Helpottumisesta ja isoäidin suklaakekseistä

Helpotusta ei useinkaan näy perustunteiden listassa, vaikka - no, sanotaan vaikka, että olen helpotusihmisiä siinä missä hämmennysihmisiäkin, ja kiinnostusihmisiä. En ajattele helpotusta vain huolen jälkenä. Usein ne huoleni ovat kuitenkin aika pieniä mutta helpotus suonkaltainen, sisäänsä imaiseva ja joskus liki horisonttiin ulottuva. 

En saanut hakemaani työtä ja koin juuri tällaisen valtavan helpotussuon. Olisin halunnut vain käydä nukkumaan mutta kas, kausi mokoma meni juuri alkamaan ja samalla sadonkorjuuaika jatkuu. Ehtoisasti homehdutin yhden satsin päärynöitä, joita koetin hapattaa. Saas nähdä, mikä muu säilykkeistäni vielä homehtuu ajan mittaan. En erityisesti säikähtele näitä kohtia. koska oppirahat on maksettava. On tässä oppiraharakkojakin käsissä, ja palovammoja. Kun kätensä polttaa riittävän monta kertaa ja on tuhonnut riittävän monta uunikinnasta, voi tilata purkitustyökalut. Ihan oikeasti. Kyllä minulla on kauden alettua kolmekymmentä euroa pistettäväksi siihen, etten jatkuvasti tärvää käsiäni. Vaikka sähkön hinnat olisivat mitkä talvella. 

Ystävän kanssa pohdimme, riittävätkö rahat talven yli. Vastaan, että Vompsun mielestä riittävät, emme joudu myymään taloa. Ja että itse en sitten mieti tätä lainkaan. En halua, pysty, jaksa. Ulkoistan. 

Ehkä sen takia ajattelen, että voin ostaa tuommoiset purkitustyökalut.

Sää kylmeni, vilustuin ja luimistelin lohduttomana kaksi päivää, että olenko kuitenkin ehkä saanut koronan kaikesta huolimatta. Mutta sitten heräsin taas ihan omana itsenäni ja totesin, että ehkä edellisviikon omituinen haluttomuus siihen, tähän ja tuohon, sormien välien auki syöpyminen ja sienitautia kukkiva varvas kertoivat jostain alla muhivasta. Nekin katosivat samalla kuin limaisuus. Sekin helpotti. Samaan aikaan kuulin, etten saanut työtä.

En muista ikinä suhtautuneeni muulla kuin ensisijaisella helpotuksella siihen, etten saa työtä, jota jokin osa minusta kai ajattelee, että sitä pitäisi haluta, kun on kerran erehtynyt kouluttautumaankin. 

Töissä on vaan hankalia piirteitä, kuten että pitää sitoutua tiettyinä aikoina telkeytymään sisätiloihin. Joissain töissä se ei haittaa - opiskeleminen, joogan ohjaaminen - koska ajatuksilla on tilaa liikkua. Mutta on paljon töitä, joissa pitäisi jaksaa vuorovaikuttaa kuten aikuisten oletetaan tekevän, jotenkin ihmishahmoon, meritokraattiseen ajatteluun ja ties mihin muuhun paskaan pitäytyen. Joissa pitää esittää hyvin kapeaa kuvaa. Ja pahimmillaan siihen menee koko kapasiteetti, niin että tuntien jälkeen on vain aivan puhki, koska on muuttunut kaiken maailman merkityksettömiksi transaktioiksi. Lounaallakin on saattanut vain mutustaa jotain aiemmin kasattua kotitekoista silmät sumeina ja hopottaen itselleen jaksa jaksaa. Jaksa jaksa kivun päälle, jaksa jaksa mielettömyyden päälle. Tämä työ olisi tuskin ollut sellainen. Sellaista työtä ei mikään osa minusta olisi osannut haluta ehkä enää hakea vaikka kuinka sähkön hinnat sitä ja tätä. Mutta yhtäkaikkisesti, helpotus. Ja sitten äiti pahoittelee, etten taaskaan saanut työtä. 

Jos tässä ajassa ja maailmassa erehtyy ajattelemaan, että ihmisen ensisijainen työ on kuitenkin elää elämäänsä mahdollisimman avoimesti, uteliaana, mitään torjumatta (ikään kuin se olisi mahdollista) yrittäen sitten samalla kuitenkin hankkia myös elantonsa niin ettei ihan joudu elättinä vain olemaan, niin omituista tunnevieraantumistahan siitä seuraa.

Maailma on toisaalta täynnä vieraannuttavia sanoja, käsitteitä ja asioita, prosesseja. "Elämänhallinta", "urasuunnittelu", "protestanttinen etiikka", noin esimerkiksi. Kirjassa, jota parhaillaan luen, Michael Sandel kirjoittaa, että amerikkalaiset olettavat eurooppalaisia enemmän, että omasta urakehityksestään ja ansioistaan voi noin vain päättää, että voi ryhtyä takomaan onneaan. En tiedä, mistä kiikastaa, mutta olen aistivinani samanlaista eetosta kyllä täälläkin aika tavalla. Jotenkin koulutusta pidetään tärkeänä. Ja niitä oikeita työpaikkoja. 

Onnistun kokemaan vierautta jopa sen keksipurkin kanssa, jossa miehen veli vaimoineen toi meille mansikoita ja jonka kanteen on kuvattu jotenkin imelällä fotorealistisella maalaustyylillä isoäiti lapsenlapsineen suklaakeksejä valmistamassa. Kuva herättää epäuskoa. Ensinnäkin, isoäiti ei näytä sen sortin ihmiseltä, joka on tehnyt fyysistä työtä ja iltaisin vain lysähtänyt väsyneenä kasaan. Epäilen, lieneekö tämä isoäiti myöskään eronnut - keittiö on niin suuri, ettei sitä yhden mummun eläkkeellä ylläpidetä. Minun kokemukseni isoäideistä on toisenlainen kuin kuvassa myhäilevä olento. Tämä isoäiti tuskin myöskään menee kävellen tai potkukelkalla paikkoihin. Hän on sen oloinen, että pihassa on ennemminkin joku auto, jota isoäitikin osaa ja saa halutessaan ajaa. (Edes äitini ei ole ajanut korttia.) Keittiö on puhdas - mutta kenen vanhuksen keittiö on puhdas, eiväthän he kaihiltaan näe fläkkejä eivätkä nivelrikoltaan jaksa olla niitä hankaamassa? Ehkä siellä käy siivooja? Ehkä nykylasten isoäidit voivat olla edes vähän tuommoisia? Mutta kun ajattelen äitiäni nyt kun hän, kiitos siskoni perinteisempien unelmien, on edennyt isoäitivaiheeseen - missä on osteoporoosin köyristämä selkä? Missä menopausal red -hiusväri ja permantenttien tai suoritustusten hapertama hiusaines? Ja ainakin omien vanhempieni keittiö on aivan täynnä kaikenlaisia tahroja ja pinttymiä ja puoliksi juotuja kahvikuppeja ja kuivahtaneita leivänpalasia, kaikkea unohtunutta hylkytavaraa. (Niin myös minun keittiöni.) Kuva on todella kiero - tyyli näyttää fotorealismilta, mutta onko tuommoisia isoäitejä muka jossain? Keittiön seinätkään eivät kellerrä. Isoäidin kasvoista ei tarkalla tutkimisellakaan voi erottaa epätoivoa, jota tuurijuopon kanssa seilaavat kokevat. Katkeruutta, kun omia lapsia ryssitellään koulussa tai kun lapsen toinen isoäiti sanoo että ei tuo mukula ole minulle mitään sukua, menkää pois, äpärät. Tämä isoäiti on jotenkin saanut myös essunsa pysymään puhtaana ja suorassa, silitettynä, eivätkä sormet ole vääntyneet, nivelet paisuneet ja kipeät. Ei tuo mitään fotorealismia ole, tuo on jotain fotopropagandaa, samantyylistä kuin sisustuskuvat ja asuntojen myyntikuvat - kaikuvia autioita tiloja, joiden varovaisenharmaista seinistä voisi odottaa pian työntyvän esiin jäänmurtajan keulan. Ennemmin sen kuin naapurista kuuluvan yksin jätetyn koiran ulinan tai vaimean musiikin. 

