Menopaussia odottaessa

Lokakuu on menopaussitietoisuuskuukausi. Aika moni on kirjoittanut somessa tilanteestaan ja hyvä niin, ei näistä kukaan paljon kirjoittanut vielä 10 vuotta sitten ja en olisi ikinä ilman niitä kirjoituksia tullut ajatelleeksi että tuotakin voisi olla hyvä vähän seurata. Vaikka tietysti sitten sitä rupeaakin miettimään, että hetkinen, täytän ensi vuonna 50, eikö minulla pitäisi olla jo joitain pre-oireita ainakin. Ja että voiko ne oireet huomata, jos ne tulevat vähän kerrassaan. Ei minulle ole tullut vielä edes ikänäköä ja hämäränäköni, haistini ja kuuloni ovat paljon terävämmät kuin kumppanillani, joka sentään on vuosikymmenen nuorempi. Looginen päättelyni pelaa entiseen malliin - ei kiitettävästi vaan siedettävästi, aivan kuten ennenkin - ja säätelen emootioitani taitavammin kuin nuorempana enkä koe enää niin paljon niin haastavia tunnemyrskyjä kuin aikoina, jolloin mulla ei ollut tietoa siitä, mitä se hyvin säädeltyys edes voisi tarkoittaa, edes teoriassa. Nukun paremmin kuin vielä viisi, kymmenen, viisitoista tai kaksikymmentä, saati sitten kolmekymmentä vuotta sitten. Lihassärkyjä on paljon vähemmän kuin nuorempana, nivelkivuista nyt puhumattakaan. Ja palelen edelleen. Tunneillani ikäiseni naiset usein kysyvät, miten minulla voi olla kaksi villapaitaa päällekkäin, ja kauluri ja pipo, kun heillä pukkaa hikeä urheilutrikoissa koska "tämä ikä". No tuota, minua palelee tässä iässä. Siksi. Minua on palellut siitä saakka kun kuukautiseni alkoivat. Sitä ennen en palellut. (Ennen kuin kukaan mainitsee ferritiinistä, kerron, että hyvät ovat sen arvot.)

Ehkä vaan tulen taas jäljessä. Kuukautisetkin alkoivat niin paljon myöhemmin kuin kavereilla mutta kyllä ne sieltä omalla ajallaan sitten tulivat. Toisin kuin kuukautisia, tätä menopaussia odotan. Aloin palella kun hormonitoimintani alkoi, ja äidiltä olen kuullut, että menopaussissa hormonaalinen paleleminen loppui. Kuulostaa kyllä aivan mahtavalta jutulta! Jospa vaikka lakkaan kaihoamasta tropiikkiin ja opin pitämään talvesta? Jospa vaikka voisin käyttää avokaulaista paitaa myös ei-helteellä loputtomien armeijan villakaulurien sijaan?

Meitä on niin moneksi. Joillekin hormonitoiminnan hiipuminen näyttäytyy kurjuutena, mutta kaltaisilleni jotka eivät oikeastaan koskaan olisi halunneet mitään hedelmällisyysikäisiä ollakaan (kamalinta, mitä tiedän, on rakastuminen: siinä muuttuu fasaaniksi), luvassa on jokin myyttinen, odotettu kotiinpaluu. Ikään kuin voisi palata. Vaan jossain mielessä uskon voitavan. Jo nyt huomaan, miten en ole kiinnostunut näkemään ihmisiä. Viehättäviä miehiä tai naisia en ole nähnyt vuosiin ja se on hyvä koska maailmassa on paljon seksuaalisuutta kiinnostavampia asioita. Tämän etäisyydenoton parveilutilanteista arvelen johtuvan hormonitoiminnan edes pienestä hiipumisesta. Ei tarvitse enää tähystellä ja arvioida potentiaalisia uusia kumppaneita. (Kirjoitan nyt esitajuisesta tähystelemisestä, en mistään tiedostetusta partioinnista.) Olen siis palannut tässä mielessä samaksi ihmiseksi kuin lapsena, introvertimmaksi. Samalla olen lähentynyt takaisin kohti lapsuudenperhettäni, josta etenin kauemmaksi aiemmin, liekö hormonien johdattamana. Maailma veti, nyt sen veto on lakannut. Helpottavaa!

