoistaan ulos, näkemään toiset paljon kulmikkaampina ja pelottavampina, ja niin edelleen. (Joo, ymmärrän, kaikki eivät koe stimulantteja tällä jälkimmäisellä tavalla! Mutta minä koen, hyvin systemaattisesti.) 

Kerrassaan hurmaava kirja, kaikesta luokittelumietinnästäni huolimatta. Kirjaa lukiessani ymmärrän myös, miksen pidä mentolista mutta pidän chilistä. Mentoli aktivoi kylmäreseptoreita, chili lämpöreseptoreita. Sitä tilannetta ei ole vielä nähtykään, jossa haluaisin viileämpään, paitsi ehkä hyvän tovin saunottuani. Mutta silloinkin viileäksi riittää hyvin huoneenlämpö. Sairaanakin haluan kuuman kääreen, en kylmää. Tiedän kyllä, milloin kylmää suositellaan, mutta kehoni sanoo siihen pontevan ein. Silloinkin, kun "kylmä" on vain kylmäreseptoreita kutkutteleva aine, kuten mentoli. 

Kiertotietä ihmiseksi

Selvisin viimein lukemaan laivan ahdistavassa siirtymätilassa Dawn Prince-Hughesin kirjan Gorillan kosketus. Matkani läpi autismin. Ilahduin, hämmästyin ja jäin pohtimaan. Tuntui hyvältä lukea, että joku toinenkin on löytänyt ihmiset ja ihmisistä pitämisen eläinten kautta, vasta vähitellen. Hirveän moni kuvatuista kokemuksista oli itselleni tuttu, usein lievempänä versiona, mutta kuitenkin. En usko, että minussa on autismikirjon piirteitä paljonkaan, mutta olen kyllä helposti reagoiva ja ärtyvä, kiihdyn nopeasti ja minun on ollut ennemmin vaikeaa hallita mitenkään mielialaani ja tunteitani. Sen lisäksi olen ujo ja ihmisjoukot ovat itselleni kauhistuttavia (vaikka tiedänkin, etteivät ne useinkaan ole kauhistumisen arvoisia). Tiedän senkin, että tätä samaa temperamenttia ärtyvyyden ja kiihtymisen osalta esiintyy sekä äidin että isän puolen suvuissa. Ja sen, että ujous ja ihmisviha/ihmisvälinpitämättömyys ja eläimiin kiinnittyminen taas on täysin isän suvun puolelta. Kiinnostavaa on myös tarkemmin ajatellen se, että kummassakaan suvussa ei ihmeemmin surra kuolleita eikä menetettyjä ihmissuhteita. Ihmisten poissaolo ei ole heille mikään surun teema. Inkerinmaalta pakolaisena tullut isoäitikin lähinnä ikävöi maisemia, metsiä ja suurkaupunkia, olosuhteita.

Moni asia, joita Dawn Prince-Hughes kuvaa tarinassaan, ovat sellaisia, jotka tunnistan omasta tarinastani ja siitä, mitä vanhempani ovat kertoneet lapsuudestani. Esimerkiksi inho pölyä ja roskia kohtaan: seisoin sängyllä ja kiljuin ja itkin ja raivosin, koska en halunnut kävellä lattialla, josta tuli noskaa jalkaan. Vanhemmat eivät juuri jaksaneet tätä, etenkin kun toisaalta en suostunut osallistumaan siivoustalkoisiin vaan järjestin eläintarhani lattialle ja olin raivoissani, kun sen järjestys murrettiin. Myöhemmin jotenkin alistuin heidän määräysvaltaansa ja lakkasin luomasta järjestystä ulkopuolelleni. Koska minunkaltaistani järjestystä ei hyväksytty, kielsin kaiken järjestyksen. Huoneeni oli yksi mahtava kaaos. Istuin ja imeydyin kirjaan ja loin järjestyksen kehon rytmeihin: nakutin koko ajan rytmisesti sängynkulmaa ja keikutin toista jalkaani. Tai sitten hakkasin oikean käden rennoilla sormilla nenänpiini auki tai nakutin oikean käden etu- ja keskisormella aivan ohimon takaa hyvin nopeasti tai hakkasin jommallakummalla kädellä toista kättä, joka oli kipertynyt sikiöasentoon ja jonka iho vähitellen muuttui punaiseksi kämmenselkäsaunasta (teen näitä kaikkia vieläkin kun olen oikein kiinnostunut jostakin enkä tiedosta jonkun näkevän minut - olen ymmärtänyt, että pakkoliikkeeni hämmentää ja kiusaannuttaa ihmisiä ja olen saanut sen aika hyvin hallintaani sillä keinolla, etten anna itseni imeytyä kiinnostaviin asioihin kuin sellaisessa seurassa, jonka ymmärtäväisyydestä ja hyväntahtoisuudesta voin olla täysin varma). (Nyt kun kirjoitan tästä, jännitys ja pelko pilkasta iskee taas sillä voimalla, että minun on todella vaikeaa pitää kädet näppäimillä ja olla hakkaamatta niitä vastakkain. On vaikeaa muttei mahdotonta puuttua tiedostamattomiin jännitteen purkautumisiin.)