Millaista olisi oloutua elämään suvussa, jossa ei ole jatkuvasti jouduttu suoristamaan ryhtiä paheksuvien katseiden alla ja näyttelemään, ettei itketä? Onko sellaisia sukuja? Muistan jotkut bileet, joita kuokin lukioiässä, ruotsinkielisten bileet, puhuivat siitä, miten kauheaa olisi syntyä sukunimeen, jota toiset eivät tunnistaisi, josta ei heti hoksattaisi, että tuon täytyy olla sukua sille ja sille. Bileet tapahtuivat Eirassa talossa joka muistutti enemmän linnaa. Ehkä siis sellaisiakin sukuja on, vaikkakin epäilemättä vähän. Itse mietin noita juttuja muistaessani sitä, miten molemmat vanhempani muuttivat suureen kaupunkiin nimenomaan katkaistakseen nimestään tunnistetuksi tulemisen. Niiden katseiden kohtaamisen, jotka kyllä palauttavat paikalleen, roskasakkiin, teit mitä hyvänsä. Ja miten vaikeaa vanhempieni on ymmärtää, että meidän pikkukaupunkiin muuttamisessamme ei ole tällaista sävyä. Ei kukaan meitä täällä tunne. Nimemme eivät sano kellekään mitään. 

Joka tapauksessa, on helpotus elää näkymättömänä (vaikka isä sanookin, että elämme Inarissa, tämä on heille emotionaalisesti niin etäällä, puolen tunnin ajomatka). On helpotus, että voi keskiviikon tunnillaan vaan iloisesti huikata heiheit ja että ensi viikolla nähdään, kun vaihtoehto - vielä iholla - olisi se, että joutuisi sanomaan, että minäpä olenkin siirtymässä muualle, ja vaikka se harmittaa, joudun jättämään teidät. Osa tulee tunnilleni toiselta puolen suurkaupunkia. Muistan edelleen, millaista oli viime vuoden syyskauden lopulla, kun jouduin sanomaan yhdelle sennuryhmistäni, että joudun luopumaan heistä, koska matka on vaan jo liian pitkä muutettuani. He olivat kirjoittaneet runon ja halusivat halata ja moni itki. Minäkin sitten itkin. Tuntui vaikealta. He ovat vanhoja ja joutuneet luopumaan jo niin paljosta. Tuntui väärältä muuttaa, vaikka tietysti muuttaminen oli omalta kannaltani aivan loistojuttu ja olisi ollut typerää jättää muuttamatta sen takia, että sitten joutui luopumaan noista muutamista tunneista. Siitä, miten he itkivät, tajusin, että heille se, mitä olin onnistunut sanomaan, oli jotenkin tärkeää. 

Vaikka annoin vain luvan, että kaikki saa tapahtua juuri kuten tapahtuu. Mikä helpotus. 

Annan isoäidin keksipaketin isoäidille luvan olla tuommoinen, annan itselleni luvan vieraantua, annan emootioiden tulla, mielikuvien tulla, muistojen tulla, etenen/peräännyn tulevaan selkä edellä. Aivan kuten omat isoäitini tekivät, ja isoisoäitini, joka syntyi ehkä viimeisellä toivon vuosisadalla, 1800-luvulla. 

Syntymäpäivänä

Tänään on kummallinen päivä - ajattelen sitä, miten Echart Tolle kirjoittaa hautakiven viivasta kuolin- ja synnyinpäivän välillä. Ei tunnu viivalta eikä pisteeltä viivalla: itse asiassa muisti on niin hatara kapine, että on hyvin vaikeaa laisinkaan muistaa, miltä muulta kuin tältä tässä voisi tuntua.

Mutta olen ehkä puolenmatkassa. Olen edennyt puolet pidemmälle kuin ajattelin jaksavani edetä. Tämän arvion muodostin joskus lapsuudessa. Aikuiset valittivat kipujaan, särkyjään ja väsymystään aika paljon, ja koska minuakin sattui ja väsytti aika usein - hoidinhan koulun kunnolla ja harrastin illat pitkät; ei levon häivää - arvelin armeliaasti, että tarvitsee jaksaa vain kolmikymmenvuotiaaksi. Olen neljänkymmenenviiden. Vanhempanikin ovat edeleen elossa eivätkä valita enää niin paljon.

En tiedä, voihan olla, että sisälläni tikittää jo aikapommi ja kaikki havaitaan vasta liian myöhään, enkä elä suinkaan yhdeksänkymppiseksi. En oikeastaan panisi siitäkään pahakseni: on selvinnyt, että minulla on hyvin vähän, liki ei mitään, annettavana tässä maailmassa. Sikäli ei voisi sanoa, että jotain olennaista katoaa, kun kuolen.

Elämä on täynnä taitekohtia ja jos kulkee ei-niin-tallattua polkua (tiestä puhumattakaan) (ja kuka ei kulje, kysyn vaan) ei oikeastaan voi eksyäkään.

Kun mietin keski-ikäistymistä, tämä on ehkä keskeisintä: Vähitellen todellisuus on muuttunut vähemmän pelottavaksi. En ole vuosikymmeniin purrut ketään naamasta (pelon säätely: taistele), en ole viime aikoina jäätynyt niin voimakkaasti että kuvittelen halvaantuneeni (pelon säätely: jähmety) edes kauhistuksen kananjaloissa eli trikonasanassa, bananasanassa tai muussa rangan lateraalifleksiossa, en ole vuosiin lähtenyt mistään kotiin itkien (pelon säätely: pakene). Pimeän ja pyöräkellarien pelon menetin jo 1/3 elämää sitten, samoin uskomuksen, että olen täällä yksin ja ettei ihmisiin voi oikein luottaa ja ettei rikkoontunutta voisi korjata. Joitain vuosia sitten tajusin ajattelevani nykyään vedessä muutakin kuin hukkumista, tajusin, että hengityksen säätelyn elinikäisestä harjoituksesta voisi olla tässäkin apua ja opin sukeltamaan. Ilmajoogan myötä opin, ettei ylösalaisin käännettäessä kuole vaan se tuntuu todella mukavalta, jos ei putoa naamalleen ja satuta niskaa kuten koululiikunnan inversioissa.

En edelleenkään uskalla juosta jäisellä maaperällä tai hypätä laiturilta tai veneestä veteen, mutta ei minun myöskään tarvitse uskaltaa - nämä eivät ole arjessa kovin keskeisiä taitoja ja uskon, että selviäisin niistä hätätilanteessa.

