Mittarimato

Unen ja valveen välitila, transsi, jaksaa kutsua tarkkaavaisuuttani vuosi toisensa jälkeen. Tuntuu, että moni seikka, jonka bluffaa valveessa näkymättömiin, pääsee pelmahtamaan todellisuuteen tässä kohdin. Transsi on luultavasti juuri se seikka, jonka takia olen kääntynyt joogassakin kohti muotoja, joissa minuus katoaa, valveeseen sekoittuu aimo annos unta ja rentoutumisvaste tulvii yli.

Yksi oudoimmista transsitotuuksista on, että sisimmässäni asuu mittarimato. (Ei etana, vaikka identifioidun niihin valveilla paljon enemmän, niiden hitaaseen liiskaisuuteen ja varovan uteliaaseen etenemistapaan.) Kun menen nukkumaan, paikoitan tyynyni likelle sängyn puoliväliä pituussuunnassa. Kun herään, pääni roikkuu patjan laidan ylitse tai jos sängyssä on pääty tai patjan pääty on seinää vasten, niska on ihan vinkuralla jalkojen työnnettyä torsoa kohti pääpäätä päädyistä ja seinistä piittaamatta (sinne saakka, että vinkura ahdistaa heräämään). Vuosi vuodelta aloitan uneni yhä enemmän sängyn alapäästä ja aina päädyn sinne päätyyn ja sen yli tai miltei läpi.

Itse asiassa, olisi joskus mielenkiintoista pingottaa silkkipaperia patjan taakse - heräisinkö kenties pää sen toisella puolen, läpäisseenä?

Samoin olisi mielenkiintoista nukkua pehmustetulla kokolattialla. Kuinka pitkälle etenisin, kun epämukavaa tunnetta pään roikkumisesta tai murskaantumisesta ei tulisi missään vaiheessa tai ainakin vasta monen metrin mittaroinnin jälkeen?

Vaikka itse punkeava liike tapahtuu varmasti isoksi osaksi unessa, joskus aamulla tai illalla rajamailla havaitsee, että nyt on koukussa ja supussa, ja kas, nyt aukeaa, työntyy tilaan sitkeästi ja suuntautuen, ja sitten taas vetäytyy turvaan.

En ymmärrä, miten on mahdollista, että osa ihmisistä pystyy nukahtamaan selinmakuulla, kaula ja ranteet paljaina, vatsa paljaana. Itse koetan liki keriä ne kehon sisään, jotta pystyn nukahtamaan. Eilisellä joogatunnilla eräs nainen nukahti jopa taaksetaivutukseen, kädet sivuille levitettyinä, ranteiden lisäksi paljaana ja haavoittuvana myös kainalot, sydän nostettuna esiin, kurkku oikein venytettynä tarjolle. Itse koen vastaavan asennon hurjan kuohauttavana - täytyn rohkeudesta tajutessani, että uskallan pysytellä siinä pitkään, ja se rohkeus tuntuu hyvin vakuuttavalta ja rauhoittavalta, valaa uskoa siihen, että pystyn muutenkin pysyttelemään tiloissa ja tehtävissä, joihin en vaistonvaraisesti etenisi tai joissa en ainakaan uskaltaisi seisahtua hetkeksikään miettimään, mitä teen.

Olen alkanut vähitellen ymmärtää eläväni todellisuutta, jossa repeytymisen, loukkaantumisen, murskaantumisen ja hyökätyksi tulemisen kuvastolla on suurempi osuus kuin monen muun todellisuudessa. Mutta että tämä vaurioitumiskuvasto ei ilmene tavanomaisella tavalla - en pelkää pimeitä kujia, minua seuraavia askelia tai sen semmoista. Sen sijaan pelkään noita asioita tai ainakin näen, koen, maistan ja haistan noita kudosvaurioita silloin kun itse liikun, liikutan kehoani. Vuoristorata tuntuu turvalliselta, jalalta toiselle painon siirtäminen vähemmän turvalliselta. Vieraan miehen kotiin kutsumisessa en näe mitään erityisen epäilyttävää, mutta annas jos puhutaan kiveltä toiselle hypähtämisestä -

En ole antanut itseni jähmettyä pelkooni, paitsi koululiikunnassa. Siellä saatoin kesken kiepin mennä veltoksi, päästää irti ja jysähtää pää edellä patjaan. Uimisessa niin ikään jouduin ponnistelemaan pitkään sen kanssa, että pystyin toimimaan jatkuvan veltostumisen, vajoamisen ja sitten veden henkeen menemisen ja siitä heräävän kauhuräpiköinnin sijaan. (Nykyään äärimmäisiä stressireaktioita opiskelleena tiedän, etten ollut taistele tai pakene -tilassa vaan nimenomaan jähmettymisen tilassa: limbinen systeemi oli ottanut vallan. Nykyään pystyn toki uimaan: siedätin itseni vesijuoksulla. Ja ilmajoogassa kiepun pää alaspäin. Kieppiä en ole vieläkään tehnyt ikinä. Taitaisin tarvita yksityisopettajan ja ehkä aimo annoksen rauhoittavia, että siitä tulisi jotain.) Tiesin, miten vanhempani arvostivat notkeutta ja sulokkuutta, ja koetin toimittaa sitä heille: hyvä tytär, jolla ei ollut muutakaan keinoa osoittaa rakkauttaan.

(Se on muuttunut kauan sitten. Nykyään, uskon, vanhempani tietävät, että välitän heistä paljon. Olkoonkin että se on edelleen niin pakahduttava tunne, etten pysty sanomaan sellaisia asioita ääneen alkamatta itkeä.)

Ja sitten kaiken tämän valveen liikeoutouden, tilassaetenemisoutouden, hitaan varovaisen tutkimisen vastapainona etenen transsissa ja unessa mittarimatona kohti pääpäätä yö toisensa jälkeen.

Ja valveella, niin, opetan liikettä ja pysähdystä, liikkeellelähdön aktivaatiota ja siitä irti päästämistä, ja sitä, miten tämän kaiken nostattamien emootioiden kanssa voi toimia, pysyä toimintakykyisenä. Ja kun opetan, kun katselen monen oppilaan tapaa tehdä, mietin, onko heillä lainkaan vastaavia pulmia ja tuntemuksia. Näen kyllä kehojen kinnaavan tietyistä kohdin jähmeinä, typistettyjä liikeratoja ja niiden varovaisia tilaan versomisia, sormia ja varpaita, jotka tutkivat ilmaa ja lattiaa kuin oudot tuntosarvet. Mutta mitä heidän sisällään tapahtuu? Liikkuvatko suuret muinaiset? Repeilevätkö mannerlaatat? Käpertyykö ja vierähtääkö liikkeelle hengityksen kiikkerä kehrä?

Ja - heräävätkö hekin pää patjan ulkopuolella tai sängynpäädyn sivuun nuljauttamana aamu toisensa jälkeen? Tunkeutuvatko hekin läpi vuosien, identiteettivaihdosten, harjoittamisen näennäisen järjellisinä ja tietoisina mutta yhtä hukassa itsestään ja syvimmistä toimintataipumuksistaan?

Ja - minne olen matkalla?

Eksymisuni

Ehkä joululoma (joka alkoi noin kymmenen minuuttia sitten) tulee tarpeeseen. Olen nähnyt monena yönä peräkkäin nyt samaa unta (toki hieman varioiden ja usein edellisen yön unen uudessa unessa muistaen - vai tuleeko muisti vasta transsissa kohti herettä rimpuillessa?) ja säpsähtänyt siitä hereille hiessä ja levottomana.

Unessa kuljen unikaupungin laitaa. On sota, kuten unikaupungissa tapaa olla, mutta kirjasto on siitä huolimatta saatava avattua. Olen jäänyt raitiovaunusta pommilaukkuineni tyhjän jättömään laitaan. Jättömaan toisella puolen on autioitunut, osin räjähtänyt moottoritieliittymä ja harmaalla loskalla kuorrutettua lähiömetsikköä, teollisuushalleja ja kaasukelloja. Kuljen jättömaan halki pommilaukkua raahaten. Kirjastoon on ehdittävä tasaksi. Minulla ei ole kelloa eikä unikaupungissa ole siirrytty kännykkäaikaan niin että kännykästä voisi tarkistaa. Sen sijaan pommilaukussa on veivattava lankapuhelin johtoineen. Laukku painaa.

Kuljen tottumuksen voimalla reitin valiten, ylitän joen. Samoan sellaiseen kaupunginlaidan maastoon, jota en ole aiemmissa unissani kulkenut, mutta tunnen reitin, olenhan kulkenut sitä töihin jo vuosikaudet (vaikken ole sitä nähnytkään). Jossain vaiheessa havahdun siihen, ettei enää mikään ympärillä näytä tutulta. Hikoilen takissani, pommilaukku painaa liikaa. Lasken laukun maahan ja istun sille. Koetan hahmottaa, missä oikeastaan olen. Suurten rakennusten seinissä ei lue mitään. On pimeää, tuuli viheltää katukuiluissa ja paiskoo lunta. Huokaan, kuljen eteenpäin. Jossain vaiheessa epäröin, käännyn takaisin jälkiäni, hukkaan ne, harhaudun lisää.

