Opettajuus

Puolimatkan kirjassa on epätoivon parahduksien aiheuttajien lisäksi myös paljon timangeja. Yksi näistä kohdista kiteyttää sen, mitä olen monesti ajatellut epämääräisesti haahuten, mutta jonka sanallistamiseen minussa ei ole ollut ytyä. Siteeraan:

Tiedon viestimiseen tarvitaan monia älyllisiä hyveitä kuten oivalluskykyä, kykyä ilmaista ajatuksensa hyvin ja tehdä täsmällisiä erotteluja. Tähän ryhmään kuuluvat myös älylliset hyveet, joita voidaan kutsua pedagogisiksi hyveiksi. Tällaisia ovat kyky esittää asioita selkeästi ja ymmärrettävästi, kyky sopeuttaa opetus luovasti opittavan asian vaatimuksiin ja oppilaiden kehitystasoon, kyky suhtautua empaattisesti oppilaisiin ja ymmärtää heidän erilaisia tarpeitaan ja lähtökohtiaan, vilpittömyys ja oppilaiden kunnioittaminen, nöyryys ja valmius oppia oppilailtaan ja kuunnella heitä. Eivät kaikki, jotka ovat taitavia urheilussa, musiikissa, shakissa tai jollain muulla alalla, pysty välttämättä opettamaan toisille osaamistaan. Toisaalta taas taitava opettaja ei välttämättä ole itse huipputason osaaja. Dorothy Delay on yksi maailman kuuluisimmista viulunsoiton opettajista. Hänellä itsellään ei koskaan ollut konserttiuraa. Hänen oppilaansa ihailivat hänen kykyään kommunikoida, auttaa heitä kypsymään taidoissaan ja itsenäisessä arvostelukyvyssään, tunteissaan ja tyylissään, auttaa heitä ymmärtämään yleisöään ja tietyn esityksen vaatimuksia. Erään hänen oppilaansa kuvauksen mukaan Delaylla on "hyvin terävä analyyttinen mieli ja verraton kyky diagnosoida ja ratkaista mikä tahansa soittotekninen ongelma". (Tapio Puolimatka, Kasvatus, arvot ja tunteet, s. 133.)

 Kuka tahansa yliopistossa opiskellut tietää, että lausunto pitää paikkansa. Ja oikeastaan ei tarvitse kuin analyyttisella mielellä mennä tanssitunneille, kun jo pian törmää samaan seikkaan. Kaikki huippuosaajat eivät tosiaankaan osaa kommunikoida oivalluksiaan eteenpäin eli ymmärrä, että toisille pitäisi saada opetustilanteessa pedattua tilanne, jossa he saavat itse oivaltaa. Ja sitten on opettajia, joita ei pidetä huippuosaajina, koska heidän huippuosaamisensa on juuri opettamisessa, ei välttämättä taidossa itsessään. He seuraavat oppilaan tekemisiä tarkkasilmäisesti, keskeyttävät, hakevat metaforia ja esimerkkejä toisenlaiseen tekemisen tapaan, korostavat, mitä pitäisi priorisoida minkä edelle. Välttämättä he eivät osu heti oikeaan (ei kai kukaan osu), mutta vähitellen he oppivat hahmottamaan, mikä mättää.

Úsein tuntuu jopa siltä, että jos jollekulle jokin seikka on aina ollut helposti aukeava, hän on (ainakin aluksi) huono opettamaan sitä. Muistan joitain saamiani kommentteja: "Yritä vaan, kyllä se sieltä tulee." - Vastaus teknisen neuvon kysymiseen. Tai: "Kun sä käyt täällä pari vuotta lisää, homma alkaa vähitellen aueta sulle." Tai: "Ei se VOI olla noin vaikeaa." Tietysti voi olla, etten ole onnistunut kysymään tarpeeksi selkeästi, mutta mielestäni siitä ei ole ollut kyse. Jos oppilas ei osaa kysyä tarpeeksi selkeästi, eikö olisi tavallaan opettajan tehtävä auttaa kysymyksen sanallistamisessa? Todennäköisesti opettajalla on siihen paremmat valmiudet. Tai no, ainakin opettajalla ja oppilaalla on yhdessä kahden ihmisen valmiudet: toinen tuntee ongelman nahoissaan ja toinen on hankkinut osaamista juuri ongelman alueelta.

Pahimpia ovat opettajat, jotka haluavat itse loistaa ja keskittyvät siihen. Sitä lajia en katsele kovinkaan montaa kertaa, en missään ympäristössä. Aikuisena on onneksi varaa valita. Kauhistuin jokin aika sitten, kun eräs opetustyötä tekevä tuttavani korosti juuri tätä puolta - että on oltava taitavampi kuin muut, ja että jos joku muu tekee paremmin, sitten on opettamassa todistetusti väärä ihminen. (Samassa yhteydessä kävi ilmi, miten tämä ihminen panostaa täysillä siihen, että myös pysyy parhaana opetustilanteessa.) Ei välttämättä, ajattelin, mutta en osannut sanallistaa asiaa niin että olisin ollut ilmaisuihini tyytyväinen. Kas, minä kun en usko, että kukaan olisi valmis tai ainakaan että se olisi opettajan tehtävä. Tai että opettajan tulisi olla parhaiten perillä kaikesta johonkin asiaan liittyvästä. Joskus esimerkiksi jollain alueella, jota on työstänyt pitkän aikaa, hionut taitojaan ja tullut kohtalaisen varmaksi omasta osaamisestaan (ahhahhaa, näitä alueita saa kyllä suurennuslasilla hakea...), saan oikein hyödyllisen huomautuksen ihmiseltä, joka katselee tekemisiä aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Silloin hänestä tulee hetkeksi opettaja. Samalla tavalla oppii siitä, että toinen ei osaa jotakin. Mikä siinä tarkalleen niihkaa, kysyy. Toinen selvittää. Usein juuri tässä vaiheessa huomaa suhtautuneensa yksilöityyn vaiheeseen aiemmin itse ylimalkaisesti, jättäneensä kokonaan huomiotta tiettyjä pieniä päätelmiä tai vartalon liikkeitä. On edennyt tottumuksenvaraisesti ja onnen kaupalla se on sujunut suotuisasti. Omaan taitavuuteensa takertunut opettaja ei osaisi kysyä tuota kysymystä. Hän vain katsoisi päältä, että okei, jees, oikein menee.

