Ulkona taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita

Salaojaukot ovat kaivaneet talon etupuolen auki. Kasvilaatikoiden raameja on viety pihan perukoille turvaan, mullat tönitty miten kuten ympäriinsä. Kolme hylättyä työkonetta on tuiskaistu pihalle hajalleen, kunkin ohjaamo ja kauhat ties minne osoittaen. Ne odottavat maanantaita. Työmiesten mielestä asumme kaukana, he ovat henkisesti sukua isälleni, jonka mielestä asumme Inarissa asuessamme kolmenkymmenen minuutin ajo- tai junamatkan päässä Helsingistä. Koska olemme kaukoasiakas, meidän luonamme möyritään neljä superpitkää päivää ja sitten on kolmen päivän viikonloppu, johon lukeutuu myös perjantai. 

Eilen kun kaivettiin oven edustaa, talosta ei päässyt ulos aamupäivän aikana. Minun oli pakko päästä töihin, joten minulle tuotiin kaivannon reunalle kone, joka ojensi sirosti nostinkauhansa. Astuin nostinkauhaan ja loikkasin siitä kaivannon toiselle puolen. Koira sen sijaan sai pissata ja kakata eteiseen oven raapimisesta ja uluttamisesta huolimatta. Kun kaivanto oli luotu umpeen ja ovi taas kuljettavissa, koira oli jo ehtinyt tykästyä järjestelyyn ja kävi sen kummemmin ilmoittamatta tarpeillaan eteisessä. Mitäpä sitä ilmoittelemaan, kun ei sillä näy enää olevan seuraamusta, että ovi lennähtää auki ja pääsee pihalle raivoamaan. Itse asiassa sisäkakkaaminen on miellyttävämpää, ei tarvitse koskea tassuilla märkää maata. 

Vompsu on koiran kaltainen, ihmettelee miesten ammatinvalintaa. Katselee välillä ikkunasta kaivannon etenemistä, pohtii ääneen, millaista olisi tehdä tuollaista työkseen. Ulkona päivästä toiseen, siirtäen savea hiekkaa kiveä, haravoiden alustaa tasaiseksi, poraten patolevyä seinään.

Kissoja salaojaremontti hermostuttaa. Jompikumpi on pissannut sohvan selkänojaan. Jos olisikin pissannut sohvan tyynylle, sen olisi voinut pestä. Mutta miten pestään sohvan selkänoja? Höyrypesurilla, ehdottaa Vompsu. Niin, voihan sitä höyryttää. Mutta poistaako se tuoksahduksen? Nyt kukaan ei halua oleskella sohvalla tai edes olohuoneessa. Ehkä heivaamme sohvan helvettiin nyt kun se on kusautettu. Se ei alunperinkään innostanut minua, tämä on ensimmäinen sohva asunnossani ja annoin sen jäädä, kun kerran saimme sen talon mukana ilmaiseksi. Mutta kissat ja Vompsu rakastavat sohvaa. Tai siis, rakastivat, ennen pissankumousta. 

Kaiken muun eriterallin ja pesukoneessa kusirättien pyörittämisen päälle omat kuukautiseni alkavat. Siitä tulee lisää pyykkiä. Tältä se tuntuu: Herään keskellä yötä sankkaan kissankusen hajuun. Haistelen tyynyliinaa: kauhistus! Haistelen lakanaa: kauhistus! Haistelen peiton reunan: voi helvetti! Revin liinavaatteet irti, raahin pesukoneeseen, kello on kolme yöllä. Uudet liinavaatteet. Mutta kusi haisee edelleen. Haistan pipoa: saatananperkkules! Ja sitten, paitaa: syyllinen löydetty, tästä intensiteetistä ei voi erehtyä! Paita oli jäänyt saunomisen ajaksi sohvan selkänojalle ja se oli käyty kusauttamassa ja se on leimannut hajun kaikkialle muualle. Housutkin haisevat lievästi kissankuselle, joten uudet pyjamanhousut. Sujahdan lakanoihin. Herään parin tunnin kuluttua tuntuun, että kaikkialla on märkää. Ensin tulee mieleen, että koira tai kissa on käynyt pissaamassa päälleni. Mutta ei, vertahan se vain. Kaikki on veressä. Veri ei onneksi haise niin pahasti tuoreena. Kello on puoli kuusi. Vaihdan lakanat ja pyjaman toisen kerran yön aikana. Onnistun vielä nukahtamaan sen jälkeen ja nukun melko pitkään vaikka koneet kuinka murisevat seinien ulkopuolella.

