Kivusta ja toimintakyvystä

Juuri ennen tuplatuntia isken varpaani tikkaisiin, jotka on tuotu välinevarastoon kai desinfioitujen mattojen kuivaustilan lisäämiseksi. Kipu säteilee pitkälle, kiroilen antaumuksella ennen kuin muistan, että ai niin, olin töissä. Hiljennän itseni, suoristan ryhdin ja kävelen tilaan. Ihmisiä tipahtelee tunnille, olemme vasta aloittamassa. Kannattelen tunnelmaa, rupattelen, suuntaudun täysin ulospäin. Teetän aluksi kuuntelutehtävän, jotta saan istua hetken ja tasata hengitystä - ja kokeilla, onko varvas kenties murtunut. Ei ole, totean, mutta jotenkin oudosti se sojottaa. Pidätän hengitystä, kun tartun varpaaseen ja kiskaisen sen traktion kautta paikalleen. Ja sitten onkin aika lähteä liikkeelle. Enimmäkseen varvas ja sen tykyttely ei mahdu tajuntaani. Joitain asioita näyttäessä kipu vihloo ja haluaisin huutaa mutta ajattelen, että se on vain varvas. 

Toisen tunnin aikaan olen jo niin syvällä ammattiroolissa, että vaikka puhun siitä, ettei kivun päälle jäädä koskaan marinoitumaan, olen tavallaan unohtanut varpaan ja oman kipuni. Vai mitenkä on - jos kipu ei mahdu ammattirooliin, onko sitä olemassa? Vasta desinfioidessamme apuvälineitä tunnin jälkeen muistan, että iskin varpaan. Ne voivat olla äkäisiä, ajattelen ohimenevästi.

Yllätyn, kun junasta pois pimeään jäädessäni onnun. On vaikeaa olla varomatta varvasta, vaikka ontuminen on tietysti pahinta, mitä ihminen voi tehdä tuki- ja liikuntaelimistölleen. Pakottaudun kävelemään symmetrisesti, mutta se osoittautuu henkisesti niin raskaaksi, että jo ennen maskin riisumista tiedän, että haluan kaupasta lohtupizzan. Onnun maskitettuna kauppaan, joka on matkan varrella, ostan vegaanipizzan, onnun kotiin. Edes maskin ovelan näköiset leopardit eivät nyt lohduta. Koetan olla ontumatta. Nyt kun ammattirooli ei suuntaa minua ulospäin, varvas ottaa kaiken takaisin korkojen kanssa. 

Kotona kengistä ja sukista päästyäni totean varpaan mokoman kukkivan villeissä väreissä. Syksymuotiväri luumunpunainen (onko syksyä, johon luumunpunainen ei kuulu, en tiedä muodista mitään, mutta kuvittelen luumunpunaisen kuuluvan syksyihin jollain automaattiasetuksella) vaihtunee jossain välissä myrskypilvenmustaksi, kellertyy, vihertyy. Hampaita harjatessani kutsun varvasta muotivarpaaksi. 

Yö pakottaa kekseliäisyyteen ja luovuuteen. Miten nukutaan varpaanlevittimet jalassa painopeiton alla muotivarpaan kanssa? Jalkaterän hermokipu hyökkää taatusti takaisin, jos päästän jalan kipusuppuun tai en saa tarpeeksi syvää unta. Herään joka kerta, kun lähden kääntymään - hienosti opin, miten kehon takaketjun on aktivoiduttava kylkeä käännettäessä jopa keskellä unia. Ajattelen pöppörössä, että taas minusta tulee viisaampi liikuntaa ohjaava, että iloitse tästä, pöhkö, mutta oikeasti yöllä itkettää. 

Nyt on aamu ja uusia jännityksiä. Kestääkö varvasrakas päivän opetukset vai onko haettava saikkua? Onko perjantain odotettu sieniretki peruttava? Ja ylipäänsä, mikä se tällainen kipusuhde edes on?