Se, mikä on automaattista, tiedostamatonta, ei myöskään ole korjattavissa eikä kehitettävissä. Ei ennen kuin sen tiedostaa. Usein toisten kysymykset avaavat mahdollisuuden tiedostaa. Usein kyllä menee aika tavalla aikaa ennen kuin alkaa hahmottaa, mihin vaikeuksiin tai hämmennyksen aiheisiin ne tarkalleen liittyvät. Ei tietenkään kohdasta, jonka tiedostaa, välttämättä löydy korjattavaa. Mutta niin kauan kuin tuo kohta on sokea piste, siitä ei ainakaan voi löytää korjattavaa.

Esimerkiksi tanssiesitysten suhteen olen saanut parhaat kommentit yllättäen äidiltä, joka suorasukaisesti luonnehti tyyliäni tavalla, jonka tunnistin välittömästi osuvan oikeaan. Kukaan huippuopettajista ei ollut sanonut noista piirteistä mitään. Äiti ne sen sijaan näki ja hänen huomautuksensa avulla opin säätelemään itseäni tarkemmin huomautetun asian suhteen. (No, äidillä tietysti oli kotikenttäetu, onhan hän tarkkaillut minua kauan; ehkä hän oli pannut saman asian merkille aiemminkin ja nyt vain sanoi sen.) Samalla tavalla, paras venyttelyopettajani ei ollut kovin venyvä itse, saati sporttisen oloinen. Itse asiassa hän oli niin keskivartalolihava, että hänen näyttäessään liikkeet niiden nyansseista oli vaikeaa saada tolkkua. Hän kuitenkin osasi sanallistaa hyvin, eriyttää venytyksen syventämisen vaiheen vaiheelta ja perustella vaiheet. (Ainakin minun on helpompi kestää venytyskipua, kun tekeminen tuntuu perustellulta.) Enhän minä sinne mennyt häntä ja hänen venymistään tai kuuluisuuttaan fanittamaan vaan ymmärtämään, miten lihaksia on lähestyttävä niiden rentouttamiseksi ja liikkuvuuden ylläpitämiseksi. (Onkohan muuten ihmisiä, jotka käyvät fanittamassa sitä tosiseikkaa, että ovat huipun tunnilla? Riittääkö se heille, vaikkeivät he sillä lailla huomaisikaan saavansa huipulta mitään uusia kysymyksiä tai fokuksia omaan tekemiseensä?)

Pedagogiset hyveet - niin. Sitä olisin halunnut sanoa ystävälle siinä tilanteessa. Että pedagogiset hyveet ovat tärkeämpiä kuin se, onko opettaja paras opetettavan asian suorittaja opetustilanteessa. Ehkä käymme keskustelun uudelleen myöhemmin. Sitten voin aloittaa keskustelun jäsennellymmin. 

Sanat ja sorrettujen pedagogiikka

(Huomasin otsikkoa nakuttaessani, etten osaa kirjoittaa sanaa "pedagogiikka" tarkistamatta sen kirjoitusasua kirjan kannesta. Ei ihme, etten osaa sovitella ylleni asiantuntijan manttelia. Muitakin ongelmia siinä on - niistä lisää kirjoituksessa alla.)

Luen Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikkaa ja mietin, mitä ihmettä mahtavat tarkoittaa siitä muutamassa otteessa kuulemani ja lukemani arviot teoksen huonosti meidän aikaamme istuvuudesta. Tietysti Freire kirjoittaa brasilialaisista maatyöläisistä vuosikymmeniä sitten, mutta eikö muka meidänkin maailmassamme eletä hierarkioita? Ne eivät ehkä ole yhtä riuduttavan luuduttavia (ainakaan länsimaisen ihmisten yhteiskunnan sisällä - mutta miten kapea tarkastelukulma! pohjoinen-etelä? eläinten oikeudet?) mutta eivätkö ne silti ole tunnistettavia ja lamaannuttavia? Asiantuntijatehtävät vs. paskaduuni, esimerkiksi tähän törmää tuon tuosta. (Törmäsin siihen eilen keskustellessani ystävän kanssa ja melkein alkoi itkettää.) Työssäkäyminen vs. työttömyys. (Eikö työkkärin harjoitteluissa olekin ainakin osittain kyse jostain sellaisesta, jossa ihmisiä koetetaan säilöä nätimmin?) Naisten ja miesten välinen palkkakuilu (etenkin niissä asiantuntijatehtävissä); tästä ei voi alkaa keskustella ilman että aika pian joku alkaa käristä, miksi naiset eivät hae teknisille aloille - ja on lähestulkoon provokaatiota kysyä, että kävisiköhän niin tapahtuessa siten, että teknisten alojen naisten, ja kenties pian miestenkin, palkat alkaisivat laskea suhteutettuna muiden alojen palkkaukseen. Normaaliuspaineet ylipäänsä ja häpeä, jota varmasti lähes jokainen joutuu nieleksimään aina välillä sen takia, ettei ole osannut asettua normaaliin jakojäännöksittä, pienittä kummallisuuksitta. Sinne saakka että antaa normaalille palttua, ainakin. (Onko se koskaan täysin mahdollista, ainakaan yksin? Kirjoittaminen auttaa siinä: se johtuu siitä, että tätä ei tehdä yksin. Ei ole vitsi, kun sanon tämän olevan kirjeenvaihtoa, tämän mitä moni pelkää kuollakseen ja mistä aina välillä hyväntahtoisesti varoitellaan: asettaa itsestään informaatiota verkkoon kenen hyvänsä luettavaksi.)