Enkä enää ihmisseurassa mieti, kuinka paljon muut kärsivät tai ällöttyvät ärräviasta - vuosi vuodelta sekin asia käy pienemmäksi ja olen hämmentyneenä tilanteessa, jossa olen kaikesta mahdollisesta puhetyöläinen, jota kuuntelee monta ihmistä kerralla. Kun ajattelee kaikkea sitä urputusta, jota joutui kuuntelemaan Halosen noustessa presidentiksi, tunnen itsensi suorastaan löytöretkeilijäksi edettyäni tilanteisiin, joissa puhun ääneen vaivaantumatta. (Myös Lola Odusogan kohdalla minulta meni vähän ohi se, että muut vapaamieliset juhlivat hänen misseyttään ihonvärin, ei ärrävian takia. Minä tietysti arvelin sisimmässäni ärrävikaa suuremmaksi esteeksi elämässä. Niin kovasti lähipiirini oli sitä hävennyt kasvuiässäni. Ei minulla ollut vielä mitään käsitystä siitä, miten voimakasta ja laajallelevinnyttä rasismi on.)

Kuvasin pari päivää sitten videon, jossa kyllä olin tietoinen kaikista vioistani, mutta kuvasin sen silti. Etenkin kun on kyse äänikurssista, on minusta tosi hyvä asia, että videolla on ihminen, joka ei äännä virheettömästi tai puhu jotenkin karismaattisella äänellä vaan mumisee, pyörittelee silmiään, sorauttelee ärrää ja kuulostaa kaikelta muulta kuin ammattipuhujalta - ehkä se voi olla lupalappu niille, jotka haluaisivat oppia puhetekniikkaa mutta eivät meinaa uskaltautua kurssille, koska onhan se nyt helvetin pelottavaa, jos kurssia vetää joku, joka on tottunut esiintymään ääneen: joku niistä, jotka pienestä pitäen kipuavat esiintymislavoille. (Vähän samalla tavalla kuin on pelottavaa mennä musikaalisen pianonsoitonopettajan tunnille piinaamaan hänen absoluuttista sävelkorvaansa tai lähteä tekemään pilatesta balettitanssijan johdolla, kuten minäkin pilatekana aloitin. Joitain päiviä sitten kansalaisopiston opettajien pikkujouluissa jouduin kuuntelemaan musiikinopettajan arviota, ettei huonoa sävelkorvaa tai rytmitajua olekaan, että on vain laiskuutta eikä hän voi ymmärtää, miksi joku vaivautuu kurssille jos ei jaksa enempää ahkeroida tulosten eteen. Toisessa puheenvuorossaan hän oli jo erottellut ihmiset lahjakkaisiin ja lahjattomiin, joten en katsonut aiheelliseksi kommentoida mitään hänen laiskuuskäsityksiinsä - en edes sen vertaa, eivätkö ne hänestä olleet ristiriidassa lahjakkuusnäkemyksen kanssa.)

Vietän päivää mökissäni sadetta kuunnellen. Teknisesti tämä ei toki ole mökki vaan pienkerrostalo mutta minusta viistokattoiset huoneet ja vain kolmen perheen talo keskellä lähiömetsää, ilman yhtään ikkunasta sisään paistavaa valoa, on mökki. On vuoden pimeimpiä päiviä ja luvattu hurrikaani ei vaikuta sen kummemmalta kuin kovalta sateelta - sen verran kovalta, ettei koira suostu kakkaamaan ulos sadepukuun vyötettynä. Luen kirjan, teen spagettia ja kofeiinitonta kauralattea. Joogaan vähän ja nukun päiväunet. Olen aikatauluttanut kalenteriin kaksi epämiellyttävää soittoa mutta viittaan niille kintaalla. Kerrankos sitä ollaan keskellä viivaa. Tai ehkä sen lopussa. On mukavampi ottaa nokoset.

Kun herään nokosilta, olemme kiertyneet koiran kanssa oudolle kerälle kuin kaksi kissanpentua, pehmeinä, lämpiminä, sanattomina. Muistan erään tuttavan lähettäneen kutsun kirjanjulkistajaisiin ja kirjoittaneen oheen pienen henkilökohtaisen viestinkin. Se tuntuu jotenkin kaukaiselta - koko ajatus huoneesta täynnä ihmisiä, enkä usko, että osaisin taaskaan sanoa mitään oleellista, keskustelut ovat sillä lailla liian nopeita minulle. Tarvitsen niin älyttömästi hiljaisuutta ympärilleni, että sanat alkavat muovautua. Ja nyt ne tuntuvat leijuvan kauempana, vaikka olenkin ikään kuin valveessa.

Hetken epäilen ehkä itsekin siirtyneeni bardoon, kuten kirjan miehelle käy kirjan lopuksi. Mutta sitten muistan, että minusta on tuntunut siltä jo pitkään, joten tuskin siitä on kuitenkaan kyse. Outoa kyllä, elämässäni kietoutuu vahvasti yhteen kaksi asiaa: tuntu siitä, että on jotenkin loppunut jo, ulkopuolilla ja eristyksissä JA samaan aikaan avautuu uudelle. Koetan muistaa, siinä nokostenjälkeisessä lämpimässä, milloin en olisi tuntenut tätä upottavaa, kaksihaaraista epätodellisuuden pakkopaitaa.

Huomaan, etten tiedä elämästäni oikeastaan juuri mitään, ja sikälikin tämän päivän nimeksi sopii hyvin syntymäpäivä.

En oikein ymmärrä, miksi olen monesti valinnut tietoisesti huonomman tai vähemmän kiinnostavan vaihtoehdon. Miksi olen luopunut asioista ja kuvitellut siten vahvistuvani. Tai kuvitellut, että asiat palaavat takaisin luokseni, jos niiden on tarkoitettu palaavan. (Ehkä niiden ei ole tarkoitettu palaavan - voi luoja mitä roskaa.) Millaista olisi ollut elää elämää, joka olisi tahditettu valkoisen miehen valloitusvimmalla jonkin epämääräisen intiaaneille kuvitellun asenteen asemesta? En edes tarkalleen muista, mistä olen saanut päähäni tuon ajatuksen luopumisen ylväydestä. Mutta muistan, miten pienenä jo kannoin sitä. Sen johdattamana olen antanut muille aika paljon sellaista, jonka olisin mieluiten pitänyt itselläni - muistuttanut itseäni siitä, että täällä mikään ei ole kuin lainassa ja sitten vielä palauttanut arvokkaan lainan paljon ennen aikojaan.

Olen luopunut monista asioista, joita rakastin. Vähitellen olen oppinut rakastamaan monia asioita, joita en aiemmin osannut kuvitella oppivani rakastamaan. Ja sitten on asioita, joita en näytä oppivan rakastamaan, tuskin edes hyväksymään. Mutta niitä tulee ajatelleeksi vain harvoin. Elämässä on niin paljon suoriutumista: aikataulujen tarkistamista, viesteihin vastaamista, koirasta huolehtimista ja pitäisi myös muistaa syödä terveellisesti ja jotenkin pitää huolta omasta harjoituksesta, omasta kunnosta, kaiken hälinän ja kaaoksen keskellä. Ehkä kaikki muutkin ovat vastaavanlaisessa tilanteessa, tukehtumassa vaatimuksiin, toivomuksiin, arkeen?

Olen helpottunut tästä levähdystauosta tässä päivässä. Ties mitä seuraavaksi tapahtuu.

Lupa olla aivan mahdoton

Neljätoista vuotta sitten olin juuri eronnut ja niin yksinäinen, että päätin laulaa yhdessä kenen tahansa kanssa joululauluja, ja syntyi skypejoululaulujen pieni ja tuntematon mutta lämminhenkinen perinne. Vuosi vuodelta tuon perinteen henkiinherättäminen alkoi tuntua yhä raskaammalta - ei koska olisin ollut yhtään sen vähemmän yksinäinen, pikemminkin yksinäisyys on syventynyt vuosi vuodelta ja ymmärrän sitä yhä paremmin, eikä siksi että olisin jotenkin yksin joutunut puuhaamaan tapahtumaa; ei lainkaan, onneksi on aina joku, joka tuntuu kaipaavan tällaista toimintaa ja aktivoituu - ja tänä vuonna en jaksanut mukaan enää virtuaalisestikaan.