Muistan äkkiä muistoja, joita en ole ajatellut oikeastaan koko pandemian aikana mutta jotka sitä ennen olivat pinnassa, koska koetin tapailla ihmistä, joka suhtautui kipuuni oudosti. Kun onnistuin tiskatessa hajottamaan lasin ja sain reippaasti tikkejä vaatineen haavan, hän olisi halunnut liimata haavan pikaliimalla kiinni sen sijaan, että sain mennä lääkäriin. (Tietysti menin lääkäriin - ajoin sinne bussilla, jonne vuosin sievän verilätäkön. Kädestä tulee verta aika turakkaan tahtiin.) Kun jälkikäteen keskustelimme tapahtuneesta, hän vain totesi, ettei kestänyt hätääni. Totta kai minulla oli hätä - haava oli luuhun saakka eikä verenvuoto tyrehtynyt ja koin valtavaa hämmennystä, kun hän koetti kieltää minua lähtemästä lääkäriin. Jotenkin häntä hävetti niin kovasti, että olin loukannut itseni, että se olisi pitänyt piilottaa. Saman ihmisen kanssa teema pääsi toistumaan kolmesti, kolmella eri matkalla. Kaksi kertaa olin kuumeessa ja sairas, kerran iskin varpaani juuri vastaavalla tavalla heti ensimmäiseksi laivaan päästyämme. Joka ikisellä kerralla hän koetti kieltää sen tosiseikan, että tarvitsin lepoa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en halunnut kävellä ravintolaan, seksiä tai mitä kaikkea hän nyt olikaan matkalta odottanut. Ne olivat outoja tilanteita - että on itse sairas tai satuttanut itsensä ja jo sen takia hieman surkeana ja levoton ja toki itsekin pettynyt siitä, ettei lomasta tullut ihan semmoista kuin olisi halunnut, ja sitten vielä koettaa selvittää toiselle, että ei, en ole sinulle loukkaantunut tai vihainen tai protestoi, vaan minua sattuu, ja haluan nyt vain levätä hetken, ja katsotaanko huomenna uudelleen, jooko. Vielä masentavammalta tuntui se, että joskus puhuessamme suhteen jatkumisen mahdollisuuksista, tai oliko se ylipäänsä suhde edes, hän nosti nämä asiat esiin: hänestä ne osoittivat sitoutumiseni puutetta ja sitä, ettei suhteella oikeastaan ollut mahdollisuuksia. Miten saatoinkin olla niin kömpelö, että menin pilaamaan matkan? (Miten saatoinkin olla niin rakastunut?)

Jos olisin hivenenkään taikauskoisempi tai universumi puhuu minulle -henkisempi, tässä olisi hyvä kohta naksahtaa. Nimittäin yhdelläkään matkallamme en pysynyt terveenä. Tietysti tässä olisi hyvä kohta naksahtaa myös siinä mielessä, että alkaisi epäillä, oliko sairas lainkaan vai kuvittelinko vain. Mutta tiedän kyllä, että olin - kuume ja musta, turvonnut varvas ja jalkapöytä ovat aika luotettavasti todettavissa. Sormenkin ompelusta löytyy kirjaus omakannasta. 

