Väärä kirjailija, lisää oivalluksia

Lainasin kirjastosta Carold Shieldsiä, kun luulin lainanneeni Joyce Carol Oatesia. Melkein saman kuuloiset, you see. No, eikös tästäkin löytynyt oivalluksia. Shields kuvaa samantyyppisen suhtautumisen sairastamiseen, jonka lapsuudenkotoa opin. Vaan on siitä edetty kauas. Tänäänkin olen lähinnä löllöttänyt, jotta olen saanut flunssan supistettua pieneen kutinaan keuhkoputkissa. (Keskiviikkona lennän Sisiliaan, luvassa mm. joogaretriitti, joten sitä ennen kutkan olisi paras kadota täysin.) Enkä ole tuntenut yhtään syyllisyyttä. Olen vain palannut laiskasti ajatukseen, että niin - jos affektien säätelyn keskeinen menetelmä on paeta läheissuhteita työhön ja rakentaa ne läheissuhteetkin painaen menemään tuulessa ja tuiskussa kymmenen kilometriä illassa muiden kävelijöiden hitaudelle muristen, ei ole ihme, jos lihakset alkavat muistuttaa teräsvaijereita ja jos itsen tai perheenjäsenen sairastuminen tuntuu uhkalta.

Edellisen sukupolven asema ja asenneilmasto on ollut vain niin erilainen, että hämmästyttää. Ei heillä ole ollut tilaisuutta tähän kaikkeen pysähtymiseen ja rentoutumiseen. Sen ymmärtää taas paremmin, kun lukee syntymänsä aikaan kirjoitettua kirjaa. Se on totaalisesti toinen maailma, jossa fiktiivinen liberaali yliopistohenkilökin puhuu susipareista, fyysisyydestä keskustelemisen ällöttävyydestä ja kerskakulutuksen ihanuudesta vs. kierrätyksen oksettavuudesta. Käyttää termiä "naismainen" halutessaan alentaa, ei ylistää, mieshenkilöä. Joskus mietin, miten eksyksissä vanhempani ovat koettaessaan ymmärtää niitä asioita, joita itse pidän arvossa, ja päinvastoin, vaikka toki vanhempien valinnat pitkään näyttäytyivätkin jonkinlaisena itsestäänselvänä polkuna, asioiden luonnollisena tolana, ja omat vanhempani ovat monessa suhteessa lopulta aika helposti ymmärrettäviä, onhan meillä paljon yhteisiäkin juttuja, kuten vaikka päihteettömyys ja tarve oleskella täysin hiljaisissa huoneissa. (Enkä ole ainut tuttavapiirissäni, joka miettii, kuinka vaikeaa on tajuta toisen sukupolven valintoja.)

Vaan on se jännittävää, että aikuisena on saanut opetella ihan vain olemisen. Ilman jooga-asanoita, hyödyllistä tai sivistävää lukemista, viinilasia tai jotain muuta tekosyytä olla touhuamatta. Ihan vain olemisen, kiskottelun peiton alla. Että se voi olla työn ja oppimisen vastapainona sitä kaikkein tärkeintä ja terveellisintä ja hyväätekevintä, samoin kuin niistä hankalista kehoista ja tunteista puhuminen sen sijaan että ne vain koettaisi vaieta kadoksiin. Tosin en kyllä osaa kuvitella, miten selviäisin ilman pitkiä kävelyitäkään. Onneksi on koira, jota eivät sään pikku oikut haittaa ja joka säteilee murinan sijaan tai ainakin sen lisäksi iloa joka ikisellä lenkillä. Ja itse en osaa murista kävelyillä kellekään, en ainakaan vauhdin tai sen puutteen takia. Oli mahtavaa päästä monen flunssapäivän jälkeen ensimmäiselle varovaiselle pidemmälle kävelylle. Aurinko! Puut! Kimmeltävä meri! Vain vähän sattuva hengitys! Naurava koira!

Suuntautuminen

Auringon appelsiini kierii taivaan ylösalaisen salaattikulhon pohjan ja seinän mutkassa, taidelukion seinä hohtaa sisäistä valoa, jota kutsutaan väriksi, keltaista ja keltaisen taitoksia mäen täydeltä, pastellitalot, valkean kenttä. Syreenien rungoissa täplittyy oliivinvihreä, korkinruskea, tummanruskea, musta, varjot ovat saavuttaneet taas määräisyytensä. Kirkko nostaa keskisormensa talojen lomasta rehvakkaasti pystyyn, kellot odottavat vielä sunnuntaita. Iltapäivä, pakkasta, tekisi mieli sanoa painovoiman käyvän appelsiineihinkin, taskuissa ne ainakin painavat kangasta pussittamaan säännönmukaisesti alaspäin. Siksi kai alassuisia taskuja ei juuri valmisteta: mitäpä niihin säilöisi.

Lumelle ja jäälle on kylvetty hiekkaa, mutta kasvaako siitä kallioita, siirtolohkareita, aavikko vai peräti uusi kortteli? Kivikaupunkiko siementää? Ja kas näin me käymme kaksin siinä kaksikossa, joka on varattu kaltaisilleni: ihminen ja koira, ihmetellen erikseen muttei juuri yhdessä. Silti kuljemme nyörin yhdistäminä, rinkuloimme naapurustoa sikinsokin päivien mennen.

Niin selkeäksi käy maailma, kun iltapäivällä voi kävellä, ja portaissa tytöt puhuvat appelsiineista hiihtoretkillä siellä missä autojen ääniä ei kuulu. En minäkään niitä kuule, en nyt missään, kun valo maalaa kaupunkia ja päästän otteeni. Rasahtamatta sekoittuu talojen pakka, asunnot ja asukkaat vilisevät läpi kortteliston. Kun minulla on rakkaus, sanat pakenevat, mutta yksin, yksin ja tuskassa ne tulevat taas, ei silta eikä edes laituri, astinkiviä ainoastaan, liukkaita ja jäähattuisia sanoja, kaukana tasalakisista. Ne pistävät todellisuudesta esiin kuka mistäkin ja mitenkin. En tiedä, onko niitä viisasta käyttää.

Ei muuta meitä kuin koira ja minä, puhun sille eikä se kuuntele, ja tiedän sen, ja siksi kutsun asioita väärin nimin leikilläni, se ei välitä, en välitä, kuljemme vain ja sees pakkanen muuttaa vähitellen sormia ja varpaita tuntemattomiksi ja ylimääräisiksi osiksi, jotka joku on unohtanut korjata talteen työn päätyttyä.

Kaksi yötä myöhemmin käymme jäälle aamulla kun muut vielä nukkuvat ja näemme siellä auringon hilautuvan laivojen siluettien takaa ylös raskaana ja hehkuvana. Hitaasti se pungertuu, hitaasti. Teen jäällä hieman joogaa ja ihmettelen kaikkia niitä autiuden värejä, kultaa, syvää purppuraa ja kylmää sinistä. Sitten kävelemme takaisin kaupunkiin vain sopiaksemme seuraavan jääretken jo muutaman tunnin päähän.

Yökävelyllä lämpimänä yönä

Puut tuoksuvat, on melkein tyven. Elosalamat kaukana saalistavat huomion. Kuljemme niiden suuntaan, välillä istahdamme penkille vesialueen reunaan. Seuraan, miten jotkut salamoista iskevät mereen saakka, tai ehkä kaukaisiin rantoihin, saariin, niemiin jossain pimeän toisella puolen. Lasken etäisyyttä, kävelemme kohti ukkosrintamaa. Pitäisi olla pyörä, ei sitä saa kiinni jalan.

Liikumme kuitenkin toisen vesialueen reunaan. Natriumlamppujen keltainen valo kuvastuu vedestä tyyninä kiekkoina. Salamat, hieman lähempänä. Tuuli viriää, viileä tuuli, se heiluttaa jalavien lehtikimppuja ja veden pintaa, työntää sen aaltoilemaan. Natriumlampun valon kuvajainen, lähin, heiluu tuulessa. Sen liikkeen voi tulkita joko käärmemäiseksi siksakkausluikerrukseksi tai, jos hieman pidempään tuijottaa, eikä muuta kuin aikaa ole, pyörimisliikkeeksi. On kuin pitkä kultainen hyrrä pyörähtelisi, hyrrä joka on tehty taivuttamalla kultaa spiraaliksi, johon tuulen on hyvä tarttua. Tai kuin luistelijatar pyörisi, on helppoa kuvitella toisen jalan kurotus eteen ja toisen koukistuminen alle, käsien kietoutuminen kylkiin, pyörimisen kiihtyminen. Tämä liike ei vain sammu.

Kävelemme rakkaiden paikkojen ohitse ja läpi. Kas, tuossa paimensimme kollegattaren kanssa humalaista, päänsä kolauttanutta miestä. Tuolle talolle. Tämän vaahteran alla satoi vettä tuulenvirin käydessä, vaikka muuten oli pouta. Tältä kentältä ammuimme raketin, juoksimme kentän laitaan ja värjöttelimme ja ajattelimme jo ostaneemme kalliin viallisen, kun raketti äkisti ampaisi ylös ja levitti säkenöivän kukintonsa kaupunginosan ylle. Tuossa talossa asuin kahteen otteeseen ja siellä ovat ehkä kirjanikin vielä. Kuka tietää? Ne jäivät ylähyllyille eteiseen, kun muutin, ja vuokralainen lupasi pitää niistä huolta. Sitten hän lähti ja tuli toinen vuokralainen. Hän ei ole luvannut mitään. Kirjoja ne onneksi vain ovat. Ja tuolla nurmikolla istuin usein kissojen kanssa. On vähän kuin olisin kuollut, kulkea nyt tällä tavalla koiran kanssa ja muistella.

Mutta se on se, mitä nyt haluan. Kulkea ja haistaa, muistaa, palauttaa mieleen, ajatella. Ei tuntea, ei vielä. Olen tuntenut loppuun vähäksi aikaa. Olen tiskannut jättitiskin ja lähtenyt ulos. Todennut, että joskus käy niin, että viimeinen orapihlaja kentän laidalla näyttäytyy pienenä norsuna, jolla on töyhtöpäähine. Norsu sukii kärsällään orapihlaja-aitaa. Tai ehkä pitää sen hännästä kiinni. Enkä ole varma, missä määrin mielikuva on visuaalinen ja missä määrin kehollinen, missä määrin tarinallinen. Ei, en ole lainkaan varma.

Kun tulen kotiin, olen niin väsynyt, että hyvä kun jaksan ajaa hissillä ylös.

Kesäytyminen

Yllättävän nopeasti lopulta kipu suostuu supistumaan fyysiseksi tuntemukseksi. Ei tarvita paljon sen kummempaa kuin että pystyy kulkemaan koiran kanssa aamu- ja iltalenkin, pientä tuntua jalassa, välillä ilkeäkin vihlaisu, mutta on kulkemassa, kuljettavissa, elossa. Häkkiin teljetyn eläimen kauhuhien haju vähenee.

Niin yksinkertaisista asioista näyttää onnellisuuden mahdollisuus muodostuvan, tai ehkä pitäisi puhua totutusta onnellisuuden mahdollisuuden tasosta, koska eiväthän kaikki suinkaan saa näitä lähtökohtia. Tarvitaan kyky viedä pyykit pihalle kuivumaan narulle, kyky kävellä vuoristoradalle, kyky kävellä puistoon kuuntelemaan kesäkonserttia, näkemään joukko. Haluatko tanssia, kysyn seuralaiselta. Eipä oikeastaan, haluanko minä, hän kysyy takaisin. No, haluaisin mutta on varmasti parasta jalalle, etten turo sitä heti uudestaan, sanon. Sitten vain istumme illassa ja iloitsen muiden tanssiaskelista ja siitä, että olen siinä, olen kävellyt siihen, keinutan rintarankaa musiikkiin, on muutakin kuin hätä ja tuntu ohitseluisumisesta.

Hermosärky ei ole enää jatkuvaa, niin yksinkertaisestikin sen voisi ilmaista.

Pieni olkihattuinen tyttö reisii rusokirsikkaan, veli hakkaa runkoa paksulla halolla. Juuri kävelemään oppineen oloinen lapsi haluaa liittyä mukaan puun runtelemisen yritykseen ja meinaa saada halosta päähän toikkaroidessaan rungonhakkaajan taakse. Äiti pelastaa lapsen, kantaa tätä kuin kissaa takaisin viltille, lapsi höpöttää itsekseen katse taivaita lakaisten, koettaa napata puun ainakin mukaan avoimin kämmenin, ei pysy viltillä, tanssahtelee uudestaan runkoa nyt yhdessä runtelevia sisaruksia kohti.

Ymmärrän niin hyvin hänen haluaan mennä nyt kun istun tässä, puistossa, hengitän sisääni ihmisiä ja kesää, vilttejä ja seurueita, iloa ja hymyjä ja halauksia ja tervehdyksiä, maailmanpyörää mäen päällä, musiikkia.

On perjantai ja kolmastoista päivä. Koska on vuoristoradan syntymäpäivä, kyytiin pääsee ilmaiseksi. Ajamme kaksi kierrosta. Tuoksuu tervalta, kiskolonksuu. Kirun ilosta, litistyn ystävän ja seinämän väliin,  pelot ovat jossain muualla. Melkein juoksen laitteesta pois. Miten kummallista.

Parantuminen on väkevää tapahtumista. Töistä kotiin tulen osan matkaa raitiovaunulla, mutta kun ekokaupassa käytyäni huomaan bussin odotusaikaa olevan melkein vartin, kävelenkin kotiin. Se saa niin onnelliseksi että itkettää. Että sattuu vain vähän, että vasemmalle jalalle voi astua ja sillä voi ponnistaa, että tunnistan taas itseni ja kadut ja kaupungin. Ihmeellistä!

Löytyminen

Joskus itsensä löytää kummista toiminnoista. Näkee unta, jossa pistelee itseensä parantumista nuppineuloilla, jotka on poimaistu suoraan Ginger-mallinukkeparan pienestä päätä markkeeraavasta neulatyynystä. (Eikö olisikin surkeaa, jos olisi kaulan jatkona pelkkä neulatyyny? Kyllä saan olla tyytyväinen. Sekin olisi surkeaa, ettei olisi raajoja, joita rikkoa, eikä minkäänlaisia sukuelimiä, ainoastaan polyuretaanivaahdolla täytetty torsohahlo ja sen päälle kurottu joustosametti.) Kun unen näkee useita kertoja, osaa jo odottaa sitä hetkeä, että muistaa, ettei ole desinfioinut nuppineuloja juuri lainkaan ja että niistä voisi tulla tulehdus. Vai poistaisiko tervehdyttävä vaikutus senkin?

