Käännekohdista ja vipatuksesta kentän reunoilla

Hetki, jona tajuaa vanhempien olevan eksyneitä lapsia. Kun tajuaa, etteivät he osaa laskea edes sen verran kuin itse osaa. Ettei heidän logiikkansa pidä, että he toistelevat fraaseja, joiden merkitystä eivät ymmärrä. Että he eivät ymmärrä, mikä voisi olla pielessä turkiksissa, autossa, yhdessä sun toisessa asiassa. Että heitä motivoi pelko, häpeä, raha, paljon enemmän kuin mikä tuntuisi mukavalta. Että he pelkäävät ja häpeävät ja ajattelevat menettävänsä rahaa, kun kieltäytyykin toimimasta siten kuin he haluaisivat, koska itselle nuo asiat eivät tunnu merkittäviltä. 

Hetki, jona alkaa kyseenalaistaa, onko missään heidän toistelemassaan järkeä, ja päättää kipata sen kaiken hypoteettisesti roskakoriin ja katsoa itse, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Selviää, että naiset osaavat ajaa autoja yhtä hyvin kuin miehetkin. Että myös ei-sukulaisiin voi luottaa ja että toisaalta sukulaisiin välillä ei. Ja niin edelleen. 

Myöhemmin selviää: maailmassa on paljon ihmisiä, jotka aloittavat virkkeensä sanoen, että jo äiti opetti että. Tai että jo kotona opin että.

Ja itse jää miettimään, ovatko ne asiat, joihin on palannut - ja niitä on paljon: raittius, metsään ihmisjoukkojen sijaan hakeutuminen, kasvissyönti, jooga, pöhköyksille nauraminen - sellaisia, joista voi sanoa oppineensa ne jo kotona. Tavallaan kyllä: sieltä ne tulevat. Ja tavallaan ei: ei niitä suostunut oppimaan kotoa, tai jos suostui, niin alle kymmenvuotiaana, mutta sitten alkoi panna hanttiin ja pisti kaiken päälaelleen. Niin että tavallaan, kun näihin asioihin palasi, niihin joutui opettelemaan uudestaan, luomaan nahkansa. Se vanhempi nahka kun sanoi näille kaikille niin pontevan ein.

Epäilemättä, se hetki, kun tajuaa, että tajuaa joistain asioista enemmän kuin vanhempansa, on merkitsevä käännekohta. Muistan edelleen, miltä se tuntui ja missä olin. (Sen sijaan en muista, missä olin tai mitä tein useimmissa suurissa tapahtumissa, ja useimmiten ne eivät tuntuneet ihmeemmin juuri miltään.) Tein matikanläksyjä karttakuvioisen pöytäni ääressä, olin 11. Ja äkisti, isän sanojen myötä selvisi, että vanhempani eivät ole niitä turvallisia, osaavia hahmoja, joiksi heidät kuvittelin, jonkinlaisia jumalia tai ainakin puolijumalia hyvyydessään ja etevyydessään, vaan heidän sisässään oli loputon epävarmuuden ja osaamattomuuden fraktaali. Kykyni todelliseen perinnetietoisuuteen taisi romahtaa sillä hetkellä, koska sen jälkeen olen suhtautunut epäilevästi kenen tahansa asiantuntemukseen, etevyyteen ja ehkäpä hyvyyteenkin. On vaikeaa nimetä ketään, jota osaisin ihailla. Kai se johtuu siitä, että ajattelen heistä paljastuvan aivan saman tuskastumisen ja paljastumisen pelon, sen pelon, ettei osaakaan, ettei opi, osaa, riitä, kelpaa. 

Ja, huomaan, tämä vaatii vielä täydennystä: jotta osaisin ihailla jotakuta, katsoa ylöspäin, ilmeisesti tarvitsisin illuusion siitä, ettei tämä toinen ole oikeastaan ihan samanlainen kuin itsekin olen, tai vanhempani, tai sinä, joka tätä luet. 

Tekoja osaan kyllä ihailla, rohkeutta tietyissä tilanteissa, sinnikkyyttä, etenkin sen laatuista, joka ei itseltäni noin vain luonnistukaan. 'Se on eri asia kuin ihailla niitä ihmisiä. 

Muitakin mieleenpainuvia hetkiä on. Hetki, jolloin tajuaa, ettei enää halua jaksaa jotakin olosuhdetta - työtä, ihmissuhdetta, ja tietää tekevänsä asialle jotain. Hetki, jolloin tuntee olevansa elossa vaikkei mitään erityistä olekaan tapahtunut tai päätetty, ehkä vain oikea viistovalo, oikeanlaiset valojen ja varjojen muodot - mutta tämä hetki on kummallinen ja valheellinen, se ei tunnu esiintyvän niissä kohdissa joissa on keskiössään vaan pikemminkin silloin kun on hyvin vieraantunut ja kivulloinen ja kaipaa merkityksen tuntua, toimijuuden tuntua, suuntaa - ehkä se hetki on pelastusrengas, jonka esitajuinen heittää, jokin mikä olisi tavallaan kaiken aikaa saavutettavissa, mutta johon on vaikeaa tarkentaa huomiotaan, mutta joka tislataan silloin kun on oikeasti uhka siitä, että systeemi saattaa romahtaa ellei jotain merkityksellistä tapahdu? Hetki, jolloin suunta hahmottuu kenenkään päättämättä, että vain äkisti tietää suuntaavansa jonnekin kohti arvoituksellisuutta ja vielä salattua, tietämättä oikein itsekään, miksi. Hetki, jossa tajuaa äkisti hyvin kehollisesti luottavansa johonkuhun, perusteitta ja pyytämättä. Se hetki kun raukeana saa käydä lakanoihin ja sulkea tyytyväisenä silmänsä, vaikka kuinka on paiste ja lämmin ja voisi tehdäkin jotain. 

Muistan myös elävästi sen päivän, kun hierojakoulussa olin niin väsynyt, etten meinannut jaksaa siirrellä jalkojani käytävällä päästäkseni kohti luokkaa. Äänikin tuli jostain kellarista mutta en ollut sairas. Olin tyytyväisen väsynyt, aivan untelo, ja luokkatoverit sanoivat että kahvia sulle nyt, ihan kauheaa, ja olin hyvin hämmentynyt heidän reaktiostaan ja tajusin heidän pitävän sitä kielteisenä tilana, jotenkin pelottavana tai ärsyttävänä, kun taas itse suhtauduin uteliaasti tällaiseen eksoottiseen tuntemukseen, siihen rentouteen ja raskauteen, josta tiesin, että tokkopa pääsen toiste semmoista maistamaankaan. Ainakaan pian.

Enkä ole päässytkään. Jotta saisin väsytettyä itseni niin, pitää kiivetä jonkin emootioiden vuoren rinnettä kuukausia ja sitten äkisti paine hellittää otteensa. Ehkä jokin suunta tai päätös on syntynyt vuoren uumenissa, mutta siitä ei ole mitään tietoa. Aistii vain muutoksen, kuin muutoksen säässä tai tuoksussa, samaan tapaan kuin ensimmäistä kertaa Tallinnaan seilatessa laivan kannella sumun keskeltä haistoi, että tuolla on aivan toisenlainen. Rinkelien tuoksu, paitsi että ei Tallinnassa ole rinkeleitä. Siellä vain tuoksuu joltain, minkä jäsensin rinkelien tuoksuksi viluissani sumussa Georg Otsin kannella. (Aika jolloin käytti kakanruskeaa huulipunaa ihan vaan protestoidakseen sitä, että naisten oletetaan maalaavan huulensa kiihottuneiden häpyhuulten näköisiksi. Vaan entäpä jos ne ovatkin kakasta mattatuhruiset? Voi luoja. Kaikesta sitä onkin murissut.) Koska emootioiden vuorilla kiipeily siinä mittakaavassa on aika kamalaa, en mieluusti samoa niille, ja siten en myöskään koe tuommoisia väsymyksiä, jotka kokisin sinänsä miellyttävinä. 

Hetki, jolloin tajuaa, ettei oikeastaan halua tappaa itseään, koska huomaa rakastuvansa ja sitoutuvansa vaikka kuvitteli semmoisen täysin mahdottomaksi. Kai sekin on kiinnekohta, hyvästit pitkälle matkatoverille, aikuistuminen. Istuin lentokoneessa, ukki oli koettanut ujuttaa kättään jalkoväliini, olin hälyttänyt lentoemännän paikalle ja hän ymmärsi puolesta sanasta tai ilmeestäni, että minun on päästävä muualle, ja pääsin. Istuin ikkunan ääressä ja tuijotin ulos ja ajattelin että en sittenkään halua kuolla (ja siitä loogisesti raukesi koko mietintö, miten ja missä voisi kaikille mahdollisimman kivuttomasti lopettaa itsensä, tämän loputtoman kysymysten tulvan). Tuntui jotenkin huokaavalta ja luovuttamiselta päästää siitä luusta irti, ei se ollut päätös, jokin tuuli vaan kääntyi ja olin taas matkalla Lontooseen, tosin proosallisesti lentokoneen enkä leijan tai tuulen nostattaman sateenvarjon kyydissä. Ukistakin ajattelin siinä hetkessä että haista sinä paska, sinä lupasit ettet ryyppää tällä matkalla. Ja toisaalta, säälin, koska isoäiti oli juuri kuollut ja ukki luullut minua isoäidiksi konjakkipäissään. (Parasta säännössä ettei lentokoneeseen saa viedä nesteitä: vanhat alkoholistit eivät voi ottaa sinne omaa konjakkipulloaan, jolla liki tappavat itsensä.) Typerä vanha sammakko.

Entäpä se hetki, kun äidin sisko on kylässä ja hänellä on semmoinen ennustusleikki, jota teemme kaikki yhdessä. Se on tarina, jossa kulkee tietä. Millainen tie on, pitää kirjoittaa paperille. Löytää kupin. Millainen kuppi on, ja niin edelleen. Ja kaikki omassa tarinassa, maailmassa, elämässä, ennusteessa on rikki, likaista, pientä, kivistä, umpeenkasvanutta pusikkoa, hylättyä, rauniota, rehevä viidakko joka punoo juoniaan. Ja jotenkin järkyttyy siitä, miten muiden tiet ja kupit ovat toisenlaisia. Että mitä se semmoinen on, miten voi elää niin ettei paidanrinnus ole kaiken aikaa ruokatahroilla tai että jaksaa aivan loputtomasti panostaa ammatilliseen kasvuun ja siihen että puhuu asioista muotitermeillä, palvelupolku, sertifikaatti, hankerahoitus, ei, ei vain puhu, vaan ilmiselvästi myös ajattelee, eikä ajatuksissa ole samalla tavalla krakleeraus, eudaimonia, rikkoontuminen ja korjaantuminen, kosketus, tonglen. En edes tiedä, miksi muistan sen leikin niin selvästi, mutta taisin uskoa, että osuin johonkin merkittävään. Putosin tiilitehtaan polulle, rehevään lehtoon. Kun joku ponnisteli asemaansa parantaakseen, mietin, että tiilitehtaan polulla ei tuollainen toimi, tuolla on erilainen tie. Ties vaikka olisin päätynyt samoihin ajatuksiin ilman sitä leikkiä, mutta muistan uskoneeni sen leikin kuviin aivan kritiikittä ja sittemmin kasvaneeni niihin sen verran kiinni, että en oikein vieläkään ymmärrä, miten niistä hellitettäisiin. Pieni rikkonainen viidakko, villi kivinen polku jossa kivetkään eivät ole kiviä vaan tiiliä.

