Yksinäisyydestä

Katsoimme eilen kauhuelokuvan, jossa päähenkilö ei aluksi halunnut kertoa itselleen tapahtuvista kauheuksista, koska pelkäsi hylätyksi tulemista, tai että toiset eivät ymmärtäisi häntä. Jos oikein tulkitsin, hän jotenkin sekoitti ne toisiinsa. Itselleni on taas jotenkin ilmiselvää, että kyse on eri asioista. Ja se toinen näistä taitaa muodostaa suurimman surun elämässäni. 

Kuinka monta kertaa saakaan kokea, että koettaa ymmärtää, kuunnella, asemoitua toisen asemaan, mutta jotain, jokin ratkaiseva palanen, vain jää puuttumaan. Tavallaan, pintatasolla, voisi sanoa ymmärtävänsä, mutta syvätasolla ei. Ja vastaaavasti, kun koettaa kertoa jotain elämästään jollekulle toiselle, ei ikinä pysty kakaisemaan ulos kaikkea esitietoista, joka kuitenkin vaikuttaa niin dramaattisesti jo ihan siihen, minkä edes voi havaita ja mitä taas ei. 

Itselleni on tyypillistä, että liikkuessani ihmisjoukossa tunnen itseni huikaisevan yksinäiseksi. Toivon kaikille hyvää muta en ymmärrä heitä hippusen vertaa. Perustarpeiden osalta, kyllä, toki, mutta sen ylittävän suhteen en. Kahdessa yliopistotutkinnossani olen yrittänyt saavutta edes jonkinlaista esiymmärrystä Homo sapiensista, mutta päätynyt lähinnä olemaan eri mieltä vallitsevien teorioiden kanssa siitä, tästä ja tuosta. Ja joutunut taas toteamaan, että on tässä jotenkin eri premissit selvästi, ei siitä pääse mihinkään.

Koen siis, että vaikka en ymmärrä enkä tule ymmärretyksi - minkä toivominen saattaa olla epäonnistumisen tunteen kerjäämistä - niin kuitenkin tulen otetuksi mukaan ja otan mukaan hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen asemesta. Siinä mielessä elämäni on kaikkea muuta kuin surullista.  

Yritän aina välillä tolkuta, miksi kuitenkin välillä kirjoitan, vaikka en onnistu uskomaan asioiden välittymiseen. Ehkä se on jäänne ajalta, jolloin vielä toivoin jotenkin akuutimmin kuin nykyään? Tai ehkä se on selviytymiskeino tuon tietoisuuden kanssa? Jo kolmisenkymmnentä vuotta sitten ajattelin virkkaavani tyhjyyden reunaan tyhjyydestä nirkon, ja ajattelin, että siinäpä se elämä sitten onkin, tämmöistä. En kai hahmota sitä nykyäänkään eri tavalla. Mutta uskallan kyllä aivan eri tavalla näyttää kirjoitukseni, jutella vieraille ihmisille ja jopa asettautua tunnetartuttamaan heitä. (Kyllä, siihen uskon. Sitä tapahtuu maailmassani niin paljon että siihen uskomattomuus tuntuisi erikoiselta kannalta.)

Ja, niin hassua kuin se onkin, tässä mielessä ymmärrän heitä, jotka sanovat, että käsitteellinen ajattelu on valaistumisen tiellä. Vähän muunnellusti siis. Valaistumisen sijaan ajattelen käsitteellisen ajattelun tunkevan yhteyden tielle. Mutta ehkä lopulta valaistumisihmiset tavoittelevat jotain samankaltaista, en osaa sanoa. Käsitteellinen erotteluhan se tämäkin on, että puhutaanko valaistumisesta vai yhteydestä.

