Mielipiteistä monimutkaisemmin

Mikä tätä maailmaa vaivaa? Tarkoitan maailmalla nyt maailmaa, joka rakastaa rautalankamalleja ja hissipuheita, jossa lehtijuttu ei saa sisältää liian monta sanaa eikä ainakaan useampia näkökulmia ja jossa isotkin poliittiset mielipiteet typistetään herkästi muotoon puolesta tai vastaan asiaa x.

Mielipiteet tulivat mieleen kun kävin taannoin Alkossa. Viime visiitistä onkin aikaa yli viisi vuotta. Olen olettanut, että suomalainen alpo - alkoholipolitiikka - voi edelleen paksusti. Ja kenties voikin, mutta näyttää nyt erilaiselta satunnaiskävijän silmiin. Menin viinakauppaan, koska omaan kaamosaikaani kuuluu kaikenlainen suklaata ja rommia tiukkuva leivonta. (Hormonit, hormonit.) Olen tähän saakka ostanut päivittäistavarakaupasta niitä minipulloja rommiesanssia, mutta eihän se ole kovin ekologista, kaikki ne muoviset minipullot, eikä itse asiassa taloudellisestikaan järkevää. Joten ei kun alkoon kun kerran olin siinä kompleksissa jo valmiiksi postipaketteja hakemassa. (Tempehkulttuuri, nattokulttuuri.)

Tulin pulloineni kassalle. "Jaaha, totikautta pukkaa!" sanoi myyjä iloisesti. Vastasin yhtä iloiseen sävyyn, että itse asiassa ei, että minä vaan tykkään leipoa. No jotain muuta juomapuolelle sitten, hän ehdotti. Ei kiitos, vastasin. Tämä jotenkin tuntui harmittavan myyjää. Ensin hän alkoi saarnata siitä, että rommi käy muuallekin kuin leivontaan, esimerkiksi ruoanlaittoon. Joo, tiedän, kiitos, sanoin käänteestä hieman hämmentyneenä, lompakko valmiiksi esillä. Mutta sen sijaan, että olisi lyönyt ostokseni kassaan, hän alkoi antaa vinkkejä siitä, millä kaikella lantringilla rommin saa alas vaikkei mausta välittäisikään. Tuijotin hämmästyneenä. Saa alas? Kohta hän sentään piippasi pullon koneelle niin että saatoin maksaa, jatkaen samalla vinkkimonologiaan. Ei ole tarvetta saada alas, vastasin jo astetta jurommin. Kun sulloin pullon laukkuuni ja kävelin kassalta pois, hän huuteli vielä perään, että kannattaa kuitenkin kokeilla vaikka kaakaon sekaan. 

Ehkä tuo on jokin kampanja, jossa koetetaan purkaa alkoholiin liittyviä syyllisyydentuntoja tai häpeää? Tai jossa koetetaan tehdä Alkossa asioinnista niin kepeää ja miellyttävää, ettei kukaan enää natisisi siitä, ettei viinejä saa ruokakaupasta? (Mikä on jotenkin hassua koska kaikkien isompien ruokakauppojen kyljessä tuntuu joka tapauksessa olevan Alko.) Luultavasti kohdallani kävi kuitenkin nyt niin, että sitten joskus kun tuo rommipullo loppuu, matkustan mielummin vaikka Tallinnaan ostamaan seuraavan pullon kenenkään siitä piittaamatta kuin joudun moisen puheoksennuksen kohteeksi. Ehkä täällä on yksinkertaisesti mahdotonta ihan vain neutraalisti myydä se pullo, etenkään jos joku epäilyttävästi väittää käyttävänsä viinaa vain leivontaan, kaikella tällä historialla? Ja tietysti introvertti ei arvosta samoja asioita kuin ekstrovertimpi vertaisensa... enimmäkseen haluan kulkea rauhassa. Siksi liikun lähinnä metsässä, en väkijoukoissa, ja opetan lajeja, joissa rauhoitutaan ja keskitytään hiljaisuudessa, sen sijaan, että olisin jossain pälätyksen keskellä.

Mutta niin, mielipiteistä. Kieltämättä ajattelin Alkosta pois lampsiessani, että olisin ostanut rommini mieluummin kaupasta, niin ei olisi tarvinnut kuunnella mainospuhetta. Mutta laajemmin, esimerkiksi kysymyksessä pitäisikö viinit tuoda päivittäistavarakauppoihin, en osaa sanoa ehdoitta juuta enkä jaata. (Enkä siis myöskään eitä, sitähän tuo tarkoittaa vaikka siinä onkin kaksi myönnön sanaa; kieli on omituinen epeli.) Minullahan on näitä sukulaisia, jotka ovat jo haudan rauhassa. Heidän elämäänsä viina kaikissa muodoissaan pyöritti siinä määrin, että lapsena sain paniikin vanhempieni ottaessa saunakaljan. (Tämä raitisti vanhempani lopullisesti, tämän kauhun näkeminen. Kai he siinä tajusivat, miten pelottavaa heidänkin oli ollut nähdä sitä lapsena? Tai siis, ei vain nähdä. Tulla ajetuksi lumeen ja pakkaseen pyjamassa ja niin edelleen. Päihdehelvettejä ei katsella siististi päältäpäin tai ulkoakäsin vaan oikeasti ulkoa käsin, kuunnellen rikkoutuvien sisustusten ääniä, varpaat jäässä, miettien, kenen luokse kehtaisi mennä hakemaan turvaa.) Jos alkoholia olisi ollut helpommin saatavilla, he ehkä olisivat juoneet vieläkin enemmän, langenneet useammin putkeen. Ehkä. Mutta toisaalta, ei se säännöstely näyttänyt heitä hirveästi pitelevän myöskään. Riippuvuus keksii keinot. Mistä tulen siihen, että minusta sen sijaan, että vängätään jostain jonninjoutavasta viinien kauppoihin ottamisesta, olisi hyvä keskustella jostain ihan muusta, jostain sellaisesta, jolla voitaisiin oikeasti puuttua riippuvuuksiin, kuten juuri alkoholiriippuvuus. Sehän se siellä kauppaistamisen taustalla kuitenkin häämöttää mörkönä. Esimerkiksi, milloin aiotaan ihan kunnolla tarjota päihdekuntoutusta hyödyntäen psilosybiinejä. Tutkimusdataahan on. Mutta puhutaanko tästä? Ei, puhe on juuttunut kysymykseen, pitäisikö viinit sallia päivittäistavarakauppoihin. (Rommista kukaan ei ole edes puhunut.)

Ja hieman samanlainen outo kiekura on vaikkapa pandemiapolitiikassa. Nyt väännetään terveen aikuisväestön neljänsistä rokotuksista, joista tiedetään, etteivät ne estä tartuntoja eivätkä kovin hyvin taudin pitkää muotoakaan. Ilmahygienia vaikuttaisi näihin, ilmanpuhdistus, ilmanvaihdon tehostaminen ja hengityssuojaimet, mutta näistäpä ei haluta lausua halaistua sanaa. Nämä toimet estäisivät myös riskiryhmäläisten ja vanhusten kuolemia mutta ketään ei tunnu kiinnostavan. Sen sijaan vääntö kohdistuu rokotuksiin, vaikka sekä WHO että kansainvälinen tutkijapaneeli ovat korostaneet, etteivät rokotteet yksin riitä tilanteen hallinnassa. Etenkin ilmanvaihdon tehostamisen ja ilman HEPA-puhdistamisen kohdalla on vaikeaa kuvitella, ketä ne haittaisivat henkilökohtaisen kokemuksen tasolla. Ketä haittaavat vähemmät hengitysteiden tulehdukset, oikeasti? Tietysti investoinnit maksavat mutta ei se sairastaminenkaan ilmaista ole, ei rahassa eikä kokemuksen valuutassa. 