Kun kirjoitan julkiseksi nuppineulaunen, se katoaa. Olenko muka käsitellyt kaiken sen? En taatusti. Neulominen sattuu välillä ja välillä ei. Joinain päivinä vain pääni ottaa vastaan neulat kohtuullisen oloisesti. Ehkä se on sittenkin neulatyyny, jos mikä, kehossani. Kallossa neulat tuntuvat suorastaan mukavilta.

Nuppineulojen itseeni työntelyn sijaan näen unen lentoturmasta. Koneen keskusradiossa säkättää urheiluselostaja, joka kertoo koneen joutuneen vaaralliseen sivuliirtoon japanilaisessa asennossa. Siltä varalta, ettei joku tiedä: japanilainen asento näyttää tarkoittavan, että pudotaan perä edellä ja vahvasti oikealle kallellaan.

Kahdeksikon raitiovaunulle on tapahtunut jotakin. Raitiovaunupysäkin numero- ja reitti-infotaulun päälle on kiskaistu punainen huppu, jossa lukee, ettei pysäkki ole käytössä. Kävelen maauimalaan pohdiskellen sitä, miten arka pieni kissamme saattoi säikäyttää hongkongilaisen sosiologin, joka halusi yövieraaksi osittain juuri lemmikkieläinten takia. Ei kai hän tiennyt kissaeläimistä paljon mitään. Työnnät vaan ne sivuun päättäväisesti, jos ne tulee kuumottamaan yöllä, neuvoin häntä kissoihin liittyen. Eihän niistä ikinä tiedä. Joskus ne piinaavat liian kilttejä ihmisiä, ja tämä tyttö oli niin pieni, tekeytyi niin pieneksi äänellään ja rintakehällään ja ryhdillään ja eleillään, etten tiennyt, olisiko minun pitänyt ristiä hänet söpöimmäksi näkemäkseni eläimeksi vai tokaista, että kuule, kukaan ei tule sinulle antamaan sitä tilaa, jota et itse ota. Liika kiltteys ja sokerisuus saa epäilemään, ainakin minut, koska ei ole ihmisiä, jotka olisivat puhdistettuja sillä tavalla kuin teollinen sokeri saattaa olla. Vai onko? Huomaan toivovani, ettei ole. En ehkä osaisi kutsua heitä enää ihmisiksi. Minulle on tärkeää, että kaikki ovat hieman hulluja. Jostain syystä se saa toiveikkaaksi jatkon suhteen.

Jatko: Se, mitä tekee, kun huomaa, ettei suunniteltu reitti toimikaan.

Löydän itseni siis paitsi unesta työntelemästä nuppineuloja lihaani tai putoamassa lumimyräkässä rahtikoneen japanilaisen asennon sivuluisussa, myös muurin vierestä, silittämästä sammalta kädellä ja tunnustelemasta, miltä tuntuu kävellä varovasti uimalaan. Olen saanut keskiviikkona pohjallisen. Se väsyttää jalkaa ainakin vielä. (Oikealla jalallakin on tietysti uusi pohjallinen mutta se tuntuu mukautuvan ihan kaikkeen natisematta.) Mutta on mahdotonta sanoa mitään heti ja ainakin näytän pystyvän kävelemään uimalaan.

Ystävä on todistuksen mukaan neulomisen jälkeen siinä kunnossa, että yrittää kieltäytyä lihallisen lapsensa hoitamisesta hoitaakseen näkymätöntä lastaan. Ehkä minun ei siten kannata hämmentyä värikkäistä, estoitta valveeseen muistuvista unista. Haluaisin nähdä unta metsästä, haluaisin päästä metsään kävelemään. Ehkä voisin onnistua jo tänä kesänä, jos kuntoutan ahkerasti ja maltan antaa sähkövirtaa jalalle kahdesti päivässä. Ainakin voisin onnistua näkemään unta metsästä. Latvialaiset vieraat kertoivat Dharamsalasta meidän kauttamme kotiin palatessaan, että heillä on sama juhannustaian lähde kuin täälläkin, kukkiva sananjalka. Olen kunnostautunut ulkomaisten couchsurfing-vieraiden hyysäämisessä; se on osittain hauskaa ja osittain ihan vain kummallista, tyypeistä riippuen. Enimmäkseen kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa. Kun lähden myöhemmin Budapestiin, voi olla, että pääsen majoittumaan saman systeemin kautta erään paikallisen filosofian professorin kortteeriin. Hän kirjoitti ja ilmoitti haluavansa meidät sinne, tuosta noin vain. Jännittävää. Ensin on kuitenkin tarkistettava, ettei hän tupakoi sisätiloissa. Sellaiseen asuntoon en näet suostu majoittumaan.

Löydettyäni itseni sammalta silittelemästä löydän jalopähkinät ja päätän yrittää tänäkin kesänä. Jospa en nyt mädättäisi näitä vaan saisin glykoa.

Olen haudutellut pari päivää lukemaani tekstiä siitä, miten kuva per päivä - tai kuten ajattelin, sana tai pari per päivä - tekee onnellisemmaksi. Ja miettinyt, miksei silti aina halua, jaksa, kykene, tuottaa noita kuvia. Joskus ei tartu niihin, koska on jo mukavaa, ja joskus, koska tuntuu, ettei osaa sanoa mitään myönteistä. Tai rakentavaa. Tai kuultavaa.

Tai mitään mitä haluaisi myöhemmin lukea. Ikään kuin sitä osaisi hävetä niin paljon, lopulta. (En näytä osaavan.) (Toivoisin etteivät muutkaan osaisi. Itsensä ja yhteisön kannalta, mutta etupäässä itsensä kannalta.)

Sammal tuntuu käteen mukavalta. Jatkan kävelemistä eteenpäin uimalaan tuttua reittiä pitkin, pitkästä aikaa.

Non grata

Nykyään on vaikeaa nähdä ihmisiä. Tai siis, heitä on kivaa nähdä, jos heidän kanssaan ei oleteta liikuttavan paikasta toiseen ja he eivät kysy, mitä olet kesällä puuhannut. Puuhata: verbi, joka ei sovi nykyiseen tilaan.

Puhuin eilen ystävän kanssa siitä, mitä haluaisi tehdä pidemmällä aikavälillä, ja sitten tänä kesänä. Huomasin, etten tänä kesänä oikein haluaisi tehdä mitään muuta kuin pystyä kävelemään metsässä. Tai pystyä kävelemään kivuttomasti raitiovaunupysäkiltä uimastadionille (ja toiseen suuntaan).

Sellaisen ääneen sanominen on jotenkin karmivaa. Tajuaa olevansa persona non grata, ontuva sairaskertomus, jonka elämä on kadonnut oireisiin oman ikäisten ja hieman itseä nuorempien terveiden ihmisten mittapuulla.

Tietysti haluan muitakin asioita. Mutta eniten haluan tätä. Se tekee minusta tylsän keskustelukumppanin ja välillä mietin, olisiko tyystin parasta telkeytyä sisään ja parvekkeelle. Sitten koetan ajatella: no, ehkä minä olen se hankala ihminen muiden elämässä, joka muistuttaa heitä asioista, joita he eivät mieluiten ajattelisi.

Tänä iltana puistossa on bileet. Olen menossa, kaikesta huolimatta (ja ehkä kukaan ei kysykään, mitä kuuluu tai mitä olen puuhannut). Suurimmat huolenaiheeni ovat: 1) päästä raitiovaunupysäkille, 2) päästä raitiovaunupysäkiltä puistoon, 3) löytää istuma-asento, jossa jalka voisi levätä, 4) varoa humalaisia ihmisiä, etteivät he horjahda päälle niin että jalka vääntyy sattuvaan asentoon, 5) päästä puistobileistä kotiin, mikä sisältää taas kaksi liitäntäkävelyä raitiovaunupysäkille.

En oikein ehdi haaveilla laajakantoisemmin, kun yksinkertaisista asioista kasvaa vuorenkorkuisia. On vaikeaa ymmärtää, että vielä huhtikuun lopulla tanssin afrikkalaista tanssia paljasjaloin kivuitta ja peloitta.

Tyhjiin sanallistumisen pelosta

Kun kävelen luentoviikon kirkasta säätä koiran kanssa kieltäydyttyäni rahatyöstä - käveleminen on tärkeämpää ja tenttiinkin pitää valmistautua, tänäänkin - luettuani monenkirjavia sitaatteja, monet kirjailijoilta, joita arvostan kovasti, alan taas ihmetellä yhtä seikkaa tai uskomusta, johon tulen törmänneeksi tuon tuosta. Ei minulla ole sille hyvää nimeä. Arvoituksellisuusparadigma, ehkä. Tai sanomatta jättämisen periaate. Tai jotain. Mutta en voi mitään sille, että olen elänyt omaa elämääni pienenä pelokkaana eläimenä, ja siten tulen itse sanoittaneeksi tuon uskomuksen tai disposition tyhjiin sanallistumisen peloksi. Se, kuten muutkin sanallistukset, on huono, koska kantaa muassaan konnotaatioita ja haaroo sopimattomiin suuntiin (ihan kuin me ihmisetkin).

Lyhyesti: Kysymys on ajatuksesta, ettei itsestään sovi kertoa toisille kaikkea. Että itsen ydin on se, mikä jätetään sanomatta. (Huomaa: "jätetään", ei "jää".) Että juuri sen nojalla, että tietää itse jotakin, jota muut eivät tiedä, tuntee itsensä.

En osaa kuvata kunnolla hämmennystäni tämän ajatuksen edessä. Lyhyesti, taaskin, ainakin yritän lyhyttä, koska olisi luettava tenttiin, eikä tämä näennäisesti liity siihen mitenkään (mutta mistä vetoa ymppään tätä taas tenttivastaukseen ja liittyyhän tämä tenttiaineistoon ajallisesti): Ensinnäkin, jos ihminen uskoo, että kokemus on aina sanallistuksiaan laajempi (ja minä uskon niin, ja se on niitä harvoja asioita, joista olen varma), ei ole mahdollista kertoa toisille kaikkea. Itselleenkään on hyvin vaikeaa kertoa kaikkea. Kuten Dewey kirjoittaa, ei ole kielen funktiokaan kuvata kaikkea, mikä tapahtuu. Kieli on vain oikopolku. (Ja polut johtavat joskus harhaan ja joka tapauksessa eivät kata koko metsää.) Toiseksi, jos itse joka tapauksessa tuntuu olevan jotakin, joka vaikuttuu tilanteista enemmän kuin tilanteet siitä (ja tästäkin olen melko varma alustavien kolmenkymmenenkuuden vuoden tutkimusten nojalla), tuntuu järkevältä antaa tilanteet kanssaan jakaville käyttöohjeita, jotta tilanteista muovautuisi miellyttäviä. Silläkin uhalla, että he käyttävät niitä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. (Missä määrin muuten tarkoitusperät ovat heidän "omiaan"?) Minusta tuntuu järkevämmältä olettaa ihmiset hyväntahtoisiksi kuin patologisiksi manipuloijiksi. Tällaisilla oletuksilla kun saattaa olla heijastuksensa vuorovaikutustyyliin ja siten tilanteen rakentumiseen ja - itseään toteuttavana ennusteena - heidän roolinsa siinä rakentumiseen.

Tavallaan kuvittelen ymmärtäväni neuvosta jotakin. Saattaa tuntua hurjalta ja kammottavalta lukea itsensä sanallistettuna. Siinä on jotain samaa kuin oman äänensä nauhalta kuulemisessa (tai vielä halvaannuttavammin, kun oman äänen kaiun kuulee luurista samalla kun koettaa käydä puhelua). Tekee mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Sitä voi olla vähän loukkaantunutkin, vaikka siinä ei ole mitään loukkaantumisen arvoista. (Siitä on helppoa vakuuttua, kun asiaa kielellistää ja veivaa eestaas - aika harvoin lopulta loukkaantumiselle on hyviä perusteita. Silti sitä tapahtuu, se on enemmän kuin parahdus: seis, tarvitsen aikalisän. Kun aikalisän saa, ainakin minun on useimmiten helppoa käydä leppoisaksi taas. Barbara Kingsolver on kirjoittanut tästä hyvin: on paljon arvokkaampaa, että ystävä pitää kädestä ja latelee ihan vääriä, loukkaavia sanoja, kuin että kukaan ei tule pitämään kädestä tai sanomaan mitään silloin kun tarvitsee tukea.)

Yksi olennainen oivallus oman tekstin suhteen on ollut, että itse asiassa senkin kanssa tekee aina välillä mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Kunhan sanojen lumo, sanoilla ajatteleminen katoaa. Ajattelee: Oho, näinkö mä sen jäsensin. Tältäkö se tuntui. Ja on vähän epäluuloinen, vaikka sitä toki liudentaa muistikuva tällä tavalla kirjoittamisesta. Mutta että juuri tällaisin sanoin, jotenkin käsittämätöntä! Moni ystäväni deletoi säännönmukaisesti: blogista, jopa facebookista vanhoja päivityksiä. Koska ovat muuttaneet mieltään tai eivät enää osaa samastua kirjoittamaansa, miten sen nyt sitten tahtookin sanallistaa. Eivätkä he halua, että muut ajattelevat heitä sellaisina. Jännittävä käytäntö (ja tietysti aivan oikeutettu, vaikken onnistukaan oikein ymmärtämään, mikä sanoissa on niin vaarallista). Minustakin välillä tuntuu, että jokin kirjoittamani on tyhmää ja hävettävää, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että so what, kuka ei tee typeryyksiä, ja miksi minun pitäisi vaikuttaa jotenkin paremmalta kuin olen. En minä tahdo ihailua. Tahdon ystävyyttä ja tasavertaisuutta ja ajatustenvaihtoa. Tietysti minäkin pelkään huonoina päivinä, että jokin päivä hallinto vaihtuu ja joudun tilille kirjoittamistani epäsuotuisista ajatuksista ja tekemisistäni. Sehän tuntuu olevan läpi historian toistuva teema. Eikä minulla ole hinkua marttyyriksi. Mutta olen ajatellut näin: niin kauan kuin en deletoi sanomisiani ja koetan elää sananvapauden periaatteen mukaisesti muutenkin kuin kaunopuheissani, minulla on taatusti intressi tarkkailla näitä asioita akuutimmin kuin jos tukkisin turpani systemaattisesti. Olen aika laiska ihminen. Jos vaikenisin varmuuden vuoksi, saattaa hyvinkin olla, etten seuraisi niin tarkasti sananvapautta koskevia lausuntoja tai kokisi niiden mitenkään liittyvän hyvään elämään ja sen mahdollisuuksiin.

