Eksoottisesta

Joskus herää tajuten jotain olennaista, tai ainakin olennaiselta tuntuvaa. Nyt käy taas näin. 

Mutta tajuaako jotain olennaista, vai kertaako vain jotain vanhaa? Vaikeaa sanoa. 

Joka tapauksessa: On ihminen, jota olen ikävöinyt joskus. Aiemmin näimme jatkuvasti, vähintään viikottain, ja jaoimme ties mitä asioita. Sitä ikään kuin oli toisen perheen jäsen naimakaupan kautta ja sitä kautta pääsi näkemään toisenlaista todellisuutta vilauksen. Ja näemmä, edelleen, prosessoi sitä, mikä siinä oli erilaista. 

Nyt herään oivallukseen, että näin hänet itkemässä ainoastaan silloin kun jollekulle toiselle tapahtui tai oli tapahtunut jotain pelottavaa. Kuolema, raiskaus, vakava sairastuminen, ero pitkästä suhteesta. Kaikkea tuollaista, mikä uhkaa murtaa ihmisen. (Tai ainakin vie kesannoimaan määräämättömäksi ajanjaksoksi. Joskus mietin, kesannoiko tiettyjä tapahtumia lopun ikäänsä.) Herään tajuamaan, etten nähnyt hänen kertaakaan parkuvan sitä, miten hän vihaa itseään, miten hänen kuuluisi kuolla, miten kauhea hänen osansa, miten joku on loukannut häntä tai miten hän on loukannut jotakuta toista. Minulle, se sanottakoon, tällainen hyvin säädellyn naisen malli oli täysin vieras. Niin vieras ja eksoottinen, että näemmä voi aivan helposti kulua liki pari vuosikymmentä tajuta, ettei tajunnut jonkun tekevän niin. En kuullut koskaan hänen sanovan, että hän joutaisi kuolla, tai että muiden mielestä hän joutaisi kuolla. En, vaikka hän oli välillä sairauslomallakin. Sellainen ei tarkoittanut hänelle kuolemantuomiota. 

Makaan sängyssä, kääntyilen. Käyn läpi yksityiskohtaisesti niitä aikuisia, jotka tunsin lapsena. Kyllä. Kukaan heistä ei itkenyt tuolla tavalla kuin tämä ihminen. 

Enkä nyt tarkoita, että kuvittelisin, etteikö tällä ihmisellä olisi elämässään vaikeaa tai etteikö hän joskus olisi tuommoisiakin ajatellut. Ei, se ei ole lainkaan se, mitä oletan. Totta kai kaikilla on hankalaa. Ei kukaan tule tänne osaansa valmiiksi harjoitelleena. Tarkoitan tätä: sekin on jo aika tavalla, ettei kippaa sitä hankaluuttaan kenen tahansa vastaantulijan niskaan dramaattisesti itseään yhä lisää kiihdyttäen. Omien lastensa, naapurinsa, työkaverinsa. Mikäli mistään mitään tiedän - ja elimme aika lähekkäin - niin hän ei tehnyt siten. (Ja ehkä sen peilikuvana, seurauksena, oli sitten kaikenlaisia tapaamisia ja menoja, ylioppilasjuhlia joka kevät ja sen sellaista, kaikkea semmoista, mitä en ollut ihmisten tiennyt tekevänkään, hyväntuulisia menoja joita ei edeltänyt itseviha, halu leikellä omia läskejä, itkeskely ja toisten syyttely, valtava kiihtymys ja kaikesta ison numeron tekeminen.)

Tämän ihmisen järkyttynyt tunnereaktio, yhdessä Kalifornian-naisen tunnereaktion kanssa heidän kuullessaan jostain läheisilleni tapahtuneesta, oli se, mikä havahdutti minut itseni siihen, että jotkut tapahtumat menneisyydessäni olivat sellaisia, että niitä sai surra. Tarkoitan tätä: minähän siinä kerroin tapahtuneesta. Molemmat näistä ihmisistä purskahtivat itkuun ja huomasin äkisti lohduttavani jotakuta toista sellaisesta, mistä ehkä jossain toisessa tilanteessa, kirjallisuudessa esimerkiksi, olisi voinut kuvitella toisen lohduttavan minua. Minähän niiden asioiden kanssa kasvoin,  niiden normaaliuden kanssa, mistään muusta mitään tietämättä. Molemmat itkuun purskahtamiset olivat niin outoja, samoin sanat, että toinen on niin pahoillaan. Pahoillaan mistä? Olin ymmälläni mutta vähitellen näiden reaktioiden myötä, niitä miettiessäni, vyyhti alkoi purkautua ja itkin ensimmäistä kertaa jotain sattunutta. 

Ehkä se kaikki juontaa juurensa siihen, mitä eilen tapahtui. Kaikki meni pieleen, siltä tuntui. Tietenkään kaikki ei mennyt pieleen. En esimerkiksi saanut sydänkohtausta, kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, eronnut tai edes riidellyt. Kissat rumisivat toisiaan takaa ajaen, mutta niinhän ne tekevät joka päivä eikä se minua itkettänyt. Olin nukkunut tosi huonosti, pää oli täynnä lasinsirpaleita, maisema harotti, valot porautuivat silmiin pintojen selkiyttämisen sijaan. Mokasin kurpitsan kypsentämisen, unohdin painaa yhtä nappia. Lähdin kävelemään koiran kanssa mutta kakkahätä ajoi meidät takaisin kotiin. (Minun kakkahätäni, ei koiran.) Ja jouduimme lähtemään uudestaan. Aika ennen töihin lähtöä oli kortilla eikä uuni ollutkaan alkanut kypsentää kurpitsaa. Paniikissa heitin kurpitsan uunista jääkaappiin ja aloin etsiä kattilaa pastan keittääkseni. Kattila oli lattialla likaisena, ja kun koetin tiskata sitä täydessä tiskialtaassa, se lipsahti kädestäni ja kippasi kuumat saippuavedet päälleni. Tässä vaiheessa aloin itkeä. 

Tämä on se naisen malli, johon olen kasvanut, ei itsensä kannatteleminen.

Ja vaikka olen nykyään kohtuu hyvin säädelty, ainakin jos vertaa tilanteeseen joskus ennen, välillä itken lohduttomasti hetken, niin kuin nytkin. Vompsu ehti huomata, että romahdin, ja sitten tunsin syyllisyyttä, että hän huomasi. No, turistin nenän tyhjäksi kyynelistä, vaihdoin kuivaa päälle ja palasin keittämään pastat, kauhoin ne naamaan ja kaahasin pyörällä lumimaiseman läpi asemalle ja ehdin juuri ja juuri työjunaan. Työ palkitsi, kuten se tekee, takaisin palatessani ihmettelin enää, miten minulla olikin niin kurja olo. 

Luulen, että se johtuu isommassa kuvassa siitä, että salaojaremontti loppui. (Ja pienemmässä mittakaavassa siitä, että nukuin edellisyön surkeasti. Väsymys, se tiedetään, vie emootioita hankalaan suuntaan, ja loogistahan se on: emootiot ovat informaatiota omien voimavarojen ja tilanteen vaatimusten suhteesta.) Kaikki siihen liittyvä jännitys on edelleen läsnä kehossa. Kaikki se meteli ja hiekka, kaivinkoneiden vilkkuvat valot. Ja koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni siinä tutussa, osaan purkaa vasta, kun vaara on ohi. Niin kauan kuin jännite pysyy yllä, en rentoudu sen vertaa, että saisin itkettyä. Siinä olen erilainen kuin kasvuympäristöni. En itke ennen jännittävään lähtemistä, lähden hyvillä mielin mutta jo pian ylivirityn niin, että jälkikäteen, rentoutuessa, itken ja tärisen vähän. En pidä sitä mitenkään vaarallisena mutta kieltämättä olen vanhetessani koettanut opetella sitä, että rallaamisen ja jälkikäteen itkun sijaan voikin levätä. Että on ihan sallittua pitää vireystilaa semmoisessa tasossa, ettei tarvitse romahdella tuon tuosta. Useimmiten onnistun siinä erinomaisesti, eilen en. Ehkä syynä oli mennyt remontti, vihaamani talvi ja lumi ja samaan aikaan niiden kanssa alkavat kuukautiset, joiden aikana kai haluaisin levätä enemmän kuin mikään tässä maailmassa voi lepoa antaa. Naiskehollistenhan halutaan olettaa olevan samalla tavalla kuin miestenkin tasaisen luotettavasti työkuntoisia. (Ei minulla ole kipuja, kyse ei ole siitä, eikä tätä ollut nuorempana, mutta nyt on: tarvitsisin pitkiä päiväunia joka päivä kuukautisten tullen, muuten olen niin väsynyt, että minut voi miltei puhaltaa kumoon, ja jos en saa levätä, saan herkästi migreenin.)

Ja sitten tämä tyyni, ystävällinen ihminen nousee mieleeni unessa. Se, että äkisti tajuan, etten koskaan nähnyt häntä raivoitkussa, itseinhoitkussa, uhmaitkussa, vaikka olimme niin lähekkäin, että kaikista muista niin lähellä olleista olen senkin puolen nähnyt, useimmiten hyvin nopeasti. Ja muistan taas senkin, miten hän itki kuullessaan jostain läheisilleni sattuneesta tai erostani. Ja miten Kalifornian-nainen itki kuullessaan tapahtumasta, joka muutti perinpohjin perheeni arjen kun olin lapsi. Ja miten tajusin, siinä kohdin, miten paljon olin koettanut korjata kaikkea sellaista, joka ei ehkä ole kenenkään korjattavissa, tai ei ainakaan keskenkasvuisen lapsen korjattavissa. Kun apua ei ole, on opittava selviämään itse, tekemään itse. Se on myös läheisteni tarina, vaikkakin traumat ovat jokaisella olleet hieman omanlaisensa. Kummallista - tästä olen ennenkin kirjoittanut - koko asiassa on se, että jostain syystä minun päälleni ei ole pudonnut mitään kirousta, vaikka kaikkien läheisteni päälle on. Tunsin siitä monta vuotta hyvin pistävää syyllisyyttä, koska tokihan on niin, etten ole yhtään sen parempi kuin hekään, ja en yksinkertaisesti tiennyt ketään, jolle ei ole sattunut mitään kamalaa, paitsi itseni, ja se sai miettimään, olenko elossa lainkaan, tunnenko mitään, saanko olla olemassa. (Muistaakseni tämä kerrottu syyllisyys oli se, joka sai tämän ihmisen itkemään.) 