Ja miksi, miten, päädyin viskaamaan liki kaiken pois kolmikymppisenä, silloin kun aloitin kirjoittaa Veloenaa? Liki kaiken, mitä kohti olin ponnistellut, mitä olin rakastanut niin palavasti? Koska se oli jonkun muun? Paitsi ettei se ollut, itsehän olin niitä asioita halunnut. Koska muutuin? No tietysti, niin. Mutta miksi, miten? Miten muutos tapahtuu? Tapahtuiko se niin rajusti siinä kohdin koska olin jarrutellut monta vuotta, koettanut takertua, pysäyttää ajan? Niin että sitten kun äkisti hellitin jarruttamisesta, ampaisin matkaan sellaisella vauhdilla, etten yhtään tiennyt, minne olen etenemässä ja miksi?

Joskus. 

Olen aloittaa, keskeytän. Ehkä kuitenkin jatkan.

Joskus kun kuulen jonkun sanovan oppineensa jotain jo kotoaan, mietin: Kantaako hänkin sisällään niin montaa eri ihmistä, arvojärjestelmää, mielenmaisemaa? Osaako hänenkin tajuntansa puhua raivon ja pyhän ja kaiken siltä väliltä rekistereissä? Vai eikö sillä vaan ole väliä? Eikö komeetta koskaan putoa hänen hiuksiinsa? Eikö hän rakastu mielettömästi tai itke ilman syytä? Eikö mikään ole hakannut vasaralla säpäleiksi hänen kotoa opittuaan missään vaiheessa? Vai onko hänellä ehkä ollut koti jossa on ajateltu ja puhuttu samasta asiasta, samansuuntaisesti, yhteensopivasti? Ehkä jopa maailman kanssa yhteensopivasti? Eikö hänen elämänsä ole kiemurrellut kuin käärme kaiken maailman käännekohtien kautta, kuohahdusten ja laantumisten, säikähdysten ja helpotusten? On vaikeaa koettaa virittyä ajatukseen, että semmoistakin voisi olla! Varmasti ei voi olla, sanoo pää, mutta toisaalta - voisiko? 

Eikö hän koskaan juuri uneen vaipumaisillaan tule ajatelleeksi virkettä, joka herättää hänet neljältä?

Hetki, jona tajuaa vanhempien olevan eksyneitä lapsia.

Ja jonkun on oltava se, joka ihanana enkelinä heitä taluttaa halki loputtomien asuntonäyttöjen ja taidemyyntinäyttelyiden, joka valitsee olohuoneen verhot ja tilkitsee epäilykset siitä, tästä ja tuosta.

Ja äkisti muistan sen kerran, kun olin vatsataudissa niin heikkona että pyörryin pienessä eriössäni ja löin pääni vessan lavuaariin ja menetin tajuntani. Kun heräsin, makasin oksennuslammikossa ja päätä vihloi aivan järkyttävällä tavalla. Vihlonnasta ja mustelmasta päättelin, mitä oli täytynyt tapahtua, vaikka viimeinen muistikuvani olikin, että koetin nousta pöntöltä hallitusti huteroille jaloilleni. Olin niin heikko, että ryömin puhelimelle ja soitin vanhemmille, ja he tulivat ja käärivät minut jonkinlaiseen huopaan ja puoliksi kantoivat autoon ja etuistuin oli laskettu makuuasentoon, turvavyö leijui hassussa asennossa siinä maatessa, jokainen asfaltinsauma tiessä kipinöi, ja sitten pedattu sänky, jonne jotenkin leijuin, lakanat, ei oksennusta missään, nukahdin ihmeellisen huolehdittuna ja muistaen, miten ihanaa lapsena oli sairastua, koska äkisti vanhemmilla oli aikaa ja he sanoivat rakastavansa, ja tiesi, että se on totta, se on totta, se on totta. Helpotus! (Koska, totuuden nimissä, en aina käyttäytynyt kovinkaan rakastavasti itse vaan aiheutin monesti pahaa mieltä.)

Kuva eksyneistä lapsista tuli epäilemättä Elizabeth Stroutin kirjasta. Hän se siitä kirjoittaa. Olen toki ajatellut aiemminkin sitä, mitä vanhempani ovat, miten eksyksissä he ovat, mutta kuva Hannusta ja Kertusta: niin, se tuli kirjasta, viikko sitten. Muistot ovat juuri näin epäluotettavia. Kun luen kirjan tekstin, sanon itselleni, että tuo juuri on se, mitä tajusin vanhemmistani. Ja itsestäni, ja koko ihmiskunnasta. Ehkä se on yliyleistys eivätkä kaikki olekaan sellaisia. Mutta sellainen se oivallus oli. Kai oivalluksetkin saavat olla väärässä, tarinat. Tarinat muistoista, muistot. Muistaminen on vaikeaa, koska se tapahtuu tästä ja nyt. Sen maaperä on tämä tässä, sen omaksumat tarinalliset keinot, jotka tarranauhamaisesti takertuvat kaikkeen, mihin ulottuvat.

On harvoja alueita, joihin ne eivät ulotu. Tätä on vaikeaa kuvata sanoilla, tämä ei taatusti ole käännekohta. Mutta eilen kun ohjasin zoomissa yinjoogaa, makasin lattialla ja puhuin ruumiin asennon aloitussanoja, joka kerta erilaisia ja ties mistä puppugeneraattorista tulevia. (Oikeasti, välillä ohjatessani tunnen että kauttani puhutaan, että sanat vaan kävelevät pusikoista kuin kauriit lintulautaa ratsaamaan. Ei vain ohjatessa, tämä sama tuntu on häirinnyt minua jo kauan, varmastikin siitä saakka kun aloin puhua pelkäämättä vieraillekin ihmisille. Eli joskus niillä main kun lakkasin haluamasta kuolla. Ehkä jokin minussa ei vieläkään voi ymmärtää, että uskallan puhua vieraille ihmisille, ihmisille, joista en voi olla varma, voinko luottaa heihin. - Tosin nykyään olen synkempi siinä mielessä että ajattelen, että saatan hyvinkin olla väärässä luotettavuusanalyyseissani. Minulla on muutamia huonoja kokemuksia tällä saralla ja ne kai jättävät jälkensä.) Ja tunsin, miten vyötärö laajentuu sisäänhengityksellä, miten hengitys ikään kuin patjamaisena kelluttaa, ryömii vaikka mihin onkaloihin, solunsisäisiin, miten kaikki on jotenkin niin arvattavaa ja syklistä, hengitys, hengitys, hengitys. Nämä vipatukset kentän reunoilla eivät ole käännekohtia kai ikinä. 

Ja ne tuntuvat hylkivän sanoja tehokkaasti. Tai ainakin tarinoita. 

Tiedän tämän läpikotaisin, koska koetan kuvata näitä prosesseja ohjatessani. Tosin enimmäkseen olen niistä vaiti. Mutta aina välillä kysyn jotakin, ja törmään siihen, miten vaikeasti kuvattavaa kokemus on. Ja se tekee minut onnelliseksi, kerran toisensa jälkeen, hieman kuin olisin ollut kirjoittamassa epistemologian esseetä ja keksinyt kesken kaiken, että refleksissä reagoi käsitteittä, että on hyvin suoraa dataa ja aina sitä ei edes jäsennä käsitteellisesti, reagoipa vaan. (Ja jälkeenpäin: "En tiedä, mikä minuun osui. Mutta sattui.") Ja silloin saattaa hetken viipyillä ajatuksessa, millaista olisi saada elää edes päivä sellaisessa eläinkehossa, joka ei olisi kasvanut kielen läpisyövyttämässä maailmassa, tarinoiden kalkatuksessa. Ei niin, että haluaisin tarinoista kokonaan eroon (kuten valaistumista halunnut mies, jonka kanssa kävin deiteillä). Mutta edes hetkeksi. Niin kuin kissat, kun ne kohtaavat suljetun oven paikassa, josta on ennen saanut kulkea. Hetki siellä, hetki täällä, päättämättä.

Toimeliaisuuden virrasta

Aamuisin korvatulppien läpi suotuva ääni kuuostaa kovemmalta korvatulpat päässä kuin niitä ilman. Ääni on kai tuhansien autojen ääni: Vihdintie lännessä, Hämeenlinnantie idässä, kehä etelässä ja pohjoisessa, kaikki suunnilleen yhtä kaukaisina. Ääni itsessään ei tietenkään muutu, mutta kun korvatulpat poistaa, kuulee koko joukon muita ääniä, jotka eivät samalla tavalla taida välittyä maata ja luustoa pitkin kuuloluihin: pakastimen sirityksen, koiran hengityksen, Vompsun hengityksen toisesta huoneesta. 

Jos joku kysyisi äänen perusteella, vallitseeko Uudellamaalla parhaillaan etätyösuositus, vastaisin että ei vallitse. Onneksi kukaan ei kysy. Olisi kummallista aamuvessassa kuulla kysymys - tai vielä oudompaa, tietää se kysytyksi sitä kuulematta. 

Oudointa kuitenkin on, ettei valolla tunnu olevan ääntä, mutta silti se herättää. On eletty monta kirkasta päivää peräkkäin ja lähinnä ulkona. Jo aamuisin pää on hivenen humaltunut valosta. 

Luen Rilkeä. Jostain syystä olen ottanut tavakseni tarttua johonkin kirjaan ja lukea sitä aamulla vessassa. Koska Duinon elegiat eivät kai koskaan lakkaa tenhoamasta, unohdun istumaan pytylle, katoan. Mutta kuka lukee sanoja? Kuka sanoutuu? Koska oivallan jotain viimeisellä rivillä, toimeliaisuuteni virta käynnistyy. Olen lukenut tämän sadat kerrat. Miksi oivallan nyt? Johtuuko se aamusta vai siitä, että poistin korvatulpat? Johtuuko se siitä, että pääsin toissapäivänä läpi Postin puhelinpalvelusta vai siitä, että nauroimme postin naisen kanssa yhdessä maksullisella puhelinajalla? (Ei hassumpaa rahan käyttöä. Vaikka näile koronakoirien kouluttajille lahjoittamisesta olen kyllä vieläkin tyytyväisempi.) Miksi nauroin myös reko-jaossa? Ja miksi puhuin törkeän hyvästä kehuessani yhtä tuotetta - mitä törkeää tai syntistä on nauttimisessa? Miksi me olemme täällä ellemme kokemassa?

Toimeliaisuuden virta ottaa vallan, kun eriydyn tekstistä. Oivallan näet, että Rilken viimeiset säkeet liittyvät sihen, mitä kohti koetan luotsata ihmisiä työssäni ja että se taas liittyy siihen Stevensin runoon, jota analysoin kauan sitten kirjallisuutieteen pääsykokeissa, sen päätökseen. Ja ihanasti valo lankeaa niin kuin uni lankeaa viattomaan ilmaan - jotenkin rivittäen, ehkä muutaman saman lisäten, mutta sisällöllisesti - jos sisällön voi erottaa muodosta, ja ajattelussa, muistossahan sen voi - ja Rilken 

Vaan jos nuo, loputtomasti kuolleet, vertauskuvan antaisivat meille / katso, ehkä he näyttäisivät tyhjän pähkinäpensaan / riippuvat norkot, tai kukaties / kevätsateen, kuinka se vaipuu tummaan maahan. - // Ja meidät, jotka uskomme onnen / nousevaksi, valtaa liikutus / tyrmistyttävä melkein, / kun jokin onnellinen vajoaa.