Lopulta suostun myöntämään itselleni, etten ole koskaan käynyt näissä osissa todellisuutta. Että tämä on jotain aivan uutta ja että on jokseenkin käsittämätöntä, miten olen voinut kulkea sinne tottumuksen voimalla. Miten voi olla tottumusta ilman tuttuutta? (Myöhemmissä unissa tosin muistan ennenkin käyneen näin, ja pyshtyneeni hieman eri paikoissa.) Olen eksyksissä. Pommi olisi saatava kirjastoon. Siellä se olisi turvassa. (Miksi?) Epäilen unessa sairastuneeni jollain karmivalla tavalla, joka syövyttää mielen operaatiot. Istun pommilaukulla taas, painan kasvot käsiä vasten, koetan tunnistaa, onko käsien tuntu kasvoilla todellinen vai kuviteltu, kuinka sairas ja väänteinen mieleni itse asiassa onkaan. Sitten nousen taas ja kuljen vaikken  yhtään jaksaisi.

Lopulta löydän erään rakennuksen seinästä puhelinpistokkeen, johon työnnän veivattavan lankapuhelimen hännän. Pyöritän numeron tottumuksesta, tiedän olevani jo myöhässä, kirjasto on auki ja se voidaan polttaa nyt kun en ole siellä vahtimassa, hälytysääni, Fauni vastaa puhelimeen.

Koetan kertoa eksyneeni, ja pyytää lähettämään jotakuta auttamaan painavan laukun ja suunnan löytämisen kanssa, mutta en muista yhtään sanaa. Kauhistun siitä, miten nopeasti muistini syöpyy, korisen luuriin ja kuunteleen haloo haloota, jonka sävystä kuulen, ettei minua ole tunnistettu. Suljen puhelimen. Irrotan sen seinästä, työnnän takaisin pommilaukkuun. Kuljettuani muutaman korttelinvälin puhelin alkaa soida. Pudotan laukun ja tuijotan sitä kauhusta mykkänä. Eihän seinään kiinnittämätön puhelin voi soida!

Tässä vaiheessa herään.

Istun sängyssä vähän kylmänä ja halaan polvia ja koetan tuudittautua siihen, että olen päässyt valveeseen. Että tuossa on ikkuna, imuri, nukkuva koira, nukkuva kissa. Valokatkaisin. Eteisen ovi. Nimeän asiat yksi kerrallaan rauhoittuakseni.

Uni ei pysy reviirillään, sen tuntu vuotaa valveeseen. Sen jälkeen makaan pitkään sängyssä pohjattoman surullisena siitä, miten eksyksissä ja avuton olen. Vasta vähitellen lämpö palaa sormiin ja varpaisiin ja uskallan nukahtaa uudelleen.

Aamulla ajattelen tämän kaiken olevan vain taas osa jotain suurempaa muutosprosessia, jonka voi hahmottaa vasta jälkikäteen. Luota, sanon itselleni, luota. Ehkä käykin niin, että tällä kertaa kaikesta tuleekin yhä monimutkaisemman sijaan yksinkertaisempaa? Tai vain erilaista?

Kun kirjoitan esseen viimeistä muotoilua oppimiskeskuksessa seisaaltaan (seisaaltaan, jotta osaisin laittaa pisteen työstölle - istuen jatkaisin varmasti maailman tappiin saakka) ja vilkaisen äkisti ympärilleni, on ensimmäinen ajatus, että olen joutunut sisään johonkin niistä nimettömistä rakennuksista. Mutta tiedän, missä olen, joten se tuntuu hupsulta. Oppimiskeskuksella on nimi ja osaan täältä ulos.

Kirjoitan viimeiset lauseet, tallennan, lähetän.

Itkuisuus ja tuhovietti

Joinain päivinä tuntuu täysin mahdottomalta kestää omaa tyhmyyttään. Tyhmyyttä: hyväuskoisuutta, helpostisäikäytettävyyttä, tuntua siitä, että ymmärtää jostain jotain, ja varsin pikaista korjausta asiaan, että ei, ei ymmärrä. Konteksti, jossa tyhmyys paljastuu, ei vaikuta yhtä olennaiselta. Joskus on turvallista paljastua vihamielisessäkin seurueessa. Jokin itsessä vain toimii sillä tavalla, että on helppoa vähän kohauttaa harteita ja sanoa puoliäkeästikin, että joo niin, no en mä nyt kaikkea tajua, sori vaan. Tai nauraa vähän ajatustensa hupsuudelle. Ja toisina päivinä riittää melkein mikä vaan vastoinkäyminen, tyyliin maton reunaan kompastuminen niin ettei kukaan näe, ja äkkiä sitä nieleksii itkua ja ajattelee, että no niin, tällaiset idiootit olisi saanut abortoida sikiövaiheessa pilaamasta sivistynyttä maailmaa.

Tuhovietti voi suuntautua monella tapaa. Joskus voi tuhota tekstin tai peruuttaa tapaamisen, josta tulisi hyvälle tuulelle. (Koska ei mielestään ansaitse sellaista - mitä roskaa, jälkikäteen, moodin ulkopuolelta tarkastellen.) Joskus haluaa tuhota vaikkapa blogin tai muun virtuaalisen profiilin tai ehkä ne kaikki, todisteet idiotismista. Ja aina välillä haluaa tuhota myös fyysisen kehonsa, tuon idiotismin tyyssijan.

Se on niin turhaa. Jos on päättänyt olla tuhoamatta kehoaan, on ajanhaaskuuta vatvoa sitä, että jos kuitenkin, ja mitä artefaktien tuhoamiseen tulee, eihän idiotismi mihinkään katoa tuhoamalla sen jälkiä. Mutta tunnistan tuon tuhoajatuksen kyllä niinä harvoina hetkinä kun jokin minussa romahtaa enkä mitenkään kestä elää posterasmusrotterdamilaisessa maailmassa. En kestä, mutta sitä kestämättömyyttä kestää ehkä vartin tai pari tuntia tai maksimissaan muutaman päivän.

Enimmäkseen en koe tällaisia. Mutta joinakin päivinä niin käy, varoittamatta. Olen parsinut yhteen johtolankoja vuosikaudet ja tiedän joitain romahdusta edistäviä asioita: kuukautiskierron loppupuoli, talvi, ei liikuntaa samana tai edellispäivänä, alkoholia muutaman päivän sisään. Yritän liikkua ja odotan vaihdevuosia. (Toivottavasti ne eivät viritä kaikenaikaisesti tällaiseen tilaan; lapsena minulla oli kyllä vaikeampaa kuin hormonaalisena toimijana mutta koetan ajatella myönteisesti ja attribuoida vaikeudet lapsuudenperheessä asumiseen.)

Näinä hetkinä muutamina ymmärrän parin sekuntinkymmenyksen ajan niitä, jotka poistavat blogistaan lukuja tai facebookista älyttömyyksiään. Mutta se on hyvin lyhyt ymmärrys. Totta kai ihmiset saavat tehdä niin, en minä sitä, mutta en oikein osaa tajuta sitä lopulta sittenkään sisältäkäsin, vaikka tuhovietti hetken riehuukin minussa. Koska en usko, että itse oppisin lopulta suhtautumaan rakentavammin virheisiini, jos koettaisin kaivaa ne piiloon. Jos onkin raskasta olla tyhmä, entä sitten. Sama raskaus painaa kaikkia.

Tuon tyhmyyden takia, näin ajattelen, en voi kai koskaan ajatella, etten voisi olla hyväksikäytettävisä ikävien ideologioiden ajamiseen. En osaa demonisoida selkeästi väärin tehneitä. Ehkä hekin vain pöljäilivät. Se on hirvittävän helppoa. Kaikki muu on kauhean vaikeaa.

Huokaisen ja päästän irti koko hetkestä. Vain itkuisuus jää. Itkuisuus ja tietty epävarmuus. Muutenkin olen kokenut epävarmuutta viimeisinä päivinä, ikään kuin kadottanut pohjan tuntua jalkojen alta, sotkenut hukkumisvettä ilman tekniikkaa. Päivisin saatan olla hyvinkin koossa, iloinen ja tarmokas, mutta iltaisin ja aamuisin, heräämisen ja nukahtamisen hetkinä, on vaikeaa olla kokematta upottavuutta. Kysymyksiä. Kenen keho tämä on? Kenen keho sen vieressä on? Miten elämä meni tällaiseksi? Miten valmistuin ja vanhenin? Miten erosin ja aloin hahmottaa suhteet eri tavalla? Missä vaiheessa minuun lakattiin suhtautumasta lapsena? Kauanko tätä kestää? Onko minulla annettavaa kellekään? (Kysymyksiä lukuunottamatta.) Onko koskaan mahdollista tottua siihen kuka on, miten elää, mitä tekee, kenen kanssa elää? Eikö näitä asioita aina kelluta syvä ulappa, eikö niiden kelluminen ole lähestulkoon tahdon asia? Mitä olisi tietää kuka on ja mistä positiosta tarkastelee maailmaa? Eikö ole vain menneitä asentoja ja suuntia, ja niin että se, mitä nyt tapahtuu, kauhistuttaa ja toisinaan melkein halvaannuttaa niinä hetkinä, kun on suojaamattomin eikä ole vielä muistuttanut itseään siitä, mihin edellisiltana jätti tarinan lepäämään?

