Hiljaiselämää

Mökillä on hiljaista, kun saavumme. Tikan pehmeä koputus etenee kohti rantaa, toukat eivät raota kaarnan ovea. Järvi peilaa taivasta pelottavan tyynenä. Järviruoko puskee vuoroin kellanvihreitä, vuoroin tummia kaaria levollisesti äilähtelevästä poudasta ja kumpupilvistä. Surina voimistuu mökin nurkalla, mutta se ei kumpua ampiaisten pesästä vaan sadoista kimalaisista, jotka hurmautuvat tuoksuvatukan kukinnasta.

En ole koskaan käynyt täällä näin, ilman Vompsun sukua. Kerran olemme käyneet kolmistaan Vompsun äidin ja Vompsun kanssa, mutta silloinkin puhetta on riittänyt ja radio soinut keittiössä. Nyt on riittävän hiljaista, jotta osaan asettua paikkaan, solahtaa osaksi kesää. Nukahdan ja herään varhain. Ehdin venytellä laiturilla ennen kuin toiset ovat heränneet. Ja ennen kuin vieraat heräävät, olen jo pessyt pyykit. Pyykkääminen on täällä valtavan hauskaa: ensin otetaan edellisillan saunavesien lämminjämiä, sekoitetaan niihin tira mäntysuopaa ja tira astianpesuainetta, rutistellaan kesänväriset vaatteet käsin sankossa laiturilla, alasti tietysti, etteivät puhtaat vaatteet kastu, ja sitten vaatteiden vääntämisen jälkeen ne pulautetaan järveen huuhteluun. Tarvitsee vain istua alasti laiturinreunalla ja vangita hulmuava kankaanretale jalkaterien ja nilkkojen väliin ja ojentaa ja koukistaa polvia.

Vuorikaunokista löytyy kuollut kimalainen. Tien varsi työntää ahomansikkaa. En muista tarkalleen, milloin viimeksi olisin syönyt överit niistä, mutta nyt niin käy.

Ja mukana ovat koirat. Ne juoksevat, touhottavat, ihmettelevät. Joskus ne haukkuvat aaveita. Soutuveneessä kukin niistä käyttäytyy itselleen tyypillisellä tavalla: perunkarvattoman pentu (siskolta lainassa) makaa silmät kiinni ja toivoo olevansa jossain muualla, villakoira asettuu jatkuvasti soutavien käsien ja veneenpuoleisten aironosien tielle eikä näytä yhtään häiriintyvän saamistaan tönäisyistä, saahan se myös huomion ja voi sijoittua kauas pelottavista reunoista, ja vanha viisas rakas Nasu keikkuu etutassut veneen laidalla ja kurkistelee vettä ja lokkeja ja kaikkea niin että melkein keikahtaa laidan ylitse. Niin että jos puhutaan siitä, kumpi voittaisi, karhu vai leijona, lienee oikein vastata, että se on vähintään yhtä paljon persoonallisuus- kuin lajikysymys. Koirat eivät onneksi käsitä olevansa koiria sillä tavalla, että niiden pitäisi noudattaa jotain määrättyä koiramaisuutta tai koiruutta kelvatakseen.

Niin että ei minun tee mieli oikeastaan yhtään mitään muuta kuin toisinaan ruokaa ja sitäkin aika vähän. Toiset juovat aika paljon. Se tuntuu jotenkin hämmentävältä, koska kaikki täällä tuntuu nyt kovin täydelliseltä. Ehkä he eivät hahmota asiaa näin. Tai sitten heidän täydelliseensä kuuluu alkoholi. (Minulle se taitaa olla korostuneesti työkalu. Levottomuuden työkalu.)

Saapuu vieraita, he nukkuvat ja valvovat myöhään. Toisaalta se ei hämmennä koska koiratkaan eivät ymmärrä heräämistä kanssani. En anna näiden kohtien ahdistaa. Mutta jään miettimään, miten toisille syntyy sellainen ajatus, että on itsestäänselvyys herätä eri rytmissä luonnon kanssa, mikäli se sallitaan. Ja jatkuvasti muuntaa tajuisuuttaan, lievästi mutta kuitenkin, jos siihen on mahdollisuus. Se tuntuu niin kummalliselta, koska minusta tuntuu itsestäni taas varsin selkeältä, että selvin päin asiat erottuvat selkeämmin, esteettiset kokemukset ilmestyvät täydempinä ja sisäinen rauha - no, se laskeutuu vain selvinpäin. (Ja tarkoitan nyt myös ei-kahvia ja ei-teetä.) Ja en voi mitään sille, että arvostan tätä rauhallista oloa enemmän. Ja että mikäli se ei tunnu ahdistavalta tai siis jos jokin muu ei ahdista minua, niin mieluiten en ota saunakaljoja tai ruokamaljoja tai muutakaan.

