Helpottavat rajat

Kukaan ei varmasti yllättynyt tästä, että matkailijat kantoivat koronan takaisin Suomeen, joka melkein vahingossa tukahdutti sen. Tänä kesänä on ollut varsin opettavaista seurata ihmisten oikeutuksen tuntuja huvimatkailun suhteen. Enää ei minussa taida olla milligramaakaan luottamusta siihen, että ympäristökriisi voitaisiin ratkaista jollain solidaarisuustoimilla, kun edes myös itseä ja omia läheisiä samoin tein vaarantava pandemia ei saa ihmisiä miettimään, mikä on tarpeen ja halun ero. Mitä vanhemmaksi käyn, sen perustavammalta kysymykseltä tuo alkaa näyttää. (Viisitoista vuotta sitten taisi olla pinnalla enemmän havainnon ja tunnistamisen ero. Ehkä luovin ulkopuolelta injenktoidusta epistemologiasta yhtä enemmän kohti moraalia, joka on jo lapsena ollut kovin vallitseva aihe ajattelussani, vaikka sitten opiskelupiirien vapaamielisyyden ympäristössä ymmärsinkin pitää turpani siitä kiinni, ainakin enimmäkseen.) 

Koska huvimatkailu joka tapauksessa on melko kestämätön elämänmuoto (etenkin tässä laajuudessa toteutettuna), olen itse ollut kauhun lisäksi myös tyytyväinen pandemiasta: on ollut paljon helpompaa linjata omaa toimintaa arvojen mukaisesti (yleinen pitkäkestoinen hyvä on tärkeämpää kuin yksilöllinen hetken hurma) - paljon helpompaa kuin "normaaleina" vuosina. Ekologisintahan on tietenkin pysyä kotona. Nyt kun se on voittopuolisesti myös myötätuntoisinta ja turvallisinta, ei ollut vaikeaa valita. Plussana vielä se, että "matkakassalla" pystyin sitten ostamaan ilmajoogatelineen, josta olin unelmoinut jo useamman vuoden. Hankin siis lisää syitä pysytellä nimenomaan kotona arvojeni mukaisesti!

Yleisemmällä tasolla: Eikö olekin kiinnostavaa, että meillä on narratiivi valinnanvapauden autuudesta, tai ehkä useimmat puhuvat siitä ihan vain vapautena. Ja silti, kun mietin omaa elämääni, huomaan, että rajoitukset ovat säännönmukaisesti helpottaneet tyytyväisyyden löytämistä - oli kyse puoleltani eksklusiiviseen läheissuhteeseen (tai -suhteisiin) sitoutumisesta, vegaaniruokaan sitoutumisesta, säännöllisiin ruoka-aikoihin sitoutumisesta, alkoholittomuudesta ja muusta päihteettömyydestä, opintoihin ja töihin sitoutumisesta, nyt sitoutumisesta "älä levitä virusta" -peliin,  jne. (edellyttäen toki, etteivät esim. parisuhde tai työt ole mitenkään hirviömäisen huonosti järjestetyt: varmimpia tapoja päätyä raastavaan tyytymättömyyteen, joka onneksi töykkii tekemään asialle jotain). Voi olla, ettei toisten maailma pyöri näin, mutta itse huomaan olevani tyytyväisin, kun valinnanvaraa ei ole ihan niin paljon ja pystyn noudattamaan paremmin arvojani valinnoissani. Spontaanissa "vapaudessa" kun käy kovin helposti niin, että kipeytän vatsani, unohdan nukkua, juutun someen ja lomallakin stressaannun enemmän kuin palaudun, koska oli mentävä, nähtävä ja koettava - jotain, mistä ei sitten kahden vuoden jälkeen muista paljon mitään. Tai vatkutan jonkun aivan toivottoman romanssin kokoon päässäni tai vuorovaikutuskentässä - sellaiseen fasanointiin menee hirvittävä määrä voimavaroja ja takaisin saatu mielenrauha, riemu ja mielekkyys tapaa jäädä aika vaatimattomaksi. (Vaikka olenkin kiitollinen kaikesta hyvästä seksistä. Seksuaalivietin kanssa neuvotteleminen taitaa olla aika yleinen kompastuskivi, mitä ihmisten tarinoita kuuntelee.) Tässä kohdin on tietysti viitattava Platoniin, koska jo hän kirjoittaa tästä. Siitä, miten pohjatonta ruukkua saa koko ajan olla täyttämässä, kun taas ruukku, jossa on pohja - no, siitä saa vesileilin vähän pienemmälläkin täyttämisellä. Eli en usko, että kyse on mistään modernista jutskasta. Meillä on vaan ennennäkemättömän elintason vuoksi ollut eri mittakaavan mahdollisuudet tuhota planeettaa ja omaa elämäämme pohjattoman ruukun taktiikalla.

Pohjaton ruukku, tyhjyys ja täyteys, taas tuo mieleen muinaiset kiinalaiset ja heidän mietteensä siitä, mikä tekee ruukusta funktionaalisen: tyhjyys tietenkin. Ilman sitä ei voida säilöä.