Nyt on perjantai ja työmiesten viikonloppu alkanut. Huomaan taas sosiaalisuuteni: heitä on vähän ikävä, minusta meillä on mukava rupattelusuhde, vähän kuin tietyt sukulaismiehet olisivat palanneet manan takaa ja heidän kanssaan voisi taas pohtia ja nauraa. Aika nopeasti sitä tottuu vieraiden läsnäoloon, etenkin jos he ovat sijoitettavissa omaan sisäisen kuvaston luotettavan kuviin. Meillä ei ole verhoja missään ikkunoissa, joten vaatteet on nyt käytävä vaihtamassa saunassa, jossa on sumennettu ikkuna. Muuten työmiehistä ei ole mitään vaivaa. He hoitavat omat ruokansa ja vessakäyntinsä jossain muualla. 

Menen tutkimaan pihaa kahdeksan pintaan aamulla hieman samaan tapaan kuin tutkitaan merenrantoja tai vieraita kaupunkeja. Miehet ovat koneineen möyrineet pihaa kaiken valoisan ajan, joten en ole aiemmin päässyt tutkimaan kunnolla. Ja kas, heti väistyy sisätilablues. Päivä sarastaa, kauhoin summittaisesti työnnellystä hiekkakuoppahiekasta pilkistää kivien kulmia. Varsinainen maaperähän täällä on savea, sitä on 18 metrin kerros, mutta talon kohdalta on jyrätty savea pellolla eteenpäin ja tuotu tilalle hiekkaa jostain hiekkakuopalta rekkalasteittain, olemme kuulleet naapurilta. Kiviä! Jääkauden pyöreäksi kirnuamia kiviä! Koko ajan kiviaarre on odottanut pihassa löytämistään! On minulla hanskatkin, mutta ne pitää tietysti riisua kiviä tönkiessä ja punnitessa. 

Haen vetokärryni ja ryhdyn kaivamaan kiviä käsin maasta ja lastaamaan kärryyn. Mikä ilo!

Jossain vaiheessa huomaan koiran kadonneen. Ehdin huolestua hetken - kuulin sen haukahtelevan jossain taustalla tyytymättömänä, ja nyt kun koira-aidat on jyrätty koneiden tieltä sivuun, se voi tietysti olla kävellyt minne saakka tahansa. Syyllisyys häilähtää, keskittyä nyt kiviin elävän sijaan! Mutta pikatarkistus osoittaa, että koira on mekkaloinut oven takana sen verran tarmokkaasti, että mies on käynyt päästämässä sen sisään. Ei sitä kiinnosta kiviurakka eikä märkien katujen ja metsien maailma vaan lämmin sänky.

Jatkan kivien kanssa kanssa kunnes Vompsu tulee kysymään, enkö aio syödä lainkaan aamiaista. 

Tosiaan, aamiainen. Semmoinenkin olisi hyödyllinen juttu. En ole muistanut tämmöisiä maallisia asioita innoltani. Huomaan, että on myös kakkahätä, sekin on piilotellut kivi-innon taustalla. Innostus on kummallinen lahja, se saa kadottamaan tietoisuuden sisäisestä tilasta jokseenkin täysin. Vasta tarpeiden käytyä aivan pakottaviksi kehonsa huomaa. Onneksi Vompsu keskeyttää kivi-innon ennen kuin olen kiskonut itseni alaselästä aivan juntturaan tai rakentanut migreenin pohjan raatamalla ilman asiaankuuluvaa ravitsemusta. 