Jotenkin se ei sovi yhteen tämän rauhallisuuden kanssa.

Mistähän moinen kokemus ja näkemys kohoaa? Siitäkö, ettei omalla perheellä ollut mökkiä, jossa olisi opittu tuommoinen mökkikulttuuri? Vai siitä, että molempien isovanhempien miespuolella oli alkoholiongelma, joten heidän mökeillään ei naukkailtu edes saunakaljaa, koska siitähän se putki lähti päälle. (Joitain putkikertoja olen kyllä nähnytkin eivätkä ne toimineet hyvänä mainoksena.) Vai siitä, että omat vanhemmat ovat absolutisteja? Vai siitä, että aina kun oltiin maalla, olin ainoa ikäiseni, toiset olivat vanhempien ikäisiä tai kymmenen vuotta nuorempia, eikä siten syntynyt mitään paheellisia maistelurinkejä, ei, kävelin vain itsekseni ja keräsin kukkia ja palautin mieleen niiden latinankielisiä nimiä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi koska en suostunut äidin kanssa antakaa meidän edes tiskata -leikkiin enkä isän tennisseuraan enkä vanhuksien tanhurinkiin enkä pienten lasten kiljumiseen. Mutta ulkopuolisenakin viihdyin hyvin, etenkin siinä vaiheessa kun oli jo nuorempiakin lapsia, joihin kohdistui vanhempien ihmisten hirviömäinen huomio, jossa huomautellaan näteistä nenistä ja hyvistä naimamahdollisuuksista ulkonäön takia. (No, ainakaan minusta ei tullut sen takia ylpistynyttä; päinvastoin, pyrin verhoutumaan säkkeihin ja tuhkaan ettei minua olisi myyty kauppatavarana naimisiin vastoin omaa tahtoani. Samaa mieltä siis olen siitä, ettei pienille tytöille kannata puhua ripsistä ja nenistä ja hymyistä, syy on vain vähän eri... ei ulkonäkökorostus välttämättä synnytä käsitystä siitä, että siihen pitää korostetusti panostaa; se voi synnyttää myös silmittömän kauhun siitä, ettei ketään kiinnosta kokemus ja sen liike, ainoastaan joku helvetin naimamahdollisuus. Ei ihme, etten luottanut vieraisiin aikuisiin pätkääkään.)

Aamulla on parasta kun muut vielä tahtovat nukkua.

Joskus ohimennen käväisee se ajatus, että pitäisi jaksaa olla seurallisempi, mutta annan sille nopeasti huutia. Pöh. Ei minun tarvitse parantaa naimamahdollisuuksiani tai muuta höttöä. Saan haluta tämän yksityisyyden, tämän hiljaisuuden, nämä omat hetket. Se tuntuu erilaiselta suuntautumiselta, mutta entä sitten. Muistan äkisti tällaisina aamuina, miten paljon tavallaan pidin yksinelämisestä, vaikka toisaalta olinkin pimahtaa siihen. Pidin siitä, miten hiljaa saatoin olla.

Hyvä niin ja hyvä näin. Olen viettänyt niin suuren osan elämääni yksin ja melko yksinäisenäkin, ettei minulla ole kiirettä siihen takaisin. Tulkoon kun on tullakseen. Osaan asettua siihen ehkä jopa luontevammin.

Järvi metelöi kummallisessa rytmissä. Meri ei ääntelisi noin. Mutta samalla tavalla sekin ajaa rantaan muhmua.

Löydän korkean heinän keskeltä siperiankarhunvatukkapensaan, jonka toimme joitain kesiä sitten. Ostin niitä samalla kaksi, toisen palstalle ja toisen tänne. Palstan pensas on valtava rehottaja, joka änkee juuriversoja pitkältä emokasvista. Tämä pensas on kaksi ohutta suikeroa heinän seassa. Suunnittelen heinien ylöskääntämistä ja järvimuhmu-heinäkatteen sommittelua, jotta taimi saisi vahvistua ilman kilpailua.

Tänään tulee lisää vieraita. Se tuntuu hauskalta.