Ulkona kävellessäni tarkastelen vastaantulijoita. He näyttävät pieniltä, vähän hätääntyneiltä nisäkkäiltä. Se tuntuu kumman lohdulliselta. Elämä, lyhyt elämä, kirittelee slapstickiaan. Se ei näytä mallinnuksiltaan.

Ja samalla tiedän, että asiat kiertyvät auki. Ei tietenkään upotus. Ei, sitä on elää ajassa, liikkua jatkuvasti tuntemattomaan, puskea läpi määritelmien ja luonnehdintojen. Mutta muuten. On päiviä, enimmäkseen, joina en romahtele.

En halua unohtaa niinä päivinä, millaista on romahdella. Ylipäänsä, en halua sensuroida itsestäni puolia, jotka ovat hankalia, hassuja, kiusallisia, lapsellisia, tosikkomaisia, raivostuttavia, itsepäisiä, liian helposti luovuttavia, epätoivoisia, saappaantyhmiä, kauhistelevia, moralisoivia ja niin edelleen. En, koska se muistuttaisi liikaa äidin peilirituaalia. Äiti seisoo peilin edessä, likistelee läskimakkaroita sormiensa väliin ja tuskailee sitä, ettei ole riittävästi rahaa rasvaimuun. Tästä pitäisi saada pois ja tästä ja tästä. Äiti itkee, kun yritän lohduttaa häntä sanoen, että hän on pullea ja hyvä. Se kaikki tarttuu kärpäspaperina hiuksiin, se läski-inho. Ja vaikka päätän, etten ala siihen käytännössä, on vaikeaa olla tuntematta surua omista käsivarsistaan ja keskivartalostaan. Mutta piru vie, en aio sensuroida niiden turpeutta syömättömyydellä enkä hullulla jumppakuurilla. En halua sellaista maailmaa. On vain pysyttävä lujana ja tarkasteltava omaa inhoaan, perintökalleutta, ja suhtauduttava siihen kiltisti ja ymmärtäväisesti. Niin, olisi tietysti mukavaa, jos voisi sanoa valokuvasta tai peilikuvasta, että näyttää mukavalta eli hoikalta. Ehkä se olisi jollain lailla yksinkertaisempaa. En tiedä. Mutta toisaalta oletan, etten sillä tiellä voisi koskaan kokea tyytyväisyyttä sen enempää kuin tälläkään lujan kiltteyden asenteen tiellä. Ja toisaalta, en osaa olla ajattelematta, että maailma tarvitsee enemmän lujaa kiltteyttä kuin hoikkuutta tai psyykkistä virheettömyyttä, suvereenia mieltä.

Ajattelen niin ehkä siksi, että pidän itseäni osana maailmaa ja arvelen itse tarvitsevani tuota lujaa kiltteyttä. Yleistän siitä kaikkeen muuhun. Niin vajavainen perspektiivi. Ja silti vain siihen pääsen helposti käsiksi.

Kun katselen vastaantulevia nisäkäseläimiä, jokin painava itkuisuus liukuu ulottuviltani. Tapailen taas pohjaa jalkapohjillani. Annan sen kaiken vyöryä ylitseni sillä tavalla kuin en uskalla antaa aaltojen vyöryä rannalla, koska isän sääri- tai pohjeluu katkesi juuri niin (on niin kauan että olen unohtanut detaljit enkä silloin edes tainnut tietää sääressä olevan kahta luuta), aallokossa seistessä, hiekka muurautui jalkaterän ympärille ja aalto työnsi kumoon muurautuneesta jalasta huolimatta, ja siitä pitäen olen suhtautunut kauhulla hiekkarantojen ja aaltojen matkailumainoksissa paljon hyödynnettyyn yhdistelmään. En jaksa enää pelätä tunteita ja tuntemuksia, en edes rankaisevuutta.

Tuntuu omituiselta, miten monelle asialle minulla on nimet nykyään. Ei tarvitse vain maata lattialla ja huutaa ja itkeä ja pelätä ja ihmetellä, miksei tipahda kuolleena veltoksi kaiken oman huonouden takia. Ei: voi huomata, mitä tapahtuu, tarkastella sitä, antaa ajatusten tulla ja suhtautua niihin kiltisti.

Pilvien alla

Vastapäisen talon hopeinen katto hohtaa taivasta kirkkaammin. Mistä se heijastaa? Jostain tämän talon katon takaa. Siellä on oltava vaaleampaa, ohuempaa katetta. Upotan chilejä yksitellen kylpyyn jalkakylpyammeeseen, pesen varovasti nuoria lehtiä, kukkia ja marjanraakileita mäntysuopaliuoksella.

Suu on edelleen turta ja turvonneen oloinen. Ruiskeiden välillä kysytään, tuntuuko jo, ja sitten, miltä tuntuu. Vastaan lopuksi, että tuntuu vähän siltä kuin olisi saanut turpaan. Koko alanaama pistelee ja puutuu, tuntuu kudosvauriolta kivun ruoskaisun jälkeen. Huomaan hämmennyksen häilähtävän lääkärin kasvoilla ja tajuan vastanneeni liian rehellisesti, sanoneeni ensimmäisen mieleen tulevan kuvauksen tuntumasta suun tienovilla. Mietin hetken, pyytääkö anteeksi, mutta tyydyn sitten hymyilemään varovasti, jos nyt kaikelta siltä puudutteelta saa aikaan muuta kuin vinon irveen. Siitä on jo tunteja. Vähitellen pahin turtuus katoaa. Oikea leukanivel on suutuksissa pitkän operaation jäljiltä. En pysty pureksimaan. Menee taas kofeiinittomaksi soijalattelounaaksi.

Haluaisin vesijuosta, mutta illalla on töitä ja kun suu ei anna syödä kiinteää ruokaa, pelkään uuvuttavani itseni. Ehkä silti vähäksi aikaa? Makaan ensin peiton alla paleleva koira kainalossa. Hytisemme yhdessä. Pyörittelen mielessäni sitä arvoitusta, että kun kuumasta kärsivien ihmisten seuraeläimet heidän todistustensa mukaan kärsivät nekin kuumasta, makaavat kyljellään ja läähättävät tuskaisasti ja juovat paljon, nämä minun ystäväni menevät helteellä parvekkeelle makaaamaan aurinkoon ja grillaavat siinä tyytyväisinä, mutta tämmöisellä kalsalla koira tärisee ellei pääse peiton alle ja kissat ovat kaivautuneet kaappien perukoille. Katsovatko ne ihmisistä mallia vai kuinka? Vai onko ero vain tulkinnassa? (Minusta kuumassa lököttävä kissa näyttää nauttivalta, se on yhtä lullua.) Vai mitä tapahtuu?

Mitä muutenkaan tapahtuu?

Matkalla operaatioon olen ajatellut unta, jonka näin yöllä ja johon heräsin onnettomana. Uni alkoi burleskiesityksellä. Esitys voitti jonkin palkinnon, jonka toi lavalle mies. Yksi naisista tunnisti miehen aviomiehekseen ja kauhistui; hän oli siellä salaa esiintymässä. Tässä vaiheessa tietoisuuteni hyppäsi naisen sisään, se olinkin minä ja mies oli Vompsu ja kun tulin kotiin, kaikki tavarat oli viety, Vompsu lähti vielä kerran kauppaan kanssani ja ostin hirvittävät määrät ruokaa selvitäkseni, ja siten kaikki lähtivät pois ja jäin tyhjään asuntoon ruokakassien kanssa ja tajusin olevani taas yksin, ja se oli vähän kuin joku olisi lyönyt päähän mutta ilman turtaa pistelyn tunnetta ja unessa ajattelin, että no niin, nyt olen taas tässä tilanteessa, kuinkas muutenkaan, ja koetin ajatella positiivisesti, mutta ruokakassit näyttivät aika pieniltä kuitenkin enkä oikein ymmärtänyt sitäkään, miksi minulle niin oli burleskista suututtu. Säpsähdin hereille Faunin kyljestä: kas, hän on antanut anteeksi sentään, ajattelin. Vai ajatteleeko hän vain, ettei löydä ketään muutakaan? Ja sitten tulin hurjan surulliseksi ja itketti, koska en halua kenenkään joutuvat sietämään itseäni vain semmoisen ajatuksen takia. Herätyspuhelin soi. Vompsu kiskotteli toisessa huoneessa. Hassua, ajattelin, alanko nyt taas nähdä näitä unia, olenko taas kajahtamassa, kauanko kestän tällä kertaa näitä unia ennen kuin sekoan ja lähden. (En ole edelleenkään varma, sekosinko ja lähdinkö vai teinkö järkevän päätöksen, mitä, kohta kuusi vuotta sitten. Onko sen väliäkään?)