Liikkeessä on niin paljolti kyse tilallisista metaforista ja suunnista: lankeaminen, vajoaminen, leijuminen, kohoaminen - vertikaalisesti, levittyminen ja tiivistyminen, kolmiulotteisemmin. Huomaan, että haluaisin jonkin sanan myös sille, miten kiinteästä tulee kaasumaista: millä sanalla voisin kehottaa tekemään kehosta pilven kaltaisen? 

Ja äkisti mieleen palaa kaukainen, miten fyysikkoystävä koetti selittaa tunneloitumisesta - ja leikkivä mieleni alkoi ajatella mahdollisuuksia tunneloitua läpi seinistä ja niin edelleen. (Olen tunneloitunut toiselle puolen pöytää, juhlissa, konttaamalla pöydän alitse: en usko, että olisin osannut hyödyntää tilaa näin luovasti ilman tunneloitumisen ideaa. Siis aikuisiällä, sen jälkeen, kun on vuosia kuunnellut, että pöytien ääressä istutaan tai seistään kauniisti, niillä ei keikuta, istuta, venytellä ja niin edelleen.) Voi mieli ja mielen kuvat! Kuva valaistuneesta miehestä, joka jyrsii Tuomiokirkon portaita - tämä se jaksaa aina ilahduttaa, vuodesta toiseen. Nauran ääneen. Huomenta, aamu!

Autojen toimeliaisuuden virta jatkaa kohinaansa kaiken taustalla. Se on vain ääni, neuvoo meditaatio-opas. Suhtaudu siihen vain äänenä. Siitä tulee vain ääni, kun tarpeeksi harjoittelee.

Vain ajatuksia, vain tunteita, vain tuntemuksia, kukin juuri oikealla paikallaan. Kouluihin ja päiväkoteihin kuljetettavat lapset, joiden tartuttavuutta hyssytellään. Kouristuksenomainen tarve puhua muusta kuin mitä tapahtuu, katsoa toisalle. Kehon järjestyminen sen ympärille, mistä on vaiettu. Kaksituhatta kuusi pääsimme pälkähästä. Kaksituhatta yhdeksän pääsimme pälkähästä. Molempina näinä vuosina rakastuin. Rakastun harvoin joten muistan tarkkaan kerrat, ja toivon, etten enää joutuisi siihen repivään pyörteeseen. Otan paljon mieluummin pelkän pandemian kuin pelkän rakastumisen. Rakastuin vuonna kaksituhatta seitsemäntoista ilman pandemian uhkaa. Olin paljon pahemmassa stressitilassa kuin nyt, ja tilojen kesto lienee samantapainen: kuukausitolkulla, vuositolkulla tuntemattomaksi muuntunutta todellisuutta, jossa automaatiot eivät päde. Tulee turvaton olo, kun ei ole edes omia haitallisia automatioitaan tarkasteltavana. Nyt ollaan vasta alussa pandemian kanssa vaikka kuinka ihmiset kyselevät toisiltaan, että miten selvisit. 

Sekin minua ihmetyttää, että silloin kun sanoo jonkin ihmissuhteen olevan loppu, ihmiset puhuvat selviämisestä preesensissä, eivät imperfektissä. 

Ja autojen ääni, tunnista tuntiin. Taas edessä yksi torstaipäivä. En ole varma, muutanko sen torjantaiksi. Ehkä annan sen kadota hiljaisuuteen rivien välissä, ajatusten välissä, siihen miten keho juurtuu ja leijuu samaan aikaan tehdessäni toisesta kädestä linnun ja toisesta sille pesän, ja seuratessani, miten pesä muuttuu linnuksi ja lintu sille pesäksi. Se on jälleen vain uusi metafora, mutta saattaa auttaa laskeutumaan tietynmuotoisia portaita tai tunneloitumaan jonkin tilanteen lävitse. 

Naurettavuudesta

Luen muutamankin ystävän suosituksesta Michael Pollanin kirjaa How to change your mind. The new science of psychedelics. Aiemmin aihe ei ole kiinnostanut minua ihmeemmin - päihteillä on tyypillisesti mieleeni tylsyttävä ja melankolisoiva tai vahvasti ylivirittävä mutta kuvastoltaan täysin putkinäköinen vaikutus, joten miksi ihmeessä olisin ollut niistä kiinnostunut? Luin teininä kirjan Ruohoa lunta, joka oli osin hyvinkin innostava, mutta sitten tajusin, että saan seksiä vaikken käyttäisikään huumeita. (Se sisäisestä motivaatiosta ja kiinnostuksen monomaniasta tuossa vaiheessa elämää - nyt olen hieman pöllämystynyt lukiessani, että tyttö kirjassa on katunut promiskuiteettiaan jne.; teininä taisin sivuuttaa sellaisen kohdan kokonaan ja olin vain solmussa siitä, että tyttö sai seksiä ja minä en sitten millään. Voi fasaaniutta.) Kiinnostukseni on kuitenkin alkanut viritä, koska hyvä ystäväni kokeili sieniä ja onnistui niillä kääntämään maailmansa ylösalaisin tavalla, joka ainakin läheisen silmiin näyttää hyvin hedelmälliseltä ja avartavalta.

Olemme keskustelleet jonkin verran tuosta kokemuksesta ja keskustelujen kuluessa on selvinnyt, että monet hänen tuntunsa ja prosessointinsa muistuttavat kovasti niitä, joita itselläni oli viitisentoista vuotta sitten, kun maailmani alkoi liikkua ja siirtyillä - ei minkään kemikaalin vaikutuksesta tosin, mutta silti jotenkin hyvin suuresti ja selvästi niin että lähdin pitkästä suhteesta, uni ja valve sekoittuivat ja tunsin, miten merkitykset vaihtoivat paikkaa lennossa. Olin hieman sitä ennen aloittanut puolisystemaattisesti meditoinnin, kääntänyt mieltäni ympäristöestetiikalla ja törmännyt feldenkraisissa ajatukseen, että koetun voi vain hyväksyä ja suhtautua siihen uteliaasti sen sijaan että heti hyökkäisi korjaamaan koettua ja tilkitsemään julkisivuaan. Minulle tuli yllätyksenä, että iso elämänmuutos voi olla kemikaalilähtöinenkin. Oikeastaan, ei tämän varmaankaan pitäisi yllättää. Tiedän ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokeneet hyötyvänsä psyykenlääkkeistä. Itselläni ei vain ole ollut oikeastaan minkään nielaistavan suhteen sellaista kokemusta, että se erityisemmin parantaisi kokemustani dramaattisesti. Toki ruokaa ja juomaa pitää saada pysyäkseen hengissä, mutta on tuntunut, että kaikki vähemmänkin psykoaktiivinen - alkoholi, kahvi, tee, suklaa, sokeritössäys - vain aiheuttaa pulmia ja suistaa herkän tasapainon raiteiltaan, väsyttää ja turruttaa mahdollisen voimaantumistulvahduksen jälkeen - toisin sanoen työntää kauemmas täyttymyksen hetkiä, todellisuuselämystä, valpasta ympäristöön sulautumista.

Nyt sitten luen Pollania ja lukiessani tajuan, miten ahtaaseen maailmaan moni on ehkä pakotettu. Ehkä: en tiedä, ja se vaivaa. Pollan kuvaa kokemuksiaan ensimmäiseltä psilokkitripiltään ja sitä, miten ihmeelliseltä lehdet näyttivät valoa vasten, miten ne tuntuivat olevan häntä varten, ikään kuin vuorovaikutuksessa hänen kanssaan ja miten voimakkain emootioin hän niihin vastasi. Sitten hän kirjoittaa: Tiedän, miten naurettavalta tämä kuulostaa mutta.

Luen kohdan monta kertaa. En ymmärrä suin surminkaan, mikä siinä kuulostaa naurettavalta. Tai kenestä se kuulostaisi naurettavalta. Eikö kaikilla ole näitä kokemuksia, miten maailma kurkottaa ihmistä kohti vastavuoroisesti, suojelee metsin oksin eläimin (joista osa on samanlajisia kuin itse)? Eivätkö kaikki muka koe huikaisua, näe säännöllisesti maailman ihmeellisyyttä, pysähdy kontemploimaan muurahaisten polkua tai pilvien sävyjä, hurmaannu appelsiinin kuoren sävystä tai siitä tuoksusta, jonka kostea kangasmetsä kietoo kulkijan ympärille maan sulaessa? Eikö kaikkien sydän laula latvatuulten, kivien lomitse pulppunan ja valosta esiin varjoina piirtyvien lehtiruotien laulua olemassaolon onnesta? Mitä he kokevat, elleivät tätä?

Tietenkään täyttymyksessä ei vietetä kaikkea elinaikaa. On vaikeita kohtia. Joskus työ riistää mahdollisuuden ulkoilla päivittäin valoisan aikaan. Joskus joku läheinen saa hämmentymään käyttäytymisellään ja voin olla itkuinen usean päivän ajan, koska ei oikein ymmärrä, mitä vielä voisi itse tehdä toisin, jotta asiat sujuisivat soljuvammin. Joskus maailman muuttumisen prosessi tuntuu tuskastuttavan hitaalta samalla kuin toisenlajisten elinymäristöjä jyrätään olevinaan hirveällä kiireellä. On paljon rutiinia, ponnistelua, merkityksettömiä kokouksia, kohtaamisia jotka eivät tuota uutta ymmärrystä, väsymystä. Mutta - sen kaiken leikkoo säännöllisesti siedettävämmiksi pätkiksi uni, luonto, hiljaisuus, meditaatio, yhdessä nauraminen, liikkeen hulmahdus kehon halki, tieto kaikista olennoista joita rakastaa ja jotka rakastavat takaisin. Ja ainakin omassa kokemusmaailmassani olen enemmän jälkimmäisissä kuin ensimmäisissä seikoissa. (Toki olen tehnyt valintojani pitkälti juuri sen perusteella, että on asioita, joista en suostu luopumaan. Koska mikä lopulta on tärkeää?)

Tuntisin tässä vaiheessa itseni ehkä ihan omituiseksi, ellen olisi juuri äsken lukenut Outi Ampujan kirjaa Hyvä hiljaisuus. Siinä niin moni hiljaisuuskokemuksia kartoittaneen kyselytutkimuksen vastaaja kirjoittaa hiljaisuuden parantavasta, suorastaan mystisestä vaikutuksesta, metsien siimeksistä, jopa keijuista, että se saa miettimään, josko Suomessa luontosuhde on sittenkin hyvin erilainen kuin anglomaissa - jotenkin likeisempi, metsäläisempi. Tai ainakin itse huomaan, että sisäislukija, jota Pollanin sisäiskertoja puhuttelee, on niin erilainen ajatuksiltaan, etten oikein saa kiinni, kuka hän tarkalleen on ja millaisessa maailmassa hän elää. Maailmassa, jossa on naurettavaa kokea munaskujaan myöten olevansa elossa, osa isompaa elämän verkkoa, eikä sittenkään ainoa toimija tai ainoa aktiivinen olento oman lajinsa nojalla?