Herään mielikuvaan, sen eksoottisuuteen, ja sitten jään miettimään: niin, kuinkahan tavallista on, ettei ihmisellä ole niin syvää trauman haavaa, että se pirskottaa myrkkyään kaikkialle hänen ympärillään? Kaikilla on varmasti omat loukaantumisensa, kauhunsa ja häpeänsä, mutta kuinka monella ne ovat kuitenkin sen kokoiset, että ne pystyy käsittelemään kiskomatta toisia niiden pyörteeseen? Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin vanhemmilleni katkera jostain. Ei enää, ei tällä hetkellä. Minusta he ovat ihmeen lämpimiä ja toimivia siihen nähden, mitä kaikkea he ovat joutuneet aivan ensimetreiltään lähtien kokemaan. He ovat tietoisesti koettaneet katkoa tietyt ylisukupolviset käyttäytymismallit. Jo se, että niin koettaa tehdä, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Mutta tottahan heidän lähtökohtansa ovat olleet aivan järkyttävät, molemmilla omalla tavallaan, eikä ole ollut ketään, joka olisi voinut mallintaa parempaa säätelyä, ja siten vaikka jotkut selvästi erottuvat traumoittavat käytännöt onkin onnistuttu katkaisemaan, esimerkiksi alkoholismi, siitä ei pääse mihinkään, että ne traumoittavassa ympäristössä opitut käyttäytymismallit ovat ne ainoat, joita heillä on ollut antaa eteenpäin. 

Kuten vaikkapa se, että kun tapahtuu jotain järkyttävää, joku kuolee tai sairastuu, sota syttyy, kyyneltäkään ei herahda - sellainen se maailma on, minkäs teet, turha sitä on suremaan jäädä. Mutta annas jos meinaa olla myöhästymässä jostain tai ei mahdukaan siihen mekkoon, jonka ajatteli pukea päälleen hermostuttavaan kohtaamiseen. Tai lapsi, tuo järkyttävä emootioiden liikkeelle kopistelija, vetäisee riitatilanteessa siitä narusta, josta tietää saavansa aikaan romahdusreaktion. Minä olen se lapsi, olin tuossa taitava. Vaikka ei se paljon vaatinut, oli niin ilmeistä, mikä kaikki riitti romahduttamaan. Näiden tapausten vuoksi en usko ihmisen hyvyyteen. Koska kyllä minä halusin heille yleisesti ottaen hyvää, tietysti, mutta riitatilanteessa, kerran toisensa jälkeen, kiskaisin siitä hätäjarrusta. Ehkä saadakseni tilanteen pysähtymään, ehkä päästäkseni huoneeseeni rauhoittumaan. Silläkin uhalla, että itkin siellä lohduttomasti pitkään ja kaduin tapahtunutta. Mutta, ja tätä ei käy kiertäminen: myös koska olin vihainen, uhmakas ja tiesin aivan tarkasti, mihin kohtaan viattoman oloisesti tipautettu pisara romauttaa korttitalon. Minuun meni joku piru, kuvaa äitini tätä puoltaan joskus puhelimessa puhuessamme. Yksi tapailemistani ihmisistä kauan sitten kuvasi tätä demonien haltuun joutumiseksi. Se on varmasti jollain tavalla mukavampi näkökulma kuin se, mistä itse pidän kiinni: minussa on semmoinenkin puoli, eikä se ole minkään yliluonnollisen viettelystä vaan jotain, joka on ihmisessä, tuossa manipulatiivisessa ja valtaa ja kontrollia hamuavassa kädellisessä. Minussa on se puoli, ja oletettavasti kaikissa muissakin. Venytä riittävästi, ja kuminauha räpsähtää ritsana takaisin venyttävään käteen. Niin: olen paha, roistomainen. Sellaista se on. Kun olin nuorempi, tuntui väärältä, ettei juuri minulle ollut tapahtunut mitään kamalaa, kun kuitenkin hahmotin tuon oman pahuuteni selkeämmin kuin muiden vastaavan. Myöhemmin kun luin sosiaalipsykologiassa oikeudenmukaisen maailman harhasta, totesin, että olin elätellyt siitä synkeää versiota, ja vaikka tuo tuntu välillä edelleen iskee, minulla on sille nimi, ja se auttaa jo paljon. 

Mutta eksoottisesta, palaan tähän. Rauhallisuuteen, ystävällisyyteen. Siinä perheessä minua hämmensi se, miten heidän kodissaan tuntui olevan vain sellaisia asioita, joita he arvostivat itse. Ei mitään, mitä "kuului" olla. Sohvakalustoa ei uusittu tuon tuosta, eikä verhoja. Kirjahyllyn kirjat oli oikeasti luettu. Joululahjoja ostettiin ajatuksen kanssa, huomaavaisesti, havainnoiden saajaa, ei kaoottisesti jotain  säkkikaupalla kaataen. Ihmisistä puhuttiin mukavaan sävyyn (paitsi niistä jotka kävivät terapiassa, heitä paheksuttiin, ja tämähän se säikäytti minut äärimmilleen, koska ajattelin, että jos he tietäisivät, miten hulluja ajatuksia minulla välillä on, he eivät enää puhuisi minulle ikinä). Koskaan kukaan ei huutanut minulle, että on minun syytäni että x, y ja z. 

Se, mitä oivallan herätessäni, on ehkä tämä: olin siellä heidän vieraanaan kuin meidän Zenonimme täällä. Zenon, jonka korvasta on purtu pala ja jota toiset kissat ovat kiusanneet kaduilla niin kovasti, että se päätettiin loukuttaa ja etsiä sille koti. Täällä Zenonia ei kiusata eikä jahdata. Se saisi maata ihan millä vaan pieluksella valitsee maata. Se saa vain hellyyttä ja ihailua ja silittyksiä silloin kun itse päättää lähestyä. Enimmäkseen se ei päätä. Se mulkoilee epäluuloisesti, haistelee ilmaa ja tekee merkkauspissoja milloin villavilttiini, milloin sohvaan. Välillä se antaa silittää ja tulee hieraisemaan päätään jalkaani ja kaksi kertaa se on paljastanut vatsansakin. Mutta aina vain hetkeksi. Se on hyvin erilainen kuin Laguuna, joka pitää itsestään selvänä, että tämä on sen koti ja että se saa tulla ottamaan ruokaa vaikka minunkin lautaseltani jos sitä sattuu huvittamaan. Laguunakin tulee itse kun sitä huvittaa, mutta se tulee rentona ja omanarvontuntoisena, Zenon on kaiken aikaa varuillaan. Varuillaan, uhmakas, herkästi pakeneva ja panikoiva. Laguuna luottaa siihenkin, että saa ruokaa, mutta Zenon huutaa joka kerta ruoan nähdessään kuin pää irtoaisi. 

Kirjoitan nyt ajasta kauan sitten, ajasta ennen Veloenaa. Tajuan yöllä, kuinka Zenonin-kaltainen olin silloin. Varma siitä, että kohta joku suuttuu ja rankaisee. Valmiina puolustautumaan, puremaan, sähisemään. Tai todennäköisemmin: luikkimaan karkuun ja piilottelemaan näkymättömissä. 

Ja muistan äkisti, miten siistiä siellä oli. Jopa ulkoinen ympäristö näytti muulta kuin kaoottiselta. Koetin kovasti vaikuttaa joltain muulta kuin siltä mustalta aukolta, joka olin. Koetin olla kirjahyllyn jatkopala, kastelukannu, sievä lasilumihiutale. Ymmärtämättä laisinkaan, että kyllähän heille täytyi olla aivan selvää, miten peloissani olin aivan kaikesta. (Tietenkään en voinut silloin sitä ymmärtää, koska en ollut itse selvillä siitä, miten peloissani olin aivan kaikesta. Se oivallus tuli, kuten oivallukset tapaavat tulla, tukevasti jälkijunassa.) 

En koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole päässyt vierailemaan tuollaisessa eksoottisessa, ja se saa ajattelemaan, että ehkä sellainen on hyvin harvinaista, sellainen ympäristö. Toisaalta, huomaan nyt aamun tullen, olen ollut nuorena naisena kaikkea muuta kuin luotettava havainnoija, koska en ole osannut säädellä sitäkään vähää kuin nyt, en ole edes tunnistanut emootioitani ennen kuin vuosien viiveellä, joten sen sijaan, että olisin kokenut ne emootioinani, olen kokenut ne ympäristöjen ja tilanteiden piirteinä ja sävyinä, omituisina ristiriitoina. Tänne on aina mukavaa tulla, rakastan katsella näitä kirjoja ja kasveja, mutta miksi maha on täällä aina kipeä? Eikö noita muita todellakaan väsytä, mehän olemme jutelleet jo monta tuntia? Miten heillä voi olla mielipiteitä ihan kaikesta ja miten kukaan ei ole vielä huutanut kellekään vihaisesti? Saanko jo mennä makaamaan pimeään huoneeseen ilman sanoja, hengittämään ja rauhoittumaan, silittää kissaa? Voi luoja tuo komuutti on tyylikäs, puhukaa vaan niistä ihmisistä, joita en tunne, katselen tätä komuuttia, muutun komuutin yksityiskohdiksi. Ihan varmasti osaan olla osa tätä joukkoa, ihan varmasti osaan. Turpa kiinni vaan, hymyile. 

Mitä oikeastaan muistan, mikä on unen ripettä? Elämä on lyhyt, välillä itkettää. 

Ja toisten elämistä tietää hirvittävän vähän. Sen sentään voi tietää, että on joskus ollut pitkään ja säännöllisesti sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka ei ole kertaakaan protestoinut, uhmannut, sanonut ilkeästi tai terävästi, romahtanut itseinhossaan. Ei minun nähteni, ei vuosien aikana. Semmoinen on hurjan harvinaista ja toivoisin voivani sanoa, että siitä kaikesta tuli minulle turvallinen ja luottavainen olo. Mutta ei niin kuitenkaan käynyt. 

Ja silti, sekin jo riittää eksoottiseen. 

Ei leimaa

Joskus jonkun selittäessä uusia oivalluksiaan ei oikein tiedä, miten asian luokittelisi. Siis automaattisesti. Normaalisti se tapahtuu jokseenkin automaattisesti ja sitten tuota leimaa käy kyseenalaistamaan, kauhduttamaan, sille naureskelee. Ja nyt: hämmästyy vain niin että on pudota takamuksilleen, ja jälkikäteen ei oikein osaa sanoa, onko tapahtunut ehkä söpöä, vai traagista, vai koomista, vai ehkä kaikkia näitä yhtä aikaa. Ehkä kaikkia näitä yhtä aikaa. 

