Hassut väärinymmärrykset

Päivänä eräänä saan kehuja otsatukastani. Ensin minun epäillään rakastuneen, kun olen niin eri oloinen. Mutta sitten huomautan, että kyse saattaisi olla sittenkin otsiksesta, ja pääsemme asiasta yhteisymmärrykseen. Otsatukasta se vain olikin kyse. (Hyvä; en erityisemmin haluaisi rakastua ja suhdehistoriani on osoittanut minun huomaavan tuon muutoksen yleensä viimeisenä, epäilemättä siksi, että haluan sulkea moisilta kotkotuksilta silmäni tiiviisti ja päättäväisesti.) "Tosi hieno se on, tosi särmä... tosi jännä malli, hienosti on kampaaja saanut siihen tuommoista kotona leikatun tuntua, mut siis ei niin että se näyttäis kotona leikatulta vaan silleen särmältä, tosi jännä malli", hehkuttaa toinen tuijotellen otsistani. "Käytätkö sä siihen semmoista suoristusrautaa?"

Mietin hetken, mitä tuohon pitäisi vastata, mutta sanon sitten: "No ei, se ei osaa olla muuten kuin näin ja itse mä sen saksilla roksaisin yksi aamu." Sormet saavat esittää saksien teriä, snip snip otsan poikki. Tuttava näyttää hämmentyneeltä mutta virnistää pienen tauon jälkeen takaisin.

Samalla tavalla kävi kauan sitten, kun kerroin kännykättömyydestäni eräälle projekti-ihmiselle, jonka kanssa puuhasimme yhdessä yleisötilaisuutta. "Oi sä oot avantgardee", hän totesi ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Siis mäkin niin paljon haluisin jättää ton kännykän mut kun en oikein kai enää osaa. Oon lukenut että tosiaan aika moni on siirtynyt siitä jo eteenpäin ja kyllästynyt siihen." Jouduin korjaamaan: ei, en ollut ehtinyt kyllästyä mihinkään, minulla ei vain ollut ikinä ollutkaan kännykkää. "Siis niinku ei ees työkännyä?" hän vielä joutui vahvistamaan. Olin vähän huvittunut ja vähän pahoillani selvästikin aiheuttamastani pettymyksestä, kun en kuulunutkaan kännykästä luopuneisiin.

Näissä tapauksissa sain sentään tietää, millaisia kuvitelmia minuun heijastettiin. Tai ei oikeastaan minuun, vaan johonkin hämärään henkilöhahmoon, jonka rooliin minut pujautetaan aika usein ihmisiä tavatessani. Joskus ihmisten reaktiot yllättävät siinä määrin, että huvittelen muistelemalla Vompsun kertomaa improteatteriharjoitusta, jossa jokaisen otsaan on kiinnitetty pelikortti - ässä on statukseltaan suurin, kakkonen pienin. Kukaan ei tiedä omaa statustaan mutta näkee selvästi toisten statukset. Minun on hankalaa ymmärtää statuksia, se tuntuu jotenkin aika reduktionistiselta tavalta hahmottaa ihmissuhteet, mutta idea, ettei itse tunne itseään ulkoakäsin, on kyllä tuttu. Useimmiten noista toisten uskaliaista selityksen hypyistä yli aukkokohtien ei saa tietää ikinä. Liekö otsassa leima "tyhjännauraja" tai "sinnikäs" tai "aina se valittaa" tai jotakin, mitä en osaa edes kuvitella, mikä milloinkin... Karmivaahan se ei ole, ei ainakaan, jos toiset ymmärtävät tarinoivansa kaikista tapaamistaan. (Mutta entä jos he eivät ymmärrä sitä edes rauhallisessa mielentilassa? Se kuulostaa jo hieman karmivalta.)

Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi.