Niin: kirjoittaminen. Paulo Freire kirjoittaa kirjoittamisesta näin:

Analysoidessamme dialogia inhimillisenä imiönä löydämme sen olennaisimman piirteen: sanan. Sana on muutakin kuin vain väline, joka mahdollistaa dialogin. Siksi on tarkasteltava sen perusrakennetta. Sanalla on kaksi ulottuvuutta: reflektio ja toiminta. Niiden vuorovaikutus on niin kiinteää, että jos toinen ulottuvuus - edes osittain - uhrataan, kärsii toinenkin välittömästi. Aitoa sanaa ei ole olemassa ilman praksista. Aidon sana lausuminen on maailman muuttamista.

Epäaito sana, joka ei kykene muuttamaan maailmaa, syntyy, kun sen perusulottuvuudet asetetaan toisiaan vasten. Kun sanalta riistetään toiminnan ulottuvuus, kärsii reflektion kyky automaattisesti ja sana muuttuu joutavaksi höpinäksi, vieraantuneeksi ja vieraannuttavaksi "sanahelinäksi" - verbalismiksi. Siitä tulee tyhjä sana, joka ei kykene kyseenalaistamaan maailmaa. Kyseenalaistaminen ei nimittäin ole mahdollista ilman sitoutumista muutokseen eikä muutosta ole ilman toimintaa.

Jos toisaalta painotetaan vain toimintaa reflektion kustannuksella, sana muuttuu aktivismiksi. Tällainen toiminta toiminnan vuoksi estää aidon tietoisen käytännön ja tekee dialogin mahdottomaksi. Molemmat vastakkainasettelut luovat epäaitoja olemisen muotoja ja samalla epäaitoja ajattelumalleja, jotka puolestaan vahvistavat alkuperäistä vastakkainasettelua.

(Freire, Sorrettujen pedagogiikka, suom. Joel Kuortti, s. 95-96.)

Heti ensimmäiseksi on todettava, että korvaani särähtää aika voimakkaasti tuo tuomitseminen aitoon ja epäaitoon. Tavallaan olen Freiren kanssa samaa mieltä siinä, että kieli on elävimmillään, voimakkaimmillaan ja kiinnostavimmillaan sitoutuessaan toimintaan - sanallistamattoman sanallistamiseen, nimeämiseen, jäsentämiseen, työn järjestämiseen, ihmisten lähentämiseen ja niin edelleen, muutokseen - enkä tietysti ole ainoa näin ajatteleva. (Vastaava ajatus reflektion ja toiminnan yhteydestä löytyy myös Deweylta, ja samoin tuo aidon sanan mahti - se olisi sanan ruumiillistuminen, kuvaus siitä, miten sanat kantavat sisällään merkitystä, eivät kuten bussi matkustajiaan vaan kuten odottava eläin poikastaan. Eroja tietysti kannoissa on: Freire ajattelee ainakin tässä kohdin välineen joksikin aika ulkoiseksi, ehkä myös hyödyn, kun taas Deweylta löytyy omituinen dialektinen humpsautus sen suhteen, että lopulta kaikkein hyödyllisintä on taide tai esteettinen, koska se niin konkreettisesti muuttaa meitä ja maailmaa, sitoo meidät maailmaan avaten aisteja ja kiinnostusta.) Ja sitten toisaalta: Minun on aika vaikeaa uskoa, että olisi mitään yksiselitteistä universaalijakoa aitoon ja epäaitoon. Se, mikä on yhdessä kehitystasossa tai elämäntilanteessa puhuttelevaa, ei toisessa välttämättä ole. Ehkä tämä voisi tarkoittaa sitä, että meidän yhteiskunnassamme hierarkiat ovat pienempiä, henkilökohtaisempia, piilotetumpia? Tätäkö tarkoitetaan postmodernilla? Joskus voi olla vaikeaa löytää toista ihmistä, joka kokisi saman painon olemisen tavassaan, samat vaikeudet pyristellä sen alta.

Tietysti on myös tekstejä, joiden siivet eivät tunnu kantavan juuri tekijää pidemmälle - ei minun tarvitse kuin ajatella ukin vanhuuspäivillään aloittamaa runoharrastusta, jonka säkeet eivät onnistuneet liikauttamaan ketään "käki mehtässä kukkuu, sisällä vaimo nukkuu" -tyylillään; minulta jäi tajuamatta, miksi ukki ei purkanut herravihaansa tai alkoholismikokemuksiaan runoihin, ehkä hän ei ajatellut sellaista soveliaaksi tai ehkä se edusti hänelle jotain mistä oli jo menty eteenpäin ja hän oli sopeutumassa tai solmimassa rauhan maailman kanssa juuri ennen kuolemaansa, tiedä tuosta. Silti oli aivan selkeää, että runot tekivät jotain ukissa ja ukille, ne kiinnostivat häntä, pitivät häntä vireänä, selvästi olivat tärkeä osa hänen päiviään. Minusta tuntuisi jotenkin karmivalta sanoa, etteivät ne olleet aitoja sanoja tai yritys dialogiin. Selvästi ukki yritti dialogia niiden kautta. Minä se en onnistunut kuulemaan olennaista noiden ontuen mutta päättäväisesti ja sangen arvattavasti rimmaavien pastoraali-idyllien takaa. Kuuntelin kyllä kohteliaasti mutten oikein kuullut, mistä oli kyse. Kommunikaatio on pirun vaikeaa.