Äiti on hankkinut kirjastokortin. Hänellä on ollut semmoinen viimeksi kai joskus lapsena, ennen pojista kiinnostumista. Sitten kortit ja kirjat ovat jääneet. Nyt hän on innostunut uudestaan ajatuksesta. Ei siihen mennytkään kuin kuutisenkymmentä vuotta. Äiti selittää puhelimessa minulle tohkeissaan, mitä kaikkia palveluita kirjastossa on, ihan ilmaiseksi. Esimerkiksi digineuvontaa, ilmaiseksi, kun kauppakeskuksen kännykkäkaupassa ottavat aika ison summan tunnilta, ja niitä samoja asioita on pitänyt kuitenkin käydä sieltä kysymässä useampiakin kertoja. (En kestäisi olla kaupallisen toimijan digineuvoja, jos en saisi sanoa asiakkaille, että kirjastosta saisit tätä ilmaiseksi, ja tietenkään en saisi sanoa. Kun olin kirjoja myyvässä yrityksessä eräs joulunalus, sielläkään ei saanut sanoa klassikkokirjaa haeskelevalle, että loppuumyytyjä painoksia löytyy kyllä erinomaisesti kirjastoista ja antikvariaateista.) Ennen pandemiaa me olimme digineuvojat, mutta nyt, muutettuamme vanhempieni (tai oikeammin isäni, mutta koska isä hallinnoi perheen autoa, isän sana on se, joka painaa) sanojen mukaan Inariin, meistä ei ole enää samalla tavalla arjen sujuvoittajiksi. 

Äiti todella näkee tarpeelliseksi selittää minulle kirjaston perusideaa. Sitten hän hehkuttaa, miten tärkeitä palvelut saattavat olla niille, joilla ei ole rahaa. En tiedä oikein, mitä sanoa, joten sanon vaan, että no tämähän kuulostaa aivan loistavalta. Muu - sen mainitseminen, että minähän olen suunnilleen asunut kirjastossa nuorena ja ollut kirjastoissa töissäkin yli kymmenen vuotta, joten tiedän kyllä - voisi kuulostaa vähän latistavalta ja nolaavalta. Hyvä, kun hän on innostunut ja keksinyt tämän, tuen sitä täysin sydämin. Ja onhan kirjasto aivan poikkeuksellisen ihana asia! Siitä jopa sietääkin mennä niin sekaisin, että unohtaa lähiomiaisistaankin perusasiat. 

Äiti ja sisko kalistelevat kuin saksanhirviurokset kiiman kynnyksellä. Sivullisena en tietenkään tiedä, mistä kaikesta he tarkalleen onnistuvat kärhämöimään ja millaisia äänenpainot ovat. Kuulen tapauksista välillä toiselta, välillä toiselta. Nekin ovat mielessäni ei leimaa -asioita. 

(Ei leimaa on sanonta, jonka opin aikanaan Hurinalta. En varmaankaan Hurinan blogista, mutta mehän olimme kirjastossa yhdessä töissä, koska Hurina ihastui siihen, mitä kerroin kirjastotyöstä, jätti aineenopettajan työnsä ja haki hänkin kirjastoon töihin. Sattumalta juuri niillä main sieltä lähti monta ihmistä iltapäivystyksestä, ja minulta kysyttiin, tietäisinkö ketään, joka voisi olla työstä kiinnostunut, ja esittelin Hurinan esimiehelleni. Niin sitten olimme siellä äkisti yhdessä töissä, tuosta noin vaan. Ei leimaa tarkoittaa osapuilleen tätä: Mieli on kerkeä luokittelemaan tapahtumat. Leima voi olla karkea oikein/väärin tai hyvä/huono tai sitten jotain vähän sävykkäämpää. Mutta yhtäkaikkisesti, meidän on usein hieman vaikeaa erottaa, mikä tarkalleen tapahtumiin ja ihmisiin vastaamisessamme on oman mielen lyömää leimaa ja mikä tapahtunutta itseään. Hurina taisi käyttää leimattomuutta eniten toisten ihmisten kohdalla - kuka on tyhmä, rasisti, itsekäs ja niin edelleen; tällaisessa kohdassa voi aina kysyä, kenen mielestä. Ihmisen itsensäkö? Mitä leimalla aiotaan tehdä? Kannattaisiko ihmistä itseään kuitenkin kuunnella? Eikö hän silti ansaitse hyvää kohtelua, vaikka toki tiettyjä asioita kannattaakin keskustella läpi kunnolla ja yrittää löytää yhdessä toimivampaa toimintamallia, jos näyttää siltä, että ihminen oikein kerjää tiettyä leimaa itselleen?)

(Ja voi olla, että olen käsittänyt ei leimaa aivan väärin, että käsitykseni on oman katsantokantani leimaama. Sellaista se tuppaa olemaan... mutta joskus ikävöin keskustelujamme hämärässä joulunaluskirjastossa, jossa kuusi tuoksui ja Hurina hieroi selkäänsä kipukoukulla näyttäen joltain viikatemieheltä, likipitäen, olimme unohtaneet sytyttää valot tullessamme, istuimme siellä hämärässä ja juttelimme jostain ja äkisti Hurina huusi EI LEIMAA huomatessaan, että luokittelin jonkun tuomitsevasti. Nauroimme. Välillä pääsin minäkin muistuttamaan ja huutamaan EI LEIMAA ja yleensä ne valot muistettiin sytyttää vasta kun joku asiakas ihmetteli, että onpa täällä tänään hämärää. Filosofifasaanien pyörittämä kirjasto. Silloin kumpikaan meistä ei ollut vielä opiskellut myöhempiä tutkintojaan. Ihme, että sellainen miljoonia maksanut rakennus ja arvokkaat kirjat ja lehdet tuosta noin vain uskottiin meidän fasaanien haltuun pitkiksi illoiksi ja lauantaipäiviksi.)

Mitä tarkoitan ei leimaa -asioilla? Kai sitä, että tietyt asiat ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niistä heti muodostu tarkkaa mielikuvaa tai luokittelua: deskripitiivisesti ei leimaa -asiat. (Normatiivisesti tietysti minkä asiaintilan tahansa voi koettaa tuoda ei leimaa -käsittelyyn, ja joskus leiman riisuminen saattaa jopa onnistua.) Kuulee vain kuvauksen tapahtuneesta ja ajattelee samoin tein, että tiedän tästä ihan liian vähän voidakseni sanoa asiasta oikein mitään tuomitsevaa. 

Useimmiten ihmisten kuvaukset riidoista ja konflikteista asettuvat itselläni tähän kategoriaan. Tiedän yksinkertaisesti liian vähän. Tiedän liian vähän vaikka molemmat olisivat kertoneet erikseen minulle kärhämöinnin pääkohdat. Koska eivät he selitä, eivät ehkä itsekään tiedä, miksi tarkalleen jokin asia lähti provosoimaan. Eleiden keskustelulla ja sen perillisellä, sanojen keskustelulla, on myös oma logiikkansa, ajattelen. Harvemmin kukaan haluaa riidellä. Tai siis, haluan itse riidellä aika harvoin ja minun on vaikeaa kuvitella, että kukaan haluaisi riitelyoloa itseensä. Mutta saattaa kyllä olla, että olen väärässä, koska tiedän ihmisiä, jotka ajautuvat riitoihin tuon tuosta vaikka kenen kanssa. (Ja muistan edelleen, mitä emootioiden säätelyn tutkimus kertoo vihasta: viha parantaa masentuneen älyllistä suoriutumista, herättää lamaannuksesta. Muiden kohdalla se on myrkkyä päättelylle mutta masentuneilla ei.) Mutta niin, koetin kirjoittaa auki sitä, miten tietynlainen tylyksi tulkittava sävy helposti kutsuu vieläkin tylymmäksi tulkittavaa sävyä vastauksekseen ja homma eskaloituu, karkaa käsistä. Parhaimmillaan molemmat osapuolet jäävät mutisemaan ympäristölleen, että toisen pitäisi pyytää anteeksi, sitten voitaisiin keskustella. Ajatus, että voi itse aivan omatoimisesti ja kenenkään pyytämättä antaa anteeksi, koska yleensä on itsekin ollut tyly ja kohtuuton siinä eskalaatiossa, ei tapaa pälkähtää ihmisten päihin kovinkaan helposti. vaikka näin keskustelu mahdollistuisi. Siinä on jotain - taas, söpöä? traagista? koomista? ei leimaa. Se on jotenkin hyvin yllättävää, kun ajattelee, mitä Borges kirjoittaa anteeksiannosta ja kostosta: Unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Borgesin otteet apokryfisistä evankeliumeista ovat pohjimmiltaan hyvin stoalaiset, tulen nyt ajatelleeksi. Leima.) Mutta tieysti useimmat eivät lue Borgesia eivätkä ehkä ainakaan ajattele, ettei hän ihan turhaan niitä asioita sanaillut paperille. 

No, äiti ja sisko siis kalistelevat taas saksanhirvinä. Arvatenkin molemmilla on todella vaikeita tunteita asiasta. Kun kerron Vompsulle äidin itkuisuudesta puhelussa ja mitä sisko oli sanonut niin että äiti on valvonut öitä niitä sanoja ajatellen, Vompsulta löytyy heti leimoja. Tuohan on täyttä vittuilua. Ei kukaan sano noin muuten kuin vittuillakseen. Mutta en halua tempaantua niihin ja ajattelen: mistäs sitä tietää? Vompsu kiihtyy niin paljon minua helpommin. Itse taidan ajatella, että ihmiset oikeasti usein ovat vähän toistaitoisia mukavasti sanomisessa. Ainakin itse olen vaikka koetankin harjoitella. Ei se ole helppoa! On helppoa sanoa mukavasti, jos on hyvissä fiiliksissä, mutta se, että tukee toista ja sanoo mukavasti silloin kun tuntuu, että saa niskaansa tulikatkuista sappea, ei ole helppoa. Sitäkin voi harjoitella. On niin monia asioita, jotka eivät ole olleet helppoja ja nyt ovat, että jaksan kyllä harjoitella, ihan silkasta uteliaisuudesta, että mitähän tapahtuu, jos tuommoisessa joskus onnistuukin. 