Onpa hellittäminen hurjan vaikeaa! Joudun tosissani kertomaan itselleni, että minulla ei ole velvollisuutta, että tämä ei ole pitää-kategorian asia, että saan päättää viettää illan muutenkin ja ihmiset tulevat varsin mainiosti toimeen ilman vastahakoisia paikalle raahautumisiani. Kaipaan joitain ihmisiä, joita voisin lauluissa nähdä, mutta en jaksa enää yhtäkään hidastempoista laulua enkä kursailua sen suhteen, kuka aloittaa laulamisen.

Ja sitten kaiken tämän takia tunnen itseni ihan hirvittäväksi olennoksi kaikkine näine jaksamattomuuksineni. Ja kovin ristiriitaiseksi ja dogmaattiseksi ja ja ja. Sillä enkö yinitunnilla mieti, mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ne ovat niin yliyang eivätkä voi olla sätkimättä ja rynnivät asennosta toiseen kauhealla ponnella ja tohinalla (ja totta kai tiedän, miten siihen tilaan joudutaan - siihen on syynsä, että aloin annostella yinjoogaa itselleni yhä isommin lusikoin ja lopulta harhailin siitä vielä voimakkaammin rauhoittavan levon joogan pariin), ja sitten kun on kyse laulusta, ärsyynnyn näemmä liian yinimäisestä käyttäytymisestä. Kai haluaisin, että kaikki uisivat tilanteisiin niin kameleontteina, että kadottaisivat täysin kaikki persoonallisuuspiirteensä ja tempautuisivat osaksi tilannetta ja sen (tietysti täysin objektiviisia ja helposti aistittavia - tämä on ironiaa, pystyn näemmä sittenkin siihen kun tarpeeksi sattuu) vireysvaatimuksia saumattomasti. Ikään kuin itsekään pystyisin sellaiseen (koska en pysty uimaan hitaaseen joululauluun vaan käyn raivokkaaksi samoin tein ja lopulta päätän kokonaan olla menemättä koska en kestä yhdessäraskassoutuisuutta). Ja enkö kuitenkin halua, että kaikki saavat olla juuri sellaisia kuin ovat?

Haluan. Ja en.

 Määräisin itselleni litranmitalla kärsivällisyyttä ja tyytyväisyyttä suoraan suoneen, mikäli se olisi mahdollista. (Näin helppoa on hyväksyä oma tyytymättömyys ja turhautuminen.) Koska suoraan suoneen asenteiden ja emootioiden injektointi ei kuulu taitoihini eikä työkalupakkiini, istun kotona lukien kirjaa keuhkosyöpään kuolemisesta vanha koira jalkoihin käpertyneenä ja välillä pysähdyn miettimään, miten kummallista on elämä: välillä kaikki sädehtii ja hohtaa ja välillä tuskin jaksaisi nostaa sormeaan, välillä myötätuntoa riittää kuuntakaiseen ja takaisin ja välillä voi vain tuntea helpotusta siitä ettei ole valtaa karjua pää poikki, välillä elämässä on suunta ja välillä silkkaa sekavaa lumipyryssä rämpimistä viikosta toiseen, välillä tuntee välimatkan toisiin sulavan liki olemattomiin ja välillä miettii, onko maa muine Homo sapienseineen edes samassa galaksissa, välillä on läheisiä ja välillä - kuten nyt - on niin yksin arjessaan, että puhuu sammalille ja tuoleille ja käy päänsä sisällä moniäänisiä keskusteluita identifioitumatta erityisesti yhteenkään puheenparsista.

 Ja: tätäkö tarkoittaa "antaa itselleen lupa olla aivan mahdoton"?

Koiramuutos

Aiemmin, kun koira on kyläillyt, suru on lassonnut minut piiriinsä lupaa kysymättä. Niin kovasti kuin olenkin iloinnut sen karvaisesta, hengittävästä läsnäolosta, sen tavasta käpertyä sängyn jalkopäähän ja siristellä silmiään, sen säikynujosta urhoollisuudesta, kaikesta siitä, mikä tekee siitä juuri tietyn koiran, tietyn olennon, sen läheisyys on tiennyt vieläkin voimakkaampaa surun, syyllisyyden, epävarmuuden ja epätoivon hyökyä. En tiedä, olenko oikeastaan surrut niinkään suhteen Kissaan katkeamista, tai tietysti olen, rajustikin, mutta siitä on niin kauan jo, että se tuntuu unenomaiselta. Neljä ja puoli vuotta. Paljon vaikeampaa kuin lakata kaipaamasta tietyn ihmisen hyväksyntää ja kosketusta on lakata kaipaamasta tiettyä oloa, elämänvaihetta, uskomusten joukkoa, tiettyjä tapoja reagoida tapahtumiin. Toisinaan huomaan kaipaavani sitä, miten juoksin Kissaa vastaan ovelle aina hänen palatessaan kotiin. En osaa kuvitella tekeväni niin kenellekään enää. Ja kaipaan nurinkurisesti sitäkin, miten päivät kadottivat nimensä ja muuttuivat tasapaksuksi massaksi, joka alkoi heräämisestä onnellisena, koirien ulkoilutuksesta, kissojen ruokakuppien tarkastamisesta, gradun tekemisestä, sitten taas ulkoilusta, haaveilemisesta sängynpeitolla maaten, kaikesta sellaisesta... muistan hämärästi, että aikaan liittyi hankaliakin asioita, kuten polvikivut, joiden kanssa oli välillä vaikeaa jaksaa, kun ei pystynyt istumaan luentosalissa tuntia vaan olisi halunnut nousta oikomaan polvia kivusta, mutta ei rohjennut tehdä niinkään, koetti vain istua ja sitten jätti luentosarjan kesken, kun ei enää kestänyt. Sitä aikaa luonnehtii kummallinen itsestäänselvyyden utu, jonka tiesin pettävän jossakin vaiheessa, tiesin sen vähintään unissa, mutta silti takerruin siihen enkä halunnut kurkistaa sen taakse, en jotenkin jaksanut siinä tilassa. Joten kasvatin chilejä ja pelargoneja, kurpitsoita ja mangoldeja ja hoidin viittä eläintä ja koetin uskotella itselleni, että unet ovat vain unia. Kun koira tulee kylään, muistan sen äkisti, koska koira on peräisin siltä ajalta.

Aiemmin muistojen tulvahtaminen on aiheuttanut tosiaan epämääräistä huonoa oloa, jossa sekoittuu suru niin pitkän ajanjakson menettämisestä, ikään kuin kaikkea elettyä aikaa ei jossain mielessä menettäisi, joskus vain muutos on ryskyvämpää ja kenen tahansa aikajanalle paikannettavissa, ikään kuin elämäntavat ja näkymät eivät muuttuisi muutenkin, ja sitten tuon surun kanssa tosiaan tyrmistys ja syyllisyys ja epävarmuus siitä, saako niin tehdä, saako muka vain tuntea, ettei kestä enää jossakin tai jotakin, että tukehtuu hengiltä, saako silloin lähteä ja jättää taakseen niin paljon. Etenkin eläimet. Saako lähteä vaikka joutuu toteamaan, ettei kaikkia eläimiä oikein pysty sovittamaan uuteen elämäntyyliin, koska ei ole varaa suurempaan asuntoon ja koira pelkää rapun ääniä ja tuntuu elävän onnellisemmin eksän luona. Onko koira jotenkin vihainen, mietin, mutta näin, ettei se ole, ja se tuntui vielä kurjemmalta. Se vain otti vastaan, mitä sai, ja hyväksyi sen ilolla. Niin täydellistä, että sitä itse miltei masentui sen takia, ettei itse pysty samanmoiseen, että aina välillä jää tuijottamaan tyhjään kesken töiden tai syömisen tai keskustelun ja kysymykset kiertävät tuttua kehäänsä vailla toivoa vastauksista.