Huomaan säälin häilähtävän: säälin tätä mielikuvitusprojektiota kohtaan, säälin Michael Pollania kohtaan, jonka näyttää jostain syystä olevan välttämätöntä kuvitella muiden ihmisten ajattelevan noin. Siinä maailmassa ei ehkä ole kovinkaan helppoa elää. (Onko missään maailmassa, tuskin.)

Kirjaan liittyy taustajuonne, joka saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Se on tämä: merkityksellisyyden ja henkisyyden käsitteet asettuvat siinä (ainakin vielä, olen kesken) epämukavan lähelle toisiaan. Suhtaudun merkitykseen innolla mutta henkisyys saa aikaan pientä yskimistä. Kuulen termin jotenkin hyvin elitistisenä ja ulossulkevana: sitä käytetään usein niin. Henkinen polku ja niin edelleen, usein yhden tavan elää esittäminen henkisenä ja toisen jonakin muuna - ehkä nukkuvana, karkeana, välinpitämättömänä. Ja silti en tunne yhtään ihmistä, joka ei pohtisi, elääkö hyvin ja toimiiko oikein, millaisia asioita edistää ja onko saanut kiinni siitä, mitä kannattaisi haluta haluta - metatasot voivat todella ulottua kuuntakaiseen. Se, kuinka nopeasti ihmiset suostuvat etemään tähän osioon keskusteluissa, toki vaihtelee. Mutta tuntuu siltä, että kaikki taitavat kaivata syvää, rikasta, värikylläistä ja merkityksellistä elämää. Ainakin olen erottavinani tällaisen juonteen - voi tietysti olla, että vain projisoin sen tulkinnassani. Toki osa elämisen tyyleistä on sellaisia, että niiden tapaa tuottaa merkitystä on vaikeampi ymmärtää; itselleni ovat henkilökohtaisesti hankalia esimerkiksi tapa, jossa korostetaan oikeassa olemista ja oikeaa toimintatapaa tai vaikkapa hyvin ekstrovertti elämisen tyyli, jossa keskeisiä ovat tilanteet, joissa on ihmisiä sisätiloissa. Silti minusta vaikuttaa siltä, että nämä asiat jollakin tavalla tuottavat tota merkitystä heille, jotka viihtyvät näissä tyylilajeissa. Pidän todennäköisenä, että he saavat niistä aivan yhtä suurta iloa ja näkemystä kuin itse saan vaikkapa auringonnousun seuraamisesta metsässäni liikkuen.

Ehkä tämä kuitenkin tosiaan jokin meemi, tämä naurettavuus. Muistan Marja Mesimäen urbaanien ekojen elämää käsittelevän gradun, johon itsekin ympäristöjärjestötoimijana osallistuin ajat sitten. Siinä yhden haastateltavan kommentti jäi silloin mietityttämään pitkäksi aikaa:

 Harrastan jonkun verran sellaista, että istun kannonnokassa metsässä tosi pitkiä aikoja ja se on jollain tavalla liikuttavaa, mikä on aika hassua kyllä. Kuitenkin suhtaudun aika moniin asioihin rationaalisesti. Luonto mulla menee tässä mielessä vähän samaan kategoriaan kuin taide monesti. Siihen on sentimentaalinen tai ainakin elämyksellinen suhde. 

Jotenkin kommentti sai minut hyvin surulliseksi, vaikka onkin paljon loivempi kuin Pollanin naurettavuus. Jotain samaa näissä silti tuntuu olevan. Tuntuu vain niin omituiselta, luulen, että joku pitää  hassuna (tai naurettavana) sitä liikutuksen voimaa, jonka itse taas kokee omassa elämässään voimakkaimmaksi; jos itse pidän jotain liikuttavana ja hassuna, niin räpiköintiä kohti rationaalisuutta tai etenkin itseni rationalaisena esittämistä (mihin syyllistyn tietysti tuon tuosta, kuinka raivostuttavaa). Yritän sitä, koska pidän sitä jossain määrin välttämättömänä suuntana, mutta se on tosiaan aika surkeaa räpiköintiä. Ja ajatus, jonka mukaan rationalisoinnin ulottumattomiin jäävä (yksi mystisen kokemuksen ehdoista: ei rationalisoidu ja sanallistuukin huonosti) olisi jotenkin sentimentaalista, tuntuu aika hurjalta. Huomaan, että oma kuvittelukykyni yksinkertaisesti loppuu tässä kohdin. Sentimentaalinen? Pikemminkin kuin maanvyöry tai tsunami: jotain niin suurta, että tajunta pyörtää kannoillaan, pinkoo pakoon tai koko keho sätkii säilyäkseen tapahtumisen voimissa samalla tavalla suuntautuneena (siinä kuitenkaan onnistumatta - tai ehkä jotkut onnistuvat?).

Olen hyvin hämmentynyt. Ja jään miettimään, onko niin, että tässä mielikuvassa pyörteilee kaksi vastakkaista tai vaihtoehtoista kantaa, joista toinen painottaa jostain syystä rationaalisena esiintymistä ja näkee siksi tarpeellisena pienentää kokemukset, jotka eivät istu arkirationaalisuuteen (sen sijaan että muokkaisivat rationaalisuuden käsitettään), ja toinen painottaa jostain syystä kuvausta pakenevia kokemuksia, mikä saa asioiden kuvailun ja esittämisen puolestaan vaikuttavan helposti vähän hupsulta ja samalla aika traagiselta, hmm hmm, jokin tässä tuntuu omituiselta - voisiko molemmat puolet jotenkin kahmaista merkityksellisyyteen ja myöntää, ettei mikään ole toista hassumpaa. Paitsi ehkä minkä tahansa elämyksen tai ponnistelun individualisointi: minun kokemukseni, minun ponnisteluni. Ikään kuin täällä mikään tapahtuisi yksin, yksilölähtöisesti tai yksilöriittoisesti tai yksilölle.

Ja silti, kun mietin, mitä kokemuksia muistelen varmasti vielä pitkään jälkeenkinpäin, ne ovat kokemuksia, joissa tunsin jotakin, olin osa jotakin, täyttymyksiä - eivät ensisijaisesti tiedollisia kokemuksia lainkaan, vaikka usein niissä on myös tiedollinen elementti. Tuskin muistelen älyllisiä oivalluksia, vaikka ne arjen virrassa saattavatkin tuntua merkityksellisiltä ja tuottaa suurtakin tyydytystä. Niidenkin arvo tuntuu omassa elämässäni jäsentyvän sen mukaisesti, miten nämä oivallukset muuttavat havaitsemistani ja kokemistani - ja siten, mitä uusia ovia, näkymiä, polkuja ne aukaisevat hankalasti sanallistettavalle.

Voi kunpa joku tutkisi, onko oikeasti niin, että toiset kokevat kuitenkin merkityksellisempinä vaikkapa päätösprosessit, joissa voivat sanoa edenneensä rationaalisesti, kuin aamun valon ikkunalaudan kasveilla tai ystävän hikisen halauksen vaihtaessamme vetovastuuta eräässä liikuntasalissa. 

Puhetyöläisyys

Jos en pidä varaani, joudun sanamagian valtaan. Nuorempana niin kävi usein. Kuvittelin, että sanat ja ajatukset hallitessaan voi muuttaa maailman, kokemuksen, elämänehdot. Mutta on muutakin ja ehkä jopa etenkin muuta.

En halua kirjoittaa, ettei sanoilla olisi mitään valtaa. Ei, siitäkään ei ole kyse. Kyse on vain siitä, että aivan kaikkea ei voi muuttaa sanoilla. (Tai a-sanoilla, huono läppä, mutta on jo torstai ja teki mieli kirjoittaa näin, koska näen sitäkin välillä, että joku uskoo, että kun hallitsee tämän ja tämän asennon, jotain olennaista maailmassa muuttuu. Minun hullut lonkkaniveleni onneksi auttavat suhtatumaan tähän: olen istunut lootusasennossa kai siitä lähtien kun olen oppinut ylipäänsä istumaan. Äitini ja siskoni pääsevät myös ilman mitään harjoittelua tai ponnistusta tähän asentoon ja voin vakuuttaa, ettemme taatusti ole valaistuneita tästä helppoudesta huolimatta.)

On hyvä, että opin sanskriittia vasta siinä vaiheessa, kun olen menettänyt sanamagiaa. Kun sanotaan, että sanskriitti on pyhä kieli, mietin, missä mielessä mikään kieli voi olla muuta kuin pyhä. (Miten itse asiassa mikään voi olla muuta kuin pyhää, sitäkin mietin välillä. Jopa rumat muoviklöntit, joita kutsumme tavaroiksi ja jotka kertyvät valtameriin - haluan joustattaa ajatuksiani tällä tavalla.) Nouseehan kieli kehosta ja kokemuksesta, maailmayhteydestä. Haluaisin kirjoittaa, että kieli on tarkennettu parahdus, itku, nauru, huokaus. Kirjoitan sen ja se näyttää ihan urpolta. Jätän sen silti tähän, koska on tärkeää kirjata asiat niin kuin ne haluaa kirjata - jotainhan sen halun takana on, jokin, mikä haluaa muovautua hitaasti.

Kun luemme kurssilla kahta alkukieleltään sanskriitiksi kirjoitetun oppaan suomennosta rinnakkain, yksi kurssilaisista huomauttaa ääneen, mikä ero käännöksillä on. Toinen jotenkin töksähtelee, toinen soljuu. Esimerkiksi irti päästäminen vs. hellittäminen. Miten erilainen kuva näistä piirtyykään! Jos puhutaan, että päästää irti huolestaan, kuulostaa se helposti siltä, että samoin tein viskaa avaimetkin kaivoon ja tyhjentää googlekalenterin kaikki merkinnät. Kun taas hellittäminen: se on vain pakonomaisesta kouristuksesta irti päästämistä, ei täyttä toiseen suuntaan kiiruhtamista. Taidamme kaikki ihastua sanaan "hellittää". Epäilen, että se tuo mieleen hellimisen ja hellittelemisen ja hellyyden, jonkinlaisen armollisen suhtautumisen kohti itsepäisesti kuohuvaa halua takertua kouristuksenomaisesti asioihin ja niiden hallitsemiseen.

Tyypillistä - väännetään neljä päivää joogafilosofiaa, ja se, mikä jää mieleen, on ero suomennoksissa ja sen nostattama kysymys sanamagiasta, konnotaatioista. Mutta toisaalta, ehkä tämä on tarpeen. Olen ennen kaikkea puhetyöläinen. Muistanko käyttää sanaa "hellittää"?

Ne asiat, joita työstetään ryhmäliikunnassa, ovat kuitenkin vaikuttavia. Jokin metafora voi vapauttaa, toinen tukahduttaa. Haluaisin löytää sen tavan, jolla voin olla parhaiten avuksi. Tuntuu hankalalta olla niin ymmärtämätön, ettei tiedä laisinkaan, mikä se tapa voisi olla. Etenen hengitys ja sana kerrallaan ja välillä pysähdyn kuin seinään: mitä ihmettä oikein sanoin ääneen?