Niin että sen sijaan, että toistellaan latteaa "fill your cup" -mantraa, mitenkä olisi "muista ilolla tyhjää tilaa kupissasi"? (Ja usein juuri rajat luovat tuon tyhjän tilan, ainakin minulle.)

Ehkä jotenkin koen, että oman kupin osin tyhjänä pitäminen rajoitusten asettamisella helpottaa suunnittelemista ja etenkin muuttumisen suuntaamista. En tarkoita, että olisin hurjassa muutospungussa, vaan ehkä jotain tällaista: kun sitä kuitenkin muuttuu kaiken aikaa, rajoitukset aika mukavalla tavalla pakottavat luovaksi, luovimaan irti automaatioista, joita syntyy jatkuvasti, kun toiminta polkuuntuu. Etenkin kun tilanne muuttuu, ja siten rajoitukset muuttuvat, huomaan syttyväni miettimään, miten haluan edetä sen sijaan että vain ajautuisin eteenpäin signaloiden ulospäin kaiken olevan hyvin (tai joskus: paskasti; harvemmin muistan, kuten muutkaan eivät yleensä muista, signaloida sitä, että läsnä on jatkuvasti kaikki ydintuhosta, ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta ystävien tukeen, omenapiirakoihin ja orgasmeihin sekä toiveikkuuden satunnaisiin viriämisiin). Ilman rajoituksia tunnen elämän hakuammuntaisuuden paljon tukevammin luissa ja ytimissä. Sen sijaan, kun on joitain asioita, aatteita, ihmisiä, joihin olen sitoutunut ja jotka luovat tietyn ulkoisen paineen sitoutumisen mukaisen toiminnan ohjaamiselle, mietin paljon tarkemmin, mitä haluan ja mitä tarvitsen, ja mikä näiden välinen ero on.

Rajojen asettamisesta puhutaan paljon tietyn piirin psykohaastelussa. Yleensä sillä viitataan siihen, että minä asetan ja saan asettaa rajat muille. Tämä on epäilemättä tarpeen ja omaa vastuualuettani (ja olen siinä aika patasurkea mutta harjoitelen, harjoittelen). Mutta entäs se toinen puoli, josta harvemmin puhutaan: että myös muut asettavat ja saavat asettaa rajat minulle? Olen paljon kiitollisempi tästä jälkimmäisestä ja pidän sitä vieläkin kiinnostavampana, ehkä koska omat rajan asetukseni tuppaavat noudattamaan automaatioita ja niitä myyttejä, joita en vielä osaa yhtään kyseenalaistaa. (Enkä kenties opi kyseenalaistamaan niitä tässä elämässä ellen törmää muiden rajoihin.) Tietysti olen kuten muutkin ihmiset: jos rajat asetetaan uhkaavasti, ensin kapinoin, ulisen ja hiihdän seiniä ja kattoja pitkin elämän lähtiessä laukalle ja unen kadotessa. Mutta parempi sekin kuin ettei niihin törmää! Oppimassahan täällä ollaan. Ja ensimmäisen reaktion jälkeen tapahtuu jotain paljon mielenkiintoisempaa: hyväksyn rajat ja alan tutkia, miten niiden sisäpuolella liikutaan tehokkaasti - siten siis, kuten Feldenkrais määrittää tehokkuuden: paikasta a paikkaan b mahdollisimman pienin ponnistuksin, vaivatta, ilolla. Opin. Ja kun opin tehokkuutta, tyhjennän kupistani turhaa vanhaa lietettä. 

Ehkä ajatukseni rajoista ja rajoituksista kuvastavat hyväosaisuuttani - sitä, ettei minulle ole oikeastaan asetettu sellaisia rajoja, jotka olisivat vahingoittaneet itseäni valtavasti. Ja sitä, että luotan perustavalla tavalla siihen, että kulkivat rajat liki missä hyvänsä, keksin keinon vikeltää niiden sisällä - tai karata. En ole oppinut avuttomaksi, mikä tarkoittaa varmaankin sitä, ettei minua ole yritetty opettaa sellaiseksi, paitsi ehkä muutamassa työpaikassa, joista kävelin ulos siitä syystä, ettei siellä kestetty tapaani hoitaa hommat siltä seisomalta, kuuluivat ne työnkuvaani tai ei. Siinä missä itse tutkin solidaarisuutta esim. tässä pandemiassa - solidaarisuus riskiryhmiä kohtaan -, moni tutkii solidaarisuutta vertaisia kohtaan ja kokee ongelmaksi, jos joku saa työt tehtyä nopeammin ja sen jälkeen tekee vielä jotain ekstraa; olen kuullut pari kertaa valitusta siitä, ettei niin pidä tehdä, koska muuten kohta kaikilta vaaditaan sama palkkaa korottamatta. Ja minä kun kuvittelin keventäväni kaikkien taakkaa, jos teen jotain hyödyllistä sen sijaan että istun kellokortin takana kuin häkkieläin, pitkästyen ja kokien syvää turhaumusta ja kykenemättä auttamaan ketään tai mitään. En jäänyt niihin työpaikkoihin mutta konflikteista jäi jälkeen tietty arkuus, jota on myöhemmin saanut selitellä; minusta tuli tältä osin krooninen anteeksipyytäjä. Onneksi suurin osa työpaikoistani on ollut sellaisia, että niissä on suhtauduttu myönteisesti siihen, että sitoutuu työhönsä ja jos kyse on aikapalkasta, keksii itselleen tehtävää koko siksi ajaksi purkamalla jonkun toisen kuormaa. Ehkä rohkaistun jossain vaiheessa siihenkin, että lakkaan pahoittelemasta sitä, että yritän purkaa yhteistä kuormaa. Parhaita ovat tietysti työt, joissa on urakkapalkka - ei tarvitse pyöritellä peukaloita eikä suututtaa ketään vaan voi tehdä työnsä täysin sydämin ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kun on tehnyt työnsä, saa kävellä ulkona ja palautua. (Joku kahvihuone on itselleni enemmän helvetti kuin palauttava ympäristö vaikka pitäisinkin ihmisistä ja useimmiten on helpottavaa paiskia hommat etunojassa loppuun ja sitten saada monen päivän vaelteluvapaa.) Etätyössäkin voi järjestää asiansa miellyttävämmin - oikeasti palautua tauon aikana.