Kummallisinta on, että yksinäisyys hellittää, kun ihmisten äänetkin lakkaavat kuulumasta. Kun kävelen koiran kanssa komean marraskuisissa väreissä ja tuoksuissa - luumunpunaista, suklaanruskeaa, oljenkeltaista, mudanharmaata, multamaan mustaa, haavanlehtien tummanharmaat kiekot ja hajoamisen makeahko, keveä aromi - en tunne yksinäisyyttä. En ajattele niitä kertoja kun seisoin lapsena nenä ja sormet ikkunassa ja odotin vanhempia kotiin ja oli pimeää ja liukasta ja olin jokseenkin varma heidän kuolemastaan ja kävin mielessäni läpi, minne minut sijoitettaisiin, tietäen, että tuskin niille sukulaisille, joille itse olisin halunnut, enkä sitä, miltä tuntui ystäväni alettua äkisti huutaa ja heitellä meitä muita luokassa saksilla, ja opettajan huutaessa, että suojautukaa pulpettien alle, ja kokemastani syyllisyydestä, kun ystävä ei vastannutkaan siinä tilassaan hymyyni vaan vietiin pois elämästämme hampaat opettajan käsivarteen upotettuna, koskaan palaamatta. (Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, olen paikantanut hänet. Näyttää elävän sosiaalituilla. Luulen näin aikuisuudesta käsin hänen olleen psykoottisessa tilassa, ja tiedostan, miten tyhmää oli/on tuntea syyllisyyttä siitä, ettei osannut auttaa.) Tai miltä tuntui kun oli juuri muuttanut pois vanhempien luota ja pelkäsi mennä pesemään hampaita vessaan, koska näki peilistä oman kuvansa ja näytti juuri siltä, että itsekin hajoaa palasiksi siinä huipentuneessa stressissä, jossa kädet vain tärisivät tärisemistään eikä osannut enää nukkua ja oli piilottanut itseltään kaikki terävät veitset ja sakset ja sitten kun ystävä tuli kylään ja toikin leivän, oli vaikeaa selittää, miksei ollut leipäveistä. (Se oli vinnissä turvassa.) Näistä ajoista on kauan mutta aina välillä ihmisten ilmoilla ne hulmahtavat tajuntaan. Olin noin kolmenkymmenen kun minulle selvisi, ettei kaikkien elämä ehkä ole samanlaista vuoristorataa kuin omani välillä oli. 

Viime aikoina kävellessä olen usein miettinyt, miten kummallinen on kulttuuri: Miten Beethovenin kuuroutumista päiviteltiin, ikään kuin musiikki ei olisi jatkanut soimista hänen päässään, ja miten kauhuissani olin lapsena kuuroutumisen ajatuksesta, koska sitten en voisi kohdata musiikkia, ja miten nyt ajattelen monesti, että kunpa en olisi kuullut kaikkia noita ralleja, jotka hyvin kernaasti raikavat päässäni niin että yksi alkaa kun toinen lopettaa, ja joiden hiljentämiseen on oikeastaan vain kolme keinoa: 1) uni, 2) jonkin muun musiikin soittaminen tai laulaminen niin ettei päänsisäistä musiikkia huomaa siltä meteliltä tai 3) meditaatio, joka tuo hetkeksi, mutta vain hetkeksi, rauhan kaiken maailman luokattomilta ralleilta ja maailmanhistorian hienoimmilta musiikkiteoksilta. Jos saisi valita, musiikki vai ei musiikkia, elämänmittaisesti, valitsisin nyt "ei musiikkia" -vaihtoehdon. (Ajatusleikki, ei toteutettavissa.)

Vaikka epäilemättä sellaisessa tilassa jokin muu rytmikäs vipinä täyttäisi sitten pauhullaan kallon. (En edelleenkään taida osata uskoa valaistumisiin.)

Vompsu kokee yksinäisyyden eri tavalla. Ihan niin kuin liikkumisen, musiikin ja niin edelleen. Koska keskustelemme paljon, tiedän ulkokohtaisesti, miten hän asiat hahmottaa, ja päinvastoin. (Todennäköisesti ymmärrämme väärin yhtä sun toista. Esimerkiksi pari päivää sitten Vompsu sanoi, etten muka pitäisi esiintymisestä. Nauroin itseni tärviölle. Kyllähän minä siitä pidän, useimmissa tilanteissa en vain koe estradin varastamista kovinkaan kohteliaaksi, mutta kun sellaista tarvitaan, totta hemmetissä arvostan tilaisuutta ja nautin siitä.) Vompsu kokee yksinäisyyttä nyt kun ei voi tavata ihmisiä niin paljon ja sillä lailla kuin haluaisi. Koronaahan ei ole otettu vakavasti ja se vaivaa häntä yhtä paljon kuin minuakin. Joskin epäilemättä taas kerran eri tavalla ja eri syistä. 