Tottakai olen laumaeläin ja minua kauhistuttaa, mitä muut ajattelevat minusta. Mutta ajattelevat he jotain, vaikken kirjoittaisikaan. Luulen, että he voivat ymmärtää minua paremmin ja meillä voi olla hauskempaa yhdessä, jos kirjoitan edes yrittäen kuvata joitain piirteistöjä siitä, mitä tapahtuu. Ja: Jos he ovat hyväsydämisiä ja haluavat ymmärtää, he suhtautuvat ymmärtäväisesti pöljyyteenikin. Jos he taas haluavat tuomita ja halveksia, en keksi mitään hyvää syytä, miksi minun pitäisi olla tiiviissä tekemisissä heidän kanssaan. Keskustella toki voi, jos luvassa on keskustelua eikä limittäismonologia. Harvemmin tuomitsevan äänen kanssa keskustellaan. Vai?

Silloin kauan sitten kun vielä elin Kissan kanssa, hän säikähti kirjoittamistani. Sitä ennen äiti säikähti sitä ja kielsi eksplisiittisesti kirjoittamasta. Lopulta kuitenkin Kissa onnistui kehittämään uskomuksen, että vaikka kaikki muut bloggaajat jotenkin saisivat vakavia mielenterveyden häiriöitä tästä epäilyttävästä itsetutkistelustaan, minä varmasti olisin niin umpiluu, että selviäisin. Ajatus nauratti silloin minua kovasti. Nykyään tietysti vielä enemmän. Koska ei ole kyse umpiluutumisesta, päinvastoin. On kyse siitä, ettei linnoittaudu ja puolustaudu kaiken aikaa. Että avaa ovet ja sanoo tervetuloa. Että uskoo, ettei ole mitään psyykeä, joka pitäisi pelastaa. Mitään elämää, joka pitäisi johtaa turvallisiin uomiin. Tiettyyn valmiiksi pureksittuun, naurettuun ja sieväksi nyöritettyyn muotoon.

(Niin, se on huvittavaa: samalla kun en usko siihen, että kielellä voitaisiin kuvata kaikki, ja ettei se edes ole kielen tehtävä, tosiaan, uskon kyllä siihen, että se on kelpo työkalu esimerkiksi itsen ja toisten suuntaamiseen, politiikan tekemiseen, loukkauksien ylitse luovimiseen ja välittämisen osoittamiseen. Tärkeitä asioita nekin!)

Ulkona kävellessä yksittäisiä mielteitä risteilee aistihavaintojen lomassa. Esimerkiksi: jos on taipuvainen tarkkailemaan ja rummuttelemaan polyrytmejä kävellessään, mitenkä sitä nyt olisi yhtäkkisesti kiinnostunut yksiäänisyydestä argumentaatiossa tai ajattelussa. Ja: eikö olekin kiinnostavaa, että kahden kuukauden kasvatustieteiden opintojen aikana ei ole kertaakaan mainittu sanoja rauhankasvatus tai ympäristökasvatus. Ja: että puhutaan oppimisesta ja kasvatuksesta tavoitteellisena toimintana muttei pureuduta terrierin sinnikkyydellä siihen, mitä nuo tavoitteet ovat tai voisivat olla. Siitä tulee mieleen Daniel Quinnin tarina.

Ei ole käynyt niin, että nämä kaikki vuodet kirjoitettuani olisin käynyt itselleni selkeämmäksi tai jopa tyhjentynyt intiimistä. Niin kovasti kuin toivoisinkin voivani ojentaa sinulle hitusen kokemustani sen täydellisessä koostumuksessa, ainutkertaisena ja kehoon kirjoittuvana, se taitaa olla mahdotonta. Entä itse? Onko se kadonnut jonnekin? Valitettavasti ei. Se poukkoilee ja polyrytmeilee ihan yhtä mahdottomasti kuin ennenkin. Mutta minun on helpompaa suhtautua sen tempautumisiin. Ikään kuin se muistuttaisi enemmän koko ajan jotain vähän kahisevia haapoja polun varressa kuin oman äänen kaikua puhelimen luurissa, kun pitäisi osata sanoa jotain uuttakin, kurottua kohti toista, ja kaiku mykistää.

Kaksi tyytyväisyyden maailmaa

Ainoastaan kirkkaan keinovalaistusta sisätilasta tämä näyttää kaurapuurolla laveeratulta. On aamu, vasta muutamia ihmisiä ulkona. Sumua tuntuu uhoavan ihan kaikesta: oksista, hautausmaan aidasta, jäältä jonka päälle on ujunut päilyvää vettä. Autot surahtelevat harvakseltaan moottoritiesillan yli.

Koetan kuvitella pesutuvan, josta äsken sukelsin elävien kerrokseen, keinovalon ja keinolämmön, vaatteita miedosti vaahtoavassa vedessä myllyttävän korkeateholinkoisen teollisuuspesukoneen, kuivausrummun lisälämmöttömän viimeistelypuhalluksen villavaatteisiin, jotteivät ne pölisisi, yritän kuvitella sen tuoksun ja tuon vaivihkaisen hyvänolontunteen, joka liittyy talousaskareisiin. Ne osaa tehdä aina mitenkuten, niistä ei kukaan uskalla tulla sanomaan, etten niitä osaisi, vaikka välillä kutistankin paitoja ja Intiasta tuotu paita värjää villat kusenkeltaisiksi.

Se on kovin kaukana tästä maailmasta, vaikka molemmat ovat tiukan yksityisiä maailmoita, hiljaisuusmaailmoita. Kaukana ovat myös aurinkoiset aamut ja aamut joina on kiirehdittävä tekemään muka jotakin tärkeää.

Siinä, yksin tai oikeastaan kaksin heikoille jäille toiveikkaana kuikuilevan koiran kanssa, tyytyväisyys laskeutuu. Se kuulostaa tältä: jos nyt kuolisin, en jäisi suremaan tai kaipaamaan mitään. Se tuntuu kovin toiselta kuin pesutupatyytyväisyys, nautinto asioiden järjestymisestä ja ajasta joka ikään kuin hymyilee aina kun saa palata pyykin ääreen, seistä pesukoneen luona sormet koneen yläetulaidalle ojentuneena, koneen tärinää tunnustellen. Tai makaamisesta pyykkituvan lattialla venytyksessä, koska siellä on helpompi laskeutua lattian varaan kuin asunnossa, siellähän on laulava kone.

Seuraavassa talossa ei ole pyykkitupaa.

Kun muutin omilleni kauan sitten, pesin vaatteet käsin. Tai oikeastaan jaloin, suihkun lattialla talloen. Pidin siitäkin, vaikka se on toisenlainen tyytyväisyys. Raatamistyytyväisyys.

Kuuntelen sumua kävellessäni. Askelia soralla. Mustarastas hypähtää pensaasta tienlaitaan. Sen päälaki pörhöttää kosteudessa epäsuuntaisesti.

Elokuun sade

Täällä sataa. Koko kaupunki tuoksuu kasvillisuuksille, vain harvoin yleisille käymälöille. Toivon hartaasti, että olfaktorinen kamera olisi jo käytössä. Toisin kernaammin murraijojen tuoksua kuin kuvia. Lisättävä: murraijojen tuoksua sateessa.

Sataa painavin, melko lämpimin pisaroin. Taivas nielee sisäänsä ammokäsivapahtajan ja sokeritopan huipun silloinkin kun on periaatteessa sateeton. Joutuu ajattelemaan uudestaan asioita. Minne mennä, esimerkiksi. Vuorelle ei voi kiivetä näköalailemaan, jos huippu on silkkaa sankkaa sumua.

Mutta otan mieluummin sateen. Sade käärii maailmaa pienemmäksi, intimoi. Se tapahtuu auditiivisesti. Nyt istun terassilla riippukeinussa ja kuuntelen äänen eroa valkealla, hieman löystyneellä pressulla ja terassin toisen puolen läpikuultavalla aaltomuovilla. Tuntuu myös ihanalta pujahtaa sateeseen hedelmäkaupan loisteputkivalosta, kohdata hämärä ja pisarat paljailla olkapäillä, sulloutua pieneen bussiin ja voimailla käytäväpaikalla bussin kiihdytellessä ylös jyrkkiä mukulakivirinteitä.

Päivällä, kun ei vielä satanut, näimme pienen apinan sähkölangoilla. Olimme miettineet, ottaako raitiovaunun alakaupunkiin. Päätimme kuitenkin kävellä. Onneksi. Liikennevälineistä ei huomaa samalla tavalla yksityiskohtia, kuten kädellissukulaisia, ruohotupsuja, jonkun terassilleen kekseliäästi kahden litran vesipullosta leikkaamaa minikasvihuonetta, västäräkkiä jolla on vitivalkoinen pää. Vaikka ei vielä satanut, sade roikkui kaiken alla valmiina samalla tavalla kuin se joskus roikkuu kotikaupungin yllä, kerää helteestä voimia ja sitten vyöryy koko meren kosteudella kaduille kertaamaan valoja.

Onneksi löysimme lähetysaseman kirppiksen. Täällä on nimittäin aivan liian kuuma niille puolipitkähihaisille, joita toiveikkaina lastasin laukkuun. Ja Vompolla ei ole enää yhtään puhdasta vaatetta. Kirppikseltä löytyi muutama toppi ja Vompolle teepaita, jossa kädelliset käyttävät aikaansa liikkumiseen, roikuskeluun ja ruoan etsintään. Ja kaiken aikaa sade rytmittyi vuorten luo.

On satanut tuntikausia. Kauanko se jatkuu? Jonakin päivistä haluaisin rannalle.

Aivan kuin sinne ei voisi sateellakin mennä. Sateessahan vasta onkin ihanaa uida. Toivon ukkosta, mutta toistaiseksi saamme nauttia vain kärsivällisestä, lohdullisen pitkäpiimäisestä, hitaasta ja täsmällisestä sateesta. Tällaista kokee harvemmin kotona. Siellä ilma ja maa jäähtyvät nopeasti eivätkä huou vastaan itsepäistä lämpöä.

Sade saa arvuuttelemaan, olisiko monsuuniaika sittenkin hyvä kohta matkustaa monsuunitropiikkiin joskus myöhemmin. Ei vielä aikoihin; ei ole rahaa. Mutta joskus. Ehkä. Istua, kuunnella sadetta, haistella sitä, kävellä sen läpi, tuntea sen sulkeutuvan ympärilleen.

Lisää keväistä

Työ valvojana entisessä koulussani sujuu hyvin. Opiskelijat ovat mukavia ja innokkaita. Tosin jo viidentoista ensimmäisen vastuuminuuttini aikana liemikauha juuttuu erääseen koneeseen, joka ensin vaikuttaa rikkoutuneen röörienavausoperaatiosta, mutta lopulta kaikki selviää. En ole ennen tainnutkaan saada palkkaa keksien syömisestä ja hierottavana olemisesta, rooiboksen juomisesta ja leppoisasta jutustelusta. Ehkä pitäisikin hakea aikuiskasvatuksen koulutusohjelmaan yliopistolle...? Tuskin sinne pääsisin (en pidä itseäni erityisen välkkynä, etenkään tällä erää) mutta voisin tykätä kyllä tuon tyylisistä hommista.

Koirat käyvät peräpäivinä avannossa uimassa. Putte molskahtaa avantoon illalla vahingossa. Se katselee hetken avovettä sen näköisenä, että onpas jännän näköinen jää, ja kävellä löntystää sitten avantoon, mulskis. Aamulla taas herään aikaisin, seitsemän pintaan, koska aamurytmini pitää iltarytmiä paremmin ja seurailee valon liikkeitä ikkunoiden takana. Kiskon pyjaman päälle fleecehousut ja lasten kurahousut, tai aikuistenhan ne ovat, mutta aivan samanlaiset kahistimet minulla on ollut viimeksi hiekkalaatikkoikäisenä, joten miellän ne sitkeästi lasten kurahousuiksi, sieppaan koirat mukaan ja kävelemme hautausmaan poikki jäälle. Aurinko nousee ja ensin punertaa, sitten kultaa jäätä taittaessamme matkaa umpihangessa ja poluilla. Kun pääsemme avannolle, haluaa vuorostaan Nasu tutkia sitä. Mangun sitä pois avannon luota, koska eihän Putte selvästikään osaa varoa. Nasu luimuilee ja päättää sitten jättää manguntani omaan arvoonsa. Se loikkaa tahallaan avantoon niin että roiskuu. Huoahdan ja päätän, että ehei, nyt emme pingo kotiin kiiruusti kuten edellisenä iltana. Päätetty lenkki kävellään loppuun saakka. Ja niin me sitten jatkamme tarpomista ennen aamiaista kappelin takaa vitkaasti nousevan auringon tahdittamina, Nasun turkki täynnä jääpuikkoja.

Jos päättäisin ottaa koirien teot itseeni, en kestäisi (sillä tavalla puhekielisesti). Tai jos päättäisin ottaa oman itsepäisyyteni tunnolleni, voisi silloikin olla vaikeaa. Mutta nyt me vain kuljemme ja maailma lepää vaiti, moottoritiesillan yli sujahtaa työmatkalaisten busseja, pilkkiukotkaan eivät ole vielä saapuneet autolla parkkipaikalle. Rakennustyömaalla alkaa kalke ja poraus.

Kun saavumme kotiin, toiset nukkuvat vielä. Tungen nyt suihkuun toisen rontin kuin edellisenä iltana. Jääpuikot eivät voi mitään lämpimälle vedelle, joka noruu turkkia pitkin.