Kummallisimpia töitä olivat ne, joiden aikana lähinnä istuin jossain kellokortin takana voimatta tehdä muuta kuin blogata. Kaipa näkyville kirjoittaminenkin on yritys kantaa yhteisiä kuormia? (Tosin tietysti pelkään, että vain kasaan sitä kuormaa. Uh.) Tai ainakin yritys pysyä semijärjissään. (Hyvinpä sekin onnistui.)

Nykyään osaan meditoida luontevammin eli ehkä pärjäisin myös noissa työpaikoissa paremmin ilman bloggaamistakin ja ketään suututtamatta: istuisin vain minuutteja menemään solidaarisuutena vertaisille. Silloin ne rajat tuntuivat jotenkin ahdistavammilta. Niiden rikkomiseen liittyi myös yleensä joku havaittu puute, taju siitä, etteivät muut ehdi hoitaa tuota mutta minä ehtisin, ja se olisi helpompaa kaikille. Näemmä koen hyvin ahdistavaksi sen, jos tarvettani auttaa rajataan. (Tässä kohdin nauran.) (Luulen, että se on tarve, mutta varmaan joku kohta tulee kertomaan, että haluhan se vain. Ja sitten on taas opittava!)

Pandemia on kyllä kiinnostava tapaus. Raja-sanakin on saanut uuden merkityksen, samoin kansallisvaltio. Jos aiemmin en uskonut fysikaalisen maailman rajoihin ja pidin niitä vähän tympeinä tai jopa vihamielisinä, nyt ajattelen kansallisvaltiota mahdollisena virustorjuntatoiminnan yksikkönä ja toivon sen olevan mahdollisimman virtaviivainen suhteessa tähän tavoitteeseen kunnes urakka on selätetty ja voidaan levähtää. Tuntuu, että se on monella tapaa liian suuri - esim. maskikysymyksen kannalta; elämä on pk-seudulla aika erilailla muotoutunutta kuin maaseudulla ja silti vasemmistolaiset haluavat pitää kiinni jostain himskatin yhdenvertaisuudesta, joka mitataan vain tietyissä kohdin muttei toisissa: miten tuottaa yhdenvertaiset palvelut, turvallisuus jne. näin erilaisiin olosuhteisiin, on kyllä minulle suuri arvoitus mutta ehkä en ole vain lukenut aiheesta tarpeeksi ymmärtääkseni vastauksen ilmeisyyttä - mutta silti isot linjaukset halutaan tehdä vieläkin suuremmissa yksiköissä! (Ja ne voivat olla tuhoisia kuten vaikka tämä ajatus matkailun sisärajojen avaamisesta. Mutta vaikka Eurooppa on monessa mielessä Suomea enemmän koti, sen tuottamista ideoista on mahdollista nauttia ylittämättä valtionrajoja.) Vielä on elokuu ja voin nauttia kävelymatkan karttaan luontaisesti piirtämistä, polveilevista rajoista. EIlen teimme zombiapokalypsihenkisen tavaranhoardausretken vuokrapakulla. Haimme Vompsun tavarat pelikaanivarastosta meidän vinttiin. Se määrä desinfiointia, maskeja ja varmistelua - en todellakaan odota syyskuun ja töiden alkua. Oli kammottavaa joutua vierailemaan kivikaupungissa - ymmärrän kyllä, että jos kotini olisi edelleen siellä, ehkä rempoisin rajoja laajemmiksi. En ollut onnellinen kivikaupungissa, ymmärrän sen viiltävän tarkasti nyt. (Vanhempani tolkuttivat minulle 25 vuotta, että varmasti tykkäisin enemmän syrjemmässä asumisesta, mutta en kuunnellut. Se oli typerää - he ovat tunteneet minut vauvasta lähtien ja tietävät tarkemmin kuin kukaan muu, mitkä asiat itseäni ovat välittömästi ja ravistelevan syvästi ilahduttaneet aivan pienestä pitäen tänne saakka, riippumatta kaikista muista kuorrutuksista ja kotkotuksista. Pilvet, eläimet, puut. Hiljaisuus ja rauha. Kirjat. Tanssiminen yksin.)

