Ajanilmaukset

Osana opehommia teen täydennyskoulutusta osaamisperustaisuudesta vapaassa sivistystyössä. Teemme työtä ryhmissä, ja kaksi ryhmäläistä on luonut kurssikuvauksensa kielten alkeiskursseista. Kun luen kuvauksia, tajuan selvästi ja kirkkaasti, miksi kielten opiskeluni niin usein meinaa kaatua juuri alkeisiin - kurssien sisältö sisältää tervehdyksiä, perheestä puhumista, maiden ja kansallisuuksien nimiä, sään kommentointia ja ajanilmauksia. (Ajatella, on semmoinen sana kuin ajanilmaus. Melkein punakynäilin ensimmäiseen paperiin sen, mutta kun se toistui muillakin kielenopettajilla, totesin, että tämä on vain itselleni täysin uusi ilmaisu ja ilmeisimmin joillekuille ihan luonteva sana.) En mä puhu sillä tavalla ja noista asioista juuri kenenkään kanssa! Kaikki se vuorovaikutus, jota vaikka netissä on vaikka kenen kanssa - en yleensä yhtään tiedä, mistä ne ihmiset ovat, eikä kyllä kiinnostakaan. Mua kiinnostaa jokin kirjavalehtinen kurkkuyrtti ja niin heitäkin, tai tietyn liikemallin heijastuminen alaselän pehmytkudokseen. Kelloa ja ajanilmauksia, kuten eilen tajusin, en osaa äidinkielellänikään. (Sitä paitsi olen sitä mieltä että äidinkieleni ei ole puhuttu kieli vaan kurkottaminen ja vetäytyminen, eleet ja ilmeet; symbolinen kielikin on toki opittu äidiltä mutta sitä ennen on opittu paljon, paljon tärkeämpi kieli. On jotenkin niin ihmiskeskeistä ajatella juuri puhuttua kieltä äidinkielenä: Se, mikä erottaa meidät muista eläimistä, paitsi ettei edes erota. Mutta silleen karvalakkiversiossa erottaa.) (En ajattele autonomista hermostoakaan "luontona" koska se oloutetaan varhaisvaiheessa.)


Kun oikein mietin, käynkö kenenkään kanssa tuommoista kielten oppikirjojen keskusteluita, niin tajuan, että käynpä sittenkin. Nimittäin jos tapaa jonkun jota ei tunne niin hyvin ja johon ei oikein luota ja jonka kanssa ei olla nähty pitkiin aikoihin, silloin tuo vaihde lähtee päälle. Se on vaivaannuksen leimaamaa keskustelua, jonkinlainen harmistunut velvollisuuskeskustelu, jossa joko ei oikeastaan haluaisi keskustella mutta pitää toisen ohitse vain kävelemistä jotenkin liian tylynä ja epävarmana valintana (tutumpien kanssahan on ihan ok vain moikata hyvillä mielin ja jatkaa matkaa), tai sitten ei oikein osaa keskustella sen ihmisen kanssa, vaikka tavallaan haluaisikin, syystä tai toisesta, ehkä koska toinen on jotenkin vähän pelottava. Ei ihme, että kielten oppikirjojen keskusteluista tulee niin puistattava olo, koska kun merkitykset solahtavat kohdalleen, kokee luissaan ja ytimissään vaivaannuksen ja se sitten assosioituu tuohon uuteen kieleen.


Epämukavuus ei toki ole millään tavalla vaarallista, enkä tiedä, ovatko tällaiset tyypillisiä tuntemuksia tuommoisissa keskusteluissa. Mutta se mikä minua miellyttää kirjallisissa ilmaisuissa, kuten vaikka somessa, on juuri se, ettei tuo kuollut, vaivaannuttava struktuuri ole edessä vähän vieraampien kanssa. He voivat kirjoittaa juuri mitä tarpeelliseksi ja kiinnostavaksi kokevat, ja samoin voin tehdä itsekin. Se vaivaantunut fraasien töpeksintä ainoine oikeine vastauksineen (mitä kuuluu - hyvää; huvittaa edelleen yhden tuttavani närkästys toiseen tuttavaan, joka vastasi täysin luotettavasti "huonoa") ei pääse hämärtämään sitä, että jokaisella on kiinnostavia näkökulmia, ajatuksia, elämäntilanteita.


Introvertin kielikurssilla edettäisiin luultavasti niin, että opeteltaisiin kääntämään jokin itselle tärkeä runo tms. A-saksastakin muistan lähinnä sen runon, jonka läksynä kirjoitin. Ja englantia opin kirjoittamalla runoja ja myöhemmin lukemalla ja keskustelemalla niistä asioista, joista olen kiinnostunut. Harvemmin niistä löytää suomeksi niin paljon informaatiota. Japanissa en ole edistynyt runojen kirjoittamisen tai informaation ahminnan tasolle, koska aakkoset ovat edelleen hakusessa ja olen käynyt epätoivoiseksi niiden oppimisen suhteen; tarjolla on aina kiinnostavampiakin oppisisältöjä kuin "onko tämä häkkyrä ka vai ra" ja kas, aakkosten opettelulle "ei ole aikaa".


Ajanilmaukset sekoitan epäilemättä ihan kaikilla kielillä. Pitäisi ensin tuntea ilmiö, jotta sen voi symbolisoida vakaalla tavalla, ja aika - -

Toimeliaisuuden virrasta

Aamuisin korvatulppien läpi suotuva ääni kuuostaa kovemmalta korvatulpat päässä kuin niitä ilman. Ääni on kai tuhansien autojen ääni: Vihdintie lännessä, Hämeenlinnantie idässä, kehä etelässä ja pohjoisessa, kaikki suunnilleen yhtä kaukaisina. Ääni itsessään ei tietenkään muutu, mutta kun korvatulpat poistaa, kuulee koko joukon muita ääniä, jotka eivät samalla tavalla taida välittyä maata ja luustoa pitkin kuuloluihin: pakastimen sirityksen, koiran hengityksen, Vompsun hengityksen toisesta huoneesta. 

Jos joku kysyisi äänen perusteella, vallitseeko Uudellamaalla parhaillaan etätyösuositus, vastaisin että ei vallitse. Onneksi kukaan ei kysy. Olisi kummallista aamuvessassa kuulla kysymys - tai vielä oudompaa, tietää se kysytyksi sitä kuulematta. 

Oudointa kuitenkin on, ettei valolla tunnu olevan ääntä, mutta silti se herättää. On eletty monta kirkasta päivää peräkkäin ja lähinnä ulkona. Jo aamuisin pää on hivenen humaltunut valosta. 

Luen Rilkeä. Jostain syystä olen ottanut tavakseni tarttua johonkin kirjaan ja lukea sitä aamulla vessassa. Koska Duinon elegiat eivät kai koskaan lakkaa tenhoamasta, unohdun istumaan pytylle, katoan. Mutta kuka lukee sanoja? Kuka sanoutuu? Koska oivallan jotain viimeisellä rivillä, toimeliaisuuteni virta käynnistyy. Olen lukenut tämän sadat kerrat. Miksi oivallan nyt? Johtuuko se aamusta vai siitä, että poistin korvatulpat? Johtuuko se siitä, että pääsin toissapäivänä läpi Postin puhelinpalvelusta vai siitä, että nauroimme postin naisen kanssa yhdessä maksullisella puhelinajalla? (Ei hassumpaa rahan käyttöä. Vaikka näile koronakoirien kouluttajille lahjoittamisesta olen kyllä vieläkin tyytyväisempi.) Miksi nauroin myös reko-jaossa? Ja miksi puhuin törkeän hyvästä kehuessani yhtä tuotetta - mitä törkeää tai syntistä on nauttimisessa? Miksi me olemme täällä ellemme kokemassa?

Toimeliaisuuden virta ottaa vallan, kun eriydyn tekstistä. Oivallan näet, että Rilken viimeiset säkeet liittyvät sihen, mitä kohti koetan luotsata ihmisiä työssäni ja että se taas liittyy siihen Stevensin runoon, jota analysoin kauan sitten kirjallisuutieteen pääsykokeissa, sen päätökseen. Ja ihanasti valo lankeaa niin kuin uni lankeaa viattomaan ilmaan - jotenkin rivittäen, ehkä muutaman saman lisäten, mutta sisällöllisesti - jos sisällön voi erottaa muodosta, ja ajattelussa, muistossahan sen voi - ja Rilken 

Vaan jos nuo, loputtomasti kuolleet, vertauskuvan antaisivat meille / katso, ehkä he näyttäisivät tyhjän pähkinäpensaan / riippuvat norkot, tai kukaties / kevätsateen, kuinka se vaipuu tummaan maahan. - // Ja meidät, jotka uskomme onnen / nousevaksi, valtaa liikutus / tyrmistyttävä melkein, / kun jokin onnellinen vajoaa.

Liikkeessä on niin paljolti kyse tilallisista metaforista ja suunnista: lankeaminen, vajoaminen, leijuminen, kohoaminen - vertikaalisesti, levittyminen ja tiivistyminen, kolmiulotteisemmin. Huomaan, että haluaisin jonkin sanan myös sille, miten kiinteästä tulee kaasumaista: millä sanalla voisin kehottaa tekemään kehosta pilven kaltaisen? 