Tässäkin kuussa vuosin taas verta ja tunsin kiitollisuutta siitä, että olen saanut elää elämäni ajassa ja paikassa, jossa on ollut mahdollista kieltäytyä lisääntymisestä. Useimmissa ajoissa ja paikoissa tuollaista valinnan mahdollisuutta ei ole yksinkertaisesti ollut tarjolla. Vaikka olisi kieltäytynytkin avioitumasta ja seksuaalisuuden houkutuksista, raiskauksia on tapahtunut ja yksinäisen naisen on ehkä ollut vaikeaa suojautua, paitsi ihan luostarissa, ja luultavasti sielläkin on tapahtunut yhtä sun toista, koska hierarkiat ja kultit ja biologiset vietit. Vielä isompi luksus: on saanut kieltäytyä ei-toivomastaan lisääntymisestä ilman synteettisiä hormoneja, ja etenkin ilman niitä alkuajan hormonihoitoja, jotka olivat aika rajuja. Muutama itsekseen ulos ryöminut kuparikierukka ulostulosupistuskipuineen ovat aika peanuts "naisen osana" tässä maailmassa. Yhtäkaikkisesti, odotan, että pääsen kokonaan irti syklisestä naishormoniajasta takaisin muodottomaan ajan massaan, jota en milloinkaan lakannut kaipaamasta, en edes kamalimpina fasaaniuden hetkinä.

Olen lukenut Mary Ruefleni ja tiedän, miten typeriltä ja ymmärtämättömiltä nämä ajatukset näyttävät niistä naisista, joista on tullut jo muutakin kuin tyttöjä, naisista, jotka eivät enää vuoda verta kuukausittain. Sellaista on olla ihminen - pohtia typerästi ja ymmärtämättömästi, tajuten jollain tasolla oman kokemuksensa kapeus ja ohuus, suorastaan naurettavuus. Onneksi aika keriytyy siihen suuntaan, että myöhemmin ymmärtää paremmin. Ja voi katsoa lempeästi nuorempaa itseään ja pudistaa päätään ja sanoa tuolle itselleen, että voi tyttörukka, tyttörukka, niin ristiriitainen ja eksyksissä, niin sokea, pöhkö ja harhainen. Ja tajuta, että samalla on vain saavuttanut uudenlaisen naurettavuuden ja eksyksissä olon asteen. 

Tuomiopäivän tuhonäätä ei piittaa puolukoista eikä äiti räikeästä huivista

Hoivabuddha Laguunalla on toinenkin nimi. Se on tuomiopäivän tuhonäätä. Tämä nimi vastaa koiran näkemystä kissasta, joka ensin stalkkasi, sitten löi perseelle ja nykyään istuu noin millimetrin päässä koiran ruokakupista tämän syödessä uhkaavasti muristen. Mitäpä tässä, ihan sattumalta se tuhonäätä siinä istuu. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että jos koiran naama hiemankin irtoaa ruoasta, kissan naama puikahtaa tilalle ahmimaan.

Kun täällä tuhotaan jotain, on syyllinen yleensä selvillä: näätä Laguuna. Se rakastaa romputtaa vessapaperirullan auki, pudottaa tavaroita pöydiltä, kaataa kukkaruukkuja, vaania Zenonia ja koiraa, pihistää kaikkea suussa kannettavan kokoista (kuten villasukkahousut) ja raahata saaliinsa vaivihkaa yläkertaan, jonne kinostuu näädän kätkökasoja. Sen toimijuus taitaa olla vahvempaa kuin meidän kenenkään muun. 

Edes ulkona möyrivät työkoneet eivät sitä jaksaneet masentaa kuin päivän, pari. Nyt se ammentaa voimia siitä, että kaikki me muut olemme metelistä jotenkin lanassa. Sen suhteellinen asema on vahvistunut. 