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten outo sairaus- ja kipukäsitys itselleni muovautui lapsena. Vanhempanihan aina säikähtivät aivan kuollakseen pienintäkin kipuani, valittivat niin kuuluvasti ja kärsivät niin silminnähden, että opin aika nopeasti pitämään heidät paremmalla tuulella piilottaen kivut ja kuumeet niin pitkälle kuin vain suinkin pystyin. Tuossa suhteessa, jota yritin muutaman vuoden ajan, kaikki se tauhka nousi kunnolla pintaan. Kun suhde tai mikä se nyt hänelle sitten olikaan kuihtui viimeistään koronan myötä täysin - olemme jutelleet vain kerran puhelimessa ja sovimme, että hän soittaa seuraavan kerran, mutta en usko, että sitä kertaa tulee - osa minusta oli hyvin helpottunut siitä, ettei minun enää tarvitsisi perustella kellekään, että ei, en protestoi, olen sairas, ja että sairaana saa levätä. Semminkin kun se suhde sai minut pohtimaan tosissani, olenko ehkä jonkinlainen sosiopaattiseksuaali (onhan niitä sapioseksuaaleja jne myöskin), koska seksuaalisen nautinnon kannalta olen kukoistanut parhaiten suhteissa, joissa minua kohdellaan melko tylysti, ja miten sen loppuminen sai toisaalta elämään tyytyväisyyden korostumaan ja tuntui pitkästä aikaa siltä, että tiedän taas, kuka olen ja mitä haluan (ja että vaikka kuinka loistelias sosiopaattiseksi ei ole pohjimmiltaan se, mitä haluan, se on aivan liian monimutkikas kuvio muun elämän kannalta vaikka seksi olisi kuinka maailmoja mullistavaa), nyt tietysti mietin, olenko sittenkään rajojeni sisällä, tässä kehossa ja mitä näitä nyt on - olenko sittenkään juurtunut kokemukseeni, ja missä määrin oma käyttäytymiseni on ruokkinut tuossa edesmenneessä suhteessa kivun väheksyntää, kun kerran nyt ihan vain ammatti-identiteetin pukemalla olen onnistunut kieltämään kipuni ja säilymään toimintakykyisenä. Eihän kukaan meistä ole sillä tavalla määräinen, ettei vaikuttuisi toisista ympärillään. Jotenkin karmiva ajatus, että onnistun omalla häilyvyydelläni kutsumaan toisista esiin kivun ja sairauden vähättelyn moodin. Varmasti siihen pitää olla jokin esivalmius kyllä - eilen kun viestin Vompsulle ja Faunille, että satutin varpaan, kumpikaan ei kommentoinut siihen, että kuvittelen varmaan vaan, vaan voi ei, ja heti tuntui sallitummalta olla vähän itkuinen ja lohtupizzaa halajava.

Aamu: makaan sängyssä ja jännitän, mitä tapahtuu, kun koetan nousta jaloilleni. Toki kyseessä on vain pehmytkudosvaurio, mutta nekin saattavat olla aika äkäisiä ja turpeita. En haluaisi joutua saikulle. Enkä halua satuttaa itseäni lisää sillä preferenssillä, että en halua joutua saikulle. Tiedän, että varvas paranee, koska en ole ensimmäistä kertaa tätä pappia kyydissä. Enkä haluaisi syödä särkylääkkeitä ja haluaisin kävellä metsissä ja ja ja. Etenkään en halua mennä lääkäriin, joka vääntelee kipeää kohtaa. 

Mietin, millaista olisi, jos olisi kehoonsa ja sen loukkaantumisiin jotenkin yksinkertainen suhde. Jotenkin - selkeä. Mutta lieneekö sellaista kellään?

Aamu joka ei mennyt hukkaan

Makaan sängyssä lämpimään kehoon kietoutuneena. Katselen ikkunasta harmaata taivasta, harmaata kattopeltiä ja rallia sen reunassa. Aivan näkymän alalaidassa on myös kapea keltainen seinärantu. Harmaan eteen nousee kaksi katkennutta lehmuksenoksaa sammaleineen; olen tuonut ne tomaattien kiipimätuiksi, ja tomaatit, jotka olen sitounut vihreällä Lett-Lopi -langalla, pinkki kastelukannu, lehtensä pudottanut ja chilinsä kellastanut Short Yellow Tabasco, Aji Cristalin reuna, tuulessa heijaavat keltaiset siperianunikot, kaksi kappaletta, ja härmesalvian syvänsiniset kukkatöyhdöt. Raolleen haalla kiinnitetystä parvekkeenovesta tuleva ilmavirta liikauttelee pehmeästi lasilyhtyä, jonka ostin kirpputorilta kahdellakymmenellä sentillä ja päällystin lintuja ja kasveja esittävin servietin palasin ajatellen uuteen kotiin muuttanutta ystävää; aioin viedä sen tuliaiseksi, mutta hänen päätettyään olla kutsumatta minua sinne en sitten koskaan vienyt lintulyhtyä ja koska minusta on tuntunut sopimattomalta viedä sitä kellekään muullekaan, se saa olla täällä.