Ja äkisti mieleen palaa kaukainen, miten fyysikkoystävä koetti selittaa tunneloitumisesta - ja leikkivä mieleni alkoi ajatella mahdollisuuksia tunneloitua läpi seinistä ja niin edelleen. (Olen tunneloitunut toiselle puolen pöytää, juhlissa, konttaamalla pöydän alitse: en usko, että olisin osannut hyödyntää tilaa näin luovasti ilman tunneloitumisen ideaa. Siis aikuisiällä, sen jälkeen, kun on vuosia kuunnellut, että pöytien ääressä istutaan tai seistään kauniisti, niillä ei keikuta, istuta, venytellä ja niin edelleen.) Voi mieli ja mielen kuvat! Kuva valaistuneesta miehestä, joka jyrsii Tuomiokirkon portaita - tämä se jaksaa aina ilahduttaa, vuodesta toiseen. Nauran ääneen. Huomenta, aamu!

Autojen toimeliaisuuden virta jatkaa kohinaansa kaiken taustalla. Se on vain ääni, neuvoo meditaatio-opas. Suhtaudu siihen vain äänenä. Siitä tulee vain ääni, kun tarpeeksi harjoittelee.

Vain ajatuksia, vain tunteita, vain tuntemuksia, kukin juuri oikealla paikallaan. Kouluihin ja päiväkoteihin kuljetettavat lapset, joiden tartuttavuutta hyssytellään. Kouristuksenomainen tarve puhua muusta kuin mitä tapahtuu, katsoa toisalle. Kehon järjestyminen sen ympärille, mistä on vaiettu. Kaksituhatta kuusi pääsimme pälkähästä. Kaksituhatta yhdeksän pääsimme pälkähästä. Molempina näinä vuosina rakastuin. Rakastun harvoin joten muistan tarkkaan kerrat, ja toivon, etten enää joutuisi siihen repivään pyörteeseen. Otan paljon mieluummin pelkän pandemian kuin pelkän rakastumisen. Rakastuin vuonna kaksituhatta seitsemäntoista ilman pandemian uhkaa. Olin paljon pahemmassa stressitilassa kuin nyt, ja tilojen kesto lienee samantapainen: kuukausitolkulla, vuositolkulla tuntemattomaksi muuntunutta todellisuutta, jossa automaatiot eivät päde. Tulee turvaton olo, kun ei ole edes omia haitallisia automatioitaan tarkasteltavana. Nyt ollaan vasta alussa pandemian kanssa vaikka kuinka ihmiset kyselevät toisiltaan, että miten selvisit. 

Sekin minua ihmetyttää, että silloin kun sanoo jonkin ihmissuhteen olevan loppu, ihmiset puhuvat selviämisestä preesensissä, eivät imperfektissä. 

Ja autojen ääni, tunnista tuntiin. Taas edessä yksi torstaipäivä. En ole varma, muutanko sen torjantaiksi. Ehkä annan sen kadota hiljaisuuteen rivien välissä, ajatusten välissä, siihen miten keho juurtuu ja leijuu samaan aikaan tehdessäni toisesta kädestä linnun ja toisesta sille pesän, ja seuratessani, miten pesä muuttuu linnuksi ja lintu sille pesäksi. Se on jälleen vain uusi metafora, mutta saattaa auttaa laskeutumaan tietynmuotoisia portaita tai tunneloitumaan jonkin tilanteen lävitse. 

Kuvajaisesta

Kahlaan edelleen läpi Pollanin kirjaa. Hitaasti, nautiskellen, ajatuksella. Myös se, että teksti on englanniksi, hidastaa lukemistani aika tavalla. Esimerkiksi tiedän lukevani! Suomeksi lukiessa en usein edes tiedä, elän ja hengitän toista maailmaa.

Vaikka psykedeelien historia jne. onkin kiinnostavaa, melkein kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Pollan kuvaa itseään:

You should know I have neer been one for deep or sustained introspection. My usual orientation is more forward than back, or down, and I generally prefer to leave my psychic depths undisturbed, assuming they exist. (There's quite enough to deal with up here on the surface; maybe that's why I became a journalist rather than a novelist or poet.) All that stuff down there in the psychic basement has been stowed there for a reason, and unless you are looking for something specific to help solve a problem, why would anyone willingly go down those steps and switch on that light? 

People generally think of me as a fairly even-keeled and psychologically sturdy person, and I've played that role for so long - in my family as a child, in my family as an adult, with my friends, and with my colleagues - that it's probably an accurate enough characterization. But every so often, perhaps in the wee-hour throes of insomnia or under the influence of cannabis, I have found myself tossed in the psychic storm of existential dread so dark and violent that the keel comes off the boat, capsizing this trusty indentity. At such times, I begin seriously to entertain the possibility that somewhere deep beneath the equable presence I present, there exists a shadow me made up of forces roiling, anarchic, and potentially mad. Just how thin is the skin of my sanity? // Michael Pollan, How to Change your Mind.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen kohta. Tarkoitan tätä: en ole koskaan elänyt elämää, jossa olisin voinut ajatella noin, käsittää noin. Tuo muistuttaa kyllä jollain tavalla sitä identiteettiä, jota koetin sankarillisesti sovitella ylleni silloin kun siskoni oli vauva eikä vanhemmillani ollut lusikoita siihen, että minullakin olisi joskus saattanut olla jokin hätä. Yritin olla sydäntäsärkevän reipas, puhuttelin itseäni viisaaksi tytöksi ja työnsin itseäni eteenpäin milli milliltä. Mutta en olisi selvinnyt mihinkään ilman puita ja hevosia, pilviä ja merta, ja tiesin sen kaiken aikaa. Ei siinä paljon tunnettu itseään vakaaksi, luotettavaksi ja pinnalla luovivaksi. Lisäksi minua itketti nolottavan paljon koulussa. No, ei minulla ollut siellä ystäviä, joten sikäli olin varmasti aika heikoilla. Itken kauneusliikutuksestakin paljon helpommin yksinäisenä kuin seurassa - seurassa en ikään kuin voi olla läsnä kokemuksessani, mutta koulussa ympärilläni oli kiinni paukautettuja julkisivuja ja emootiot kasvoivat niin huipukkaiksi, että pilkistivät esiin kaikista ilmeistä ja eleistä. En koskaan oppinut resting bitch faceksi kutsuttua tympeää ja aavistuksen verran vihamielisen näköistä naamiota, jonka moni on oppinut pukemaan kasvoilleen. Luulen, että sen oppimiseen tarvitaan jonkin verran sosiaalista tukea vertaisympäristössä. Voin olla taas toki väärässä. Ehkä kyse onkin siitä, että se sattuu naamaan? (Se todella tekee niin, ainakin minun kasvoni hylkivät tuota jähmeyttä.)

Tuntuu hurjan jännittävältä, että tosiaan, on ihmisiä, jotka kokevat, että menneisyys on mahdollista tunkaista jonnekin alalaatikkoon ja kieltäytyä sen kaivelulta. Ehkä heillä ei ole ollut kasvukaudellaan kovin päällepuskevia traumareaktioita? Mietin, voisinko nyt jo olla kuin menneisyyttä ei olisikaan. Mutta ei taida olla sekään mahdollista - jotenkin kun on elänyt tärinän, itkun, jähmettymisen ja sen sellaisten kanssa pitkään, niin vaikka ne oikeastaan ovat jääneet taakse, ne ovat kivettyneet jollain tavalla osaksi identiteettiä, vähintään siinä määrin, että pidän julmana julkisivun kiillottamista ikään kuin minua ei mikään koskaan järkyttäisi. Ehkä tämä juontuu siitä, miten helpottavaa itselleni oli somen esiinmarssi: tajusin, etten ole ainoa, jolla on ei-julkisivuisia ajatuksia, kokemuksia ja joskus myös toimintatapoja. Minua helpottaa se, että näitä on jaettu, ettei ole ainoa nolo koko maailmassa tai sosiaalisessa sfäärissä. Ja onko jokin edes noloa, jos kaikki jakavat sen? Tuskin.

Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo eteenpäin ja ulospäin ja ylöspäin suuntautuminen. Jotenkin - hyvin vahvalta. Ja silti, varmasti sillä orientaatiolla tosiaan tuntuisi välillä pelottavalta tajuta hetkittäin, kuten Pollan tuossa kuvaa tajuavansa, että on muutakin. Toinen minä, joka ei ole liikkunut mihinkään vaan takertunut johonkin hyvin pelottavaan paikkaan.

Ehkä sillä, ettei ole antanut näiden minien eriytyä - tai pikemminkin, ei ole osannut näiden minien erottamista, on joitakin hyötyjä. Ainakaan en ylläty, jos tulee hyvin pelokas olo, tuskainen olo, jos epäilen vain uppoavani suruun tai tuntuu, etten pääse ikinä eteenpäin jostain syyllisyydestäni. Ehkä tuttu helvetti on tuntematonta auvoisampi? Vaikeaa arvioida!