Mutta edelleenkään en tajua, miksi joku on ajatellut, että juuri tänä kesänä on hyvä matkustaa jonkin syrjäisen vuokramökin sijaan ulkomaille (tai että tänä syksynä on hyvä ajatus taas sulloa kalenteri täyteen harrastuksia). (Huomaan, etten osaa identifioitua omistavaan luokkaan edes sen verran että kykenisin kuvittelemaan omistusmökkiä.) Arvaan, etteivät he pelaa "älä levitä virusta" -peliä eivätkä syystä tai toisesta (ja ne syyt voivat olla hyviä syitä heidän elämänhistoriansa todistuksessa) ajattele sellaisten pelien vaikutusta tervehdyttävänä, halun ja tarpeen suhdetta selventävänä ja luovuutta ruokkivana. Miksi näin arvaan? No, jos he tekisivät kaikki nämä pelin edellyttämät varotoimet, joita me teemme, tuskin hekään haluaisivat juuri poistua kotikulmilta, joissa ei tarvitse matkustaa julkisissa, käydä fyysisesti kaupassa, tavata vieraita ihmisiä lähietäisyydeltä, joutua paikkoihin joissa ei voi saippuapestä käsiä tai leipoa omaa leipäänsä. Ja vaikka kotikulmille tuleekin syyskuussa lähityö lieveilmiöineen ja kotikulmien toimintasäteeksi pingottuu taas kolmisenkymmentä kilometriä kävelymatkan sijaan, silti siinäkin muodostuu rutiineja, joiden avulla on mahdollista suojella itseään ja muita paremmin kuin jollain ainutkertaisella matkalla. Olen ajanut terveysasioissa junalla nyt sitten maaliskuun kolme kertaa keskustaan ja oppinut joka matkalla lisää siitä, miten pandemia-aikana pakataan matkakassi, montako maskia tarvitaan, missä vaiheessa kädet kannattaa desinfioida, miten eteiseen rakennetaan desinfiointipiste lompakolle ja avaimille jne. Maskitkin tuntuvat harvojen sisäpiipahdusten postiin ja kirjastoon jäljiltä ihan helpoilta ja mukavilta käyttää. Maskeissa on isoja eroja, joten jos tuntuu vaikealta, kannattaa kokeilla useampia malleja. Ei istuvia farkkujakaan löydä yleensä ensisovituksella. 

Kiinnostavia aikoja, ei voi muuta sanoa. Olen onnellinen, että saan elää ja tarkastella tätä aikaa, vaikka se tarkoittaakin, että olen vieraantunut monesta ihmisestä tai ainakin heidän tämänhetkisestä ideologiastaan. Varmasti opin suhtautumaan nyt matkailleisiin ihmisiin tavalla tai toisella, mutta siihen voi mennä tovi aikaa. Ehkä sen avain on, että opin suhtautumaan omaan suhtautumiseeni. Siihenkin voi mennä aikaa. Ja mikäs siinä: kaikki aika maailmassa.

Kaikuja

Ilta hämärtyy, stereot vuotavat Vierashuoneen lauluja. Ja muutakin sellaista, mikä on hieman surullista ja lohdullista ja keinuvaa ja ilmavaa ja vereslihalla samaan aikaan.

Olen yksin, Vompsu on lähtenyt äitinsä luokse toiseen kaupunkiin, ja itse olen jäänyt, koska toinen jalkani kestää huonosti astumista - joku hyppäsi jonkun toisen jalkapöydän päälle nojanneen pikkuvarpaani päälle ja varpaan pehmytkudokset repesivät ilmeisesti jollakin tavalla. Kipu ei ole yhtä paha kuin murtuman kanssa mutta jonkinmoinen kuitenkin. En jaksa laittaa valoja päälle, tiskaan hämärässä paino terveellä jalalla. Itkettää, mutta se on hyvää itkua, kiitollisuuskauneusihmeellisyysitkua. No, ehkä vähän myös sitä, että olen yksin ja kaiun edelleen edellistä iltaa, naamiaisjuhlia ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Tuntuu vaikealta, että ensin saa olla toisten kanssa sillä lailla välittömästi ja kieppuen ja fyysisesti, halaillen ja kädestä kiinni pitäen ja tanssien, ja sitten äkisti onkin kotona ja ypöyksin. Tavallaan kauneuskiitollisuusitkut on parasta itkeä yksinään, sillä lailla kaiku on voimakkaampi. (Ellei rakastelemista lasketa, mutta tavallaan se on tältä kantilta miltei sama kuin olisi yksin, koska siinä joka tapauksessa raja-aidat kaadetaan niin voimakkaasti.)