Kivi-into on palaamista vanhaan. Siihen lapseen, joka lomamatkoilla keräsi valtavat kassilliset kiviä ja alkoi itkeä kun niitä kaikkia ei saanut ottaa mukaan kotiin. Vaikka kuinka ajattelin itsekin miesten töitä pihassa katsellessani, että onpa outoa työtä, vähän kuin joku jatkaisi hiekkalaatikkoleikkiä lopun elämäänsä, niin pakkohan se oli jo siinä samoin tein myöntää, että omat hiekkalaatikkoleikkini ovat edelleen asteen älyttömämpiä. Miehet sentään käyttivät lapioita ja asianmukaisia suojavarusteita, kun itse vääntelen kiviä ja maata hanskoitta. Nytkin kirjoittaessa sormet vähän aristavat, koska hiekka oli niin karkeaa että sormenpäät hioutuivat aivan sileksi. Vaan pianhan ne harjanteet kasvavat takaisin entistä ehompina. Miehet saavat toimistaan rahaa ja tekevät isosti jälkeä. Kaivanto on puolitoistametrinen, metrin levyinen. Maata siirtyy nopeasti koneen kauhoilla. Itse pipertelen laatikon tai ruukun kerrallaan, tai penkin, ja kannan multasäkit, hiekkasäkit, kivet käsin ja käsivetoisin kärrein. Liekö kyllästyisin tuommoisen koneen ohjaamossa, enhän saisi kosketusta multaan ja kiviin. 

Syötyäni aamiaisen pistän viestiä Kalifornian-naiselle, että meillä on pihaan tullut varsinainen taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita. Jos joka päivä miesten työtauon ajan korjaan niitä kärryllisen talteen, minulla on viikonlopun jälkeen kolme kärryllistä kiviä! Rakennamme Kalifornian-naisen kanssa kivistä, polveilevaa polkua halki puutarhan. Siihen on kohta lisää materiaalia eikä tarvitse ostaa kiviä ja niiden kuljetusta rahalla. Hölmön hommaahan se semmoinen on, jos noita kerran tuossa pihassa on odottamassa talteen ottamistaan. 

Kummallista on ihmisen onni, kummallista: saada olla märässä lokakuun aamussa ulkona, pinota kiviä käsikärryyn ja raahata niitä kasaan niin että voi sortsikelien aikana taas hikoilla, kaivaa, sovitella, tunkea ja rakentaa kivistä pikku jokea, jonka solinan melkein kuulee astellessaan sitä pitkin paljain jaloin. Polku näemmä syntyy täysin kierrätyskamasta, täältä löytyneistä kivistä ja naapurin pihaltaan purkamista tiilistä, jotka olivat hänen makuunsa liian sammaleiset ja säistyneet. Minä en tietysti uusia tiiliä haluaisikaan. Parasta on, jos polkujoki näyttää siltä, että on polveillut täällä jääkauden sulamisvirroista saakka. 

Niin että mitä tulee siihen kuvaan, joka minua ohjasi tänne taloon, kuvaan tuolista kukkivan hedelmäpuun alla, pahoin pelkään, että onneni näyttää vähän toisenlaiselta: myllätyltä maalta, kiviltä käsikärryissä, mudalta eteisessä. Vaan ehkä kun käyn vanhaksi, ehkä sitten minulla on kivinen virta, jonka varrella istua hedelmäpuiden kukkiessa ja lausua mielessään rakkaimpia runoja, yrttiteemukissa muutama lehti suoraan penkistä napsaistuna. Eikä se niinkään tule menemään. 

Mutta tunnen itseni täällä onnelliseksi, etenkin sellaisina aamuina, kun unohdan innoltani aamiaisen. 

Kun ei ole varaa olla investoimatta ja muovipintojen rumuuden piilottaminen

Yksi hyvä puoli taloustieteilijän kanssa taloudenpidosta on se, että se laskee kaiken huolella. Siinä missä mulle riittää tieto, että parinkymmenen aurinkopaneelin sarja tuohon katolle maksaisi takaisin itsensä kymmenessä vuodessa, ja toimintaikää on sitten vielä parikymmentä vuotta lisää, se laski paneelien kuukausittaisen hyödyn viiden viime vuoden keskiarvotuotoilla ja meidän arvioidulla kulutuksella ja viiden viime vuoden sähkön spothinnoilla. Sai sen saman, että kymmenisen vuotta menee, että maksavat itsensä takaisin. Mutta sitten seuraavaksi se laski, että miten paljon ne elinkaarensa aikana tuottavat hyötyä, ja miten paljon meidän sijoituksemme kasvaa korkoa, ja mikä on sen hyöty verrattuna vaikkapa asuntolainan nopeammin takaisin maksamiseen. Jos joku muukin näitä harkitsee, niin kerron, että sijoitus (kuukausittain korottomalla osamaksulla maksettuna) kasvaa korkoa (ja tietysti myöskin korkoa korolle) yli kuuden prosentin vuosivauhtia, ja että verrattuna asuntolainan lisämaksuun samalla summalla kuukausittain pois hyötyä kertyi yli 8000 euroa. (Nämä on tietysti nyt laskettu meidän talon ja lainan spekseillä, ja kohteet ovat erilaisia.)