Huomaan käyväni yksinäisemmäksi kun kirjoitan. Ehkä se johtuu siitä, etten oikein ymmärrä itseänikään. Tunnen tietyllä tavalla, on kaikenlaisia oloja, mutta enhän minä niitä mitenkään vedenpitävästi osaa selittää.  Osaan toki nykyään elää niiden kanssa, mutta välillä tulee semmoinen olo, että tuntee olonsa yksinäiseksi itsensäkin seuraassa, koska on kuitenkin jollain tapaa arvaamaton ja käsittämätön. Jostain syystä se olo iskee helpoimmin, kun kirjoittaa. Siksi koen itseni onnekkaaksi, kun saan ainakin nyt jonkin aikaa elättää itseni toimilla, joihin ei juuri sisälly kirjoittamista. 

Näkymätön virhe

Salaoja talon ympärillä alkaa olla valmis. Kasvihuoneen perustakin näyttää jo hyvältä. Tosin kaivuri, jolla kivituhkaa levitettiin siihen perustaan, juuttui pihaamme. Tässähän on 17 metriä sinistä savea ja on satanut aika lailla. Ei siis ihme, että sen yrittäessä möyräistä käyntiin sen pyörät vain kaivautuivat syvemmälle ja syvemmälle saveen kunnes kaivurin maha melkein kosketti maata. Onneksi ukoilla oli mukana vetohihna, tätä kuulemma käy aina välillä. Nyt on vaan kirnukuopat ja nekin he täyttävät osana viimeistelytyötään.

Kadun puolella tonttimme rajautuu naapurin tiilettyyn tiehen. Tiilitiessä on semmoinen pitkulainen betonikantti, joka on rakennettu siinä metrin pituisista suikuloista. Työmiehet joutuivat nostamaan suikulat pois naapurin suostumuksella, ja nyt kun sen kohta on myllätty läpi, he sijoittivat suikulat takaisin. 

Palaamme lenkiltä metsästä, joka on ihana tähän aikaan vuotta - hämärä, sammalen ja kuusen lehvien vihreä, hieman sumuinen, kauttaaltaan kosteanpehmeä ja hyvä hengittää. No, kuvittele vihreä kasvikohtu. Sellainen! (Ainakin kun on pukeutunut riittävästi. Alasti sikiöasennossa voisi olla toisin. Ihmettelen yhden tutun instakuvia, joissa näyttää olevan tärkeää poseerata asanoissa joogatrikoissa vaikka missä säätiloissa. Minulle tulee kylmiä ihan kuvia katsellessakin. Saahan sitä, tietysti. Mutta itse koetan terottaa joogaryhmäläisilleni, että kannattaa pitää itsensä lämpimänä. Opetan paksu villapipo päässä myös dynaamisemmat tunnit tässä vaiheessa vuotta. Pääni ei pidä liikuntasalien koneellisesta ilmastoinnista.) Joten olemme pehmeitä ja tyytyväisiä ja aika rauhallisiakin sieltä palatessamme, vaikka Vompsu aina haluaakin puhua työelämän kahnauksista, kaikenlaisesta terminologisesta väännöstä ja sen semmoisesta, ja hahmotan hänen hahmottavan sen kaiken jotenkin kovin kuohuttavana. Ja varmasti se sitä onkin, hän tarvitsee sen käsittelemistä. 

Näemme jo pidemmältä, että työmiehet ja naapuri seisovat rajalla ja juttelevat jostain viittilöiden. Tervehdimme, liitymme seuraan lähennyttyämme. Katsokaa nyt tätä, viittilöi naapuri, ja osoittaa betonisuikuloita, jotka miehet ovat panneet paikalleen. Katson, siinähän nuo näyttävät olevan, en osaa sanoa mitään, joten vilkaisen odottavasti naapuriin. "Sie tiedät että mie olen tarkka", sanoo naapuri ja katsoo Vompsua. "Aha, jahas, niin joo", saa Vompsu sanottua kanttia tuijottaen. Katson naapuria, Vompsua, työmiehiä ja sitten taas niitä kantin muodostavia betonisuikuloita. "Ei tämä kyllä käy", puhahtaa naapuri. "Juu, korjataan", lepyttelevät työmiehet. "Pistetään se ihan viimeksi kuntoon ettei tönäydy muissa viimeistelytöissä." Naapuri näyttää siltä, ettei oikein tiedä, tyytyykö hän vastaukseen. 

Katson kanttia tarkemmin, siinä siis on jokin virhe? Minusta ne palaset ovat siinä oikein sievästi ja suorassa, en erota mitään mahdollista virhettä. Näen Vompsun ilmeestä ja asennosta, ettei hänkään yhtään tajua. Työmiehet eivät ole niin tuttuja, että heistä ottaisi mitään selkoa, ja naapuri on selvästi kiihtynyt. Lopulta naapuri sanoo vaan, että laittakaakin sitten tarkasti. Miehet lupaavat laittaa.