Kajahtamisen tunne kasvaa, kun matkalla operaatioon ajattelen unta, värähdän ajatuksesta, etten kestä uniani, ja sitten, bim, törmään eksään, jonka luota lähdin uni ja valve sekoittuneena. Sanon hei ja pyöräilemme eri suuntiin, ja aivoni törmäilevät kallon sisällä kivuliaasti ja toistan kaiken olleen sattumaa. Ehkä olenkin kajahtamassa toisella tavalla ja alan nähdä enneunia ja ennustaa ihmisten kuolemia ja sairastumisia ja muuta kauheaa soopaa, sitä jota päähäni koetetttiin kaataa lapsuuden kesinä. En halua niitä unia. En halua semmoista maailmaa tai maailmankuvaa. Riittää, että tarinat tulevat. Haluan sulkea sen muun pois. Ainakin säpsähtelemisen ja unen ja valveen sekoittumisen. Itkettää vähän. Ehkä siksi puudutuskin tuntuu siltä kuin olisi saanut turpaan puolisen tuntia, tunti aiemmin.

En usein haluaisi elää teflonisti, mutta nyt sekin tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta. En vain ymmärrä, miten semmoiseksi tullaan. Ja: luultavasti en enää huomenna edes haluaisi.

Peiton alla luen Indra Sinhan kirjan loppuun ja itken. Minun tulee ikävä Animalia, kirjan päähenkilöä. Aika harvoin kohtaa päähenkilön, joka on samalla tavalla eläin ihmisten maailmassa. Joka ei saa varmuutta siitä, mikä on... eikä oikeastaan edes tiedä muusta. Mieleen leijuu sekin lista, jota kokosin illalla tai oikeastaan jo yöllä, kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Koetin muistaa tärkeitä non-fiction -kirjoja. Se on vaikeaa kun ei ole kirjahyllyä eikä lukupäiväkirjaa. Menee aikaa, että ajatukset palaavat, ja nimet, ja usein kansikuvatkin. Hämmästyin sitä, miten moni vaikuttavista kirjoistani käsitteli ihmisiä ja näiden kulttuuria ja psykologiaa. Tarvitsen matkaoppaita tähän maailmaan, siltä se vähän vaikuttaa. Olisi kätevää, jos ihmissuhteet olisivat sillä tavalla helppoja, että jäisi enemmän voimia lukea vaikkapa teknologiasta tai avaruudesta. Mutta taitaa olla niin, että tarvitsen jatkossakin selittäviä teoksia luoviakseni ihmisten maailmassa. (On niistä ollut apua. En pelkää yhtään niin paljon enää, en toisia enkä etenkään itseäni, en pelkää enää niin kauheasti että pilaan kaikkien läheisteni elämän.)

Sataa. Parvekkeelta leijuu sisään mäntysuovan tuoksu.

Kirjoittamisen ymmärrys ja kaksi muuta unta

Unessa palaan Goan hierontakurssille parin päivän tauon jälkeen. Teemme nimittäin uudelleen ylioppilaskokeet ja olen järkeillyt, että kun edellisellä kerrallakin kirjoitin minimimäärän eli neljä ainetta, teen niin toki nytkin. Oikeastaan arvosanoista kiinnostaa ainoastaan äidinkieli, sekin on toisintoa edellisistä ylppäreistä. Ja nyt on äidinkielen päivä. Pöytäni on kukkuroillaan kurssimateriaalia, lukuisia kirjoja, monistemappeja ja irtomonisteita. Sekä trikoita, palloja, kipukoukkuja, pyyhkeitä, öljypulloja ja muuta hierojakamaa. Luokkahuone sijaitsee avoimessa katoksessa. Taidan saapua myöhässä, koska muut ahertavat jo esseidensä parissa.

Istun alas, tongin paperisaastetta. Jossain täällä piilottelevat ne aineistoaihepaperit, joista yhteen pitää viitata. Paperit on saatu etukäteen, muut ovat laittaneet ne siististi taiteltuina laukkuihinsa, mutta itse olen tunkaissut ne pöydän sekasortoon. Opettaja huikkaa, että turhaan minä niitä vielä etsin: edellisenä päivänä olen ollut poissa englannin kokeesta, ja minun pitää tehdä se nyt. Nytkö, hämmästelen. Mutta enhän minä ole aiemminkaan kirjoittanut englantia. Kyllä kyllä, sanoo opettaja ja tuo paperin. Sitten vasta äidinkieli, kuulemma. Alan täytellä lappua, rengastaa oikeita vaihtoehtoja ja kirjoittaa määritelmiä. Teen huolellista työtä, koska en oikein unessakaan osaa haluta työskennellä hutiloiden. Täytyy olla tässä ja nyt, elää näitä sanoja ja kysymyksiä ja aukkoviivoja, sillä tavalla ei käy aika pitkäksi. Selkää alkaa kolottaa, koska joudun istumaan kummassa asennossa: vain pöydän nurkalla on hiven tilaa kirjoittamiselle mutta tuoli tuntuu pultatun lattiaan kiinni kauas nurkasta enkä ryhdy raivaamaan pöytää. Lopulta paperi on tehty ja palautan sen eteen. No niin, sanoo opettaja, ryhdyhän nyt tekemään esseetäsi, ettei sinulle tule kiire.

Palaan sotkuisen pöytäni luo. Tongin ja nuuskin ja viimein löydän oikean monistepinon. Luen aineistot läpi ja totean, että ainoastaan yksi aiheista on kiinnostava. Aineistona on maisema-arkkitehdin haastattelu. Kuvassa hän istuu havaijinpaita päällään. Hän selittää, miten häntä häiritsee tuotantoeläinten kohtelu ja miten moisten julmuuksien sietäminen vaikuttaa ihmisten maisemapreferensseihin. Miten kiinnostavaa, ajattelen. Nostan paperin varmaan paikkaan kaivellakseni pöytää lisää konseptipaperin toivossa. Kun etsin, kyniä ja öljypulloja ja kirjoja moksahtelee lattialle. Toiset mulkoilevat vihaisesti siistien pöytiensä takaa. Koetan virnistellä anteeksipyytävästi, paniikki kasvaa. Mutta sitten, toisaalta, tiedän etteihän minulla ole mitään hätää, ehei, ei koskaan kirjoittamisen kanssa. Lopulta alistun tajuamaan, ettei pöydällä yksinkertaisesti ole yhtään konseptipapereita. Ja samassa muistan, että nehän ovatkin opettajan pöydän reunalla ja niitä saa hakea sieltä ihan niin paljon kuin haluaa! Laukkaan eteen, rohmuan kimpullisen papereita ja luikin korvat luimussa takaisin. Istun. Höristän korvat.

On enää paperi ja minä. Päätän aloittaa viittaamatta, johdattaaa ensin aiheeseen kontaminaatiofantasioita tarkastellen ja vasta sitten läväyttää aineistot kirjoituksen sekaan. Aloitan kansantajuisesti kertomalla, miten yhteisöissä tiettyjä asioita pidetään ruokapöytään sopivina aiheina ja teemoina ja toisia ei. (Kirjoitin muuten oikean ylioppilasaineistoaineeni siitä, miten ruokailu ei ole pelkkää syömistä, joten kaukaa ei mene.) Kuvaan yksityiskohtaisesti teemaa, jota ei pidetä sopivana: ripulia. Kirjoitan kolme arkillista täsmällistä, vivahteikasta tekstiä siitä, miten kerran palstalle pyöräillessäni huomasin mahani menneen sekaisin ja miten palstalle kapusin kompostikehikon sisään, kiskoin vaatteet pois päältä ja ripuloin sekä oksentelin koettaen vakuuttaa itseni siitä, ettei ole kohtuullista, jos ohikulkijat kokevat sen loukkaavana. Hekumoin sillä, että tämähän juuri vastaa stereotyyppistä kuvaa Intian-matkailusta - yhtä vatsanväännettä ja sen pelkoa - mutta teksti kuitenkin kertoo hygieenisestä Suomesta. Kun olen saanut päätökseen vatsataudin realistisen kuvauksen, totean ajan kypsyneen viittauksen tekemiseen. Mutta nyt viitattavaa juttua ei löydykään mistään, koska olen sekoittanut pöydän perusteellisesti konseptipaperia etsiessäni. Kiroan itseäni siitä, etten ole nostanut esseen aihetta esimerkiksi tuolille tai lattialle. Liian myöhäistä kirota. Alan uudestaan tonkia. Vihaisia silmäyksiä ympäriltä.