Alkaa vähitellen näyttää siltä, että sen sijaan, ettei meillä ehkä ole ihan heti varaa aurinkopaneeleihin, meillä ei todellakaan ole varaa olla korjaamatta 10000 euron sijoituksesta yli 8000 euron hyötyä. Emme me niin äveriäitä ole, että voisimme jättää tuollaisen hyödyn käyttämättä. Toki sen vähän yli satasen kuussa voisi käyttää johonkin muuhunkin, vaikka ulkona syömiseen, matkusteluun tai kasveihin. (Noista itseäni himottaa vain viimeinen mutta siihen kyllä kaataisin helposti useammankin talouden varat, jos antaisin itselleni ihan vapaat kädet.) Mutta jotenkin miellyttää tämän sijoituksen järkevyys.

Näyttääkin siltä, että jo tänä ensimmäisenä asuinvuotena investoimme taloon ja sen järjestelmiin vähintään 10 prosenttia itse talon arvosta... onneksi sentään korottomin maksujärjestelyin. Eikä meidän ole silti tarvinnut vielä lopettaa yhtään hyväntekeväisyysjärjestön kuukausittaista avustusta. Ja niin kuin mä pelkäsin, että muutto tänne romauttaa taloutemme, puff vaan. Sillä, että elää vuosia köyhyysrajan alapuolella, on pitkät jäljet.

Pitkäperjantain aamu: maalasin lidlistä halvalla löytyneellä vaaleanturkoosilla kalkkimaalilla joogahuoneen vaatekaapin ovien rumat kiiltävät muovilevyt, valkoisella keittiömaalilla meidän karmivan tumman puuta huonosti jäljittelevän muovisen keittiön välitilan. Iltapäivällä kerros nro kaksi. Kyllä ilahduttaa nähdä, miten ruma muovi peittyy. Sekin ilahduttaa, että tämä "remontti" maksoi huikeat 45 euroa. (Tyypillinen minun investointini, tuon verran uskallan sijoittaa, koska voin ajatella, että kuittaan sen yhdellä 90 minuutin opetuksella.) On kyllä hintansa väärti, sen voi jo nyt sanoa. Joku äveriäämmäksi itsensä mieltävä ehkä olisi repinyt muovilevyt pois ja kaakeloinut, mutta - - kuten sanottua, olen tottunut elämään alle köyhyysrajan ja se, että nyt tienaan hetkellisesti sen yli, ei tarkoita, että osaisin ajatella kuten kai keskivertoaikuiset ajattelevat, että haluaa ne kaakelit ja sillä siisti. Ajattelen, että ehkä sitten kun salaojaremontti on maksettu ja keittiön halpiskaapit hapertuneet viidentoista vuoden päästä, sitten voi pistää nätit kaakelit! Ja sittenpä niistä vasta iloitseekin. Vaikka voi toki olla, ettei silloin enää ole hengissä, tai on tosiaan kipannut nurin koko talous. Ei voi tietää. No mutta nyt kämpän kamalimmat pinnat on piilotettu. Olen tyytyväinen.

On kyllä ihan huippukivaa, että nyt on koti, jossa saa tehdä asioita, päätöksiä ja laskelmia. Tuntuu onnelliselta sekin, että viimein löysi ammatin, jossa tykkää olla, enimmäkseen, ja jossa töitä tuntuu riittävän just niin paljon kuin vain jaksaa tehdä. (En jaksa yhtä paljon kuin moni muu, mutta ei se mitään, koska mulle riittää vähempikin elintaso.)