Tarkka, ajattelen, tarkka! Olemme toki huomanneet, että naapurin nurmikko on kuin pinseteillä nypitty ja nyt syksyllä kun lehtiä tuli, joku kävi ne päivittäin haravoimassa. Ja että ajotie on leveä ja polku näyttää nurmen halki kelluvalta laiturilta, ja että kaikki on aina suorassa ja kuurattua. Kun he olivat heittämässä sammaloituneita tiiliä pois, pyysimme ne tiilet, me osaamme tehdä niistä juttuja. Kiemurtelevan polun, esimerkiksi. Istutusten reunuksia. Heistä ne olivat roskia sammalen takia. En ole ajatellut tätä asennetta tarkkuutena. En tiedä, olenko yrittänyt nimetä sen, mutta ehkä jos olisin, olisin puhunut kontrollifantasiasta. Itse ajattelen kai tarkkuuden liittyvän sen havainnoimiseen, mitä tapahtuu, en tapahtuvan kaitsemiseen kohti jotain mallia. Osa tarkkuutta, sellaisena kuin sen olen ajatellut, on havainto, ettei maailma koskaan redusoidu malliin, vaikka miten paimentaisi.

Katsahdan pihaamme, sen kaareutuvaa polunpätkää, nurmella maatuvia lehtiä, sinne tänne ripoteltuja kohopenkkejä, joista yksi on piru vie viisikulmainen ja sen reunuskin tehty olkipaaleista, jotka kietaisin yhteen kaikista maailman asioista elmukelmulla, koska sitä sattui olemaan käsillä. Mietin, mitähän he ajattelevat. No, ajatella saa, ei ole minun asiani kontrolloida heidän ajatuksiaan vaan omiani. Ja minä satun pitämään pentagonpenkistä ja näistä muistakin jutuista. Ja äkisti muistan keskustelun kesältä, kun naapuri valitti, että oli niin kuuma, että oli vaikeaa jaksaa tehdä asioita, ja vastasin, että näin on, ja että sehän se on ihan parasta, kun voi vain olla ja aistia ja pysyy niin rentona ihan tuosta noin vain, ja näin hänen nyrjähtäneestä ilmeestään, että hänestä tulin sanoneeksi jotain sanoinkuvaamattoman kummallista. Ja ajattelen välähdyksenomaisesti kaikki niitä kehoja, joiden näen kouristuvan ahdistukseen siinä silmänräpäyksessä kun alan puhua tunneillani asettumisesta ja vain olemisesta. Monelle se on vaara, seisovaa vettä, jonka alla vaanivat piraijat, krokotiilit ja ties mitkä syvyyden hirviöt. Tukehtuminen. Ehkä todistus jostain vaanivasta laiskuudesta, jota on yritetty pieksää pois vuosikaudet. 

En tiedä, kunhan arvailen. 

Mutta jälkeenpäin puhumme työmiesten kanssa ja Vompsu kysyy, ymmärsivätkö he naapurin pyynnön niiden betoniliuskareiden suhteen. Käy ilmi, etteivät hekään ehkä ymmärtäneet. Toinen arveli, että olisiko siihen niiden väliin tönäytynyt millin, parin rako. Suorassahan ne olivat, mutta ehkä kantit eivät olleet aivan liimattuna kiinni toisissaan. "No ei se mitään", työmies pyörittelee. "Me tehdään se uudestaan niin että ovat tyytyväisiä, ettei teille tule kurttua naapurisopuun. Tämmöistä tämä aina välillä on."

