Ruutukaavan ulkopuolella

Olen muuttanut pois kivikaupungista metsän keskelle. No, lähiömetsän, mutta olen nähnyt pihapiirissa korppeja, närhiä, kauriin, rusakoita, kaneja ja ketun. Ihan riittävän metsä minulle heläjävine lintuineen ja tuulta kohisevine mäntyineen.

Vaikka olen kaiken aikaa ollut sitä mieltä, että ihminen elää jatkumossa ympäristön kanssa ja että raja itsen ja muun välillä siirtyy ja alkaa hiipua sitä tarkemmin perattaessa, yllätyn siitä huolimatta tästä, miten terapeuttista tämä kaikki on. Tunnen päivittäin helpotusta siitä, ettei täällä kuulu bussien jyryä aamuviidestä alkaen yhä tihentyvään tahtiin, ettei kenenkään tupakansavu jatkuvasti pumppaudu ilmastoinnin kautta sisään, että voin sujahtaa metsään tarvitsematta kulkea läpi kaluttujen Kalasataman korttelien, joissa on jotain hyvin vihamielistä leveine kulissikatuineen ja purevine viimoineen. En kaipaa erityisemmin edes merta, vaikka pelkäsin kaipaavani.

Tämä on omituinen paikka, jonka äitikin tunnisti heti kyläilemään tullessaan. - Jonkinlainen toisinto talosta, joka on ollut minulle rakkain ja josta välillä edelleen näen unta, isoäidin talosta, tuosta yleisen saunan 1916 rakennetusta kivitalosta. Tässä on erilainen metsä, erilainen pohja, talo on eri vuosikymmeneltä, mutta silti - katto on täsmälleen samanlainen: samanlainen materiaali, samanlainen outo taite katossa, huoneiden mataluus, saman oloiset patterit, suunnilleen samankokoinen talo ja tämäkin hiekkatien päässä niin että kun tulee pimeällä kotiin, viimeiset kymmenet metrit joutuisi haparoimaan huonommalla hämäränäöllä.

Minusta on mahtavaa saada kulkea pimeässä kotiin ja erottaa mäntyjen hahmot ja kohahtelu.

Kaikki ne opetuspaikat, joissa viime vuonna hämmästelin maalaismaisuutta ja joissa havaitsin viihtyväni paremmin kuin Sörnäisissä, tuntuvat nyt vähän kaupunkiretkimäisiltä.

Marraskuu pimenee ja tänne on hyvä vetäytyä. Odotan jo tuntien hellittämistä - vielä tämä ja ensi viikko täyttä aikataulua - ja projektiraportin kirjoittamista enemmän oman aikansa valtiaana. Hämärä kutsuu suruja ja väsymyksiä, kolotuksia kehossa, kaikkea jaksamattomuutta ja tyrmistystä siitä, miten monta vuotta onkaan mennyt hiljaiseläen, mitään olennaista erityisesti oivaltamatta.

Olen tänä syksynä pohtinut paljon kuoleman ja surun kulttuureja, niiden sukulinjaeroja ja vaikeutta kommunikoida näiden erojen ylitse. Joogaopettajien jatkokoulutuksessa seison päälläni ja saan kaularankaan ja lavanseutuun sellaisen kivun, että hengittäminenkin pelottaa. Onneksi kyse on vain lihasjumista, en källännyt hermoa. Lääkäri koetti kieltää minulta tällaiset asennot, mutta kielsihän hän koirankin pitämisen väittäen, etten pysty ulkoilemaan riittävästi. (Nykyään pystyn taas.) On tutkittava asia asialta. Kivun hermokivuksi pelkääminen saa kuitenkin aikaan sen, että suuntaan taas itseni järkevämmin kohti varmemmin turvallisia asioita.