Tuo kohta, jossa Pollan kirjoittaa toimittajuudesta versus runoilijuudesta, on minulle melkoinen peili. Minuthan puolitunkaistiin toimittajantöihin ilman mitään koulutusta tai edes kiinnostusta asiaan, oikeastaan. En ollut lukenut lehtiä, koska niissä ei enimmäkseen käsitelty asioita tavalla, joka herättäisi kiinnostukseni. (Olen hidas. Tarvitsen kirjan.) Kaikki kai kelasivat, että koska kirjoitan sujuvasti ja tulen ihan ookoo toimeen myös ihan vieraiden ihmisen kanssa ja jaksan uteloitua jos mistäkin, toimittajuus voisi toimia. Keikat hankki silloinen avomieheni. Kirjoitimme jutut nimellisesti yhdessä. Pallottelimme ideoita yhdessä mutta taisin olla se, joka kirjoitti tekstin. Minullehan se on ollut helppoa. En olisi uskaltanut aluksi yksin kirjoittaakaan vaikken lehtiä arvostanutkaan. En ole koskaan oikein osannut luottaa ajatukseen, että minulla voisi olla jotain sanottavaa. Olen edelleen tyytyväisimmilläni kun saan pitää suuni ummessa ja hymyillä ja olla läsnä, ja jakaa sillä tavalla toisille voimaa ja rohkeutta. Myöhemmin aloin myydä omiakin juttuja ja kun erosimme, emme tietenkään enää yhteiskirjoittaneet. Koko ajan, kun yritin sovitella toimittajuuden takkia ylleni, kärsin erilaisista psykosomaattisista vaivoista. Kutitti, uni katosi, vatsa rallasi. Vaikka jännitys ei koskaan yltynyt sellaiseksi, etten olisi kirjoittamaan istuessani riemastunut ensimmäisen virkkeen muodostuessa ruudulle, huomasin aika pian, etten yhtään pitänyt toimittajantyöstä. Etenkään en pitänyt siitä, että olisi pitänyt olla jotenkin huikean yhteiskunnallinen ja kriittinen. Vihasin sitä, että jouduin poimimaan haastatteluissa joitain kohtia esiin ja toisaalta jättämään toiset asiat piiloon. Yritin tivata haastateltavilta, mikä heistä itsestään oli oleellinen juttu, joka ainakin pitäisi tulla haastattelussa läpi, ja pidin huolen siitä, että ainakin se saatiin mukaan, mutta silti tunsin pettäneeni heidät jollain kauhealla kierolla tavalla. (En silti tunne, että minut olisi petetty kauhealla kierolla tavalla, kun joskus olen ollut lehtijutussa - on eri asia joutua sellaisen kohtelun kohteeksi kuin olla se, joka kohtelee toista näin. Minulle jälkimmäinen on vaikeampaa.) Olisin myös halunnut aukikirjoittaa haastatteluihin sen, miten ihmeellisiä nämä tapaamani ihmiset minusta olivat ja millaisen olon he loivat (yhteistoiminnassa, toki) tilaan ja ihmisiin ympärillään. Mutta eihän lehtijuttuihin kirjoiteta sellaista!

Toisin kuin Pollan, solahdin runoihin. Runoja kirjoittaessa kaikki saa olla kuten on eikä sitä tarvitse ahtaa mihinkään formaattiin. Tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse äkisti loikata lineaariseen aikakäsitykseen, esimerkiksi, vaan kaikki eletyt hetket saavat olla läsnä yhdessä kaktuksenlaitaa kutittelevassa auringon sormessa. Jopa gradut ovat olleet helpompia kirjoittaa kuin lehtijutut siinä mielessä, että gradussa saan olla olemassa kaikkine pähkintöineni ja tulkinnallisuuksien tajuineni. Lehtijutussa vähemmän sai kirjoittaa siitä, miten tulkitsee tämän nyt näin ja näin koska noin ja noin. Ja kuitenkin sitä tulkitsemista tapahtui ja olin siitä tietoinen ja vaivasi, että lukija saa nyt ehkä vähän yksinkertaistetun kuvan asiasta. (Kuten huomaat, luottamukseni lukijaan on aika seitinohut. Se johtunee siitä, että itse innostun yhdestä jos toisestakin tulkinnasta aivan valtavasti ennen kuin tajuan, että no niin, tämä oli taas tulkinta, ja oikeasti kukaan ei tiedä ja ehkä tästä ei ole edes väliaikaisen työhypoteesin tukipönkäksi. On varmasti väärin arvioida, että muut ovat yhtä tempautuvia.)

Ihan niin kuin olen nyt tietoinen siitä, että tulkitsen Pollanin kirjoitusta ja tulkitsen sitä kokemusta, joka minulla on omasta identiteetistäni. Eri koetinkivi, ja eri asiat nousisivat esiin.

Mutta niin - jätin toimittajantyöt heti kun siihen tarjoutui tilaisuus. Koska niissä ei koskaan menty tarpeeksi syvälle. Runoja luetin muutamilla luotetuilla mutta heidän kommenttinsa saivat minut ajattelemaan, etten halua heittää sisuskalujani susilauman raadeltaviksi. Riittää, että kirjoitukseni auttaa minua luovimaan maailmassa, ja lupasin itselleni, että kirjoitan uudet runot nettiin, niin että jos joku muu niistä kokee hyötyvänsä, ne ovat siellä ilmaiseksi saatavilla. (Statistiikka elävien kirjasta paljastaa, ettei kukaan muu ihmeemmin koe hyötyvänsä näistä. Silti oloni on helpottuneempi kuin jos kirjoittaisin vihkoon lipastonlaatikossa. Edes yritän kommunikoida toisille ja antaa jotain saamaani takaisin.)

Ja silti, yhtäläisyyksiäkin löytyy: Uskon, kuten Pollankin, että unohduksella ja piilottamisella on hyvät syynsä ihmiselämässä. Johan Borgeskin kirjoittaa, että unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Tietenkin unohtaa voi vain silloin kun kokemuksen on käsitellyt läpikotaisin, elänyt sen tarpeeksi monta kertaa uudelleen, jos kyse on jostakin tuskallisesta.) Defenssit ovat paikallaan siksi, että niitä tarvitaan. Rakastavassa suhteessa puolustukset voi laskea mutta kuinka moni ihmissuhde lopulta on rakastava? Eivätkä kaikki halua nähdä mitä puolustusten alta löytyy, eivät todellakaan. Pollankin kirjoittaa tuossa siitä. Enkä tiedä itsekään, vaikka tavallaan viihdynkin aika hyvin kellareissa, kuinka paljon haluan tietää tai etenkään muistaa, tonkia tahallisesti esiin jotakin, joka ei kovaan ääneen vaadi ratkaisua nykyisissä toimissani. 

Runoilijan talo ja runoja lukevan talo

Yhdessä runossa, jota luin monet kerrat ensimmäisten yliopisto-opintojeni aikana, Sapfo kirjoittaa, ettei runoilijan talosta sovi kuulua valitusta. En varmaan ollut erityisen kriittinen lukija, sillä ajattelin saman tien, että onpa hyvä näkökulma ja että kannattaa ainakin yrittää. (Tuolloin mielsin itseni enemmän runoilijaksi kuin miksikään muuksi. Tuntui jotenkin kutkuttavalta, miten toiset saattoivat täysin virheellisesti uskoa, että olin filosofian opiskelija tai ympäristöaktivisti. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, ettei kenties keskeistä olekaan runojen tekeminen vaan aivan jokin muu. Mutta siitä lisää myöhemmin.)

Olen tänä joulunodotusaikana askarrellut tuttujen iloksi tai omaksi ilokseni - kuka tietää - facebookiin pientä joulukalenteria runoista. Koska olen laiska, olen valikoinut runot kirjoista, jotka löytyvät jo valmiiksi hyllystäni. Kyse on siis jonkinlaisesta suosikkikokoelmasta, jota on kuratoitu rankalla kädellä (ja valittamatta) muutoissa ja elämänmuutoksissa. Koska antaminen tuntuu tässä maailmassa tärkeimmältä, mitä voi tehdä, suhtaudun aivan liian vakavasti pieneen kalenterinpahaseeni, jota kovin moni tuskin edes näkee päivitysvirrassaan. (Toisaalta, minun on aina ollutkin hankalaa mieltää vaikuttavani massoihin tai edes hahmottaa ihmisjoukkoja - jos joku näkee ja ajatus kolahtaa, se riittää. Ihan samalla tavalla kuin massoihinvaikutuskeinot harvemmin puhuttelevat itseäni. Tajusin tämän jotenkin hyvin konkreettisesti muutama viikonloppu sitten.) Vakavasti suhtautuminen tarkoittaa tässä sitä, että haluan valikoida runonpätkät kalenteriin keskittyneesti - jos en ehkä taidolla, niin ainakin hartaudella ja kaikella ajalla tässä maailmassa. Tämä puolestaan on saanut minut lukemaan läpi aika monta runokirjaa, joita olen hellinyt muutosta toiseen ajatellen, että ei, tuon on ainakin oltava hyllyssäni läsnä. (Kirjastoni, perspektiivin kohdalleen asettaakseni, on pienentynyt siinä kahdes- tai kolmaskymmenesosaan siitä, mitä se joskus oli.)