Joskus kun luen kritiikkejä toisen tekstiin, ajattelen juuri tuota: jaaha, kriitikko ei ole onnistunut kuulemaan kieltä elävänä. Sellaista sattuu. Se sattuu. Tuntuu pahalta joutua kuulemaan, tulla leimatuksi, että on vain sanahelistellyt, jos on mielestään tehnyt jotakin, minkä on tuntenut vapauttavan omaa olemista ja tarkentavan käsityskykyä, kykyä löytää yhteyksiä toisiin, kykyä havahtua. Minulla on aika paljon kokemusta tästä, ei niinkään oikeastaan minkään oikean kirjoituksiani koskevan kritiikin kohteeksi joutumisesta, ehkä koska ajatus oikeasta julkaisemisesta tuntuu älyttömän pelottavalta sen jälkeen, miten kirjoittamiseen on suhtauduttu esimerkiksi kotonani. En usko koskaan pystyväni kirjoittamaan vanhemmilleni ja puhumisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Useimmiten mitään yhteyttä ei synny. Se saa vähän säikyksi sen suhteen, pystyisikö koskaan kirjoittamaan mitään aitoa. (Tuo jako tuntuu lamaannuttavalta, sitä on helppoa alkaa pelätä.) Ja silti - huomaan eläväni kieltä, sanallistavani, tutkivani maailmaa kielen kautta, solmivani yhteyksiä. Jotkut kirjoittamani asiat ovat olleet enemmän sormiharjoituksia ja hajatelmia, mutta niitäkin välillä tarvitaan, jotta edes joskus asiat tiivistyvät ja teksti elää ja hengittää.

Ymmärrän kyllä erottelun aktivismiin, verbalismiin ja aitoon sanaan, ymmärrän sen sitä kautta, miten ajattelen joistain omista teksteistäni ja siitä, mitä joskus jossain tulen sanoneeksi, kuulen sanovani. (Eikö muuten ole kummallista, miten yksi vieraannuttavimpia kokemuksia on se, kun pelkää sanoa jotain ja silti kokee välttämättömäksi sen sanomisen ääneen tässä ja nyt, ja sitten sitä ikään kuin jähmeästi siirtyy oman itsensä ulkopuolelle kuullakseen, miten sanat oksentuvat puuroisen kuuloisina suusta ulos - minun on täysin mahdotonta kuvitella missään tilanteessa ääntäni muuta kuin puuroiseksi, kun puhun, se on niin täynnä pelkoa siitä, että pian jo joku nauraa ja huutaa "vammainen"; soisin tämän menevän ohitse jo, ei sellaista ole sattunut pitkiin aikoihin, mutta ehkä on hyväkin, ettei se mene ohi, kun kuitenkin uskallan puhuakin jo ja jopa ihan vieraillekin ihmisille; ehkä on hyvä muistaa, mitä on jähmettyä pelosta konkreettisesti, se ehkä saa keskittymään tarmokkaammin sellaisten tilanteiden rakentamiseen, joissa kenenkään ei tarvitsisi jähmettyä mykäksi pelosta - eikö ole kummallista, että yksi vieraannuttavimpia kokemuksia on sellainen kokemus, jonka kai pitäisi tulkita tarkoittavan vieraantumisen torjumista, aktiivisen asenteen ottamista, uskallusta? Miten tuollaisessa tilanteessa voisi tuntea toimivansa sen sijaan että sanottava vain maagisesti ja kivulloisesti pusertuu itsestä ulos? Tuntuuko subjektiivisuus, subjektiminä, aina yhtä oudolta ja vieraalta? Ehkä tämän takia kiinnyin Meadiin ja päätin tarttua pragmatisteihin kauan sitten. Meadin kirjoitus siitä, miten subjektiminää ei koskaan ehdi saada kiinni, talletettua, kuulosti tutulta ja liittyi itseäni askarruttavaan ongelmaan, jonka kuvasin yllä - siihen, miten tulee sanoneeksi jotain, jonka haluaa sanoa mutta jonka samalla haluaisi olla sanomatta, koska pelkää niin kovasti, ja miten vieraalta tuo toimiva minä tuntuu.)