Putteilua ja sopeutumista

Tuntuu keväiseltä, vaikkei sitä olekaan helppoa uskoa Karnatakan kevään jälkeen. (Siellä sanoinkin Faunille, etten oikeastaan osaa murehtia sitä, ettemme päässeet viime keväänä Ruissalon metsään, josta olin niin kovasti haaveillut - koin nimittäin ihan hyvät ruissalofiilarit Karnatakassa. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettenkö tänä keväänä voisi haluta Ruissaloon...) Mutta kevät taitaa olla enemmän kuin lämpötila tai silmut tai linnut. Sillä on jotakin tekemistä taivaan kirkkaan huikaisevuuden kanssa. Sellainen taivas siintää toisinaan marraskuussakin, ja silloin on vain sanottava, että näyttää aivan keväältä.

Putte, kuten olemme päättäneet ristiä siskolta tulleen koiran uudestaan, alkaa hitaasti sopeutua. Se paljastuu aivan erilaiseksi kuin sisko on kuvannut. Erilainen ympäristö, erilainen minä, näinhän se menee. Täällä Putte saa juosta vapaana jäätä umpihankea, sen ei tarvitse tapella ruoastaan toisten kanssa ja se saa nukkua rauhassa vaikka suljetun ovenkin takana, jos haluaa. Sen kanssa jaksetaan harjoitella temppuja jonkin verran, mistä se selvästi nauttii. Sen on kunnioitettava toisten eläinten rauhaa ja toiset eläimet tarpeen tulleen laitetaan kunnioittamaan sen rauhaa. Jotkut ihmiset uskovat siihen, että muiden eläinten tulee itse saada ratkaista arvojärjestyksensä ja päivärytminsä, itse olen enemmän sovittelun ja hiljakseen totuttelun kannalla. Jos eläinten päätettäväksi jättää kaiken, tulos voi olla rähinää ja pitkällistä kyräilyä. Usein jo hyvin minimalistinen interventio (tarvittaessa tilanne rauhoitetaan hetkeksi) takaa sen, että ensimmäiset kokemukset toisesta jäävätkin myönteisiksi, mistä on hyvä kehittää ystävyyttä ja kiintymystä eteenpäin.

(Ei se niin erilaista ole kuin ihmisten kesken. Mekin välillä tarvitsemme interventioita ja omaa tilaa rauhoittua. Rauhallisena on sitten taas hyvä kohdata toiset.)

Käyn vanhassa koulussani, sen klinikalla. Huomenna menen sinne valvomaan opiskelijoita sijaisena. Hauska keikkatyö, vaikken koe oikeastaan osaavani paljonkaan sen enempää kuin vuosi sitten itse klinikalla opiskellessani. Mutta kaipa entinen opettaja tietää paremmin, mihin valmiuteni riittävät. Eikä kai kukaan voi kaikkea tietääkään... ainakin minusta pesti tuntuu hauskalta ja opiskelijat vaikuttivat eilen oikein mukavilta, uteliailta ja toiveikkailta samaan tapaan kuin taisin itsekin siinä vaiheessa olla. (Hassua miten aina välillä tuntuu siltä, että kaikki järjestyy ja all-in-one -ratkaisu on keksitty. Vaikka sitä on kaikennähneen vanha ja naureskelee moiselle ajatukselle, jokin osa itsestä vakuuttuu ja pettyy hölmösti kerta toisensa jälkeen.)

Tänään on vapaapäivä. Tai no, kodinhoitopäivä. Koska yksi meistä on allerginen, imuroimme ja nihkeäpyyhimme kahdesti viikossa. Tänään on toinen noista kerroista. Heti ennen aamiaista hoidan velvollisuuden pois alta. Se tuntuu oikeastaan ihan hauskalta täällä, missä lattiaa riittää eikä tavaraa ole niin kaoottisen paljon. Muutenkin täällä isossa asunnossa huomaa, miten paljon esimerkiksi siisteys on piirteenä ympäristösidonnainen. Täällä on riittävästi kaappeja ja tiskikone sekä talon pesutupa. Ei ole vaikeaa pitää kämppää siistinä tällaisissa puitteissa. Mutta annas, kun on pieni yksiö... kuvittelisi sen menevän toisinpäin, mutta ehei.