On ollut pysäyttävää lukea näitä vaalittuja runokirjoja, joiden parissa olen jossain vaiheessa kuluttanut leijonanosia päivistäni ja kokenut niiden puhuvan maailmasta, jonka tunnen ja jota ymmärrän paremmin kuin proosan tai tietokirjojen maailmaa. Lehteilen sivuja, liu'un tekstin kourussa ja tajuan kerta toisensa jälkeen, miten monet runon minät valittavat eli tuottavat juuri sitä ääntä, jota Sapfo väitti runoilijan talosta kuulumattomaksi. He eivät kelpaa, riitä, osaa, pysty, ylety, ja usein he eivät edes halua osata tai oppia. (Tämän vaikutelman saan nyt.) Kauhea kuulumattomuuden kaiherrus yhdistyy tyrmistyneeseen varmuuteen siitä, ettei ihminen voi lopultakaan sovittua maailmaan ympärillään, ja tästä varmuudesta kohoaa päätös kirjata kaikki ylös/alas, märistä tuntikausia, nähdä maailma kylmänä, vieraana ja harmaana. Kun valikoin hyviä kohtia valokuvattavaksi ja joulukalenteroitavaksi, eikö vain kuvaamisvaiheessa sormi pysähdy epäröiden laukaisimella: tämähän valittaa aivan samaa kuin äskeinen, vain hieman eri sanoin. Mutta niin samanlaisin äänenpainoin, että nyhdän muutaman kirjan pinosta pois ja päätän diskata ne joulukalenterista.

Minä kun ajattelin jotenkin jakaa iloa tai ymmärrystä tai edes tyrmistystä tai hämmennystä, en yksitoikkoista kitinää.

En nyt sano että Sapfon pitäisi saada olla tässä oikeassa tässä runoilijan talo -asiassa. Mutta hämmennyn, kun niin moni pelastusrengaskirjani on kannesta kanteen kitinää, kipristelyä, äänekästä pahoinvointia ja sen kaltaisia itsen esittämisen tapoja, että arvelen, että mikäli nämä runoilijat olisivat märisseet samassa mittakaavassa naamakkain (eikä saa unohtaa, että otoksessani kyse on runojen puhujista, ei runoilijoista), aika moni läheinen olisi alkanut haparoida varoen tietään vähän etäämmälle jatkuvan märinän lähteestä. En koeta nyt sanoa, etteikö minulla olisi myötätuntoa runon puhujia kohtaan - muistan kyllä oikein hyvin, miltä tuntuu märistä ja olen onnistunut siinä monet kerrat vaikka olen aina tainnut enemmän ihannoida toisenlaista mielenmaisemaa; en toivoisi sitä mielialaa kellekään. (Yhtenä hyveenäni olen koettanut harjoittaa sitä, etten märise ihan niin pitkällisesti kuin kernaasti voisin ilman pidäkkeitä - ja juuri tässä Sapfon kirjahdus on ollut tukenani.) Voi kyllä, on äärimmäisen kamalaa, että tuntee itsensä jatkuvasti irralliseksi ja ulkopuoliseksi, riittämättömäksi, liian väsyneeksi ja voimattomaksi tekemään sille mitään. Mutta erityisen kamalaa se on siksi, että jos sitä mielialaa alkaa monistaa ja toitottaa, toiset, vähätkin, helposti kaikkoavat, ja niin jää entistäkin enemmän yksin. Ja ei, en haluaisi maailman olevan tällainen, jossa masennusta kavahdetaan. Haluaisin kernaasti, että jokainen jaksaisi masentuneen märinää tuntikausia pysyen itse hyvällä tuulella, ymmärtäen, että tuo olet sinä, tämä olen minä, tuo ei tartu, mutta tämä voi tarttua, etenkin jos tätä tässä tarjoaa kyllin moni ihminen kyllin eri konteksteissa. Että toksista (kuinka tuota termiä inhoankaan) ei ole lannistunut uikutus ja pakonomainen takertuminen siihen, joka jaksaa edes jotenkin kuunnella, vaan sen nostama ärtymys ja pelko: pakoon, nopeasti. Että toksista on olettaa, ettei toinen ikinä muutu, ettei hän pysty hätkähtämään hereille valituksestaan.

Huomaan emootioiden säätelyn kirjallisuuden lukemisen muuttaneen tapaani suhtautua runoihin. Saan pitää varani, etten ala lukea niitä potilaskertomuksina kaiken sen vastaisesti, mitä kirjallisuustieteessä teroitettiin lukemisen tavasta.

Lukiessani runoja nyt huomaan kyseleväni paitsi, mitä säätelykeinoja näillä ihmisillä oli ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tuntuihinsa, myös sitä, kuka olin ennen. Kuka olin silloin kun koin toisten märehdinnän pelastusrenkaana? Kun koin sen todempana maailman kuvauksena kuin kirjat, joissa asiat etenevät ja henkilöhahmot pyöristyvät sivu sivulta? Muistan äkkiä sen tunnun, jossa maailma ympärillä jyskyttää ja toiset ihmiset etenevät, aikuistuvat kuin jonkin salaisen riitin mukaan, astuvat maailmoihin joista itsellä on hataran kiiltokuvamainen käsitys. Sen tunnun, että oman puvun helma on pitkä laahus, joka on lastattu täyteen kiviä eikä eteneminen samalla tavalla suju. Ehkä tuota vaihetta kutsutaan nuoruudeksi? Myöhäismurrosiäksi? Taisin päästä siitä vasta täytettyäni kolmekymmentä.

Vuosi sen jälkeen kun olin kirjoittanut runon helmaan lastatuista kivistä sain tarpeekseni kivilaahuksesta ja kirjoitin runonkin uudestaan ennen kuin aloin näyttää sitä toisille. (Silloin ajattelin vielä julkaista runot kirjana. Ajatella, litteroin ne kaikki koneellekin.) En enää muista, ratkottiinko helma irti vai mitä tapahtui, mutta yhtäkaikkisesti, kyllästyin siihen rahjustamiseen. Kyllästyin siihen niin kovasti, että aloin tehdä asioille jotain. Elämälleni. Tuntui hyvältä kirjoittaa runo uudestaan, uudenlaisella lopulla. Se jotenkin antoi pontta uskomukselle, että voin nauraa koko oman elämän toisten elämiin vertaamiselle. (Siitä, luulen, tuli se pysähtyneisyyden tuntu. Vaan en tietenkään verrannut toisten elämiin vaan kertomuksiin niistä. Tapasin heitä harvoin: sillä välin oli varmasti kerennyt tapahtua minullekin, mutta olin jo kadottanut omat jälkeni ja sokeutunut tapahtuneille mikro-oivalluksille.)

Nyt, kun tuosta kaikesta on kauan, olen hämmentynyt tavattuani niin paljon valitusta runoilijoiden taloista tai ainakin teksteistä. Mutta jäljelle jää silti ohut tuntuma, että jotakin olennaista Sapfo kiteyttää - ehkä vain minulle, joka nielaisin syötin vieläkin kauemmin sitten, mutta silti. Jään miettimään sitä, mitä olen itse kirjoittanut ja kutsunut runoiksi. (Ja blogiksi, silloinkin osan ajasta olin identiteetiltäni eniten runoilija ennen kuin loin sen suojanahan.) Jään miettimään sitä, mitä kääntämässäni psykoterapiakirjassa kirjoitettiin syvien ydinuskomusten muutoksen välttämättömistä ehdoista. Sitä samaa, mitä kognitiivisessa terapiassa ja feldenkraisissa käytetään ihmisten tuomiseksi oivalluksen ääreen (ja jota käytän nyt ohjatessani itse joogaa) - että tarkkaile vain. Tarkkaile täysin sitoutuen sitä, mitä tapahtuu. Älä koeta muuttaa mitään, älä tuomitse, arvota. Katsele, kuuntele ja tunne vain ja pane merkille. Mikäli se on mahdollista. (On se. Hitaasti. Hetkittäin.) Hyväksy se, mitä tapahtuu, ohikiitävänä tapahtumainkulkuna, tilanteena, tilana, olona.

Eikö tämä ole juuri se, mitä runokin tekee? Tai valokuva? Vaikka kaikessa on näkökulma, runossa ja valokuvassa sitä voi edes koettaa pelkistää, kurottua sen läpi, antaa huomion avautua. (Niin: näkökulma, ei silmäside.)

Kun on tarkkaillut tarpeeksi, asiat usein muuttuvat runnomatta tai tavoitteita erikseen asettamatta ja palastelematta. Tämä on se wu-wein tie, josta aina välillä höpisin edellisessä koulutuksessani ja josta epäilen, ettei kovinkaan moni tajunnut lainkaan, mitä tarkoitan.