Itse taidan ajatella myös, että on harvoja niin kipeitä asioita kuin tieto siitä, että on ääneen leimannut toisen tavalla, jonka voi olettaa loukkaavan useimpia. (Paitsi tietysti niitä, jotka ovat sillä tasolla, että pystyvät ajattelemaan ei leimaa ja nauramaan koko asialle - tähänhän stoalaisuus tavallaan harjaannuttaa, sikäli kun sitä lainkaan osaan tulkita. Loukkausta ei tarvitse ottaa vastaan.) Koska toiselta ei voi oikeastaan edes toivoa stoalaista emootioiden säätelyä (tilanteen uudelleen ajattelu, emootioiden säätelyn tutkimuksen kategorioissa), koska se on niin harvinaista, on oletettava, että toinen todellakin nielaisee leiman karvoineen kaikkineen ja vahingoittuu. Ja se, että on itse vahingoittanut, on tietenkin paljon graavimpaa kuin se, ettei ole tarpeeksi harjaantunut kohauttamaan olkiaan ja tuumaamaan, että tänään näin, eteenpäin. Tietysti konflikti ajateltuna ja muisteltuna män jo, myös vaikka sen olisi itse aloittanut, ei siihenkään pidä takertua vaan keskittyä siihen, että ensi kerralla paremmin, etenkin jos on ihan selvää, mistä kaikki lähti. Mutta sosiaalinen todellisuus, kuten minkä tahansa somen lyhytkin selailu paljastaa, on täynnä ihmisiä, jotka mielellään pukeutuvat koston kaapuun. Vääryyksiä ei unohdeta, niistä muistutetaan. Ja sitä muistuttamista pidetään jopa jotenkin hienona juttuna, kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi ja sen vaatimiseksi.

Niin kovasti kuin toivonkin meidän pandemiapolitiikkamme muuttumista suuntaan, jossa henkeä ja terveyttä suojellaan, en, toisin kuin kai useimmat samoin ajattevat, ajattele tarpeelliseksi mitään julkista anteeksipyyntöä heille, jotka ovat aivan turhan päiten menettäneet omaisensa tai terveytensä. Mitä se muuttaisi, lopulta? Onhan se nätti ele (leima) mutta lopulta, ei se tuo ketään tai kenenkään elämänlaatua takaisin. Minulle riittäisi aivan täysin se, että käytännöt korjattaisiin. Että viestittäisiin siitä, mitä tutkimus kertoo uudelleentartunnoista ja niiden riskeistä, mitä tutkimus kertoo rokotteiden kyvystä estää tartuntoja, sairaalajaksoja ja kuolemia. Että viestittäisiin myös rokotuksiin liittyvistä riskeistä yksityiskohtaisesti ja tiedepohjaisesti. Ei voida olettaa, että kansalaiset itse osaavat miettiä omia riskejään ja suojautumistoimenpiteitään, jos heille ei ensin anneta dataa asioista. (No, auttaisiko tämäkään kaikkia? Ei tietenkään. Mutta mahdollistaisi edes kansalaiskeskustelun asiasta faktojen pohjalta.) Ilman leimoja, hyssyttelyä, ilman oletuksia paniikista, jota pitää aktiivisesti koettaa estää toistellen mantroja, jotka eivät välttämättä sisällöltään kestä tutkivaa silmäystä, vaikka motivaatioltaan olisivatkin kuinka lohdullisia. (Yhtä lohdullisia kuin tyypillinen tapa "tukea" omaa ystävää tämän ajauduttua konfliktiin, josta ei itse tiedä höläsen pöläystä - tuo on vittuilua, ei kukaan sano noin kuin vittuillakseen, olen pahoillani että olet joutunut kuuntelemaan tuollaista. Nämä omat puheenvuoroni aiemmilta vuosilta ovat niitä kohtia, joista olen enemmän mykkyrässä kuin oikeastaan mistään muusta: enkö todellakaan keksinyt mitään järkevämpää sanottavaa? En. Se siitä, eteenpäin paremmin.) 

Joskus mietin sitäkin, olisiko kurssin korjaaminen siinä, tässä tai tuossa itse asiassa helpompaa vaikka mille toimijalle, jos leimaa ei lyötäisi niin helposti. Niin että sen voisi tehdä pienemmällä kohinalla, kokeilla kurssinmuutosta ja katsoa, mitä siitä seuraa. 

Koska mietin tällaisia, en halua puuttua sukulaisteni kalisteluun. Voin kuunnella, tietysti. Mutta en halua puuttua sen enempää. Koska silloinhan minulla pitäisi olla jokin kanta asiaan. Ei välttämättä sellainen, tietenkään, että sinä olet syypää ja sinä et. Tai että sinä olet enemmän syypää (koska aloitit, koska eskaloit enemmän, koska sinulla olisi ollut taitoja taltuttaa tilanne ja toisella ei mutta päätitkin lisätä höökiä?) ja siksi sinun pitää pyytää anteeksi. Vaan ehkä edes sellainen minimalistinen kanta, että olette tapelleet jo tarpeeksi, kuormitatte sillä meitä muita, lopettakaa. Mutta mistäs minä sen tiedän, ovatko he vielä lillineet tarpeeksi kognitiivisissa dissonansseissaan solmiakseen rauhan? Jos kyse olisi vieraammista ihmisistä, voisin vielä ehkä jotenkin välittää asiassa, mutta äitini ja siskoni tapauksessa, en lähde siihen. 

Saan tehdä töitä sen kanssa, etten lyö leimaa tähän linjaukseeni. 

Riento

Käymme pitkästä aikaa missään. Tarkemmin ottaen, menemme kynttilätapaamiseen koronaan kuolleiden muistoksi, osin koska minusta näitä kuolleita pitää muistaa - tai mikä pitää se on, muistan joka tapauksessa - , muistaminen on järkevää tehdä yhdessä ja sitä paitsi olen tilaisuuden poliisille ilmoittanut järjestäjän yhteyshenkilö eli minulla on myös velvollisuus olla paikalla. (Kai silti jos olisin sairas, voisin nimetä jonkun sijaisen, oletan. Ei kai etenkään tällaisena aikana voi olla velvollisuutta mennä johonkin sairaana?) Tokihan käyn työtehtävissäkin lähitilaisuuksissa mutta se on eri asia. Se en tietyssä mielessä ole minä vaan joku ammatillisempi, joku joka minun on pakko olla nyt omaa moraalianiakin koetellen, koska sähkölasku, lainan korkojen nousu ja niin edelleen. 

Vompsu haraa vähän vastaan mutta pidän kiinni siitä, että tämä tekee hänelle hyvää. Ja hän haraa vain vähäsen vastaan. Omakin mieleni haraa vähän vastaan, jännitän hartioita kaulaa niskaa kasvoja, mietin, pitääkö ottaa särkylääke, mutta se on vain staattista jännitystä ja sulaa kun pääsemme junaan.

Olemme välillä nähneet pandemiassa ihmisiä ulkona. Ne kerrat ovat laskettavissa kahden käden sormin. Ja lukuun ottamatta aivan muutamaa kertaa Näkymättömän tytön ja Kalifornian-naisen kanssa, olemme väsähtäneet molemmat tapaamisissa aivan hoipertaviksi ja tolkuttomiksi saakka ihmisten lähdettyä, minä tietysti Vompsuakin pahemmin, koska se on ollut kaava niin kauan kuin olemme tunteneet - ekstrovertti jaksaa huomattavasti paremmin ryhmätilanteita kuin introvertti, jollaiseksi kai jokainen minut tunteva luonnehtisi. Sen ihmisväsähdyksen syvyys on saanut miettimään, miten ihmeessä jaksoin ihmisten tapaamista siinä mittakaavassa ennen pandemiaa. En ole ollut ihmeemmin huolissani mistään masennuksista tai vastaavista, koska minusta on selvää, että pandemiassa eläminen on raskasta ja kesannoivaa. Olisin ehkä enemmän huolissani jos kaikki tämä ei tuntuisi jollain tavalla raskaalta. Epäilisin varmaankin silloin kieltäväni itseltäni tiettyjä tunteita ja oivalluksia. 

Nyt riennämme Aleksanterinkatua ja huomaan jotain omituista, ikään kuin sisäistä lepatusta. Hetkinen: olen innoissani, minusta on mukavaa mennä, tuntuu turvalliselta mennä, odotan että olisin jo perillä. Panen merkille, että tunnen tämän tunnun. Joskus aiemmin ihmisten näkemään meneminen on tuntunut tältä. Silloin kun vielä onnistuin uskomaan heidän välittävän toisistaan sinnikkäämmin. En ole kokenut tätä pitkiin aikoihin, en pandemian alun jälkeen. Tulemme torille, näemme mustahahmoisen kynttilällisen ja kädessään vaaleanpunaista FFP-maskia riiputtavan, joka lähestyy mustahahmoista. Pelmahdamme heidän luokseen, esittäydymme - olemme tavanneet vain nettikeskustelussa, joka on ollut yhtä intiimiä ja peittelemätöntä kuin blogit joskus silloin ennen - ja solahdamme. Tuntuu kauhean helpolta ja luontevalta ja mukavalta ja suorastaan innostavalta. Panen sen merkille.

Vähitellen saapuu enemmän ihmisiä, äitinikin. Sytytämme kynttilät, asettelemme ne sydämen muotoon suurkirkon portaille. Äiti on arka juttelemaan, ollut tiistaina silmäleikkauksessa, ilman meikkiään ja tyylikkäitä pokiaan näyttää pieneltä mummolta. Olen äitin kanssa tukemassa häntä - hän on muistamassa hyvää ystäväänsä, joka kuoli koronaan ja jonka hautajaisiin hän ei päässyt, sekä tietysti näkemässä minua -, näen Vompsun pörräävän muiden parissa, verkostoituvan innolla. En ole nähnyt häntä näin vapautuneena aikoihin. Yksi mustapukuisista tulee juttelemaan äidin ja minun kanssa. Tuntuu, että sydän oikein sulaa hänen puhuessaan äidille, ja kuullessani kaikesta, että hänkin välittää, jopa siitä, mitä äidilleni tapahtuu, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet.

Tilaisuus on lyhyt mutta silti sen verran pitkä että osa osallistujista ehtii jäätyä - ne sievästi pukeutuneet nuoremmat naiset, kuten kuvaan kuuluu. (Minulla on kahdet villahousut päällekkäin, talvikengät, paksu untuvatoppatakki, kaksi pipoa, sveitsin armeijan rukkaset ja itävallan armeijan kauluri. Vompsulla on lasketteluhaalarit. Meille ei tule yhtään kylmä koska olemme pukeutuneet kuin pilkkiretkelle.) Sitten kävelemme pois äidin kanssa kohti asemaa. Kun tajuamme, että saatamme ehtiä aiempaan junaan, äiti hoputtaa meitä juoksemaan sille. Ja niin teemme, ja ehdimme junaan juuri ja juuri ennen kuin se nytkähtää liikkeelle. 