Kun puhun tästä kurssilla, kurssin vetäjä kuulee sanani toisin kuin olen ne mielessäni jäsentänyt - koska en tarkenna, mikä sävy tähän kysymykseen ja ihmetykseen liittyy. Kurssin vetäjä viittaa myöhemmässä keskustelussa todistukseeni ja sanoo, että välillä sitä häikäistyy, kun tajuaa, että on sanonut jotain, mitä ei ole tiennyt olevansa sanomassa, ja se sanottu onkin ollut niin viisasta. En muista koskaan häkeltyneeni sanomani viisaudesta. Pikemminkin päinvastoin. Luimistan tulkinnalle sisäisesti ja ajattelen, että elämme tavallaan eri maailmoissa. Ja että ehkä noinkin voisi ajatella, jos ajattelisi enemmänkin olevansa välikappale jossain suuremmassa - mihin tavallaan uskon, se on yksi mahdollinen tapa tarkastella elämää ja tekoja - ja ehkä vielä enemmän, jos luottaisi siihen, että sanamagia ei ylety niin pitkälle.

Pidän maailmaa ja elämää sillä tavalla monimutkaisena, että minun on vaikeaa kuvitella mitään lyhyttä fraasia viisautta ilmentäväksi. Tarvitaan tusina toisaaltointia, jotta kuva alkaa edes etäisesti muistuttaa sitä ambivalenssia, jota hengitän ja liikutan. Ehkä haluaisin hellittää tässä kohdin?

On jotenkin hurjaa, miten puheesta, sanasta, ajatuksesta niin kaukaista sfääriä kuin kehossa elämistä ja kokemista koetetaan ohjailla puhein, sanoin, mielikuvin. Yksi opettajistani puhuu sanallisesta ohjauksesta luotsaamisena tai opastamisena. Ajattelen jäistä saaristoa, luotsivenettä, majakoita, jäänmurtajia. Ehkä koetan ottaa mahdottoman tehtävän: luotsivene ei ole jäänmurtaja, ja sitä kuitenkin haluaisin sen olevan. Haluaisin antaa lisää tilaa liikkua, koska siltä uusi osuva metafora tuntuu omassa kehossani: äkkiä on vaihtoehtoisia reittejä, uutta tilaa hengittää ja elää.

Tänään on taas kaksi myöhäisillan ohjausta. Tuntuu oudolta, että minä, joka pelkäsin minkään ääneen sanomista, olen edennyt puolivahingossa puhetyöläiseksi. Lakkaanko joskus jännittämästä ohjaamista? Jos lakkaan, haluanko silloin taas vaihtaa alaa? Miksi tarvitsen tämän ravistavuuden, riittämättömyyden, uhman, nöyrtymisen? Miksi en tyydy turvalliseen, siihen, minkä voisin kuvitella hallitsevani edes jossain määrin? Onko tämä jokin omituinen hellittämisen muoto?

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Uskomuksista ja näkemyksistä

Lueskelen puiselle penkille hitaasti laskeutuen kirjaa eskatologioista. Eivät ne minua kiinnosta, anekdootit kiinnostavat. Yhdessä artikkeleista verrataan Freudin ja Jungin näkemyksiä ja luonnehditaan heidän uskomuksiaan. Pysähdyn. Luen kohdan uudestaan.

En osaa sanoa, mihin uskon tai mitä mieltä ylipäänsä olen vaikkapa järjestä tai sielusta tai maailmankatsomuksista. Missään nimessä en koe uskovani vaikkapa järjen kaikkivoipuuteen. Silti pidän harkintaa ja perehtymistä hyvinä käytäntöinä ongelmatilanteissa. (Joku varmasti puhuisi haastetilanteista. Mutta pidän enemmän ongelmien ratkomisesta kuin haasteisiin tarttumisesta; ensimmäisestä tulee nimittäin mieleen ratkoja, joka on veikeä ja näppärä feminiininen pikku kapistus.) Miksi ihmeessä? Kohtuullisuuden takaamiseksi?

Kuinka hankalaa. Onneksi tuskin koskaan tapaa ketään, joka pyytäisi luonnehtimaan, mihin uskon tai mitä mieltä ylipäänsä olen ihmisestä tai maailmasta tai kulttuurievoluutiosta. Taannoin kohtasin kysymyksen kohopenkistä, ja hämmästyin. En oikein kai ollut siitäkään mitään kovin määräistä mieltä.

Silti joitakin uskomuksia ja näkemyksiä piiloitellee putkinäön marginaaleissa. Koska aina välillä törmää johonkin, joka saa rutistamaan kulmiaan ja haluamaan voihkaista: "No ei tuo nyt ainakaan voi olla hyvä tapa jäsentää tätä asiaa!" (Tukahdutan voihkaisuhaluni auditiivisen osuuden.) Tyypillistä kyllä, esimerkin keksiminen tuntuu huikaisevan vaikealta. No mutta, otetaan nyt kokeeksi vaikka puhe sielusta ja sieluttomuudesta. Ymmärrän elollisen ja ei-elollisen jaon, jopa koirat tuntuvat ymmärtävän sen jollakin tapaa, mutta ei se ole se, mihin viitataan sielunsa myymisellä tai sieluttomalla kulttuurilla. Jotain tärkeää tuntuu olevan käsillä, niin aihe välillä kuohuttaa sanojaansa. Mutta ei tunnu hyvältä, kun sielun vastakohdaksi piirtyy vaikkapa järki. Tai mekaanisuus. Tai psyyke. Tuntuu, että ne kaikki (jokainen sielu ja sen vastakohta) rajaavat pois jotakin olennaista siitä, mitä koetetaan tarkastella. Huomaan haluavani käyttää sanaa "kokemus", mutta sillä lailla kuin Dewey sitä käyttää, ei niinkään tietämiseen tai psyykkiseen samastettavana, vaan siihen kokonaisuuteen, jossa kokija ja koettu ovat saumattomasti yhtä, siihen mikä edeltää - no, sanoja ja uskomuksia.

Joskus joutuu luonnehtimaan toisia. Jokin tarina saattaa vaatia sen. Teko pitää perustella jotenkin ja mikäs sen kätevämpää kuin todeta, että hän nyt on semmoinen ja semmoinen, nämä asiat tuntuvat olevan hänelle tärkeitä. Se tuntuu kuitenkin aika kapoiselta. Entä jos toinen onkin tällä välin kerennyt muuttamaan mieltään? Ja entä jos nämä uskomukset ja näkemykset tosiaan kiteytyvät jotakin toista vasten, eikö silloin se toinen aika pitkälti määritä, miten ne kiteytyvät? Miten ne silloin ovat kenenkään uskomuksia, eivätkö ne pikemminkin tunnu pusertuvan ahdistuksesta ja epistunteesta esiin kielen näkymättömien käsien avittamina? Ehkä sanallistuksen voi kätilöidä, mutta voiko sen synnyttää? (Ainakaan partenogeneettisesti.)

Huvitun tästä kaikesta: Kuinka paljon olenkaan käyttänyt aikaa sanallistaakseni asioita, merkitäkseni muistiin. Aikaa ja vaivaa. Ja välituloksena päädyn näkemykseen, että oikeastaan minulla ei ole hirveästi näkemyksiä tai uskomuksia. Tai että ainakaan en oikein tunnu jaksavan piitata niistä niin kovasti. Saatan ärsyyntyä, kun en ymmärrä toisen ajatuksia tai näkemyksiä koska ne tuntuvat niin vaikeasti samastuttavilta enkä ylety niihin edes hurjimmin mielikuvitusloikin. Mutta en oikeastaan ärsyynny siitä, että minun on hyvin vaikeaa - ei, se ei kuulosta hyvältä sanallistukselta, alusta: - että omat uskomukseni ja näkemykseni ovat valtaosin potentiaa. Tai omat ja omat, juurihan totesin, että ne usein tuntuvat hahmottuvan jotakin vastakkaista kantaa apunaan käyttäen.

Eivät sanallistukset silti kai hukkaan mene. Joku toinen voi löytää niistä ärsyynnyksen ja sen myötä havaita tietyn kannan muodostuvan.

Eivätkä kannat turhia ole. Niihin kytkeytyy käytäntöjä. Jotkut niistä palvelevat maailmaansolahtamista ja jotkut pahoinvointia. (Vaikka tuskin mikään tukee universaalisti vain pahoinvointia, kuka nyt sellaista kannattaisi.)

Freud ja Jung kuulostavat molemmat kummallisilta kun heidän ajattelunsa sillä tavalla määritellään ja jotenkin objektivoidaan, reifioidaan. Ikään kuin ajattelu tai henkilön mielipiteiden ja mieleenjuolahdusten valtava kirjo voitaisiin samastaa johonkin hiton tekstikorpukseen.

Kiertokäynnillä

Jotta voisin viimein palauttaa oppilaitokseni kirjastoon Anneli Vainion mainion teoksen Nimeä vailla. Kohtaamisia kivun kanssa, on kai tartuttava sutta korvasta ja blogattava siitä. Tuntuu nimittäin valjulta pitää hallussaan kirjaa, joka olisi hyödyllinen jokaiselle kivun ja kärsimyksen toisissa ihmisissä kohtaavalle, mutta toki eritoten terveydenhuollossa toimiville ihmisille, joilla on hoitotilanteessa paljon valtaa sen suhteen, miten eri hoitovaihtoehdot potilaille esitetään. (Tiesitkö muuten, että laki potilaan asemasta ja oikeuksista takaa potilaalle oikeuden tehdä valinta eri relevanttien hoitovaihtoehtojen välillä? Minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, uskaltaudun lääkäriin paljon mieluummin ja aion pitää oikeudestani tarmokkaasti kiinni.)

Anneli Vainio, joka on kipupotilaisiin erikoistunut anestesialääkäri, kirjoittaa monestakin hätkähdyttävästä asiasta, elämäntarinasta ja kokemuksesta. Peruskysymys on ehkä kaikista raflaavin: Mitä kieltä ihmisruumis puhuu? Osaammeko me keskustella sen kanssa, omammekaan?

Vainio kirjoittaa suoraan siitä, mitä olen monesti tehnyt enimmäkseen itsekseni mutta välillä myös toisten teksteihin, kuviin ja ääneen turvaten: ruumiin (hän preferoi sitä sanaa, joten käytän sitä tässä, vaikka minusta se tuntuukin väärältä, epäilemättä samalla tavalla kuin hänestä tuntuu väärältä käyttää sanaa keho) näkyväksi, sanalliseksi, käsitettäväksi, tutuksi tekemisestä.

Moderni puhe ruumiista paljastaa kuitenkin myös ... pyrkimyksen vapauttaa ruumis sen olemattomuudesta. Tämä takaisintuominen on modernissa yhteiskunnassa ritualisoitua ja tapahtuu ryhmätoiminnoissa tietyissä paikoissa, tiettynä aikana ja usein maksua vastaan: entinen tapa hiihtää, juosta ja pyöräillä lähimaastossa tai pistäytyä uimassa on häviämässä. Maratonilla, eloonjäämiskursseilla ja aerobicissa koetaan ruumiin käyttämisen ja rajojen koettelemisen mielihyvää. Myös hieronta, jooga, tanssi ja taistelulajit tuovat nykyihmiselle ruumiin takaisin. Ruumiin käyttö ja jopa sen tuntemusten kokeminen on kuitenkin rentoutuessakin tarkoin säädeltyä. Tarvitsemme ohjaajan, joka sanoo mitä ja milloin tuntea: "Kohta tunnette jaloissanne lämpöä ja hieman pistelyä", aivan kuin kyseessä olisi ohjattu käynti museossa. Haluamme ruumiillista lämpöä, yhteisyyttä, liikuntaa, rajojen ylittämistä ja tuntemuksia. Mutta ruumis on myös outo ja pelottava, ja siksi tarvitsemme ohjaajan. Ruumis on tuntematon labyrintti, jonka avaimen olemme kadottaneet. (Lähde, s. 66-67.)