Ei ole ehkä sattumaa, että löysin sen (feldenkraisin kautta) joitain vuosia ennen kuin ratkoin kivilaahukseni.

Tai ehkä olin löytänyt sen jo sitä ennen - en sillä tavalla ohjeistettuna ja kohdistettuna, mutta rivien välistä, runoista, joita luin ja joissa oli jotain. Jotain äärelle pysähtymistä, pelottomasti sanallistamista, olkoonkin, että se kuulostaa kovin monen sanomana kovin samalta ja yksitoikkoiselta märinältä. Ja jotenkin - nyt tuntuu tältä - kovin mahtipontisen pauhaavalta märinältä. Aivan kuin toiset eivät kärsisi ja tietäisi. Aivan kuin joku muu kuin pieni lapsi ei tietäisi, mitä on elää kuolevaisena ja ennen kaikkea kuolemasta, sairauksista ja epäonnistumisista tietoisena. Aivan kuin he eivät silti toisinaan kokisi ihmeellistä, kuplivaa keveyttä, onnea, auringonkiloa, esineitä, kaikkeutta, tajuaisi elävänsä. Aivan kuin tästä kaikesta voitaisiin sanoa vielä jotakin uutta.

Ehkä osa meistä on niin hitaita käsittämään tämän, että tarvitsee henkilökohtaisen välivaiheen tätä työstääkseen. (Ha, mitä tämä tämmöinen kirjoittaminenkin on?)

Eikä siinä ole mitään väärää.

Olen tyytyväinen ja ilahtunut kalenteriprojektistani. 

Tyhmyyden ylistys, ei mitään uutta auringon alla, etc.

Kun mekkoni on repaleinen istun aurinkoon,
se paikkaa mekkoni lämpimäksi loistavilla rievuilla,
istun sateeseen ja aurinkoonja ne paikkaavat takkini,
hameen kasvattavat.
Kuin ruoho ja kukat kasvaa hameeni,
kun istun sateessa ja auringossa.
Kuin puunlatvat kasvaa hameeni,
kuin lehdet.
Olen sateen pyytäjä, auringon pyytäjä,sinisen taivaan kerjäläinen.
-
Helvi Hämäläinen

Huomenna on taas edessä yksi YT-keskustelu. En ole itsestäni huolissani, koska säät liikuttavat mua paljon työpaikkoja enemmän enkä ole koskaan rakentanut identiteettiäni täysipainoisesti minkään työn tai opiskelupaikan varaan. Mutta armas alma mater ja sen strategiset linjaukset kyllä pistävät haukkomaan henkeä. Pahoin pelkään, ettei niiden jälkiä paljon poudilla tai sadetakin huppuun lankeavilla raskaiden pilvien ropseilla paikkailla. Bye-bye, sivistysyliopisto. Sinua tulee ikävä.

En kuitenkaan osaa olla ihan niin järkyttynyt kuin monet ympärillä. Tarkoitan: elän päivittäin maailmassa, jossa ihmiset typeryydellään nakertavat paitsi kaikkien muiden lajien, myös omia elinehtojaan. Sikäli pohjaton typeryys tässä, tuolla tai jossain toisaalla ei voisi vähempää hämmästyttää. Mikä ei tietenkään tee siitä yhtään sen viehättävämpää, ainoastaan jollain tavalla jo ennalta oletettavaa.

Äkisti, aika

Mummun hautajaispäivänä läksin liikkeelle jo aiemmin auttelemaan yhdessä yleisötapahtumassa ennen hautajaisia. Piirtelin fläppipaperin nurjalle puolelle houkutuskylttiä ja viritin sen a-mainostelineeseen. Telineen raahasin kadunvarteen. Kylmä pisteli tohveloituja jalkoja.

Vielä hetki, sanoin itselleni. Muistin äkisti unohtaneeni koko muistosana-asian. Laitoin miehelle tekstiviestin, että toisi mukanaan Wallace Stevensin runot.

Ehdin hieman lehteillä kirjaa ennen tilaisuutta. Valitsin kappaleen, jossa puhutaan väreistä. Sinisestä tomusta, punaisista anturoista. Ja joka loppuu sanoihin: "tähdistä, ei kaukaa".

Kukaan muu ei sitten sanonutkaan mitään muuta kuin että kaipaa. Hyvä, että meillä oli runo. On niin epätäsmällistä sanoa kaipaavansa. (Eikä se nyt edes olisi pitänyt paikkaansa, tarkalleen, olin helpottunut, kun tämä vaikea ihmissuhde loppui. Ja helpottunut isänkin puolesta. Muistisairaan kanssa ei ole helppoa.)

Stevensiä silmäillessä tajusin äkisti jonkin muuttuneen viime vuosina. En ole lukenut runoja päivittäin. Olen ajoittain vain selvinnyt selviämistäni. Monina päivinä olen lukenut vain asiatekstejä, jotka eivät vakuuta herkkyydellään eivätkä täsmällisyydellään. Joskus tuntuu, etten kestä niiden pönäkän omahyväistä tyyliä. Asiatyyliä, kuten sanotaan. Mutta ovatko asiat sellaisia? Entä kokemus? Eikö sekin ole yksi asioista? Suljin Stevensin ja hengitin. Tuntui hyvältä palata sanoihin, jotka puskevat harmaan ja sitkaan läpi, säräyttävät hereille. Valppaus leviää hengitykseen, kihelmöi iholla, nostattaa karvoja kaarelle.

Minusta tuntuu, että tämä puhe tavoitteista sairastuttaa minua jollakin vaivihkaisella tavalla. Ne tavoitteet kuulostavat aina niin ulkoisilta silloin kun opiskelee jonkun toisen suunnittelemassa tahdissa. Ja kuitenkin se, miksi opiskelen, liittyy jotenkin siihen, että kaikilla tulisi olla oikeus kääntyä oman kokemuksensa puoleen, pysähtyä, hämmästyä, tyrmistyä, huumaantua, tempaantua sen rytmiin ja tapaan soljua ja polveilla, pyörteillä ja suistaa suunnitelmia radaltaan. Jotenkin se kaikki pitäisi pystyä tunnistamaan siinäkin kontekstissa, jossa puhutaan asiatyylillä. Uskon edelleen, että kasvatuskeskustelu voidaan elvyttää. Miten? En tiedä vielä. Mutta kysyn sitä taas pontevammin luettuani Stevensin. (Tietysti luin sitä lisää.)

Jätin eilen viimeisen syksyn esseen. Siihen taitaa olla kirjattuna enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. En tiedä ketään muuta, joka kirjoittaisi esseitään näin. Toistaiseksi en ole saanut pahemmin piiskaa, vaikka kysyn kysymistäni. (Sitä paitsi saattaisin piiskasta huolimatta jatkaa joka tapauksessa samaan malliin.) Haluan jättää näkyviin kohdat, joissa huomioni kyllä suuntautuu ja kiinnittyy uteliaasti, mutta ilman valmista kaavaa paketoida havaittuja muutoksia tai piirteitä. Se on tärkeää oppimisen kokemuksellisena pysymiselle. (Sitä paitsi, jos olisin itse kurssin opettaja, saisin näistä kysymyksistä tärkeämpää palautetta kuin pönöttävän määritelmällisistä lauseista, joiden sisältö on tolkuton juuri siksi, ettei vastauksia vielä ole saatu jäsennettyä.)

Koska jätin esseen, vapaani on alkanut.

Se tarkoittaa: Ainoat aikataulupaineet viittä työpäivää lukuun ottamatta ovat itse asettamiani. Kaksi vapaaehtoistyökeikkaa viikossa, nekin naurujoogaa. Muutoin voin lukea runoja, tavata ystäviä, parantaa kättäni, vesijuosta, kävellä pitkään koiran kanssa, kirjoittaa, pysähtyä, miettiä, hengittää. Ehdin auttaa, jos joku tarvitsee apua.

Tämä vapaa on pitkä. Se ulottuu maaliskuun puoliväliin saakka. Tunnen tarvitsevani sen.

Ehkä hakeudun matkalla taas vapaaehtoistyöhön, jos keksin jotain, mitä käteni kestää. Se on eri asia. Saan lukea, mitä haluan. Minun ei tarvitse tiivistää eikä arvottaa, mikä on olennaista ja mikä ei. Ehdin pysähtyä taukoihin, tyhjyyksiin, epämääräisyyskohtiin. Myös niihin, joihin ei liity kysymyksiä.