Mieleen nousee asioita kuplina, joiden alkuperästä ei ota selkoa. Muistan äkkiä sen kirkkaan oivalluksen, jonka koin jossakin keskustelussa Eufemian kanssa hänen kirjoitettuaan että olemme käsittelemästämme kysymyksestä eri mieltä mutta ettei se mitään; että voimme olla eri mieltä jostain seikasta, mutta silti keskustella ilman pakottavaa tarvetta sulloa näkemyksiä kompromissiin, eikä siihen tarvinnut liittyä mitään epätoivoa tai epäuskoa, ei puhetta ymmärtämättömyydestä eikä aasimaisuudesta, ei edes taustalla häämöttävää kuvitelmaa, että ihannetilanteessa näkemyksemme maagisesti valahtaisivat yhteen. Hyödyllinen oivallus, kertakaikkisesti. Se olisi ollut kätevää saada vielä silloin, kun kävi yliopistolla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. (Ja joka tapauksessa minusta on hauskaa ajatella, että voisin hakea yliopistolle uudestaan ja jos tärppää, ehkä päästäkin sinne opiskelemaan.) (Minusta kyllä tuntuu, että käytännössä olin oppinut kyllä jo vuosikausia aiemmin sietämään suuriakin näkemyseroja, mutta sisimmässäni koin kummaa kauhua niiden ääressä, jonkinlaisen aavistuksen siitä, että toisen mielestä varmasti olen väärässä ja minut siksi pitäisi ahtaa hänen mielestään oikeaan ajatusmalliin, mikä ei tehnyt keskustelusta erityisen kutkuttavaa, etenkin kun olen aika huono vakuuttumaan omien ajatusteni tai aavistusteni paikkansapitävyydestä, sen huonompi, mitä teoreettisempaan kamaan mennään, ja toisaalta saatan olla hyvinkin haluton omaksumaan minusta selkeästi vastenmieliseltä tuntuvia ajattelutyylejä; jos olenkin epävarma joidenkin ajatusten paikkansapitävyydestä, saatan toisinaan olla hyvinkin varma sen suhteen, etten tahdo alkaa hahmottaa maailmaa tietyllä tavalla, etten tahdo sellaista maailmaa. Kyllähän teoria jonkin verran - kuinka paljon, vaikeaa arvioida - ohjaa havaitsemista, ja on suuntia, joita en tahdo itsessäni kehittää, koska en pidä niitä lainkaan hedelmällisinä.) Tuosta oivalluksesta muistan parhaiten huikaisevan ilon, joka tuntui kevätauringolta. Ehkä siksi se nyt tuli mieleen. Tai jostain muusta syystä.

Kohta puolipäivä: keittiöbunkkerissa on ikuinen yö. Seuraavan kämpän keittiössä on oltava valoa, päätän. Olisi kätevämpää kasvattaa kauranversot keittiössä. Olen kasvattanut niitä kolme ruukullista kissoille ja koirille, ja yhden asetin hamsterikämppikselle, jonka nimi on Jumppakuutio. Tuntuu voimaannuttavalta kylvää liotetut jyvät mustalle multapedille, laittaa peti piiloon lautasen alle, ja sitten yhtenä aamuna huomata, miten oraat pirulaiset nostavat sitkeillä käsivarsillaan lautasen ja ruukunreunan väliin raon, josta laitaoraat pujahtavat päivään vihertymään.

Pian saa mennä uudestaan jäälle. Katsotaan, kuka tällä kertaa menee avantoon.

Taidekävelyllä koiran kanssa

Viikonloppuna mökillä koira sai ja antoi hammasta isäntäväen koiran kanssa. Sellaisia koirat toisinaan ovat: käänteishammaskeijuja, jotka antavat hammasta ja sitten menee rahaa antibiootteihin ja kipulääkkeisiin. Niiden riidat muistuttavat paljon ihmisten riitoja. Usein on kyse tulkinnan ongelmista, niin tässäkin ainakin toisessa yhteenkarkaamisessa muuten ongelmattoman oloisen yhdessäelon keskellä. Toinen murisee tuntiessaan rajojaan loukatun, muttei koskaan kävisi kiinni. Toinen tulkitsee murinan paljon vihamielisemmäksi kuin se itse asiassa on, ja käy kiinni. Molemmat painivat, purevat ja räyhäävät minkä ehtivät. Sivullisilla on täysi työ kiskoa ne takakoivista irti toisistaan. Onneksi kukaan sivullinen ei saanut hammasta. Jälkeenpäin koirat murjottavat vähän hämmentyneen ja pelokkaan oloisina. Mummokoiraa pelottaa ja se ryömii nukkumaan laverin alle ennen aikojaan. (Ja kun olen itse kuunnellut eläinlottopelin yhden kuvan tulkintakiistan - onko tumma alue kuvassa kissanpennun korva vai häntä - ja nähnyt koirarähinän, en saa itse unta ajatukselta, että miltei kaikki vuorovaikutus on väkivaltaista törmäämistä ja junttaamista, ja arvaa vaan, haluaisinko paeta metsiin...)

Koirien antibiootit ovat vahvoja. Ne rasittavat elimistöä. Lisäksi koiramummelin päässä on reikä toisen korvan alapuolella, repeämä, josta näkee lihaksia peittävät kalvot. Ei siis voi uida eikä riehua. Päätämme antaa koiran määrätä tahdin ja lenkkien pituuden, itsehän se on paras asiantuntija oman vointinsa suhteen. (Paitsi silloin kun sen korvahaavaa pitää desinfioida; se ei kertakaikkisesti ymmärrä, miksi sitä kirvelevää suihkekamaa tungetaan kipeään kohtaan. Se sietää käsittelyn juuri ja juuri, irvistellen ja muristen, lihapullan toivossa. Mietin repeämää desinfioidessani, olenko itsekään paras asiantuntija sillä hetkellä, kun minulle suoritetaan kivuliasta toimenpidettä, jonka juuri ja juuri siedän.)

Aluksi koira vähän tuntuu ihmettelevän, ettei sitä juuri ohjailla. Se kuulostelee ja vilkuilee taaksepäin, ja me koetamme hiipiä sen perässä sillä tavalla, etteivät katseemme tai mitkään muut aiheuttaisi askeleisiin painonsiirtymää, josta se voisi tunnistaa meidän preferenssimme kulkusuunnasta. Koira johdattelee meitä mutkittelevasti ja virtsajälkien hajumajakoita seuraten puiston halki, oppilaitoksen viertä. Se tietää, että katu ylitetään suojatien kohdalta ja että suojatielle ei syöksytä vaan vauhtia vähän hidastetaan ennen sille astumista. Ei se sentään liikennettä katso, mutta muuten sen suojatiekäytös osoittaa sen varsin mainiosti tietävän, miten autotiet ylitetään koiran osalta. On jännittävää seurata sen edesottamuksia teiden ylitysten suhteen. Mistä se tunnistaa suojatiet? Hajuista asfaltilla vai paikkamuististaan vai ymmärtääkö se asfalttiin maalatut raidat merkiksi? Samapa tuo - sen suhtautuminen suojateihin on varsin systemaattista. Se lintsaa niistä ainoastaan hyvin pienillä lähikaduilla sekä oman talomme kulmalla - siinä missä itsekin saattaisin niistä lintsata.

Koiraa kiinnostaisivat monet ei koirille -alueet, se selviää melko pian. Se haluaisi tutustua niihin istutuksiin ja nurmikoihin, joihin on isketty kieltokyltti. Valitettavasti joudumme tässä vaiheessa kiristämään hihnaa sen verran, ettei se tepsuta suoraan kiellon alta istutuksiin. Ehkä kanit lymyävät siellä. Seuraavaksi se suuntaa jonnekin määrätietoisesti. Eläinlääkäriinkö se, ihmettelen jo hetken, mutta sitten alan ounastella, että koiran määränpäänä on videovuokraamo. Kyllä vain! Se on kiipeämässä jo vuohenketterästi Makuunin portaita, kun meidän täytyy taas pysäyttää sen tarmokas eteneminen. Fauni on aivan ihastuksissaan koiran edesottamuksista. "Se on niin viisas", hän hämmästelee seuratessamme koiran sivistynyttä kaupunkilaiskäytöstä. Ei sitä kiinnostaa tungeksia ruoantuoksun perässä, sitä kiinnostavat selvästi kohteet, jotka ovat jääneet lähiympäristössä mustiksi aukoiksi. Kun se ei pääse videovuokraamoon, se kääntyy lyhimmälle reitille kohti kotia.

Keskustelemme siitä, miten hankalaa on, kun koiraa ei voi päästää niihin kohteisiin, joihin se haluaisi tutustua sivistyneesti ja kiireettömästi. Ehkä meidän pitäisi kutsua tätä taiteeksi, josko silloin olisi mahdollista suunnistaa vaikka istutusten halki pissimättä ja varovaisesti, ehdotan. Sillä onhan tässä jotakin hieman taidemaisella tavalla ympäristöä tutkivaa otetta.

Seuraavana päivänä päätämme ottaa taidekävelyn uusiksi, mutta matkaan tulee vähän mutkia. Koira on nimittäin oivaltanut saavansa päättää, minne mennään. Nyt se ottaa suunnan heti päättäväisesti ja sievästi tepsuttamisen sijaan kiskoo remmiä kuin höyryveturi. Tajuan, minne se on menossa: eksän vanhemmille, jossa saa jääkaapin eteen istahtamalla palan kinkkua. Jossain vaiheessa pakotamme koiran pysähtymään ja valitsemaan uuden suunnan, koska on aamu, pian on ehdittävä töihin ja niin edelleen. Koira seisoskelee ja katselee ympärilleen valppaana. Sitten se valitsee suunnan ja lähtee jolkottelemaan. Vielä uudelleen se korjaisi kurssia alkuperäistä kohdetta päin, mutta pysymme lujina. Taide tarvitsee kuratointia, ehkä tämä on nähtävissä niinkin. Kävelemme kotiin mielenkiintoista reittiä, jota emme tulisi itse valinneeksi. Kuratointia tarvitaan muutamassakin kohtaa.

Kolmannella taidekävelyllä koira johdattaa meidät aivan yllättävälle reitille. Se haluaisi mennä ensin metroon ja sitten raitiovaunuun, mutta kuratoimme sen metron sisäänkäynniltä ja raitiovaunupysäkiltä eteenpäin. Kun kyytioptio on menetetty, se suuntaa teollisuusalueelle ja hinkuu pusikoihin, joissa elää harvinaisen tiheälti kaneja. Siihenkään ei lähdetä, koska pusikot sijaitsevat vilkasliikenteisten teiden keskellä eikä sinne ole tarkoitettu tehtäväksi kävelyretkiä. Vaikka ei olekaan ruuhka, autot lähestyvät ja suhahtavat ohi liian lujaa, jotta uskaltautuisimme koiran ehdottamaan paikkaan. Huokaus, uusi suuntautuminen. Nyt koiralla on selvästi taas jotakin mielessä. Kun turisemme keskenämme koirien edesottamuksista ja koiran itseohjautuvuuden muutoksesta - miten määrätietoinen siitä on tullutkaan! - eläin johdattaa meidät polveillen mutta määrätietoisesti Kuvataideakatemian ovelle. Siihen se seisahtuu ja hämmästelee nauruamme. Kylläpä sen kyldyyritietoisuus on kohentunut! Päivässä Makuunin karkkia ja leffaa ahmivasta vastaanottajasta Kuvataideakatemiaan aktiiviseksi taiteen tuottajaksi ja suuntaajaksi! Liekö noussut pissi päähän, ainakin sen hajuja on impattu tarmolla, naureskelemme. Koira ei välitä. Se tietää olevansa erinomainen taidekävelijä.

Kolmannellakin taidekävelyllä koiraa pitää hieman kuratoida Kuvataideakatemian jälkeen, jotta pääsisimme ennen keskiyötä kotosalle.

Tänään aikomus on retkeillä paikkaan, jonne me ihmiset haluamme. Saa nähdä, mitä siitä tulee nyt kun koira on huomannut, miten mukavaa on saada itse sommitella kävelynsä tai ainakin suurin osa siitä.

Erottuvaisuuksia

Palaaminen tuntuu hyvin konkreettiselta. Sitä merkitsee moni muutos: Ensinnäkin, aamuisin nukkuu pitkään ja sikeästi. Matkalla sellainen ei vain onnistu, ei ainakaan minulta. Toiseksi, "täällä ei ole mitään nähtävää" tai ainakaan ei ole samanlaista paloa juosta paikasta toiseen töllistelemään. Kolmanneksi, musiikki. Millaistahan olisi matkustaa musiikin kanssa? Olen nähnyt lentokentillä, busseissa ja niin edelleen matkaajia, joiden repusta luikertelee musiikkipiuha korvaan. En osaa kuvitella, millaista olisi matkustaa omien musiikkien kera. En ole kai ikinä matkustanut sillä tavalla. Olen jotenkin mieltänyt, että matkalla tehdään eri asioita kuin kotona, ollaan täysin irrallaan normaaleista ajantappamisen keinoista. Matkalla voi kävellä, selvähän se, mutta se, missä kävelee, vaatii tarkkaavaisuutta aivan eri tasoilla kuin käveleminen Töölönlahden ympäri tai merelle etelämmäs ja takaisin. On etsittävä maamerkkejä detaljien lisäksi, eikä voi hahmottaa, mikä on uutta ja muuttunutta, koska kaikki hyökyy vastaan valtavana vierauden mainingistona.

Musiikki tuntuu konkreettisimmalta oikeastaan. Voi sitä hämmennystä, kun saapuu kotiin ja saattaa valita kuunnella jonkin musiikkikappaleen, joka virittää tietynlaiseen mielenmaisemaan, tiettyihin muistoihin, tiettyyn ajanjaksoon... matkalla muistot tai ainakin niiden oikotiet on suljettu. En halua nimittää kumpaakaan tilaa, muistelevaa ja tarinaa rakentavaa itseä, tai toisaalta irrallista, selvitymiskeinojen pintarakenteesta repäistyä harhailevaa ja arvaamatonta kehoa, "pohjimmaiseksi" tai "oikeaksi" tai "aidoksi" itseksi. (No okei, en tietenkään kummassakaan tilanteessa ole täysin vain toinen, mutta minusta on kyllä mielekästä ajatella matkustamisen ja kotiinpaluun kvalitatiivista eroa tietyn minän puolen korostumisen erona, ja matkustamista keinona tarkastella tässä suhteessa eri tavoin korostuneita kokemuksia.) Pidän kyllä selvänä, että matkalla itse painuu ensin taka-alalle, koska on niin paljon selviytymistehtäviä tyyliin mistä saa lampaanjugurttia, mistä voi ostaa postimerkit, onko tämä vaellusohjeissa mainittu silta ja niin edelleen, ja sitten kun itsetietoisuus hetkeksi pilkahtaa esiin, on se jotenkin riisuttua, raadollista, melkein säikäyttävää. Tämäkö on minä, tämä eksynyt kuin ulkoa nähty lapsukainen, joka ei oikeastaan osaa antaa itselleen attribuutteja? Ja sitten kun palaa, ja laittaa jonkin kappaleen soimaan, ja äkisti muistaa toisia keväitä ja kesiä (jostakin syystä syksyt ja talvet on nyt painettu harmaan taa), ja tuntuu kuin ilma ympärillä olisi vain harvempaa kehoa, jatkuvaa ja täynnä tuttuuksia, ja on vaikeaa käsittää, että tämä tässä on jossain mielessä sama kuin se toinen, se irrallinen ja niin selkeästi kehona erottuva.