Kuinka kiehtovaa ja toisaalta, kuinka kauheaa. En osaa arvioida, kuinka moni on kadottanut kävelemisen, pyöräilemisen ja muut vastaavat kokemukset. Itse pidän niistä, olen aina pitänyt, samoin meren jäällä hiihtämisestä, ja vesijuoksunkin erityislaatu on juuri siinä, ettei kukaan muu ole sotkeentunut siinä siihen, miten koen tilanteen ja päätän jäsentää sen. Ja toisaalta on helppoa hahmottaa, miten paljon esimerkiksi feldenkrais on opettanut minulle uudenlaista kehotilaa ja ennen kaikkea asennoitumista elämään, se vuotaa kehonkin ulkopuolelle, elämä on minusta kehoa paljon pelottavampi ja vieraampi ja tarvitsisin siihen taatusti oppaan, joka kertoisi, miltä milloinkin tuntuu. Kehoni saattaa nimittäin välillä mykistyä, vaikka juuri sen pitäisi toimia oppaanani. Ei usein, mutta toisinaan. Silloin tarvitaan myös toisia kehoja.

Ainakin olen jo pitkään koettanut kuunnella kehoa. Ehkä se muutos, jota olen joskus koettanut kuvata muutoksena havaitsemisen tavassa ympäristöestetiikkaan perehtyessäni, olikin katseen kääntäminen myös siihen, mitä kehossa tapahtuu - kehohan on osa ympäristöä, eikä ympäristökokemusta voi oikein kuvata kuvaamatta kehoa, sen tuntua ja tekemisiä, sen virtaavaa ja pulppuilevaa halua ja kiepahtelevaa kiinnostusta ja suuntaa. Ja tuollainen katseen kääntäminen kehoon ja sen tuntemuksiin on aika erilainen teko tai asento tai suunta tai asenne kuin mikä vallitsee suuressa osassa sitä filosofiaa, johon olin siihen mennessä tutustunut. Kehon tarkkaileminen tuntuu kiinnostavalta. Vähitellen alkaa hahmottaa lainalaisuuksia ja poikkeavia tiloja, hidasta muutosta ja salamaniskumaisia oivalluksia, liikkeitä ja korjausliikkeitä.

Tuntuu jotenkin hurjalta, että monet haluavat tosiaan työntää kehonsa äärirajoille. Itsekin nuorempana ajattelin juoksevani maratonin, hyppääväni laskuvarjolla ja sen sellaista. Nykyään minusta tuntuu aivan riittävältä rajojen koettelemiselta, että koetan kohtuullistaa tenttiinlukemistani järkevälle tasolle ja harrastaa liikuntaa, kirjoittamista ja muita itsekseentekemisasioita sen verran maltillisesti, että ihmissuhteille jää tilaa ja jaksua. Myös itseen armollisesti ja leppoisasti suhtautuminen tuntuu suuremmalta haasteelta kuin jonkin pitkän päivämarssin suorittaminen. Siinä on asenteellisesti jotakin paljon vaikeampaa, ja toisaalta, kun muistaa, miten asenteet vuotavat varsinaisen kohteensa ulkopuolelle, kyseessä on epäilemättä lähipiirin hyvinvointia ajatellen tarpeellisempi harjoite. (Oletan, että lähipiiri voi paremmin, jos armollinen suhtautuminen vuotaa koskemaan heitäkin sen sijaan, että äkäilisin heille itseni ohella siitä, etteivät he ole täydellisiä, riittävän suorittavia, urhoollisia ja sankarillisia.)

Nauran ensimmäisen kerran kun luen tuon kohdan museokäynnistä. Myöhemmin vakavoidun. Uskooko joku siihen, mitä hänelle sanotaan? Minulla on rentoutustunneilla aina se vaikeus, etteivät kudokseni ja niiden tuntemukset salli minun uskoa noita museo-oppaan fraaseja. Kun kuvataan esimerkiksi ranteiden rentoutuminen, puhutaan lämmöstä ja alustaan sulamisesta. Omat ranteeni tuntuvat kuitenkin käyvän möhkälemäisemmiksi, kuin puun tai kiven kappaleiksi, ja ne ovat kylmät ja turrat; se on niiden tapa rentoutua. Minulla rentouteen yhdistyy ehkä niin matala verenpaine (onhan se muutenkin hyvin matala paitsi nyt kun olen darrassa ja tikuttaa joka ikisessä sormenpäässä ja korvanlehdissä saakka) ja syke, että keho vaipuu jonnekin puolitilaan, jossa se ihan tosissaan tarvitsisi lämpimän peitteen. Joogasaleilla onneksi on ymmärretty tämä peitteiden tarve. Lämpö alkaa muuten virrata vasta myöhemmin, kun nousen rentoutuksesta ja rahnustan kotiin ja pujahdan peitteiden alle. (Koulussa on kiinnostavaa seurata, miten erilaiset lämpökokemukset ihmisillä on. Muilla luokkalaisillani on kuuma hierontaluokassa, minä taas horkkaan antaumuksella. Ja silti muilla on t-paita, minulla villainen viitta, pipo ja vielä villaiset sukatkin. Jos en teoriatunneilla kaiken aikaa liikauttele ranteitani ja nilkkojani ja hengitä syvään, yksinkertaisesti koen jäätyväni siihen paikkaan. Ja ihan tosiaan - muiden iho tuntuu kosketettaessa ihmeen lämpimältä, ja muut vastaavasti säikähtelevät sitä, miten kylmät käteni ja jalkani voivat olla.)

Itse asiassa kun mietin tarkemmin näitä kiertokäyntejä, muistan useammankin kerran lopettaneeni jonkin lupaavalta vaikuttaneen liikuntamuodon, koska siinä oppaan sanat ovat vain tuntuneet niin vääriltä. Tietysti tunneilla voisi käydä oman aikansa, koettaa sulkea korvat noilta jäsennyksiltä tai sulkeistaa ne toisenlaisen kokemusavaruuden kannalta relevanteiksi, mutta en tunnu osaavan sellaista. (Joskus minua tosissaan harmittaa, koska hahmotan, että kenties sanottu on hyvinkin relevanttia, mutta että koska en ole vielä niin harjaantunut liikkeisiin, en pääse sanojen kuvaamiin tiloihin mitenkään käsiksi.) Se vaivaantuneisuus ja katkeruus, josta Anneli Vainio kirjoittaa kipupotilaiden kohdalla, kuulostaakin etäisesti tutulta:

... yleistävä ja lääkärien yleisesti käyttämä kieli ohitti heidän subjektiivisen kokemuksensa ja pilkkoi heidät jäseniksi, elimiksi tai artefakteiksi, "oireiksi", vailla kokevaa ruumista. ... Lääketieteen kieli pilkkoo, leimaa, kategorisoi ja normalisoi ihmisen kokemuksia. Siksi se potilaan näkökulmasta on usein myös epäkunnioittavaa. (emt, 38-39)

Kyllähän kunkin liikuntalajin (etenkin jos on kyse kehotekniikasta) kieli tekee myös näin. Tanssissa harvemmin pilkotaan kehoa kovinkaan rajusti, mutta olen osunut sellaisellekin tanssitunnille, jossa opettaja hihkui, että nyt pakaranpuoliskot heilumaan ja läskit sulamaan. En mennyt enää toiste, en halua elää sellaisessa maailmassa. En halua ajatella tanssia sillä lailla instrumentalistisesti, se on minulle aivan liian pyhä alue sillä tavalla käsiteltäväksi. Herkkyys ja ilmaisuvoima kiinnostavat minua enemmän kuin rasvagrammat. Niitä varten tarvitaan tekniikkaa ja siinä opastamista, ei ylipäänsä liikkumaan motivoimista jonkin ulkoisen tavoitteen avulla.

Jokainen kieli jakaa maailman jollakin tavalla, tietysti. En voi kirjoittaa tätäkään merkintää pilkkomatta, leimaamatta, kategorisoimatta. Normalisoimattakin? Ehkä. Mutta haluan pidättää sen oikeuden itselleni ja tehdä selväksi, etten kuvittele osaavani kirjoittaa kenenkään muun kokemuksesta samalla vivahteikkuudella ja täsmällisyydellä kuin omastani. Ja senkin suhteen on vielä paljon käsiteltävää ja kehiteltävää.

Miksi jotkut sanallistukset tuntuvat loukkaavilta tai vääriltä tai sopimattomilta? Ja toiset taas ottaa omikseen hyvillään lainasta? Kunpa osaisin vastata! Kuuntelen nyt, kirjoittaessani, Aino Järvelän Vierashuonetta, se sopii ensilumen ajan musiikiksi. En osaa sanoa sitäkään, miksi, mutta uskon tuntemustani.

En aivan usko siihen, etteikö suurin osa tuttavistani osaisi seikkailla kehossaan ilman ohjeitakin. Mutta ehkä ohjeilla voi laajentaa näkökulmaa vähän kuten museossakin. Jokainen hetkihän on uusi, ihmeellinen, kimmeltävä. Äkisti tuntuu pelottavalta tai rentoutuu selittymättömästi jonkun ihmisen seurassa. Selityksillä voi leikitellä, kunhan ne eivät ole niin loukkaavia, että haluaa kääntyä pois ja lakata kuuntelemasta. En usko, että voisin museokäynnilläkään uskoa täysin oppaan sanoja muuten kuin historiallisten detaljien suhteen. Voisin kiinnittää huomioni asetelmiin, värinkäyttöön, tuollaiseen jaettuun, mutta lopulta - opas ei voisi kertoa minulle mitään olennaista (eikö olekin sivistymätöntä, ettei pidä historiallisia detaljeja oleellisina, vaikka ne voivatkin avata kokemusta, saada kiinnostumaan jostakin, mikä muuten jäisi huomaamatta? - se, mikä tapahtuu, tapahtuu ja näin sen vain tunnun mieltävän, vaikken oikein tiedäkään, miksi), ei mitään siitä, miten valtava hyöky nousee sisälläni, ei siitä, miten posket punehtuvat liikutuksesta, miten saattaa itkettää yllättäen, tai miten imeytyy johonkin kuvaan tai melodiaan, tulee sen kanssa yhdeksi niin ettei sen jälkeen enää osaisi mieltää maailmaa ilman tuota kuvaa tai melodiaa. Hän voisi kuvata oman kokemuksensa, se olisi kiinnostavaa, sitä jaksaisin kuunnella. Hän voisi ehkä sanoa senkin, etten tarvitse kiirettä. Koska se on totta. En tarvitse kiirettä. En kaiken aikaa.

Tarvitsen aikaa viipyillä maailmassa, tekemisissä, tässä kehossa, ihmetellä sitä.

Tarvitsen hiljaisuuden, jossa voin kuiskata itsekseni.

Asumisen poetiikkaa

Tämä asuntoasia näyttää kaivautuvan yhä syvemmälle maailmankuvani luihin ja ytimiin. Jotenkin haaveilin, että eilisellä puhumisella Vompsun kanssa asia selkiäisi tai hän ainakin sanoisi jotakin johonkin suuntaan, mutta Vompsullapa oli takanaan yliopistouransa toisiksi laajin tentti ja sen jännityksen lauetessa ilmaa siipiensä alle kauhova migreenin alku. Niinpä söimme ravintolassa intialaista ruokaa ja olimme enimmäkseen vaiti (minäkin olin väsynyt, koska kitkin niin raivopäisesti, kuten aina kun pinnan alla on jokin ongelma - en ajattele ongelmaa ollenkaan, mutta se saa jossakin tietoisuuden alla möyriessään aikaan sen, että suoritan vimmaisella teholla), mitä nyt välillä totesin aina, että ai niin, sitten asuntoon liittyy vielä tällainen juttu.