Sähkö, sama juttu. Hirveä vääntö siitä, millä menetelmillä sitä on parasta tuottaa. Ja sitten, ennen näitä hintoja, säästämiseen ei juuri kiinnitetty huomiota. Hintojen nousu on vaikuttanut järkevästi ihmisten kulutukseen ja sehän leikkaantui parissa kuukaudessa liki viidenneksen. Mutta täytyy kyllä sanoa sähköä koko aikuiselämäni säästäneenä, että tuntuu jotenkin aivan uskomattoman typerältä, miten moni on vasta nyt ruvennut ajattelemaan kokonaiskuvaa, vasta nyt, kun sakot ajattelemattomuudesta kuormittavat kukkaroa rajummin. Ei se sähkö ennenkään ole ollut päästötöntä, ei missään muodossa. Kaikki tavat tuottaa ja kuljettaa sähköä vaativat melkoisen infran. Metalleja: kaivosteollisuus. Kaikki se jättää jälkensä tähän planeettaan ja jos ei omalla takapihalla niin sitten jonkun toisen. 

(Näin muuten jotain todella dystooppista Myyrmannissa käydessäni. Opetan siinä lähistöllä ja kävin sieltä hakemasta tilkettä rännien saumojen vuotokohtiin. Myyrmannin alatasanteella on kännykänvaihtoautomaatti nimeltään swappie. Tuijotin automaattia jonkin aikaa hiljaista hetkeä viettäen, kunnes tajusin, että saatan vaikuttaa hieman oudolta, ja siivosin luuni. Kulutuskulttuuri on todella mennyt niin pitkälle, etten oikein tiedä, mitä sanoa. Ehkä tässäkin tarvitaan lopulta sitten joku kunnon romahdus tai kallistuminen, että ihmiset tajuavat ettei kännykkä tule automaatista tai kaupasta vaan siihen on käytetty raaka-aineita, joiden hankkiminen ei useimmiten ole mitään sievää ja kivaa, harmitonta puuhastelua.)

En muista, että esimerkiksi vaalikoneissa olisi sähkökysymyksissä ollut vaihtoehtoa, että sähkön säästämistä tulee edistää. Ja tällä löperöllä linjalla on tietysti seurauksensa - esimerkiksi tämän talon arkkitehtuuria ja ilmanvaihtoa ei ole suunniteltu sitä silmällä pitäen, että osa huoneista voitaisiin talvisin pitää kylminä. Vanhoissa taloissa tällainen on aivan tavallista. 

No, Siperia opettaa. 

Saattaa olla, että mekin rakennamme väliseiniä jossain vaiheessa. 

Ja luultavasti en koskaan tule tekemään yhtään vaalikonetta, jossa osaisin vastata niihin likertteihin. Koska ei minulla ole semmoisia mielipiteitä että ehdottomasti tämä tai ehdottomasti ei tuota toimintapolitiikkaa. Ennemminkin niin, että tämä on ok näillä ennakkoehdoilla ja tuo noilla. Ja enimmäkseen ihmisten toiminta saa jotenkin surulliseksi ja luimukorvaiseksi eikä kauheasti luo uskoa siihen, että ennakkoehdot täyttyisivät oikein missään vaihtoehdossa. Asiaa ei helpota se, että Vompsu on korkean tason päätöksentekijöiden kanssa samoissa kokouksissa ja hämmästelee jälkikäteen sitä, miten he eivät ymmärrä ihan perusjuttujakaan.

(Kyynisempi varmaan sanoisi, että perusjuttuja ymmärtävät ihmiset eivät hakeudukaan tuollaisiin positioihin, mutta se on liian surullinen ajatus, ehdottomasti. Vaikka hyvinkin taolainen pohjavireeltään.)

Kautta jäljellä kaksi viikkoa, talo kuin pommin jäljiltä. Lumisadetta luvattu eli prioriteettilistan kärjessä on nastarengaiden vaihto asemallepyöräilypyörään. 

Pieniä iloja ja suruja

Olen ollut reipas ja opiskellut hurjasti. Tanssinut butoa, luovaa tanssia, kävellyt Tukholman katuja ja hämmästellyt sikäläisen etnisen lounastarjonnan lihapitoisuutta. Suunnitelma: opettajan pätevyys kesään mennessä, gradu ensi vuoden jouluun mennessä. Päivä kerrallaan hengittämistä, satunnaisia tarmokkuuksia, vielä useampia ujostumisia ja vetäytymisiä ja epäilyjä, viiltävää yksinäisyyttä seurassa ja rauhallisuutta yksin ollessa tai koiran kanssa kävellessä. Oivalluksia. Välillä tapaamisia, uusia tuttavuuksia, mitäsinäteettyöksesi, määrittelyitä ja niitä kieltäytymisiä. Huokaaminen, kun lukee kolumnista, ettei meillä ole aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Onpas, sanon. Onpas, kirjoitan. On vain aikaa.

Pysähdyn pysähtymistäni. Hidastun, hidastan. Ihmettelen sitä minua, joka joskus oli, joka laittoi punaisen takin ja meikkiä ja rätisi sähköä ja onnettomuutta. Ja sitä minua, joka kieltäytyy meikkaamasta, pesee hiukset savella ja tuntuu löytäneen kummallisen rauhan siitä ajatuksesta, ettei osaa mutta että ei se mitään. Sen kun elää ja tekee vain näkymättömänä. Ehkä minusta on tullut taas lapsi. Ehkä tämä on jokin elämänkaarijuttu, tai liittyy siihen, ettei kukaan halua itseä, ei ainakaan mitenkään voimakkaasti, ehdottomasti, ja kun sellaista ei vain tapahdu, sitä lakkaa hahmottamasta itseään millään tavalla seksuaalisena. Koska olen lähinnä opiskellut enkä ole tavannut ystäviä, olen myöskin lakannut hahmottamasta itseäni sosiaalisena. Luen ja kirjoitan ja puhun ehkä luennoilla pienryhmissä. Joskus puhun kotonakin mutta en muista jälkikäteen, mistä. Eilen sain taas vastata seurueessa (harvinaista), miksen juo alkoholia enää. En oikeastaan tiedä. En koe tarvitsevani. Koen sen jotenkin olevan vastakarvaan kaiken sen kanssa, mitä arvostan ja mistä pidän. Kysymykseen vastatessani mietin, mitä ihmettä siinä seurueessakin oikein tein. Oikeastaan olisin halunnut olla muualla.

Syksy etenee ja pimenee. Pimeä tuntuu iltaisin. Aamuisin herään taas kuudelta nyt kun kelloja käännettiin. Kunpa niitä joskus lakattaisiin kääntämästä niin osaisi edes joskus herätä ihmisten aikoihin.

Ikävöin kissoja.