Tuntuu hyvältä saada sanoa ääneen se, mikä on totta: Että elämäni kulkee henkisestä ja logoksesta kohti kehoa, sitoutuu siihen, suorastaan sulloutuu sen sisään. Ja että reitti on mutkikas, koska on vaikeaa antaa itselleen lupa tehdä asioita, joissa on yksinkertaisesti huono ja melkoisen kehitysnäkymätön. Puhun siitä, miten opiskelin hierojaksi, koska kehot kiinnostivat minua, mutta pidin itseäni liian karkeana, osaamattomana ja vieraskielisenä, liian sanallisena, liian kömpelönä, opiskelemaan itse liikettä, saati sitten opettamaan sitä. Pidin sentään itseäni tarpeeksi hyvänä palvelemaan niitä, jotka uskaltautuvat käyttämään kehojaan, ja sekin on jo jotakin. Jos käteni ei olisi hajonnut, olisin edelleen tuossa käsityksessä. En ole muuttunut sen sulavammaksi tai taitavammaksi mutta suhtaudun eri tavalla kömpelyyteeni - suhtaudun siihen vahvuutena.

Koetan suhtautua vahvuutena myös siihen, miten huonosti sitoudun teorioihin, koulukuntiin ja sen sellaisiin. Jotenkin tuntuu siltä, että se puoli on poltettu loppuun yliopisto-opinnoissa ja nuorempana. Silloin tuntui tärkeältä ymmärtää, sitoutua, torjua virheellinen, jalostua, mitä vielä. Tai ainakin yrittää näitä. En oikein osaa kuvata, mitä sitten tapahtui. Kai se oli artefakti, joka syntyi siinä ympäristössä luoviessa. Täällä sitä ei tarvitse.

En tiedä, missä olen tai mitä teen vuoden kuluttua. En lainkaan. Tuntuu, että nyt liikutan niin perusoletuksia, pureksin niitä, että tuloksena voi olla aivan mitä hyvänsä.

Ja päivittäin ulkoilutan tätä kaikkea metsässä. Sukellan metsään eri kohdista, kuljen muinaispolkua pitkin tai lähdelammelle, jonka keskelle joku on hylännyt nojatuolin pehmusteen. Tuntuu, että kanssani kulkee moni muukin mahdoton metsään paennut - isoäiti tarinoineen Inkerinmaalta, ukki ja tämän veli sotakauhuineen, jotka he selvin päin kielsivät mutta joita oli pakko päästä kertaamaan päissään, näiden äiti, jonka suurin unelma oli nuorena tyttönä keittiönverhot, joissa olisi punaherukan kuvia ja joka ei vanhana uskonut enää muuhun Jeesukseen kuin siihen, joka heittää rahanvaihtajien kojut nurin. Joskus metsässä mietin sitäkin, miten laihaksi suhteeni isän sukuun jäi - vaikutelmaksi jäi, että hämäläisessä kyläyhteisössä muhi sellainen juorujen ja kadehtimisen lynkkauspataljoona, ettei heihin kannattanut sotkeentua. Siinä äidin metsiin pakeneva suku on ollut erilainen: heitä ei tunnu kiinnostavan, mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat, jos. Koska ihmiset ovat ajatelleet niin paljon ihan sen perusteella, mistä on kotoisin ja mitä kieltä puhuu äidinkielenään.

Olen miettinyt kuvaa lapsuudesta: isoäiti lukee Solzenitshynin Vankileirien saaristoa ja itkee, ukki on teillään, minä lasken saunan edellisillan tuottoa kirjanpitoa varten koska olen ilmeisesti vastuullinen aikuinen tilanteessa.

Miten nämä ihmiset ovat yhteydessä niihin, jotka poseeraavat alasti saaressa kesäisin, nauravina. Tai siihen, ettei isoäiti pääse äidin häihin, koska hänellä on kallonmurtuma kotona piessyksi tulemisen takia. Tai siihen, miten teininä kannan veistä laukussa kaiken varalta. Koska ei voi koskaan tietää, milloin sitä tarvitaan, milloin tulee musta auto ja vie, se sama musta auto, jonka ääntä he pelkäävät kauan sitten öisin, eikö riitä tulla näännytetyksi, pitääkö tulla kyyditetyksikin. Pelkoni eivät ole rationaalisia ja vie vuosikymmeniä ymmärtää, miten suhtautua luottavaisesti vieraan ihmisen koskettamaksi tulemiseen tai kävellä pimeän metsän läpi ilman koiraa tai veistä. (Tai edes hyräilemistä.)

Tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni ympäristössä ja tilanteessa, aikataulussa, jossa pystyn purkamaan muutenkin kuin tulivuorimaisesti laavaa syösten kaikkea sitä hätää ja kauhua, jonka olen perinyt. Enkä vain minä, tietenkään: se on yhteistä. Mutta on aika harvoja ihmisiä, joiden kanssa olen osannut ottaa asian puheeksi, vaikka tiedän, että kaikilla on samanlaisia taustoja. Jos ei vainoista ja pakolaisuudesta niin ainakin sodasta.

Enkä tiedä, mitä ajatella oikeistopopulismin noususta tai ekokatastrofin oletettua nopeammasta etenemisestä. Ne ovat liian isoja asioita, ehkä ne tekevät helpommaksi puhua noista toisista vaietuista asioista. Koska lopulta, onko muuta tietä ulos, vaikka keskittyminen kuinka kääntyisi sanoista kohti kehon vapinaa?

Kun luen Annie Proulxia, huomaan muuttuneeni yhdessä suhteessa: En enää pystyisi sanomaan, kuten eräs novellien henkilöistä, että mitä tuokin menee noin tolaltaan noin vanhasta asiasta, siitähän on jo vuosikymmeniä. Aiemmin sellainen lausahdus ei olisi tuottanut mitään vaikeuksia. 

Pikku prinssi & Oliver Sacks, säikähdys ja somearkuus

Viime viikkoina on sosiaalisessa mediassa kiertänyt meemi, jota olen katsellut vähän huolestuneesti ja josta moni arvostamani ja pitämäni ihminen on hämmennyksekseni tykännyt. Meemissä sanotaan suurin piirtein, ettei ihminen sydämellä paremmin näe, koska sydän on sisäelin, vaan silmällä.

Olen ollut meemistä hämmentynyt, koska filosofian graduni perustui vahvasti ajattelijoihin, joita ja joiden estetiikkakäsitystä yhdistää optisen näkökäsityksen kyseenalaistaminen: Silmä ei näe eikä silmällä nähdä, ihminen näkee kokonaisena olentona, kaikkiaistisena ja myös itsensä samalla aistivana lähinnä silloin, kun katselee - tarvitaan aktiivisuus. Mitä aktiivisuuteen tulee, oman sydämen syketiheyden monitorointi on tärkeää informaatiota oman kehon kuormituksesta ja virittyneisyydestä ja sikäli minun on vaikeaa hurrata ajatukselle, ettei sydämellä ehkä tietyissä tilanteissa todellakin näkisi jopa paremmin kuin silmällä.

Onnistuin säätelemään hämmennystäni vakuuttamalla itselleni, että varmasti he ajattelivat vastustavansa jotain ihan muuta pikemminkin kuin kannattavansa optista näkemiskäsitystä. (Olkinukkeja en tahdo alkaa rakentaa.) Mutta mitä? Metaforista puhetapaa? Sentimentaalisuutta? Epätieteellisyyttä tai tiedevastaisuutta? - Mutta ei ole kovin tieteellistä sekään, että väittää näkemisen tapahtuvan silmällä. Sekä sydän että silmä tarvitaan näkemiseen - tai niitä korvaavat kapistukset, keinosilmä, keinosydän. Ja hermoverkko, joka käskyttää silmämunaa liikuttavia lihaksia, tulkitsee, etsii. Ehkä tässä on kaikuja myös olemisen/tekemisen ja interoseption/eksteroseption arvottamisesta kulttuurissamme? En oikein ymmärtänyt, mikä jutussa oli niin hauskaa ja jokin siinä ahdisti kovasti. Arvelin lukevani lauseen ihan toisin kuin muut ja tunsin yksinäisyyttä ja äkisti, pitkästä aikaa myös sitä tuntua, etten saisi ajatella kuten ajattelen, lukea kuten luen, ymmärtää kuten ymmärrän. Valitse taistelusi, älä nyt kysy mitään, ettei sinun ajatella vittuilevan, hoin itselleni ja sain kuin sainkin käsiteltyä jotenkin syvän ja lamauttavan surun meemistä kysymättä tai kommentoimatta mitään. (Tämä suru! Voisinko mieluummin nauraa tai pyytää apua? Jotenkin tässä kohdin en osannut. Tulen surulliseksi vaikka mistä hassuista asioista, niin se vaan on, ja olkoon. Onneksi en lamaannu pitkiksi ajoiksi.)