Eilinen ilta oli maaginen. Mutta kummallista kyllä, sen sijaan, että olisin tuntenut itseni joksikuksi toiseksi kaulassani kolme erilaista sydäntä ja korsettitopissa ja kultaisessa luomivärissä, sainkin kosketuksen siihen itseni puoleen, jota ikävöin aina välillä asioiden tukahtuessa ja takkuuntuessa. Siihen tyttöön, joka hyppii ja kieppuu ja laulaa mukana ja ottaa ihmisiä kädestä ja juoksee bileiden läpi tai ryömii pöydän alta sen sijaan että kiertäisi pöydän. Johonkin hyvin vapaaseen ja avoimeen, välittävään ja läheisyydenjanoiseen. Siihen, jota ystävä kutsuu kirjeessään villihevoseksi: otukseksi, jolla on herkät korvat ja kerkeät jalat ja joka on valmiina nelistämään vaikka maailman ääriin hetken päähänpistosta. Toki join boolia ehkä vähän runsaanpuoleisesti. Mutta ehkä sekin on ookoo aina välillä.

Eilisestä kaikuu etenkin tanssilattia, jolla viihdyin siinä määrin, etten käynyt keskusteluja ennen kuin myöhään yöllä, keho täysin laskeutuneena, varvas vähän jomottaen, mutta ei mitenkään vaarallisesti. Ja sitten tietysti myöhäiset keskustelut, joita kaikkia luonnehti voimakas läheisyys ja lämpö, keskittyminen ja läsnäolo. Koska naapuri alkoi valittaa, bileet siirrettiin yhteen kaukaiseen huoneeseen ja siellä sitten kaikki jäljellä olivat ahtautuivat yhteen sänkyyn makamaan. Itsekin käperryin kahden luottoystävän väliin, jonkun pää oli lantioni päällä ja yön puoliunisina tunteina silitin ihmisten kasvoja ja kauloja ja hiuksia, hieroin varovasti hartioita ja selkälihaksia ja rapsutin hiuspohjaa, eikä minun tarvinnut olla hetkeäkään erossa toisista kehoista. Kunpa aina voisi nukkua noin! Vai kyllästyisikö siihen? Voisiko niin käydä? Mutta sellaista saa kokea niin harvoin, että se tuntuu ihmeelliseltä, hieman samanlaiselta kuin joskus kun on talvi ja oikein kirkas pakkasyö ja tähdet hohtavat salaperäisinä ja niin kaukana ja taivaan kaari on valtava, valtavampi kuin koskaan muulloin. Tai kuin valtameren luona, sen huoahtaessa ja vyöryttäessä suolaisia aaltojaan, pilvisenä päivänä, kun on vielä viileä eikä rannalla ketään muuta ja voi kuljeksia hiljalleen ja potkiskella hiekasta esiin elämän jälkiä ja meren läsnäolon aistii vaikka sille kääntäisi selkänsäkin.

Kuten aina pyhän kanssa, ei nytkään nauru ole kaukana. Jossakin vaiheessa yksi sänkyilijöistä taitaa vähän hiiltyäkin, kun hihitys ei ota loppuakseen. Mutta enimmäkseen tunnelma on nimenomaan hiljainen (mikä on aivan eri tuntu kuin vaisuus). Ihmettynyt.

Aamulla on lähdettävä, se tuntuu surulliselta. Ja nyt kaikki ovat kadonneet ja on äkisti jo melkein yö ja olen yksin asunnossa ja jalalla on vaikeaa seistä. Harmaa sentään on täällä, se rakastaa kosketusta samalla tavalla kuin itsekin rakastan, raastaa kielellään kämmenselkää ja kellahtaa, kyöhnää ja puskee. Keträä. Ryvemme ylilajisessa läheisyydessämme, laumassamme. Harmaa käyttäytyy toisin nyt kun olen täällä yksin, vaatii ja antaa enemmän huomiota ja läheisyyttä. Toivoisin sen olevan tällainen muutenkin, mutta miten kertoa se kissalle?

Ikävöin edellistä iltaa, mutta tunnen samalla viiltävää onnellisuutta, koska hitto vie, minulla on niin lähellä asioita, joita voin ikävöidä. Kurjinta olisi, jos pitäisi ikävöidä vain aina jotakin hirvittävän kaukaista kuten lapsuutta tai kaksikymppisyyttä tai sitten vaihtoehtoisesti jotakin tulevaa ja tapahtumatonta. Ja oikeastaan kaiut, jotka edelleen tunnen, ovat niin lähellä, että ne ovat melkein tässä enkä siksi tunne itseäni vaisuksi enkä yksinäiseksi, vaikka olenkin yksin kotona kissojen kanssa.

Kohta pitäisi varmaan pystyä nukahtamaan. Se tuntuu jotenkin mahdottoman vaikealta. Toisaalta uskon, että kun nukahdan, näen ihmeellisiä, kimmeltäviä unia, lentämisunia, sukellusunia, laukkaamisunia, unia joissa kasvillisuus huojuu massiivisina syvyyksinä, joiden läpi on helppoa puikkelehtia, unia joissa kampa on painunut lammen pohjaan ja lumme alkanut kasvaa hiuksista ja vadelmat loistavat yössä kuin ne olisi kylvetetty punaisessa fosforissa.