Tuntuu omituiselta, miten paljaaksi käy, kun jättää pois niitä merkkejä, joilla ihmiset tapaavat merkitä itsensä joukkoon kuuluviksi. On kuin ei enää muistaisi, mihin päin kulkee. 

Oma napa ja sen ympäristö

Vatsakipu määrää olemista jokseenkin totalitaristisin ottein. Vessasta ei tee mieli etääntyä.

Illalla matkaamme syömään Faunin entisten työkavereiden kanssa. Istumme hienossa ravintolassa, joka on tehty junavaunun elkein. Eletään kaksikymmenlukua, hattuhyllyillä nököttää punottuja matkapakaaseja ja silinterihattuja. Onneksi vatsa käyttäytyy juuri tuon hetken. Voin maistella ja jutella. Pariskunta on mukava, kilttejä ihmisiä, jotka ovat eläneet pari vuotta Suomessa ja siten varmasti ymmärtävät aika hyvin monet ihmettelyn aiheemme. Mölykysymykseen he toteavat intialaisten vain pitävän kovista äänistä. Se tuntuu hämmentävältä, mutta kenties sitten tosiaan on niin, etteivät he koe bussien musiikin huutavan kivun puolelle. He vaikuttavat hämmentyneiltä ja ilahtuneilta kuullessaan, mitä kaikkea olemme täällä tehneet: matkustaneet työmatkalaisten junissa ilman paikkalippuja, yöpyneet halpahotelleissa, syöneet ja vältelleet mealseja, pyöräilleet kaatopaikalle ja suututtaneet sen nautahallitsijat. Ja he nauravat kuullessaan, millaisia fanittajajoukkoja olemme keränneet maailmanperintökohteissa.

Sitten illallinen loppuu, koska heille lauantai ja sunnuntai eivät ole vapaapäiviä vaan opiskelua aamusta iltakuuteen saakka; viikonpäivät he paiskivat töitä kahdeksasta kahdeksaan. Miten he jaksavat? Jotenkin he jaksavat. Ja he ovat vielä tässä kontekstissa etuoikeutettuja, puhuvat kotikielenään englantia, nostavat suurta palkkaa, kouluttautuvat lisää saadakseen vielä mielenkiintoisemman työnkuvan.

Matkaamme hotellille riksalla, jonka kuljettaja koettaa nukkua ohjauspyörän päällä parin minuutin valoissa. Kojelautaan on kiinnitetty arabiankielinen rukous, josta voi päätellä kuskin uskonkunnan. Kello on miltei kymmenen ja kuski epäilemättä ajanut vuoroa aamukuudesta tai -seitsemästä lähtien, napannut vain välillä seisten kahvit ja sapuskat.

Täällä ei voi ajatella, että intialaiset olisivat laiskoja tai saamattomia. Sitä ainakaan he eivät ole. Joka aamu muurahaispesä alkaa kuhista. Ja se kuhisee yöhön saakka. Siinä välissä ei näe juurikaan haukottelua, istuskelua eikä nautiskelua. Kerjäläiset saattavat kyllä istuskella, ja luonnonpuistoihin on paennut joitain nuoria pariskuntia töiden jälkeen. Usein puistotkin avataan vain tietyiksi ajoiksi, kuten kuudesta kahdeksaan aamulla ja viidestä seitsemään illalla. En ole vielä saanut selville - ja ravintolassa unohdan tietysti kysyä tästä - onko aukioloajan lyhyys enemmän sidottu paikalliseen tapaan heittää roskat minne sattuu ja siihen, että muu aika tarvitaan puiston puhtaanapitoon, vai kenties siihen, ettei puisto korruptoisi kenenkään työhinkuja.

Kun katsoo paikallista ahkeruutta, yrittelijäisyyttä ja toisaalta huono-osaisuutta, tuntuu sydäntäsärkevältä lukea lehdestä, että harmaa talous ja lahjukset vuotavat kansantuotetta ulkomaiden yksityisille tileille suhteessa 1:1,6 viralliseen kansantalouden volyymiin verrattuna. Se on aimo kimpale, miltei kaksi kolmasosaa siitä rahasta, joka lasketaan virallisen talouden piiriin.

Lahjontaan suhtaudutaan täällä kyllä vakavasti puheissa. Miltei jokaisessa sanomalehdessä on juttuja lahjonnanvastaisista komiteoista. Mutta samalla se, mitä kuulemme ja luemme toisaalta, puhuu omaa kieltään: monia maksuja ei edes mielletä lahjuksiksi, vaikka ne selkeästi lahjuksilta ulkopuolisen silmiin vaikuttavatkin. Esimerkiksi Goalla uuden auton ostaja tuikkaa auton paperit poliisiasemalla rekisteröidessään tietyn summan poliisivirkamiehen taskuun, jotta autonrengas ei salaperäisesti tulisi viillellyksi. Summan määränpääkin tiedetään: poliisi maksaa sillä takaisin velkaa, jonka on joutunut ottamaan voidakseen maksaa taas toiselle siitä, että sai virkansa, osa rahasta menee isommalle pampulle ja siitä isommalle pampulle ja siitä isommalle pampulle... poliisivoimien korkealla olevat komentajat kuulemani mukaan muun muassa rahoittavat Bollywood-elokuvia. Se, miten heillä siihen on rahaa, jää mysteeriksi heidän varsinaista palkkaansa vilkaisten. Mutta kukaan ei kysele mitään. Korruptiosta puhutaan ja se tuomitaan. Ja jos virkamiehen taskuun sujauttaa liian pienen summan, voi saada syytteen lahjonnasta. Kätevää, eikö? Parempi siis pistää vähän reilumpi siivu.

Näin sitten rahaa vuotaa poispäin perusterveydenhuollosta, koulutuksesta ja tuloerojen tasaamisesta. Vaikka englanti on yksi virallisista kielistä, taksikuskit osaavat täällä Bangaloren kansainvälisessä kaupungissakin usein vain numerot englanniksi, ja nekin usein vain peräkkäin luettelemalla, niin että kolmekymmentäkuusi on three six ja sataviisi one zero five.

Tekisi mieli silittää taksikuskia, joka sammuu tuolla tavalla ratin päälle kahden minuutin liikennevalounille koettamatta kupata meitä ulkomaalaisia, jotka emme ymmärrä paikallisesta menosta juuri mitään.