Oikeastaan aika moni piirre elämästäni piirtyy esiin tarkasti vasta nyt kun luen tuota kirjaa. Esimerkiksi se, miten päähenkilö reagoi ystävien yllättäviin tervehdyksiin säikähtäen ja joutuen ponnistelemaan ilahtuneeseen vilkuttamiseen, muistuttaa omaa säikähdystäni aika paljon. Samoin se, että haluaa löytää piiloja, joihin voi ryömiä, on oikein tuttu tunne. Sen takia en ehkä oikein ymmärrä sitä, miksi ihmiset tahtovat avaria, suuria asuntoja: minä tahdon kolon, jonne voin mönkiä. Valoa kyllä tahdon, sitä en osaa aristaa. Mutta hajut ja äänet tuntuvat minusta aika hyökkääviltä, etenkin hajut. Tänään esimerkiksi nainen levitti raitiovaunussa käsirasvaa, jonka haju porautui sisääni niin voimakkaasti, että olisin halunnut pysäyttää vaunun ja paeta ulos. Maailmani oli tuon hetken pelkkää paniikkia ja pahoinvointia, vihaa ja kuvotusta, kauhua ja halua purskahtaa itkuun. Jähmetyin kuitenkin paikalleni ja keskityin rauhoittamaan itseäni. Tiedän ihan liian hyvin, että seuraavassa raitiovaunussa matkustaisi taas joku toinen parfyymiltä haiseva. Olen tänään liian vilustunut kävelemään, siksi on pakko ottaa raitiovaunu. Kävelen mieluummin: sillä lailla voin välttää ihmisiä, jotka puhuvat liian kovaa, huitovat, haisevat hajuvedeltä tai jotakin muuta vaikeasti kestettävää. En tarkoita tällä sitä, etteivät he saisi olla sellaisia kuin ovat. (Kyllä he saavat, mutta en osaa arvioida, haluaisivatko he käyttää niin haisevia rasvoja ja suihkeita, jos he tietäisivät, miten kamalalta ne toisista voivat tuntua. Moni ihan lupaavan oloinen keskustelu ja seksuaalinen aloite on esimerkiksi kohdallani kaatunut siihen, että toinen on käyttänyt partavettä ja silmäni ovat alkaneet vuotaa.) Mutta en halua välttämättä tulla ahdetuksi heidän kanssaan samaan raitiovaunuun.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten teininä lääkitsin itseäni viinalla uskaltautuakseni paremmin ihmisten seuraan. Juominen jotenkin pehmentää ärsykkeet, tekee niistä helpommin siedettäviä. Silti valtaosa juomiskerroistani on päättynyt siihen, että olen paennut paikalta helpottuneena illan loppumisesta, aika usein itkien. En oikein osaa kaivata baarielämää tai jatkoja. Minulla baariin meneminen on liittynyt aina joko seksuaalisiin toiveisiin tai jonkun ystävän merkkipäivän tms. kunnioittamiseen. Tai aiemmin itseni kasvattamiseen ja koulimiseen ihmiseksi. Ehkä etenkin viimeiseen. Minuun on iskostettu syvälle halu olla normaali, muuttua joksikuksi, jonka nimeen ei pistetä etuliitettä Jännä-. (Olen monesti miettinyt, mikä siinä nyt oli niin kamalaa, etten uskaltanut viitata koulussa ja että pelkäsin muita lapsia. Kai siihen olisi voinut suhtautua ymmärtäväisestikin.)

Kaikesta tuosta halustani huolimatta en koskaan oppinut kuuntelemaan radiota enkä katsomaan televisiota, en viihtymään yleisötilaisuuksissa enkä mielenosoituksissa. Tanssimisenkin hoidan mieluiten yksin kotona, enkä enää pakottaudu entiseen tapaan jonnekin klubille, jossa minun pitäisi ensin juoda pari alkoholiannosta sammuttaakseni tietoisuuteni toisten katseiden uhkaavuudesta ja selittää itselleni pitkästi siitä, kuinka tärkeää on kasvattaa itseäni seuralliseksi, kun kerran perheeni ei siinä juuri ponnistellut.