Olen alkanut lukea suomennosta Elaine Aronin kirjasta HSP-Erityisherkkä ihminen. Välillä olen aivan turta, välillä aivan lötkö helpotuksesta. Välillä itkettää. Tuntuu niin ihmeelliseltä, että joku kirjoittaa niin tutusta maailmasta. Ja niin hyväksyvästi, ymmärtäen. Sisältäkäsin ymmärtäen. Että joku tietää, selvästi, miltä tuntuu olla sinnitellyt vuosia. Että on koettanut elää kuten läheiset, ja sitten ihmetellyt kerta toisensa jälkeen, miten ihmeessä niitä ei väsytä, ylikierrostuta, särje silmien takaa kaiken tiettynä päivänä koetun jälkeen. Miten ne eivät koskaan lysähdä itkemään tai saa kaksivuotiaan itkukiukkukohtausta, kun elämä vaan tulvii ylitse. Ja miten ne voivat pitää radiota päällä. Tai miten ne eivät samalla tavalla tempaannu musiikkiin tai runoon, miten niin moni voi säilyä käsivarrenmitan päässä kaikesta ihmeellisestä ja houkuttavasta. Tai pysyä huolestumatta toisten ilmeistä ja eleistä, ehkä välttyä täysin huomaamasta epämukavuuksia tilanteissa.

Tänään itkin kohdassa, jossa kysyttiin, miten lapsuudenkodissa on suhtauduttu kehoon ja sen tarpeeseen. Muistin, mitä äiti kertoi aktivoinnista: että aina piti, vauvanakin, tehdä asioita, ennen kuin sai lepoa tai syliä tai leikkiä. Ikään kuin minua tarvitsisi erityisesti aktivoida. Maailmahan suorastaan tunkee koukkuiset vaikutelmansa sisään aistikanavista ja kiskoo mukaansa. Ei ihme, että kun aloitin feldenkraisin, koko keho tärisi. Ei sille ollut taidettu ikinä ennen sanoa, että saa vaan olla, ettei tarvitse korjata mitään, ei yrittää mitään. Eikä ihme, että itkeskelin feldenkraisin jälkeen kotona, saatoin vain maata matolla selällään ja itkeä helpotuksesta, koska tajusin, että on mahdollista ottaa sekin asenne, ettei tarvitse yrittää. Että voi vain olla ja antaa kokemuksen painon liikuttaa näkymättömästi. Ottaa aikaa vastaanottamiselle.

Eipä silti, jokin puoli minussa tietysti tiesi kaiken aikaa. Otinhan minä aikaa ennenkin. En vain mennyt ulos. En käynyt jatkoilla. Halusin istua silmät kiinni ja kuunnella Bachia tai renessanssimusiikkia. Keitin yrttiteetä kokonaisina kuivatuista kehäkukista ja tarkkailin kukkien pehmentymistä ja läpikuultaviksi käymistä samalla kun niiden maku ja väri siirtyi kuumaan veteen. Makasin sängyllä kippurassa ja luin runoja. Niin, ja kirjoitin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva tapaa ottaa aikaa vastaanottamiselle. En ymmärrä, miten tätä voisi ajatella jonkin tuottamisena tai ulostamisena. Enemmän tämä on vastaanottamista, minulle. (Jopa silloin kun kirjoitan asiatekstiä.)

Nyt otan taas aikaa. Äkisti se kaikki on taas tässä. Hengittävä maailma. Animistiset ovet. Kerrostalot, jotka vain odottavat sumutorven merkkiä nostaakseen ankkurinsa. Nauru, joka hölskyttää sisäelimiä. Itkun turvallinen syli. Ihmiset, joiden ääriviivat eivät koskaan selkiydy, koska he ovat enemmän tuoksua ja ääntä kuin visuaalisia kappaleita.

Tunnen palanneeni kotiin.

Raskaasti hengittäviin sammalikkoihin, liukastavaan asfalttiin, aikaan. Sanoihin. Läsnäoloon. Siihen, ettei ole selkeää suuntaa. Keho voi suoristua, mikään ei paina sitä kohti ensi viikon luentoja tai deadlineja. Se voi valpastua, höristää korviaan, elävöityä, muuttua yhdeksi maiseman kanssa.

Kuinka olenkaan tätä kaivannut.

Dialektiikkatyttöys

Ystävän luona juodut teekupilliset (seurassa huolimattomuus tiivistyy, ajattelee, että ehkä mä nyt nukahdan, vaikka joku osa kehosta epäilee jo silloin) saavat valvomaan kahden tunnin unisäpsyntää lukuunottamatta. Aamulla herään kuudelta, sunnuntaiaamu, tämän piti olla lepopäivä ennen rankinta viikkoa pitkiin aikoihin (seitsemän viikkoa ennen matkaa ja haluaisin viimeisellä matkaa edeltävällä viikolla levätä jo hieman etten sitten Italiassa ole aivan henkihieverissä), teen ensin esseetä, vastaan kurssitoverin kysymyksiin tilasto-ohjelman käytöstä, koetan kestää leijuvaa hälykehoa ja ääniharhoja, olen kasvanut niistä piittaamattomammaksi sen jälkeen kun olen ymmärtänyt niiden kuuluvan elimellisenä osana käsiä tärisyttämättömienkin piristeiden (tee) käyttöön ja etteivät ne millään lailla indikoi välitöntä kajahtamisvaaraa. (Sitä paitsi toisinaan minun on vaikeaa hahmottaa, miten tarkalleen voisin mitoittaa, olenko kajahtanut vai en.) Sitten alan lukea yhden kurssin ylimääräisiä vapaaehtoisia handouteja, ja piru vie, maailmani kääntää kylkeä.

Mukana on tekstinpätkä Tim Ingoldin kirjasta. Tekstiä käytetään esimerkkinä dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa. Havahdun. Piru vie, eikö vain olekin niin, että olen käyttänyt hyvin dialektisia hahmotustapoja jo kauan. Enkä ole tiennyt sitä. Tai en ole osannut nimetä asiaa näin. Luimistan korvia keskittyneesti mielenmaisemassa, samalla ilmeellä jolla harmaa kissa asettuu soittamaan tuolin selkänojaa kynsiharpulla. Kiirehdin Wallace Stevensin luo ja luen ja makustelen ja mietin kokemusta kauan sitten, niissä yliopiston pääsykokeissa, joilla kävelin sisään silloin. Kokeissa piti analysoida Stevensin runo, josta olen kirjoittanut blogissakin monesti.

Oikeastaan nyt kun luen dialektiikasta, on palattava takaisin tuohon päivään, tuohon heinäkuuhun ja orastavaan jännityspissahätään Porthanian suuressa salissa. Tekstiin, jota katson ensin tekstinä ja johon sitten astun sisään kuten en ole ennen astunut minkään sisään, varustettuna teoriakirjasta kiireesti mukaan hutkaistuilla työnimillä, mutta ennen kaikkea jollain häilyvällä, epävarmalla kysymyksellä, tuleeko tästä elämääni. (Tuli siitä, vastasin kyllä, huomaamattani, ja osaltaan siksi, että äiti avasi kotiin tulleen yliopiston kirjeen, jossa kerrottiin minun päässeen kaikkiin pyrkimiini aineisiin, ja siten kirjallisuustieteeseen, joka oli preferenssilistan ensimmäisenä, ja vanhempani ilmoittivat aika suorasukaisesti, että Italiasta jo hankkimastani hotellisiivoojan paikasta oli siis luovuttava, ja tavallaan se ehkä tuntui helpottavaltakin, koska siinä sopimisessa oli niin paljon epämääräistä jo silloisenkin mittapuun mukaan - nykyään pidän täysin mahdollisena, että kyseessä olisi voinut olla suurinpiirtein ihmiskaupastakin, niin epämääräisin tiedoin olisin ollut valmis lähtemään, yhden puhelinnumeron ja päivämäärän varassa, eikä heitä tuntunut kiinnostavan tarkemmin mikään muu kuin saapumisaikani.) Kysyn tekstiltä, saanko tulla tanssimaan sitä, ja se myöntyy.

Siitä tuli pääsykokeessa minun runoni ja minusta sen runon dialektiikkatyttö.

On ihmisiä, kirjoittaa Platon, jotka rakastuvat ruumiiltaan ja kantavat lapsia, ja ihmisiä, jotka rakastuvat, siittävät ja synnyttävät toisella tapaa, ideoissa. En usko kahtiajakoon, ja tuskin uskoi Platonkaan, vai uskoiko? Voiko joku tulla niin mystikoksi? En tiedä. Mutta joka tapauksessa, painotuksia varmasti on. On niitä, jotka sanovat teoria yök ja haluavat nyrkkisääntöjä ja ohjelmanjulistuksia ja sitten niitä, jotka tuijottavat ohjelmanjulistuksia ja nyrkkisääntöjä lähtökohtaisesti hieman epäröivinä ja miettien, mihin oikeastaan tulen sitoutuneeksi, jos sitoudun tällaiseen. Taannoisessa tieteenfilosofian tentissä huomasin tällaista ulottuvuutta voivan käyttää. Kun minulta kysyttiin, miten olen jaksanut opiskella perusteita ja vastaperusteita ja niiden relevanssikiistelyä, huomasin vastaavani pitäväni sellaisesta. No, tarkalleen ottaen: se on aika väsyttävää ja rasittavaa, mutta kyllä minulle mielekkäämpää kuin ilman sitä eteneminen kaikkien näiden yksinäisten kysymysten kanssa. Ainakin noiden keskustelujen läpikäyminen auttaa huomaamaan jotain hyvin räikeitä virheitä omissa ajatusmalleissa ja antaa kuvan siitä, ettei ole ainoa, joka vaivaantuu samoista aiheista.