Tänään aamulla Vompsu yritti asemoida puuronsa vessakäynnin ajaksi turvaan niin, ettei tuhonäätä pääsisi sitä lärpättämään. (Sanonta kuumaa puuroa kiertävästä kissasta ei selvästikään pidä paikkaansa - tämä eläin ei ainakaan vaivaudu mitään kiertelemään vaan iskee kiinni heti kun siihen avautuu mahdollisuus.) Nauroin kuullessani esteistä - ikään kuin Laguunaa pitelisivät. Eivätkä pidelleetkään. Niin että kun Vompsu palasi vessasta, istui kissa postimerkin kokoisella vapaalla tasolla puurokulhon vieressä ja veti puuroa kaksin tassuin. Puolukat oli ensin heitetty helvettiin puuron päältä. Tai siis lattialle mutta näinä päivinä se muistuttaa helvettiä. Salaojaremontti tarkoittaa, että sisään vaelletaan aina hiekka- ja muta-aavikon ylitse. Kaikkalla on hiekkaa ja mutaa. Ajattelin siivota vasta kun urakka on ohi, koska toistaiseksi ilo siitä jäisi aika lyhyeksi. 

Eilen juttelin toisen näädän kanssa puhelimessa, nimittäin äitini. (Hänen habituksensa on kovin samanlainen kuin Laguunan ja välillä ajattelen, että alitajuisesti valikoin kissoja, jotka muistuttavat äitiäni: pyöreä naama, piskuinen maatiaismallinen vartalo, valtavasti energiaa ja toisaalta lämmintä hoivaa sen takaamana.) Äidin kaihi leikattiin molemmista silmistä toissapäivänä. Ajattelin tietysti toistuvasti leikkauspäivänä äitiä sairaalassa ja kurkkua kuristi, vaikka kuinka stoalaisesti koetinkin muistuttaa, ettei se äidin sairaalassaolo itse asiassa kuulunut vastuualueeseeni millään tavalla. Soitin vasta eilen, koska leikkauksissa annettaan voimakkaita rauhoittavia ja kipulääkkeitä ja nehän väsyttävät. Uni on kuitenkin paras toipumisen tae, en halunnut sitä häiritä. Äiti näkee objektit vasta epämääräisinä hahmoina. Silmät vuotavat ja vetistävät. Mutt värit hän näkee taas ja oli saanut pienehkön sokin mennessään ottamaan takkiaan. Sen hihasta oli löytynyt todella ruman räikeän värinen huivi, joka ei tuntunut ollenkaan hänelle itselleen kuuluvalta. Myöhemmin illalla hän oli peilistä nähnyt sumeasti hahmonsa koettaessaan tiputtaa silmiin kipu-, kortisoni- ja kosteutustippoja. Hahmolla oli järkyttävän räikeän punainen tukka, ihan eri värinen kuin ennen leikkausta. Ylipäänsä, sanoi äiti, maailman värit muuttuivat. Kaikki ei enää ollut rusehtavaa! Koetin sanoa mahdollisimman pehmeästi, että niin no, toki minä huomasin jo joitain vuosia sitten äidin alkavan rakastaa semmoisia väriyhdistelmiä ja kuvioita, joita mummot ja pikkulapset rakastavat: suunnattoman räikeitä värejä, isoja selviä kuvioita. Ja olin ihmetellyt sisimmässäni, mikä ihme on se voima, joka saa mummoikäiset rakastamaan näitä räiksyleitä kuoseja. No, nyt minulla on vastaus: vanhuusiän kaikin vaikutus värien havaitsemiseen. Sanoin äidille, että hänen huulipunakokoelmansa saattaa kokea muutoksen, sen verran räikeitä värejä hän on niissä viime aikoina harrastanut. Ai kauhea, huokaa äiti. Hän oli vain halunnut edes jonkin pienen raikkaan kirkkaan pilkahduksen tylsään ruskeaan maailmaan! (Äitiä patistettiin kaihileikkaukseen jo kolme vuotta sitten mutta hän sinnitteli tänne saakka uskotellen kai pysyvänsä nuorempana, jos tuommoisia vanhuuden merkkejä ei joutuisi suorittamaan.)