Surumieli

Olen viime päivinä miettinyt menneisyyttäni, koska kerroin siitä yhdelle ihmiselle semmoisena könttäversiona, joskin tiettyyn teemaan fokusoiden. Tuntui raskaalta saattaa kaikki tapahtunut tekstimuotoon, lukea se läpi ja vähän sävähtää, että se kaikki on jäänyt taakse. Miten paljon virheellisiä uskomuksia, toiveikkuutta väärissäkin paikoissa, halua ponnistella, väärää halua niellä epämukavuudet ja kummallinen käsitys siitä, että kestän ihan mitä hyvänsä, kunhan vain heittäydyn oikein muulimaiseksi. Kun kirjoitin, mielialani vaihteli kauhusta ja avuttomuuden tunteista viiltävään suruun, kiukkuun ja sitten äkisti voimaantumiseen, koska se kaikki on kuitenkin eletty läpi jo ja tiedän monet tietämäni asiat sen takia, että olen kokenut tuon, minkä olen kokenut. Niin kuin että tiedän, etten kestä ihan mitä vaan. Että tiedän toisten ympäristöjen ja ihmissuhteiden saavan minut iloiseksi ja toisten vetävän minut sellaiseen suohon, josta ei noin vain kaivaudutakaan ylös. Välillä en pystynyt kirjoittamaan itkemiseltä. Joidenkin asioiden katsominen silmästä silmään on edelleen niin raskasta, että ne on nostettu arjessa ikään kuin hieman sivuun enkä jatkuvasti palaa niihin. On kuin elämässäni olisi aika paljon aukkoja, koska on alueita, jotka on aidattu lippusiimoin ja joissa ei niin paljon jaloitella käytännön syistä. Tiedän, mitä alueiden sisällä odottaa, selviän kyllä sinne ja ulos, mutta ei ole käytännön kannalta järkevää kulkea niiden halki päivittäin. Tai edes kuukausittain. Ja siitä on pitkä aika, kun olen kerralla kävellyt niiden kaikkien läpi.

Sitten tämän kaiken keskelle hyökkää juhannus ja päätämme aattoaamuna pitää bileet, koska kelit eivät suosi aiempaa suunnitelmaamme, pyöräretkeä. Puunaamme kämppää koko päivän, iloitsemme ja jännitämme. Muutama ihminen ilmoittautuu extemporejuhliin. Odotan iltaa.

Sitten tapahtuu jotakin, nyrjähdys. On vaikeaa attribuoida, mikä saa iloisen ja odottavan mielen äkisti upoksiin. Ehkä se on kaiken summa, se miten on pyörittänyt menneisyyttä edelliset päivät, se tuntuu edelleen unissa, mielleyhtymissä, se, miten vieraat laittavat soittolistaan kappaleita, jotka vievät muistikuvia entistä enemmän tuohon aikaan, koska musiikki on siltä ajalta, ehkä se on jokin jännite, johon reagoin, tai sitten se puolitoista lasia viiniä, jota hitaasti lipittelen, alkoholi yleensä vahvistaa pelkojani enemmän kuin poistaa estoja, tai ehkä se poistaa estot muistikuvilta, jota eivät tee ollenkaan hyvää tilanteisiin virittymisille ja ihmisiin luottamiselle, no, yhtäkaikki, äkkiä on kuin itseni ympärille olisi pystytetty lasinen seinä ja jokin vaimennuspedaali olisi päällä ja seinän sisällä suru tihentyy, kunnes en meinaa nähdä siitä ulos. Ponnistelen säilyttääkseni uteliaisuuteni tähän tilaan. Se on vaikeaa, mutta onnistuu mitenkuten. Kuitenkin huomaan, miten vaikeaa minun on sanoa mitään silloinkin kun olisi jotakin sanottavaa. Ei sillä ole mitään väliä, ajattelen, istun ja vajoan jonnekin syvemmäs. Musiikkikin on raskasta ja hidasta ja surumielistä ja pysähtynyttä. (Minusta kahdeksankymmenluvun musiikki kuulostaa sen ajan arvomaailmalta: yksinäisyydeltä kaikkien valtavien mahdollisuuksien keskellä, musiikki on avaraa, suuritilaista ja kaikuisaa ja sen kaiken keskellä vaeltaa käheästi nyyhkyttävä saksofoni.) Olen vain ja kestän tuota tilaa. Ja jossakin vaiheessa ajattelen, että onpa absurdia, tällainen mielenmaisema, kun viimeksi kotibileissä oli niin kivaa kuusi päivää sitten.