Nyt kun olen lukenut - ihan sattumalta - Oliver Sacksin näköaistimista ja sen pulmia käsittelevää kirjaa "Kirjailija joka kadotti kirjaimet", muistin äkisti jo unholaan painuneen meemin. Palasin kokemaani hämmennykseen ja ajattelin, että tätä kirjaahan täytyy suositella somessa, jos vaikka jotakuta kiinnostaa näkemisen tematiikka psykologian ja neurofysiologian kannalta. Kirja on aivan fantastinen - tällaista tekee hyvää lukea, jotta osaa arvostaa arkista! (Ja myös hahmottaa itseään; luulen löytäneeni uuden hypoteesin siihen, miksi varoituksetta sattuvat vammani tuntuvat osuvan systemaattisesti vasempaan puoleeni, miksi lapsena juoksin ovenkarmeihin, kolhin itseni ja miksi nykyäänkin kehoni puoliskojen välillä vallitsee niin voimakkaasti erilainen jännitys; ehkäpä jännityksen epäsymmetriassa kyse ei olekaan aiemman hypoteesin mukaisesti ratsastusonnettomuudesta, johon jouduin teininä ja jonka jälkeen en saanut minkäänlaista fysioterapiaa vaan lievästä epäsymmetriasta ääreisnäössä - sen huomaa selvästi, kun kohdistaa siihen tarkkaavaisuutensa; olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon epäsymmetrian syy vai seuraus se toiminnallisuuden ja koordinaation epäsymmetria jollainen jossain määrin toki meillä kaikilla taitaa olla, minulla ehkä vain keskimääräistä vahvempana.)

Sacksin tapaan kirjassa on potilaskertomuksia, jotka avaavat silmät/sydämen (kukin poimikoon luentaansa provosoimattomamman) sille, millaista on elää maailmassa, jossa ei tunnista kollegoitaan, jossa ei ole olemassa mitään kasvojen toisella puolen, jossa kadottaa äkisti kyvyn lukea ja niin edelleen - tai millaista on saada silmämelanooma ja menettää stereonäkö tai saada sellainen ensimmäistä kertaa viisikymppisenä. Näkemisen probleemien sivujuonteena kulkevat kysymykset mielikuvien luonteesta, erilaisista ratkaisuista samantyyppiseen tilanteeseen, ylipäänsä siitä, miten erilaisissa maailmankaikkeuksissa elämme ja miten kummallista on, että meillä on kuitenkin kieli, jolla voidaan edes jotenkin viestiä tuota liki läpivierasta, omasta elämismaailmasta poikkeavaa toismaailmaa. Tapaa ihmisiä, jotka näkevät kielellään tai ihollaan. Sokeita, jotka käyttelevät visuaalisia mielikuvia niin taitavasti, ettei ympäristö meinaa tajuta heidän silmiensä todella vaurioituneen niin etteivät he (optisessa mielessä) näe.

(Näitä tarinoita lukiessani mietin jo edesmennyttä Lohi-kissaa, joka sopeutui sokeuteensa niin hyvin, että meitä ihmisiä hirvitti katsella sen huoletonta hyppelyä kaapilta toiselle pään korkeudella. Meiltähän meni tosiaan aika kauan tajuta, että Lohi oli sokeutunut. Millainenhan sen maailma lopun aikoina oli? Ainakin se kehräsi ja lauloi ja rakasti ja jopa loikki ihan entiseen malliin.)