Lahjuksista täällä puhuttaessa olen tunnistavinani puheen sävyn, samoin niistä kirjoitettaessa. Se sävy muistuttaa kovasti sitä sävyä, joka värittää puhetta alkoholin haitoista Suomessa. Suomessa kauhistellaan juhannushukkujia, kadulle sammumista, alkoholin kytkeytymistä perheväkivaltaan ja muihin mielenterveysongelmiin. Silti on sosiaalisesti hyväksyttyä vetää perseet ja törttöillä kännissä. Se on huimasti sosiaalisesti hyväksytympää kuin useimmissa muissa maissa. Aika monessa maassa jo kerrankin kunnon perseiden vetäminen tarkoittaisi alkoholiongelmauteluita. Suomessa pitää juoda itsensä terveyshaittojen, parisuhdeongelmien ja työttömyysuhkan piiriin, jotta tulee luokiteltua ongelmaiseksi. Silti on vaikeaa olla ajattelematta, miten moni juhannushukkunut tai väkivaltaa kännissä käyttänyt on ollut alkoholin viihdekäyttäjä. Ja miten normaalia meistä on vähän hihitellä sille, että on tullut otettua liikaa. Itse asiassa, jos joku huomauttelee tuttavilleen terveyshaitoista, alkoholin aiheuttamista haasteista ihmissuhteille jne., hän todennäköisesti saa osakseen sosiaalista paheksuntaa. Ei minulla ole ongelmaa, ei juuri minun juomiseni eikä minun juomisenhyväksymiseni voi olla osana juhannushukkuneiden, hajoavien perheiden ja päihdeongelmaisten yhteiskuntaa. Hieman samantyyppistä sävyä olen erottavinani kuunnellessani täkäläistä puhetta lahjuksista ja korruptiosta. Enkä nyt tarkoita, että paheksuisin erityisesti kumpaakaan sävyä, pistänpähän vain merkille. Samaa sävyä saatan itsekin käyttää ja sitten hämmästyä sitä. Ei minulla ole mitään selkeää suhdetta alkoholiin ja pidän monia siihen liittyviä piirteitä vastenmielisinä, mutten oikein osaa selkeästi paheksuakaan koko asiaa.

Saatan olla väärässä tässä, mutta siinä on jotakin hyvin tuttua: tietty anteeksipyytävyys, tietty äkäisyys, tietty huvittuneisuus... näin elämä vaan täällä järjestetään. (Ja olen kuullut yhden tylytyksenkin: jos ei miellytä tämä systeemi, miksi sitten tulit tänne.)

Tänään olen viettänyt koko päivän hotellihuoneessa vatsan tahdon mukaisesti. Heräsin hyväntuulisena ja vatsakin tuntui aika mukavalta, mutta kun söin aamiaiseksi vähän weetabixiä ja soijamaitoa (jotka ovat tuontitavaraa, löytyivät gourmetpuodista ja maksoivat saman verran kuin kolme ateriaa ravintolassa; mutta mitäpä sitä ei tekisi lepytelläkseen rasvasta äitynyttä vatsaa), alkoivat puukoniskumaiset kivut taas vasemman kylkikaaren alla. Vatsa haluaa edelleen pysytellä ylhäisessä tyhjyydessään, joten olen luovinut päivän läpi kamomillateetä juoden. Nyt illalla söin uskaliaasti melonin ja kivut pahenivat taas. Olisin enemmän huolissani jos vatsani ei olisi samanlainen joskus kotimaassakin: tämä on syy, miksi syön kotosalla säännöllisesti pieniä, kuitupitoisia ja vähärasvaisia aterioita. Täällä niitä on välillä ollut vaikeaa hankkia ja näemmä vatsa on päässyt varsinaiseen raivotarmoodiin.

Ei se mitään: ei tässä muuta olekaan kuin aikaa odottaa ja sillä välin tutkia, miten vatsakivun kanssa voi neuvotella. Olen lukenut lisää Pema Chödrönia ja pitänyt lukemastani (vaikkakin eiliset kysymykset tietysti pulputtavat omia aikojaan) ja katsellut netistä Vompsun lataamia Lohen kuvia. (Että kissaa voikin ikävöidä niin paljon. Ja kotisänkyä!) Olen tarkkaillut, miten huomioni siirtyilee tekstin ja vatsan välillä ja miten voimakasta pettymystä koen hetkittäin ja miten se sitten taas katoaa äkisti ja vänkäämättä. Hetkittäin fyysinen kipu ja syömättömyyden aiheuttama voimattomuus kutsuvat esiin kaikkea muutakin alakuloista, pelokasta kamaa, riittämättömyyden tunteita, niitä vasten tulvahtavia itseävahvistavia huomioita ja sitten pelkoa siitä, miten hakoteillä sitä voikaan olla sen suhteen, missä kohdin itsensä soisi kehittyvän, ja sitten epäuskoista puhinaa sen suhteen, että miten niin kehittyvän, että voisiko semmoista muka päättää.

Luen myös wikitravelin sivun Bangaloresta ja hämmennyn, miten olemme taas tehneet jonkun mielestä väärin, kun olemme pyöristäneet summat ylöspäin niissä riksoissa, jotka ovat toimineet rehellisesti, käyttäneet mittaria eivätkä ole koettaneet laskuttaa moninkertaisia summia. Mutta miten muuten voi kiittää jonkun kontekstissaan harvinaislaatuista rehellisyyttä, kun yhteistä kieltä on vain yksittäisten numeroiden verran? Jotenkin sitä tekisi mieli kiittää, etenkin kun huomaa selvästi, miten hankalaa perheen elättämisen täytyy olla vähän huijaamatta tällaisessa isossa kaupungissa, jossa asumisen hinnat kiipivät yhä ylemmäs ja jossa on aivan liikaa riksakuskeja (kuten kaikkialla Intiassa tuntuu olevan; välillä kuskit ovat tapelleet siitä, kenen välineeseen astumme).

Mutta enimmäkseen olen maannut linkkuveitsenä sängyllä. Polttavat ankeriaat ovat pyörähdelleet ja muljahdelleet ylävatsassa ja olen koettanut muistaa hengittää pohjaan asti kivuista huolimatta.

Siteeraan taas Chödrönia lopuksi; tämä kohta vastaa joihinkin kysymyksiini muttei tietenkään kaikkiin. (Olisi tylsää, jos kysymykset loppuisivat kesken kaiken.)

We can rightly say that thinning of the ozone layer is a scientific fact; it's not simply an opinion. But if the way we work with trying not to further harm the ozone layer is to solidify our opinion against those we feel are at fault, then nothing ever changes; negativity begets negativity. ... The key is to realize the difference between opinion and clear-seeing intelligence. Intelligence is like seeing thoughts as thinking, not having opinions about whether those thoughts are right or wrong. In the context of social action, we can see that what a government or corporation or individual is doing is clearly causing rivers to be polluted or people and animals to be harmed. We can take photographs of it; we can document it. We can see the suffering is real. That is because of our intelligence and because we don't let ourselves be swept away by opinions of good and evil or hope and fear.

It's up to us to sort out what is opinion and what is fact; then we can see intelligently. The more clearly we can see, the more powerful our speech and actions will be. The less our speech and action are clouded by opinion, the more they will communicate, not only to the people who are polluting the rivers, but also to those who are going to put pressure on the people who are polluting the rivers.

Just as Buddha taught, it's important to see suffering as suffering. We are not talking about ignoring or keeping quiet.

Kotibileissä

Pitkästä aikaa kotibileet! Ihmisiä istumassa ja ryömimässä lattioilla, zentyypit hirveässä hutakassa, juhlien emäntä jokseenkin tolkuttomassa tilassa täynnä levottomuutta ja läheisyyttä, painostava kuumuus ja sitten uskomaton sade, ystävän matkalla rapaantuneet jalat, jotka hän esittelee useamman kerran. Keskustelua karkeista, kontakti-improvisaatiosta ja siitä, onko objektiivista totuutta ja millainen onkaan mestarin ja oppilaan suhde. Juon puoli lasia viiniä ja juurrun tilaan. Viini maistuu hirvittävän pahalta. Siitä on ikuisuus, kun olen juonut alkoholeja edellisen kerran.