Löydän ainoastaan nuijasodasta kertovan aineiston ja mietin kuumeisesti hetken, voisiko ripulikuvauksen jotenkin silloittaa nuijasotaan. Aika kaukaa viheltää, joudun toteamaan. Ehkä on aloitettava kokonaan alusta ja vain tyydyttävä nuijasota-aiheeseen, josta minulla ei oikeastaan taida olla paljon mitään sanottavaa. Kello näyttää seitsemää vaille kaksi. Jatkuikohan koe neljään saakka? Viiton, mutta opettaja lukee. Joudun siis hihkumaan saadakseni hänen huomionsa. Toiset mulkoilevat jo todella vihaisen näköisinä jatkuvaa mekastustani. Jatkuiko tämä neljään, tiedustelen. Ei vaan kahteen, sanoo opettaja, pistä nyt töpinäksi jo äläkä vain pyöri ja tongi tavaroitasi.

Kellon minuuttiviisari nytkähtää askeleen eteenpäin.

Silmäilen kirjoittamaani läpi ja koen syvää hämmennystä siitä, että olen kuvannut pitkään, vaiherikkaasti ja vivahteikkaasti vatsatautia mutten ole vielä päässyt itse aiheeseen saakka ja, paha kyllä, tässä kokeessa en taida siihen asti kyllä päästäkään. Yritän silti. Tuherran taidokkaan kuvauksen perään jotain teoriantynkää karman saastumisesta, ahimsasta, siitä miten ruoan tietynlainen valmistustapa saatetaan kokea niin vastenmielisenä, ettei tuotetta enää tee mieli laittaa suuhunsa ja niin edelleen. Muistan Science Dailysta (vai onko se Daily Science, en ikinä muista kummin päin, en valveilla enkä unissa) lukemani uutisen siitä, miten valehtelemisen jälkeen ihmiset tulkitsivat valeen vähemmän haitalliseksi, jos saivat pestä kätensä, vai oliko se kasvonsa, vai kenties molemmat, mutta no kuitenkin, pestä kehonosiaan, kirjoitan siitäkin, vaikken muista lähdettä ja se on väärä aineisto. Mutta viittaanpa kuitenkin epämääräisesti psykologisiin testeihin, koska voi luoja, ei tässä ole aikaa mitään viitteitä enää etsiä. Ja ajattelen, että nyt aasinsilloitan siihen maisema-arkkitehtiin, jonka nimen olen niin ikään unohtanut, mutta voinhan aina identifioida hänet siksi eksentrikoksi, joka suosii havaijilaispaitoja, niitä tuskin on vilisemällä siinä ammattikunnassa, se on varsin hyvä ratkaisu, ja samassa opettaja puhaltaa pilliin.

Paperit on vietävä eteen. Opettaja muistuttaa, että nämä uudet kokeethan siis muuttavat entisten ylioppilaskirjoitusten arvosanat, oli arvosana huonompi tai parempi. Jähmetyn. Tästä ei oltu kerrottu! Tai ehkä siitä oli kerrottu edellisinä päivinä, jotka otin omaa lomaa.

Herään ja totean nähneeni mainion unen, joka kuvaa uskollisesti kirjoittamisprosessejani. Miten tyypillistä: lähteä kuromaan kohti jotakin ideaa, jota tuntuu tarpeelliselta tutkistella, ja sitten jämähtää kieliripuliin ja sohia vähän sinne tänne muistamatta viitteitä, jotka kyllä haluaisi laittaa mutta joiden systematisointiin saakka ei ulotu riittävästi tahtoa. Ja huomata kesken kaiken hukanneensa kaiken ajan jonkin epäolennaisen vatvontaan ja kellon harpponeen sitä tahtia, että on vaihdettava pyjama päivävaatteisiin ja harjattava hiukset ja kiiruhdettava, ettei myöhästy.

Niin, minussa ei taida olla enää hitustakaan laskelmointia. Siinä on hyvät ja huonot puolensa.

Unet ovat palanneet piileskeltyään pitkään hämärissä öissä. Tämä uni nyt yöllä, edellisen yön unet. Toisessa niistä oleskelen vielä täällä ja koetan pelastaa lemmikkimehiläisiä ravintoliuokseen hukkumiselta. On kylmää, sisälläkin, ja mehiläiset kelluvat jähmeinä ja tuppaavat uppoamaan makeaan, sitkeään nesteeseen niin että pinnalle nousee vain muutama kupla. Kaiken aikaa on istuttava niiden lautasen - kyllä, ne asuvat lautasella - ääressä ja nosteltava niitä jälkiruokalusikalla takaisin nesteen pinnalle, tarkasteltava, miten tahmea möllö valuu niiden takkuisesta turkista ja nesteen painosta kaartuneista tuntosarvista takaisin sileään, nälkäiseen ja imelältä haisevaan pintaan, joka hitaasti imeksii sisäänsä taas jalatkin, ja vartalon, ja on koetettava erottaa, hengittävätkö ne vielä. Se on vaikeaa, koska mehiläisten hengittämistä ei erota silmin eikä korvin. Se on tunnettava omassa rintakehässä. Unessa nostan mehiläislautasen patterin viereen pöydälle, jotta ne virkoaisivat kohmeudestaan sen verran, että jaksaisivat itsekin tehdä töitä pinnalla pysyäkseen. Mutta sekin on pelottava ratkaisu, koska jos ne tulevat liian lämpimiksi, ne voivat erehtyä kuvittelemaan kesän ja silloin ne saattavat alkaa lennellä täällä kommuunissa ympäriinsä ja miten sitten toimitaan? Ne ovat pistäneet kissoja ja koiria ja ihmisiä ja olen luvannut, ettei sellaista enää tapahdu. Lopulta keksin nostaa lautasen päälle lasisen pienoiskasvihuoneeni. Jospa se pidättelisi niitä, ansarimehiläisiä, jotka eivät osaa talvehtia fasilitoimatta täällä pimeässäkylmässä.

Toisessa unessa tuoksuu santelipuuöljyltä ja siitä tiedän, että sijaitsemme Mysoressa. Tuoksun voimakkuus miltei tainnuttaa. On myös tukahduttavan kuuma ja haluamme päästä pian Tipu Sultanin palatsiin. Kukaan ei tunnu puhuvan englantia ja äännämme selvästi Tipun nimen hassusti, kun kukaan ei tajua, vaikka kuinka toistelemme sitä. Sitten keksin: Nyt tarvitaan kommunikointiin kuvaa! Se on ennenkin tepsinyt ulkomailla. Niinpä repäisen laukustani paperia ja piirrän siihen kuvan, jossa keekoilee rastaanmuotoinen lintu turbaani päässään. Tipu ja sulttaani, ihan selvä juttu! Näytän kuvaa ihmisille kadulla, mutta he vain pudistelevat päätään. Fauni yrittää ehdottaa, että ehkä näiden on vaikeaa tajuta kuvasta, että se esittää Tipu Sultania, ja unessa suivaannun aivan vimmatusti, että no on se jo kumma, jos nyt näin selkeää asiaa ei suvaita tajuta. Olemme juuttuneet vilkkaan liikenneväylän varrelle emmekä tiedä, minne edetä.

Uneni sijoittuvat jo paljon Intiaan. Kuviteltuun Intiaan, jossa en ole ikinä käynyt. Joskus ne laahaavat jäljessä, joskus loikkivat etumatkaa, joskus sekoittuvat valveeseen jopa pelottavalla tavalla, kuten erotessani kuulemani laivan torvet. Katselen, kuuntelen ja hengitän unta kuin vierasta kieltä tai jalostamatonta äidinkieltä. Täällä Töölössä talot eivät näytä laivoilta, mutta en osaa sanoa, johtuuko se siitä, etten kävellyt täällä yksin niin paljon kuin muualla eron aikaan ja jälkeen. Muualla talot näyttävät edelleen milloin hyvänsä ankkurinsa irti tempaisevilta. Täällä ne kurovat juurillaan maahan kiinni kuin puut ja haudat tuossa aidan takana.

Ei, enimmäkseen en välittömästi ymmärrä itseäni ja ratkaisujani, en unessa enkä valveilla.

Virma

Aamuyöstä rohtovirmajuuresta keitetyn haudukkeen vaikutus hiipuu ja vaimenee. Herään kuuden pintaan, taivas on vielä voimakkaan sininen ja täysi kuu kelluu korkealla. Tämä kuu ei voisi soutaa venettä veneenmuotoisena, sen kyytiin ei lähtisi kolmio herne nutturanaan, se sama symboli, joka esittää naista joissakin vessanovissa. Kehollani on kiireisiä tarpeita. Sen on saatava tarkistaa, mistä pinnalliset ja syvälliset ranteen ja sormien ojentajat lähtevät ja minne ne kiinnittyvät. Herään täysin virmana ikään kuin mitään unta tai välitilaa ei olisi ollutkaan. Silti olen nukkunut tuntikausia pimennossa ilman unia. Lieneekö pääni koko ajan koettanut järjestellä lihasten juoksusuuntia?