Selittämättä jäävät enää ne nuoremmat naiset, jotka rakastavat noita ärjäkän räikeitä värejä huulipunissaan ja tunikoissaan. Mutta ehkä heidänkin näkönsä on heikompi? Työkkärissä töissä ollessani hämmästyin tajutessani, miten moni ei näe tietokoneelta juuri mitään, jos kirkkaus on matalin mahdollinen. Minulle taas suurempi kirkkaus tuntuu siltä kuin pään läpi iskettäisiin vaarnoja. Huvittavin tilanne oli, kun siellä avokonttorissa olin säätänyt lempipaikkani (mahdollisimman kaukana loisteputkista) monitorin asetukset niin että kirkkaudet ja kontrastit olivat pienimmät mahdolliset, ja sitten yksi aamu minulla oli aamulla esitys ja saavuin avokonttorin puolelle vasta myöhemmin ja paikka olikin juuri varattu - kollega siellä oli saada kohtauksen, kun hänen näköaistillaan vaikutti siltä, että monitori oli rikki. Minä tietysti näin siinä ihan tavanomaisesti avausruudun maiseman sisäänkirjautumisriveineen, mutta hän näki vain pimeyden. Säädin kirkkaudet hänelle sopiviksi ja sitten siirryin toiseen koneeseen säätämään - työtoverin sanoin sabotoimaan - sen näytön asetuksia semmoisiksi, että työnteko voisi olla siedettävää. (Mukavaahan se ei avokonttorissa voi olla. Liikaa valoja, liikaa ihmisiä, liikaa ääniä, aivan kuin koulussa aikanaan.) Kollega oli minua nuorempi. Hänen puhuttuaan asiasta toisille useampikin ihminen tuli ihmettelemään, miten muka näen mitään niin pimeältä näytöltä. Koska tein työttömyysturvalausuntoja heitä nopeammin, he joutuivat uskomaan, että taidan kuitenkin siltä nähdä ihan hyvin kaiken tarpeellisen. 

(Sama äänien kanssa - kun minulta mitattiin kuulo kymmenisen vuotta sitten, kuulin semmoisia ääniä joita ei pitäisi enää kouluiässäkään kuulla. Kuulen junassa matkustaessani monien korvanappimelodioiden kakofonian useamman penkinkin päästä ja ihmettelen, miten kovalla ihmiset musiikkejaan kuuntelevat. Mutta varmaan se on heille sopiva, ei kova. Varmasti heistä ei tunnu siltä, että vaarnoja hakataan korvista sisään. Meneväthän ihmiset vapaaehtoisesti konsertteihinkin ja näin, kääntävät itse sen volanappulan sellaiselle tasolle, joka minulle olisi kidutusta, ja huutavia ihmisiä pidetään jotenkin reippaina. Yleisin äänipalautteeni toisille on, että ei tarvitse huutaa, en ole kuuro. Olen oppinut puhumaan kovaa nyt opettaessani, ei siinä mitään, eli osaan itsekin huutaa. Mutta en käyttäisi sitä kahdenkesken tilanteessa. Liikuntasali ja kaksinkeskustelu ovat erilaiset tilanteet. Ihmiset, jotka eivät tee eroa näiden välille, jaksavat hämmentää. Ehkä sellaiseksi kasvaa, jos pitää aina kahdenkeskisessäkin huutaa taustaradion tai taustateeveen päälle? Tai jos oma tärkeä ihminen ei kuule hyvin?)

Vanheneminen tapahtuu kaikille. Niinpä sanoin eilen illalla Vompsulle ennalta, että siinä vaiheessa kun alan raahata kotiin räikeitä vaatteita, pöytäliinoja ja niin edelleen, voisiko hän ystävällisesti ja sinnikkäästi paimentaa minut silmälääkäriin, koska todennäköisesti minulla on silloin kaihimuutokset päällä. Etenkin jos tuon jotain kirkkaanpunaista ja fuksiaa ja tummanlilaa ja sähkönsinistä, on aihetta epäillä havaintoavaruuteni muuttuneen radikaalisti. Korostin Vompsulle, että operaatiopelkoisena todennäköisesti itse vähättelen ja selittelen asiaa pois aivan viimeiseen saakka (aivan kuten äitikin, joka kovasti korostaa, ettei operaatio lainkaan jännittänyt, olkoonkin että hän halusi puhua siitä aika paljon; ihminen voi huijata itseään todella hyvin ja mikäs siinä, kunhan asiat kuitenkin lopulta hoidetaan). (Minun on helppoa tunnistaa äidin huijaus koska huijasin itseäni samalla tavalla vuosikaudet. Enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, kumpi on autuaampi tila, huijattu vai pelkonsa tunnistava. Jälkimmäinen on toki mukavampi lähipiirin kannalta. Paitsi niiden, jotka ovat allergisoituneet toisten peloille. Ja heitä, kuten olemme pandemiassa saaneet huomata, on todella paljon!)