Vompsu haluaa lähteä kotiin aikaisin, häntä väsyttää. Jään istumaan huoneeseen ja tunnen itseni hirvittävän yksinäiseksi siinä keskellä ystäviäkin. Ja silti yhteys ei katkea. Ei, vaikka toinen nukkuu toisessa asunnossa, rauhallisena. Olen pyytänyt yhdeltä ystävältä apua ja saanut sitä, arvannut oikein, kuka ehkä osaisi auttaa minua sanallistamaan sen, mikä on askarruttanut jo jonkin viikon. Se tekee jotenkin rauhalliseksi, vaikka päivällä onkin sattunut kaikkea omituista kuten että unohdan vaatekaapin oven ja pyörän lukitsematta eikä silti mitään katoa, ja että lokki paskantaa täyslaidallisen tukkaan, jota koetan kuivata bileiden kunniaksi laineille. (Se laineista, tulen bileisiin lokinpaskasta pestyllä märällä päällä nutturalle sutaistuna ja unohdan avata hiukset siinä vaiheessa kun ne varmaan olisivat kuivat. Ei näistä ulkonäköasioista oikein vain tule mitään, en osaa semmoisia. Onneksi Vompsu ei välitä niin sellaisesta, hänelle kelpaan vaikka lokinpaskaa päässä. Pari päivää sitten myös pihkastin paitani ja istuin koiranpaskan päälle puistossa, mikä ei sekään tunnu häiritsevän Vompsua tippaakaan, vaikka unohdankin pestä ne housut ja se on minusta jo ehkä vähän ällöä ensin, mutta sitten ajattelen, että hitto vie, olen hiihtänyt näissä nyt jo kaksi päivää paskanjämineen, en enää saastu näistä kun en ole ennemminkään saastunut.)

Bileissä tajuan myös selkeästi, että oma levottomuuteni, josta olen ollut hurjan huolissani, on kuitenkin vielä aika pientä verrattuna monen muun ihmisen levottomuuteen. Tai ainakin ilmenee eri tavalla, sellaisella tavalla, jota pohjimmiltaan osan kuitenkin käsitellä ihan tyydyttävissä määrin, olkoonkin, että unet käyvät värikkäiksi ja unohtelen päiväsaikaan perusasioita kuten lukita fillarin. En osaa tässä tilassa närkästyä yhtään mistään, ja jaksaisin varmasti istua aamuun asti, ellei seuraavana päivänä - nyt - olisi paljon tekemistä.

En kyllä tiedä, saanko tänään oikein mitään tehtyä, koska vaikka lähden bileistä kolmen jälkeen ja olen sängyssä puoli neljältä hampaat pestyinä ja ihanan uneliaan miehen viereen käpertyen, en saa unta. Nyt kello on jo kahdeksan enkä ole edelleenkään nukkunut lainkaan. Bileet ja kaikki kerralla nähdyt ihmiset - olen tavannut ihmisiä kovin vähän viime aikoina, vain muutamaa läheistä naista yksi kerrallaan - vain kiihdyttää minut sellaiseen tilaan, että makaan levollisena vuoteessa ja olen tyytyväinen siitä, että olen siinä enkä missään muualla, ja sitten samalla oivallan asioita yksi toisensa perään ja olen kiitollinen ja liikuttunut siitä, ettei elämäni tarvitse olla levotonta, ettei minun tarvitse juoda viiniä, että voin oikeastaan elää rauhallisesti ja kuunnella kehoani ja ottaa asian kerrallaan, ettei ole kiirettä mihinkään. Olen vähän huolissani joistakin ystävistä, mutta sekin on kepeää huolta, koska tajuan samassa kun ajatus välähtää, etten voi oikeastaan niille asioille kovinkaan paljon. Ja joka tapauksessa en osaa olla rakastamatta näitä ihmisiä, se on selvää, en osaa oikein kunnolla loukkaantua ja se taas tekee tarpeelliseksi joidenkin rajojen asettamisen.

Haluaisin asettaa rajat niin, etten loukkaisi ketään, mutta tiedän sen mahdottomaksi. On siis asetettava ne niin, etten loukkaa ketään tarkoituksella ja että tarkastelussa on nimenomaan pidempi näkökulma, rikkoontumisen ja korjaamisen sykli, halukkuus suoristaa uudelleen joskus jo lommoutunutta.

Hassua, miten tuollainen pieni juhla, jossa kaikki kommunikaatio on helposti hassunkurista ja hihittävää, saa miettimään suuria, juhlallisia ajatuksia, pitkäkestoisia linjauksia, tuntemaan itsensä taas hieman enemmän osaksi ihmiskuntaa ja ystäväpiiriä. Filosofian seminaareissa ja vakavissa kriisikeskusteluissa kun itselleni tapaa käydä aivan toisinpäin, vaikka niissä näennäisesti pyöritetäänkin keskittyneesti juuri niitä asioita, joita nyt uneton yö lempeästi kehrää minussa kaiken hupsuttelun ja keveyden jälkimaininkeina. En haluaisi ajatella etsiväni tasaista ja kaikkialla toteutuvaa "tasapainotilaa" keveän ja raskaan, hupsun ja kuolemanvakavan, hilpeän ja masentavan välillä, vaan tonkivani sinnikkäästi tilanteessa kuin tilanteessa (no, ainakin ihannetapauksessa) siinä piilevät erilaisten suhtautumisten mahdollisuudet, alut, aavistukset, ja rekisteröiväni ne ja suhtautuvani niihin kaikkiin samaan aikaan huolellisesti ja irtipäästäen.

Liekö mahdollista.

Mutta se on ainakin taas todettu, että bileet ovat itse asiassa parhaat, kun ei juo juurikaan viiniä. Jos olisin juonut viiniä, olisin tullut provokatiiviseksi ja levottomaksi, tuntenut todennäköisemmin itseni hylätyksi ja toivottomaksi ja niin edelleen. Nyt taas vain kestin ujouttani ja sitten äkkiä se oli kadonnut ja oli hyvä olla ja keskustella ja hihitellä. Ja muistan keskustelut ja - no, pidän vain parempana sitä, että mieleni ei ole vääntynyt samealle mutkalle, joka jyskyttää seksuaalisuutta ja pelkoa omasta kelpaamattomuudesta tainnuttavalla taajuudella. Alkoholin kanssa on vaikeampaa liikkua keveästi, niin hullulta kuin ajatus aluksi tuntuukin. Mutta niin se tuntuu vain olevan, ainakin minulla. Muilla ehkä toisinpäin, ja itsellänikin ehkä joissain elämänvaiheissa se on mennyt toisinpäin, mutta ei näemmä enää.

Mielenkiintoista.