Nykyään ymmärrän ihmisyyden laajemmin enkä enää jaksa koulia itseäni sillä tavoin. Aika suuri kunnia siitä menee miehelleni, joka yksinkertaisesti hyväksyy minut tällaisenaan ja pitää kummallisuuksiani jopa rikkauksina. (On ihmeellistä tulla kohdelluksi siten.) Kun ystävä jokin aika sitten hieman konfrontoi arkuudelleni periksi antamistani ilmoittaessani, että ihmistentapaamistilanteet saattavat olla minulle vaikeita, jos paikalla on enemmän kuin pari ihmistä (näin sen perustelin silloin, nykyään olen ennemminkin sitä mieltä, ettei lukumäärä ole niin ratkaiseva, ratkaisevaa on tukihenkilöiden ja tuntemattomien suhde, luottohenkilöitä on oltava ydinkommunikaatioryhmässä enemmän kuin tunkeilevalta tuntuvia vieraita, mikä on aika paha vaade esimerkiksi normaalia työelämää tai baareja ajatellen), pystyin onneksi jo sanomaan, että olen koettanut ajaa itseäni kuin käärmettä pulloon tässä asiassa ja siitä nyt ei ainakaan koidu mitään kovin hyvää ja kaunista. Kun on kerran mahdollista elää ihan mukavaa elämää silläkin lailla, että tekee töitä kotona yksin ja tapaa toisia vain harvoin ja tapaa vain niitä ihmisiä, joihin osaa luottaa tilanteessa, miksi ihmeessä tahtoisin kouliintua toisenlaiseksi? Ollakseni joku toinen?

Toki on totta, että koko elämäni olen ennen kaikkea halunnut olla joku toinen. Alan kuitenkin vähitellen hahmottaa, miten paljon olen jo muuttunut. Tavallaan olen siis toinen jo nyt. Ja olen alkanut epäröidä, josko sittenkään tahtoisin tulla siksi ihmiseksi, joka minulle heijastettiin lapsena onnistuneen ihmisen malliksi. (Vanhempani luopuivat näistä haaveista - missi, teeveejuontaja - jo kauan sitten ärrävikani ja sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia, myöhemmin myös pulleuteni takia, mutta minuun on jäänyt epämääräinen syyllisyys siitä, etten ole kyennyt täyttämään heidän odotuksiaan ja etten nyt enää tietysti mitenkään voisi täyttää niitä. Myöhemminkään heijastettuja tavoitteita - kirjailija, esimerkiksi, tätä toiset välillä väläyttelevät - en oikein kykene ottamaan omikseni ja olen siitä epämääräisen pahoillani. Ymmärrän, ettei niiden todentaminen tarkalleen ottaen kuulu velvollisuuksiini enkä haluaisi olla pahoillani, mutta yhtäkaikkisesti huomaan olevani. Niin mielelläni täyttäisin toisten kaikki toiveet, niin hullulta kuin se aukikirjoitettuna kuulostaakin. En kuitenkaan osaa sillä lailla hahmottaa itselleni suuria, selkeitä tavoitteita.) Tunnun kuitenkin olevani onnellisimmillani saadessani kävellä ulkona rakkaan ihmisen tai koiran kanssa, käpertyessäni kissan kanssa peiton alle palloksi tai tehdessäni jotakin muuta, mihin ei tarvita sanoja, mutta jota en ole tehnyt aikoihin - kuten kontatessani nurmikossa niin että maailma on yhtä heinänhajuista huojuvaa vihreää eikä kukaan näe minua tai istuessani hevosen selässä hiljaa, kädet sen kaulalla, tuntien sen liikahdukset ja levollisuuden, sen sanattoman hyväksynnän minun siinä olemiselleni. En osaa vain olla yksin, enkä osaa vain olla isommassa seurueessa. Sekä yksin että seurueessa olo on pakko jakaa rytmillisiksi toimiksi, jotta tilannetta voisi edes jotenkuten kestää. Onneksi osa rytmisistä toimista, kuten hengittäminen tai hymyjen ja katseiden pituuksien laskeminen, on hyvin rauhanomaisia ja huomaamattomia.