Mitä te teitte, kysyy joku palattuamme. Tappelitteko? Ei, ei me tapeltu, sanon. Mutta kaikilla oli tietysti välillä huono päivä ja silloin saimme tarkkailla, miten ennaltasäädetty meillä kaikilla kolmella on sosiaalisen tasapainotuksen pyrkimys: Kun yhdellä on kurjaa, asennoituu itse pelastamaan tilannetta, piti sitä hyödyllisenä tai tarpeellisena tai ei, ei se tunnu miltään valinnalta. Niin vain tapahtuu. Ja tietysti ärrymme vaikka mistä, koska käymme selviytymiskamppailua vuoren vieriväkivisellä jyrkänteellä ja rantabulevardilla, jossa pitäisi valita jokin ruokapaikoista, joissa kaikissa on listoilla samat ruoat. Jokainen ratkaisee ongelmia erilaisin käyttäytymismallein ja se hankaa toisinaan seurueeseen käsinkosketeltavaa kitkaa, muttei vaikuta erityisen vaaralliselta, kunhan kitka hyväksytään jokseenkin luontevaksi ryhmädynamiikan ilmiöksi. Mutta mitä ihmettä me teimme? Kai me heräsimme aamuisin, söimme jotakin aamiaista, sitten kävelimme tai uimme, söimme lounaan viinin kera, kävelimme taas tai uimme, ehkä välillä kävelimme vuorilla ja söimme vuoristossa, koettaen seurata kännykkään netistä ladattua vaelluspolun ohjetta, joka kuvasi ympäristöä siten, ettemme voineet suurimmaksi osaksi päästä likimainkaan varmuuteen siitä, etenimmekö oikeaa polkua vai emme. Vuorilla piti ohjeiden mukaan olla siltoja, jotka ehkä tarkoittivat turvakaiteita serpentiinitien laidoilla, ja joskus käännös oikeaan sanallistettiin käännökseksi vasempaan ja vasta vasemmalle käännyttäessä täsmäsi kuvaus pienestä, litteäkattoisesta kappelista kaukana laakson ja oliivipuiden takana. Iltaisin sitten söimme samaan aikaan kuin saarelaiset, kymmeneltä, ja joinakin iltoina jalkapallo-ottelut hypnotisoivat tarjoilijat, jotka jättivät tilausvihkot pöydälle, hakivat kylmäkaapista oluet ja ottivat parhaan pöydän suuren ruudun luota ja unohtivat asiakaspalvelijan roolin tyystin. Mikäs siinä, ei meillä ollut kiire mihinkään, suola juuri pesty pois hiuksista ja iholta, lämmin pimeä yö, vähän viiniä ja joka paikassa erilaiset tomaattikroketit ja hortat. Ympärillä meren huokaava pimeä ja kapeiden kujien jasmiinintuoksuiset kuilut. Tähdet ja laivojen keinuvat valot. Kun matkustaa riittävästi meriteitse, tuntuvat saaretkin keinuvan joustavien juurien varassa. Kurkistelimme juuria snorkkeliputken hajuista ilmaa keuhkoihin kiskoen, ja äkkiä oli helppoa aistia, ei vain harkitusti ymmärtää tai koettaa kuvitellen tulkita, etteivät kalat elä pinnanalisessa tai pinnanalista. Aurinko tanssii pohjaa aaltoristikkoa, kalojen turvat töykkivät pohjasta hedelmämutaa, aivot eivät osaa vielä sovittaa näkymän nytkähdyksiä kehon vesiliikkeisiin.

Tämä musiikki, jota nyt kuuntelen, on sille käsittämätöntä, vierasta. Tämä on Suomen musiikkia. Mutta on minulla mukana tovi matkankin musiikkia. Eräänä iltana nimittäin raahustamme takaisin Minoan raunioilta, jotka ovat autiot ja hoitamattomat, vapaaehtoisvoimin polutetut. Vähä vähältä tuulesta ja lahden sinisestä ja sitä ympäröivistä taloista, villien piikkipensaiden tuoksusta ja kiviaineksen lohkoina säröilemisestä alkaa erottua saksofonin ääni. Luolassa, lohkareen alla, seisoo soittava mies, keskellä kaikkea sitä kuivaa, säröilevää maata, joka kohoaa meren lempeästä silmästä kuin ilkeä, terävä roska. Hiivimme hiljaa tietä miehen ohi, siinä on jotakin kissoilta opittua, kulkea ohitse.

En muista, pääsemmekö yksimielisyyteen siitä, ovatko vierailemamme saaret kaikki tyystin erilaisia vai kaikki sitä samaa. Tai keskustelemmeko edes teemasta, joka vaikuttaa minusta vastenmieliseltä kysymyksenasettelun jyrkkyyden takia. Kuulen sivusta, kuinka eräs ruotsalaismies selittää Vompsulle laivalla siitä, miten oikeastaan on hyvä lähteä kotiin, koska kaikki nämä saarethan ovat aivan samanlaisia. Katson miestä äkkiä tarkasti ja kirkas, terävä sääli läpäisee kokemukseni. Että kaikki olisi samaa tai täysin erilaista, että pitäisi elää dikotomioiden maailmassa ja päättää, kummasta on kyse. Ettei voisi tunnustella hienoisia siirtymiä ja asennonvaihdoksia, aivan kuin muuttuisi toiseksi kylkeä unissaan kääntäessään, tai toisaalta, kuin mitään ei koskaan tapahtuisi, vaikka välillä on niin paha olla, että on pakko hetken kävellä yksin tai tai niin hyvä olla, ettei tahdo nousta mihinkään, maata vain ja hengittää läheisyyttä.

Täällä sataa poppelinlunta. Erinomainen kohta palata.

Kävelee, istuu, hengittää

Ihmeellinen pitkäperjantai. Omituista herätä ilman kipua, uskaltautua kävelylle. Välillä vasen pakara ärtyy pikkuriikkisen, muttei kivuksi saakka, osoittaapa vain väsymisen merkkejä. Istun pizzeriassa joutumatta istumaan vinossa. Hengitän syvään. Pääni kääntyy edelleen hämmentävän pitkälle. Ja vaikka selkä tahtoo painua entiseen löpsähdysasentoon, sen suoristaminen on helppoa.

Hetkittäin huomaan jännittäväni pahasti. Pelkään kivun paluuta. Pelkään, että se kaikki alkaa uudestaan. Että joudun taas nielemään punaisen pillerin, koska en kestä ilman sitä. (En ota lääkettä, koska kipu on kadonnut ja olen kuitenkin ahminut lääkettä pari viikkoa säännöllisesti.) Sitten taas unohdan hetkeksi, kävelen melkein kuin siinä ei olisi ongelmia ollutkaan. Tiedän, etten saisi pelätä, koska se vaikuttaa liikkeeseen, pidättelee sitä. Mutta mitä auttaa tietää, ettei saisi pelätä? Visualisoin iloista kevätkävelyä kadulla, mutta jokin minussa värjyy vielä hämärää huonetta eikä osaa tarttua mielikuvaan.

Kun pääsen kotiin, tuntuu kuin olisi kävellyt kolmekymmentä kilometriä. Jalat jyskäävät samaan tapaan, lonkat tuntuvat väsyneiltä, keho voipuu sängylle, laskostuu sinne rennosti. Olen kävellyt ehkä puoli tuntia, maksimissaan.

On aloitettava niin varovaisesti, vaikka ulkona tuoksuu keväältä ja narsissi on sisällä avannut ilakoivat torvensa. (Se näyttää enemmän vaski- kuin puupuhaltimelta.) En vain jaksa kasvitieteelliselle saakka, en tänään. Päivä, pari. Palaako kipu? Jos, niin milloin? Milloin osaan päästää pelosta irti? Kauanko menee, että voimani palaavat?

Tiistaina minulla on kolme asiakasta. Saa nähdä, selviänkö heihin saakka, pystynkö silloin jo toimimaan kuin kuka tahansa, ensin kaksi asiakasta, sitten lounastunnilla kiropraktikko, sitten vielä yksi asiakas.

Ihmeteltävää riittää

Tänään olen kohdannut monta hämmentävää, hämmästyttävää ja kiinnostavaa asiaa. Ensiksi kouluun kävellessä huomaan, että kaikki on valkoisenharmaata, kumma huurrekuura on silannut maisemasta täysin värit. En osaa sanoa, näyttääkö se kauniilta vai ikävystyttävältä, ainakin nyt ensiksi erilaiselta. Kaikki on tuota samaa sävyä. Se olisi viheliäinen sisätilan maalina tai kalusteen pinnassa tai vaatteessa, mutta ulkona se käy luonnostaan, eikä sille käy vastaansanominen. Huurrekuura silaa myös junien sähkölangat. Tai mikä niiden nimi nyt onkaan. No, ne pitkät lankalenkuraiset, jotka on ripustettu kiskojen yläpuolelle ja joihin junat osoittavat tuntosarvillaan tai sähkösarvillaan tai mikä niiden töröjen nimi nyt sitten lieneekään. (Hittolainen, huomaan tekniikan alan sanastoni aika keveäksi.) Joka tapauksessa JUNAT saavat SARVILLAAN sähköä LANGOISTA, terminologiasta viis (vaikka jos joku tietää oikeat termit, opin tietysti mielellään, kommenttilaatikossa saa sivistää!), ja tänään junat kuulee jo pitkältä, jo ennen kiskojumpsketta, terävästä, varoittavasta rätinästä. Ja kun juna ajaa tien yli siltaa pitkin, kaukana ylempänä, voi nähdä, miten rätinä syntyy sähkökaaresta tai kestokipinästä tai jostakin sellaisesta, hehkuvasta, sähisevästä valosta sarven ja langan kohdatessa. En ole ennen nähnyt moista, mutta nyt seison sillan luona ja töllistelen ylöspäin, ja kyllä vain, kaikilla yli ajavilla junilla on kaikissa sarvissaan sähinävalot. Johtuukohan se ehkä harmaanvalkoisesta huurrekuurasta?

(Sinänsä Sukliksen ajatus siitä, etteivät kalliolaiset töllistele, menee vikaan. Minä olen kova töllistelemään... pysähtelemään, hämmästelemään.)

Ja: mikähän ero on huurteella ja kuuralla? Huomaan, etten tiedä, kummalla nimellä kutsuisin tätä, mikä silaa puiden lisäksi myös liikennevalojen puolielliptiset lipat. Varmuuden vuoksi kursin kokoon yhdyssanan.

Koulussakin riittää ihmeteltävää. Kuten se, miten oikeastaan sydäntaudeissa psyykkinen puoli saattaa osoittautua vaikeimmaksi. Jos on koko ikänsä ollut nopea ja nostanut omaa häntäänsä sillä perusteella, että toiset sen kun kuppaavat, kun meikäläinen on jo menossa, sydänsairauksien tuoma hitaus ja hidas liikkeellelähtö saattavat muodostua suuremmaksi mieliharmiksi kuin oikean lääkityksen löytyminen, puristava tunne rinnassa ja muut elimellisemmin sairauteen jonakin fyysisenä ja ulkoa päin todettavana liittyvät seikat. Ei sen kai pitäisi minua hämmästyttää enää. Tiedän, miten omalle kehonkuvalleni ja identiteetilleni kävi, kun toinen jalkani petti rasitusvamman myötä. Kuinka kaikista vaikeinta oli hyväksyä se tosiseikka, että oma keho ei kestä ihan mitä tahansa. Että en olekaan se vahva, terve, korkealle ponnistava, ylväästi liikkuva olento, joksi olin itseni kuvitellut. En ainakaan, jos liikaa korostan tuota hyppimistä, liikkumista ja tanssia, teen sitä yli kehon sietorajan. Ehkä tuntuu kummalta ajatella sydänsairauksia ja niiden vaatimaa hidastamista ja rauhallisuutta, lämmittelyä ja jäähdyttelyä vaikeina jollekin seitsemänkymppiselle, kun on itse joutunut oppimaan noita asioita kantapään kautta jo nyt, tässä iässä? Kuuntelen hämmentyneenä, kun luokkatoveri kuvaa, kuinka hän ei voisi enää pelata mailapelejä, jos hänellä todettaisiin sydänvaiva, koska kun hän saa mailan käteen ja pallon ilmaan, ei ole muuta ajatusta kuin piestä vastapuolesta mehut irti ja voitto kotiin. Sitä on niin kovin vaikeaa kuvitella, vaikka huomaan omissa läheisissänikin näitä piirteitä. Sekä Vompsun että Faunin on vaikeaa löytää esimerkiksi vesijuoksuun tulokulmaa, koska vesijuoksu on tasaista, rauhallista, pehmeää, kilpailutonta. Heistä se tuntuu tylsältä. Minustakin se tuntui aluksi tappavan tylsältä, mutta sitten mieleni asettui tuohon harjoitteeseen ja opin sen myötä paljon muutakin. Kuten pyöräilemään rauhassa ja hermostumatta siitä, että joku toinen kaahaa ohi veren maku suussa. (Aiemmin tunsin siinä tilanteessa itseni jotenkin liian huonokuntoiseksi, huonoksi ja löysäksi.) Hyväksymään sen, että hiljaisuudessa ja pienissä sävyeroissa piilee rikas maailma, johon ei pääse käsiksi kuin malttamalla keskittyä. (No jaa, tuskin se on tullut vesijuoksun myötä, itse asiassa, mutta vesijuoksu on auttanut syventymään siihen, mistä esimerkiksi pitkästymisessä ja tylsistymisessä on kyse. Joskus vähän hämmästyn sitäkin, miten koulussa puhutaan liikunnan ohjauksen ja liikuntaneuvonnan tunneilla liikunnan motivoivuudesta ja otetaan itsestäänselvyytenä, että jos ei joudu ponnistelemaan äärirajoilla tai ainakin jonkin verran, motivoivuus katoaa. Mutta voihan olla myös toisenlainen motiivi: oppia sietämään näennäisesti tylsää, löytää siitä mielekkyys, sen nautinto sen omin ehdoin, kiinnostua tuosta tuntemuksesta ja tutkia sitä toistamalla toistamistaan samaa yksitoikkoista harjoitetta. Palaan tähän eri kulmasta vielä vähän myöhemmin tässä kirjoituksessa, sellaisessa vieraammassa muodossa, joka on vielä toistaiseksi minulle avautumaton.)