Kilisevä kassi

Eilen kävelin auringossa ystävän ja tämän vauvan kanssa. Tai siis, vauva ei kävellyt, koska vauvat eivät kävele. Se oli parhaimmillaan eli nukkui vaunuissa imaginaarisena kehona jossakin vällyjen alla piilossa. Onpa elämä vaikeaa: ensin on parhaimmillaan, kun ei tarvitse, ja myöhemmin on masentunut, jos ei tarvitse. Nauroimme ystävän kanssa sitä varovaisuutta ja ahdistusta, joka helposti iskee, kun näkee ihmisen, jonka elämä tuntuu jollakin lailla muuttuneen. Joka tapauksessa, näimme lumikelloja, kävimme tutkailemassa sitä paikkaa, jossa ne nousevat aina keväällä aikaisin. Olen nähnyt jo avautuneitakin, Töölönlahden pohjukan etelärinteessä, siinä missä kasvaa rusokirsikoitakin, mutta en sillä lailla ole niihin kiintynyt, koska tämä on ensimmäinen kevät, kun löydän ne. (Ja oikeastaan Vompsis löysi ne, joten ajattelen ne hänen lumikelloikseen, hänen paikakseen. Olen vain kutsuvieras, ujo ja varovainen.) Kun katselin ne aamusta, ne olivat vasta vähän porautuneet ja ympärillä oli ties mitä jäähilettä.

Kun illalla kuljimme siitä ohitse Vompsiksen kanssa toveri Timon syntymäpäiväjuhlille, ne olivat ampaisseet monta senttiä lisää kohti valoa.

Mutta sitä ennen tapahtui jotakin hauskaa. Siivosin. Ei, se ei tuntunut erityisen hauskalta auringossa kävelemisen jälkeen, mutta oli kyllä tarpeen ja tämä hauskuus ja sen jälkeinen vakavoituminen liittyy siihen. (Ja homma jatkuu tänään illalla isän syntymäpäivällisen jälkeen.) Keräsin tyhjät lasipullot ja säilyketölkit reppuun ja lähdin tarpomaan kohti kierrätyspistettä. Lämpötila oli tosiaan se yksitoista astetta ja vielä perjantain illansuu. Reppu selässäni kilisi. Edessäni mäenrinnettä lampsi alas selvästi putkessa elävä mies, viinaputkessa siis, ja hän käänsi toiveikkaan katseensa kuullessaan kilahtelun. Ohitin miehen ja hymyilin hänelle päättäväisesti ja ehkä hieman tuikeasti. (Maijapoppasilme, you see.) Ystävällistä mutta ei keskustelunhakuista.

Sitten minua alkoi huvittaa ihan tajuttomasti. Näinhän toki, että kaduilla suorastaan tulvi ihmisiä mäyräkoirineen menossa puistoon. Yhden talon seinustalla istui asfaltilla kokonainan kööri siemaillen juomiaan. Varmasti oletus oli, että minulla oli pakattu juomia reppuun. Mutta repussa olivat paastomehupullot ja jokunen hillopurkki. Alkoi huvittaa kauheasti, kun ajattelin ihmistä, joka moisella toiveikkuudella ja kevään riemulla tarttuisi paastomehuihin ja satunnaisiin itsetehtyihin hilloihin. Joka kääntäisi päätään kuullessaan paastomehupullojen kilahtelevan lupaavasti jonkun repussa... aah, paasto...

Minua tosissaan nauratti sinne saakka, että tajusin, että minä olen se ihminen. Hitto vie, minähän olen se ihminen. Minua ällöttää kalja ja siideri, minua ällöttää jopa se, että kilisevän repun kantaminen kuulostaa kaljapiknikiltä. Sen sijaan paastoa rakastin ja on tuntunut hankalalta alkaa taas syödä kiinteää ruokaa mutta pidän siitä kiinni, koska haluan olla myös vahva ja jaksava. Mutta kyllä vaan, minusta paastomehut ja hillot ovat houkuttavampia kuin päihteet. Hämmästyin tätä ajatusta niin että menin ihan vakavaksi. Vakavuus vain syveni sitten kun olin jättänyt lasit ja metallit kierrätyspisteeseen ja menin reppuineni kauppaan ja näin, miten muut jonottivat kassalle enimmäkseen pelkän alkoholin tai vähintään alkoholi-mättö -yhdistelmien kanssa. Minulla oli pussillinen luomuporkkanoita, kaksi tölkkiä luomutomaattimurskaa ja biohajoavia jätepusseja. Pakkasin ne reppuun ja kuljin kotiin varsin mietteliäänä.

Miksi en enää kaipaa alkoholia, miksi se tuntuu jotenkin vain tarpeettomalta? Miten se on mahdollista, kun ihmiset ympärillä juovat aika paljon? Ystävä sanoi jokin päivä sitten, että tokihan minulle on helppoa olla juomatta mitään puolikin vuotta, kun en elä baarikulttuurissa. Se on tietysti totta. Olen kokeillut baarikulttuuria pari kertaa mutta en taida oppia ymmärtämään sitä. Enkä kai pohjimmiltani edes halua. Haluaisin ymmärtää täsmällisesti, miksi näin on, mutta enpä kai saa sitä ymmärrystä ikinä. Minusta baarit ovat vain vastenmielisiä ja useat muut taas pitävät niistä. Ehkä he keskittyvät enemmän ihmisiin, kun minä takerrun pöytien tahmaisuuteen ja siihen, miten joku saattaa humalassa tönäistä jostakin päin varoittamatta ja se tuntuu ikävältä... ehkä kyse on jostakin tällaisesta. En pidä myöskään siitä, että huudan ääneni käheäksi, ja niin tuntuu käyvän baarissa aina.

Tänään on mukava päivä: työn jälkeen voin hakea pyörän huollosta ja sitten menemme syömään isän syntymäpäivällisiä kasvisravintolaan. Olen ostanut isälle lahjaksi mimäkin, tietysti. Vähän jännittää tietysti, mitä koko perheen kokoontumisesta tulee, kun mukana ovat kaikki, äiti ja isä, sisko ja sen mies ja minä ja Vompsu. Kaikki ovat kuitenkin helposti hermostuvia ja helposti aika suoraan sanovia ihmisiä. Näemme tällä tavalla aika harvoin, ehkä kerran pari vuodessa. Varmasti aika lailla auttaa kuitenkin se, ettemme nauti alkoholia ja että ruoka on niin ihanan hyvää ja kevyttä ja on kevät.

Kevät, tosiaan! Nyt, eilisen jälkeen, talven nujertumiseen jaksaa tosissaan uskoa!

Ahdistuksen tervetulleeksi toivottaminen

Odelma toteaa jotakin tärkeää:

Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää.

Voi tietysti olla, että tulkitsen tätä nyt aivan omalla tavallani, saa älähtää. En tiedä myöskään, onko tässä kyse siitä, mitä Eufemia tarkoitti todetessaan kerran, että haluaa olla välillä surullinen. En silloin saanut ajatuksesta mitenkään kiinni, koska en itse halua olla surullinen - minun on välillä vaikeaa olla mitään muuta, päästää surusta irti, enkä usko omalta kohdaltani "suruaikoihin" tai muihin sellaisiin, koska sen kerran, kun annoin itselleni suruajan, se kesti viitisen vuotta ja sinä aikana suhtauduin ällöttävän suvaitsemattomasti ja epäuskoisesti ilon ja toiveikkuuden mahdollisuuksiin ja melkein vihasin niitä, joilla ei ollut vaikeaa. Kirjoitan "melkein", koska tuollainen häivähdys synnytti minussa voimakkaan reaktion, jossa viha kääntyi itseäni kohtaan, tuota suvaitsemattomuuttani kohtaan. Olin jumissa tämän vihan eestaas ailahtelussa ja siitä pohjattoman surullinen. Enkä halunnut muuttua. Halusin maata surussani enkä hyväksynyt yhtään viestiä toiveikkuudesta. Lopulta halusin vain kuolla, vaikka ulkoisesti ottaen moni asia olikin kunnossa: opiskelin kiinnostavaa alaa, joku oli viimeinkin hyväksynyt minut tyttöystäväkseen ja olin ensimmäistä kertaa yhteisössä, johon tunsin edes jonkinlaista yhteenkuuluvuutta sen sijaan, että olisin pelännyt jatkuvasti, että pian minut otetaan taas silmätikuksi. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka on suhtautunut jotenkin vihamielisesti ajatukseen, että toivoa ehkä sittenkin olisi. Aika moni on jälkeenpäin kuvannut tunteneensa jossain vaiheessa näin, vaikkei tietysti tuossa vaiheessa sitä tahdokaan myöntää. (Se taitaa olla mahdotonta.) Ehkä siksi minun oli niin vaikeaa saada kiinni, mitä voisi tarkoittaa haluta olla surullinen, kun ajattelin sitä tuota kautta.

