Näytetään tekstit, joissa on tunniste perfektionismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perfektionismi. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. joulukuuta 2015

Asiakaspalvelija, joka sekä palvelee että ei palvele asiakastaan

Eilen kävin keskustelun, josta tuli surullinen olo. Vastasin puhelimeen ja äänestä päätellen nuori asiakas kyseli, onko meillä missään 24/7 lukusalia. Hänen on pakko päästä lääkikseen, joten pitää lukea kaikki yötkin. Kuulemma tavalliset aukioloajat eivät mitenkään riitä vaan jokikinen aamuyön tuntikin tarvitaan. Pahoittelin, ettei semmoista ole, koska niin kai asiakaspalvelussa kuuluu tehdä. Oikeasti olisin halunnut sanoa, että ensinnäkin, mikä ihmeen pakko, sun ei ole pakko päästä yhtään mihinkään, elämä jatkuu, vaikkeivät haaveet toteutuisikaan, ja toiseksi, oletko tullut ajatelleeksi, miten harvoin ne haaveet toteutuessaan ovat yhtään semmoisia, miksi ne kuvitteli, ja kolmanneksi, että kyllä minä ainakin haluaisin käydä semmoisilla lääkäreillä, jotka ymmärtävät levon merkityksen ihmisen toimintakyvyn kannalta - mitä se tämmöinen on, että muka voi ylittää lajityypilliset fyysiset rajat jollain hemmetin tahdonvoimalla. Ja sitten vielä neljänneksi: toki oppimisponnistuksissa voi koettaa korvata laatua (toimivat strategiat siis, taitojen opetteleminen ja sinnikäs harjoittaminen) määrällä (x tuntia vuorokaudessa pänttäämistä), mutta tuskin se on kauhean kestävä tie (etenkään jos pääsee sisään yliopistoon ja edessä on tuon strategian toistoa vuosikaudet), koska se keho ja se lepo. Ja unen merkitys pitkäkestoiseen muistiin painumiselle. Ja haluaako oikeasti valita semmoisen elämän, jossa on jatkuvaa pakkoa ja paniikkia ja puskemista, kun voi valita toisinkin.

Mutta tietenkään sellaista ei sanota asiakaspalvelussa. Se voisi tapahtua jossain ihan toisessa ympäristössä. Eikä kenenkään perfektionismia voi kyseenalaistaa sillä viisiin puhelimessa. Mutta kyllä siitä surulliseksi tulee. Niin että vaikka pintatasolla pahoittelinkin, ettei meillä ole sitä 24/7 lukusalia, sisimmässäni olin helpottunut sellaisen tilan puuttumisesta ja koin palvelevani häntä hyvin juuri siksi, ettei meillä ole sellaista tässä kirjastossa.

Jälkikäteen tuumin, että siinä oli peruskoulu ja lukio epäonnistunut tärkeimmissä tehtävissään: oppimisen opettamisessa - mikä on pitkälti myös epävarmuuden ja epäonnistumisten sietämisen opettamista. Teki mieli siteerata Feldenkraisia: että tehokkuus on sitä, että tietty suorite tehdään mahdollisimman vähän puskien, pakottaen ja ponnistaen - että se tehdään väkivallan sijaan taidolla: vapautuneesti, ilolla, elegantisti. Että kun on taito, ei tarvita ihmeemmin tahdonvoimaa.

Mutta menin vain hyllyttämään kirjoja.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.