Harjoittelemme koulussa myös kyynärsauvoilla kulkemista. Tajuan siinä sauvoessani, että siitä on jumankauta viisi vuotta, kun sain sauvat ihan syystä. Meille neuvotaan nyt, miten portaita mennään ylös ja alas ja miten painavasta ovesta pääsee sauvojen kanssa. Silloin viisi vuotta sitten kukaan ei kerinnyt neuvoa, ja meno oli sen mukaista. Juurruin kotiin siksi toviksi, kun sauvoja oli pakko käyttää.

Aika kuluu niin nopeasti. Tilanteet muuttuvat. Silloin asuin suuresti, eri miehen kanssa, oli kolme kissaa ja kaksi koiraa. Jätin gradun samana päivänä kuin sain kyynärsauvat.

On vaikeaa uskoa, että siitä on jo viisi vuotta. Viisi vuotta kuulostaa pitkältä ajalta. Olen aivan eri ihminen jo. En olisi silloin osannut kuvitella monikkosuhteita enää itseni kohdalle. En olisi uskaltanut kirjoittaa raitiovaunusta, kun on myös sana spora. Ja niin edelleen. En olisi uskonut, että jokin päivä, eräs päivä vain tajuan, etten enää kykene asumaan siellä, en kuvitellut, että minusta olisi lähtemään, että voisin olla niin onneton, etten pysty enää syömään enkä nukkumaan, että on vain lähdettävä. Että voin ystävystyä naisten kanssa, vaikkemme tekisikään vapaaehtoistyötä samassa järjestössä. Kaikkea tuollaista kummallista. On vaikeaa muistaa niin kauas aikaa, joka ei tunnu toisaalta olevan kaukana. Ehkä jokainen välimatka ajassa (väliaika?) on hetki ja ikuisuus.

Pääsemme kotiin aiemmin ja kävelen Mäntymäen ylitse. Puussa koputtelee komea palokärki, ja jään taas töllistelemään sen touhuja. Palokärki on veikeä lintu, ja jostakin syystä tunnun näkevän sen aina juuri Mäntymäellä.

Lentoliskon näkemisen jälkeen ehdin pitkästä aikaa Talvipuutarhaan, joka on normaalisti kiinni aina kun taivallan siitä ohitse kohti kotia. Rahapuut ja laakeri kukkivat. Myös lumikuningattaret ovat vauhdissa. Laakerin kukat huomaan ensimmäistä kertaa. Niissä on hauska aromi. Talvipuutarhassa on paljon ihmisiä. Naisseurue pälpättää kovaan ääneen, nuori mies istuu villapaidassa karppilammen luona ja näyttää meditoivan silmät kiinni. En jaksa hälinää, joten kierrettyäni tervehtimässä hiljaisesti tutut kasvit pujahdan takaisin ulkoilmaan. Loppumatkan kotiin kuljen kymmenen askelta silmät kiinni, kolmekymmentä silmät auki niin kauan kuin tietä reunustaa turvallinen jättiläislumivalli, joka estää harhautumisen ajoväylälle. Silmät kiinni käveleminen herkistää jalkapohjan tuntoa ja tietoisuutta käyntiasennosta. Samalla se toimii luottamusharjoituksena ja liikuttaa tietoisuuden valokeilaa näkymästä ja ennakoitavasta tuntuvaan ja hetkessä ilmentyvään, ennakoimattomaan. Meinaan törmätä yhteen keski-ikäiseen tätiin, joka silmäilee minua hurjistuneesti ja kysyy, onko minulla ihan kaikki kotona. Alan hihittää ja vastaan, etten oikeastaan tiedä. Täti porhaltaa tuhahtaen eteenpäin. Kai sitä on itse vähän jäävi arvioimaan tuommoista. Minusta käveleminen silmät kiinni tuntuu hyvältä harjoitteelta nyt kun lumivalli estää putoamasta ajokaistoille ja talvipyöriäkään ei juuri ole liikenteessä, ja toisaalta maa on lumesta kiinnostavan epätasainen eikä keli ole lainkaan liukas. Hämmentävää, miten varmalta tuntuu kävellä silmät kiinni kymmenen askelta. Tasapainon säilyttäminen ei tunnu lainkaan vaikealta, vaikka seisten silmät kiinni usein tuntuu. Koetan kuvitella ristikkäiset paksut kalvorakenteet selässä, paksut pinkeät kalvot reisien sivuissa, niiden jouston ja tuen. Koetan tunnustella, miten kävelyssä lihastyö siirtyy lihakselta toiselle ja yhdessä lihaksessa konsentrisesta eksentriseen työhön ja staattiseen työhön. Niin eriytetty liikkeen tunteminen taitaa kyllä olla mahdotonta, mutta aina voi koettaa kuvitella. (Tässä muuten kiintoisa gradu kävelemisestä ja MBT-kengistä.)

Kotona tunnelma kääntyy yllättäen lomamaisesta hyväntuulisuudesta kireäksi, kun sätin ääneen Rainbow-sarjan uutta luomusoijamaitoa. Se maistuu nimittäin kamalalle. Vompsu vastaa, että entäs sitten, se on kuitenkin luomua ja elämähän nyt on joka tapauksessa kärsimystä. Jostakin syystä toteamus pimauttaa minut ihan rajoille. Ei, en halua hyväksyä sitä, että elämä on joka tapauksessa kärsimystä! Minusta elämä on monella tavalla mielenkiintoista. Mutta en pääse sisään siihen Vompsun moodiin, joka on hänelle kauhean tuttu ja rakas, ja jossa nautinnoille sanotaan kiitos ei, jos on tarjolla kurjempi, mutta terveellisempi vaihtoehto. Esimerkiksi Vompsu ei pidä puurosta, mutta lappaa sitä sisäänsä ämpärikaupalla vain siksi, että se on terveellistä. En oikein ymmärrä sitä. En, vaikka noin ulkokohtaisesti arvioiden se näyttää kovasti samalta kuin oma pitkästymisestä kiinnostumisen harjoitteeni, yhtä kummalliselta. Mutta sisäpuolisesti vesijuoksun pitkäveteisyyden tutkiminen onkin minun harjoitteeni ja puuron pahuuden sietäminen ei... sisältäkäsin näiden välille piirtyy selvä ero: ensimmäinen tuntuu motivoivalta, toinen yksinomaan tyrmistyttävältä ideatasolla. Kaiken lisäksi onnistun kuulemaan Vompsun toteamuksen jotenkin piilokehotuksena hyväksyä elämän kärsimyksellisyys, tyytyä luomusoijamaitoon tavanomaisen hyvänmakuisen soijamaidon sijaan. Vaikka ei kai hän mitään sellaista sano. Hän vain esittää, että se, että luomusoijamaito, jonka valikoimiin tulemista tervehdimme ilolla, jotenkin todistaa elämän kärsimyksellisyydestä. Ja minusta se taas todistaa vain sen, ettei moista purkkia enää uudestaan rahdata kotiin, kun kerran parempaakin soijamaitoa on tarjolla. Kummallinen kiihtymys! Emme onneksi riitele samalla tavalla kuin aviopari Bergmanissa, jota olemme viime aikoina katsoneet kirjaston laina-dvd:ltä pari jaksoa illassa, mutta jokin sävyero meidänkin välillämme on ja siihen törmätään kerta toisensa jälkeen. Pinnalta katsoen sanailu saattaa kuulostaa rauhalliselta merkitysten vuoroin vaivaamiselta, mutta siihen liittyy ainakin minussa yhä syventyvä ahdistus sen suhteen, miksi toinen haluaa ajatella maailmaa niin selkeästi nimenomaan kärsimyksenä ja suorittamisena. Siinä on jotakin hyvin ahdistavaa, etenkin kun puhutaan pienistä valinnoista ja päivärytmin rakentamisesta, seikoista, joissa voisi aika vähällä vaivalla päättää tehdä niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja jaksamista, jotka saavat huomaamaan maailman kauniita ja liikuttavia puolia, jotka saavat rakastamaan elämää. Minusta kun tuntuu siltä, että kärsimyksellä on terävät kyynärpäät ja että se tulee joka tapauksessa kylään ennemmin tai myöhemmin, kutsui sen tai ei. (Tuntuuko se ehkä helpommalta, jos sen kutsuu? Siitäkö on kyse? Minä olen joskus kutsunut kärsimystä enkä ole pitänyt olostani sen tultua. Ehkä Vompsun kohdalla on toisin.)

Mikä on tämä ahdistus? Miksi se iskee? Kyllähän minä tiedän, että Vompsun elämä on hänen elämänsä ja etten voi vaikuttaa siihen, miten hän sen kokee. Että on hänen asiansa, jos hän haluaa päättää, että elämän kärsimyksen voi kutsua ja ettei iloisista tekemisistä ja nautinnoista tarvitse erikseen pitää huolta. Mutta on vaikeaa olla itse ahdistumatta, kun toinen on ahdistunut ja surullinen ja valittaa. On vaikeaa kohottautua siitä ja muistaa, että on itse erillinen. Vai onko? En oikein kai osaa olla niin erillinen. Aluksi jaksoin suhtautua uteliaammin Vompsun surullisuuteen ja ahdistukseen. Vähitellen, kuukausi kuukauden jälkeen, minun on yhä vaikeampi jaksaa uteloitua siitä, niin tasaiselta sellumassalta se näyttää ja haisee. Vähitellen suru lujuu kuvitellun tai todellisen välimatkan ylitse minuun, ahdistus liukuu tuolta sängyltä tähän satulatuolin päälle. Koetan tutkia ahdistusta ja surua, jotka ovat solahtaneet minuun, suhtautua edes niihin uteliaasti, kiinnostua tavasta, jolla ne leviävät kuin pigmenttipisara kirkkaaseen veteen.

Se ei tunnu erityisen helpolta. Tai ei oikeastaan lainkaan helpolta. Tunnen itseni julmaksi, tein mitä hyvänsä: jos puhun lempeästi ja yritän ymmärtää, jos nauran ja koetan töykkäistä Vompsun irti mureksimisestaan, jos masennun. Tai jos en tee mitään, jos vain istun ja koetan antaa aikaa hänen tuntemuksilleen. (Nyt ne ovat hävinneet toisaalle, hän nauraa jo korjaten luokkiensa kokeita. Hänestä on tullut opettaja. Tuntuu omituiselta, että uskallan nukkua opettajan vieressä. Että minulla voisi olla jotakin annettavaa, ehkä, jollekulle, joka osaa opettaa.)

Koetan ihmetellä tätä julmuuden tuntua. Ehkä se on vain osaamattomuuden tuntua kummassa naamiossa.

Joskus toivon, että olisin yksinkertaisempi enkä tunnistaisi pieniä liikahduksia tilassa ja ajassa, ja sitten toisaalta, sehän tarkoittaisi kai kuolemista, en sitäkään halua, haluan tuntea nämä kaikki tuntemukset ja tunnustella niitä, hämmennellä niitä käsien rasitusvammojen uhalla, tunnistaa ja nimetä niitä, jäsennellä niitä, purkaa niihin kasaamiani merkityksiä ja julistaa olleeni väärässä, ikään kuin olisin nyt oikeassa, haluan kuvitella ymmärtäväni hetken aikaa rauetakseni sitten taas ymmärtämättömyyteen, kärsimättömyyteen ja toinenkulmakarvakoholluuteen,silmät kiinni ja silmät auki kävelemiseen, hengittämiseen, nukahtamiseen, heräämiseen.

Polut

Lumi peittää maaston ja maamerkit, hassun muotoisen kiven, josta tietää, että pitäisi lähteä oikaisemaan kallioiden yli. Kalliot? Niin, nekin on huputettu. Minimalisti on sisustanut metsän tähän vuodenaikaan, ja siementen, korsien, pikkukivien, mutapaikkojen, sammalen, jäkälän, sienien, varpujen ja kukkien pilkuttama vihreä, tuulessa taipuva moninaisuus on heitetty romukoppaan. Muutama yksinäinen vadelmanpiiska on sentään saanut jäädä elävöittämään maisemaa. Keskellä tyhjää niiden eleiden draama saa valtavat puitteet. Ilmiö on tuttu näyttämöltä: jos joku ojentaa sormensa keskellä väkijoukkoa seistessään, ei se mitään, kukaan ei huomaa, hyvä jos ihminen itsekään, mutta jos tanssija seisoo mustalla näyttämöllä valokiilassa ja ojentaa sormensa - no, se on aika dramaattinen ele, eikö vaan?

Maamerkkien sijaan metsä on nyt täynnä polkuja. Onhan siellä ollut ennenkin polkuja, mutta ne tuntuvat eri poluilta, vaikka epäilenkin, että nämä nykyiset seurailevat tarkasti polunpohjia lumen alla. Metsä vain näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu jalan alla niin erilaiselta kuin ennen, että vanhojen polkujen kulkua kaiken sen detaljien massan lävitse on vaikeaa hahmottaa. Tekivätkö ne tällaisia kiemuroita? Kiertääkö tämä polku itse asiassa jonkin lumeen maastoutuneen lohkareen tai liukkaan kallion kulman? Soistuneen lätäkön? Nyt jäljelle jää vain kummallinen jälkien mutka lumella.