Saa kyllä olla onnellinen, jos elää kaihileikkausikään saakka. Lahjahan se olisi. En tiedä, uskonko sellaiseen mahdollisuuteen. Yksi tuttava kuoli tässä juuri istualleen nojatuoliinsa. En osaa kuvitella, miltä hänen vaimostaan tuntuu. 

Vanhenemisesta ja riittämisestä

Tekemällä jollakin tavalla muuttaa katsantokantaansa. Usein se tuntuu olevan itselleni myös ainoa keino todella muuttaa sitä katsantokantaa. Mikä heijastuu siihen, etten oikein pysty uskomaan, että se, mitä teen, olisi mitään niin pysyvää, että sille voisi rakentaa mitään konsistenttia, tietynlaista itseä. Sitten kun ei usko mihinkään henkiin tai sieluihinkaan, itse jää aika ankkuroitumattomaksi. No, uskon kyllä kehoon ja siihen, että eri kehot reagoivat eri tavoin.

Lupiini kirjoittaa kovin tutun tuntuisesti tekolisäkkeistä. Ripsistä, kynsistä. Lisäisin hiukset ja silikoniset tissit. Ja keinotekoiset vähennykset, rasvaimut. Ja muovaamiset, kuten nenäleikkaukset. Ne kaikki ovat kuuluneet siihen ihmisten piiriin, jossa olen liikkunut, työskennellyt, ollut perhettä, keskustellut. Kuten myös meikkaaminen. Naisilla.

Nyt kun en ole meikannut pitkiin aikoihin (en edes serkun häihin viime kesänä) ja olen lakannut värjäämästä naama- ja pääkarvojakin, huomaan havaintoni muuttuneen. Se on samalla hupaisaa ja traagista. Huomaan katselevani ihmisten kuvia paljon mietteliäämpänä kuin ennen. Miksi tuokin nainen on suhrannut kulmiaan ja silmänympäryksiään? Siinä missä ennen saatoin ajatella jostakusta, että voi hitsit, jos hän vähän yrittäisi, hän voisi näyttää paljon sievemmältä ja virkummalta, huomaan ajattelevani nykyään, että miksihän tämä ihminen koettaa niin kovasti näyttää sievemmältä ja virkummalta (ja näyttää oikeastaan vain omituisen tuhritulta). Ja miksi itse halusin sellaista? Ikään kuin sitä ei erottaisi, mikä on väriä ja mikä silmä.

Kokeilin yhtenä päivänä ripsiväriä mutta kasvoni näyttivät niin räikeiltä, että pesin värin pois. (Meikkivoiteen kanssa olen oireillut aina näin - en kestä ihon tasavärisyyttä, en kykene ihmisten ilmoille tuntiessani valehtelevani niin räikeästi olevani muovia.) Oli vaikeaa ymmärtää, että niin, vielä pari vuotta sitten se olisi ollut normaali, standardi. Ja tällainen vaaleasilmäisyys ja -kulmaisuus, jossa nyt elän, olisi saanut minut tuntemaan itseni satavuotiseksi ja ehkä herättänyt epäilyksiä masennuksesta, toimintakyvyn notkahduksesta, itsekunnioituksen puutteesta tai jostain muusta vakavan kuuloisesta tilasta tai taipumuksesta. Ja kuitenkin, mielialani ei ole silloin oikeastaan eronnut nykyisestä juuri missään olennaisessa suhteessa. En ole oivaltanut mitään suurta. Kunhan jätin meikit pois.

Ja samalla tavalla - jossain vaiheessa jätin muitakin asioita pois tai kiinnityin muihin.

Tuntui pahalta kun opiskeltuani pari vuotta yliopistolla emme enää löytäneet yhteistä säveltä muutaman pitkäaikaisen ystävän kanssa, jotka opiskelivat kovin toisenlaisia aloja. Heitä inhotti jotenkin se, miten kovasti tahdoin käsitteellistää asioita, problematisoida, tonkia. Olin hämmentynyt - olen tehnyt sellaista silloinkin kun olimme vielä ystäviä välittömällä tavalla. Nykyään ajattelen, että kyse oli paljolti kielestä. Aloin puhua sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. En hahmottanut, etteivät he ymmärtäneet, eivätkä he sanallistaneet sitä niin vaan puhuivat kaiken problematisoinnista. Opin. Nykyään koetan olla varovaisempi kielen kanssa.