Tavallaan on aika kätevääkin, että silloinkin kun tietoinen mieleni nostaa kädet pystyyn jonkin tehtävän edessä, nurisee ja kiukustuu sen huonosta suunnittelusta, kehoni kyllä virittyy suoriutumaan näistä häiritsevistäkin yksityiskohdista. Sen prioriteeteissa ei ole huoneen siivoaminen tai jokin muu, kuten usealla kurssitoverilla. Ei. Eikä se reagoi väsymyksellä vaan väsymättömyydellä, jollakin kiireellä ja tarpeella ja kärsimättömyydellä, joka vilkkuu punaista valoa ja pitää ambulanssiääntä. Sitä ärsyttää suunnattomasti, kun se ei ole oppinut sitä, mitä olen niin kovasti koettanut lueskella ja ajaa sisään hieman epävarmana kaiken tuon informaation ulkoa oppimisen mielekkyydestä. Keho herää kuuden aikaan oppimaan, sitä hiertää silkka oppimattomuus.

Kun olen katsellut listat läpi taas kerran, taivaan väri on heleämpi ja kuu jo alempana, oikeammalla. Kuivuvat yrttikimput lasin edessä näyttävät mustuudessaan vähemmän syviltä. On aika pukeutua ja syödä aamiainen ja polkea kouluun asfalttista alamäkeä ja ratisevaa hiekkatietä ja ihmetellä kurssitovereita, jotka tarvitsevat kahvia pysyäkseen hereillä ja vastaanottavaisina.

Aponeurosis palmaris ja muita neuroottisuuden merkkejä

Vapaapäivän aamuna herään kuuden pintaan. Vatsaan sattuu ja päässä poukkoilee kasa latinankielisiä termejä ja lihasten insertioihin ja origoihin liittyviä kysymyksiä. Kiinnittyikö esimerkiksi m. palmaris longus muuallekin kuin kämmenen kalvojänteeseen, aponeurosis palmaris? Oliko sillä muita funktioita kuin ranteen palmaarifleksio ja kämmenpohjan jännitys?

Kouluun rentoutuminen on katkennut. Olen jysähtänyt päin seinää. Perjantaina anatomian tunnilla (se tarkoittaa eilistä, vaikka siitä on kokemuksellisesti tuhansia vuosia) ilmoitetaan koepäivä, johon pitää opiskella koko yläraajan luut ja lihakset kaikkine kyhmyineen, kiinnityskohtineen, liikesuuntineen, funktioineen. Ei se kuulosta pahalta päivällä, olenhan jo paiskinut töitä niiden kanssa. Olin kyllä ajatellut, että minulla on aikaa syyslomalla ajaa käden anatomia kunnolla sisään, mutta hyväksyn helposti perustelun, että syyslomalla pitää olla jo muita anatomian haasteita. Selvä, ajattelen päivätajunnassani, sitten tähtään yläraajan täyteen kirjalliseen osaamiseen vasta toiseen tutkintotilaisuuteen, joka on sentään vasta tammikuussa. Kunhan nyt tentti menee läpi ja tulee esiluettua nämä. Valveessa tähän päätökseen on helppoa rentoutua.

Mutta annas kun pääsen jalkapallokentälle pitkästä aikaa. (Varpaani on edennyt sen verran vähäsärkyiseen vaiheeseen, että uskallan kokeilla juoksemista ja potkimista.) Eikös vain tieteellinen termistö ala myllätä päässäni, ja huomaan pallon perässä hölköttäessäni aprikoivani, ehdinköhän nyt sitten viikonloppuna lainkaan kerrata kyynärvarren pinnallisia fleksoreita. Enkä haluaisi olla huolissani näistä asioista, en ollenkaan. Tiedän oikein hyvin, ettei siitä ole ainakaan mitään apua, että alan nähdä painajaisia, säpsähtelen monta kertaa yössä hereille, hinkuan stressissäni rasvaista ruokaa ja sitten kärsin vatsanpuruista sitä ahmittuani. Siitäkään ei ole apua, jos ylikompensoin nollasta sataseen -stressivastetta ja tenttijännitystä ja lyön läskiksi, laiminlyön harjoitteet ja karkaan sijaistoimintoihin. (Harvemmin kyllä niin teenkään, ahdistukseni on aikamoista eikä se oikein salli eskapismia.) Tiedän hyvin, että kaksi viikkoa on ihan hyvä aika valmistautua, jos uhraa asialle vaikka tunnin illassa. Ei silloin tarvitsisi heräillä, tuntea paniikkia, kärsiä oksettavasta olosta.

Mutta kuinka kommunikoida tämä keholle?

Sillä enkö tänä yönä heräilekin tuon tuosta ja enkö kuuden aikaan luovuta pelin ja syö muutaman leipäviipaleen ja omalta palstalta korjatun avomaankurkun ja kaiva esiin anatomian muistiinpanot? Kyllä vain. Turhaanhan minä sängyssä makaisin ja ahdistuisin ahdistumistani. Vakuuttuisiko keho kenties, jos se alkaa huomata, että vähän kerrassaan opin jotakin? Voisiko kehoni joskus ryhtyä uskomaan, että selviän tentistä, olen selvinnyt kaikista tenteistä ennenkin? Mistä ihmeestä tulee tällainen stressivaste, joka ei antaisi nukkua lainkaan? (Äidiltä, vastaa tajunnan laitama. Eihän äitikään nuku. En halua kaikkia äidin tulehdussairauksia, en taatusti.) Mitä pelättävää minulla tarkalleen ottaen on? Että unohdan muutaman kiinnityskohdan tai merkkaan ne väärin kaavioihin? Että sekoitan keskenään pari pikkuista lihasta, jotka voisin käytännön työssä helposti tarkistaa manuaalista työhuoneen kirjahyllyssä? Kuulostaapa vaaralliselta. Mutta pilkallisuus ei auta lainkaan. Tällainen tämä keho vain on tässä ja nyt. Tällainen se on ollut niin kauan kuin muistan. Ja jo sitä ennen, mikäli vanhempiini on uskominen. Intensiivisesti suuntautuva. Mikä tarkoittaa hajamielisyyttä toisaalla. Ankaraa priorisointia.

Se tekee vähän vihaiseksi. Haluaisin priorisoida tietoisesti, vaikken usko mihinkään tietoiseen ihmiseen tai täysimittaiseen rationaalisuuteen. Kehoni vain ottaa jonkin tavoitteen, nyt, tässä, anatomian tentin, ja asettaa sen kaiken muun edelle. Se ei kysele lukemiani tietoja sosiaalisten suhteiden stressinpurkukyvystä tai unen tärkeydestä. Se jyskyttää tieteellisiä termejä, suuntaa koko elimistön tenttipäivää eli lokakuun yhdeksättä kohti. Lokakuun kahdeksas on toinen tentti, mikrobiologiaa. Ei tunnu kaukaa haetulta arvaukselta, ettei se tentti mene ihan nappiin. Siihen ei vain riitä resursseja. Tenttien jälkeen on syyslomaviikko. Valvetavoite voisi olla, ettei stressin lauettua sairastaisi koko lomaviikkoa. Mutta tietoisuuden rajamailla ja tavoittamattomissa vipattava intentionaalisuus ei piittaa tuosta valvetavoitteesta. Saan keskeytettyä sen hetkeksi meditoimalla ja syvähengittämällä, mutta ei se rauhoitu kuin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Viimeistään kun unen rentous valtaa koko olemuksen ja valvetajunta sulkee silmänsä, pirullinen suuntautuneisuus alkaa riehua unissa ja herättää niistä keskelle yötä.

Tuntuu hurjalta, että on tietoisesti ilmoittanut haluavansa kouluun ja suostuvansa sietämään näitä tiloja. Kymmenen kuukautta ei ole pitkä aika, mutta unettomina öinä ja ahdistuksessa mitattuna se voi olla aika tavalla.

Ajattelen tuntemiani ihmisiä ja heidän stressinhallintakeinojaan. Muistan entiseni, joka yksinkertaisesti ei tunnu lainkaan kokevan stressiä. Hän saattoi nukkua kesken hirvittävintä rutistustakin päiväunet jonkun sohvalla. Se on minusta ollut aina hurjan ihailtava piirre, koska en osaa ollenkaan kuvitella, miltä tuntuisi elää sellaista kehoa, joka suhtautuu niin suvereenisti stressiin. Tiedän, etteivät omat keinoni ole mitenkään pahimpia mahdollisia ja että olen kehittynyt huimasti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ja että puutteensa on vain siedettävä. Mutta silti tunnen, miten väpätän jossakin rajoilla ja yöllä näen painajaista johtajaopettajan puhuttelusta, jossa hän sättii esseetäni ja sanoo, että kun minulla nyt olisi ollut tilaisuus näyttää kynteni, niin tämäkö sitten on tulos, ja että häntä harmittaa, millainen ääliö olen, ja unessa itkettää, mutta puren huulten sisäpuolta ja koetan näyttää siltä, ettei minua ollenkaan huolestuta asiaintila.