Sitten on kirjoitus: lukeminen ja kirjoittaminen. Pidän niistä valtavasti, niiden kautta toiset ihmiset käyvät tutuiksi ja uskallan luottaa heihin enemmän kuin uskaltaisin, jos tapaisin heidät heidän tekstejään ensin lukematta. (Minusta ei tunnu niin vaikealta kirjoittaa tällä tavalla tuntemattomille, mutta saatan tuttavien ja ihan hyvienkin ystävien kanssa lukittua sellaiseen tilaan, etten pysty sanomaan, että olen ahdistunut tai surullinen; minulle on vain opetettu aika rankasti, ettei sellainen käy, niin ei saa tuntea, se on väärin ja epäkohteliasta, ja vaikka olenkin tietysti sitä mieltä, että on ihan hölmöä sanoa, ettei näin saisi tuntea, minun on aivan tajuttoman vaikeaa sanoa luottoystävällekään, että jokin ahdistaa minua. Lääkärissä käymisen vaikeus on tämän vaikeuksista puhumisen ujouden kehollisempi ilmentymä: vaikka oireet olisivat selkeät ja tarvitsen varmasti apua jonkin hankalan tilan kanssa, minun on hyvin vaikeaa saada itseni kangettua lääkäriin, koska kestänhän tilan ilmankin. Ja lääkärissä saan pinnistää kaiken tahdonvoimani, että uskallan kertoa vaivastani, ja sen jälkeen saan tosissani ponnistella, etten purskahtaisi itkuun silkasta helpotuksesta saatuani kakaistua vaivan toisen harteille. Ja niinä harvoina kertoina, kun lääkäri ei ota tosissaan sitä, mitä sanon, poistun kauhuissani ja seuraavan kerran lääkäriin meneminen on paljon suuremman työn ja vaivan takana; näin kävi esimerkiksi silloin kun sairastin streptokokki-ihottumaa ja sanoin lääkärille, ettei tämä ole tavanomainen allerginen reaktio, ja hän ei suostunut uskomaan vaan määräsi vain kortisonia. Meni puoli vuotta, että uskalsin yrittää uudestaan; siinä vaiheessa ihottuma oli levinnyt jo vaikka minne ja vuosi osittain verta, ja olin ollut syömättä viljoja monen kuukauden ajan pelätessäni ihottuman olevan ehkä ihokeliakiaa, koska leivän syöminen on pahentanut aina ihottumiani; ehkä minulla onkin lievä hiivauuteallergia, siskollani se on tosi pahana eikä hän voi lainkaan syödä hiivalla nostatettua leipää ihonsa aukeamatta vereslihalle.)

Kun luen Gorillan kosketusta, oikeastaan kaikista selkeimmin jyskyttää eräs kysymys: Millaista olisi elää sillä lailla, että osaisi oikeasti sopeutua tuosta noin vain vieraisiin ihmisiin, koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin? Ymmärtäisikö sellainen ihminen tästä tekstistä niin paljon kuin itse ymmärrän tuttuuden kautta?

Nousee myös toisia kysymyksiä: Miksi vanhemmat halusivat niin tiiviisti minulle tietynnäköistä - ihan jonkun toisen näköistä - tulevaisuutta? Siksikö, että heiltäkin oli haluttu sitä, mutta he olivat epäonnistuneet, ja halu oli jäänyt päilymään heihin jonakin loistavana, ihanana tulevaisuuskuvana, joka ehkä sentään lapselle voisi olla mahdollinen? Olen kuitenkin aivan varma siitä, että vanhempani ovat halunneet ja edelleen haluavat minulle vain hyvää ja välittävät kovasti siitä, mitä tunnen ja millainen olo minulla on. Heidän hyvänsä vain välillä näyttää kovin erilaiselta kuin se hyvä, jota itse haluan. Mutta ehkä haluni on niin epämääräinen, että he kokevat velvollisuudekseenkin tarjota mahdollisia halun kohteita? Ja olen aivan varma, että onnistuisin vanhempana olemaan lapselleni aivan yhtä ahdistava - toki minäkin haluaisin varmasti, että lapsi ei kiintyisi liikaa omaisuuteen eikä liikaa seuraisi sitä, mitä toiset hänestä ajattelevat; jos lapsen temperamentti ei osuisi yksiin näiden halujen kanssa, osaisinko heittää ne romukoppaan? Enpä kai. Siksi minun on vaikeaa kuvitella, että osaisin hinkua vauvaa. (Toinen syy on se, että vanhempieni on ollut hyvin vaikeaa sopeutua vanhemman rooliin ja välillä he ovat olleet aika vihaisia siitä, että heidän pitää jaksaa kuunnella lapsen kiukutteluja ja rajojen etsimisen tuskaa, kun ulkona kuitenkin olisi ihana, tuoksuva puisto, josta vanhemmuus heidät ikävästi telkesi, ja niinä hetkinä olen ollut todella lohduton ja imaissut itseeni heidän sanansa, että ehkä olisi parempi, etteivät he olisi halunneet eivätkä hankkineet lapsia. Se on tietysti vain yksi heidän moodinsa, mutta todellinen siinä missä sekin moodi, jossa he vakuuttavat, että vain lapset ovat elämässä merkityksellistä. En usko, että voisin piilottaa pieneltä vauvalta sen tosiseikan, että joskus - ja aika suuren osan päivästä - haluan riistäytyä yksityisyyteeni.)