Olemme ystävystyneet uudestaan toisen heistä kanssa.

Emme ole muuttuneet paljonkaan siitä, mitä olimme lapsina.

Melkoisen ominaisuudettomia. Epäkoherentteja. Muuttuvia. Uteliaita. Kumpikaan meistä ei osaa sieviä kynsiä.

Vanhenemisessa on parasta se, että on elänyt niin monenlaisen vaiheen läpi. Tietää, miltä ne näyttävät sisältäkäsin ja ulkoapäin. Tai ainakin tietää tietyn käytännön kokemuksen kautta jotain näkökulmia siitä, miltä ne voivat näyttää sisältä- ja ulkoakäsin. On kummallista, miten seesteiseksi elämä on käynyt johonkin aiempaan verraten. Tarkoitan: Sitä riittää itselleen. Ainakin itselleen. Ainakin useimmiten, ja silloin kun ei riitä, sillekin voi kohauttaa harteitaan. Ei ole tavoitetta näyttää tietynlaiselta, kuulostaa tietynlaiselta, osua oikeaan. Ei ole tarvetta kokea onnellisuutta hetkestä toiseen, kauhistua kiukkua tai surua, toivottomuutta tai häpeää.

Tuntuu oudolta ajatella, miten on joskus arastellut puhua ääneen puhevian takia. Tai pelännyt uimarantaa, koska vatsa ja käsivarret ovat aina olleet enemmän pehmeän- kuin jäntevänsorttiset. Samastanut oman arvon siihen, mitä ja miten tekee asiat. (Ne ovat vain tekemisiä. Ei niitä pidä väheksyäkään, toki, mutta silti - ne ovat vain tekemisiä ja muuttuvat herkästi.) Ylipäänsä ajatellut, että itsellä on jokin arvo. Tai omalla elämällä. Ja että siitä pitäisi ymmärtää jotain ja sen eteen ponnistella.

Ja sitä lukee toisten sanallistuksia ja ajattelee: Niin, kaunis kuva, mutta ei meistä kukkia ja hunajaa puhkea, vaan selluliittia ja jonninjoutavia työhypoteeseja. Joskus intiimeinä hetkinä toinen saattaa tuoksua uskomattoman makealle, mutta silloinkin saattaa mieleen tulla orkidea, joka saa hyönteiset parittelemaan kanssaan. Silloin voi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi tai huvittua. Nykyään valitsen jälkimmäisen.

Nyt on helppoa tuntea seesteisyyttä, koska on aamu ja on käynyt hyvää sähköpostikeskustelua. Jokin toinen hetki maailma vaikuttaa toisenlaiselta. Mutta nyt, juuri nyt, olen kiitollinen vanhenemisestani ja riittämisestäni. Ne tuntuvat ihmeellisiltä kaiken sen koleerisen kouhotuksen jälkeen.

Sinne saakka että unohdan iloita niistä. 

Pieniä iloja ja suruja

Olen ollut reipas ja opiskellut hurjasti. Tanssinut butoa, luovaa tanssia, kävellyt Tukholman katuja ja hämmästellyt sikäläisen etnisen lounastarjonnan lihapitoisuutta. Suunnitelma: opettajan pätevyys kesään mennessä, gradu ensi vuoden jouluun mennessä. Päivä kerrallaan hengittämistä, satunnaisia tarmokkuuksia, vielä useampia ujostumisia ja vetäytymisiä ja epäilyjä, viiltävää yksinäisyyttä seurassa ja rauhallisuutta yksin ollessa tai koiran kanssa kävellessä. Oivalluksia. Välillä tapaamisia, uusia tuttavuuksia, mitäsinäteettyöksesi, määrittelyitä ja niitä kieltäytymisiä. Huokaaminen, kun lukee kolumnista, ettei meillä ole aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Onpas, sanon. Onpas, kirjoitan. On vain aikaa.