Tänään aamulla toivoin asian olevan ratkennut, mutta ehei. No, onhan sunnuntaihin vielä kaksi yötä aikaa. Kolmessa yössä luulisi asian kuin asian ratkeavan. Ainakin alustavasti... Ongelmalliseksi jutun tekee se, että osaan kuvitella meidät tyytyväisinä molempiin asuntoihin. Rakastan tätä asuntoa ja Vompsukin pitää siitä. Toisaalta tiedän, että Vompsua kiinnostaisi se, että asunnosta saisi pidettyä osan valoisana ja osan nukkumapimeänä - ja tuossa toisessa kämpässä voisi askarrella kirjahyllystä ja verhosta valoeristeen, ikään kuin alkovin seiniksi, futonin ympärille. Tänne sellainen ei mitenkään mahtuisi. Vompsu heräilee usein öisin ja on kyllästynyt lukemaan vessanpytyllä istuen. Se on ymmärrettävää.

Kun koetan oikein porautua siihen, mikä tarkalleen minua epäröittää siinä, että saisimme samalla rahalla aika paljon isomman asunnon, huomaan epäilysten haiventen takertuvan sellaisiin seikkoihin kuin kadulleastumisen tuntu, ikkunamaisema, rapun valoisuus ja avaruus sekä tietysti huoneen poetiikka. Tämä nykyinen kämppä on niiden suhteen jokseenkin suvereeni. Ympäröivät talot ovat sieviä, kohta rauhallinen, pidän jopa liikenteen äänistä ja siitä, että katukuiluun on viritetty vaijeriin lamppu, joka pimeinä öinä heijaa seinälle varjojen puutarhan, jossa toistuvat ikkunakasvien rakkaat hahmot. Rappu on avara ja valoisa, suuret lasi-ikkunat ja -ovet tuuletusparvekkeille tuovat siihen jos ei nyt juhlavaa, niin ainakin hyväarkista tuntua. Ja ikkunamaisema on joskeenkin täydellinen: kaksikymmentäluvun talo sievine ikkunoineen, kattoineen, savupiippuineen, ahtaan katukuilun toisella puolin. Jotenkin tämä kaikki on niin vanhakaupunkimaisella tavalla urbaania ja inhimillistä, etten voi olla rakastamatta sitä.

Puhumattakaan sisätilasta. Tässä asunnossa tuntuu siltä kuin asuisikin korurasiassa. Ei, ei tämä ole mikään asunto tai huoneisto, tämä on lasikuisti viidennessä kerroksessa ja vessa suoraan Pompeijista.

Toinen talo on aivan toisenlainen, kuusikymmentäluvulla rakennettu. Sen kerrokset ovat matalammat ja asunto tuo mieleen lukuisia asuntoja, nimenomaan asuntoja ja huoneistoja, joissa olen käynyt. Esimerkiksi huone on leveämpi kuin sen ikkuna eikä ole kokonaan leveyssuunnassaan erkkeriä. Sen voisi kalustaa kuin, no, huoneen. Pohja on käytännöllinen, mikä tarkoittaa sitä, ettei asunnossa ole pitkää eteiskäytävää eikä suurensuurta kylpysalia vaan pienet, vaatimattomat eteis- ja vessatilat. Huone on ehkä kaksi kertaa sen kokoinen kuin meidän nykyinen lasikuistihuoneemme. Pimeämpi, tietysti, koska ikkuna on hivenen matalampi, kuten huone muutenkin. Jotenkin tuohon asuntoon on helppoa kuvitella käytännöllisiä, realistisia ihmisiä, jotka arvostavat tehokasta pohjaa. Ja pitävät pohjoismaisesta sisustustyylistä. (Se johtuu varmaan siitä, että asunto tuo mieleen monet opiskelijaboksit, joissa olen käynyt. Sen tietyn sisustustyylin, johon kuuluvat marimekkoverhot ja värikkäät Teema-astiat. En osaa kuvitella itseäni sellaiseen.)

Mietin, onko ihan hullunkurista muotoilla asiat tällä lailla. Niin moni kuitenkin perustelee asuntoasioitaan sillä, että sieltä sai enemmän neliöitä tai että tässä pohjassa eteiseen ja vessaan ei mene niin paljon tilaa. Jotenkin minua myös ärsyttää se, että toisen asunnon hyviä puolia itselleni listatessani ne kaikki tuntuvat liityvän jotenkin kuluttamiseen: sinne mahtuisi kirjahylly tilanjakajaksi, pakastinarkku... ne pitäisi tietysti ostaa ja täyttää jollakin, selvähän se. Mahtuisi enemmän tauluja seinille. Jaa-a. Jotenkin minua kismittää ja jurppii tajuttomasti se, että laitan plussapuolelle sen, että mahtuisi sitä, tätä ja tuota. Koska en toisella tasolla ajattele ollenkaan, että lisätavara tekisi ihmisen jotenkin onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi, päinvastoin. Olenhan asunut isossa asunnossa ja ahdistunut sen tavaramäärästä ihan tajuttomasti. Tiedän, miten huono olen pitämään siisteyttä yllä, ja mitä suurempi asunto, sen tainnuttavampi on se lopullinen kohta, jossa on PAKKO siivota. Sellaiseen siivoukseen menee helposti kolmekin päivää aamusta iltaan enkä tahdo sellaista elämää. No, eihän tämä asunto tietysti ihan niin suuri ole, hyvänen aika, mutta silti, en oikein ole varma siitä, onko lisätila nyt tosiaankaan plussaa edes tällaisissa neliölukemissa kuin 19 ja 25 neliötä kahdelle ihmiselle ja kahdelle kissalle. Ei se tunnu sillä lailla itsestäänselvyydeltä kuin ihmisten yleinen puhetapa antaisi olettaa.

Tietysti olisi tavallaan realistista olettaa tavaroiden salaa lisääntyvän tällaisessa yhteiskunnassa, mutta jokin siinä tuntuu pakkopullamaiselta inhorealismilta. Ei, en halua uskoa, että tavarat kuin itsestään luikertavat luokseni ja että minun on niiden takia tehtävä yhä enemmän töitä, jotta saan säilöttyä ne lämpimään ja kuivaan tilaan, jossa töiden takia ehdin olla niiden luona yhä vähemmän aikaa. Toisaalta kai on inhorealismia sekin, että annan itselleni luvan olla niin vaikutelmista viehtynyt, että heitän kovafaktamaiset neliöt romukoppaan päätöksessä. Voisin varmasti muuttuakin, jos tahtoisin. Mutta ehkä en tahdo, ja se tuntuu vähän inhorealistiselta. Ja olen huolissani siitä, onko Vompsulla ehkä jokin kanta, jota hän ei vain tohdi sanoa ääneen, jos hän on hiljaisesti päättänyt, että skitsoan kuitenkin asumisen suhteen enemmän. (Se on totta, sillä on minulle enemmän väliä, olen asunut elämästäni 9 1/2 vuotta asunnoissa, joissa en erityisemmin viihtynyt ikkunoiden suuntien ja asuntojen suuruuden takia, ja olen päättänyt olla tarkka ja pitää puoleni tästä lähin, mitä asuntoasioihin tulee.)

Jokin siinä toisessa asunnossa tökkii, ja vaivoin saan sen ponnistettua itsestäni esiin: Siinä ei ole mitään erityistä. Se on niin tavanomainen, tasapainoinen ja tylsä ihan-kivuudessaan. Jotenkin tahtoisin, että se asunto, jonne tästä muutan, olisi jotakin erityistä, koska tämäkin koti on. Tämä on elämässäni toinen niistä kodeista, josta olen tosissani pitänyt (toinen oli Tähtitorninmäen kämppä sen jälkeen kun olin eronnut), ja se tekee minusta kai vähän säikyn muuttamiskysymyksessä. Olen joutunut lapsuuteni asumaan asunnoissa, joissa kukaan perheestä ei viihtynyt, koska vanhemmillani oli neliöfiksaatio ja halpuusfiksaatio ja niinpä he tekivät tylsistä ihankivoista asunnoista uskaliaita tarjouksia kaiken aikaa ja aina välillä tärppäsi ja sitten me muutimme saman kaupunginosan sisällä yhden portaan ylemmäs, mitä neliöihin tulee. Usein se tarkoitti tunnelman suhteen romahdusta, joskaan lähtötasokaan ei ollut edes tyydyttävä. Lapsena ihmettelin kovasti toisia perheitä, joissa asuntonäyttelyt eivät olleet jokasunnuntainen huvi. Usein nuo perheet asuivat vähän ahtaasti, mutta kotoisasti, jossakin kivassa vähän vanhemmassa talossa. He tuntuivat melkein kuin joltakin etuoikeutetulta lajilta, joltakin ihan erilaiselta elämänmuodolta. (En tietysti silloin tiennyt sanaa elämänmuoto, mutta en muutenkaan taida päästä tarkalleen lapsuudensanoihin ja elämänmuoto on kaikenkattavuudessaan aika hyvä käsite kuvaamaan sitä, miten koko elämä sujuu.) En kai koskaan päättänyt, että minä aion ainakin asua kivasti. Satuin vain löytämään tämän asunnon, olin onnesta ymmyrkäisenä, ja sitten myöhemmin kaduin tästä pois muuttamista niinä vuosina, kun asuin suurissa, varjoisissa asunnoissa, joihin ei tullut huikaisevaa kirkkautta, vaikkei pitänytkään verhoja. Taloa olisi pitänyt kääntää, jotta iltapäivällä olisi paistanut sisään ja auringonläikissä olisi tarjennut alusvaatteisillaan. Minusta tuntuu jopa, että aika iso osa senaikaisen suhteen kuihtumisesta on attribuoitavissa siihen seikkaan, että olin salaisesti vihainen siitä, että minut oli riistetty ihanasta lasikuististani ja sullottu "kahdelle ihmiselle järkevän kokoiseen" asuntoon. Ja että olin antanut sen tapahtua ihmeemmin rutisematta. (No tietysti olinkin aluksi valtavan rakastunut, eikä siinä huumassa muista aina, mihin kaikkiin asioihin on itse asiassa aika vaikeaa haluta sitoutua pidemmän päälle.)

Olen monesti ajatellut (vähän huolissanikin), etten ole oikein osannut katua elämässäni mitään. Mutta kun mietin tätä asuntoasiaa, niin tajuan, että sitä kyllä kaduin, että suostuin muuttamaan tästä asunnosta aiemmin pois. Silloin minut suostuteltiin juuri noilla samoilla neliöargumenteilla ja mahtumispuheella. Ei siis ihme, että olen aika luimukorvainen...