Mutta minun on helppoa ymmärtää surun ja ahdistuksen tervetulleiksi toivottaminen. Kuulen sen jotenkin eri lailla, ja siitä mielestäni Odelmakin puhuu tuossa siteeraamassani otteessa. Osa omaa tavoitettani olla välttelemättä surullisia ja ahdistavia asioita on tapani olla juomatta aamu- tai päiväkahveja ja -teetä (muuten kuin todellisessa työpinteessä, jossa ei ole aikaa setviä perinpohjin, mistä surkea ja osaamaton olo nyt johtuu, ja sitten toisaalta vapaapäivinä, jolloin huomaan olevani jo valmiiksi mainiolla tuulella enkä tarvitsisi vetoapua).

Eräs ystävä kuvasi joululomalla, miten loistava olo tulee aamukahvista. Tunnistan tämän mekanismin. Minullekin tulee loistava fiilis kahvista, teestä ja punkusta. Äkisti maailma on täynnä värikkäitä ja houkuttavia mahdollisuuksia ja toivoja, ja epäilykset ja väsymys ovat tiessään. Olen kuitenkin huomannut, että monesti käy niin, että sitten kemikaalipöhinöissäni toimin suojautujan moodissa (tässä testi, jonka avulla voi testata, onko esim. viimeisen kuukauden aikana ollut siinä tai muissa hyödyllisissä ja haitallisissa moodeissa). Silloin en kuuntele sen enempää muiden kuin omaakaan ahdistustani. Kaiken kielteisen edessä on ikään kuin silmälaput. Olen vahva ja pystypäinen olento, joka kyllä huomaa ahdistuksen ilmeet ja eleet toisissa, mutta metaforisesti pyyhkäisee kädellään ne tiehensä ja ajattelee, että voi hitto, ollaanpa sitä tänään heikoissa kantimissa, harmi juttu, mutta tuskin tuo nyt kovin vakavaa on. Sitten jälkeenpäin iskee ahdistus. Enimmäkseen kyllä itseni kohtelun suhteen, koska yleensä käy niin, että toisen voimakas hätä kyllä romauttaa minut suojautujan moodista voimakkaaseen ahdistukseen, enkä osaa esim. pitää itkua ärsyttävänä, kuten jotkut toiset toisinaan tekevät. (Kotona ja koulussa minulle on opetettu, että tämä romahtaminen on vika, mutta nykyään olen sitä mieltä, että on varsinainen onnenpotku, että saan niin helposti ahdistustartunnan. Koska jos en saisi, olisin varmasti aika kamala ihminen.) Morkkiksesta voin antaa seuraavan esimerkin: saatan esimerkiksi ahdistua siitä, että olen työssäni tehnyt niin rohkeita ratkaisuja teen vallassa, ja sitten teetä viikkoihin juomatta tarkistaessani kohtaa mietin, että tämä on kyllä jo ehkä vähän omavaltaista ja että asiasta pitää ainakin tiedustella pomolta, ei vain pistää ryskäämään. (Toisaalta nyt kun olen kysynyt näistä ratkaisuistani, pomo on ollut sitä mieltä, että totta kai teen tuon rohkeamman ehdotuksen mukaisesti. Minulta puuttuu siis vielä aimo annos itseluottamusta kääntäjänä. No, ei kai se ole mikään ihme kun tämä on ensimmäinen käännökseni. Etsin vielä kultaista keskitietä orjallisen sanasta sanaan kääntämisen ja luovemman asian välittämisen väliltä. Hassua, miten paljon epävarmempi olen tarkastellessani omaa tekstiäni kuin editoidessani kustannustoimittajana jonkun toisen käännöstä!)

Nyt tuntuu turvalliselta kirjoittaa tästä aiheesta, suojautujan moodista ja ahdistuksen tervetulleeksi toivottamisesta, koska tuntuu siltä, että puolisen vuotta suojautujan moodia tarkasti monitoroituani alan olla aika hyvin selvillä siitä, miten se ponkaisee esiin, mitkä sitä liipaisevat (kuten juuri kahvi, tee ja punkku) ja millaiset sen haitat todella ovat. Olen myös voinut tarkkailla lapsuudenperhettäni tuon ajan ja todeta, miten voimakkaasti vanhempani elävät suojaajan moodissa ja miten voimakkaita heidän ahdistuksensa (äidillä) ja vihansa (isällä) sitten äkisti ovat, kun tuon moodin naamio putoaa. Tuntuu hullunkuriselta, että minä, heidän lapsensa, koetan nyt varovasti tuoda heidän ulottuvilleen ajatusta, että ärtymyksen, surun ja ahdistuksen kokeminen ei ole mitään vaarallista ja epänormaalia ja ettei se mitenkään "saastuta" heitä tai tee heistä toimintakyvyttömiä, päinvastoin. Eihän siihen ole pakko jumiutua. Ja tavallaanhan suojautujan moodi osoittaa, että ihminen todella osaa kääntää varsin kiitettävästi huomionsa pois levottomuutta herättävistä viesteistä - ja että hän jopa on siinä hyvin harjaantunut, koska käyttää juuri tätä mekanismia säännönmukaisesti ahdistuksensa "käsittelemiseen". (Laitan tuon "käsittelemisen lainausmerkkeihin, koska minusta tuntuu selvältä, etten ainakaan itse saa koskaan suojautujan moodissa käsiteltyä mitään kiperää, ainoastaan vähäteltyä sen kirpaisevuutta. Se on vähän kuin siivoaisi niin, että tunkee vain kaikki roinat kaappiin ja naulaa sen oven kiinni. Jossain vaiheessa romun paino vääntää naulat ja sama sotku valahtaa lattialle, mutta vähän aikaa kyllä huone näyttää oikein vieraskelpoiselta.) Jos tuota mekanismia osaa käyttää tuolla lailla robustisti, varmasti sitä pienellä harjoittelulla (heh, heh, minulta meni viitisen vuotta, että tajusin, miten stepissä pidetään nilkat rentoina, mikä on kauniiden äänien edellytys - toisaalta ei viisi vuotta ole kovinkaan paljon, jaksoinhan harjoitella jonkin noinkin triviaalin asian, tämä on tärkeämpää) oppii käyttämään myös hienosyisemmin, niin ettei täysin käännä ahdistusta nollalle vaan sääntelee sitä kulloisenkin tilansa mukaisesti ja ponnistelee iloon ahdistuksen tai surun kanssa. (Aivotutkimus on osoittanut esimerkiksi, etteivät suru ja ilo ole vastakkaiset prosessit tai toistensa vastakohdat samalla akselilla vaan kaksi toisistaan riippumatonta erillistä prosessia. Siten ne kyllä vaikuttavat toisiinsa, että ainakin minusta esteettinen ilo sisältää aina melkoisen ripauksen surua ja tutkimustenkin mukaan ilon läsnäolo auttaa surun käsittelemistä.)