Maanantaina tulee myös tulos siitä, miten kasvatustieteellisen kanssa on käynyt. En osaa ajatella asiaa suuntaan enkä toiseen. Joka tapauksessa olen saanut sen toimituskeikan, jota hainkin. Kai heitä miellytti sitten se, että vakuutin, ettei toivottomia urakoita olekaan. (Se, että ryhtyisin toivottomaksi jonkun firman juhlakirja-historiikin takia, on aika fantastinen skenaario. Ei, ei ja ei kiitos. On niitä parempiakin toivottomuuden aiheita. Kuten vaikka holtiton kulutuskulttuuri.)

Lakaisin saunapolulta enimmät neulaset. Vompsu hämmästyi, miten hyvältä polku nyt tuntuu kulkea. Vaikka hieman häntä ihmetyttää, miten hänen äitinsä suhtautuu moiseen toimeen kun ei täällä kuulemma ole ennen neulasia poisteltu poluilta. Tuleehan niitä lisää, lohdutin.

Nyt lopetan kirjoittamisen (muut nukkuvat) ja menen nautiskelemaan taas yhtä seesteistä, hiljaista aamua. Jokainen aamu tuntuu täydeltä, kimmeltävältä, innostavalta, ihmeelliseltä.

Ei ihmisääntä mistään. Paitsi oma hengitykseni. Mutta annan sen anteeksi saman tien.

Mökkiasiat

Matkustamme erään ystävän mökille viikonlopuksi, ja se synnyttää tiettyjä haasteita. (Ei, en aio ryhtyä jäsentämään niitä ongelmiksi.) Esimerkiksi, jos lauantaille on luvattu rankkasadetta ja viittätoista astetta ja sunnuntaille poutaa ja kolmeakymmentä, mitenhän siihen pitäisi pukeutua? Onko pakko raahia kumisaappaat? (Saamassamme autokyydissä on aika hintsusti tilaa.) Mitä mökeillä oletetaan tehtävän? Pitäisikö ottaa mukaan kynttilöitä, jos tahtoo lukea, vai onko mökillä sähköt? (Olen itse tottunut mökkeilemään sähköttömästi lapsuuteni, ja hämmästyn edelleen, jos jossain mökillä on sähköt. Tai puhelin. Tai etenkin televisio.) Jos siellä on sähköt, kannattaisiko ottaa mukaan läppäri ja mokkula vai pitää nettietäisyyttä? Kuulemma siellä on uuni, eli ainakin voi leipoa, jos metsästä vaikka löytyisi vadelmaa tai mustikkaa. Mutta millä piiras täytetään? Minä en voi syödä maitotuotteita, ja Fauni inhoaa soijajugurttia (tai oikeastaan tarkemmin ilmaistuna kaikkea jugurttia) ja banaania, enkä oikein ymmärrä, millä muullakaan väliaineilla marjat saataisiin kahlittua piirakan sisään. No, ehkä otan mukaan tönän soijavaniljavanukasta, näin ne puoleen hintaan ekokaupassa ja kahmaisin mukaan.

MÖKKIPANIIKKI!

Mökkiasiaan olisi helpompaa suhtautua, jos kokisi itsensä mökkihenkiseksi tai jotain. Mutta ne kaikki mökit, joilla olen käyneet, ovat eronneet toisistaan aika rankasti enkä ole tuntenut kuuluvani maisemaan tai tekemisen tyyliin millään niistä. Lapsuuden kesinä kävin isoäidin ja ukin kanssa erämökillä, jossa ei tosiaankaan ollut sähköjä. Perille piti soutaa järven yli. Ja perillä mukana tuotu vähäinen kylmäsäilytettävä ruoka laitettiin suohon upotettuun maitohinkkiin, joka oli vähän niin kuin jääkaapin korvike. Enimmäkseen syötiin oman maan potaattia ja kaalia ja salaattia ja järvestä nostettua kalaa. Välillä tehtiin lättyjä kuiva-aineksista. Kyitä oli paljon, joten helteessäkin oli mentävä kumpparit jalassa. Ja itikoita oli julmetusti. Kortisonivoidetta piti ottaa mukaan vähintään iso tuubi, jos mieli saada nukuttuakin, hyttyskarkotteista nyt puhumattakaan. Kissan kanssa seurustellessa kävin vähän Kissan ja tämän siskon mökillä, jossa oli kanssa paljon itikoita. Siellä ei oikein ollut mitään järkevää tekemistä, paitsi kerran keväällä, jolloin istutin sinne paljon kukkasipuleita ja -juurakoita, ja kerran syksyllä, kun keräsimme valtavan kasan sieniä. (No, emme me silloinkaan mökissä istuneet, tietenkään.) Kissan vanhemmilla taas oli vanha kyläkoulu, jossa oli kaupunkitason fasiliteetit, enkä oikein onnistunut mieltämään sitä "mökiksi". Siellä saattoi kaivaa kohopenkkejä puutarhaan ja paistaa leivinuunissa ihanan rapeapohjaista pizzaa. Vompsun kanssa olemme käyneet joitakin kertoja hänen äitinsä mökillä, jossa on myös paljon itikoita. (Hmm, itikat näyttävät muodostuvan perusteemaksi, siihen ehkä pitäisi jotenkin varautua? Kortisonivoide ainakin mukaan!) Sielläkin on vaikeaa keksiä tekemistä. (Paitsi häissämme, jossa oli useita kymmeniä ystäviä, disko öisellä nurmella ja niin edelleen.) Saunomisella ja tiskaamisella kun ei voi mitenkään täyttää päivää. Siellä tuntuu ihan hauskalta esimerkiksi tyhjentää huussi kompostiin. Onpahan jotakin.