perjantai 28. elokuuta 2009

Kuulumisia koulumaasta

No jopas, siitä on jo viikko, kun olen kuulutellut kuulumisiani. Päivät tuntuvat kiitävän valtaisaa vauhtia, kun on tuo koulu, jonne poljen joka aamu hengitys miltei sakaten. Koulussa istun eri luokissa keltainen pahvikansio sylissä ja kirjoitan ja kuuntelen ja kommentoin. Olemme myös päässeet aloittamaan hieronnan ja sormijumpat. Henkilökohtaisessa opintosuunnittelmaneukkarissa yllätin itseni sanomalla, että vaikka psykologian opinnot ja työkokemukseni psykoterapian ammattikirjallisuuden parissa voitaisiinkin hyväksilukea sillä lailla ettei minun tarvitsisi osallistua vuorovaikutus-nimiseen aineeseen, haluaisin silti istua niilläkin tunneilla, koska minusta on jännittävää tarkkailla ryhmädynaamista prosessia ja sitä, miten toiset kurssikaverit hahmottavat vuorovaikutuksen. Ei ole aina helppoa hahmottaa, mitä vuorovaikutusta vuosia tutkimattomat ihmiset ajattelevat aiheesta. Jospa vaikka palaisin vuorovaikutuksen pohdinnoissani vähän lähemmäs planeetta maata tai jotain. Yksi ilta kävi myös niin, että Vompsu oli kutsunut tänne meille kotiin (tänään on etäpäivä, joten kirjoitan kotona) yhteisiä ystäviämme, ja parahdin siitä kuullessani puhelimessa kauhuissani, että ei, en jaksa, olen ihmisyliannostettu. Sitten hämmästelin sitä jälkikäteen, miten jaksankin olla niin prudentiaalinen ja motivoitunut kouluun, että jo iltayhdeksän aikaan ajattelen, että jos nyt istun iltaa kaverien kanssa rupatellen, anatomian tunnilla silmäni eivät ole niin kirkkaat eikä mieleni yhtä vastaanottavainen.

Saan tosissani siis pidellä itseäni tarkkaavaisuudessa sen suhteen, etten liikaa erakoidu ja käpristy opintoihin. On tärkeää, että sosiaalista toimintaa on: ihmissuhteet, yhdessä nauraminen, kaulailu ja hassuttelu auttavat jaksamaan ja pysymään opintojen tavoitteissa realistisella tasolla. Vaikka en muuten ole ihan kauhea perfektionisti, huomaan äkisti esimerkiksi anatomian kanssa, miten tarkkaavaisuuteni terävöityy. Myös ryhmäraportin yhdessä kirjoittamisessa tajuan viiltävästi, miten haluaisin huomauttaa jokaisesta pienestä pilkkuvirheestä, mutta sitten palautan mieleeni kontekstin: Tehtävänanto on saatu kirjallisena ja siinä virkkeet loppuvat kahteen huutomerkkiin. Pilkuista viis, siis!! Melkoista tasapainoilua ja vanhojen luontumusten suitsimista. Uutta tietoa kuitenkin vyörytetään sisään sillä tahdilla, ettei perfektionismiin ole varaa. Ja kun tiedän, miten paljon helpompaa minulle on omaksua teoreettisia periaatteita verrattuna motorisiin asioihin, ja että motoriset asiat ovat nyt uusia ja oikeastaan se tärkein osa koulutusta... niin, en aio antaa perfektionismille liikaa löysää ohjaa.

Hullunkurista sekin, miten äkisti loppukesän huuma ja unettomuus on vaihtunut säännöllisiin elämäntapoihin. Eikä vain minulla: myös muut avokommuunimme jäsenet ovat omaksuneet sellaisen unirytmin, että bileissä alkaa lopuksi haukotuttaa ihan vietävästi ja poistumme ensimmäisenä seurueena. Hauskaa. Tänään tapasimme rapussa puoli kahdeksalta aamulla ja sitten kävelimme uimastadionille vesijuoksemaan laumana. Kävellessä juttelin Faunin kanssa uneen pääsemisestä ja särähdin taas hereille siihen tosiasiaan, miten yksin ihmiset jäävät tällaisessa yhteiskunnassa, joka järjestyy ydinperheittäin. Miten ydinperheet sulkeutuvat eriöihinsä ja miten moni on ilman laumaa. Miten uusi tilanne oikeastaan on kyseessä. Ja miten samaan aikaan tarjolla on houkutteita, jotka sopivat erityisen huonosti tilanteeseen, jossa on ahdistunut ja yksinäinen - niin kuin netti, joka ei koskaan nuku, ja josta on vaikeaa riistäytyä väsyneenäkään irti, jos sängyn pohjalla odottaa vain ontto olo ja se, ettei ole ketään, jonka tahtiin voisi tasoittaa hengitystään ja haukotella. Kuinkahan kauan menee, että tämä yhteiskuntarakenne todetaan huonoksi kokeiluksi? Jaa-a. Itse en siis haluaisi menettää nettiä, täällä ja tässä on niin paljon hyvääkin, mutta kylläkin umpiomaisen talous-, perhe- ja parisuhderakenteen. Eihän yksittäinen addiktio, oli se sitten nettiin, viinaan tai huumeisiin tai vaikka tiettyyn toiseen ihmiseen, ole vain tuo yksi nautinto/tuska/riippuvuussuhde vaan kertoo jotakin laajempaakin ahdistuksen säätelystä ja siitä, tukeeko ympäristö jotenkin kelvollisempia ja kestävämpiä tunnesäätelyn ja elämänhallinnan keinoja. Ja minusta tuntuu, että ihmiset jäävät aika yksin. Ainakin itse jäin silloin kun olisin tarvinnut nuorempana kovasti tukea.