Eteneminen kysymysten ja vastausten suossa on ollut aika vaivalloista, ja nyt kun luen dialektiikka-artikkelia, tajuan joitain pieniä syitä siihen. (Ei pitäisi vissiin esittää kausaaliväitteitä, mutta menköön... väsymyspöppöröhorina-aamu.) Esimerkiksi Stevensiin leimautuminen ja sen parissa saatuihin kokemuksiin sopivan teorian löytyminen ovat jarruttaneet kovasti kykyäni pitää joitain toisille hyvinkin relevantteja kysymyksiä erityisen kiinnostavina. Minulla on ollut nämä omat häikäisevän konkreettiset kokemukseni, joiden haluan tulevan selitetyiksi havainnon teoriassa, mielen teoriassa, kielen kuvauksessa, kokemuksen mallissa. Nuorempana en osannut kyllä tätäkään sanallistaa. Ihmettelin vain, miksi niin monet teoriat tuntuvat niin kaukaisilta ja vieraantuneilta, miksi ne eivät tuntuneet sanovan mitään mistään oleellisesta (eipä taida löytyä universaalimittaria oleelliselle...). (Myöhemmin toki olen silloittanut kuiluja ja onnistun nykyään käynnistymään aika monesta pienestä huomiosta. En osaa sanoa, onko se hyvä asia, mutta ainakin nykyään tunnun löytävän kaikista tekemisistä, oppisisällöistä ja teorioista kohtia, joihin voin tarttua eksplisiittisestikin, kysyä ja hämmästellä ja probleemata ja välillä jopa riemastua.)

Vähitellen löysin kuvauksia, joista tunnistin maailmaa - kysymyksiäni - edes jotenkin. Tuntuu jännittävältä lukea nyt vuosia jälkeenpäin, vuosia noiden teorioiden kautta asioita jäsentäneenä, että kyse on dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa, elämää ja kokemusta. Että muutoksen kuvaus on dialektista. Olenko lukenut sen aiemmin jostain? Tai siis, onko se lukenut jossain aiemmin lukemassani mutta olenko vain loikkinut kohdan yli kuten saatan loikkia kohtien yli silloin kun luettavana on satoja sivuja ja aikataulukorsetti puristaa hengitystä ja "on keskityttävä oleelliseen". Eikä kukaan koskaan tarttunut hartioista, ravistanut ja karjunut vasten naamaa, että tuo on hei dialektiikkaa. (Olisinko silloinkaan kuullut? Ehkä en.) Muistan lukeneeni kyllä Deweyn hegeliläisestä nuoruudesta ja siitä, että se heijastuu esteettisen kokemuksen kuvauksessa. Mutta siinäpä se. En jotenkin ajatellut sitä oleelliseksi ajatukseksi.

Tarvitaan niin paljon aikaa ja hiljaisuutta, niin paljon tilaa ja vapautta olla yrittämättä suoriutua, ennen kuin tällaiset asiat alkavat avautua minulle edes tällaisena esiymmärryksenä. (Puhumattakaan siitä, että onnistuisi kehittämään jonkin "oman kannan", jonkin systemaattisen ja erityisen näkökulman sanallistettuna, jonkun josta joku toinen voisi rikastaa ymmärrystään. Sellaiseen en odota pystyväni mutten aio antaa sen edelleenkään häiritä rakkauttani tutkimiseen, tunnustelemiseen ja keskustelemiseen, yritykseen ymmärtää tekemistä ja tehdä ymmärrystä kehräävästi ja siihen tukeutuen.) Tarvitaan niin paljon tanssia ja runoutta ja kuvia hevosenkavioisista tytöistä (kuva "24 hours shift", joku jakaa uneni, kiitos Eufemialle linkistä) ja vierautta ja tuskastumista ja erilaisia ja eri muodoissa jäsennettyjä ihmis- ja eläinsuhteita, niin monia kallioita ja sammalia ja jumalansormia ja maasta tunkevia versoja, epäonnistumisia ja oivalluksia, ennen kuin alkaa huomata, mitä oikeastaan etsii, mitkä ovat niitä kokemuksia, joista ja joiden alustavasta jäsennyksestä ei suostu luopumaan barokinsystemaattisten ja -pateettisten perusteluidenkaan edessä.

Hupsua tämä elämä. Olen oppinut kävelemään sisään moniin erilaisiin tilanteisiin ja tekemään itseni niissä hyödylliseksi. Silti en usko siihen, että palautuisin lopulta tuohon hyödyllisyyteen. Käsitykseni ja identiteettini toki nojaavat paljonkin noihin kokemuksiin, niiden rakenteeseen ja liikahduksiin, niiden lävitse kasvamiseen, mutta pohjimmiltaan, lopulta, luulen, että vielä enemmän palautuu siihen hiljaiseen, hiljaisella tavalla kysyvään tilaan - tai aikaan - tai mikä se sitten onkaan - suuntaan, joka pyörteilee ympäriinsä näennäisen sekavasti eikä vielä ole ehtinyt leimahtaa maailmaan niin että olisi painellut koivet suorana hetken johonkin suuntaan, metsänlaitaan tai luentosaliin tai tietyn ajatuksen helmoihin kyöhnäämään. Se on jokin tietty avoimuus, arvaamattomuus, tuntematon manner kaiken minusta pursuvan tapahtumisen alla, enkä ole varma, teenkö vääryyttää mantereen metaforalla, se kuulostaa jotenkin niin... kiinteältä. Mutta mantereet seilaavat kiehuvassa laavassa. Se on ulkoapäin itsensä katsomista. Katsoa itseään kuin toista. Dewey kirjoittaa impulssien pulsaatiosta, se on ehkä sisäisempi metafora. Purskuminen. Jotakin tapahtuu, suuntautuu, muttei vielä tiedä, mitä ja miten.

Joskus kun on valvonut liikaa ja lukee tekstiä ja silmiin sattuu ja sulkee silmät hetkeksi ja valot vilistävät ja välkkyvät luomien sisäpuolella ja ajatus viivähtää hetken synapsinapsunnassa ja vaihtaa painoa kaviolta toiselle, melkein tavoittaa tuon jonkin, tuon oleellisen avoimuuden ja arvaamattomuuden.

Ja ei - tämä ei oikeastaan ole ollenkaan teoreettista eikä abstraktia. En tiedä, uskaltaisinko keskustella ihmisten kanssa tai koskettaa heitä kuten nyt teen, jos en olisi kulkenut noita teitä ja opetellut keveäkavioiseksi ja nauranut itselleni ojennellessani käsiä ennaltamäärättyjen liikkeiden mukaan ja koettanut jäsentää kieltä kuten geometrista todistelua, rakkautta kuten portaita, jos en olisi kysynyt kysymistäni, mitä haluan selitettävän ja mitä oikeastaan vain kuvattavan, ja jos en olisi tajunnut, että siitä huolimatta, sen rinnalla, maailma tapahtuu ja että siihenkin voi sanoa jotakin.

On ihanaa, että on mahdollisuus kirjoittaa. En tunne montaa ihmistä, jolle osaisin puhua näistä ja näin. Tämä on liian haparoivaa ja sanallistavaa.

Mutta tänään hämmennyin, tosiaan, koska tajusin pitäneeni jo kauan dialektisista kuvauksista. En vain ollut tiennyt, että ne kuvaukset voidaan niputtaa siten.

Keveys

Kevyet ja raskaat jaksot, keveät ja raskaat opintopisteet.

Kevyt ei ole sama kuin ei-mitään-antava. Eikä se tarkoita epäkiinnostavuutta. Eikä edes helppoutta. Esimerkiksi tilastomenetelmien kurssi on hyvin kiinnostava ja hyödyllinen ja sisältää paljon uutta opittavaa, mutta silti se on myös kevyt. Riittää, että tulee paikalle, laskee eksaktisti, pyrkii huolellisuuteen. Sanoo ääneen sisäisesti moodi, mediaani, varianssi ja niin edelleen.

Kulttuurisempi, sosiologisempi kurssi taas on raskas. Kiinnostava, mutta raskas. Siinä ei voi samalla tavalla tulla paikalle, kirjata eksaktisti. Vai voisiko? Voisiko sulkea oven sen pauhun ja hämmennyksen edestä, joka puhkeaa uusista näkökulmista? Onko keinoa kiskoa nahan vetoketju kiinni ja lakata tuntemasta? En tiedä, miten se tapahtuisi.

Joskus kun kävelee luennolta kohti keskustaa, valo putoaa kaduille viistosti ja on siristettävä silmiä ja sormia vähän palelee koska sormikkaat ovat unohtuneet sen toisen takin taskuun. Ja huomaan miettiväni, tämänkö takia olen pitänyt matematiikasta. Koska siinä ei tarvitse elää uudelleen veren makua suussa, nihkeää ja pahanhajuista pelkoa, sopimattomuutta karsinoihin. Eikä tarvitse osata jotakin, mitä kutsutaan kriittisyydeksi tai kypsyydeksi tai omaksi ajatteluksi. Vanha kunnon konemetafora; naiskone joka istahtaa takamuksilleen ja alkaa sijoittaa lukuja taulukkoon mekaanisesti.