En tiedä, jaksaisinko heidän työtään. Ei siinä mielessä, että jaksaisinko istua kaivurin sisässä ja olla kylmässä tai paahteessa tuntikausia, sen varmaankin jaksaisin. Mutta minun voisi olla vaikeaa naama peruslukemilla nyökytellä ja sanoa, että joo, tehdään tämä uudestaan, no niin, hyvä kun huomasitte, virhehän siinä tosiaan on, jos en mitenkään onnistuisi havaitsemaan virhettä. Vähän samanlaista touhua kuin koulun käsityötunneilla, jossa piti purkaa ja tehdä uudestaan, purkaa ja tehdä uudestaan, ja joskus purkamisen syy oli, että käsiala oli "liian väljää" tai "liian tiukkaa" tai "liian epämääräistä", eikä saanut ohjeita siihen, miten asia olisi korjattavissa, ja joskus sama kohta puratettiin monta kertaa ja opettaja sätti, että miten tämä muka voi olla näin vaikeaa, eikä tullut lainkaan ajatelleeksi, että ehkä kuitenkin olisi ollut hänen työnsä opettaa, miten tehdään häntä tyydyttävä kantapää tai vetskarinsauma, että sitä se opettaminen työnä on. Sama opettaja muisteli usein kaihoisasti purkutalkoita katsellessaan, miten edellisen vuoden luokka osasi nämä asiat ihan vips vaan. Sitten kun olimme siirtyneet yläasteelle ja joku aineenopettajamme sairastui äkisti kesken päivää ja meillä olikin useampi hyppytunti, kävelimme metsän ja kallion yli tervehtimään ala-asteen opettajia, ja myös tätä käsityön opettajaa, vaikka itselläni ei häntä ollutkaan tullut ikävä (ja yläasteen kässänope oli oikein mukava ja taitava ja opin monta asiaa, joista oli vuosia vain huudettu, että ei tämä voi olla niin vaikeaa). Mutta voihan sitä silti olla ystävällinen vaikkei jotakuta henkilökohtaisesti arvostaisikaan. Tällä vierailulla ala-asteen kässänope hehkutti ala-astelaisille, miten taitavia me olimme olleet, oppineet kaiken vips vaan. Teki mieli huutaa, että tuo on kyllä vale, mutta opettaja näytti itse niin vakuuttuneelta tarinastaan, että vain tuijotin häntä mykistyneenä ja ajattelin, että hänpä mahtaakin elää kummallisessa maailmassa, jossa ennen oli kaikki aina hyvin ja nyt kaikki kovin pielessä ja minkäpä tuolle mahtaisi.

En tiedä, mitä tapahtuisi, jos joutuisin työkseni korjaamaan jälkiäni, joista ei vaivauduttaisi edes osoittamaan, missä virhe on. Toki sattuneet virheet korjataan, se on eri asia. 

Näen naapurista, miten ylpeä hän on tarkkuudestaan, hän sanoo sen sillä tavalla, että näkee hänen nauttivan sen sanomisesta. Toki onkin parempi, että hän pitää arvossa tapaansa suhtautua, parempi se kuin olla solmussa itsensä kanssa. Mutta kyllä maailma on jännittävä paikka! Niin monenlaisin asentein me täällä käyskentelemme. 

Onneksi naapurit ovat mukavampia kuin käsityön opettaja, tai ehkä se on vain se, ettemme ole sellaisessa suhteessa, jossa heidän tarkkuutensa pääsisi yliotteeseen. Joka tapauksessa, he ovat kesällä käyneet vieraanamme pihassa ja me heidän vieraanaan syntymäpäivillä ja jutustelemme sopuisasti tontinrajan yli milloin mistäkin. 

Ja onhan minullakin omat kontrollifantasiani, totisesti on. Ne onneksi keskittyvät aika pieneen osaan maailmaa, akateemiseen tekstiin. Kaikessa muussa olen kai onnistunut pitkälti sulkeistamaan ne ja nauramaan niille. Mutta jotain kummallista tapahtuu siinä kohdin, jossa minun pitäisi äkisti kirjoittaa kannattavani jotain sellaista kantaa, jota en osaa kannattaa ja jota ehkä pidän vahingollisenakin. Ikään kuin sillä lopulta olisi väliä. Tai se muuttaisi mitään, todennäköisesti. Mutta jotain kummallista tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen aivan samanlainen kuin naapurimme, väännän vaikka yöhön saakka ja muut pyöritelkööt silmiään sinne saakka, että olemme päässeet konsensukseen, jonka pystyn allekirjoittamaan, johonkin niin väljään ja epämääräiseen, ettei se ahdista. Tämä on yksi syyni luovia poispäin tutkimuksen maailmasta: en ole vakuuttunut, että haluaisin vahvistaa juuri tuota puolta itsessäni ja elämässäni. 

Kun pyöräilen tänään kohti junaa ja työtä, voin katsella betoninsuikaleita ja kerrata mielessäni sitä hämmentävää tosiasiaa, että jonkun mieli tekee juuri niiden kohdalla samanlaisen umpisolmun kuin omani silloin kun minut koetetaan saada kirjoittamaan ryhmäesseeseen, että maailma kaikkine ilmiöineen on sosiaalisesti konstruoitu. Niin erilaiset kohdat, niin samanlainen reaktio! Onhan se hurmaavaa. 

Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

Kysymysten avoimuudesta

Ystävystyminen on hankalaa, etenkin jos ystävyyssuhteeseen liittyy runsaahko kulttuuriero ja halu ymmärtää toista. Se tekee kommunikaatiosta helposti hyvin pelottavaa, ellei kysymysten muotoilun kanssa ole tarkkana. (Ja esimerkiksi puutteellisesti nukutun yön jälkeen on mahdotonta olla tarkkana.) Olen viime aikoina käynyt ystävystymiskeskustelua, jossa esiintyy monia pelottavia piirteitä juuri siitä syystä, että minua halutaan ymmärtää.

Tässä yhteydessä haluan hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sanaa ymmärtää: ympyröidä, sulkea sisään, vangita määritelmään. Saatan tuntea itseni vuoroin satimeen jääneeksi oravaparaksi, jolta on viety juoksemisen ja hyppimisen qi, koko ilon elohopea, ja joka aikoo siksi vain kuolla ja lannistua, ja vuoroin lohikäärmeeksi, joka vetäisee sisään henkeä syökseäkseen seuraavaksi verbaalista tulta.

Ei se ole vakavaa, en ole kuolemassa enkä haastamassa riitaa. Nämä ovat pieniä liikahduksia, mutta panen ne merkille uteliaana samalla kun välillä onnistun nauramaan ja pysymään rentona hengitykseen keskittyen ja välillä epäonnistun siihen edes ponnistamisessa ja yksinkertaisesti kauhistun ja tulen surulliseksi siitä, miten vaikeaa on koettaa ystävystyä sellaisen kanssa, joka äkisti haluaakin ymmärtää ratkaisujani ja tokaisujani.

Mietin myös kulttuurisen kompetenssin koulutusta, jonka kävin työpaikan kustantamana männäviikoilla. Siinä korostettiin, että aina kahden ihmisen kohdatessa törmätään kulttuurieroon. Jokaisella meillähän on uniikki paikkamme maailmankaikkeudessa koulutuskohortteineen, perhetaustoineen, paikkoineen perheessä ja ystäväpiirissä, tuttavineen, työtuttavineen, harrastuksineen ja harjoittamisineen ja niiden kautta tulevine ihanteineen tai ehkä toisenlaisine etiikkoineen ja niin edelleen. Toinen merkittävä oneliner kuului, että hämmennys on hyvästä. Siitä on helppoa olla samaa mieltä - joskin on aivan selvää, että hämmennys tuntuu tässä ja nyt -tilanteessa usein hyvin kulmikkaalta ja vangitsevalta, epämukavalta ja jopa uhkaavaltakin. Ehkä jotkut toiset kokevat sellaista hämmennystä enemmän kirjojen tai matemaattisten yhtälöiden kanssa? Itse näytän kokevan sitä juuri silloin, kun joku vaivaantuu kiinnostumaan ystävyydestäni niin paljon, että haluaa alkaa ymmärtää minua.

Tässä hauraassa ja epämukavassa tilassa, johon olen halunnut jäädä kokemaan siihen liittyviä tuntemuksia, opin. Hämmennyshän tarkoittaa oppimisprosessin käynnistyneen. Tai siis - opin, jos työstän asiaa. (Koetan tehdä sitä näin, esimerkiksi.) Tällä erää tunnun oppivan kysymyksistä ja kysymisestä tärkeän asian: vaikka kuinka hellisin työhypoteesia siitä, miten jonkin toisen ihmisen sisäinen mekaniikka ja logiikka toimii, lienee tuskin kovin hedelmällistä kysyä asiasta suljettua kysymystä, jolla testaan työhypoteesiani, tyyliin: "Voisiko olla niin, että toimit näin ja näin, koska koetat välttää/lähestyä asiaa x?" (Väkivaltaisuusero: lähestyminen sentään antaa kuvan vaihtoehtoisten strategioiden olemassaolosta ja tietyn vaihtoehdon haluamisen haluamisesta, välttäminen helposti synnyttää ajatuksen, että toimintaa ajaa pakko eikä siten haluamista ole haluttu.) Tiedän kaiken tämän kysymyksistä yhteiskuntatieteiden metodologiasta, eikö vain? Enkö vain olekin lukenut kasapäin kvalitatiivisen tutkimuksen opuksia, joissa korostetaan kysymysten avoimuutta, sitä miten ei koskaan kannata kysyä kyllä/ei-vastattavia kysymyksiä? Enkö vain tykästynytkin juuri fenomenografiaan, koska siinä sille, jonka jäsennyksistä ollaan kiinnostuneita, annetaan mahdollisimman vapaa tila pyytäen vain: "Kerrotko minulle ilmiöstä x elämässäsi?" ja sitten kuunnellaan, mitä kaikkea hän itse nostaa esiin, mitkä asiat hänen mielessään yhdistyvät tähän ilmiöön. (Voisiko tämän kirjata niinkin, että uskon enemmän merkityksiin kuin vaikutteisiin, selityksiin, taustoittamiseen?)