Siinä istuessani ja keskittyessäni tuntemuksiin (kommunikaatioon en oikein voi keskittyä, koska minusta tuntuu, etten osaa sanoa kuitenkaan mitään mielenkiintoista ja pelkään myös, että jos koettaisin sanoa jotakin, se kuulostaisi loukkaavalta - pelkään nyt tämänkin kuulostavan loukkaavalta niistä, jotka olivat paikalla mutta se on turhaa, loukkaantua, kaikki käyttäytyivät ystävällisesti ja joskus näin vain käy ja sitä on kenenkään turhaa attribuoida itseensä - ja tunnen itseni typeräksi kun vain istun ja kuuntelen repliikkejä, jotka ovat irralisia, sana kerrallaan rapsahtaa tajuntaani merkityksettömänä, ja lopulta suljen korvani niiltä) tajuan, että tämä suru on hyvin erilaista kuin suru nuorempana, sinä aikana, jota musiikki ympärilläni hengittää. Silloin minulla oli paljon hatarammin toiveikkuutta. Paljon huonommin selviytymiskeinoja. En voinut ajatella, että okei, huomenna menemme pyöräretkelle yhdessä sen kanssa, joka rakastaa minua ja jota rakastan, kaikesta jaetusta surumielisyydestämme ja kummallisista intuitioistamme huolimatta - huomaan hänenkin eristyneen kuplaansa, hän kyllä yrittää ja sanailee enemmän kuin minä, mutta tunnistan siinä vieraan kaiun, hauskan veikon esittämisen - ja voin kuunnella sellaista musiikkia, joka äkisti kannattelee olemistani, kiskaisee sen surusta kuin irtoamaisillaan olevan hampaan. Nyt tiedän, että voin tehdä niin, ja sinne saakka voin vain istua tässä ja kestää. Tutkia oloa.

En uppoa syvemmälle enkä ajaudu mihinkään itsetuhoisiin ajatuksiin, kellun vain ja tutkin sitä, miten vaikeaa minun on virittyä kehenkään. Ikään kuin toiset istuisivat kilometrien päässä.

Myöhemmin menemme vielä yhdessä yökävelylle. Jo silloin mieleni alkaa reagoida taas virkeämmin, vaikka laulaminen onkin vielä uikuttamista ja pihinää ja menee ihan nuotin viereen silkkaa epävarmuutta. Kun saamme tanssia vähän Tervasaaren juhannuksessa, surusta suurin osa katoaa, rintakehä avautuu ja hengitys alkaa kulkea. Voi, mitä olisi elämä ilman tanssia? Helvetti.

Ja nyt kun kuuntelen aamulla charlestonia ja sunny side of the streetiä, löydän taas sen kehon, joka toipuu iskuista ja oikaistuu ja pystyy päättelemään intuitiivisesti, koska vaimennuspedaali ja seinät ovat poissa, ja toiveikkuus nostaa päätään ja ravistelen harjaani ja ihmettelen, ihmettelenpä vain, miten kummallisia minäntiloja tilanteet suitsuttavat, ja miten vaikeaa niitä on ennakoida, miten vaikeaa on sanoa, missä tilanteessa käy varovaiseksi ja kääntyy sisäänpäin ja missä tilanteessa äkisti jalat kantavat ja nauru on herkässä.

Kotibileissä

Pitkästä aikaa kotibileet! Ihmisiä istumassa ja ryömimässä lattioilla, zentyypit hirveässä hutakassa, juhlien emäntä jokseenkin tolkuttomassa tilassa täynnä levottomuutta ja läheisyyttä, painostava kuumuus ja sitten uskomaton sade, ystävän matkalla rapaantuneet jalat, jotka hän esittelee useamman kerran. Keskustelua karkeista, kontakti-improvisaatiosta ja siitä, onko objektiivista totuutta ja millainen onkaan mestarin ja oppilaan suhde. Juon puoli lasia viiniä ja juurrun tilaan. Viini maistuu hirvittävän pahalta. Siitä on ikuisuus, kun olen juonut alkoholeja edellisen kerran.

Vompsu haluaa lähteä kotiin aikaisin, häntä väsyttää. Jään istumaan huoneeseen ja tunnen itseni hirvittävän yksinäiseksi siinä keskellä ystäviäkin. Ja silti yhteys ei katkea. Ei, vaikka toinen nukkuu toisessa asunnossa, rauhallisena. Olen pyytänyt yhdeltä ystävältä apua ja saanut sitä, arvannut oikein, kuka ehkä osaisi auttaa minua sanallistamaan sen, mikä on askarruttanut jo jonkin viikon. Se tekee jotenkin rauhalliseksi, vaikka päivällä onkin sattunut kaikkea omituista kuten että unohdan vaatekaapin oven ja pyörän lukitsematta eikä silti mitään katoa, ja että lokki paskantaa täyslaidallisen tukkaan, jota koetan kuivata bileiden kunniaksi laineille. (Se laineista, tulen bileisiin lokinpaskasta pestyllä märällä päällä nutturalle sutaistuna ja unohdan avata hiukset siinä vaiheessa kun ne varmaan olisivat kuivat. Ei näistä ulkonäköasioista oikein vain tule mitään, en osaa semmoisia. Onneksi Vompsu ei välitä niin sellaisesta, hänelle kelpaan vaikka lokinpaskaa päässä. Pari päivää sitten myös pihkastin paitani ja istuin koiranpaskan päälle puistossa, mikä ei sekään tunnu häiritsevän Vompsua tippaakaan, vaikka unohdankin pestä ne housut ja se on minusta jo ehkä vähän ällöä ensin, mutta sitten ajattelen, että hitto vie, olen hiihtänyt näissä nyt jo kaksi päivää paskanjämineen, en enää saastu näistä kun en ole ennemminkään saastunut.)