(Äh, en osaa pysyä kuulumisissa. Ehkä sen on hyväkin, mutta haluaisin kyllä myös päiväunille nyt ja lisäksi pitäisi varata hierojan aikakin. Koulutehtävä: Käydä hierojalla ja tarkkailla tämän otteita, vuorovaikutusta ja vastaanottotilaa! Käyn hupaisaa koulua. Juu, ei enää kahta huutomerkkiä, olen niille edelleen allerginen.)

Eilen kävelimme kotiin metrolta. Oli jo pimeää, ja ainakin itse olin hämmentynyt ja liikuttunut ystävän laulamisesta syntymäpäivillään pianon ääressä, tiesin kyllä hänen tekevän biisejä ja laulavan niitä, mutten ollut kuullut niitä ikinä. On kummallista, miten erilailla ihminen laulaa kuin puhuu. Miten erilaiset moodit hänessä saavat äänen musiikissa ja kohtaamisissa. Se sai mietteliääksi enkä oikein osannut sanoa mitään tilanteessa, paitsi että laulaminen oli hienoa. (Äh näitä latteuksia.) Kuuntelin vain äänen tuskaa, uhmaa ja tarvitsevuutta ja tunnistin siinä etäisesti sävyn, johon olin törmännyt saman ihmisen tekstissäkin silloin tällöin, mutta paljon vaivihkaisempana ja ohikiitävämpänä, paljon abstraktimpana. Hieman samanlaista hämmennystä kokee, kun katselee jonkun piirtämiä kuvia tai lukee runoja tai sensellaista, ne ovat niin erilaisia kuin naurava ihminen kahvipöydässä. Miten syviä ja moniulotteisia ihmiset voivatkaan olla. Kai meissä kaikissa on kätketyt puolemme. En kyllä oikein osaa hahmottaa, että itsessäni olisi kauheasti sellaisia, tai ainakin se on jotenkin hyvin erilaista sävyltään. Tyypillisesti ihmiset ovat hämmästelleet, miten helppoa kanssani on tulla toimeen, että he ovat kuvitelleet tekstien perusteella minut jotenkin vaikeammaksi ja voimakastunteisemmaksi (no, toki tunnen voimakkaasti, mutta ei se minusta oikeuta kanssakäymisessä kohtuuttomuuteen; syy jonka vuoksi en pidä itsestäni rakastuneena: silloin käyn helpoimmin kohtuuttomaksi), tai ovat kuvitelleet minut jotenkin paljon periaatteellisemmaksi ja jäykemmäksi tai surullisemmaksi ja syvämietteisemmäksi. Hassunkurista. Ehkä minussa on piilotettuna vuorovaikutteisuus, hilpeys ja leikki? Jaa-a. Haluaisin kyllä niiden olevan tässä tekstissäkin esillä mutta ehkä kirjoittaminen lietsoo tiettyjä moodeja?

(Runot kyllä eivät.)

No joka tapauksessa, jopas nyt taas aloin pohdiskella, pahus vie, olin aikeissa kertoa siitä, miten taitoimme kolmin matkaa hämärän pienen puistikon halki kohti kotitaloa, ja äkisti kun kävelimme siitä puiden alta, valtava hellyys ja kiitollisuus täytti minut ja melkein itketti, kun puiden lehtimassat olivat niin täyteläiset ja mahtavat ja monitasoiset ja monimutkaiset, ja jokainen lehti todellinen ja painovoimaa uhmaavana syvänvihreänä aurinkopaneelina, vielä hetken ennen kylmempiä syystuulia ja talven runkoista alastomuutta, kaikki tämä vihreä, muistan miten vaikeaa se on kuvitella talvisin, vihreys ja ilman lempeys, ja se kaikki tässä kaiken aikaa, ilmaiseksi ja vastalahjaa pyytämättä, pakotin muut pysähtymään alkamalla puhua lehdistä, kuvaamalla niitä ääneen.

Nyt on etäpäivä, perjantai. Teen täksi päiväksi kaavaillut tehtävät huomenna kirjaston hämärässä. Tänään nukun päiväunen. Nyt.