Pysähdyn pysähtymistäni. Hidastun, hidastan. Ihmettelen sitä minua, joka joskus oli, joka laittoi punaisen takin ja meikkiä ja rätisi sähköä ja onnettomuutta. Ja sitä minua, joka kieltäytyy meikkaamasta, pesee hiukset savella ja tuntuu löytäneen kummallisen rauhan siitä ajatuksesta, ettei osaa mutta että ei se mitään. Sen kun elää ja tekee vain näkymättömänä. Ehkä minusta on tullut taas lapsi. Ehkä tämä on jokin elämänkaarijuttu, tai liittyy siihen, ettei kukaan halua itseä, ei ainakaan mitenkään voimakkaasti, ehdottomasti, ja kun sellaista ei vain tapahdu, sitä lakkaa hahmottamasta itseään millään tavalla seksuaalisena. Koska olen lähinnä opiskellut enkä ole tavannut ystäviä, olen myöskin lakannut hahmottamasta itseäni sosiaalisena. Luen ja kirjoitan ja puhun ehkä luennoilla pienryhmissä. Joskus puhun kotonakin mutta en muista jälkikäteen, mistä. Eilen sain taas vastata seurueessa (harvinaista), miksen juo alkoholia enää. En oikeastaan tiedä. En koe tarvitsevani. Koen sen jotenkin olevan vastakarvaan kaiken sen kanssa, mitä arvostan ja mistä pidän. Kysymykseen vastatessani mietin, mitä ihmettä siinä seurueessakin oikein tein. Oikeastaan olisin halunnut olla muualla.

Syksy etenee ja pimenee. Pimeä tuntuu iltaisin. Aamuisin herään taas kuudelta nyt kun kelloja käännettiin. Kunpa niitä joskus lakattaisiin kääntämästä niin osaisi edes joskus herätä ihmisten aikoihin.

Ikävöin kissoja.

Tuntuu omituiselta, miten paljaaksi käy, kun jättää pois niitä merkkejä, joilla ihmiset tapaavat merkitä itsensä joukkoon kuuluviksi. On kuin ei enää muistaisi, mihin päin kulkee. 

Helkkyvä ja raskas

Pääsykokeen jälkimainingit ovat ravistelleet kehoa armotta. Pää ja kädet sinkoutuvat tahdotta ja jäävät makaamaan lihaan hitaina ja aikaansaamattomina. Mutta vähitellen kankea epäluulo lauhtuu ja on jälleen mahdollista herätä muutenkin kuin jonkun ravistelemana (mistä tietää, ettei kaikki voi olla kunnossa). Herätä niin, ettei ensimmäinen ajatus jankuta eitä.

Tähän kohtaan vuotta paakkuuntuu niin paljon kaikkea helkkyvää. Vielä kirkkaat, vaikka jo syvät lehdet metsissä ja puistoissa, satakielet ja kultarinta kallion päällä, illan kuparinen kajo putkilokasvien valkoisissa kuohuissa. Pienten taimien sitkeys ja päättäväisyys keskellä kuivuneen mudan erämaata. Yön tuoksu kortteleissa ja rannassa. Läkähdyttävä kuuma, joka tuo lievitystä särkeviin nivelrikkoihin. Vieraista tuttaviksi käyvät kasvot ja työasennot. Huone, joka lakkaa olemasta kulissi. Usein hieroessani katselen riikinkukkoja seinäkankaassa. Mikä sattuma. Kankaan tuonut ystävä ei voi tietää Wallace Stevensin runosta, jota parempaa tahdon kuvausta on vaikeaa keksiä.

Yksi ilta ajaudun keikalle puolisattumalta. Se ilta on enemmän raskas kuin helkkyvä. Olen hieronut kaksi pitkää hierontaa ja väsynyt, tehnyt puutarhatöitä ja ollut siitäkin uuvas, ei ole ollut hetkeä, jona olisin voinut vain istahtaa alas ja ummistaa silmät tai pysähtyä kesken pyöräilyn pohtimaan kuvakulmia. Olen ahtanut pyöräillen suuhuni sämpylää, koska ei ole ollut aikaa pysähtyä syömisen hetkeksi ja olen tiennyt, että ilman välipalaa en ehkä jaksa nousta altaasta. Sitten kaiken, altaan ja saunan ja keskustelujen jälkeen, on tullut tekstiviesti keikasta, jossa soittaa Suo-bändi, joka kuulostaa ehkä Kirjavalta Linnulta.