Hassut attribuutiot yllä huvittavat ehkä eniten sen vuoksi, että itselleni nuo asiat edustavat lähinnä omaa maanläheisyyttäni (mitäs sitä uusista kotkotuksista kuten kännykät, silloin aikanaan, ja nykyään: saksillahan ne hiukset saa poikki itsekin ja ne kasvavat takaisin kyllä, jos tulee oikein pahaa jälkeä) ja toisaalta (kännykkätapauksessa) muutoshitauttani johon toisinaan raivostun pahan kerran tai (otsatukan tapauksessa) luottamuksen puutetta kampaajiin, mikä ei sekään ole kovin kaunis piirre (ikään kun en jo voisi antaa anteeksi sitä, että ne leikkasivat lapsena sellaisen ällön tasaisenlyhyen ja latvastaan nyrhityn, siististi asettuvan apottiotsiksen kerta toisensa jälkeen). Ja sitten kuitenkin asia, jossa nuo ambivalenssia herättävät piirteet mielestäni oikein selkeästi ilmenevät, tulkitaan jonkun toisen väärinymmärryksessä osoitukseksi muutoksen etujoukoissa kulkemisesta.

Vaan eipä silti, minäkin ymmärrän väärin usein. Ja huvitun siitä.

Pistää vain mietityttämään, kuinkahan usein sitä ihailee toisissa ihmisissä piirteitä, joita he eivät tunnistaisi itseensä lainkaan. Tai joita he saattavat pitää vahingollisina niiden mittakaavassa. Ja toisaalta, kuinka usein kavahtaa tai säpsähtää toisissa piirteitä ja käytösmalleja, joiden hankkimiseen he ovat sijoittaneet rutkasti aikaa ja jaksua ja joihin he koettavat sovittautua edelleen vähän työläästi mutta varmoina noiden piirteiden autuaaksitekevyydestä. Ja että voisiko olla niin, että silloin kun jokin toimintamalli tai tapa tai luonteenpiirre vaikuttaa ihailtavalta, se juuri onkin vahinko tai tahaton ja siten ponnistelematon, keveä, luonteva?

Ei, en osaa vastata tuohon. Kunhan pohdin.

Alan vähitellen tottua otsatukkaan peilikuvassa ja ikkunoiden heijasteissa. Mutta valokuvia ja videoita hätkähdän edelleen. Hiukset näyttävät niissä turkisrukkasista tehdyltä peruukilta ja pääni omituiselta, koska, no, kyllähän mikä vain pää, joka tungetaan rukkasperuukkiin, nyt näyttää oudolta.

Otsatukka

Yhtenä aamuna, matkapakkausaamuna, herään varhain ja oivallan, että on aika ryhtyä toimiin. Otan keittiövälineiden kuivaustelineestä sukkapuikon (mitähän sekin siinä tekee?) ja jaan hiukset kahteen osioon. Sitten nostelen etuosiota kokeilevasti otsan päälle ja totean ajan koittaneen. Mutta jokin kummallinen minussa hakee vahvistusta ja tukea, joten herätän toisen ja kysyn, näyttäisikö tämmöinen otsatukka hauskalta vai tylsältä. Vastaus on epämääräistä, mutta valtapuolin myönteistä aamuyninää. Siispä keittiösakset käteen (ne samat, jotka tuhrin pikaliimalla mutta joista onneksi pikaliimatuubi suostui vääntymään irti) ja roks roks roks.

Kas niin, näytän jälleen virtahevolta ensimmäistä kertaa sitten sen kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Mutta silloin näytin mielestäni virtahevonlapselta, ja nyt muistutan omasta mielestäni enemmän niitä viisikymppisiä naisia, joiden elämäntapaan minun on aina ollut helppoa samastua. Tiedäthän, otsatukalliset tädit, jotka kävelevät koiran kanssa eivätkä perheile. Joilla on farkut ja silmänkulmissa naururypyt ja jotka eivät hössötä eivätkä erityisemmin suorita tai miellytäkään. Asuvat pienesti, renttuilevat kevyesti. (Tällaisia ihailtavia tapauksia olen tuntenut useampiakin, ja heihin on vain niin paljon helpompi samastua kuin äitinaisiin, uranaisiin, runonaisiin, kissanaisiin, korsettinaisiin, hellemekkonaisiin ja niin edelleen.) Hippomaisille kasvonpiirteille ei kai voi oikein mitään, mutta kieltämättä näytän nyt jotenkin kevytmielisemmältä ja vähemmän vakavalta ja se miellyttää minua, koska jos tarkkoja ollaan, en koskaan alkanut näyttää eteeriseltä enkä kohtalokkaalta ilman otsatukkaakaan. Ei minusta oikein saa kalvakkaa ja etupäässä henkistä neitoa, tai ehkä saisi, jos hyödyntäisi plastiikkakirurgiaa ja lobotomiaa, mutta muuten ei. Pakko myöntää.