Kuten aina Sacksia luettuaan, tuntee myös hetken aikaa, miten turhaa on pelätä onnettomuuksia ja sairauksia, sillä keho on mittamattoman neuvokas ja kriisin jälkeen sopeutuu vaikka millaisiin asioihin jollain tavalla - ja että tuohon tapaan voi itse vaikuttaa, että potiluus ja vammautuminen ei ole passiivista jonkin annetun nieleksimistä vaan aktiivista kohti toisia, kohti maailmaa hapuilemista, joka tuottaa usein jotain ainutkertaista ja ainutlaatuista - oikeastaan aika oletettavasti, koska kokemukset ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Ajatella, että moni ihmisistä, joiden menetystä ajattelee kauheaksi ja vaikeaksi, kokeekin itse asiassa saaneensa kallisarvoisen lahjan - jotain aivan uutta, jotain mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jonkin vanhan loppu voi tosiaan olla jonkin uuden alku. (Vaikka pitäisihän tämä keski-ikäisenä kai jo tietää?) (Ja toki on myös niitä, jotka eivät löydäkään enää voimaa kurkottaa maailmaan.)

Tulen valtavan iloiseksi lukiessani ja hetken uskon taas pystyväni pelosta jähmettymisen sijaan (fight ainakin onnistuu minulta huomattavasti freezea ja flightia huonommin) myös käyttämään befriendiä. Entä jos suosittelisinkin kirjaa? Mutta jätän sen suosittelematta sosiaalisessa mediassa. (En jotenkin miellä blogia someksi, tämä on hitaampi ja turvallisempi paikka.)

En tiedä, some on vaan niin ylikuumennut alusta aina välillä ja olen huomannut, että silloin, jos olen iloinen ja toiveikas, siitä saatetaan suuttua tai siihen saatetaan suhtautua ivallisemmin tai ärtyneemmin kuin siihen, että olen lannistunut tai varovainen. En oikeastaan edes tiedä, haluanko ymmärtää tätä ilmiötä - panen sen vain merkille. Ehkä sitä iloisena ja toiveikkaana on varomattomampi, ja sitten vahingossa talloo varpaita. Ja saa aikaan reaktion, säikähtää, vetäytyy, jähmettyy. Näin kävi taas pari päivää sitten aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, jolle koetin suositella erästä hyväksi kokemaani harjoitusta. Ihminen oli itse kirjoittanut railakkaasti ja iloisesti ja nimenomaisesti pyysi ehdotuksia, joten vastasin samaan sävyyn ajatellen, että tästä voisi olla hänelle oikeasti hyötyä. Vastaus ehdotukseeni oli pilkallinen. Luin tekstit monta kertaa läpi mutten oikein tajunnut, mikä meni pieleen. Ehkä se, ettei hän ymmärtänyt yhtä termiäni, jota olin naiiviuttani kuvitellut yleiskieliseksi?  En osannut kuin pyytää anteeksi säikähtäneenä ja pyytää, ettei hän sekoittaisi kirjoitustyylini kelvottomuutta itse suositellun harjoituksen mielikuvaan. Se instantpilkallisuus vastareaktiona johonkin yksityiskohtaan, jota ei ymmärrä, jos nyt siitä oli kyse eikä jostain ihan muusta, on kyllä aika jännä reaktio. Taidan olla sillä tavalla reagointiin itse vähäsen liian utelias ja surualtis. Jargonahdistusta on minussa vaikeaa saada aikaan vaikka selvästi - kuten tämä meemiasiakin osoittaa - osaan oikein hyvin ahdistua siitä, etten ymmärrä, mikä arvostamiani ihmisiä viehättää jutussa, jota en osaa itse pitää hyvänä. Tavallaan jargonahdistumattomuus on hyvä piirre oppimisen kannalta mutta tekee minusta kehnon kirjoittajan ja ehkä myös kehnon liikunta-alan ammattilaisen. No, ei se mitään. Saan olla kehno. Pyydän anteeksi ja yritän uudestaan. Ja välillä, kuten nyt, olen niin silmät pyöreinä ihmisistä, etten sitten uskallakaan kirjoittaa someen. Jään vain miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki voi olla niin vaikeaa.

Onneksi ilo ei koskaan piiloudu pitkäksi aikaa. Ja onneksi kirjoitan edelleen asioista, jotka minua pelottavat, koska vielä enemmän minua suoraan sanottuna pelottaa se tilanne, jos en uskalla kirjoittaa niistä asioista, kirjoittaa tai puhua. Jos vain nielen sen kaiken ja rakennan ympärille paksumman ja paksumman muurin kunnes en saa enää henkeä lainkaan.