Siis: Ymmärrän kyllä erottelun aktivismiin, verbalismiin ja aitoon sanaan, ymmärrän sen sitä kautta, miten ajattelen joistain omista teksteistäni ja siitä, mitä joskus jossain tulen sanoneeksi, kuulen sanovani. Tiedän joskus sanovani asioita, jotka on tarkoitettu pehmentämään eroja ja jotka vain helisevät. Mitä sinulle kuuluu, esimerkiksi. Olen menettänyt uskoni sen kykyyn saada aikaan mitään järjellistä vastausta, ainakaan yleensä. Yhtä hyvin voisin sanoa: "Suhtaudun sinuun ystävällismielisesti ja aion kunnioittaa sinua. Siirtyisimmekö nyt itse asiaan, kiitos." Jos toinen haluaakin kertoa jostain itseään ravisuttaneesta, harvemmin hän siihen menee mitä sinulle kuuluu -kysymykseni kautta. En ole ihan varma siitä, pidänkö tällaisesta kohteliaisuudesta. Enimmäkseen en. Siksi minun on vaikeaa keskustella uusien opiskelutovereideni kanssa kohteliaisuudesta. Tulin nimittäin möläyttäneeksi eräässä keskustelussa, että uudella alalla henki on hurjan erilainen kuin siellä, mistä tulen. (Tai ainakin millainen se oli silloin kauan sitten, siitähän on aikaa jo. Eivät asiat pysy samoina.) Millä tavalla, haluttiin tietää. No, täällä ollaan kauhean kohteliaita, sanoin. Sehän on vain hyvä asia, he sanoivat ja utelivat lisää, millä tavalla aiemmin oltiin epäkohteliaita. Kuvailin vähän tyyliä ja he vaikuttivat täysin kauhistuneilta. Täällä on varmasti ihanaa olla, he sitten sanoivat. Tavallaan, sanoin, tavallaan... ja toisaalta ei ollenkaan. Toisaalta minä kaipaan avoimuutta ja eläviä ristiriitoja. Kohteliaisuus voi peittää melkoisia julmuuksia. Eikä niihin osaa puuttua, kun niitä ei kohteliaisuudelta huomaa. Keskustelutoverit näyttivät siltä, kun joku olisi kipannut heidän niskaansa jääkylmää vettä.

Keskustelussa tietää kyllä, väittäisin, useimmiten aika hyvin, liikutaanko sanahelinässä (me ollaan ryhmä, me ollaan hyvä ryhmä, ehkä vähän paheksutaan muita, meillä on proggis, me tehdään sitä näin ja näin), joka on sekin, älä käsitä väärin, erittäin tärkeää, koska ihminen on hauras pieni olento ja usein vaikeisiin asioihin voi kaivautua vasta kun on riittävän turvallinen olo, ja sitähän sanahelinä juuri luo, vai möyritäänkö jossain aidosti muuttuvassa, muokkautuvassa, epävarmassa tilassa. Vai onko kyse siitä, että koetan nyt saada tuon toisen suostumaan liiemmittä vastalauseitta johonkin, minkä näen parhaaksi etenemistavaksi (aktivismi). (Mitä aktivismiin tulee terminä, minua on aina ällöttänyt itsensä aktivistiksi mieltäminen ja olen murissut, jos toinen on kuvannut minut aktivistina, koska jotenkin olen ajatellut, että aktivismi tarkoittaisi sellaista näkemystä, että tietää jo, mihin pitäisi mennä, ja nyt vaan pistettäisiin tuulemaan - ja minähän en tiedä! Voin tietää jostain, että ei, tätä en ainakaan halua, mutta ei minulla ole valmiita vastauksia etenemisen suhteen itselleni, saati sitten toisille. Yhdessä kirjassa, metodioppaassa, jota luin eilen, tuli esiin aavistuksen verran aktivismimainen asenne: siinä esiteltiin tietty metodi ja mainittiin, että vaikka metodissa on vakavia aukkokohtia ja ongelmia, se on silti paras nykyään tunnettu etenemistapa ja niin sitä käytettäköön, aamen: on turhaa kritisoida etenemistavan ongelmia, jos ei ole esittää vaihtoehtoista käytäntöä tilalle. Teki mieli parahtaa: Ei kai etenemistavan ongelmien esiintuominen välttämättä tarkoita, että haluaisi tuon etenemistavan kieltämistä! Ehkä sitä voisi hienosäätää? Mitä muuta tieteen historia on ollut kuin samperinmoista hienosäätöä ja luovimista pahimpien karikkojen ympäri? Ei kai metodioppaan tarkoitus ole tukkia ihmisten suuta ja estää heitä epäilemästä? Mikä ihmeen metodi se semmoinen on, joka niiskauttaa epäilyksen nähdessään ja toteaa: "Hedelmätöntä, lopeta heti!" - Hetkittäin tietysti saatan olla hyvinkin varma siitä, että jotta tämä tietty tekemäksemme hyväksytty palanen saadaan valmiiksi, on tehtävä ensin näin, sitten näin ja sitten näin. Mutta herramunjee, ei ole yleensä kovinkaan kaukana se hetki, kun äkisti kesken tekemistä tajuan, miten mielivaltaista se kaikki on... vaikkapa tekstiä tarkastettaessa pilkku- tai yhdyssanasäännöt: miten erilaiset eri kielissä, miten luonnollisina kuullut, miten paljon tekstin sisällön vastaanottoon vaikuttavat... no, korjaan nämä nyt silti tähän, koska näin me teemme, mutta en voi olla kysymättä, lopulta, mikä tämän kaiken syvempi merkitys on. Eikö tosiaan olisi jotain mielekkäämpääkin kuin viilata pilkkua tai irvailla siitä, ettei joku opi yhdyssanasääntöjä? Ovatko ne tärkeitä juttuja, lopulta?)

En tiedä, kuulostaako tämä sinusta tutulta, mutta minusta keskustelussa parasta on se tunne, kun huomaa jonkin uuden alkavan muotoutua - uuden tavan kokea, toimia, ymmärtää. Se on raskas ja vaarallinenkin tunne, mutta yhtäkaikkisen kihelmöivä. (Kahdenkesken en koe tuota vieraantumista itsestäni sanoessani jotain merkityksellistä; ehkä siinä on syy siihen, miksi pidän keskustelemisesta kahden kesken tai miksei kolmin ja neljinkin, mutta ei suuremmassa seurueessa.)