Nyt tällä kertaa suru ei ole tullut. Hiivin jotenkin varpaillani ympäriinsä, pelkään sen pulpahtavan taas jostain ja litistävän alleen. En tiedä, mitä on muuttunut. Joka tapauksessa herään tyytyväisenä ja otan remmin ja koira kiskottelee ja jolkottaa eteiseen ja livahdamme yhdessä aamuun, eikä siinä sen kummempaa.

En osaa kuin arvailla. Sitäkin huonosti. Huvitun sopimattomasti siitä, että nythän on tosiaan tullut hyvinkin pian, muutaman kuukauden sisään, kuluneeksi se "puolet suhteen pituudesta", jota jotkut pitävät suhteesta yli pääsemiseen vaadittavana aikana noin niin kuin todella karkeana nyrkkisääntönä. Mutta minusta tuntuu, etten ole niinkään pääsemässä tietystä suhteesta irti ja sen loppumisesta järkyttymättömäksi vaan että jotenkin koko käsitykseni ihmissuhteista on vähitellen liikahdellut suuntaan, jota en olisi varmasti mitenkään osannut hyväksyä tuossa pitkässä suhteessani. Silloin oletin jotenkin tietäväni tarkemmin, millainen olen ja mitä voisin kestää ja mitä tarkalleen haluan. Halusin onnistua parisuhteessa, osata elää onnellista elämää jonkin muotin mukaisesti. Se on aika vaikeaa, kun lähimmät ystävät eivät juurikaan harrasta vastaavanlaisia asioita, eivät ainakaan pitkissä suhteissa. Ja taas ne, joilla on pitkiä suhteita, usein tuntuvat hyväksyvän lasten tulemisen ja ahdistavan lapsiperheilmapiirin, niin ettei heistäkään oikein saa viitettä omille pohdinnoilleen. On kuin nyt olisin jotenkin enemmän kotonani, muodottomassa epävarmuudessa, joka pakottaa kuuntelemaan, miltä tuntuu tässä ja nyt, ja hyväksymään nuo tunteet omalla tavallaan valittuina, ja sikäli luontevina ja siedettävinä.

Tuntuu hirvittävän hyvältä, että koiran seurassa voi tuntea iloa ja luontevuutta ilman läpi puskevaa surua.

Ensimmäinen paastopäivä

Aion kirjata nämä paastopäivien kirjoitukset tällaisten otsikoiden alle (ellen sitten unohda protokollaa, mikä sekin on mahdollista). Se ei tarkoita, että kirjoittaisin vain paastoamisesta. Mitä ylipäänsä muuten edes on "vain paastoaminen"? Elämä ei suostu rajautumaan siisteihin lokeroihin. Olen tavannut koko joukon ihmisiä, jotka ovat siitä äkäisiä. En aio itse äkämystyä. Lokeroiden hauraus - ne ovat vähän kuin semmoisia vanhan ajan aittoja, joissa on vain joka toinen hirsi, en tiedä, onko sellaiselle erityinen nimikin olemassa mutta kävin rippikoulun paikassa, jossa sellainen toimi kesäkappelina - ja niiden mahdollistama vuotaminen alueelta toiselle kun ovat pelastaneet minut usein.

Ensimmäinen paastopäivä on sujunut aika hyvin. Join glaubersuolan illalla ja sitten harmikseni luin netistä, että se valvottaisi minua juoksuttamalla vessassa. Kun luin tämän, olin jo niellyt koko puolen litran satsin ja en voinut kuin todeta stoalaisesti, että kai se sitten oli tarkoitettu menemään näin, ja että saisinpahan ainakin opetuksen siitä, mitä hötkyily teettää. No, mitään yömahamullistuksia ei kuitenkaan käynyt, koska olen syönyt jo kaksi päivää paastoonlaskeutumisruokaa hyvin kevyesti. Aamun jumppa oli peruttu, joten suuntasin uimahalliin. Vesijuoksin oloani kuulostellen ja kun pohkeet alkoivat krampata kahdenkymmenenviiden minuutin kohdalla, menin vielä kymmeneksi minuutiksi venyttelemään lämpimään altaaseen ja sitten saunaan ja pesulle. Liikunta vei nälän, mutta "söin" yhtäkaikki lounaan aikataulun mukaan ja osasin olla kiitollinen vihannesmehun ja suolattoman kasvisliemen hyvästä mausta. Maun viekoittelevuus hieman hämmensi - muistan nimittäin inhonneeni näitä makuja edellisistä paastoista. Ehkä olen silloin ollut jotenkin krantumpi yleensäkin? Vai oliko ihana maku vain kehon tarpeen projisointia liikunnan jälkeen? Useinhan käy niin, että kun nälkä oikein kiljuu, yksinkertaisinkin ruoka maistuu taivaalliselta. (Sama pätee mielestäni ihmissuhteisiin ja läheisyydentarpeeseen - kun seurustelee, on paljon krantumpi ystävyyksille, mutta yksin eläessä pienikin ystävällinen ele tuntuu valtavalta ja miltei kyyneliin asti liikuttavalta. Nykyään koetan suhtautua kriiseihin parisuhteessani siten, että voin niiden kanssa koetella sitä, miten kipeältä tuntuisi luovuttaa ja menettää suhde, jossa on niin paljon iloa ja keveyttä, tilaa ja hyräilyä. Jos ajattelen sitä kaikkea, jota Vompsulta saan, esimerkiksi yksineläjän näkökulmasta - siitä on sen verran lyhyt aika vielä, että muistan hyvin ja onhan minulla veloenaan tallennettuna sitä angstia ihan yllin kyllin, jos muisti pettäisi - en voi olla valahtamatta jotenkin kiitollisuuteen tästä kaikesta. Se on jotenkin ihan uskomatonta, niin sosiaalisesti tökerö kun olen ja sellainen rujo jääräpää.)

Nyt kun lounaasta on jo joitakin tunteja, huomaan olevani vähäsen kivistävä ja nälkäinen. Mutta en aio ottaa tuota nälkää vastaan pettyneenä vaan iloisesti. Haistelen salmiakkipussin suulta sitä elämää, jossa nälkää ja muita himoja voi syöksyä tyydyttämään tuosta noin vain. Sitten pistän salmiakkipussin takaisin sivupöydälle ja juon hieman yrttiteetä ja koetan suhtautua nälkääni ja kielellä pyörivään salmiakinmaun aaveeseen leppoisasti ja ymmärtäväisesti. Tätähän minä juuri haen. Elämänhaluani. Sitä laantumatonta paloa, joka ei koskaan saa kyllikseen. Olen maannut sängyllä ja lukenut Mark Epsteinia ja jatkan salmiakinhaistelun jälkeen. Epstein kirjoittaa länsimaisen psykoterapian ja buddhalaisuuden välimaastosta tai yhtymäkohdista, mutta yhtä hyvin mukana voisi olla Platonin Pidot, niin samalla lailla halu tässäkin jäsentyy joksikin rakastajan ja rakastetun välillä, kohdettaan saavuttamattomaksi daimoniksi. (Itse asiassa Epstein viittaakin Pitoihin, mutta vain palloihmisiin, ja veikkaan tietäväni miksi - koska psykoanalyyttisessä traditiossa on ollut kiinnostuttu lähinnä tuosta kohdasta, ei Diotiman puheesta. Epstein ei ole lukenut Pitoja ajatuksen kanssa tai on vain katsonut palloihmiskohdan tai lukenut siitä jostain, ja niinhän se vain menee: Ei ole ketään, joka olisi huolellisesti lukenut kaikki tekstit. Kirjoja on ihan liikaa. Ja se, mitä on opiskellut, muokkaa tulokulmaa, leimaa jotkut teokset tai niiden osat leimalla "relevantti" ja toiset "no jaa, ehkä sitku".)