Junassa huomaan jotain aivan kummallista. En ole lainkaan väsynyt, vaikka olen tavannut monta täysin vierasta ihmistä. En lainkaan. Ja Vompsu se vasta voimissaan onkin, kyselee tietämieni ihmisten nimiä tapaamisesta ja lähettelee heille yksistyisviestillä kiitoksia ja oli kiva tutustua -tyyppisiä hihkaisuja. 

Näin saan selville jotain tärkeää. Nimittäin sen, että vaikka kuinka olenkin ajatellut, ettei minua ihmeemmin häiritse se, etteivät toiset jaksa välittää hauraiden ihmisten kohtaloista pandemiassa sen vertaa, että pukisivat kunnon hengityssuojaimen ryhmämenoihin, on se häirinnyt aika tavalla. No, tietysti, olen kyllä täälläkin kirjoittanut siitä aika monta kertaa ja vielä useammin kirjoitin siihen keräykseen, jossa kerättiin pandemia-ajan päiväkirjamerkintöjä. Mutta olen jotenkin ajatellut jo tottuneeni siihen, oloutuneeni, ja että minulla on kohtalaisen turvallinen olo omassa tiukkaan istutetussa hengityssuojaimessani näiden ihmisten kanssa. Ja on toki puhtaan fyysisesti, se pitää paikkaansa: minulla on hengityssuojaimeni, joka suojaa minua, sen päälle tuore Virosta haettu buusteri ja vielä päälle typpioksidinenäsuihke, jota myydään nyt jo Saksassakin. Mutta emotionaalisesti en ole turvassa muiden ihmisten kanssa. Joudun joka tapaamisella ponnistelemaan tyrmistyksen suon ylitse: Ahaa, tänäänkään he eivät välitä. Tänäänkään he eivät suojaa ketään. Edelleenkään he eivät ole ehtineet perehtyä asiaan. Heille näkyy olevan tärkeämpää instagramkuva ilman maskeja, tai jokin kuvitteellinen "normaali". Nekin, jotka puhuivat aluksi, että hyvä kun nyt käytetään maskia, käytetään näitä jotta saadaan pidettyä tapahtumat auki, riisuivat maskit suosituksen poistuessa eivätkä näytä pukevan niitä päälleen vaikka kuinka moni vammautuisi ja kuolisi tässä souvissa. Eivät he ole koskaan halunneet suojata toisia, ensisijaisesti, vaan pitää joogatuntinsa ja konserttinsa. 

Nyt, rientomme keveyden ja väsyttämättömyyden takia, ymmärrän äkisti, miten paljon tuo emotionaalinen kuorma painaa. Se se minut väsyttää. Se tekee menemisestä ja tapaamisista raskaita, vieroittaa ihmisistä, joita kuvittelin aiemmin hyviksi ja välittäviksi. Tämä on vain niin iso asia. 

Ja koska rientäminen turvallisesti tuntui mukavalta, ymmärrän taas hetken, edes jollain tavalla, mitä tarkoittavat ne, jotka iloitsevat mahdollisuuksista nähdä toisia ihmisiä. Minäkin näytän iloitsevan, mutta vain niiden ihmisten näkemisestä, joita tavatessani minun ei tarvitse koettaa koko ajan ponnistella kohti ajatusta, että onhan tämäkin ihminen omalla tavallaan hyvä ja välittävä. Ja ettei kaikkien tarvitse olla samalla tavalla. Ja että miten minusta on tullut näin kauhean tuomitseva, enkö voisi relata ja tutkia nyt vain omaa arvostelmaani. Ja että eivät he vain tajua, minkä kanssa ollaan tekemisissä SARS-COV-2:sta kyydittäessä, että heillä on kiire ja liian kova luottamus poliittisiin elimiin. Että ei voi vaatia kauhalla jos on lusikalla annettu ja niin edelleen. Mutta se on järkeilyä, se kuluttaa, ja tapaamisten loppupuolella olen vatkuttanut itseni aivan uuvuksiin sisäisellä dialogillani. 

Ja samalla tiedän, rientoilostani huolimatta, ettei asia ole niin mustavalkoinen tai yksinkertainen. Okei, minulla oli näiden ihmisten kanssa turvallisempi olo kuin aikoihin. Koen aitoa iloa ilman tyrmistystä tai kauheaan selittelyn verkkoon sotkeutumista. Me jaamme sen saman tyrmistyksen. Muita aiheita emme välttämättä jaa. (Ja siksi elämä on pohjimmiltaan yksinluovittavaa, eikä kannata luottaa mihinkään ryhmäkuuluvuuteen liiaksi: ei ole ketään toista, joka käsittäisi asiat täsmälleen samoin. Jokaisella on ainutkertainen näkökulmansa, vaikka heijastelemmekin toisiamme kuin monadit.)

Muistan ajan, jolloin olin juuri eronnut. Äkisti oli jokin eronneiden naisten parvi. Heidän kanssaan oli turvallista olla, koska he jakoivat saman tilanteen. Sittemmin loittonimme kukin tahoillemme, koska oliko meillä lopulta kuinka paljon muuta yhteistä? Sellaistahan elämä ja ystävystyminen useimmiten juuri on. 

On ihmisiä, toki, jotka pysyvät mukana pitkään ja vaikka kuinka erilaisin tilantein ja asentein. Joidenkin kanssa se ystävyys alkaa uudelleen joka kerran kun nähdään, poissaollessaan heitä ei ikävöi. Mutta enimmäkseen on tilanneystäviä, koska siten elämä aikatauluttuu. Opiskellaan samaa asiaa, ollaan erottu, ollaan niitä ainoita joita tilanne järkyttää luita ja ytimiä myöten. Pidän näitä ystävyyksiä ihan yhtä tärkeinä ja oivaltavina kuin pidempiäkin. Intensiivisinä, kannattelevina. Pitkissä ystävyyksissä on toki se turva, että tietää jo niiden todennäköisesti selviävän vaikka minkämoisten kuilujen yli. Mutta pelkästään niiden varassa ei voi luovia. Ei ehkä pelkästään myöskään tilanneystävyyksien varassa. (Ja pitää muistaa, että pitkät ystävyydet ovat alkaneet tilanneystävyyksinä.) Tilanneystäviä ei ole nyt ollut koko pandemian ajan, koska ne ihmiset, jotka on tavannut tänä aikana pakollisissa menoissaan, eivät käyttäydy niin, että heidän kanssaan tuntisi vaivatonta yhteenkuuluvuutta. Ei: heidän kanssaan tuntee huolta, on vähän kuin ainoana aikuisena tilanteessa täynnä villejä lapsia. Ja ehkä he kokevat samoin minun kanssani, ainakin ne, jotka jotenkin hätkähtävät maskia tai sanovat jotain sen tapaista etteivät pelkää sairastuvansa. 

Tuntuu ihmeelliseltä, että ei väsytä, ei lainkaan, tapaamisen jälkeen. Että sinne oli keveää mennä. 

Varmasti on helpompaa elää, jos kykenee tällaisena aikana kokemaan tuollaista ihan kenen vain, ihan millä lailla vain asennoituvan ihmisen kanssa. Tosin kyllä epäilen, että jos ihminen pysähtyy tajuamaan, ettemme voi tietää taudin pitkäaikaisvaikutuksia, ja miettimään, leikkikö hän ruttohippaa monestikin, ja kuinka moni vammautui ja kuoli, ei sekään ehkä mikään keveä tuokio ole, etenkään kun takaisinkelausnappulaa ei ole ja voi valita vain tässä ja nyt. Me kukin valitsemme kaappimme, jonka köytämme selkäämme. Vai valitsemmeko? En tiedä, rehellisesti, en tiedä. Tämä on aito kysymys nyt kun se viriää. Minusta nimittäin tuntuu, että tavallaan emme valitse. (Ja oletan, että suurin osa ihmisistä ihan vaan ohittaa olankohautuksella aiheuttamansa tuhot, koska onhan se hieno psyyken suojamekanismi ja jos voimavaroja muuhun ei ole - -. Pahoin pelkään, että ekokatastrofi etenee juuri tämän strategian siivittämänä.) Emme perussuuntaa. Mutta hienosäätösuunnata voi. Esimerkiksi, ei minun tarvitse kirjoittaa tätä muistiinpanoa eikä ainakaan laittaa sitä näkyville. Se on valinta, toisin kuin tunteet, kuin tuntu, jonka koen välittömästi. Voisin vain tuntea kehossani Aleksanterinkatua pitkin rientämisen riemun ja keveyden ja salata sen kaikilta, no, en ehkä Vompsulta enkä äidiltä, olen vähän kämäinen salaaja, mutta kaikilta muilta, koska kyllähän minussa on sama tuomituksi tulemisen pelko kuin kaikissa muissakin. Mutta en halua rakentaa sellaista maailmaa. En ainakaan sitä. 

Onneksi olen ennen pandemiaa törmännyt käsitteeseen affect alien. Se tekee kaikesta tästä helpompaa. Ja suhtaudun luottavaisesti siihen, että kunhan meillä on parempi terapeutiikka ja ilmahygienia, ehkä limakalvoimmuniteetin tuottavat nenäsumuterokotteetkin, on taas enemmän ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse akuutisti ylittää tyrmistyksen suota. Sitten olemme taas enemmän samankaltaisessa tilanteessa useamman kanssa ja heidän näkemisensä voi taas tuntua mukavalta. Ehkä. Ei minun elämässäni ole ollut näin suurta mullistusta aiemmin, enkä osaa sanoa, mistä kaikesta voi palautua. Mutta olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat aiemmin suhtautuneet minuun hyvin pisteliäästi ja pilkallisesti, joten olettaisin, että pystyn antamaan anteeksi myös tämän. Enhän minä lopulta ymmärrä lainkaan, miksi suurin osa toimii, kuten toimii. Ehkä pääsemme joskus tilanteeseen, jossa he kertovat, miten asiat kokivat, miksi eivät kokeneet tarpeelliseksi suojata toisia ja niin edelleen. Luultavasti osaan tilanteen mentyä ymmärtää senkin, ettei joku vain jaksanut. Sellainen on aihe suruun, ei anteeksiantamattomuuteen. Mutta toistaiseksi näytän osaavan vaistomaisesti vain tyrmistyä välinpitämättömyyden liki äärettömästä ulapasta. Vai onko se toimijuuden puutteen ulappa, usko siihen, ettei mihinkään voi lopulta vaikuttaa - yhtä järkyttävä joka tapauksessa.  