(Minun pitäisi erottaa tarkemmin suru ja ahdistus, lähdin selvästi kirjoittamaan tätä vähän hassusta asetelmasta, ehkä kykenen siihen myöhemmin.)

Toivotan ahdistuksen ja surun ja epävarmuuden maailmaani tervetulleeksi muinkin tavoin kuin piristeitä ja estojen liudentajia välttämällä. Toisten kuunteleminen, heidän kanssaan oleminen ja yritys asettua heidän asemaansa tuntuu myös usein ahdistavalta ja lietsoo epävarmuutta. Silti en ole halunnut luopua siitä muulloin kuin sinä jaksona, jolloin olin menettänyt toiveikkuuteni. Samalla lailla tällainen työ, johon sisältyy paljon itsenäisiä päätöksiä, tekee aika nöyräksi. Tunsin aikanaan kovaa kutkutusta ryhtyä opiskelemaan jotakin varmaa, matemaattisesti virittynyttä alaa - jotakin yksiselitteistä, jossa tulos on selkeästi oikea tai väärä. Nyt olen aika iloinen, että vastustin tuota kutkutusta, vaikka varmasti olisin aika paljon itsevarmempi, jos olisin jonkun alan asiantuntija enkä kaiken aikaa altistuisi työssäni psykologisille käsitteille ja mekanismeille, joita vasten sitten ikään kuin sivutoimenani tulen mittailleeksi itseäni. Mutta jälleen kerran: en olisi kovinkaan mukava ihminen, jos kuvittelisin olevani erinomainen. En ole kauhean pehmeä tai mukava nytkään, mutta silloin voisin kotoa saamillani ihmissuhde-eväillä olla melkoinen hirviö ja mörkö. En vain tietäisi siitä mitään ja porskuttaisin itsetyytyväisyydessäni eteenpäin, kunnes aina välillä romahtaisin. Nyt sentään tunnen itseni aina välillä hirviöksi ja möröksi.

Tein tuon yllä linkkaamani testin joitakin päiviä sitten ja sain tulokseksi, että vietin viime kuussa eniten aikaa tyytyväisen lapsen moodissa, sitten melko paljon toimivan ja vastuullisen aikuisen roolissa ja haavoittuvan lapsen moodissa. Muita moodeja ei ollut kuukauden aikana liiemmin ollut, ja siltä minustakin tuntuu. (Vaikka rankaisevan vanhemman rooli iskee päälle voimallisesti, se iskee yhä harvemmin nyt kun olen alkanut hahmottaa, miten tuo rooli tai minäntila on lainattu äänensävyään myöten minua alle kouluikäisenä hoitaneelta sukulaiselta. En ole ainoa hänen hoitamansa, jolla on välillä aika vaikeaa itsensä kanssa. Kunpa kunnallinen päivähoito olisi ollut tarjolla kaikille silloinkin, kun olin lapsi! Mutta vanhempani ansaitsivat liikaa. Kysyin kerran, miksi he halusivat ansaita niin paljon. Jotta saisin oman huoneen, he vastasivat. Mutta olihan muillakin varaa ostaa oma huone, vaikka heillä oli pienempi palkka, purnasin. Niin, mutta me olimme molemmat yrittäjiä, sanoi äiti, siihen aikaan yrittäjille ei annettu lainaa samalla tavalla. Piti ensin tienata hyvin suuri osa itse, paljon suurempi kuin palkkatöissä käyvien. Onneksi nykyään tämä kohtelu on oikeudenmukaisempaa.) Joululomainen surkeuteni oli jonkinlainen sekoitus haavoittuvaa lasta ja sitä lohduttavaa aikuista, joka kiskoi lapsen kävelylenkille piristymään auringosta. Rankaisevuuteen en mennyt, ja se on hyvä, en myöskään suojautujan moodiin.

Nyt kun minulla on selkeät tuntomerkit, joita tarkkailla, on paljon helpompaa vahtia, koetanko pitää silmät kiinni ahdistukselta. Tai surulta. Saan olla ahdistunut ja surullinen. Haluan toivottaa nuo olot tervetulleiksi. Sillä tiedän, että voin halutessani suunnata katseeni niistä toisaallekin. Tiedän, että osaan tehdä niin. En niin hyvin kuin moni muu, mutta minun ei myöskään tarvitse haluta olla hyvä tunteiden sulkeistamisessa. On parempi, että osaan ponnistaa iloon kuin että osaan tilkitä ahdistukset komeroon ja elää kuin ne eivät vaivaisi minua.

Hassua kyllä, nyt kun olen toivottanut ahdistuksen tervetulleeksi, se vierailee paljon harvemmin. No, suru kyllä tulee luokseni aivan kuten ennenkin, mutta se tuntuu laihemmalta ja vähemmän painostavalta, kun ahdistus ei samalla tavalla lisää sen voimaa. En edelleenkään pidä sanonnasta "pieni ihminen", koska minulle tulee siitä mieleen sellainen elämänkenttä, jossa ongelmat kaartuvat ihmisen ylle limaa tippuvina ja hirviömäisinä, lannistavina, ja jossa ihminen istuu kyyryssä ja itkee lohduttomasti, koska mitenkä hän nyt voisi nuo hirviöt peitota. Enkä ole varma, onko kenenkään hyvä identifioitua vain tuollaiseen kuvaan. Mutta ehkä toiset kuulevatkin sen aivan muulla tavalla. Ja toisaalta minusta tuntuu, että näkemykseni hyvistä hetkistä, jolloin ihminen tuntee elämän kannattavan ja itsensä vähintään samassa sarjassa ongelmiensa kanssa painivaksi, on laajentunut. Puhdas ilo ja ilosuru ovat saaneet kumppanikseen myös neuvottomuuden ja ahdistuksen ja etenkin niiden tervetuliaiksi toivottamisen eleen.

(Voi että, nyt toin tähän neuvottomuudenkin.)

Kävimme tänään kiinalaisessa uudessa vuodessa katsomassa akrobaatteja, tanssijoita ja tietysti lyhtyjä. Lyhdyt ovat kyllä minusta hurmaavampia kuin mikään muu. Mikä siinä oikein on, että ne ovat niin kiehtovia? Kai se, etteivät ne ole ihmisiä. Niissä on rauhaa... Naureskelimme matkalla Hurinan kanssa, että taitaa olla aika turhaa odottaa mitään lopullista oivallusta siitä, mitä haluaa tehdä elämässään. Minustakin on hauskaa nyt kääntää, mutta en tiedä, haluaisinko tehdä tätä loppuelämäni. Kaipaan ihmisten seuraa, niin tavallaan hieman ahdistavaa kuin se saattaa ollakin.