Epstein on jossakin kohdin oikein selkeä, ja erityisesti nämä rivit huojentavat mieltäni kirkastessaan joitain asioita, joita en ollut vielä oikein buddhalaisuudessa nähnyt hyvin käsitteellistetyn (tämä kertoo kyllä ehkä vain lukeneisuuteni suppeudesta) enkä ollut saanut tyydyttävästi sanallistettua itse:

Vaikutuin vielä enemmän saadessani kuulla, että Buddhan käyttämä sana dukkha sisältää itse asiassa hienovaraisemman merkityksen "läpitunkeva tyydyttymättömyys". "Kärsimys" tuntuikin hieman melodramaattiselta, vaikka perusteellinen historiantutkimus näytti sitä tukevan. "Läpitunkeva tyydyttymättömyys" tuntuu osuvan paremmin asian ytimeen. Nautinnollisimpiinkin kokemuksiin liittyy häivähdys tyytymättömyyttä, koska ne ovat niin katoavaisia ja hauraita. Ne eivät poista meistä epävarmuutta, epävakautta ja levottomuutta.

...

Tahdoin itse asiassa kirjoittaa tämän kirjan voidakseni korjata sitä edelleen vallitsevaa väärinkäsitystä, että buddhalaisuus pyrkii tuhoamaan halun.

Puhuessaan dukkhan aiheuttajasta Buddha ei käyttänyt sanaa halu vaan tanha, joka tarkoittaa ehkä täsmällisimmin "janoamista". Se viittaa siihen, mitä voisi kutsua myös takertumiseksi: yritystä pitää kiinni katoavasta kokemuksesta, ei onnen tai täydellisyyden halua. ... Jos ihminen määrittää halun viholliseksi ja pyrkii tuhoamaan sen, hän pyrkii samalla tuhoamaan yhden arvokkaimmista inhimillisistä piirteistään, luonnollisen reaktionsa kärsimyksen todellisuuteen.

....

Jos halun kokemuksesta pyrkii poistamaan epämukavuuden, tekee halusta vain ylivoimaisemman. Mutta kun suostuu pudottautumaan etäisyyteen [kuvitellun ja todellisen kohteen välillä, kuvitellun ja todellisen tyydytyksen välillä], jota halu ei voi täyttää, kokemuksesta tulee ehjä. Vaikka halu tyydyttyisi miten perinpohjin, jotakin jää aina puuttumaan, ja sen ymmärtäminen tarjoaa tärkeän ja toden näkökulman. Meillä on vahva taipumus vältellä tätä ja tulkita se puutteeksi, joka täytyy korjata, mutta siihen on mahdollista suhtautua myös täysin toisella tavalla. Siitä voidaan itse asiassa nauttia halun luonteeseen olennaisesti ja peruuttamattomasti kuuluvana asiana ja havaintona minuuden todellisesta luonteesta.

Jotenkin tuo viimeinen kohta tuo mieleeni Deweyn: päämääräkin on aina jokin muun väline, ja jos elämä todella saavuttaisi lopullisen täyttymyksensä tai tarkoituksensa, se pysähtyisi, ja elämä ei ole pysähdystä vaan rytmiä, liikettä, muutosta.

Välillä suljen silmät ja annan auringon pyyhkiä kasvoiltani pois ilmeen. Se on vähintään yhtä tärkeää kuin lukeminen ja muistinvarainen silta tekstiin, jossa rakkautta kutsutaan daimoniksi.

Epstein kirjoittaa myös luopumisesta jotenkin todenmakuisin, Dalai Laman opetuksista lainatuin sanoin: Luopuminen ei ole jotakin, mihin itse pakotetaan, vaan jotakin, joka nousee itsetuntemuksesta. Tosiaan, luopuminen on jotakin traagista tai rankaisevaa yleensä vain toisten silmissä! Huomaan myös, miten traagisina näen toisten luopumiset, joihin en olisi itse valmis menemään. Vaikka ehkä heillä on vain ihan erilainen itse tunnettavanaan! Se on jotenkin aivan silmittömän hassua. Helposti sitä ajattelee, että elämäntyyli tai päätökset tekevät näköisekseen, koska niin huomaa itselleen käyneen monessakin mielessä. En esimerkiksi osaa itse olla yhdistämättä Epsteinin rakkauden ja halun tulkintaa Pitojen Diotiman puheeseen. Siinä mielessä minusta on tullut opintojeni näköinen. Ja sitten on kauhean helppoa jäädä miettimään, että jos nyt ryhdyn tähän tai tähän, mitä minusta tulee ja mistä sitoudun valinnan myötä luopumaan. Mutta kun oikeasti tahtoo jotakin, eivät ne poissiivoutuvat asiat tunnu luopumisilta. Ne voivat harmittaa, mutta eivät ne tee surulliseksi eivätkä saa tuntemaan, että olisi sittenkin tehnyt väärin.

Makaan pitkään auringonläikkä kasvoilla tai kasvot auringonläikässä, molemmin päin. Ajattelen näitä sanoja ja mietin, tuntuuko auringonläikän ja kasvojen kohtaaminen erilaiselta, kun vaihdan sanallistusta. Eipä oikeastaan. On kohtia, joissa sanallistusta kaivataan ja sen kanssa on oltava tarkkana, ja sitten näitä auringonläikkäkohtia, jotka ovat lähestulkoon anything goes: jos sinun kasvoillasi on ollut auringonläikkä, tunnet sen lämmön sanoista riippumatta solahtessasi tekstin läpi.

Kun olen siinä ja ajatukseni verkalleen hidastuvat ja mukautuvat tuntuun kasvoilla, nousee äkisti mielikuvia erään kartanon terassista, huoneesta sen takana, oven avaamisesta ja sulkemisesta, eräästä ratsastusleiristä, jolloin olin vielä takertunut ystävyyden ideaan H:n kanssa. Olimme edellisenä kesänä olleet samassa paikassa yhdessä ratsastusleirillä ja kaikki oli mennyt jokseenkin nappiin. Edelliskesänä aurinko paistoi, ponit olivat jukuripäisiä, saimme juuri ne hoitoponit jotka tahdoimmekin, tuntien välillä istuimme sillalla tallinylisille ja söimme irtokarkkia ja heiluttelimme jalkojamme. Olimme ihastuneet ratsastuksenopettajaan, kirjoitimme hänelle kirjeitäkin jälkeenpäin sinne saakka että hän tuli raskaaksi. Se oli meille liikaa, emme voineet ymmärtää, miksi hän teki jotakin sellaista, kun hänellä olisi ollut kaikki ponit ja hevoset ja semmoinen ihana ammatti. Tänä kesänä kaikki oli toisin. Oli toinen opettaja, meidät pistettiin väkisin hevospuolelle, koska olimme kasvaneet liian pitkiksi ja painaviksi, ja jokin oli muutenkin pielessä. H kiinnitti huomiota muutaman vanhemman tytön suosioon, pyysi näiltä Reginoita lainaksi ja veti koviksenroolia. Ei puhettakaan siitä, että olisimme leikkineet ja pelleilleet. Olin aivan ymmälläni. Niinpä kun muut puhuivat pojista ja kyllästyin vain makaamaan alasängyllä hiljaa (ei minulla ollut mitään sanottavaa), nousin sitten sängystä, hipsin kohti ovea koira kannoillani, painoin kahvan alas, ovi narahti, astuin terassille, suljin oven hiljaa perässäni. Kävin istumaan siihen, aurinko putosi kasvoille, ilme suli pois. Kun pienemmät tytöt tulivat ratsastustunniltaan, jotkut heistä tulivat terassille, epäilemättä enemmän koiran kuin minun vetämänä.