Olen kiitollinen pandemiasta, vaikka tietysti se virus olisi saanut päästä lirahtamasta karkuun. Ottaisin koska vain mieluummin ne ihmiset elossa ja terveinä kuin tämän tiedostamisen, joka on kasvanut tässä ajassa eikä olisi voinut syntyä kai ilman pandemiaa juuri mitenkään. Tuntuu ihmeelliseltä, että on saanut rientää, taas. Keveänä, pulppuavana, että on vertaisia. 

Sunnuntai: työpäivä, mutta onneksi vasta illasta. Nukun riennon helpotuksen jälkeen paremmin kuin aikoihin. 

Painajaisia

Lapsena näin painajaisia tuon tuosta. Nuorempana aikuisena, niin ikään. Nykyään näen todella harvoin muita kuin koronaviruspainajaisia, niitä joissa on jossain ja tajuaa olevansa ilman maskia ja lakanneensa piittaamasta toisten elämistä ja kuolemista, ja niitä, joissa raahaan ruumispusseja koettaen samalla taltioida tapahtunutta kännykällä. Jälkimmäisiin uniin kuuluu usein, outoa kyllä, kertojanääni, joka lausuu taustalla, että olen sen verran vahva, että tämä on tehtäväni, että olen jo kauan harjoitellut asioiden raaahaamista ympäriinsä. Mikä tietysti pitää paikkansa, mitäpä en olisi raahannut suurissa säkeissä joukkoliikenteessä tai pyörällä tai pulkalla. No, ruumiita, tietysti. (Pommejakaan en ole raahannut valveessa, unessa tuon tuosta.) Unissa teen sitäkin. Nämä koronaunet eivät kuitenkaan enää samalla tavalla kihota hikeä pintaan, koska totta puhuen taidan olla niihin siedättynyt. Lakkaavatkohan ne joskus? 

Viime öinä olen kuitenkin nähnyt muutaman erilaisen painajaisen ja herännyt niistä kauhusta kankeana. Myöhemmin olen ajatellut, että taisi olla epäviisasta toivoa, että näkisin välillä muitakin kuin noita samoja koronaunia. 

Kamalimmassa unessa olen ehkä yhdentoista vanha, siinä iässä, kun tajusin olevani maailmassa lopulta täysin yksin, että minun odotetaan etenevän pois kotoa ja oppivan kaikkea sellaista, josta vanhempani sanoivat suoraan, etteivät he osaa ja mitä tuommoisilla edes tekee. Pyysin näet heiltä apua yhden läksyn suhteen ja he vähättelivät koulun opetussuunnitelmaa sanoen, että miten teitä kiusataan tuollaisella, et tule ikinä tekemään elämässäsi tuolla mitään. Opin oppimaan itse pakon edessä mutta samalla näin vanhemmistani puolen, josta en ollut niin ilahtunut. Tajusin heidän olevan niitä, josta se, tämä tai tuo voi olla paskaa vain koska se tuntuu olevan itsen ulottumattomissa juuri tietyllä hetkellä. Pitkään koetin valita vastakkaisen asenteen - että mikä vaan olisi mahdollista, jos tarpeeksi hakkaa päätään seinään. Nykyään kai kuljen noiden asenteiden välillä. Yksitoista: pirullinen ikä aikuistua, ei ihme, että olen unissani aina välillä sen ikäinen. Viimeisiä eheitä ikiä, joihin seksuaalisuus ei vielä ollut tunkenut nuljakkaita lonkeroitaan edes kenenkään kaverin kokemushorisontin kautta. 

Paitsi tässä unessa. Olen yhdentoista ja istun silloisessa huoneessani maailmankarttakirjoituspöytäni ääressä katsellen tuttuun tapaan jännittäviä paikkoja. Eteisestä, joka on pitkä käytävä, kantautuu toisten ääniä. Jaava. Borneo. Sulawesi. Takanani kahahtaa. Käännyn, mummu. Mummu nostaa sormen suun eteen hys-eleeseen, hiljaa, salaisuus, ja hymyilee ovelasti. Unessa suhtaudun mummuun aivan kuten valveessakin sen ikäisenä - vaivautuneesti, ärtyneesti, koettaen pysyä kohteliaana mutta se on aika vaikeaa sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa. Hän vippaa kädellään: nouse tuolilta. Nousen luimistellen. Mummu lurahtaa tuolille istumaan ja taputtaa sitten reisiään: istu tähän. Kyllästyneenä moisesta temppuilusta oikein istua läjähdän siihen. Ja samassa tunnen, miten sisääni tunkeudutaan. Olen unessa yksitoista, minua vain sattuu ja pakottaa, haluaisin huutaa, mutta tajuan, että jos huudan, muut näkevät, mitä tapahtuu ja minua rankaistaan, ehkä jopa lakataan rakastamasta. Joten nieleksin kyyneliä enkä uskalla liikahtaakaan. Huone kutistuu, kuroutuu ympärille, hämärtyy, aika ei tunnu etenevän, sattuu. Ohjaan ajatukseni tuohon tylppään kipuun, koska se on helpompi kestää kuin ajatus, että kukaan saisi ikinä tietää tästä survonnasta. 

Uni kestää pienen ikuisuuden. Ja sitten äkisti olenkin sängyssäni ja kohta viisikymmentä, ja kun tajuan, että se oli vain uni, itken niin etten meinaa osata lopettaa. Itken kaikkia joille käy jotain tuollaista ei-unessa, se tarkoittaa liki kaikkia läheisiä, ja sitä, miten ulkopuolelle olen tullut jääneeksi, koska olen se onnekas, jolle tuollaisia asioita ei tapahdu. Paitsi nyt, painajaisessa. Kokemukseni seksuaalisesta ahdistelusta ovat ohuet. Yläasteella yksi ilkeä poika tunki sormeaan farkkujeni takasaumasta sisään pyllyvakoon ruokajonossa - ruokajonossa! - kumarrettuani jotain lattialle tippunutta talteen, mutta siinä se sitten onkin. Muuten olen saanut elää ja kulkea rauhassa, mitä seksuaalisuuteen tulee, fyysisesti kajoamatta, ja ne muutamat kerrat, kun on koetettu kajota, olen puolustautunut sen verran pontevasti ja fyysisesti, että tilanne on vaihtunut luonteeltaan raivokkaaksi käsirysyksi minkään seksuaalisen sijaan. Osin käsirysyyn on johtanut muutama varmasti viatonkin tilanne, jossa minua taidettiin koettaa lähestyä romanttisesti, mutta hätäännyin ja löin niin kovaa kuin pystyin - ja hevosten kanssa pulanneena en ole koskaan ollut mikään hentoinen keijukainen. Kiitos käsirysymoodini, palasin myös ylioppilasiltana kotiin molemmat silmät mustina ja umpeen muurautuneina. Ei ihme, etten osaa mieltää itseäni helläksi, lempeäksi, rationaaliseksi, mistään kunnon kansalaisuudesta puhumattakaan. Tiedän liian monta kohtaa, jossa olen ollut taistelumoodissa tai pakenemismoodissa. Itse asiassa, niin kauan kuin käytin yhtään alkoholia, pidin huomattavana onnistumisena, jos en jossain vaiheessa iltaa törmännyt kumpaankaan. Nyt kun olen lakannut elämäni sabotoinnin alkoholilla, oloni on paljon turvallisempi. 

Uni, jonka näin, oli kummallinen: siinä reagoin seksuaaliseen tunkeiluun sillä tavalla, lamaantumalla ja häpeään uppoamalla, joka on ollut minulle paljon tyypillisempi reagointitapa ihan muissa asioissa, kuten puheviasta kiustauksi tullessa ja muun ei-seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuessa. Ja miten tyypillistä, että unessa oli mummu. Kun vähän saan tolkkua painajaisen jälkeiseen helpotusitkuun, mietin unen olleen tavallaan aika osuva. Se esitti fyysis-seksuaalisesa kehyksessä sitä, mitä tapahtui emotionaalisessa ja puheen piirissä sekä makeisten kohdalla mummun kanssa. Kaikenlaisia uskoutumisia, pahan puhumisia selän takana, joista ei saanut kertoa äidille. Äiti, mummun inhon kohde. Kuinka voikaan toista ihmistä vihata katkerasti, kostaa ja koettaa myrkyttää. Olin lapsena aika ymmälläni tämän kanssa. Ja sitten: koska minulla oli paljon tulehdussairauksia ja joku lääkäreistä, jolla ravasimme, oli ehdottanut, ettei minulle annettaisi nopeita hiilihydraatteja lainkaan, koska ne selvästi ruokkivat ihottumien ja hengitysteiden roihahduksia, en saanut kotona karkkeja, sokeroituja juomia tai hilloja, mitään, mikä voisi pahentaa tilannetta. Vanhemmat olivat tässä tosi jämäköitä ja selittivät minulle asian juurta jaksaen. Ja sitten oli mummu, joka osti pussin sitä tai tätä karkkia ja antoi sieltä vaatien, etten kerro ikinä kellekään, ja säälitteli ääneen, miten kauhea äitini on, kun ei salli lapselle edes pientä iloa elämässään. Ne tilanteet olivat hyvin ristiriitaisia: Tavallaan uskoin vanhempia ja lääkäriä ja tiesin itsekin, että karkista tulee todella huono olo. Ja sitten karkit olivat hurjan koukuttavia. Ja vaikka inhosin mummua, hän oli se, joka niitä minulle kiikutti. Inhosin itseäni, kun en pystynyt vastustamaan liiloja ja punaisia hyytelömäisiä vadelmanmuotoisia karkkeja. Kutisin. En ole ihan varma, maistuivatko karkit ilolta. Sanoisin, että enemmän tahdonheikkoudelta, addiktiolta ja häpeältä. Yhtäkaikkisesti olin niin pieni tämän kaiken alkaessa, ettei minulla ollut vielä riittävää tahdonvoimaa sanoa ei, ja kasvoin systeemiin kiinni. Vasta teininä, kun sain omia taskurahoja ja uskalsin käydä kaupassa, saatoin alkaa halveksia avoimesti mummun tuomisia, sokerisalaliittoa hänen kanssaan. 