Tavallaan Freiren lukeminen saa toiveikkaaksi ja tavallaan ei. Hän kuvaa joitain hyvin tuttuja kehityskulkuja ja ajatuksia - kuten ettei toista voi emansipoida, voi auttaa ja kätilöidä ja pysytellä dialogissa, mutta lopulta muutos tapahtuu ihmisessä itsessään - ja yhdistelee kiinnostavalla tavalla eksistentialismia ja marxilaisuutta. Mutta sitten: kuten eksistentialismi, ainakin, ja ehkä myös marxilaisuus, teksti on hirvittävän ihmiskeskeistä. Kavahdan sitä kohtaa, jossa Freire kirjoittaa kasvatuksen vapauden käytäntönä kiistävän, että maailma olisi ihmisistä irrallinen todellisuus. Siteeraan:

Aito pohdinta ei tarkastele ihmisiä abstrakteina eikä maailmaa ilman ihmisiä, vaan ihmisiä suhteissaan maailmaan. Näissä suhteissa tietoisuus ja maailma ovat samanaikaisia: tietoisuus ei edellä maailmaa eikä ole sen seuraus... Yhdessä chileläisistä kulttuuriopintopiireistämme ryhmä keskustelu koodin pohjalta kultuurista antropologisena käsitteenä. Keskustelun aikana yksi maatyöläinen, joka talletuskäsityksen mukaisesti olisi luokiteltu täysin oppimattomaksi, sanoi: "Nyt ymmärrän, että ilman ihmistä ei ole maailmaa." Kasvattaja totesi: "Jos kehittelisimme tätä ajatusta ja olettaisimme, että kaikki ihmiset kuolisivat, mutta muutoin maailma säilyisi ennallaan puineen, lintuineen, eläimineen, jokineen, merineen, tähtineen (...) niin eikö tämä kaikki olisi maailma?" Tähän maatyöläinen puolestaan vastasi painokkaasti: "No ei. Eihän olisi ketään sanomassa: 'Tämä on maailma.'" (s. 87-88)

Minun on tietysti hyvin vaikeaa ajatella hyväksi sellaista maailman kuvausta, jossa esimerkiksi delfiinien maailma ei olisi maailma. Tai kissan maailma. Tai käärmeen. Tai minkä tahansa olennon, joka elää, tuntee ja havaitsee, jolla on intressejä. Minun on myös vaikeaa ajatella, että jos kerran puhutaan sorrosta, tässä maatyöläisen uudessa käsityksessä ei olisi otettu sortajan roolia. Enkä nyt tarkoita sitä, syökö hän lihaa vai ei - tarkoitan sitä, että tuossa kiistetään periaatteellisesti muu kuin symbolikielellinen, ihmiskielellinen kokemus. Sitä en tietenkään tahdo hyväksyä, koska se tuntuu aika kummalliselta rajaukselta. Kummalliselta, joskin laajasti hyväksytyltä. (Ja kun ajatellaan sortoa, on vaikeaa olla ajattelematta sitä, että onhan se tietysti aika kätevä kanta ajatella, ettei esimerkiksi häkkikanalla ole maailmaa, koska jos häkkikanalla ajattelee olevan maailman, ja tajuaa, millaiselta se saattaa vaikuttaa, ja miten itse on mukana pitämässä sitä rakennetta pystyssä - no, ei se ole mukava tuntemus.)

(Muistan erään keskustelun aiheen tiimoilta: "Tuo on kauhean kunnioitettavaa, ettet syö lihaa, mutta eikö se ole kauhean raskasta ajatella, miten tuotantoeläimiä pidetään?" Vastaan: totta kai se on, ja osittain siksi en syö lihaa. Toinen: niin sitten sun ei enää tarvitse ajatella sitä samalla tavalla. Minä: ei, ei sitä voi sulkea pois mitenkään, kyllä mä ajattelen sitä kun katselen, mitä ihmiset ostaa kaupoissa ja ottaa ravintolassa lautaselleen. Toinen: sehän on ihan kauheaa, se ei voi olla sulle hyväksi ajatella sitä niin paljon. Minä: no, toistaiseksi olen kyllä ihan tyytyväinen tähän asiaintilaan. Toinen: anteeksi että otin lihaa mutta mä en kyllä ikinä pystyisi jättämään sitä, tykkään siitä niin paljon. - - missä vaiheessa vältän hiuksenhienosti toteamasta, että se ei voi olla sulle hyväksi, että jäsennät itsesi noin riippuvaiseksi lihasta ja kyvyttömäksi muutokseen, mutta tietysti jätän sen toteamatta, koska, no, mitä se auttaisi? Mutisen jotain sen tyyppistä, että itsehän me meille tärkeät jutut valitsemme ja saamme valita. Ei multa tarvitse anteeksi pyytää. Hankalia kohtia, joihin aina välillä luiskahdetaan. Oma senhetkinen kyvyttömyys pysyä merkityksellisessä, pyörtö kohteliaisuuden puolelle, koska ei jaksa uskoa, että toiset voisivat olla niin suvereeneja, niin valmiita epämukavuuteen. Huooh. Vai onko kyse vain hiuksenhienosta arviosta, ettei toisen konfrontointi hänen pyydettyään anteeksi omalla tavallaan ainakaan saisi häntä suopeammaksi ajatukselle, että oikeastaan vankat käsitykset siitä, mihin itse pystyisi ja mihin ei, voivat olla haitallisia ja että niitä voi olla järkevää koetella? Paha sanoa. Omaa toimintaa on vaikeaa arvioida. Sotkuista spagettioksennusta kaikki tyynni. Välillä kyllä mietin, opinko joskus suoremmaksi. Haluanko oppia. Sitten kun välillä olen suora, kadun sitä pitkään ja hartaasti, koska minusta tuntuu, että olen koettanut päättää toisten puolesta, mikä olisi heille parhaaksi. Inhoan ainakin itse, kun minuun kohdistetaan sellaista asennetta ilmaisevaa käyttäytymistä. Saattaa vaatia aikamoisia ponnistuksia, etten saa vastareaktiota ehkä ihan järkevääkin asiaa vastaan vain sen takia, että se on esitetty tökerösti ja liian suoraan puuttuvasti.)