Päätän mennä.

Kuunnellessani musiikkia en osaa olla ihmettelemättä, miten ihmeessä niin suuri osa musiikista ei helky tällä tavalla. Jos olisin tiennyt tällaista musiikkia olevan olemassa aiemmin! No, tiedän sitä nyt. Kummallista, miten kaihoisaa ja onnellista ja hupsua musiikki saattaakaan olla, heleää ja kevyttä kuin käen kukahtelu. Ja on vaikeaa ymmärtää, miten sitä voidaan kutsua nykykansanmusiikiksi, koska siinä nimessä on kaksi vähän inhottavalta ja hankalalta ja sikäli huonosti heleään sopivalta kuulostavaa sanaa, nimittäin nykyisyys ja kansa.

Ehkä tämä tästä, ajattelen kuunnellessani. Ehkä tämä ratkeaa, vaikka työt jakautuvat epätasaisesti ja vaikka ei ole mitään, mihin voisin kuvitella voivani takertua. Suren keveästi musiikin siivellä menetettyjä ystäviä, elämän puhaltamista, tahdon itsepäisyyttä, kesän valtavaa hyökyä ja sen lyhyyttä, sitä miten tyhjästä taas kuihtuu tyhjää, sitä miten vaikeaa on äkkiä koettaa välittää ihmisestä, joka tuntuu tehneen välillä parhaansa riitauttaakseen toisten välit, suren sitä ikään kuin voisin kesken elämääni painaa delete-nappia ja ryhtyä tasapainoiseksi tasapaksun tyytyväiseksi aikuiseksi, jonka elämä järjestyy ja joka ongelmitta rakastaa lähimmäisiään ja joka ei osaa kuvitella turvatonta maailmaa. Sitä, josta yksi ilta sanon Faunille, että kaikin mokomin, minut tekee onnelliseksi se, että on edes toisia ihmisiä, jotka eivät osaa kuvitella, eivät tosissaan, että juuri heidän lapsensa voitaisiin raiskata päivä mikä hyvänsä tai että heidän puolisonsa löisi heitä. Tai osaavat kuvitella olevansa rakastettuja, tasaisesti ja varmasti. Tietysti tämä on olkinukke, mutta turvallisuuden tunteita on eritasoisia. En esimerkiksi ymmärrä, miten ihmiset päätyvät uskaltautumaan hankkimaan lapsia. Jokin usko heillä on jatkuvuuteen ja asioiden soljumiseen, jokin sellainen, jota en osaa edes kuvitella. Hetkittäin, mutta vain hetkittäin, saatan unohtaa varovaisuuden ja jännityksen, pelot ja jähmettyneen kauhun. Ei minun tarvitse kuitenkaan kuin lukea uutisia tai kävellä kadulla, kun jo näen ja kuulen kaikkea sitä, minkä jotkut onnistuvat jollain oudolla taikatempulla ulkoistamaan "toisten" osaksi, jonnekin oman ahdistuksen ulkopuolelle.

Nyt juuri kun kaikki on helkkyvimmillään, raskaskin saa uida, ajelehtia luo. Mitä uskomattomampi, kauniimpi ja heleämpi ilta on, sitä selkeämmin kykenen muistamaan, uskallan muistaa epätoivon ja turvattomuuden.

Joskus, ohimennen, kun on oikein heleää, huomaan pohtivani kiinnostuneena, kuin hieman etäämmältä, millaista olisi elää elämää, jossa menneisyydestä tuttu, pitkästä aikaa puhutteleva ystävä toisi mieleen jotakin keveää ja helkkyvää. Näitä ihmisiä on oltava, koska miksi muuten nuoruutta ihannoitaisiin vaiheena? Itse ainakin otan sadasti, tuhannesti mieluummin tämän kohdan, särkyisemmän fyysisesti ja jo monia mahdollisuuksia poissulkeneen, koska tässä on mahdollista tuntea keveyttä ja helkkyvää onnea, olkoonkin että sirusina, mutta kuitenkin. Tässä kohden on toivoa. Toivoa siitä, miten arpikudos hitaasti sinetöi haltuunsa kohdat, jotka ennen kipunoivat tulehduskipua.