Vanhempani olivat jotenkin yllättyneitä kun en yhtään tullut alakuloiseksi mummun kuollessa. Aika moni oli. He eivät ehkä oikein tajunneet, miten helpottavaa oli sen ihmisen vain lakatessa olemasta. Enkä nyt halua sanoa, että mummuni oli vain paha. Ei suinkaan. En vain pitänyt hänestä enkä hänen tyylistään. Mutta hän oli ihminen niin kuin me muutkin. Turhamainen, itsekeskeinen, juonitteleva kädellinen. Kukapa meistä ei olisi. Enkä ole tuntenut edelleenkään ketään, joka olisi sosiaalisesti yhtä estynyt, yhtä ahdistunut kuin mummuni oli. Ja miten surullinen hänen elämäntarinansa oli. Ei kukaan varmasti ollut vaivautunut opettamaan häntä luottamaan toisiin. Päinvastoin, hänet petettiin kerran toisensa jälkeen. Ei ihme, että hän luotti vain lapsiin. Siskollani on mummusta ihan toisenlaiset muistot ja siitä olen onnellinen. Siskoni on kymmenisen vuotta nuorempi, kaipa hänen lapsuudessaan sitten mummu oli paremmissa kantimissa. Tai sitten siskoni ei koe emotionaalisia jännitteitä yhtä häiritsevästi. Tai molempia. Veikkaan molempia. 

Lapsena koin suunnattomasti syyllisyyttä siitä, etten osannut pysäyttää mummua. Etten saanut häntä lopettamaan yritystä vahingoittaa äitiä minun kauttani. Koetin kovasti ettei hän onnistuisi siinä, mutta tietysti hän onnistui, jos ei muuten niin sitä kautta, että minuun tungettiin tulehduksia lietsovaa sokeria jatkuvalla syötöllä ja sairastuin sairastumisen perään, jokaisessa hampaassa oli reikä ja äiti tunsi epäonnistuneensa äitinä ja kasvattajana. Emotionaalisella puolella mummu onnistui vain pelaamaan itsensä ulos. Sen sijaan, että olisin alkanut vihailla äitiä hänen kanssaan, en oppinut pitämään hänestä itsestään. Niin yksinkertaisesti se käy. Lastaan on vaikeaa kääntää äitiään vastaan.

Niin että yhdistelmä lamaantuminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön plus mummu on kyllä niin karmaiseva, ettei sellaista pystyisi rakentamaan mikään muu kuin tämä tajunta. Ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata, että juuri näiden palasten yhdistelmä täyttää kokemuksen sillä määrällä itseinhoa ja hätää, että sitä on melkein mahdotonta ottaa vastaan siinäkään vaiheessa kun tajuaa, että untahan se vain. Kuljin seuraavan päivän ylähuuli inhosta jäykkänä ja vaikka kuinka koetin rentouttaa itseäni, kasvot, kaula ja niska muuttuivat aivan panssariksi, johon oli lopulta pakko läiskiä kipugeeliä.

Mummupainajaisen sijaan seuraava, se johon tänä aamuna heräsin, oli huomattavasti maltillisempi. Tässä painajaisessa yksi eksäni oli kuollut. Mutta aika oli vääristetty, siinä painajaisessa olin paljon nuorempi kuin nyt, eromme jälkeen ei ollut kulunut niin monia vuosia ja asia tuntui jotenkin kipeämmältä. Silti oli tapahtunut kaikki ne muut asiat, joita on tapahtunut sen eron jälkeen, hänelle ja minulle. Unessa istun täällä tämän talon portaalla yrttiteekuppi kädessä ja pohdin, voiko kuoleman taakse kirjoittaa - siis voiko kuolleelle enää lähettää kirjettä. Unessa se taisi olla mahdollista. Tuntui oudolta, että ihminen, jonka kanssa oli jakanut niin paljon - ja unessa elänyt suuren osan aikuiselämäänsä - oli yhtäkkiä poissa, kadonnut. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan! Ja siinä portaalla mietin, olinko vain kuvitellut suhteemme, olinko menettämässä järkeni, koska - näin ajatus kulki - eihän jokin, mitä on ollut, voi kadota. Eli kun tätä ihmistä ei enää ollut, häntä ei ollut oikeastaan koskaan voinut ollakaan, ja siten koko kokemus suhteesta oli epäilemättä kuvitelma. Mutta muistin, tunnuin muistavan, kaiken sisältäkäsin, ja se hämmensi mimua. Vilutti, pelkäsin, mitä nyt tapahtuu, kun olen selvästi menettänyt järkeni, ja ajattelin kirjoittaa kuolleelle ja kysyä, muistanko väärin. 

Heräsin tästäkin unesta itkien. On suruja, jotka eivät lakkaa vuosien päästäkään, kuten suru suhteen loppumisesta. Sellainen suru on niin erilainen, puhtaampi ja onnettomampi, kuin ne surut, joita vaikkapa mummuun liittyy. Sen pohjavire on huokaavan toteava: kun kerran huomasimme suhteen loputtua, ettemme oikeastaan kauhean hyvin ymmärräkään toisiamme tai osaa olla ystäviä keskenämme, niin - aivan kuten unessa - ehkäpä sitä ystävyyttä ei koskaan ollut ollutkaan. Oli kyllä rakkaussuhde, seksisuhde, riippuvuussuhde (en edes yritä narrata), asumissuhde, käytännön järjestelyt. Mutta ystävyyttä emme ehkä onnistuneet rakentamaan, jälkikäteen ajatellen. Oli liian paljon asioita, joista ei olisi saanut puhua, ja ne asiat kai kerrostuivat meissä molemmissa kunnes emme enää tunteneet lainkaan toisiamme. Näin saattaa käydä helposti, jos sulkee mielensä ovet muulta kuin yhdeltä parisuhdemallilta (ehkä etenkin aikana, jolloin seksuaalisuus on voimakkaampaa kuin esimerkiksi tässä iässä). Eikä halua kuormittaa toista. Ja yllättyy, kun toinen suuttuu jostain piirteestä tai ajatuksesta, jota ei ole edes ajatellut erityistä piilottamista vaativaksi mutta ei ole ihan sattumalta tullut sanoneeksi sitä toiselle, jolla on omat kiireensä ja juttunsa. Ne kohdat, joissa on sanonut jotain itselleen hyvin olennaista ja oivaltavaa, ja toinen kiirehtii kertomaan, ettei halua tuntea tuota ihmistä joka noin sanoo. Eikä osaa lyödä leikiksi, halata ja lohduttaa ja sanoa, että hupsu, se minä olen ollut kaiken aikaa, et ole vain huomannut sitä ennen, ja olet sinä minut halunnut tuntea, koska - no, särähtää irti kaikesta mahdollisuudesta lyödä leikiksi, koska epäilee, että onko toinen sittenkään halunnut tuntea itseä. Että ehkä ei sittenkään. Että on ollut jokin illuusio jostakin ihan toisenlaisesta olennosta. Ihan niin kuin itselläkin on ollut toisesta. Ja illuusioiden menettäminen sattuu.

Ei ole helppoa olla ihminen, kasvaa ja vähitellen viisastua. Ehkä. En osaa sanoa, viisastunko. Kai sellaisen suhteen on itse muutenkin jäävi, vaikka kuinka erilaisissa oppilaitoksissa harrastettaisiin itsearviointeja osana kurssisuorituksia. Ja työhaastatteluissakin, luoja paratkoon, kysytään, mitä puolta haluaisi kaikista eniten kehittää itsessään työelämässä. Aloin nauraa tällä kysymykselle, se tuntui vain niin älyttömältä. En nimittäin keksi mitään kohtaa, jolle ei periaattessa voisi tehdä jotakin. Ja samalla, olen oppinut elämään ja luovimaan tässä tilanteessa kuten opitaan asumaan epätäydellistä taloa: entä sitten vaikka ikkunat ovat vähän pienet ja ilmalämpöpumpun aliset laudat pehmenneet kosteudessa, vaikka parketti pitäisi varmaan kohta hioa ja laminaatti on noussut vuoristoiksi tiettyjen saumojen kohdalta, vaikka eteisen ovi on valoaukoton ja sen takia meinaa aina kompastua kenkiin kun on niin pimeä, vaikka portaista on lähtenyt irti turvakaidetta eikä kukaan ole laittanut korvausilmaventtiileitä niihin huoneisiin joissa hiilidioksidipitoisuus tuppaa nousemaan nopeasti korkeaksi - ja vaikka ikkunat ovat mallia, jota ei voi avata. Entäs sitten, asuttava on. On niin paljon asioita ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No, talon kohdalla toki tiesimme. Salaoja on saatava kuntoon. Sitten voi miettiä muuta. (Ojamiehet tulevat noin viikon kuluttua.) Ja jälkikäteen ajattelin, että ehkä työhaastattelussakin olisi pitänyt sanoa, että yritän pelastaa itseni tulvalta ja kosteusvaurioilta, että en ole vielä päässyt mihinkään työelämäkehittämiseen saakka, koska tässä on hommia piisannut ihan päivästä toiseen selviytymisessäkin. Tarkemmin ajatellen ehkä ihan hyvä etten tajunnut tätä sanoa ääneen. Minut olisi voitu täyttää ja laittaa näytille johonkin lasivitriiniin rupriikilla "sekopäät jotka eivät ymmärrä, mitä työhaastatteluissa kuuluu ja mitä ei kuulu sanoa". 

(Työhaastatteluista tulee samalla tavalla nihkeä olo kuin mummusta: edellytetään valehtelemista.)

No, jotain hyötyä tästäkin uudesta painajaisesta oli. Nimittäin muistan aamulla tilanneeni edellisiltana nattobakteereita ja tempehrihmastoa, koska ikävöin tuoretta nattoa ja tempehiä. (Selvästi nyt kun olen oppinut tekemään hyviä idlejä, kaipaan uutta haastetta. Kombuchan ja vesikefiirin kanssa minua ärsytti kaiken aikaa se, että enhän minä oikein osaa juoda niitä tuotoksia: olen tottunut juomaan vettä ja kaikki muu tuntuu huonommalta.) Ja meillä on täällä aika viileää. Olisipa taas jugurttikone, se on se ajatus, joka liittyy eksäsuhteeseeni. Silloin meillä oli jugurttikone. En ottanut sitä mukaan erossa, mikä oli iso erehdys. Tarvitsisin sitä taas naton ja tempehin kanssa. No, menen huuto.nettiin ja löydän sieltä jugurttikoneen vitosella plus postit. Ostan sen: haudutusalusta natolle ja tempehille, ja voipa siinä helpommin sitä jugurttiakin itse tehdä, jos rahat hirttävät pian tosi tiukalle. 