Hassua, että juuri nyt Vompsu katselee kansiota, johon olen tallettanut vanhoja filmejä. Sama kansio on toiminut aiemmin yliopisto-opintojeni filosofian-kansiona. Vompsu lukee etukannesta ääneen: Tiedenäädän johdatus tieteenfilosofiaan, Suppea oppimäärä laihaa malaijinkarhua. Eläimet, taas. Yksi niistä seikoista, jotka koskettavat minua kovasti tuossa Gorillan kosketuksessa, on se, että viimein saan lukea jonkun toisen sanoja siitä, miten hän on oppinut tutkimaan toisten ihmisten ilmeitä ja eleitä opittuaan sen ensin eläinten kanssa. Minun on joskus vaikeaa muistaa, että ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä, ovat tosiaan ihmisiä. Se johtuu kai siitä, että jos haluan ymmärtää heitä, tarkkailen heitä kuten tarkkailisin muunlajisia eläimiä. Kun muistutan itseäni siitä, että ihmisetkin ovat eläimiä, minun on helpompaa muistaa, että he haluavat ystävällistä, kärsivällistä ja kunnioittavaa kohtelua. (Haluaisin kyllä ymmärtää, miksi minun on täysin mahdotonta ymmärtää tätä ihmisenä ajateltujen ihmisten kohdalla. Mikä tuo ajattelemani ihminen ihmisenä oikein on? Jonkinlainen suorituskone kenties? Jokin sanomattoman ahdasmielinen, vaativa, teennäinen ja pelottava ainakin. Mikä tai kuka sen malli on? Mistä olen sellaisen pelottavan mallin oikein omaksunut? Sen tiedän, että se on ollut läsnä jo hyvin varhain. Ihminen ei saisi vierastaa, ei olla janoinen eikä väsynyt. Jo yksivuotiaana olen hinkunut eläinten perään ja kääntänyt selän ihmislapsille.) Mikä tarkalleen on mennyt pieleen sen kanssa, etten osaa ymmärtää syvimmällä tasolla, kuten unten tasolla, itseäni ihmiseksi? (Tuntuu helpolta ymmärtää jollakin tasolla se, mitä voi tarkoittaa syntyä väärään sukupuoleen - minusta tuntuu, että olen syntynyt väärään lajiin. Eikä vain minusta; myös äitini on tuskaillut koko kasvukauteni ja minuuteni muodostumisen myötä sitä, miksi ihmeessä en voi olla kuin ihmiset vaan minun pitää olla puoliksi hevonen.) Vähitellen ihmisyys on käynyt helpommaksi, kun tiedän voivani siirtää tarkastelupistettä kunkin olennon kohdalla siten kuin onnistun kohtelemaan heitä ystävällisimmin.

Ehkä se, etten pysty oikein käsittämään kohteliaisuuden ja hyvän käytöksen kultaisia ulottuvuuksia, liittyy jotenkin tähän ihmisyyden ja eläimyyden rajankäyntiin. En tarkoita, että käyttäytyisin erityisen loukkaavasti, haluan enimmäkseen omaa rauhaa. Mutta tarkoitan sitä, että minun on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi pitää epäkohteliaana sitä, että ottaa tarvitsemansa rauhan ja vapauden poistumalla seurueesta. Joskus en vain itse pysty pysymään kenenkään seurassa, tarvitsen yksinoloa ja liikuntaa HETI ja saatan kävellä esimerkiksi yön yli. Myös isäni suvussa ihmiset tekevät näin ja isäkin on kadonnut useita kertoja. Ei siinä ole kyse mistään protestoinnista tai ilkeilystä. Sen rauhan ja yksinäisyyden vain tarvitsee. Hämmästyin kovasti, kun ystävä pari vuotta sitten keskustellessamme sanoi, että on ihme, ettei Vompsu suuttunut siitä, että kerran katosin kävelemään yön yli, kun se on niin huonoa käytöstä. (Hän sanoi, ettei voisi sietää sitä kumppaniltaan.) Monesti myös kun kerron jollekulle, miten isäni tai tämän äiti on toiminut ristiriitatilanteissa, kun olin lapsi, kuulija on jotenkin tuohtunut ja sanonut, että ovatpas he vaikeita ihmisiä tai että onpa lapsellista. Tuollaisen asenteen takia koetan järjestää elämäni niin, ettei minun tarvitsisi kadota kävelemään yön selkään ja sen takia ehkä loukata ja kadottaa jotakin kaunista ja tärkeää. Koetan myös järjestää kohtaamiseni isän suvun kanssa niin, ettei kenenkään muunkaan tarvitsisi. En ole koskaan suuttunut isälle tai mummulle siitä, että he ovat kadonneet ja jättäneet minut yksin. En ole siitä vihainen edelleenkään vaikka nykyään ymmärränkin, että osa hylkäämisen pelkoani liittyi todennäköisesti näihin yksin jäämisiin. Se on jo mennyttä; en enää pelkää hylätyksi tulemista. (On muuten aika hullunkurista, että samaan aikaan voi kuollakseen pelätä hylätyksi tulemista ja toivoa aika ehdottomalla tavalla omaa rauhaa!) Sitä paitsi tiedän hyvin, miltä tuntuu olla niin kiihdyksissään, että ainoa keino on kävellä asiaa käsiteltäessä. Ja asiaa on päästävä heti käsittelemään kävellen. Mitähän siitä tulisi, jos kesken valtataistelun äkisti sanoisi toiselle: "Nyt kengät jalkaan, jatketaan tätä kävellen?" Hyvä ajatus, mutta tuskin pahastunut toinen tarttuisi idikseen...