Freire on tanakasti sitä mieltä että vain sorretut voivat vapauttaa itsensä, että sortajat eivät voi niin tehdä. En voi kuin ajatella, mitä tällainen premissi tarkoittaisi eläinten oikeuksien kohdalla. Tai edes niiden kunnioittavamman kohtelun kohdalla. (No, ehkä onkin niin, että tuossa näkökulmassa koko kysymys olisi absurdi, koska eihän eläimillä ole maailmaa, kokemusta... ne hyväksytään esineenkaltaisiksi.) Freire kirjoittaa topakasti, ettei tilanteen muutos lähde koskaan sortajista. Sortajista voi kyllä tulla käännynnäisiä, jotka ajavat sorrettujen asiaa, mutta heitä painaa menneisyys: he eivät osaa uskoa, että sorrettujen on löydettävä oma äänensä, he uskovat, että sorrettuja on opetettava, heille on kerrottava, miten vallankumous tehdään ja niin edelleen. Oma ääni: taas ääni, sanat. Ikään kuin kieli vapauttaisi esineenä olemisesta. Kieli, eikä kokemus, hengitys ja kyky tuntea kipua ja mielihyvää.

Tietysti Freire kirjoittaakin pedagogiikasta. Miten sorrettuja voidaan kätilöidä ymmärtämään sorrettuutensa ja murtautumaan siitä ulos. Ei häntä kiinnosta perhosten tai saukkojen pedagogiikka. Mutta yhtäkaikkisesti en voi olla miettimättä, Freireä lukiessa, mikä voisi olla toisaalta esineeksi vain vaivalloisesti jäsennettävien, toisaalta selkeästi pedagogiikan kohteeksi sopimattomien olentojen sorron loppu. Toivottavasti Freire on yhtä väärässä sorron purkautumisen lähtökohdasta kuin maailmastakin. (Hupaisia toiveita ja tunnen itseni vähän huikentelevaiseksi kirjoittaessani, että Freire on väärässä. Mutta minusta kielen pitäminen kokemuksen välttämättömänä piirteenä on harhaista. Voi karmeus. Ojasta allikkoon: nyt minusta hän ei ole vain väärässä, vaan myös harhainen. Ääh. Ole sitten tässä leimaamatta ja tuomitsematta... ärsyyntynyttä naurua.)

Ihmisten kohdalla, ihmissorrettujen kohdalla, onko hän oikeassa? Ehkä hyvinkin. Mitä se tarkoittaisi asiantuntijuuden kohdalla, kysyn. Asiantuntijuuden perinteinen määritelmä Osaamisen kehittäminen työelämässä -kurssin luentomonisteiden mukaan: "Mastery of explicit and often certified knowledge on a certain subject." Tämä ei riitä kurssisynopsiksenkaan mukaan: perinteinen asiantuntijuuden määritelmä on liian staattinen ja subjektiivinen. Siinä asiantuntijuus kiinnittyy yksilöön ja tarkasti rajattuun aiheeseen, ja vieläpä eksplikoidun tiedon muodossa. Mitä olisi esimerkiksi kasvatusasiantuntijuus, jos Freiren ajatukseen pedagogiikasta on uskominen? Kai se olisi kykyä pysyä dialogissa kasvatettavien kanssa, kykyä kuunnella heidän kokemustaan, kykyä tukea heitä? Mitä on asiantuntijuus tuollaisessa toiminnassa? Eikö se olisi juuri sitä, että tietää, ettei voi hallita asiaa, että tavoiteltu muoto on vasta kehittymässä?

Esipuheessa Freire siteeraa toimittaja Marcio Moreira Alvesta, joka totesi Freirelle dogmaattisten oikeistolaisten ja vasemmistolaisten molempien kärsivän "epäilyn puutteesta"(s.41). Kohta on eittämättä herkullinen - ja tehokkaampi kuin satakaupalla sivuja varmuuteen pyrkimisen mielettömyydestä. Ajatella, että jonkun voidaan sanoa kärsivän epäilyn puutteesta! Olen kuullut todistuksia (enimmäkseen asianomaisen selän takana, tietysti) ihmisten kärsimyksistä heidän varmuuden puutteessaan ja/tai kutsumuksen puutteessaan, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun näen jonkun tulevan sanallistetuksi epäilyn puutteesta kärsiväksi. Hihityttää.

Entä jos hyväksyy omat kysymyksensä ja epäilynsä? Jos vain hyväksyy ne osaksi etenemistä? Onko sille edes vaihtoehtoa?

Ja: mistä nousee äkisti kummallinen varmuus, tuntu jostain asiasta kiinni pitämisestä? Se se kummalliselta tuntuu, tuo omituinen haluttomuus päästää kannasta irti. Minun on esimerkiksi hyvin vaikeaa ja jopa mahdotonta kuvitella, että äkisti jotenkin alkaisinkin lakata ajattelemasta, että muillakin eläimillä on maailmansa ja kokemuksensa. Miksi? Koska olen viettänyt aikaa niiden kanssa, tehnyt niiden kanssa asioita ja välillä ällistynyt niiden kyvyistä neuvotella asioista ilman sanoja. (Lukemani ja kuulemani nojalla suostun vieläpä kuvittelemaan, että niilläkin eläimillä, joita en tunne niin hyvin, niilläkin on mieltymyksensä ja pelkonsa ja kiinnostuksenkohteensa; en ymmärrä, miksi minun pitäisi pitää tuntemiani eläimiä poikkeuksena intressiensä suhteen vain siksi, että satun tuntemaan ne ja niitä toisia en.) Mitä se tarkoittaa, että olemme tehneet asioita yhdessä? Että olemme kuunnelleet toisiamme? Eikö se tarkoita, että jollain kummallisella tavalla eläimet ovat opettaneet minua, kasvattaneet minua johonkin suuntaan? Onko sittenkin niin, että niillä on ääni - vaikkei kieltä - ääni, toiveita ja kiinnostuksia, jotka ovat hahmotettavissa?