"Miksetsä ole muiden isojen kanssa sisällä?" kysyi kahdeksanvuotias Mirjam. "En mä osaa sanoa niille mitään", sanoin. Pienet tytöt tulivat lohduttamaan... kummallinen tilanne. Sitten menin heidän leikkeihinsä mukaan, siitä tuli mukava olo. Kesken kaiken H tuli pihalle ja käveli luokseni ja kysyi, mitä helvettiä kuvittelin tekeväni. Hävetti ihan kauheasti. Tajusin, ettei minusta vaan ollut miellyttämään häntä. Vasta myöhemmin sain kuulla, mitä H:lle oli tapahtunut joitakin viikkoja aikaisemmin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, kun emme olleet enää nähneet juurikaan toisiamme ja sitten äkisti H tekikin lähestymiseleen nähdessään äitini sporapysäkillä, käveli äidin luo ja käski tämän sanoa terveisiä ja pyytämään minua soittamaan hänelle; hänestä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa. Ei meidän uusi ystävyytemme kyllä kauan kestänyt, mutta pari vuotta kuitenkin. Ja ainakin ymmärsin sitten, miksi hänen oli ollut niin vaikea olla, miksi hänestä tuntui siltä, että lapsuus oli menetetty lopullisesti ja ettei leikkiin voinut palata, ei edes leikillään. Kun aloin opiskella, välimme höltyivät taas ja taisimme molemmat ymmärtää, miten erilaisia asioita odotimme ystävyydeltä ja ystävältä. Se ei kuitenkaan enää tuntunut samalla lailla surulliselta kuin sinä kesänä, siellä terassilla, jossa kiinnityin auringon tuntuun kasvoilla ja ajattelin uhmakkaasti, että vaikka minusta tuntuisi niin pahalta että on kuin kuolisin siihen paikkaan, aurinko kuitenkin paistaa ja tuntuu ihanan lämpimältä ja on kesä ja vaikka kaikki muu vietäisiin, aurinkoa ei noin vain viedäkään... Se oli sen toisen kerran luopumista itsetuntemuksen pohjalta, ensimmäisen kerran me olimme vielä takertuneita kuvaamme ystävyydestä, joka kestäisi kestämistään.

Valo ja lämpö kasvoilla tuo mieleen myös retken kummitätini maapaikkaan, vanhaan pappilaan, jonka hän nai. (Vuosien varrella pappila on käynyt epäilemättä tärkeämmäksi kuin mies tai ainakin niin kävisi minulle. On käynyt jokaisessa suhteessa. Ihmissuhteet ovat minulla aika hauraita verrattuna eläinsuhteisiin tai paikkasuhteisiin: talosuhteisiin, suhteeseen tiettyyn metsikköön ja niin edelleen.) Istuimme siellä kuistilla: mummu, hänen tyttärensä eli tätini, tämän tytär eli serkkuni, ja minä. Oli viileää, mutta terassille ei sentään tuullut. Joimme tädin tekemää kotiviiniä ja keskustelimme elämästä. Olin ehkä kahdeksantoista, ja muistan ajatelleeni, että ehkä vanheneminen ei sittenkään olisi hassumpaa, jos kerran se voi tarkoittaa kuisteja ja viinilaseja. Ajattelin sitä tosiseikkaa, että valo ja lämpö hivelivät noiden toistenkin poskia, vaikka he olivat niin paljon minua vanhempia ja unelmiltaan osittain tunnistamattomia. Se oli myös ensimmäinen myönteinen kosketukseni isän sukuun. Aina ennen olin tavannut ihmiset isän ja äidin kanssa ja heidän hermostuksensa ja vastenmielisyytensä oli päässyt suuntaamaan kokemustani liikaa. (Pitäisi olla laiskempi ottamaan hermostusta vastaan, mutta valitettavasti se ei kuulu hyveisiini. Vielä...)

Hassua tutkia, miten tällainen syömättömyys vaikuttaa rytmiin. Huomaan käyneeni nyt taas illan tullen levolliseksi, olen raskas lojuisa kappale, en ajattele oikeastaan mitään jäsenneltyä. Mielikuvia kohoilee, ja ne liittyvät kaikki jotenkin kiitollisuuteen hyvin pienistä eleistä. Ehkä pientä ärtymystä erästä lehtijuttua kohtaan, joka kutsuu sanaa luottamus jotenkin laimeaksi. Minusta luottamus on aina aivan hurja ele. Ei minun ole helppoa suhtautua luottavaisesti toisiin ihmisiin. Etenkään aivan vieraisiin ihmisiin. Aamulla sen sijaan olin aika vireä eikä aamu sillä lailla paljon eronnutkaan tavallisista aamuista. Ehkä vauhti alkaa nyt vähitellen hidastua. On vaikeaa kuvitella, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat tuntea näin ihan muutenkin: esimerkiksi halua nukkua päiväunet, oikeasti se käy helposti tässä tilassa, tai ärtymystä, kun toinen tivaa, mitä oikein ajattelen, koska en oikein - - ajattele - - mitään - - ja - - senkin - - tavoittaminen - - tapahtuu - - jostakin - - kaukaa-aaaa.

Normaali ymmärtämishaluni ja ahdistukseni asioiden hitaasta lutviutumisesta ovat kadonneet taivaan tuuliin. Tavallaan se ei yllätä: tämähän on keinotekoisesti tuotettuna sama reaktio, joka tapahtui luontaisesti eroprosessin myötä kolmisen vuotta sitten. Silloin en vain saanut ruokaa alas, nyt pidättäydyn vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti. Olen samalla lailla hidastunteinen, vastaanottavainen, melko piittaamaton. Ja utelias!

Enkä oikeastaan lainkaan huolissani siitä, onko huomenna nälkä, vilu ja pahoinvointia. Lauantaina on täysi työpäivä, mutta en oikein osaa olla siitäkään huolissani, koska se on ylihuomenna eli todella todella kaukana syömättömässä ajassa.

Ja jos minulle tulee liian huono olo, voinhan aina keskeyttää paaston. Ei se ole sillä lailla kunniakysymys eikä näyttämisen paikka, uskon enemmän armollisuuteen kuin kuriin.

Suunta ja suunnattomuus

Hassua, miten painopiste vaihtuu. Aivan kuin elämä vaihtaisi jalkaa vessajonossa. (Vessajono kohti hautausmaata... olen ajatellut soittaa sinne firmaan, jonka kautta pääsin haravoimaan hautuumaata viime keväänä ja kertoa, että se oli elämäni ihanin duuni ja jos mahdollista, olisin tarjolla täksikin kevääksi.) (Ei tämä ollut se asia, tuli vaan mieleen tuosta vessajonosta, että jos elämä on vessajono, niin mikä se vessa sitten on...)