Oikeastaan mukavimpia mökkejä ovat olleet siirtolapuutarhamökit, joillaisia on muutamilla tuttavillani. Se, että voi ajaa mökille metrolla tai raitiovaunulla, tuntuu luksukselta. Eikä tarvitse kumisaappaita, taatusti. Eikä tarvitse jumittaa. On sen aikaa kun tuntuu kivalta, ja sitten hipsii kotiin.

Mökeillä tunnutaan jostakin syystä soitettavan radiota. Se on kummallista, koska radiosta ei itse voi valita musiikkia samalla tavalla kuin esimerkiksi Spotifysta. Jos aurinko paistaa, radiosta ei tarvitse ärtyä, koska voi mennä ulos, mutta auta armias, jos sataa ja radio sen kun pajattaa. Ei, en ymmärrä radiota, kun kerran voi kuunnella hiljaisuuttakin. Tai sitä en ainakaan ymmärrä, että samat uutiset kuunnellaan monta kertaa päivässä. Ehkä radiota jatkuvasti päällä pitävät eivät kovin aktiivisesti kuuntele ohjelmaa, mutta en itse ollenkaan osaa sulkea korviani enkä keskustella muusta kenenkään kanssa, kun radio pajattaa ja imee huomioni. Ja kun koko valveillaoloaikansa kuuntelee radiota, vaikka yhdenkin päivän... huh!

No, ehkä tuolla ei kuunnella radiota... koetan olla katastrofoimatta! Olen varma, että mökkiviikonlopusta tulee oikein hauska, mutta sana "mökkeily" ei sinänsä herätä minussa myönteisiä mielteitä. Ehkä se johtuu siitäkin, että olen aina mökkeillessäni ollut jonkun toisen vieraana (tai pieni lapsi)? Ehkä jos olisi tuttu paikka, jossa päätöksentekoon ja asioiden järjestämiseen voisi osallistua tasavertaisesti, se olisi ihan toinen juttu?

Toinen kummallinen juttu, johon en ole vielä päässyt sisään, on grillaaminen. Jos oikein muistan, grillaaminen ei ole ollut suosittua Suomessa kovinkaan kauan. Tai ainakaan sitä ei harrastettu suvussani eikä ystävieni perheiden mökeillä silloin, kun olin lapsi. Silloin tyypillinen mökkiruoka tuntui olevan kalakeitto tai kesäkeitto. Nykyään grillaamisesta tuntuu tulleen keskeinen mökkiaktiviteetti. Ei siinä mitään, jos grillattua ruokaa syö kerran viikossa tai jotain, se on ihan hauskaa. Mutta jos sitä pitää syödä päivittäin, se kuulostaa jotenkin kummalta. Aika monet grilliruoat ovat kuitenkin tosi rasvaisia ja suolaisia ja usein puolivalmisteista tehtyjä (vaikka toki puolivalmisteistakin on löydetty kaikkea terveellistä). (Mutta mauiltaan grilliasiat ovat aika tylsiä verrattuna vaikka intialaisiin tai thairuokiin.) Ennen grilliä taisi olla muurinpohjapannuvillitys, sen pyyhkäisemistä yli mökkeilevien ihmisten oli jotenkin opettavaista seurata. Käyttääköhän kukaan enää niitä pannuja muuhun kuin wokkaamiseen? Teininä kiistelin isoäidin kanssa siitä, kumpi oli parempaa, sisällä pannussa paistettu ohukainen vai muurikkaan viskaistu epämääräinen, jättikokoinen ja paljon taikinamaisempi lätty. (Parasta minusta silti on aina ollut grahamjauhoista tehty ohut pannukakku, koska siihen nousee ihania, kuivia ja suuria tissejä, semmoisia kuplia, jotka eivät maistu puhkirasvaisilta niin kuin lätyt.)