Poluille eksyy monia, joiden ei pitäisi oikeastaan eksyä niille ollenkaan. Heillä on matalavartiset kengät eikä lainkaan säärystimiä. Kun vastaan kävelee toinen ihminen - polulla, ennenkuulumatonta - he jäävät paikoilleen luimistelemaan ja pohtimaan, mitä tehdä. Hymyilen mursuhymyn ja humpsaan umpihankeen. Minulla on nimittäin mainiot talvikengät ja villaiset säärystimet eikä umpikahluusta siten seuraa mitään sen vakavampaa kuin tarve nostella jalkoja vähän tavanomaista korkeammalle. (Ja senkin ajattelen hyödyllisenä treeninä.) Joitakuita vastaantulijoita tämä käytös ahdistaa. Olen nyt lumiaikana saanut kuulla kahdesti kivahduksen, ettei sentään hangen puolelle tarvitse mennä. Toiselle kivahtajalle vastasin, että tarvitseepas, jotta pääsemme jatkamaan kulkua, ja ettei se mitenkään haittaa, ei ainakaan minua. (Häntä se kyllä jotenkin kismitti.) Toisen kommentista hämmennyin niin, että lakkasin vain hymyilemästä ja rynnistin säikkynä hänen ohitseen. Ja sitten jälkeenpäin mietin, miten hän olisi ratkaissut ohittamispulman. Olisinko ehkä ryöminyt hänen haarovälistään tai toisinpäin, tai kenties kiivennyt hänen olkapäänsä yli toiselle puolelle tai jotakin, tai ehkä loikannut oksaan yläpuolella ja heilauttanut itseni siitä hänen ylitseen komealla apinankeinauksella? Minusta se kuulostaa aika akrobaattiselta. Mieluummin hangen kautta!

Enimmäkseen poluilla saa kulkea rauhassa, ja sen takia tietysti niille hakeudunkin. Ja jalkaterien ja nilkan pikkulihasten, mutta se on tylsempi tarina. Metsä näyttää kummalliselta. Lunta on muurautunut pystysuoriin varpuihin paakkuina. Kun tuulee, lunta varisee puista hangelle. Tuntuu kuin suuri eläin hengittäisi lunta. Linnun siipi on piirtänyt aukealle paikalle kampakeraamisen kuvion.

Siihen, että pointillisti palaa ja sisustaa metsän uuteen uskoon, ei mene enää kauan.

Odotan sitä kaikkea kovasti, niin kovasti, että melkein sattuu. Onneksi koulu nielee päiviä, enää joitakin viikkoja koulua, sitten työharjoittelu, sitten enää lyhyt koulujakso, kesä. Valo tuntuu jo. Hitusen, mutta kuitenkin. Olen kuullut talitinttien tityyttävän hurjasti ja huomannut, ettei lumi ole vielä sinistä, kun astun koulun ovesta metsään, poluille.

Pääsen polkuja pitkin, vain muutaman autotien yli oikaisten, miltei koko matkan, aina kivikaupunkiosuuteen saakka.

Tuiskuissa

Joskus sää ja mieliala komppaavat niin, että alkaa epäillyttää koko mielen käsite. Etenkin jos on epävakaata eikä syytä osaa yksilöidä. Jos on herännyt kuuden pintaan ja ponnistellut, ettei purskahtaisi alkajaisiksi itkuun, on vain sinnitellyt ja vakuutellut itselleen, että toinen ei siitä alastoman selän takaa loittone satoja kilometrejä tunnissa, syyttä suotta moinen tuntemus, varmuus, malttia poikki kaluten. Ja päivä on sujunut mitenkuten, välistä on tuntenut joukossa itsensä viiltävästi yksinäiseksi ja erilliseksi, ulottumattomaksi. On puhunut, nauranut, mutta silmät ovat pysyneet vakavina ja varmoina siitä, että kaikki loittonee. Maailmankaikkeus laajentuu hitaasti, ei kun nopeasti, luisumme erilleen, hyvästi te siellä. Ja sitten kun tulee ilta ja luulee jo sen kaiken hellittäneen, alkaa sama tunne puristaa, äkisti ei ole ketään, joka pystyisi pitämään tätä kehoa kiinni, se putoaa jonnekin ulottumattomiin, jäykistyy patjalla, puree huulta, toinen sanoo, että näytät jotenkin itkuiselta, eikä ole mitään pahempaa kuin sanoa se huolestuneella äänensävyllä, sen jälkeen itkemistä ei voi pysäyttää kuin menemällä ulos yksin. Sanon olevani pahoillani ja juoksen portaat alemmas, avaan oven, kiskon kengät takin käsineet hatun säärystimet ylemmäs, itkien tietysti, juoksen portaita vielä alemmas ja sitten näen lumen.

Tuiskuaa. Lumisavua tupruaa taivaasta alassuin. Hämmennyn yhtäläisyydestä niin, että unohdan itkun. Ajattelen hetken, että haen teidät, mutta en tahdo itkeä, en halua nähdä huolestuneita ilmeitä. Siksi menen kaduille yksin, kaduille ja rannalle ja suurkirkon luokse ja muistan kaikissa liikkeissäni, millaista on olla irti. Kun ei ole ketään, jolle itkeä, ei itketä. Pimeässä on helppoa kulkea selkä suorana ja joutuisasti. Lumi värittää tuijien toisen kyljen valkoiseksi. Lehmusten siemenjäänteet korostuvat. Lehtikasat maassa muuttuvat hetteiseksi lumenaluseksi. Meren silmä on raudanharmaa ja armoton, siihen katoaa valkoinen savu, yksin kävellessä tuntuu mahdottomalta kokea yksinäisyyttä, jää hedelmällinen yksinolo, kävelemiseen ja lumisiin yksityiskohtiin katoaminen.

Muistan yllättäen, millaista on lähteä juhlista silloin kun ei ole ketään, jonka kainaloon voisi vetäytyä. Millaista on lähteä yksin. Sillä tavalla kadottaa nälän ja janon ja pelon ja itkun. Voi tuntea riipaisevaa tuskaa ja uhmaa, ajatella kiukkuisesti tai pilkallisesti, kaivata, silmäillä kotimatkalla jokaista vastaantulijaa ja miettiä, uskaltaisiko heitä puhutella, ei uskalla, mutta jokin siitä puuttuu, jokin tietty haavoittuvuus, jota tuntuu olevan mahdotonta kitkeä läheissuhteista muuten.

Sitä tilaa pääsee melko lähelle, sitä yksin juhlista lähtemisen tilaa, silloin kun kävelee ulkona romanttisessa ensilumimyrskyssä, no, ehkä myrsky on sentään jo vähän suurenteleva nimi, vaikka etelään päin merenviertä kävellessä onkin kiskottava pipoa syvemmälle silmiin ja nostettava kaulaliinaa vastaavasti ylemmäs niin että lopulta niiden väliin jää vain kapea ihoviiru, jonka silmät jakavat useampaan osaan. Kävelemiseen ei mahdu muuta kuin tuisku ja yö ja askelten rytmi, liikelämpö, ihanat lumen piirtämät yksityiskohdat.

Häivähtää, tunteeko joku minusta huolta, mutta alan taas luottaa siihen, ettei tunne. Toisten huoli tuntuu välillä kahleelta, se kalisee masentavasti ja alan rajoittaa liikkeitäni, etten koettelisi kahleen kestoa. En pidä siitä. En halua sellaista. Mitä vapaammin saan käyttäytyä tavalla, jota yksi ystävä kuvaa "täysin käsittämättömäksi", sitä vähemmän koen tarvetta käyttäytyä niin. Mutta joskus yhtä kaikki käy niin, että tunnen silmitöntä vetoa kävellä yössä yksin. Ehkä vain hetken. Ja menen.

Kun rahjustan kotiin päin, ei ole enää kiirettä. Eikä itketystä, se on kadonnut jonnekin. Tunnen vain lämpöä rakkaitani kohtaan, haluan nähdä nopeasti kaikki ja halata kaikki ja ottaa kupin yrttiteetä ja asettua iltaan ja yöhön ja sänkyyn ja nukahtaa. Takaisinmatkalla jopa nauran ääneen, koska tuntuu niin hassulta, että kuohahdan yli pitkästä aikaa juuri silloin kun ensilumi sataa. Ja lumi täyttää jäljet pehmeällä hahtuvalla, joka tiivistyy narisevaksi kerrokseksi.

Tulee talvi!

Hengittänyt taas, ajatellut vain ja hengittänyt taas

Lomaviikko kuluu samalla hengästyttävällä tahdilla kuin kouluviikotkin. Ehkä ajalleni on tapahtunut jotakin hormonaalista? Mutta olen toki ehtinyt hengittää taas, ajatella ja hengittää ja kävellä, olen saanut keittää yrttiteetä omassa rytmissäni, käydä vessassa heti kun siltä tuntuu ja harjoittaa etäopiskelua vaikka kyynärnojassa maaten. Kehoni on vastannut tähän armollisuuteen kiitollisena, olen alkanut taas tunnistaa sen yhteyden muiden ihmisten kanssa. En ole liiemmin kirjoittanut Veloenaa, koska olen tehnyt kolmea esseetä ja yhtä ryhmätyötä, ettei niitä sitten tarvitsisi kouluviikkojen iltoina pakertaa vaan ehtisin viettää aikaa myös ystävien kanssa. Yksi esseistä on tutkinnon ensimmäisen osan suoritus, laajempi paketti.

Tuntuu ihmeelliseltä vapaudelta kulkea keskellä päivää ulkona, hengittää aurinkoa ja kuulla hiekan rapisevan kenkien alla, kiireettä taittaa matkaa, eikä olla edes väsynyt mistään. Ajatukset tulevat kutsumatta, kiertelevät kantojen ympärillä, lieventävät pelkoani siitä, että vuoden koulutuksen aikana jotenkin taannun ja menetän kaiken päättelykykyni. (Ehkä olen ollut vain kuormitettu viikkojen ajan, olen saanut riittävästi informaatiota nieleksittäväksi, jotta olisin halunnut tai edes voinut järjestellä sitä, antaa sen kuplia.) Kahviloissa, joihin ehdin istumaan, on erilainen tunnelma jokaisessa, edullista teetä, kädet käpertyvät lämpimän kupin ympärille, kauniit korttelit ulkona. Koulusta on takana jo viidesosa, sitten voin palata itseohjautuvaan elämään.

Vai onko se itseohjautuvaa? Nytkin ajatukset tosiaan tulevat, enkä tiedä, missä määrin ne ovat mitään "itseä". Kuten äkäinen kysymys siitä, mikä juttu se on toitottaa, että yksityisomistus on ainoa mahdollinen järjestely, koska kukaan ei välitä yhteisistä tiloista ja asioista mutta materiaa hoidetaan moitteetta, jos se on omaa. Ei se ainakaan minun elämässäni mene niin, vaan juuri päinvastoin. Yleisissä tiloissa siistin jälkeni, tiskaan, nautin elämästäni osana joukkoa, mutta kotona en pistä rikkaa ristiin ennen kuin kaikki astiat lojuvat likaisina ympäri kämppää ja alkaa ärsyttää liikaa, ettei ole yhtään puhdasta lusikkaa. Tätä painotusta on vaikeaa muuttaa enkä oikeastaan ole siihen lainkaan motivoitunut.

Kehoni ohjaa minua monissa asioissa enemmän kuin mieleni. Mieluusti säilyisin hyvin itsenäisenä ja keveänä rakkaussuhteissani, sillä lailla on helpompi tuntea olevansa kohtuullinen, mutta jostakin tulee valtavia tunnehyökyjä, jotka tuivertavat mielialaa milloin mihinkin suuntaan. Puhun peloista ääneen, kuuntelen toisten pelkoja, välillä he eivät pelkää mitään ja välillä kauheasti ja turhaan. Sitäkin mietin ja pakisen Faunille, että miksi sanotaan, että älä turhaan pelkää, sehän on jotenkin epäloogista, pitäisi ehkä toivottaa, että pelkäähän turhaan, sillä parastahan se on, että pelot osoittautuvat turhiksi kerran toisensa jälkeen, silloin vähitellen pelkoihin alkaa suhtautua kuin surkuhupaisiin sukulaistäteihin, jotka tuovat vuosi toisensa jälkeen tarjolle keksejä, joista kukaan vieras ei selvästikään pidä, kun ne kerran jäävät koskematta tarjoilulautaselle. Tädit päivittelevät kaiken maan ja taivaan väliltä, mutta mitä ihmettä he tarkoittavat sillä, että heistä tuntuu vaikealta puhuu meille nyt kun olemme aikuisia? Nythän he voisivat puhua sensuroimatta! Onko oikeasti joku, josta on helpompaa puhua lasten kanssa? (Olen tavannut yhden lapsen, jonka kanssa osaan puhua. Muista aikuisista hän tuntuu olevan erikoinen, mutta minusta hän on helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä.)

Kun Faunin silmien sarveiskalvoja mitataan Lasik-leikkausta varten, istun sairaalan sievässä jugendodotushuoneessa (jos muuten pääsettä käymään Eiran sairaalassa, käykää ihmeessä neljännen kerroksen vessassa, se on kuin ihanan pieni, kuin satujen vessakammari!) ja luen Anneli Vainion kipua käsittelevää opusta Nimeä vailla. Kirjoittajan äänessä kuultaa vankka käytännön kokemus aiheesta, tarpeellinen kriittisyys vallitsevia teorioita kohtaan ja aito kiinnostus yksittäistapausten omituiseen logiikkaan. Lisäksi kirjassa on runsaasti meheviä yksityiskohtia, kuten se, että Tuomas Akvinolaisen ruumis keitettiin hänen kuolemansa jälkeen ja lihat erotettiin luista huolellisesti ja luut jaettiin Tuomaan oppilaille ja kannattajille. Kuulemma tällaisesta tavasta kohdella suurmiesten ruumiita luovuttiin vasta sitten, kun joku kysyi kai välttämättömän kysymyksen, miten tuo ruumis sitten kokoontuu uudelleen tuomiopäivänä, kun luut on hajasijoiteltu pitkin poikin. Harmillinen kysymys. Minusta olisi ainakin mukava kerätä tärkeiden vaikuttajieni selkänikamia. Vaikka tuskin heistä ketään katsottaisiin keittämisen arvoiseksi. Mutta ehkä luvan keittää voisi hankkia itselleenkin? Tarpeeksi suurta kattilaa voisi olla hankalaa löytää, mutta ehkä jonkinlainen rosvopaistijärjestelykin voisi toimia?