Viime viikon tunne kaiken romahtamisesta on kadonnut. Ehkä se tosiaan oli paljolti kulttuurishokkia. Nyt olen kerinnyt tanssitunnille ja juttelemaan ystävien kanssa ja aloittanut työt ja äkkiä koenkin toiveikkuutta, vaikka viime viikolla ajatus ryhmäliikunnasta, ihmisten näkemisestä ja etenkin töistä herätti lähinnä spontaanin halun kirkua epätoivosta ja väsymyksestä.

Olen ehtinyt katsella myös asuntoja. Vaikka miten paljon kivoja kimppakämppiä. (Sekin on ratkennut, Faunikin on suostuvainen asumaan kommuunissa, eikä ymmärtänyt ollenkaan, mistä sain sellaisen käsityksen, ettei hän olisi... onnekkaita väärinkäsityksiä.) Ainoa vaan, ettei tietysti vielä ole tarjolla mitään, mihin voisi muuttaa vasta vappuna. Ei auta siis kuin odottaa ja uskoa, että silloinkin löytyy isohko keskustainen kämppä, joka on kohtuuhintainen ja jonne saa ottaa lemmikkejä. (Isoissa vuokrakämpissä näkyy olevan tämän suhteen enemmän sovitteluvaraa kuin yksiöissä tai kaksioissa.) Ja että kämppiksiäkin löytyy hulluun eläinkommuuniin...

Eilen hieroessa sattui hassu juttu. Tilan edellinen käyttäjä jätti päälle rentoutusceedeen kysyttyään ensin, haittaako se hierottavaa tai minua. Ei ollenkaan, vastasimme molemmat. Niin sitten hieronta sujui vaikertavien panhuilujen ja vaimeasti rauhoittavaan rytmiin helkähtelevien tamburiinien tahtiin. Siitä kaikesta tuli mieleen intiaaniviisauksiin hurahtanut kansanosa, mutta kun kerran musiikki ei pahemmin keskittymistä häirinnyt ja hierottavaa se tuntui tosiaan jopa rentouttavan ennestään, naureskelin sille mielessäni ihan leppoisasti. Sitten huilut ja tamburiinit sammuivat ja kuului enää epämääräistä surinaa. Välillä voimakkaammin, välillä keveämmin, välillä kuin kahta eri säveltä samaan aikaan. Ajattelin levyn kenties olevankin jonkinlainen kokoelma, jossa on erilaisia rentoutussäveliä, ja että tämä kyllä iskee minuun rentouttavampana kuin edelliset kappaleet. Soitin näytti kappaleen numeroa viisitoista.

"No nyt meillä on sitten rentoutuksena vain porien äänet kellarista", totesi hierottava. Hätkähdin vähän ja kuulostelin, mutta eivät ne minusta tuntuneet porien ääneltä. En tiennyt sitäkään, oliko huomautus sarkastinen toteamus kappaleen viisitoista laadusta vai luuliko hierottava tosiaan ääntä porista lähteväksi. Tai oliko ääni lopulta porista kumpuavaa. Kuulostelin tilannetta ja sen epävarmuutta ja minua alkoi hurjasti kikatuttaa, mutta pian se kupli tiehensä ja kuuntelin vain tuota salaperäistä ääntä ja annoin mieleni levätä siinä ja sormien, kämmenpohjan ja kyynärvarren tuntemuksissa. Sillä eikö ole aika hassua, että poria voi luulla rentoutuslevyksi tai rentoutuslevyä poriksi.

Kun hierottava nousi ylös ja pukeutui, paljastui äänen alkuperäkin - poriahan ne tosiaan olivat. Soitin näytti punaisin numeroin viimeisen raidan numeroa, mutta play-nuoli oli sammunut ajat sitten. Remontti oli kuulemma jatkunut jo viikkokaupalla ja oli tehdä kaikista talossa hulluja.

Mitähän he sanoisivat kuullessaan minun kuvitelleen heitä raivostuttavaa ääntä rentoutusmusiikiksi?

Näin päivät kulkevat, arvaamattomina.