Harmaaseen tihentyy jokin, jota ajattelen ensin roskaksi. (Roskaksi missä - silmässäkö vai ikkunalasissa? En tiedä.) Sitten korjaan hypoteesiani: Kyseessä on sittenkin lokki. Toisinaan, muistan, hypoteesia on korjattava lokiksi silloinkin kun katukuilun ylitse matkaa laiskasti läiskyviä vanhan nahkamanttelin riekaleita. Vaaditaan korjausliike, sillä sellaiset esineet eivät elottomina lennä niin korkealla ja vaakasuoraan, eivät ainakaan sillä tavalla läiskyen. Esine - onpa hassu nimitys manttelista revitylle palalle.

Katon valkoisessa kävelee hämähäkin ruskea hahmo. Tai oikeastaan katto ei ole aivan valkoinen Maali on taitetun sävyinen ja sitä paitsi kattoon jo tarttunut monenlaista likaa, nokea ja käryä. Hämähäkki matkaa niistä välittämättä parvekkeenoven yläraosta kohti eteisenovenylistä nurkkaa. Välillä se pysähtyy. Miettivätkö hämähäkit? Muistan Amorgoksen hämähäkkien punomat tunnelit piikkipensaissa ja hämähäkin Annalassa. Se kahmaisi valkean pallonsa etukäpäliinsä ja juoksi juuri möyhimääni papuharjannetta ylös niin että maamurut potkiutuivat sen jäljessä rinnettä alas, mäen laella se lisäsi vauhtia ja kiihdyttti vaon pohjalle ja siitä seuraavaa harjannetta ylös. Toivoin että olisin osannut kommunikoida sille, ettei minua tarvitse pelätä, etten vahingoita. Mikä ei kyllä tarkalleen pidä paikkaansa. En vahingoita tahallani, mutta aina välillä maata muokatessa katkaisen kastemadon ja maamuurahaisparat joutuvat muuttamaan muniensa säilytyspaikkaa tuon tuosta ja ties kuinka moni kuolee stressiin sen seurauksena, vaikka koetankin kääntää niiden munat esiin varovasti, rikkomatta, kun huomaan osuneeni niihin. (Niitä on palstalla nykyään kaikkialla, joten en voi vain jättää sitä kohtaa kääntämättä.) Yksi päivä istuimme Faunin vanhan ystävän kanssa puistossa ja puhuimme hämähäkeistä. Hän oli videoinut niitä ja saanut tallennettua syyn niiden monijalkaisuuteen; tai ehkä kyse onkin seurauksesta, pitää varoa sanojaan. Joka tapauksessa, monijalkaisuus mahdollistaa niiden saalistustavan yksilötasollakin. Hämähäkki roikkui verkossa neljällä tassulla, piti saalista etukäpälillään ja kieputti kahdella käpälällä lankaa saaliin ympärille. Näin ystävä sen ainakin kuvasi. Tai ehkä ymmärsin väärin, kuulostaisi kätevämmältä kieputtaa saalista, puolata sille seittiä.