Ehkä ymmärrän häivähdyksen verran paremmin, miksi konemetafora aiemmin kiehtoi itseäni. Ja sanaton tai vieraalla kielellä tai pelkin ääntein laulettu musiikki. Tai jopa kertosäkeen lalallallala. Koska niissä ei tarvitse osata ottaa kantaa, sanoa, erottautua. Niin, totta kai: miksi kukaan sanoja pelkäämätön kirjoittaisi runon? Muista en osaa edelleenkään sanoa tämän vertaa.

Tarve kirjoittaa muistiin

Tarve kirjoittaa muistiin iskee mitä oudoimmissa tilanteissa. Usein kun tietää, että tähän tullaan myöhemmin vetoamaan, että tämän mukaan pitäisi muistaa toimia, luottaa koneesta vieteriukkona ulos ponkaisevaan jumalaan tai johonkin muuhun ohjaukseen, luottaa siihen, että ohjeet kyllä löytyvät jostakin. Ja sen sijaan että ottaisi kansionsa ja kynänsä, istuukin vain hoitopöydän päällä risti-istunnassa, katselee ja koettaa sisäistää, painaa mieleen. (Ikään kuin mieli tai muisti olisi jotakin sisällä eikä rajalla.) Ja iltapäivä kuluu, paitsi että tänään sitä kutsutaan aamupäiväksi, eikä tule kirjoitettua mitään. Ei paperiin eikä muistiin.

Kun kävelen kouluun, on täysikuu. Haisen hiiriltä, siitä tietää kuukautisten olevan kynnyksillä. Ja rinnat ovat pinkeät ja turvonneet, niihin koskeminen ei tunnu yksinomaan miellyttävältä. (Myöhemmin ajattelen hierontapöydällä maatessani, että päinmakuulla hierominen voi tuntua tuskaiselta kummallisista syistä, kuten kuukautisten alkua tahdittavasta hormonipiikistä. Varmasti myös imettävien naisten hierominen päinmakuulla voisi olla tuskaista? Heidän rintansa sentään näyttävät jo päällekinpäin kivulloisilta ja jotenkin sisältäpäin kumpuavan väkivallan uhreilta.) Täysikuu kelluu sähkönsinisessä, pimeä on laimentunut tuollaiseksi räikeäksi väriksi. Tässä lehdettömässä asfalttivärittömyydessä tervehdin sähkönsinistä ja kuuta ilolla.

Mutta en keksi kuulle väriä. En osaa värittää sitä sanoin. Ja tuosta kyvyttömyydestä muodostuu silmänräpäystäkin nopeammin kiireellinen tarve löytää sanat, kyetä kertomaan. Ja kun sauvakävelen ripeästi vielä kymmenen minuuttiä ja kuu kurkistelee metsän takkuisen horisontin takaa, vai onko se horisontti, onko se vain puukarvainen maaturkki, äkkiä sanat löytyvät. Ei mikään pinta värise noin, paitsi peilin pinta. Kuu on suuri kivipeili avaruuden hiljaisuudessa. Se kiertää meitä tuolla kaukana. Näkymättömät langat pitävät meidät yhdessä. Ja peili heijastaa. Se heijastaa kaukaista ydinräjähdyksien sarjaa, siitä tyhjyyden halki sinkoavaa voimaa, joka on oikeastaan näkymättömiä lankoja vaikeammin miellettävissä. Äkkiä ajatukseni ovat suuret, ne kantavat sisällään valtavia avaruuden hulmuja ja suuria kappaleita, ydinräjähdyksiä ja valon taittumista, ja samalla kävelysauvat tökkivät hiekkatien pintaa ja jalat kävelevät eteenpäin ikään kuin tuumisin arkisia. Ja kuun valo on lämmin.

Tuolta näyttää siis peilistä heijastuva lämmin kaukaisten ydinräjähdysten sarja.

Ja toisin kuin selviämisen kannalta kai välttämättömämmät asiat, tämä on kirjattava muistiin. Toistan säettä loppumatkan ja heti ensimmäiseksi kun pääsen kouluun, istahdan koneelle, syötän sisään käyttäjätunnukseni ja kirjoitan muistiin tuon kuvan, ytimen, puistatuksen, ratkaisun, tai miksi ihmeessä sitä halutaankaan kutsua. Ei minun ole pakko. Enkä usko tarvitsevani näitä sanoja millään lailla.

Ja silti niiden ylös kirjoittamiseen liittyy kiireellisyys ja tarpeen tuntu. On kuin ne olisivat jotakin hyvin vierasta, jotakin mikä vain tuli kutsumatta. Tuntuu kuin kuu olisi tipauttanut värinsä syliini. Ja että haluan pystyä palauttamaan mieleen ja kertomaan, miltä se tuntuu.

Erottelua

Käytän päivän vaihteen vuoksi muutenkin kuin nukkuen: erottelen ehdottomasti pois-, ehkä pois- ja takaisin kaappiin -pinot. Sen ohella tiskaan jättiläistiskin ja tilaan netistä maahantuojalta pölypussien ainaiseen loppumiseen kyllästyneenä kerralla kahdenkymmenen pussin satsin. Ha! Ei pussiongelmia hetkeen!

On täydellinen mysteeri, miten kaappiin voi päätyä tällainen määrä vaatteita. Aika moni vaate on saatu joltakulta ystävältä, ja loput on haalittu Uffin päiviltä tai läheiseltä kirppikseltä. Aion laittaa vahingon kiertämään ensi viikolla. Tiedän heti, kelle aion tuputtaa minkäkin vaatteen. Tietysti niillle, joiden esimerkin innoittamana olen erehtynyt kuvittelemaan, että osaisin käyttää keltaista kellohelmaista hellemekkoa, eh, tai kauluksellista paitaa. Minulla on myös muutamia kenkiä, joita kulumaiset jalkani eivät yksinkertaisesti siedä pidemmillä matkoilla (ne sietävät enää MBT-kenkiä, lenkkareita ja vaelluskenkiä). Olen ajatellut antaa nekin pois.

Oikeastaan haluaisin järjestää vaihtopäivät, mutta en ole vielä keksinyt sopivaa paikkaa. Jos joku saa loistoidean tai haluaa tarjota kotiaan vaihtopäiviin, ehdottaa/tarjoutua saa!

Tuntuu hyvältä saada asioita vähän kerrassaan aikaan. Järjestyksen aikaan saaminen tuntuu erityisen hyvältä. Eilisessä kirjallisuuspiirin keskustelussa kirjojen keräämisestä aloin taas ajatella tarkemmin kirjojani. Jollakin tavalla ihailen miestäni, jolla on kai suunnilleen kaksi kirjaa: Iiro Seppäsen taikurikirja ja De Mellon Havahtuminen. Paitsi että löysin hänelle kirpputorin poistohyllystä kolmannen, ammattikorkeakoulun fysiikan opuksen, josta on ollut paljon hyötyä ja iloa. Se tuntuu olevan hänelle ihan yhtä suuri oivallusten lähde kuin itselleni oli filosofian opinnoissa kirja nimeltä Intialainen filosofia. Siinä selitettiin hyvin yksinkertaisesti eri klassisten filosofian positioiden peruskannat. Huomasin palaavani siihen yhä uudelleen, kun tunsin eksyneeni hetteikköön. (Ja se on totisesti tuttu tila!)

Minulla ei taida olla sitä enää. Mihinkähän se on hukkunut? Tavallaan kirjojen silmäileminen ehkä-pois -ajatuksin tuntuu radikaalilta. Mutta toisaalta, kirjastoonkaan ei ole pitkä matka. No, ehkä kuitenkin odotan vielä hieman. Jos muutammekin maalle äkkinykäyksellä, kirjasto voi osoittautua hyödylliseksi. Mutta täällä kaupungissa en tee sillä paljoakaan. (Tämä on ainakin kolmas kerta, kun saan tuon oivalluksen. Voisin vähitellen alkaa sisäistää sitä pitkäkestoiseen muistiinikin.) Se on ällistyttävä oivallus. Että jokin, mitä on pitänyt ihailtavana ja tarpeellisena, on hattaraa. En tarkoita potentialtaan: olen aivan varma, että juuri nämä kirjat ovat ihastuttavia ja syvällisiä, mutta epäilen, tokkopa niistä opin mitään todella tärkeää. On silti kirjoja, joista en vielä osaa kuvitella mitenkään luopuvani: esimerkiksi Maija Poppanen ja Deweyn Art as experience.

Olen joka tapauksessa päättänyt pakata runohyllyn kirjat kasvukauden alkaessa laatikkoihin ja kyörätä ne vinttiin. Tarvitsen hyllyn näet taimikasvatukselle. Aiempina keväinä en olisi osannut tehdä tällaista elettä juuri kuinkaan.

Nyt se ei tunnu mitenkään vaikealta.