Ja kuinka monta kertaa olenkaan itse sanallistanut kauheita kysymyksiä nimenomaan ystävyyden kontekstissa? Monta! Sen sijaan, että olisin antanut toiselle tilan ja oikeasti koettanut uida vierasta maailmaa luottaen siihen, että sen pinnalla voi kellua ja lopulta alan hahmottaa, mitä kaikkea ihanaa ja uniikkia allani siintää, olen kiskaissut valtamerestä tulpan ja koettanut paljastaa, vastaavatko pohjan muodot työhypoteesiani. Kammottavaa.

No, ei tähän tietysti kukaan kuole. Ja on ollut kysymyksiä, jotka ovat saaneet minut kääntymään ihan uusiin suuntiin käytännöistä, jotka eivät toimi. Mutta kun kysymys esitetään käytännöstä, joka tuntuu toimineen hyvin - hämmennys!

Ymmärsin kysymykseen vastatessani myös yhden seikan omasta hahmotuksestani. Se ei ole kovinkaan menneisyyspainotteista. Pystyn toki keksimään koko liudan selityksiä siitä, miten asiat ovat kehittyneet historiallisissa olosuhteissaan, mutta lopulta taidan ajatella, että vaikka nuo olosuhteet ovat toki ehkäisseet tiettyjä vaihtoehtoja ja suosineet toisia, ne eivät lopulta determinoi vaihtoehtoja täysin. Ehkä tässä on se kohta, joka itselläni niihkaa välillä liian sosiologisten ajattelijoiden tuotantoon perehtyessä ja niihkasi joka ikistä kasvatussosiologian esseetä kirjoittaessani: hemmetti, on tässä oltava muutakin, kyllä toimijuuttaan voi kuitenkin mikrosuunnata jotenkin, ja meillä kaikilla on valtaa enemmän kuin usein haluamme ajatellakaan. (Mikä determinoi tämän kirjoittamisen, esimerkiksi? On lukemattomia akateemisesti koulutettuja naisia, jotka eivät bloggaa tällä tavalla. Itsekin voisin tänä aamuna valita muuta mutta valitsen tämän, koska haluan oppia siitä, mihin kaikkeen kommunikaatiossa kompastutaan tuon tuosta.) Kai sen voisi sanallistaa niinkin, että uskoni meadilaiseen subjektiminään on luja. (Samasta asiasta kirjoittaa T.S.Eliot muutamassa runossaan: uskalluksesta, hypystä, tapahtumiseen heittäytymisestä, harkinnan hylkäämisestä nanosekunniksi ja kaiken sen vuoksi uudeksi muovautumisesta merkityksellisimpänä elämässä.) Ja: kun arvioin jotain käytäntöä, jonka mukaan suuntaan tekemistäni ja tahtomistani, tapaan olla kiinnostuneempi siitä, millaisia asioita siitä seuraa, kuin siitä, mistä taustasta käytäntö nousee. Seuraamukset: En usko, että kyse on kuitenkaan seuraamusetiikasta. Taidan olla siihen liian mystikko. Mutta tutkin, voidaanko ympärilläni hyvin (ei instant-hyvin, mutta pidemmällä jänteellä) ja ennen kaikkea, voinko hyväksyä itse toimintatapani, onko siinä mielestäni kokeilun mahdollisuutta. (Niin, kaikki on leikkiä, kokeilua. Varmuutta on turha hinkua, tai lopullisia ratkaisuja.) Olisiko siitä hyveen kantajaksi, jotain sellaista. Taidan myös luottaa aika tavalla siihen, että huomaan ennen pitkää, jos jokin käytäntö ei toimi.