Käsi nousee korvalleni, kupittuu sen päälle. Kuuntelen lämpöä. En kuule pulssia. Tässä on hyvä olla, toisenlaista kuin niinä päivinä kun tuli kurja olo siitä, miten kaksi piti käsivarsista kiinni (ikään kuin sitä olisi tarvittu) ja yksi repi kasvojen edessä hämähäkiltä jalan kerrallaan irti ja nauroi sille, että itkin ja huusin, ettei niin saa tehdä, että sitä sattuu. En itke, kun kissa saalistaa hämähäkin ja syö sen. Tai ampiaisen, tai perhosen. Eivät ne tee sitä sillä tavalla. Millä tavalla ne tekevät sen? Jotenkin toisin. Ei se ole vain syömistä, muttei myöskään vain leikkiä, ja missään nimessä se ei ole vain julmuutta. Käsi korvani päällä ei tee mitään sellaista. Se kertaa lämpöä ja äkkiä muistan, vuosien jälkeen, miten kävelin isoäidin kanssa Gyldenintietä ohi muutamien ulkoilutuskoirien talojen, olemme tulossa lääkäristä, korva on juuri puhkaistu, se uintiretkistä lähipäivinä, äänet sattuvat, itken ja isoäiti vain kulkee kuin mitään ei tapahtuisi. Koskoo, koskoo, elämä koskoo. Itke, lapsi, itke, kyllä se menee. Koskoo aikansa. Voin kääntää pääni ja katsoa isoäitiä, mutta kuka se on, joka katsoo? Onko se lapsi vai aikuinen? Käveleekö hän reikä tärykalvossa vai makaako hän hengittäen toisen lämpöä ja tuoksua, käsi kuppina korvaa lämmittäen ja suojaten? Kun kysyn, kyky katsoa isoäitiä katoaa, isoäiti haalistuu sellaiseksi piirrekimpuksi jona pystyn häntä kutsumaan tahdonalaisesti: lääkkeiden ohentamat hiukset, pisamat, valkoinen hellehattu, kirpputorifarkut, kirjavankukertava hippipaita, diabetesranneke, valkoiset terveyssandaalit, ruskeat nylonsukat joiden reiät on parsittu punaisella langalla. Jäänsinisten silmien tarkka katse, haluttomuus alistua mihinkään kilttiin ja kesyyn. Tämä on enää piirrekimppu.

Joten palaan tähän tässä, käsi kipristyy korvalta, siirrän omat käteni toisen pysyvästi särkeviin kohtiin, jotka särkevät silloinkin kun hän ei niitä muista vaan keskittyy muuhun, kirjoittamaan konekieltä, jota en osaa lukea mutta jota usein katselen olan takaa ja kysyn, mitä tarkoittaa tuo tai tuo kirjainyhdistelmä, ja ajattelen protokollia ja operaatioita ja sitä kummallista seikkaa, että hän osaa tuota kieltä. (Ja se osittain pitää nuo tietyt kohdat kipeinä.) Nostan käteni lepäämään noiden kohtien päälle ja keskityn siihen, miltä käsistä tuntuu, mitä kädet kuulevat ja näkevät. Tai ehkä on väärin sanoa, että keskityn, se kuulostaa jotenkin ponnistavalta; ei, liu'utan kiinnostukseni siihen, ei sen kummempaa. Tunnen lämmön ja kireyden ja hetken kuluttua alan hahmottaa, miten ihon läpi kasvaa pieniä tunnustelevia säikeitä molemmin puolin ja punoutuu säännölliseksi kuvioksi, täplikkääksi kukastoksi, jossa aina kahdeksan kukkaa ympäröi keskelle puhkeavaa vinoneliötä, jonka sisällä on ympyrä, jonka sisällä kahdeksan pienenpientä pistettä ja niiden keskellä aukko, ovi jonnekin toisaalle. Panen merkille, en kysy mitään, nukahdan hetkeksi, herään kädet edelleen niillä kohdillaan, huomaan jännityksen sulaneen niiden alta, hengitän poskea, nostan kädet, annan niiden liukua toisaalle.