Yhtäkaikkisesti kokemusmaailma muuttuu uskomattoman paljon otsatukan myötä. En tarkoita vain niitä hetkiä, jolloin kuvajaiseni vilahtaa näköpiiriin jonkin huolettomasti avoimeksi pönkätyn oven lasista tai peilin petollisesta pinnasta, vaan kaikkia hetkiä. Otsatukka näkyy kaiken aikaa ja otsa pysyy ihanan lämpöisenä, kun veto ei pääse siihen. Tunnen sen. Ja koska tunnen sen, ja se tuntemus on vieras, luulen melkein sonnustautuneeni peruukkiin. Ja sinähän tiedät, mitä se tarkoittaa. Näiden täytyy olla jonkinmoiset naamiaiset! Roolihahmoni on tällainen ja tällainen!

Otsatukan myötä on helppoa hyväksyä, että pohjimmiltaan sitä kenties on koiratar, joka vaeltaa kallioilla melko piittaamattomana. Tai pohjimmiltaan ja pohjimmiltaan, mutta ainakin koko ajan jollakin tavalla, silloinkin, kun sitä vastaan koettaa taistella. Hei-hei, taistelut. Päästän koirattaren häkistä ja se ulvahtelee innostuksesta.

Ehdin riemuita viisikymppisyydestäni vain hetken. Matkalla käymme nimittäin Systembolagetissa, ja minulta kysytään paperit. En ensin ymmärrä, mitä tiedustellaan, koska myyjä korostaa riikinruotsalaisittain, ja sitä paitsi, olenhan jo viidenkymmenen ulkomuodoltani ja tyyliltäni, otsatukka ja terveyssandaalit ja väljä virkattukauluksinen kukkatunika. Kysyn englanniksi tarkennusta, ja tajuan, että papereitahan tässä. Myyjä punastuu nähdessään syntymävuoteni.

Laivalle kävellessä tuntuu kuin joku olisi tökkäissyt kylkeen ihan vain muistutukseksi siitä, että se, miten itsensä hahmottaa, ei ole mikään absoluuttinen totuus eikä kai kenenkään hallittavissa tai edes etäisesti säädeltävissä. Kas tässä minäkin koen tehneeni valtavan jättiharppauksen kohti myöhäiskeski-ikää ja toiset tulkitsevat sen teiniytymiseksi. Jos tässä vaiheessa huumori ja ymmärrys pettäisi, kylvettäisiin taas jonkin tulkintasodan siemenet. Mutta tämä vain vähän huvittaa, koska se muistuttaa niin monia keskusteluja aiemmin, niin monista keskusteluista aiemmin, kun tiettyä ratkaisua, ominaisuutta tai luontumusta on itse pitänyt merkkinä tietystä asiasta ja toinen täsmälleen tuon asian vastakohdasta.

Tarkoitti se mitä hyvänsä, leikkasin eräänä aamuna otsatukan puhtaan intuitiivisesti. En miettinytkään sitä kuin seitsemän tai kahdeksan vuotta. Ja matkan aamuna ratkaisu viimein avautui täysin problematisoimattomana. Tahto tulla koirattareksi julkinäöltäänkin.

Nyt minun on taas kysyttävä, olisiko tämä haircuttia. Osaisinko sen jo nyt, kun leikkasin otsatukan?