Parin viikon päästä pääsen tositoimiin. En tarkoita nyt kenenkään keittämistä tai rosvopaistamista, vaan Faunin taluttamista leikkauksen jälkeen. Nyt hän vielä näkee ihan hyvin ovesta tullessaan, vaikka hänet pitääkin puolipakottaa sonnustautumaan pipoon ja aurinkolaseihin. En pääse siis vielä kuin prudentiaalisen ulkoilupukeutumisen opaskoiraksi, mutta kahden viikon päästä saan koettaa ihan oikeaa sokaistun taluttamista. Olemme puhuneet siitä paljon koulussa, joten suhtaudun hyvin uteliaasti tähän harjoitteeseen. Toisaalta en tiedä, ehkä opaskoira on väärä mielikuva, koska siitä tulee minulle aina mieleen se suloinen nuori opaskoira, joka veti taluttamansa sokean pusikkoon saatuaan vainun jostakin, tai mitäs sitä jostakoimaan, koirat (ja miksei muutkin nisäkkäät) tuntien epäilemättä kiimapissasta.

Tuntuu uskomattomalta, että on jo lokakuun puoliväli! Aivan kuin kesää olisi kuljettu vasta toissapäivänä tai viime viikolla.

Värikkäät unet vuotavat valveeseen

Näen pitkästä aikaa unia holtittomasti. Unien värit ovat kirkastuneet, hahmot tarkentuneet, jotakin on kehkeytymässä. En tiedä, mitä, en näe tulevaisuuteen. Mutta unia näen.

Yksi uni toistuu toistumistaan. Siinä kipuamme ihmisenjalkaisina Vompsun kanssa ylös rappusia meidän talossa, rappu on kapeampi ja hämärämpi kuin oikeasti ja tuuletusparvekkeiden lasit on taas peitetty lasimaalauksen näköisin pleksilasein kuten julkisivuremontin aikaan vuosi sitten. Tasanteellamme seisoo joukko ihmisiä, tuttu naapuri on aina se, jonka näen ensiksi unessa, ajattelen hänen olevan tulossa alas, mutta sitten tajuan, että ihmisiä onkin paljon enemmän. Siellä on eräs pariskuntakin, joka erosi aikaa sitten, senaikaisine kasvoineen ja olemuksineen, vyötärön saanut säikky tyttö. Muutama bloggaaja, muutama vanha luokkatoveri lukiosta, muutama hierojakoulun pääsykokeessa ollut, naisia ja miehiä ja aina tämä sama kokoelma ihmisiä. Mitä he haluavat? Ja unessa tiedän, mitä he haluavat. Meidät mukaan. Minne? Se ei ole tarkalleen selvää, mutta tilanteessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Vompsu rupattelee iloisesti, sanomme vaihtavamme vain sopivammat vaatteet. Sulkeudumme hetkeksi huoneeseen, vaihdan toiset housut ja kengät. Emme puhu toisillemme mitään, vaihdamme vain vaatteita. (Olen pulassa, koska tässä unessa minulla on ihmisen jalat normaalien kavioideni sijaan.) Sitten avaamme oven ja astumme rappuun. Seurue alkaa liikkua alas. Livumme viimeisinä, sitten olemme kadulla, ovi kolahtaa takana kiinni. Seurue etenee taakseen katsomatta. Tunnen Vompsun puristavan kättäni lujana sykäyksenä ja vilkaisen häntä, ja äkkiä tajuan, että hänkin tietää, ettei noiden seuraamisesta seuraa mitään hyvää. Kun silmämme kohtaavat ja hän tajuaa, että minäkin tiedän ryhmän kulkevan kohti tuhoamme, hän äkisti kääntyy kulmaa kohti, juoksee kovasti ja kiskoo kättäni, ja seuraan. Kengät ovat lähteä jalasta, sydän ja jalat hakkaavat niin kovaa ääntä, etten kuule, seuraavatko toiset, ja ei ole aikaa kääntyä katsomaankaan, ponnistelen pysyäkseni mukana ja koetan kipristää varpaat, etteivät kengät lentäisi jaloista, ja pelkään, että ote lipeää tai käteni repeytyy irti. Kaupunki on toinen kuin tämä, kaikuva labyrintti, pimeitä kujia, ja me juoksemme ja on kuuma ja ihmisiä istuu terasseilla ja musiikki sykkii ja juoksemme sen ohi ja kauhu kuristaa hengitystä, kylkivälilihakset ja pallea sakkaavat, jalat ovat jo väsyneet, en ole pysyä perässä, kengät ovat lähteä jalasta... tässä vaiheessa särähdän hereille hikisenä ja kauhuissani ja jalat peiton pois potkineina.

Ja uni toistuu useana yönä, enkä tiedä, mitä juoksen pakoon ja mitä nuo ihmiset haluavat ja miksi juuri meidän on mentävä sinne, minne en halua mennä.

Muutenkin unet ovat käyneet eläviksi ja vuotavat valveeseen. Näen unta hevoskastanjoiden tanssiaisista, ja sitten käveltyäni päämäärättä kaupungilla tulen puistoon, jossa on hevoskastanjoita, ja äkkiä minua alkaa pyörryttää se niiden muotojen detaljoituus. Hevoskastanjat ovat silkkaa barokkia ja koska barokkia, miehisiä, muodollisia, eivätkö barokkinaisetkin ole melkein miehiä kovitettuine pukuineen, huomaan katsovani latvuksiin kävellessäni kujaa ja jos maassa olisi kuoppa, putoaisin sinne kai sen kummemmin asiaa ennakoimatta. Maassa ei kuitenkaan ole kuoppaa. Kuljen vain hevoskastanjoiden ali ja minua pyörryttää, koska kun kuljen niin ja katson ylös, ovat puut kuin unessani, valtavia ja liikkuvia, ja pelkään, että ne ymmärtävät äkisti, etten kuulu samaan seurueeseen.

Siihen kaikkeen sekoittuu muisto lapsuudesta, hevoskastanjoista yhdessä pihassa, jossa vietin paljon aikaa. Koska muisto on lapsuudesta, sen sävy on uhkaava ja arvoituksellinen. Ne suuret, trooppiset rehevät lehtikädet ovat toisesta maailmankaikkeudesta. Ja entä kukinnot? Valtavia pitsisiä kynttelikköjä, joita osaa kutsua fallisiksi vasta kauan, kauan myöhemmin. Valkoisten terälehtien keskellä on äkkiä punaista, ikään kuin joku olisi nirhannut ihoon verinaarmun. Ja myöhemmin kukkaperät paisuvat ja puu heristelee piikkinuijiaan. Kun tein hevoskastanjapatsaan, joka nyt on Viillä tai jonka ainakin joskus annoin hänelle, joku kertoi kastanjapalloksi myöhemmin muuttuvan abstrahoidun muodon muistuttavan merimiinaa. Jotakin kummaa noissa hevoskastanjoissa on.

Töölönlahden rannassa kukkii pihlaja. Siellä, missä lapsena asuin, kukki pihlaja usein juhannuksena. Itkin monena vuonna sen kukkimista, koska se mielestäni osoitti kesän parhaan ajan lakanneen ja lohduttoman totuuden lähestyvän: koulu alkaisi taas. Niin aikaisin, jo juhannuksena... Niin, näen nyt taas unta koulusta. Jokin minussa valmistautuu siihen, että ensi talvena on jaksettava jokainen arkipäivä mennä rumaan rakennukseen ja istua monta tuntia seurassa, jota en voi itse valita. Se on aikamoinen ponnistus. En epäile, ettenkö selviäisi siitä, mutta saatan tarvita aika voimallista motivointia. Ehkä istumatyöläisen selkävaivoista muistuttaminen voi olla osittain järkevä motivaattori. Ja ajatus työstä, jossa voi auttaa toisia ihmisiä. Tai unet koskettamisesta.

Olen alkanut taas nähdä unia koskettamisesta ja muuttumisesta. Noissa unissa kosketan jotakuta vierasta kadulla ja äkkiä kylmä sävähtää lävitseni ja unohdan, kuinka puhua. Mutta kun alan juosta, juoksen eri tavalla kuin ikinä ennen. Jalkani eivät väsy lainkaan...

Herään aamuisin uteliaana ja valppaana ja valmiina melkein mihin hyvänsä. Minun ei ole juurikaan nälkä, mutta kävelisin mieluusti maailman ääriin tai makaisin ja syvähengittäisin puistossa ja venyisin. Ja niin tietysti monena päivänä teenkin. Tunnistan äkisti samanlaisen kentaurisyndrooman kuin nuorempana: kävelen kävelemistäni, en kaipaa seuraa enkä ruokaa enkä juomaa, enkä halua pysähtyä. Etenkään en halua pysähtyä. Mutta se on vain osa päivästä, vain iltapäivä. Aamupäivisin tapaan maauimalassa jonkun ystävän, vesijuoksemme ja saunomme ja puhumme, en päästä itseäni muuttumaan täysin erakoksi enkä villiksi. Mutta jotenkin olen taas muuttumassa enemmän siksi eläimeksi, jonka on vaikeaa hahmottaa, miksi se on syntynyt. Ihmiseksi. Joksikin jonka odotetaan tekevän muutakin kuin kävelevän ja katselevan ja kuulevan ja haistavan... haistoin eilen kelta-atsaleat ennen kuin näin niiden ryhmäistutuksen merenlahden rannassa vaalipaikan lähellä. Haistoin ne pyörällä kiitäessäni ja ajattelin, ettei näin makea ja voimakas ja myskimäinen tuoksu voi olla minkään muun kuin kelta-atsalean. Yllättäen olin oikeassa ja atsaleat rynnistivät metsänrajan takaa nurmelle. (Siltähän se näyttää, kun itse liukuu nopean tasaisesti ja unohtaa liikkuvansa.)

Ja puistossa saatan äkkiä säpsähtää ja ajatella pudonneeni keskelle unta. Onneksi voin aina katsoa jalkoihini ja havaita, että sandaaleissa sojottaa kymmenen vaaleanruskeaa, sellaista oikein vaaleanruskean maatiaskanan munan väristä varvasta. Ei, tämä ei ole unta, koska minulla ei ole kavioita.

Mihin unet menivät välillä? Miksi ne ovat nyt palanneet?

Osaan sanoa vain yhden asian: olen nyt enemmän elossa ja onnellisempi, kun unet palasivat.

Ihanuus

On jotenkin vaikeaa kantaa huolta, kun aurinko herättelee niin varhain ja illatkin pysyvät valoisina, viipyilevät. Tarkoitan sitä, että huolet yksinkertaisesti vierähtävät jonnekin... kauas. Ulottumattomiin. En osaa oikein laskelmoida nyt enkä miettiä, miten ensi talvena ajattelen tästä ajasta. Kesät ja talvet ovat niin erilaisia. Lasken tämän jo kesään: kasvoihin eikä käsiin ei satu ulkoillessa.

Koska huvipuisto oli illalla auki ja olimme jo kävelleet ystävän kanssa keskustasta Koffin puistoon ja sieltä rantaa pitkin ja ison tien alikulun ja rantatien kautta Hietsuun, katselleet meriharakoita ja jatkaneet matkaa Hesperian puiston kautta Töölönlahdelle, syöneet ensimmäiset jäätelöt tänä vuonna ja ystävä oli nähnyt ensimmäisen citykaninsa, menimme Panoraamaan, joka on tänäkin kesänä ilmainen. Sitten oli tietysti saatava hattaraakin.

Osa ihanuudesta on tietysti sitäkin, että on voinut istua ulkona ja lukea Deweya ja nenä on palanut vähäsen, ei kipuun mutta kylläkin punoitukseen saakka. Tuntuu palkitsevalta lukea tekstiä, joka on sekä ymmärrettävää (aikamoisen aiemman jumppaamisen takia kylläkin) että harkittua, älyllistä ja mielekästä luettavaa. Ehkä jos olisi laajemmin sivistynyt tai jotain, useampi teos voisi avautua tuolla lailla. Mutta minulle se on harvinaista herkkua.

On vaikeaa olla menemättä palstalle, kun on lämmin ja ihana. Olen kuitenkin asettanut itselleni säännön, että menen vasta keskiviikon jälkeen. Keskiviikko on vielä työtä. Siitä palkinnoksi pääsen palstalle sitten kun tulee torstai.

Hyvää pääsiäistä!

Oi, mikä auringonpaiste! Hullunkurista, miten elämä heittelehtii. Eilen, kun oli harmaantihuista koko päivän, kävelin ahdistuneena Keskuspuistossa monta tuntia kävelysauvoja survoen, eksyin kahdesti ja päädyin lopulta tuntemattomaan lähiöön, piristyin tästä täydestä tuntemattomuudesta, ruuvasin teleskooppisauvat pieniksi ja kävelin talojen välejä koettaen päätellä, missä päin olisi bussillinen valtakatu. Päädyin tutun ostoskeskuksen laidalle, olen käynyt siinä sen takana terveyskeskuksessa paikkauttamassa hampaitani. Odotin bussia ja ajoin sillä kotiin hyväntuulisena seikkailustani. Illalla kävin vielä vesijuoksemassa, kun minulla ei ollut intoa lukea eikä vain olla.

Tänään olisi loistava ulkoilusää, mutta nyt olenkin sitten aivan lötkö! Pakkaan laukkua. Neljä paitaa, kahdet pitkikset, neljät sukat. Huolestuttaa, että ensimmäisessä kohdekaupungissa lunta ilmoitetaan olevan 32 cm ja toisessa 22 cm. Lunta! Oli sitä kyllä vähäsen Keskuspuistossakin, liukastelin kevätkengilläni. Ei Kalliossa voisi mitenkään aavistaa, että jossakin on vielä lunta. Jotenkin rasittavaa, minusta nyt pitäisi olla jo kevät. Kuuntelen kuin perverssiä kauhutarinaa miehen muistoja, joissa pihaan aurattu lumikinos suli lopullisesti vasta kesäloman jo alettua.

Koetan voimistaa itseäni ajatuksella, että olemme poissa vain viisi päivää. Pääsiäisen... se voi olla oikein hauskaakin. Nähdä vanhoja ja ehkä uusiakin tuttuja. Mutta on jotenkin raskasta ja ahdistavaa matkustaa pohjoiseen päin. Minusta se tuntuu väärältä suunnalta kaikkina vuodenaikoina. Vähän pelottaa, mitä tapahtuu, jos pääsenkin sinne toisen kaupungin kouluun. Kaksikymmentäkaksi senttiä lunta, karmeaa. Toisaalta kouluasioissa menee varmasti ensi vuonna niin paljon aikaa, että muu ympäristö jää pienempään osaan.

Kummallinen pääsiäinen, olla liikkellä ja toisten nurkissa, pohjoisemmassa, talvemmassa.

En varmaankaan ehdi kirjoittaa juurikaan, joten toivotan jo nyt hyvää pääsiäistä!