Vaihdamme pitelijän ja pidellyn roolia kuin laiskat mainingit, ajatuksitta ja toistuen. Aamu kuluu muttei mene hukkaan tai katoa. On vaikeaa sanoa, nukummeko vai valvommeko. Kirkkaat kuvat huuhtoutuvat tajunnan läpi - kuollut linnunpoikanen polulla, sen siipisulkien säälittävät, pölyhuiskamaiset alut, ja sitten toisaalta runsaat elävät linnut, kuin ihmeen kaupalla ympäristöään tutkivat, lehahtavat, varoitushuutavat, valppaat, mosaiikkiainespussi joka kasvaa vuosi toisensa perään, luuttuamistani lattioista lähtenyt ruskea möljä, miten koira säikähtää tietokonereppua vaikkei se edes liiku tai kahahda, ja kaikki minkä näen, ikuinen arvoitus intialaisessa seinävaatteessa, miksi hevosten alle on pitänyt piirtää kukkaset ja norsujen alle pienet punaiset rummut, on kuin joku tamppaisi mattoja ulkona, muttei kai kukaan mattoja tuntikaupalla tamppaa.

Kun heräsin, olin niin onnellinen, että itkin. En edes oikein tiedä, miksi, sellaiselta vain joskus tuntuu.

Hermostus

Jokin muistaa, etten pidä näistä tilaisuuksista. Se en ole minä, ei ainakaan mikään tietoinen minä, mutta on erotettavissa epämääräinen etukäteishermostus, joka meinaa kasvaa paniikiksi ilman mitään syytä. Keksin hyvän hameen, mutta koen kauhua paitojen suhteen tajutessani hankkiutuneeni eroon kaikista mustista peruspaidoista. Kaikki vaatteet näyttävät kummallisilta yllä. Haluan rajata silmät. Siitä jo pitäisi tietää hermostuksen kytevän.

Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Kyvyttömyydestä keksiä, mitä käsilleen tekisi? Tiedosta, ettei ole mikään verkostoituja? Epämääräisestä nolostuksesta sen suhteen, että on jo etukäteen ajatellut voivansa paeta ulkosalle rupattelemaan jonkun ennestään tutun kanssa? Vai pelkäänkö edelleen aiheuttavani häpeää ja huonoja viboja? En oikein ole varma siitäkään, saisinko sanoa asiasta kysyville seurustelleeni pitkään eksän kanssa, asuneemme yhdessä liki kymmenen vuotta. Onko se jotenkin tahditonta tai ahdistavaa? Pitäisikö vaan sanoa olevamme vanhoja opiskelukavereita? Toisaalta, melkoista vähättelyä sekin. Ei kai sen vieraita ihmisiä luulisi hätkäyttävän. Tuskin eksääkään. Mutta en tiedä, en oikeastaan tiedä yhtään, miten minun odotetaan käyttäytyvän, tai onko ylipäänsä odotuksia koko asian suhteen. Enkä tiedä, muistavatko eksän tutut minua ollenkaan. Tai haluavatko he nähdä tai tervehtiä. Kun ei niiden kaikkien kanssa ole sillä lailla itse jutellut, on vain seissyt juhlissa monen vuoden ajan ja nyökytellyt ja hymyillyt siinä vähän sivumpana, osaamatta oikein osallistua niin viileisiin keskusteluihin. Monet heistä tuntuivat pelottavilta silloin ja tuntuvat edelleen.

Ihmisiä on tulossa paljon, sekin tuntuu vaikealta. Eivät nämä vaikuta juhlilta vaan festareilta tai ravintolalta, ja se tarkoittaa tiettyjä haasteita. En oikein ymmärrä, miksi sellaiset olosuhteet hermostuttavat minua niin paljon, mutta huomaan kyllä niin tapahtuvan. Koetan arvailla, mutta saan kiinni vain laimeita hypoteeseja siitä, että kun en ymmärrä ihmisten pariutumiskäyttäytymistä enkä flirttailua ja sen sellaista enkä toisaalta osaa oikein verkostoituakaan, niin en oikeastaan ymmärrä suurta osaa juhlissa näkemästäni. (Tämä asia vielä varmistuu lisää keskustelussa yhden vanhan ystävän kanssa.) Minusta on hauskaa nähdä vanhat tutut, ainakin ne, joiden kohtaaminen sujuu jotenkin suuremmitta jännitteittä, joista voin arvata, että he muistavat minut. (Tuntuu jotenkin nolostuttavalta puhua toisen kanssa, jos hän ei muista itseä tai toisinpäin. Hullunkurista, miksi niin?) Olen ajatellut: no niin, näen siellä monta tuttua, minun ei tarvitse välittää hölmöistä epävarmuuksistani ja peloistani, tuttujen näkeminen on sen arvoista. (Ja onhan se.)