Koetan sommitella laukun sisältöä tällaisten mietteiden pörrätessä päässäni. Uida voi alasti, mutta tarvitaan pyyhe ja silkkimakuupussi. Mutta pitäisikö ottaa sateenvarjokin? Goretextakki vie paljon tilaa, onkohan se välttämätön? Ehkä jos kumpparit eivät mahdu, uintikengistä voisi löytyä sadepäivän ratkaisu? (Jalkoihini tehdyt pohjalliset eivät kestä paria tuntia sateessa sandaalein lätistelemistä, mikä on sekä raivostuttavaa että valitettavaa; ikään kuin suomen kesään ei semmoisia patikoita osuisi tuon tuosta.) Niissä jalat kipeytyvät, mutta toisaalta, paljain jaloin liikkuminen vasta kipeää tekeekin, kaikenmaailman kiviä ja oksanpätkiä ja käpyjä on poluilla ja niin edelleen. Eikä kaupungissa ole voinut totuttaa jalkanahkoja moisiin haasteisiin. Entä marjastus? Jos innostuu poimimaan mustikkaa, mitähän sitä tarvitsisi mukaan? Tietysti voisi suoraan poimia minigrip-pusseihin, mutta tuleeko marjoista ihan muhjua matkalla? Luultavasti. Toisaalta, haittaako se? Smoothieta niistä kuitenkin tulee, tai piirakanpäällistä. Onpa hankalaa.

Villakerrasto tarvittaneen kylmäksi päiväksi eli huomiseksi. Kyypakkaus. Ja jos huomenna joudutaan kököttämään sisällä, tarvitaanko kirjoja? Vai keskustelemmeko me kaiken aikaa? Siellä on ainakin viiniä, ja viini ja kirjat sopivat huonosti yhteen. Jälkeenpäin ei nimittäin muista lukemastaan muuta kuin kumman haltioituneen tilan. Onneksi on sauna. Sauna ja viini sopivat myös huonosti yhteen. Hmm. Jaa. No, ehkä viiniä voi ottaa vasta saunan jälkeen. Jos sitä erehtyy nauttimaan ennen saunaa, ei jaksa saunoa tuntikausia. (Ja koska kaikki muu ajatus tekemisestä tuntuu kaukaiselta ja arvelluttavalta, mieluusti saunoisin koko viikonlopun. Saunominen tuntuu niin turvalliselta ja takuuvarmasti ihanalta.)

Naureskelen omalle neuroamiselleni, mutta koetan suhtautua myös myötätuntoisesti. Totta kai mökeille meneminen on vaikeaa, kun ei ole juuri kokemusta moisesta. Ehkä tämä on taas näitä rajakokemuksia, joissa asettautuu tilaan ja kokee jatkuvia vierauden ja epäuskoisuuden aaltoja. Tai sitten ei tule edes ajatelleeksi, mikä voisi olla vaikeaa paikkaan asettumisessa. Ehkä tämä on myös perittyä neuroottisuutta, kuten neuroottisuus omasta vartalosta. Lievempää tämä kyllä on kuin vanhemmillani, jotka suhtautuvat avoimen vihamielisesti mökkeilyyn. (He eivät ole niin kiinnostuneita kasveista ja ötököistä, joten se on aika ymmärrettävää: heille siellä ei ole yksinkertaisesti mitään.) (On muuten kummallista, että vanhempani pitävät kyllä kaupoissa käymisestä; he eivät pidä monestakaan asiasta tässä maailmassa, mutta Itäkeskukseen he menevät mieluusti. Se tuntuu kummalliselta, koska yleensä he suhtautuvat kaikkeen kielteisemmin kuin itse suhtaudun. No - on hyvä, että heillä on ilon aiheita.)

On jännittävää koetella itseään tällä lailla äärirajoilla. Ystävät, joiden luokse mennään mökkeilemään, ovat onneksi ihania. Jotenkin luotan siihen, että kaikki heidän hoteissaan järjestyy kyllä, vaikka pakkaamisessani ei olisi tolkun häivää.

Parin tunnin päästä me hyppäämme jo auton kyytiin, ja viikonloppu mökillä alkaa.