Mitä ovat nämä pelot? Ne ovat jotakin valtavan syvää ja laajamittaista, jotakin minne en ulotu, vaikka kuinka koetan päästä niistä selville ja penkoa painajaisten tunnelmaa. Eikö auta mitään, että antaa itselleen valveessa luvan epäonnistua ja erehtyä? Eikö sillä ole mitään väliä, että asettaa tavoitteensa tietoisesti sellaisiksi, että ne voi saavuttaa ilman mittavia flippaamisia? Kyllä, olen melko varma, että kyse on peloista. Unien tunnelma on pelokas, suuntautumisen intensiteetin yllä häilyy nimetön, kaikenkattava uhka, joka tuntuu painostavan koko oikeutta elää ja hengittää. Huomaan hengittäväni syvemmin ikään kuin olisin koko ajan valmis juoksemaan kohti tai karkuun, tarttumaan, heittäytymään. (Se ei sovi yhteen sen kanssa, millaiseksi stressihengitystä kuvataan: pinnalliseksi.) Nimetön ahdistus.

En tiedä, onko tällä jotakin tekemistä sen kanssa, miten minua on aivan pienenä kasvatettu. Ettei mitään ole annettu ilman äärirajoille ponnistautumista. Onko tämä sitä ahdistusta, että koko ajan on ryömittävä pidemmälle, kurkotettava tarmokkaammin, totta hemmetissä opin nopeasti pikkulapsena ja myöhemminkin, opin monet asiat ennen kuin olisi tarvinnut, mutta onko tämä sen hinta? En osaa olla ajattelematta tätäkin, äidin kertomusta aktivointiharjoituksista, joita tehtiin kaiken aikaa, koska hän halusi lapsensa kehittyvän nopeammin ja tarmokkaammaksi kuin muut. Että oli ryömittävä, jotta sai lelun. Myöhemmin, että oli perusteltava, miksi jokin harrastus olisi hyödyllinen ja kasvattava, jotta sitä sai alkaa harrastaa. (Hauskuus ei koskaan riittänyt perusteeksi.) Miksi? Koska maailma on armoton ja paha ja on ponnisteltava tosissaan selvitäkseen - äidin maailma on edelleen sellainen. Kukaan ei taatusti tule auttamaan. Oliko koskaan mitään tilaa, jossa olisi saanut vain levätä ja olla? Voisiko sillä olla yhteyttä tähän?

Ja - jos nyt tietoisesti annan itselleni luvan asettaa riman matalammalle, suhtautua lunkisti (heh) tenttiin ja oppimiseni hitauteen, kuka antaa luvan tuolle kehon ahdistukselle? Kuka sallii sen hellittävän? Tai mikä? Jokin varhainen, ammoinen maailma, joka on, esikielellinen malli?

Olen puhunut tälle stressille tai pelolle tai ahdistukselle tai automaattisuunnalle kymmeniä tunteja, koettanut tanssin ja juoksemisen ja pilateksen ja vedessä selällään kellumisen kieltä, sylissäpitämisen kieltä, rakastelemisen ja nauramisen kieltä, ontologisten ydinuskomusten sinnikkään kiistämisen kieltä, valeriaanan kieltä, kamomillateen ja kofeiinittoman elämäntavan kieltä, kissojen kanssa nukkumisen kieltä, aikataulujen askartelemisen kieltä, huoahtaen asiantilan hyväksymisen kieltä, toiveikkuuden ja toivottomuuden kieltä (ja epäonnisempina aikoina jopa alkoholin ja sen pihalle oksentamisen ja sillan kaiteella istumisen kieltä, mutta siitä on jo kauan, se on jo joku toinen) mutta se vain puhuu päälle kerran ääneen päästyään. Menee jokin aika, että saan sen pysäytettyä, ja silloinkin tuntuu oikeastaan siltä, etten pysäytä sitä vaan se vain itse päättää väistyä. Se on paljon itsepäisempi kuin eräs päälle puhuva ystävä, jota sentään voi tarttua olkapäistä ja ravistaa lempeästi ja pakottaa katsekontaktiin, jolloin hän muistaa taas, ettei päälle puhuminen ole huomaavaista. (Nykyään jo katsominen riittää.) En ole vielä keksinyt sellaista avainta, jolla tämä ahdistus, tai mikä tämän nimi nyt sitten olisikaan, aukeaisi. Kenties en keksikään. En halua identifioitua siihen, se tuntuu ulkopuoliselta, tunkeilijalta. Joskus aiemmin toki olin yhtä sen kanssa, mutta en enää halua kuolla, ja haluan sen katkeavan.

"Jos et voi voittaa sitä, mikset suostuttelisi sitä liittolaiseksesi?"

Niin, mitkähän ovat realistisia vaihtoehtoja tässä ja nyt?

Kertaan pinnalliset ranteen koukistajat ja sitten kirjoitan tämän tekstin. On minullakin liittolaisia. Unettomuus, nimetön ahdistus, keho joka ei kuuntele mielen tutkimustiedolla holvattuja prinsiippejä, tieteellisiä termejä vuotavat painajaisunet. On ehkä ihmisiä, jotka nauttivat tällaisesta, mutta en kuulu heihin. En edes halua opetella nauttimaan tästä. Ja mietin yhden luokkatoverini toteamusta, ettei hänellä ole lainkaan kunnianhimoa, että hän vain haluaa ammatin, jossa voi elättää itsensä, ja en osaa olla puntaroimatta, että niinköhän tietoinen kunnianhimo on yhtä yleistä kuin tällainen kummallinen automaattisuuntautuminen, kunnianhimo kuulostaa myönteisemmältä, joten toivottavasti se on yleisempää, vaikken siitä mitään oikein ymmärräkään, itsekin olen halunnut aina vain selvitä ja nipin napin riittäisi mainiosti tasoksi, mutta kehoni elää toista elämäntapaa, milloin pääsee vahvoille, se narskuttaa unen hajalle ja suuntaa valvetta armotta.

Jos tässä teenkin jonkin (tietoinen) mieli-keho -jaon, on ihan selvää, ettei minun kehoni tässä jaossa suostu mihinkään passiiviseen rooliin.

En pidä siitä, että tenttijännitys raastaa olemiseni vastapuoliksi, jotka mulkoilevat toisiaan ilkeästi ja tappelevat unen ja valveen resursseista.

Intialaista ruokaa öisen uimarannan koriskentällä

Istumme koriskentällä, koska se on lämpimämpi alusta kuin hiekka tai nurmi. Palelee hieman, koska olemme ensin hiestäneet itsemme pelaamalla jalkapalloa ja sitten vielä jäähdyttäneet kehoja uimalla. Viimein auto tulee: olemme tilanneet intialaista ruokaa kotiinkuljetuksella uimarannalle. Seitsemän annosta saag vatia. Ravintolasta ovat unohtaneet pistää haarukat mukaan, joten syömme piirissä intialaisittain, leivällä ja sormin ruokaa suuhun kaapien.

Päivät venyttäytyvät valtaviksi pitkiksi nauhoiksi. Aivan kuin valvetta voisi venyttää nauhan jossakin vaiheessa repsahtamatta. Mutta en oikein osaa nukkua. Osaan kyllä nukahtaa, koska päivät sisältävät niin paljon asioita, jalkapalloa, uimista, ympäristötaidenäyttelyn, jasmiininkukkien sutimista yhteismaalaukseen, äänimaisemataitelijan, joka kuulostaa Gongilta, linnun, joka ryhtyy naamionäytelmässä kenraaliksi (se, että joku vaihtaa vapauden ja kyvyn lentää univormuun, oksettaa), baarin valojen tuikkeen ja hyppyyttävän musiikin ja maalauksessa avaruusromun keskellä taipumattomia raajojaan kutsuvasti ojentelevan kasvisieluisen mutta kasvollisen olennon. Mutta säpsähdän hereille kuudelta, vähän väsyneenä. En malttaisi nukkua, haluan lisää, NYT.

Jos kirjaisin menot kalenteriin ja kellottaisin ne, päivät näyttäisivät pitkiltä ja raskailta, täyteenahdetuilta. Mutta ne eivät tunnu sellaisilta, päinvastoin. On kuin olisi kaikki aika ja jakseliaisuus ja uteliaisuus, etenkin uteliaisuus, ja ne kaikki kiskoisivat puoleensa. Asiat tapahtuvat. Ehdin ajoissa. Kerään kehoon ulkona istumisen ja syömisen ja ihmisten näkemisen muistijälkiä talvea varten, sillä eikö ihminen olekin sosiaalisesti karhu: kesällä lihoo, vaipuu horrokseen, keväällä herää timmissä bikinikunnossa laiduntamaan taas siniseksi pilkuttunutta metsää...

(En halua horrostaa, mutta olenko ennenkään halunnut? Niin vain tuntuu tapahtuvan valon niukentuessa.)

Koripallokentän punainen pohja tuntuu karkealta paljaissa säärissä, mutta ruoka on uskomattoman hyvää ja lämmittävää. Baarissa jälkeenpäin tapaan ystävän, jolla on mukanaan meikkilaukku. Se melkein liipaisee hohotukseen, koska ajattelen oman laukkuni märkää, hiekkaista ja hikistä sisältöä. Lounaalta yli jäänyttä leivän palasta.

Värikkäät unet vuotavat valveeseen

Näen pitkästä aikaa unia holtittomasti. Unien värit ovat kirkastuneet, hahmot tarkentuneet, jotakin on kehkeytymässä. En tiedä, mitä, en näe tulevaisuuteen. Mutta unia näen.