Joskus hermostus laantuu illan aikana, mutta nyt ei käy niin. Koetan suunnata mielenkiintoni niihin keskusteluihin, joita käyn, ja antaa lopun tilan ja ajan ja joukon olla ja velloa siellä jossain kauempana, mutta äänet ja tuoksut ja vieraiden kehojen tönäykset eivät suostu pysymään etäällä vaan tunkeutuvat tajuntaan. Äkisti olen tietoinen myös omasta kehostani, se ei enää pysy turvallisesti näkymättömänä vaan jäsentyy havaintokenttääni jonakin, jota pitäisi tarkkailla ja kontrolloida, koska. Koska mitä? En tiedä! Niinpä koetan kannatella keskivartaloani ja juon aivan liikaa punaviiniä.

Se hieman liudentaa hermostusta.

Aamulla silmäilen hämmentyneenä ihmisten hehkutusta facebookissa. He toipuvat niin nopeasti tai eivät ehkä edes pode. Enkä nyt puhu darrasta vaan hermostuksesta, tietysti. Luulen, että iltaan mennessä oma stressitasoni laskee niin ikään siedettäväksi ja alan vähitellen tulkita tilaa, musiikkia, tilannetta, keskusteluita eri tavalla, korostaa keskusteluiden oivalluksia ja niissä koettua läheisyyttä, ja lopulta kenties hermostus vieraiden massoista, puheista, ilmeistä, eleistä ja odotuksista tosiaan etääntyy ja erotan sen metelin keskeltä sympaattisia kasvoja ja sanoja. Sitten ehkä osaan kiittää juhlista, mutta vielä en osaa.

Tuntuu jotenkin hankalalta, ettei osaa aina iloita ja solahtaa tilanteisiin vaivatta. Etenkin jos tilanne on sellainen, jossa odotetaan iloista, huoletonta käytöstä ja mielialaa. Sekin tuntuu pahalta, että kiitollisuuteen pitää vähitellen hiertää itsensä, työstää sitä esiin. Kiitollisuus tuntuisi jotenkin asialliselta, kun toiset ovat nähneet kovasti vaivaa. Ja on itse päättänyt mennä paikalle ja yrittää nauttia. (Edes viiveellä! Edes asenteen tasolla, jos ei välittömänä tuntemuksena...) Helposti alkaa pelätä olevansa ihan vihoviimeinen ilonpilaaja ja tekisi mieli sensuroida itsensä kaikista seuraavistakin isoista juhlatilaisuuksista, koska ei vain osaa. Mutta jos ei osaa, eikö ole hyvä idea opetella?

Vasta aamun keriydyttyä jo hieman auki tajuan, mikä juhlasta tulee mieleen. Koulunpiha. Välitunnit. (En odottanut välitunteja vaan toivoin, ettei niitä olisi ollut lainkaan. Tunnit rentouttivat, välitunnit nostivat kohinan korviin ja sama tunne, ettei tiedä koodia, osaa asettua seurueeseen ja niin edelleen.) Itken vähän helpotuksesta ja samalla tunnen pettymystä siitä, miten vähän ihminen elämässään etenee ja oppii. Ja jään hämmennykseen sen suhteen, olisiko koulunpiha-assosiaatio mahdollinen ilman otsatukkaa. Koululaisena minulla oli otsatukka, nämä ovat ensimmäiset tämän sortin juhlat aikuis-otsatukallisena, enkä ole koskaan aiemmin tajunnut isojen juhlien ja koulunpihan olon samankaltaisuutta, miettinyt vain, miksi olen niin solmussa.