Miksi toimit tai ajattelet näin on sekin vaikea kysymys vastata. Voisi toki kehrätä liudan adjektiiveja tai ilmiöitä, joita liimailisi imagoonsa (oikeudentunto, herkkyys, hereilläolo jne.) mutta en oikeastaan hahmota, ketä sillä voisi sumuttaa. Ei ainakaan itseään! Enimmäkseenhän sitä kuitenkin ponnistelee jo ihan sen kanssa, että saa katkaistua automaattivaihteensa useita kertoja päivässä. Ennemmin ajatus kiinnittyy tämän kysymyksen liepeillä vipiseviin tuntemuksiin, jotka mieluummin ottaisi mukaan analyysiin. Kuten hämmennykseen siitä, miten voi olla niin, että on itse pyytänyt lapsesta saakka tuntea omenat lajikkeina, ei yleiskäsitteen omena kautta. Luulin pitkään, että minut oli kasvatettu tietynlaiseksi, mutta sitten keskusteluissa selvisi vanhempien olleen pulassa sen kanssa, miten tarkkaa erittelyä asioista vaadin pienestä pitäen. (No, en vaadi enää, luulisin.) Mistä se tahto tuli? Tai halu lähteä aamulla ulos uteliaana ja pidäkkeittä?

Entä jos kyse olisikin qistä, peritystä olemuksesta? Ei, sekin on huono nimi. Enkö juuri kirjoittanut niin, etten usko tilanteiden muovaavuuteen? Ja ihan yhtä kovasti rähisen takaisin, kun puhutaan siitä, miten ihminen geneettisenä olentona sitä ja tätä, deterninoidusti. Ajattelen niitä tutkimuksia, joita on tehty pitkään meditoineilla munkeilla, ja miten he pystyvät tekemään asioita, joita heidän ei pitäisi pystyä tekemään, esimerkiksi näkemään erillisinä kaksi kuvaa, jotka on vuoroteltu elokuvanopeudella ja jotka me muut näemme vain toisiinsa sulautuneina. Ajattelen sitä, miten olosuhteistaan huolimatta vaikkapa Spinoza kirjoitti. Ei, en tiedä, mistä on kyse ja miten ihmiset pystyvät valitsemaan ja vaalimaan toiveikkuutta ja uteliaisuutta. Mutta suoraan sanottuna alkuperäiskansojen teoria, joiden mukaan raskaana olevien naisten ei kannattaisi liikaa katsella oravia, koska heidän lapsensa voi silloin saada oravamaisia piirteitä, kuulostaa minusta ihan yhtä järkevältä kuin moni rautalankamalli nykytieteestäkin. (Minusta on myös mukavaa ajatella, että äiti on katsellut oravia ja oravat ovat loitsineet minusta tällaisen.) Olen varma, jokseenkin varma, että niistäkin puuttuu jokin oleellinen palikka. Että genetiikka, epigenetiikka, tarkoituksellinen kasvatus ja informaalinen oman paikan maailmassa oppiminen eivät ehkä kuitenkaan vielä täysin kuvaa vastausta kysymykseen miksi näin. (Ja ei, en usko jumalaan tai mihinkään sellaiseen.) Olen aistivinani aukon mutten tiedä, millä sen täyttäisin. Enkä tiedä, onko koko kysymys mielekäs, ei kai, ei varmaankaan.

Haluan ymmärtää sinua, kerro siis nämä asiat. Hyvä on. En ymmärrä itseäni. En usko, että edes voin ymmärtää itseäni. Enimmäkseen etenen tyytyväisenä ja ihmiset luonani kiittävät sitä, että heidän on enimmäkseen hyvä olla lähelläni. (Toki on myös heitä, joiden ei ole hyvä olla, mutta he harvemmin jäävät völjyyn pahoinvoimaan.) Voisiko se riittää?

Tuntuu kummalliselta ajatella, että on ihmisiä, joilla on nyt joulu ja jotka viettävät sitä rauhassa. Minulla on monesti rauha, mutta harvemmin juhlapyhinä koska tunnen itseni kovin yksinäiseksi ihmisten kanssa ja jouluna on vaikeaa saada riittävästi omaa aikaa. Sekin on kummallista, miten ihmiset ystävystyvät ja rakastuvat ja riemuitsevat siitä - jostain niin pelottavasta ja suuresta! Varmasti kummallista on sekin, että minulla on rauhallisempi olo kirjoittaessani kuin puhuessani sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän. Mutta niin vain on. Se, mikä on, on; se, mikä tapahtuu, tapahtuu.