Yksi uni toistuu toistumistaan. Siinä kipuamme ihmisenjalkaisina Vompsun kanssa ylös rappusia meidän talossa, rappu on kapeampi ja hämärämpi kuin oikeasti ja tuuletusparvekkeiden lasit on taas peitetty lasimaalauksen näköisin pleksilasein kuten julkisivuremontin aikaan vuosi sitten. Tasanteellamme seisoo joukko ihmisiä, tuttu naapuri on aina se, jonka näen ensiksi unessa, ajattelen hänen olevan tulossa alas, mutta sitten tajuan, että ihmisiä onkin paljon enemmän. Siellä on eräs pariskuntakin, joka erosi aikaa sitten, senaikaisine kasvoineen ja olemuksineen, vyötärön saanut säikky tyttö. Muutama bloggaaja, muutama vanha luokkatoveri lukiosta, muutama hierojakoulun pääsykokeessa ollut, naisia ja miehiä ja aina tämä sama kokoelma ihmisiä. Mitä he haluavat? Ja unessa tiedän, mitä he haluavat. Meidät mukaan. Minne? Se ei ole tarkalleen selvää, mutta tilanteessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Vompsu rupattelee iloisesti, sanomme vaihtavamme vain sopivammat vaatteet. Sulkeudumme hetkeksi huoneeseen, vaihdan toiset housut ja kengät. Emme puhu toisillemme mitään, vaihdamme vain vaatteita. (Olen pulassa, koska tässä unessa minulla on ihmisen jalat normaalien kavioideni sijaan.) Sitten avaamme oven ja astumme rappuun. Seurue alkaa liikkua alas. Livumme viimeisinä, sitten olemme kadulla, ovi kolahtaa takana kiinni. Seurue etenee taakseen katsomatta. Tunnen Vompsun puristavan kättäni lujana sykäyksenä ja vilkaisen häntä, ja äkkiä tajuan, että hänkin tietää, ettei noiden seuraamisesta seuraa mitään hyvää. Kun silmämme kohtaavat ja hän tajuaa, että minäkin tiedän ryhmän kulkevan kohti tuhoamme, hän äkisti kääntyy kulmaa kohti, juoksee kovasti ja kiskoo kättäni, ja seuraan. Kengät ovat lähteä jalasta, sydän ja jalat hakkaavat niin kovaa ääntä, etten kuule, seuraavatko toiset, ja ei ole aikaa kääntyä katsomaankaan, ponnistelen pysyäkseni mukana ja koetan kipristää varpaat, etteivät kengät lentäisi jaloista, ja pelkään, että ote lipeää tai käteni repeytyy irti. Kaupunki on toinen kuin tämä, kaikuva labyrintti, pimeitä kujia, ja me juoksemme ja on kuuma ja ihmisiä istuu terasseilla ja musiikki sykkii ja juoksemme sen ohi ja kauhu kuristaa hengitystä, kylkivälilihakset ja pallea sakkaavat, jalat ovat jo väsyneet, en ole pysyä perässä, kengät ovat lähteä jalasta... tässä vaiheessa särähdän hereille hikisenä ja kauhuissani ja jalat peiton pois potkineina.

Ja uni toistuu useana yönä, enkä tiedä, mitä juoksen pakoon ja mitä nuo ihmiset haluavat ja miksi juuri meidän on mentävä sinne, minne en halua mennä.

Muutenkin unet ovat käyneet eläviksi ja vuotavat valveeseen. Näen unta hevoskastanjoiden tanssiaisista, ja sitten käveltyäni päämäärättä kaupungilla tulen puistoon, jossa on hevoskastanjoita, ja äkkiä minua alkaa pyörryttää se niiden muotojen detaljoituus. Hevoskastanjat ovat silkkaa barokkia ja koska barokkia, miehisiä, muodollisia, eivätkö barokkinaisetkin ole melkein miehiä kovitettuine pukuineen, huomaan katsovani latvuksiin kävellessäni kujaa ja jos maassa olisi kuoppa, putoaisin sinne kai sen kummemmin asiaa ennakoimatta. Maassa ei kuitenkaan ole kuoppaa. Kuljen vain hevoskastanjoiden ali ja minua pyörryttää, koska kun kuljen niin ja katson ylös, ovat puut kuin unessani, valtavia ja liikkuvia, ja pelkään, että ne ymmärtävät äkisti, etten kuulu samaan seurueeseen.

Siihen kaikkeen sekoittuu muisto lapsuudesta, hevoskastanjoista yhdessä pihassa, jossa vietin paljon aikaa. Koska muisto on lapsuudesta, sen sävy on uhkaava ja arvoituksellinen. Ne suuret, trooppiset rehevät lehtikädet ovat toisesta maailmankaikkeudesta. Ja entä kukinnot? Valtavia pitsisiä kynttelikköjä, joita osaa kutsua fallisiksi vasta kauan, kauan myöhemmin. Valkoisten terälehtien keskellä on äkkiä punaista, ikään kuin joku olisi nirhannut ihoon verinaarmun. Ja myöhemmin kukkaperät paisuvat ja puu heristelee piikkinuijiaan. Kun tein hevoskastanjapatsaan, joka nyt on Viillä tai jonka ainakin joskus annoin hänelle, joku kertoi kastanjapalloksi myöhemmin muuttuvan abstrahoidun muodon muistuttavan merimiinaa. Jotakin kummaa noissa hevoskastanjoissa on.

Töölönlahden rannassa kukkii pihlaja. Siellä, missä lapsena asuin, kukki pihlaja usein juhannuksena. Itkin monena vuonna sen kukkimista, koska se mielestäni osoitti kesän parhaan ajan lakanneen ja lohduttoman totuuden lähestyvän: koulu alkaisi taas. Niin aikaisin, jo juhannuksena... Niin, näen nyt taas unta koulusta. Jokin minussa valmistautuu siihen, että ensi talvena on jaksettava jokainen arkipäivä mennä rumaan rakennukseen ja istua monta tuntia seurassa, jota en voi itse valita. Se on aikamoinen ponnistus. En epäile, ettenkö selviäisi siitä, mutta saatan tarvita aika voimallista motivointia. Ehkä istumatyöläisen selkävaivoista muistuttaminen voi olla osittain järkevä motivaattori. Ja ajatus työstä, jossa voi auttaa toisia ihmisiä. Tai unet koskettamisesta.

Olen alkanut taas nähdä unia koskettamisesta ja muuttumisesta. Noissa unissa kosketan jotakuta vierasta kadulla ja äkkiä kylmä sävähtää lävitseni ja unohdan, kuinka puhua. Mutta kun alan juosta, juoksen eri tavalla kuin ikinä ennen. Jalkani eivät väsy lainkaan...

Herään aamuisin uteliaana ja valppaana ja valmiina melkein mihin hyvänsä. Minun ei ole juurikaan nälkä, mutta kävelisin mieluusti maailman ääriin tai makaisin ja syvähengittäisin puistossa ja venyisin. Ja niin tietysti monena päivänä teenkin. Tunnistan äkisti samanlaisen kentaurisyndrooman kuin nuorempana: kävelen kävelemistäni, en kaipaa seuraa enkä ruokaa enkä juomaa, enkä halua pysähtyä. Etenkään en halua pysähtyä. Mutta se on vain osa päivästä, vain iltapäivä. Aamupäivisin tapaan maauimalassa jonkun ystävän, vesijuoksemme ja saunomme ja puhumme, en päästä itseäni muuttumaan täysin erakoksi enkä villiksi. Mutta jotenkin olen taas muuttumassa enemmän siksi eläimeksi, jonka on vaikeaa hahmottaa, miksi se on syntynyt. Ihmiseksi. Joksikin jonka odotetaan tekevän muutakin kuin kävelevän ja katselevan ja kuulevan ja haistavan... haistoin eilen kelta-atsaleat ennen kuin näin niiden ryhmäistutuksen merenlahden rannassa vaalipaikan lähellä. Haistoin ne pyörällä kiitäessäni ja ajattelin, ettei näin makea ja voimakas ja myskimäinen tuoksu voi olla minkään muun kuin kelta-atsalean. Yllättäen olin oikeassa ja atsaleat rynnistivät metsänrajan takaa nurmelle. (Siltähän se näyttää, kun itse liukuu nopean tasaisesti ja unohtaa liikkuvansa.)

Ja puistossa saatan äkkiä säpsähtää ja ajatella pudonneeni keskelle unta. Onneksi voin aina katsoa jalkoihini ja havaita, että sandaaleissa sojottaa kymmenen vaaleanruskeaa, sellaista oikein vaaleanruskean maatiaskanan munan väristä varvasta. Ei, tämä ei ole unta, koska minulla ei ole kavioita.

Mihin unet menivät välillä? Miksi ne ovat nyt palanneet?

Osaan sanoa vain yhden asian: olen nyt enemmän elossa ja onnellisempi, kun unet palasivat.