Bileissä tajuan myös selkeästi, että oma levottomuuteni, josta olen ollut hurjan huolissani, on kuitenkin vielä aika pientä verrattuna monen muun ihmisen levottomuuteen. Tai ainakin ilmenee eri tavalla, sellaisella tavalla, jota pohjimmiltaan osan kuitenkin käsitellä ihan tyydyttävissä määrin, olkoonkin, että unet käyvät värikkäiksi ja unohtelen päiväsaikaan perusasioita kuten lukita fillarin. En osaa tässä tilassa närkästyä yhtään mistään, ja jaksaisin varmasti istua aamuun asti, ellei seuraavana päivänä - nyt - olisi paljon tekemistä.

En kyllä tiedä, saanko tänään oikein mitään tehtyä, koska vaikka lähden bileistä kolmen jälkeen ja olen sängyssä puoli neljältä hampaat pestyinä ja ihanan uneliaan miehen viereen käpertyen, en saa unta. Nyt kello on jo kahdeksan enkä ole edelleenkään nukkunut lainkaan. Bileet ja kaikki kerralla nähdyt ihmiset - olen tavannut ihmisiä kovin vähän viime aikoina, vain muutamaa läheistä naista yksi kerrallaan - vain kiihdyttää minut sellaiseen tilaan, että makaan levollisena vuoteessa ja olen tyytyväinen siitä, että olen siinä enkä missään muualla, ja sitten samalla oivallan asioita yksi toisensa perään ja olen kiitollinen ja liikuttunut siitä, ettei elämäni tarvitse olla levotonta, ettei minun tarvitse juoda viiniä, että voin oikeastaan elää rauhallisesti ja kuunnella kehoani ja ottaa asian kerrallaan, ettei ole kiirettä mihinkään. Olen vähän huolissani joistakin ystävistä, mutta sekin on kepeää huolta, koska tajuan samassa kun ajatus välähtää, etten voi oikeastaan niille asioille kovinkaan paljon. Ja joka tapauksessa en osaa olla rakastamatta näitä ihmisiä, se on selvää, en osaa oikein kunnolla loukkaantua ja se taas tekee tarpeelliseksi joidenkin rajojen asettamisen.

Haluaisin asettaa rajat niin, etten loukkaisi ketään, mutta tiedän sen mahdottomaksi. On siis asetettava ne niin, etten loukkaa ketään tarkoituksella ja että tarkastelussa on nimenomaan pidempi näkökulma, rikkoontumisen ja korjaamisen sykli, halukkuus suoristaa uudelleen joskus jo lommoutunutta.

Hassua, miten tuollainen pieni juhla, jossa kaikki kommunikaatio on helposti hassunkurista ja hihittävää, saa miettimään suuria, juhlallisia ajatuksia, pitkäkestoisia linjauksia, tuntemaan itsensä taas hieman enemmän osaksi ihmiskuntaa ja ystäväpiiriä. Filosofian seminaareissa ja vakavissa kriisikeskusteluissa kun itselleni tapaa käydä aivan toisinpäin, vaikka niissä näennäisesti pyöritetäänkin keskittyneesti juuri niitä asioita, joita nyt uneton yö lempeästi kehrää minussa kaiken hupsuttelun ja keveyden jälkimaininkeina. En haluaisi ajatella etsiväni tasaista ja kaikkialla toteutuvaa "tasapainotilaa" keveän ja raskaan, hupsun ja kuolemanvakavan, hilpeän ja masentavan välillä, vaan tonkivani sinnikkäästi tilanteessa kuin tilanteessa (no, ainakin ihannetapauksessa) siinä piilevät erilaisten suhtautumisten mahdollisuudet, alut, aavistukset, ja rekisteröiväni ne ja suhtautuvani niihin kaikkiin samaan aikaan huolellisesti ja irtipäästäen.

Liekö mahdollista.

Mutta se on ainakin taas todettu, että bileet ovat itse asiassa parhaat, kun ei juo juurikaan viiniä. Jos olisin juonut viiniä, olisin tullut provokatiiviseksi ja levottomaksi, tuntenut todennäköisemmin itseni hylätyksi ja toivottomaksi ja niin edelleen. Nyt taas vain kestin ujouttani ja sitten äkkiä se oli kadonnut ja oli hyvä olla ja keskustella ja hihitellä. Ja muistan keskustelut ja - no, pidän vain parempana sitä, että mieleni ei ole vääntynyt samealle mutkalle, joka jyskyttää seksuaalisuutta ja pelkoa omasta kelpaamattomuudesta tainnuttavalla taajuudella. Alkoholin kanssa on vaikeampaa liikkua keveästi, niin hullulta kuin ajatus aluksi tuntuukin. Mutta niin se tuntuu vain olevan, ainakin minulla. Muilla ehkä toisinpäin, ja itsellänikin ehkä joissain elämänvaiheissa se on mennyt toisinpäin, mutta ei näemmä enää.

Mielenkiintoista.