Jotenkin pienuus viehättää. Se, ettei voi alkaa hamstrata tavaraa, esimerkiksi, on pelkästään hyvä asia tällaisessa yhteiskunnassa, joka toitottaa ostamista kehdosta hautaan saakka. Ja minusta on niin hauskaa asua korurasiassa tai lasikuistilla ja kieltäytyä haluamasta suuria varjoisia asuntoja, siinä on jotakin villiä, ennakoimatonta. Se tuo mieleen vähän sen hassun kehotuksen, jonka hyvä ystävä joitakin vuosia sitten antoi - että minä tarvitsisin miehen, joka hoitaisi käytännön asiat kuntoon, niin että saisin liihotella keijukaisena niityillä ja metsissä. (Itse asiassa tämä on muunnelma vanhempieni ikuvirrestä, joka varioi teemoin "nai maajussi niin saat niitä eläimiä", "nai mies jolla on perittyä rahaa niin voit elää leppoisasti", "miten sinulle nyt käy, kun sinulla ei ole miestä pitämässä sinusta huolta" jne. jne. - Onko kauhea ihme, että minun on ollut todella vaikeaa erota, aina, ja etten siksi meinannut ymmärtää, kun yksi ystävä kuvasi kaksikymppissuhteitaan "kaksikymppissuhteiksi, jotka lopetettiin vain siksi, että toinen keksi haluavansa katkaista suhteen vaikka tultiin toimeen tosi hyvin"? Onneksi jo nykyään tiedän, että osaan tehdä muutakin kuin liihotella. Osaan myös elättää itseni ja selviän hyvin käytännön hommista kuten hyllyjen kiinnittämisestä seinään, vasaroimisesta, poraamisesta, pyörän renkaanvaihdosta, laskuttamisesta ja niin edelleen.) Tavallaan ystävä varmaan osuikin tietyssä mielessä oikeaan. Sillä vaikka osaan selvitä käytännön asioista itsekin ja jopa pidän niistä, tahdon muutakin kuin ne. Haluan jotakin kutkuttavampaa, leikkisämpää, seikkailevampaa. Usein se on myös vaativampaa ja joskus tosi raivostuttavaakin, mutta parempaa silti kuin tylsä ihankivuus. Jokin osa minussa kieltäytyy päättäväisesti käyttäytymästä odotetulla tavalla asuntoasiassa. Ei koska kieltäytyminen olisi itseisarvo, olen varmasti liian vanha ja kukkahattutäteinen arvostamaan kapinahenkeä an sich, ja itse asiassa epäilys siitä, että jostakin semmoisesta voisi olla kyse, tuntuu vähän nololta, vaan enemmänkin kai koska olen huomannut aiemmin elämässäni, miten noihin odotuksiin sopeutuminen on tehnyt minusta onnettoman.

Eivät niitä kai heijastakaan minuun muut kuin vanhemmat ja sitten ne, jotka eivät tunne minua, ja sitten ehkä - auts! - se, joka asuu kanssani.

Haluaisin kuunnella tarkkakorvaisesti olojani asumisen suhteen. Ja toisaalta tiedän, että olen melko sopeutuvainen, ja että todennäköisesti emme asuisi tuossa asunnossa kauankaan. Vuoden, pari maksimissaan. Mutta senkin ajan voisi asua täällä. Sopeutuisin varmasti ja olisin ihan tyytyväinen, mutta olisinko onnellinen?

Voi, taidan olla taipumassa siihen, etten halua muuttaa tästä. Enkä tiedä, mitä Vompsu siitä tykkää. Tavallaan hänestä on kauhean kivaa, että olen niin kummallinen ja itsepäinen joissakin asioissa, mutta ehkä se voi tuntua välillä hirvittävän rasittavaltakin silloin kun tällaisen ihmisen kanssa pitää yrittää elää joka päivä. Itse tavallaan ihailenkin sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvaisesti ja harkitsevaisina siirtyvät elämänvaiheesta toiseen jotenkin oletetussa järjestyksessä. Ensin he opiskelevat köyhäillen, seurustelevat lyhyesti, sitten he menevät kihloihin ja naimisiin ja muuttavat isompaan asuntoon, hankkivat vakityön ja saavat lapsen. Jotenkin se kaikki on ainakin markkinoitu näyttämään tasapainoiselta ja kypsältä. Mutta oma elämäni ei yksinkertaisesti taivu tuollaiseen polkuun!

Opiskeluaikana asuin kumppanini suuressa omistusasunnossa ja rahasta ei ollut pulaa. Kun valmistuin, erosin ja siitä pitäen olen ollut hilpeä tyhjätasku, joka asuu miniasunnossa ja sitten löysin tuon nuoren siippani ja naimisiinkin menimme pankin ehdotuksesta ja nyt alan sitten kolmivitosena opiskella itselleni oikeaa ammattia. Dsiissus. Olen ollut myös ulkomailla laittomana siirtolaisena töissä alle kaksikymppisenä ja käynyt ensitreffeillä yli kolmikymppisenä. Mutta voi tietysti olla, että se kuva siitä, miten elämä yleensä sujuu, on ihan markkinointipaskaa ilman todellisuuspohjaa. Muistan monen kommentoineen täälläkin kommenttiboksissa, että heilläkin nämä asiat ovat menneet kummassa järjestyksessä. Jotenkin olen ollut aina aika vastustuskykyinen sille, että ystävät ympärillä näyttävät elävän tietyllä tavalla, ja että oma elämäni juoksee ihan toiseen suuntaan. Saatan angstata, mutta en siinä määrin, että oikeasti hankkisin kokopäivätyön tai muuttaisin muuten elämääni normimmaksi, jos epäilen sen tekevän minut kenties tyytymättömäksi joko selvästi havaittavalla tai sitten sillä vielä vaarallisemmalla, salaisella tavalla, jossa mikään ei varsinaisesti ole pielessä, mutta innostus puuttuu ja jollakin epämääräisellä tavalla tajuaa elävänsä säästöliekillä. Se on kaikista pahinta. Sillä jos ei hahmota tyytymättömyyttään, ei tajua oikein pistää toimeksikaan.

Onneksi päätös asunnosta pitää tehdä jo sunnuntaina. Ja huomenna istun töissä hyvän ystävän kanssa, luulen, että hänen kanssaan puhuminen selvittää päätäni asian suhteen taas hieman. Ja sitten on enää yksi ilta ja sitten sunnuntai, ja päätöksen pitää olla valmiina.

Pidän tästä temposta. Ei vetkuttelua eikä empimistä. Onneksi minulla on myös varmuus, että tyydyttävä ratkaisu löytyy varmasti, koska molemmat asumisratkaisut ovat tyydyttäviä. Ne vain tekevät meistä Vompsun kanssa ihan eri ihmiset ja siksi kyseessä on aika iso asia. Keitä me tahdomme olla?

Kas niin, nyt minulla taitaa olla oikea kysymys, jonka voin esittää Vompsulle ja jota voimme miettiä yhdessä.

Tulkinta

Kun ystävä täyttää vuosia, saa vakiviran tai lapsia, tuollaisia asioita, joita halutaan juhlia, hänelle on mukavaa laittaa sana tai pari jostakin viisaasta opuksesta. Kun istuu kortin ääressä tai facebookissa, ei usein koe osaavansa sanoa yhtään mitään järkevää. Siksi kai on satuja ja runoja. Paitsi että ne pelastavat mykkyydeltä, ne muistuttavat riemastuttavasti siitä, että jos en ymmärrä ystävää, en ymmärrä tekstiäkään.

Tarkoitan tätä: Muistan, että siinä ja siinä runossahan sanotaan juuri jotain sellaista, mikä voisi havahduttaa tämän ihmisen havaitsemaan jonkin ihailtavan puolensa. Tai kenties olemme vastikään puhuneet jostakin pulmasta, josta tässä runossa sanotaan jotakin myötätuntoista ja levollista. Tässä mieleenpilkahtamisen vaiheessa olen vakuuttunut siitä, että totta kai siinä kohdassa tapahtumat menevät juuri tavalla, jonka muistan.

Mutta kun menen runohyllylleni ja kaivan kirjan esiin (suurin osa saduista on niinikään runohyllyssä) ja lehteilen oikean sivun, huomaan tekstin olevan aivan toisenlainen kuin oletin. Varmuudesta on tullut oletus. Ei auta kuin etsiä jokin toinen tekstinkappale.

Voisin tietysti pahoittaa mieleni muistini huonoudesta, mutta ketä se hyödyttäisi? Saatan harmistua hetkellisesti, jos on kiire ja kengätkin jo jalassa ja huulipunaa ja minuutin päästä pitäisi juosta katua pitkin, mutta kun löydän jonkin siedettävän fraasin, unohdan harmistukseni. Kun sitten juoksen juhliin, minua hykerryttää tulkintani. Sillä olen saanut nähdä "väärän" tekstinkappaleen löytäessäni jotakin sellaista, jota en yleensä ikinä lukiessani ymmärrä omakseni: olen nähnyt, millaisia merkityksiä heijastan itse sanoihin ja tarinoihin.

Ei, en ole viaton lukija. Kirjat, elokuvat ja kaikki, mitä näen, ovat täynnä sitä maailmaa, jota jo elän ja hengitän. Kosketus romaanihenkilön käsivarrella on sinun kätesi tässä kyynärvarteni tuntumassa tai se, kuinka näen oman käteni ojentuvan ja koskettavan käsivarttasi. (En ehkä rohkenisi tehdä niin, jos ehtisin ajatella tarkemmin asiaa. Joskus ajattelu tarkoittaa ikuisuuksiin lykkäämistä ja siksi ajattelemattomuuskin voi toisinaan olla hyve.) Minulla on odotukseni, esikäsitys maailman rakenteesta, tuntuma siitä, millaista on astua huoneeseen, joka on täynnä vieraita ihmisiä. Tiedän, miltä tuntuu istua postin portailla puoli tuntia ja odottaa ja pelätä, ettei toinen tulekaan. Mutta en tiedä, tunnetko sinä juuri samalla tavalla, tai onko tämä romaanihenkilö tarkoitettu ajattelemaan asiasta toisin, vähän samalla lailla kuin äkisti jokin yksityiskohta puheeksi otettaessa outous saattaa lyödä ällikällä - kuten että Barthes kirjoittaa siitä, miten junaan ehtimiseen hätäileminen olisi eläkeläisten toimintaa. Minulla on ollut ehtimishätäilyä ainakin ekaluokkalaisesta lähtien enkä osaa kuvitella, millaiselta tuntuisi halveksia tuota hätää siinä määrin, että tukahduttaisi halunsa hätäillä.

Mistä minä tiedän, miltä tuntuu siitä, joka tekstissä astuu huoneeseen tai katselee ulos ikkunasta? Minä tiedän, ja usein tiedän väärin. Tulkitsen, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Ei tekstin kanssa. (Joskus luen jotakin, mitä en osaa kuvitella ja tulen uteliaaksi ja sitten kokeilen asiaa itse. Se ei koskaan taida tuntua siltä, miltä sen arvaisi tuntuvan, tietäen ylittäneensä mielikuvituksensa rajat.) Ihmiset ovat sen suhteen toisenlaisia, heiltä voi kysyä asiasta.

Eikä siltikään voi olla varma, onko kysynyt tarpeeksi ja ymmärtänyt, vai onko taas käynyt niin, että tulkinta on tuntunut niin varmalta (se onkin ehkä tulkinnan oire, ei ymmärryksen, ymmärrys on ehkä empivämpi ja avoimempi uudelleensuuntautumaan?) että on laiminlyönyt lisäkysymykset ja vain heijastanut toiseen oman käsityksensä maailmasta.

Käsityksen, jota ei pääse kunnolla vilkaisemaan muuten kuin silloin, kun paljastuu, että on tulkinnut ja painanut mieleensä jonkin kohdan väärin.