On aika kummallista, että vasta sen jälkeen, kun Vompatti antoi minulle luvan kävellä sillä tavalla, jos tarvitsen sitä (tosin jättäen lapun siitä, että kaikki on ookoo ja tulen takaisin kun pystyn), en ole kokenut lainkaan tarvetta lähteä. Aivan kuin pelko karkaamisesta ja sen seuraamuksista lisäisi karkaamisen todennäköisyyttä. Kun sitä ei enää tarvitse pelätä ja häpeillä, sitä ei myöskään tapahdu.

Tuntuu hauskalta lukea siitä, että tuo Dawn Prince-Hughes on opiskellut antropologiaa. Minustakin antropologia tuntui kivalta, vaikka löysinkin sen kauhean myöhään ja olin jo tehnyt pitkän sivuaineen sosiaalipsykologiaan (jota aloin opiskella ymmärtääkseni ihmisten ryhmäprosesseja, joita en oikein osannut). Silti jotenkin se kaikki jäi vähän ulkokohtaiseksi sinne saakka, että kuntoutin Nasu-koiraa, joka oli vain aivan hajalla koiratarhan ja katulapsuutensa jäljiltä. Vasta Nasua kuntouttaessani tajusin äkisti, miten monia asioita pelkään itsekin ja miten tavallaan helppoa minun oli ymmärtää koirassa monia sellaisia ilmiöitä, jotka ihmisenmaailmastani oli täysin kielletty. Näin pelon, inhon ja aggression yhteenkytkennän, esimerkiksi. Näin sen, miten alistuva käyttäytyminen, joka oli tarkoitettu tukahduttamaan ennalta valtakiistat, saattoikin ärsyttää toista ja saada tämän pompottamaan alistujaa. Äkisti monet aiemmin hämmentäneet tilanteet näyteltiin edessäni ja tajusin, että olin elänyt läpi tällaisiakin prosesseja, mutta ollut yksinkertaisesti liian kauhuissani ja neuvoton kyetäkseni huomaamaan mitään muuta kuin jähmettymistäni ja kyvyttömyyttäni vastata tilanteeseen (joista tunnen siinä paikassa kummallista syyllisyyttä, kuumaa ja tukehduttavaa halua olla joku toinen, tai etten olisi syntynytkään).

Kirjaa lukiessa mietin toista keskustelua äskettäin, kirjallisuuden luontokäsitysten keskustelupiirissä. Tässä keskustelussa yksi piiriläinen tunnusti, miten kummallinen hänestä oli se ajatus, että maailma ilman toisia ihmisiä olisi kadotus. Ihmiselle, joka on alusta lähtien ollut muista eläimistä vähintään yhtä kiinnostunut kuin toisista ihmisistä, ajatus ihmistä pelkäämättömien erilajisten eläinten yhteisöstä ei tosiaan näyttäydykään kadotuksena. Onhan jäljillä lempeys, hellyys, kosketus, sanaton yhteisymmärrys. Jos minun pitäisi valita sen tai kielen väliltä, heittäisin kielen menemään koska hyvänsä. Jopa kirjoituksen ja lukemisen. Koska tiedän, millaista on elää tuollaisessa ympäristössä, jossa ihminen on kuin robotti, suorittaa ja häntä kiitetään siitä sanoin, mutta kukaan ei ole läsnäololtaan eikä äänensävyltään ystävällinen. Ei ole lainkaan lempeää kosketusta ja läsnäoloa, tai ainakin ne nivoutuvat jotenkin pelottavaan seksuaalisuuteen jolle ei osaa sanoa ei silloinkaan kun koko keho kirkuu sitä eleiden ja tunteiden tasolla. Sellainen on minusta paljon enemmän kadotus. Voi tietysti olla niin, että se kaikki oli vain masennukseni tai ahdistukseni kierouttamaa kokemusta, mutta se siitä huolimatta oli se kokemuksellinen ympäristö, jota elin tietyssä elämänvaiheessani. Ehkä se ystävällisyyden puutekin oli vain neuvottomuutta toivottomuuteni suhteen. Voi olla niin. Mutta en pitänyt tuosta ympäristöstä. Nukahdin halaten omaa yläruumistani ja kuvitellen käsiäni jonkun toisen käsiksi. Tai raajoiksi. Miksi vaan, osaksi toista elävää olentoa, joka antaisi minun olla siinä, lähellään, toivomatta mitään erityistä tai ajamatta pois. Patja, tyyny tai peitonkulma eivät voi tuntua eläimeltä. Mutta oma käsi voi, tai polvi, jota heijaa sylissä.