Yhdestä kohtaa poistuu suunta ja aukeaa suunnattomuus, vapaus. Ja samalla hetkellä (tuostako se johtuu? tarkoitan: tuostakinko?) tai ainakin saman päivän aikana toisesta kohdin, jossa suunnattomuus on ollut ainoa määre jo ajat, suunnattomuus ja tervetulleeksi toivottaminen, hahmottuu selkeä suunta. Tahto hahmottuu.

Ehkä on niin, että ihminen pystyy tahtomaan vain tietyn verran asioita kerrallaan. Kantamuksen keveänä pitäminen on ehkä siis jopa pakko. Jos jokin syö liikaa voimia, on harkittava tarkoin, kannattaako sitä kantaa matkassaan. Muistan lapsuuden, toisten hämmennyksen kun lahjoitin äkisti heille julisteen, jota jumaloin, tai kirjan, jonka olin juuri maininnut lempikirjakseni ja josta he olivat sanoneet, että se voisi olla kiva lukea. Se vapaus... rakastan sitä vapautta paljon enemmän kuin mitään muuta. Olin lukenut intiaaneista ja heidän esinesuhteestaan ja se kolahti heti. Tietysti olin hieman haikea luovuttuani jostakin mutta liikuskelin väljässä vapauden tunteessani pian liukkaana ja tavoittamattomana. Äiti repi likitulkoon hiukset päästään, kun tavarani yksinkertaisesti katosivat.

Kun sisko syntyi, luovuin tavallaan vanhemmistanikin. He olivat nyt siskon, minun piti vain olla roolimallina, mallintaa pieni aikuinen. Työnsin siskoa vaunuissa ulkona ja istuin hänen kanssaan hiekkalaatikolla ja mietin, pidetäänkö minua ehkä teiniäitinä. Ajatus ahdisti minua suunnattomasti, koska olen aina yhdistänyt äitiyden naiseuteen, jota en tuossa vaiheessa sulattanut lainkaan. (Tiukkaa se tekee vieläkin mutta olen edistynyt huimin harppauksin koska uskallan virkata baskerin rupeamatta samantien sisustamaan kotia verhoin tai muuta semmoista. Mutta koko ajan kun virkkaan, olen paitsi ylpeä uskalluksestani, myös ällöttynyt siitä, miltä näytän ulkoapäin. Jokuhan voisi luulla minua naiseksi... uh.) Tavallaan voisi sanoa, että luovuin lapsuudestanikin. Aloin kaivata vanhempia uudestaan vasta pari vuotta sitten, se kaikki nousi eron myötä pintaan kipeänä ja tunsin olevani kovin yksin maailmassa. Muistin, miten vaikeaa oli soittaa puhelimella Herkkupepulle (niin hän itseään kutsui, lisänimenä; olimme ehkä kuuden tai seitsemän ja meille se taisi tarkoittaa karkkihampaan kolotusta) ja pelätä, ettei hän lähdekään johonkin. Ja äidin sanat, että soita sitten jollekulle toiselle, jos se ei pidä teidän sopimusta. (Oliko jokin sopimus? Onko sen ikäisillä lapsilla viikonpäivät? Minä pidin aina sovituista päivistä kiinni ja Herkkupeppu unohti ne. Tosiasiassa meillä taisi olla sellainen sopimus.) Me kävimme samalla pianonopettajalla, äitimme olivat ystäviä keskenään. Sitten Herkkupepun vanhemmat erosivat ja hänen äitinsä juotti jollekin runoilijalle sampanjaa korkokengästään ja minun äitini istui makuuhuoneessa ja itki, koska ei enää ymmärtänyt mistään mitään ja maailma oli niin karmean vastuuton. Me nyrpistimme nenäämme: kengästä, hyi hitto, hikisestä isosta kengästä! Ei meitä se kiinnostanut, vaan hevoset.

Myöhemmin luovuin hevosista. Ne ovat edelleen kämmenissäni ja unissani. Moni muu ei luopunut, he hankkivat jonkin rasittavan työn voidakseen pitää hevoset. Arvelin, että luopuminen olisi opettavaisempaa ja ainakin jättäisi minulle vapautta ja antaisi tilaisuuden prosessoida asioita. En osaa sanoa, vaikka minua helpottaakin se, ettei kukaan enää voi käskeä minua lyömään hevosta raipalla, kun olen itse toista mieltä siitä, onko se oikea tapa toimia. Hevoset ovat sisälläni siinä määrin, että niistä luopuminen oli enemmän ulkomaailman asia kuin mikään sisäinen muutos.

Viime aikoina olen koettanut luopua filosofiasta, siitä kaikesta roinasta. (Se olisi aika sisäistä, koska ulkoiset merkit sen harrastamisesta ovat lakanneet ikupäiviä sitten.) Mies häiritsee prosessia, hän haluaa lukea Pitoja ja Faidrosta ja keskustella rakkaudesta. Enkä voi sille mitään, että sydämeni vastaa kutsuun ja juovun sanoista. Ehkä joku päivä kippaan Platonit talon paperiroskikseen, jos tämä hänen kiinnostuksensa alkaa ärsyttää liikaa. Olen uupunut siihen, että koetan potkia tikkaita, joiden päällä seison. Parempi viedä samantien tikkaat pois, putoaa matalammalta. Luulen kuitenkin, että itseeni jää tästäkin aina jokin kummallinen juopa, koskapa huomaan keskusteluissa pohtivani usein asioita aika monista eri viitekehyksistä käsin samanaikaisesti, mikä saattaa vähän hämmentää keskustelukumppania.

Tunnistan kovin hyvin sen, mistä Hurina kirjoittaa koko olemisen tavan läpäisynä:

Itse koen jotenkin aivan olennaisena sen, että jos todella opin jonkun asian, oli se sitten etiikkaan tai vaikkapa psykologiaan liittyvää, niin tämä oppi läpäisee koko persoonani ja käyttäytymiseni. Jos ei oppi näy toiminnassa, ei sitä ole kovin syvällisellä tasolla opittukaan. Ehkä vain joitakin hienoja lauseita tai ajatuksia on opittu ulkoa, mutta siinä kaikki.

ja sitten toisaalta kysymyksen, jota Eufemia sivuaa:

Ihanteellinen hyvyys ajaa sekä Agneksen että Estherin surkeaan asemaan; hyvyyden on oltava itsensä vuoksi, ei palkinnon. Lopuksi joku muu tietysti pelastaa ja kaikki päättyy hyvin, mikä on sekä Agnekselle että Estherille valtava yllätys. ... . Minusta on jännittävää tunnistaa vetoavia tarinoita enkä halua kieltää niitä millään tavalla. Haluaisin kuitenkin hahmottaa vetoavien tarinoiden vaikutuksia elämässäni ja suhtautumisessani toisiin – se tuntuu eettisesti tarpeelliselta, hyvältä. Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?

Tässäpä pähkäiltävää... etenkin kuunnellessa platonisten dialogien seireeninlauluja... ehkä seuraavaksi pyydän Vompsulta, että hän voisi lukea ääneen Apologian sillä välin kun tiskaan tai kokkaan, jotta voin vähän kopauttaa itseäni sillä, kuinkas sitten kävikään. (Tämä mainio työnjako pitää avioliiton ihastuttavan sopuisana.)

Tuntuu mukavalta, kun elämä vaihtaa jalkaa. Sekä uusi suunnattomuus että uusi suunta tuntuvat kiinnostavilta.