Tänä aamuna tulin ajatelleeksi ääntä, sanoja ja äänettömyyttä sekä ääneti viestimistä. Kurkku oli niin kipeä ja ääni maassa, etten pystynyt puhumaan. Harhailin huoneistossa eestaas etsien illan teekuppia. Fauni luuli minun suuttuneen hänelle, kun en vastannut mitään. Olisin osoittanut kuppia sen löydettyäni, mutta en löytänyt sitä. Lopulta löysin kuin löysinkin sen kaipaamani kupin, juuri kun kaasin kuumaa vettä jo toiseen kuppiin, ja koetin osoitella Faunille kuppeja ja kohautella harteita ja virnistellä osoittaakseni, että voi luoja minua pölkkypäätä, tässähän se kuppi oli siivosti keittiöön korjattuna, ja nyt likasin turhaan toisen kupin. Ei hän oikein ymmärtänyt. Oli otettava kynä ja kirjoitettava asia paperille. Se sai ajattelemaan, miten vaikeaa on joskus ilmaista asioita ilman sanoja. Joskus se on vaikeaa, joskus helppoa. Monet tunteet tulee ilmaisseeksi kehon asennolla ja äänen värillä silloinkin kun ne koettaa kätkeä. Mutta monimutkaisemmat asiat - vaikkapa toimintasuunnitelmat, intressit - jäävät helposti ilmaisematta sanoitta. Vaikka kyllä kai ne voivat olla sanoittakin. Ei - varmasti voivat.

Mietin ihmisen ja muun eläimen suhdetta edelleen. Sitä, miten voin opettaa eläimelle tempun ja tempun myötä tiettyä asennetta, mutta miten vieläkin enemmän koen sen opettavan minulle asioita. (Ehkä sekin kyllä kokee minun opettavan sitä kaikessa estottomuudessa, vatsani avoimessa paljastamisessa ja niin edelleen? Ehkä hämmennän sitä ja se oppii sietämään hämmennystä, toimimaan siinä?) Kumpi on opettaja, kumpi oppilas? Enkö juuri eläimiltä ole saanut eniten sen suhteen, mitä pidän oman sosiaalisessa ulottuvuudessa vapautumiseni kulmakivenä - ymmärrystä siitä, ettei vika siinä, ettei minua hyväksytty aikanaan, ollut etupäässä minussa vaan toisissa (plus tietysti jääräpäisyydessäni mukautua leikkiin kaikissa kohdin; minulle ehti kehittyä valtava jääräpäisyys, koska ammattikasvattajat eivät päässeet puuttumaan kasvamiseeni ennen kouluikää - sen on täytynyt tuntua raivostuttavalta niistä, jotka olivat omaksuneet ajatuksen, ettei sillä tavalla saa olla jääräpäinen; äidilläkin on vaikeuksia hyväksyä jääräpäisyyteni ja itseohjautuvuuteni, vaikka hän sanookin, että hänen tavoitteenaan oli antaa meille lapsille mahdollisuudet juuri siihen, hänelle kun sellaiseen ei juuri mahdollisuuksia annettu ja hän ehti lapsettomuuden venyessä ajatella moneen kertaan, miten hyödyllinen sellainen jääräpäisyys voisi olla piirteenä)? Että saan olla, miten olen (niin vaikea kuin siihen onkin uskoa toisinaan), tapahtua, kuten tapahdun? (Näitä on välillä vaikea hyväksyä itse.) Ja ettei sitä paheksuta tai siitä rankaista? (Vaan suhtaudutaan välinpitämättömästi - on melkoinen helpotus, ettei jotakuta erityisemmin kiinnosta jokin ero, ettei hän ala rakentaa siitä eriarvoisuutta.) Eikö juuri tämä ole se lahja, jonka hevoset, koirat ja kissat ovat antaneet? Eivät ne koskaan ole sanoneet, että olen vääränlainen ja minun pitää muuttua sellaiseksi kuin ne haluavat. Eivät ne ole yrittäneet kouluttaa minua, eivät sopeuttaa eivätkä ryhmäyttää. (Enkä nyt halua taaskaan esittää, että sopeutuminen ja ryhmäytyminen olisivat jotain itsessään pahaa. Mutta että ehkä ne korostuvat liikaa ihmisten maailmassa ja että niistä tietyin osin irtisanoutuminen demonisoidaan helposti. Muut eläimet eivät sentään yritä syyllistää siitä thoughtcrimesta, että joku on jostain ryhmän korostamasta mutta lopulta sen toiminnalle varsin merkityksettömästä yksityiskohdasta toista mieltä kuin muut ryhmän jäsenet tai yksinkertaisesti on päätynyt elämään toisella tavalla syystä tai toisesta.)

Nyt siirryn takaisin lukuhommiin ja lepäämään itseäni terveeksi. Ihmettelemään lisää sitä, miten kummalliseksi - miltei tunnistamattomaksi muutoin kuin aiemman kirjallisuuden pohjalta - kommunikaation kuvaus muuttuu, kun se keskittyy yksinomaan ihmisten väliseen kommunikaatioon.