Tunnen nykyään itseni niin viiltävän onnelliseksi ja rauhalliseksi, että sitä on vaikeaa ymmärtää. Nytkin makaan sängyssä, meitä on tässä kolmenlajisia samaa perhettä. Erityisen ihmeelliseltä tuntuu se, että joukkoon kuuluu mies, jota en lainkaan pelkää. Kunnioitukseni on hyvin lempeää ja hilpeää ja perustuu sille, että hän hyväksyy minut niin luontevasti. Hän ei halua, että olisin joku muu. Se tuntuu kauhean omituiselta, mutta hyvällä tavalla. Hänen on helppoa olla toisten ihmisten kanssa, olemme kovin erilaiset siinä suhteessa. Ehkä siksi hänen on helppoa hyväksyä sekin, että minusta voi tuntua vaikealta jossakin seurueessa. Hänelle oli vaikeampaa oppia hyväksymään eläimet kuin minut, mutta sekin tietysti kävi nopeasti. (Eläimet ovat tarkkoja siitä, kenellä on hyvä sydän; yksi ihmisyyden perversioista on se, että ainakin minulle se on tarkoittanut sitä, ettei saa kysellä toisen hyväsydämisyyden perään vaan olisi hyväksyttävä "kylmät tosiasiat" ihmisistä omaa statustaan ylöshinaavina ja toisia polkevina, hyväksyttävä elämä jatkuvaksi veriseksi siviilisodaksi, mukauduttava siihen. Olen koettanut aikuiselämäni torjua tämän asetelman kohtelemalla kaikkia kuin he olisivat hyväsydämisiä. Vasta viime aikoina olen oivaltanut, että vaikka toki useimmat reagoivat siihen ryhtymällä hyväsydämisiksi, on myös ihmisiä, jotka käyttävät tällaista asetelmaa kernaasti hyväkseen tai jopa leimaavat sen "manipuloinniksi". Ilmeisesti sitten valtataistelu ei heistä olisi manipulointia, vai mitenkähän he tämän jäsentävät? Tai jos kaikki on manipulointia, ei kai manipuloinnista edes tarvitsisi puhua vaan voi keskittyä jonkin tietyn vuorovaikutuksen erityispiirteisiin? - En minäkään usko pyytettömyyteen ja siksi minusta olisi ikävystyttävää joka kommunikaation kohdalla eritellä, että tässäkin on pyyde tuntea kuuluvansa haluamaansa ryhmään, pyyde tulla kuulluksi ja jollakin tasolla hyväksytyksi, ja niin edelleen. - Eläinten tarkkaavaisuus tuntuu oikealta ratkaisulta: on tarkkailtava, ketkä ansaitsevat täyden luottamuksen. Ja sitten on ihmisiä, joille ei kannata uskoutua sellaisista asioista, jotka ovat vielä liian arkoja, jos ne kävelevät vastaan arvaamatta.)

(Kun suomensin psykologian kirjaa, havahduin aina itseeni siinä kohdin, jossa käsiteltiin sisäkkäisten kehien metodia. Lähestymistavassa piirretään sisäkkäisiä kehiä ja kysytään terapia-asiakkaalta, kuinka monet hänen tuttavistaan pääsevät kyseisille kehille. Sisin kehä edustaa itsestä kertovaa kaikkein yksityisintä informaatiota ja uloin kehä sitä, minkä hyvänpäiväntututkin tietävät. Jos asiakas ei halua päästää sisimpään kehään enää ketään, tämä osoittaa, että hän on saanut jotenkin nenilleen ihmissuhteissa tai varjelee muuten vain tiukasti yksityisyyttään. Jotkut ihmiset taas päästävät koko joukon ihmisiä sisimpään kehään, koska heistä tuntuisi jotenkin väärältä jättää nämä ulos. Huomaan itse jälkimmäisen tavan kuulostavan nykyään tutulta. Jos joku jaksaa keskustella kanssani, minusta tuntuu reilulta kertoa heille asioita, jotka voivat tuntua vaikeilta tai kipeiltäkin. Usein nuo asiat on helpompaa ilmaista kirjoittaen, koska toinen ei silloin ole tuijottamassa. En voinut olla sisäkkäisten kehien kohdalla ajattelematta blogeja. Olen päässyt monien sisimpiin kehiin ja haluan tarjota samanlaista mahdollisuutta toisille. Tämä ei ole symmetristä vastavuoroisuutta. - Luultavasti oletus vastavuoroisuuden välittömästä symmetriasta tuottaakin vain pettymyksiä, mustasukkaisuutta ja oikuttelua, enkä ymmärrä, miksi sellaista kannattaisi olettaa. Eikö riitä, että antaa ja saa, jostakin ja jonnekin? Ja että kuuluu johonkin ja tulee jollakin hyvin syvällä tavalla hyväksytyksi, tietysti, mutta sen ei välttämättä tarvitse mennä yksi yhteen oppimisen ja oivallusten jakamisen kanssa. On ihmisiä, joiden kanssa minusta tuntuu siltä, että minä voin vain oppia heiltä, eikä minulla taatusti ole heille mitään oivalluksia, joita he eivät itse viiden minuutin pohtimisella keksisi. Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat niin solmussa, että tajuan, etteivät he voi opettaa minulle vaikkapa tunteiden hyväksymisestä mitään, mutta että ehkä he tajuavat itsensä kannalta jotakin olennaista, jos selitän asian näin, ja sekin tuntuu tärkeältä. Jos hinkuisin välittömän ja symmetrisen vastavuoroisuuden perään, minun kannattaisi puhua vain sellaisten kanssa, jotka ovat kaikilta suhteiltaan jo kuten itse olen. Liekö siinä kävisi niin, etten oppisi mitään. Kuulostaa muuten etäisesti teini-iältä... En osaa olla ahdistunut tästä blogista. Ehkä se johtuu siitä, että säästän sisimmän ympyräni kuitenkin tältä. On asioita, joista haluan puhua vain niille, joihin voin tietää luottavani. Mutta on aika tyypillistä, että kun olen tarpeeksi puhunut heidän kanssaan, ykköskehän asiasta tuleekin kakkos- tai kolmoskehän asia, ts. se lakkaa aristamasta ja tuntumasta suojeltavalta ja siitä tulee jotakin yleisemmin eläimellistä tai inhimillistä, se lakkaa olemasta tunnettua veloenischia ja tulee osaksi kieltä, tarinaistuu. Minä ei ole silloin enää se, joka vain kärsii mykkänä, vaan se, joka myös tarkastelee kärsimystä levollisena ja ennen kaikkea pirun uteliaana.)

Suosittelen kovasti tuota kirjaa gorilloista, autismista ja ulkopuolisuudesta. Lopuksi vielä pieni näyte kirjan oivalluksista. Siinä ei korosteta niinkään tahtoa pysyä ulko-ja sisäpuolen rajalla vaan se esitetään vain tosiasiana. Se on jännittävää, koska niin harvoja asioita kuin tahdonkin, se on yksi niistä asioista, joita todella tahdon. En tahdo olla täysin ihminen enkä täysin muu eläin, en täysin tätä enkä tuota, en täysin hyväksytty (tai ainakaan en tahdo unohtaa, miltä tuntuu olla täysin ulkona ja luulen että se vaaditaan, jotta voisi olla täysin hyväksytty; ehkä tämän takia en tahdo olla täysin ihminenkään; toivon olevani väärässä ja pelkään pahoin etten ole) enkä täysin ulkona. Näin kirjoittaa Dawn Prince-Hughes:

Gorillat eivät puhu ihmisten kieltä, eivät näytä ihmisiltä, eivät liiku kuten ihmiset. Ne ovat tyhmiä

Tämän vuoksi ne elävät vankeudessa. Tämän vuoksi hullut ihmiset ovat vankeudessa. Me olemme eläimiä, jotka eivät puhu oikeaa kieltä, eivät näytä oikeilta eivätkä liiku oikealla tavalla. Vankeus on tarkkailua varten. Istu. Älä piittaa. Siedä. Pysy paikallasi.

Niiden, jotka eivät ole vankeudessa, on helppo unohtaa, että ne jotka siellä ovat, ovat edelleen yksilöitä. Yksilöitä joilla on nimi, perhe joka tarvitsee heitä, menneisyys jonka päällä he seisovat ja tulevaisuus josta he haaveilevat. Ehkä se johtuu siitä, että niin monilla ihmisilläon samanlainen menneisyys ja että he uneksivat samoista haaveista, että he unohtavat, kuinka yksinäistä voi olla, kun menneisyys on erilainen ja haaveet erilaisia. Tiesin, millaista on olla vankilassa. Tiesin, koska katselin sitä nyt toinen jalka ovan ulkopuolella tietäen, että toinen pysyisi aina sisäpuolella. Halusin tuntea itseni sekä persoonana että kädellisenä, sekä vapaana että vangittuna, sekä gorillana että ihmispersoonana, halusin oppia tuntemaan gorillat. ...