Tuskin muistaisin jugurttikonetta ilman unta. 

Sunnuntai: aion istuttaa loput kevätsipulikukat. Niitä on enää satakunta sipulia pistämättä maahan. Huomenna alkaa taas tyypillinen kuusipäiväinen työviikko. Ja salaojaremontti, ja kohta alkaa marraskuukin. 

Keittoa maalaukselle

Aktivistit heittävät keittoa maalaukselle, mutta keittoa ei tietenkään mene maalauksen pinnalle saakka, koska päällä on suojalasi. (Tosin suojalasista luemme vasta myöhemmin; joka tapauksessa minusta on alusta saakka hyvä, että keittoa on heitetty öljyvärityölle, ei akvarellille - se olisi paljon hankalammin korjattavissa oleva teko.)

Huomaan Vompsun kiihtymyksestä ja sittemmin monen twitterhenkilön kiihtymyksestä (naamastoa en enimmäkseen edelleenkään jaksa) heidän hahmottavan tilanteen jotenkin olennaisesti eri kehyksessä kuin itse hahmotan. 

Tarkoitan tätä: Kun kuulen maalaukselle tarjoillusta keitosta, en ajattele, mitä tämä teettää ympäristöliikkeelle (huonoa!!!). En protestoi, että eihän maalaus metsiä tuhoa tai soita, miksette te ole öljy-yhtiöitä sottaamassa keitolla. En pidä tekoa mielettömänä tuhovimmana tai minäminäminäjulkisuustempauksena. Ei. Hätkähdän ja tuntuu virkistävältä, että tapahtuu IRL se, mistä luin teoriassa joskus varmaankin viime vuosituhannen puolella, ja että silloinen järisyttävästi silmiä avannut ajatusleikki on nyt tässä konkretiana (paitsi tietysti ettei mitään tuhottu oikeasti, paitsi ehkä joidenkin mielenrauha mutta varmaankin vain hetkeksi koska eiväthän ihmiset enää välitä siitäkään, vaikka sairastuisivat monta kertaa vuodessa tautiin, joka joidenkin arvioiden mukaan vanhentaa sisäelimiä useiden vuosien verran joka kierroksella). Vähän samalla tavalla kuin silloin alkuun tuntui virkistävältä, että elän keskellä kuolemantaudin tanssia, joka kuitenkin on ihmiselle ehkä historiallisesti tyypillisempi kokemushorisontti kuin elää vaikkapa kauppakeskuksissa ja kulttuuririennoissa käyden, tarvitsematta miettiä liki koskaan perusasioita, ellei sitten käy niin käpläkästi, että sairastuu eipandeemisessa jaksossa juuri itse jotenkin vakavammin muun maailman vain jatkaessa rallattelua ympärillä. 

Tästä on kauan. Luen sitä paperia - onko se artikkeli vai kirja, ja kenen, en muista, koska mieleni näyttää harrastavan joutoaikoinaan sitä samaa, mitä Esa Saarinen joskus teki systemaattisesti, yliviivaa ajatusten esittäjien nimet, kai jotta ajatusta itsessään päästäisiin pyörittämään, tai jotain; emmehän me kukaan voi sanoja omistaa, liekö ajatuksiakaan, voimmeko mitään - jostain ympäristöetiikan tai -estetiikan tekstikorpuksesta ja pysähdyn sen äärelle, että tottahan on perverssiä, että taideteoksen vandalisointi herättää intohimoja ja syytteitä raakalaismaisuudesta ja ajattelemattomuudesta mutta metsän vandalisoinnista palkitaan rahatukuin eikä ketään oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä sitä tiettyä metsää rakastaneita, jolloin heitä voi syyttää itsekkäästä nimbyilystä ja osoittaa, että matkaamalla tunnin bussilla tiettyyn suuntaan pääset ulkoilualueelle jossa on jopa isot soratiet kulkea. Silloin en ole tietenkään vielä valmistunut korkeakoulusta enkä oikein usko valmistuvanikaan, se tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta, jokin oppineisuus. Mutta ajatusleikki saa kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Ajattelen, etten halua olla tuollainen ihminen. Etten halua olla osa kulttuuria, jonka arvostukset ovat näin älyttömät. En osaa sanoa, alkaako juuri tuosta tekstistä se juopa, joka vähitellen syöpyy minun ja kulutustaiteen välille. Että alan pitää taidetta jotenkin - no, loismaisena olentona. Kiinnostavana, toisinaan, kyllä. Luksuksena, jota voi tehdä, jonka tekeminen usein tuntuu suorastaan pelastavan itsen, mutta ei oikeastaan minään mitä kauheasti kiinnostaisi kuluttaa, kirjoja lukuunottamatta. (Ja että alan hävetä, lievästi mutta silti erottuvasti, sitä miten jossain vaiheessa halusin juuri taiteilijaksi.) Kirjojakin taidan lukea vain koska olen niin utelias. Ei minua kiinnosta se, pidetäänkö niitä korkeakulttuurisina tai merkittävinä tai mitä näitä nyt on - nämä ovat valtaosin sen kulttuurin arvioita, joista on ok raiskata metsä mutta karmivaa barbariaa tarjoilla vanhalle maalaukselle kulaus keittoa. Mutta olen liian utelias sen suhteen, miten maailmaa voi jäsentää, jotta malttaisin jättää kirjat rauhaan. Ja tietysti minulla on pienestä lapsesta saakka ollut lukemisen paha tapa.

Kirjoitan "paha tapa", koska keittoa maalaukselle -keskustelua seuratessani tajuan, että kas, on vaikka millaisia puheenvuoroja, mutta ne eivät kauheasti - ei vielä kukaan? en ole kovin tarmolla perehtynytkään, olen koettanut vähän siivota - viittaa siihen teoreettiseen esimerkkiin joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Ja että toisaalta oma tulkintani ja sen myötä reaktioni on sellainen, jonka moni näistä teosta kiihtyneistä varmasti tuomitsisi oikopäätä. Lukemisen paha tapa on johdattanut minut vaihtoehtoisen tarkastelutavan ääreen, ulkopuoliseksi, yhteisestä kiihkosta kieltäytyjäksi. Ehkä jotenkin jopa symbolisesti ja emotionaalisesti, sisäisesti, syrjäytyneeksi, jonkinlaiseen pitkitettyyn kulttuurishokkiin? Osana tätä kulttuurishokkia kysyn kuin unen läpi, ettekö te tosiaan näe suuttumuksessanne mitään epäilyttävää.

Mietin itsekseni metsästä löytyneitä sieniä paistaessani, ovatko aktivistit lukeneet tuon tekstin, jonka minäkin luin kauan sitten. Tai joku, jonka kanssa he ovat puhuneet asiasta. Mietin, kenen kanssa olen itse viitannut tuohon esimerkkiin keskusteluissa. Osaan nimetä ainakin muutaman ihmisen. 

(Sanottakoon, etten pidä itseäni mitenkään radikaalina.

Yhtään mitenkään.

Sen sijaan pidän ympäröivää ihmis- ja kulttuurikeskeistä kulutuskulttuuria äärimmäisen vaarallisena ja radikaalina. Semminkin kun näemmä kuitenkin haluaisin säästää joka ikisen ihmisen hengen ja terveyden typerässä inkoherenssissani. Ehkä ajattelen heidän potevan jotain Tukholma-syndroomaa? Emmekö me kaikki ideologioiden, ajatusten, meemien kanssa?) 

Sitten vielä sanotaan, olen kuullut sanottavan, ettei tietyillä aloilla, kuten juuri vaikkapa filosofialla, estetiikalla jne. ole väliä. Etteivät ne vaikuta todellisuuteen, jossa elämme. Nyt vaikuttavat. Eikö tulkinta ole todellisuudessa? Eikö aktivismi ole todellisuudessa (edellyttäen heidän jotain kautta olleen kosketuksessa tuohon tekstiin)?

Moni kommentoija on netissä tuntenut suurta epämukavuutta siitä, että kulttuuri ja luonto on asetettu (heidän tulkinnassaan) teossa vastakkaisiksi. He haluavat ajatella molemmat hyvinä, tärkeinä, välttämättöminä. Mutta kiistääkö teko sen? Eikö se ainoastaan pyri osoittamaan, että preferenssimme ovat tosisasiassa enimmäkseen taiteen puolella, koska taide on hyvä ja harmiton ja jees, ja yleensä kukaan ei ärähdä, jos paheksuu sananvapauden kaventamisen uhkaa taiteessa? (Paitsi totalitaarisissa valtioissa.) Ja antaa aina niin sivistyneen kuvan, kun kertoo nauttineensa siitä, tästä tai tuosta taide-elämyksestä; mökkeilyä tai metsärämmintää ylistämällä ei voi saavuttaa samaa statusta, sekin on sympaattista mutta vivahde on aivan toisenlainen. Ja auta armias, jos hakkaa metsää sileäksi isommankin alan, kukaan ei tule kertomaan, että nämä hakkaajat ovat kyllä nyt sinetöineet oman tulevaisuutensa ja onkohan noilla edes mitään kotia, jossa olisi kasvatettu. Tarkoitan tätä: Eikö teko vain koeta nostaa peilin yhteiskunnan eteen, tekoon reagoivien eteen? Jos peilissä nähty ei miellytä, turha siitä on peiliä syyttää. Vaikka tietysti - en ajattele, että uskollisesti toistavia peilejä on olemassakaan. Ihmisen näkökykykin on biologisesti kovin rajattu, emme esimerkiksi näe UV-valoa toisin kuin pölyttäjähyönteiset. Ja meillä liki kaikilla on oma peili-ilmeemme, jolta voi pelastaa vain se, että peili nostetaan niin äkisti, ettei tuota ilmettä kerkiä ottaa. Kuten nyt kävi, paitsi meille jotka olimme lukeneet tekstimme jo kauan sitten ja siten valmistatuneet tällaiseen tapahtumainkulun mahdollisuuteen ajatusleikin läpieläen. (Peili-ilmeestä: Siksi kai salaa näpsäistyt valokuvat ovat niin kiusallisia. Ei ole nostanut ryhtiä eikä miellyttävää ilmettä, harhailee kyyryssä vainoharhaisen talonpojan kasvoin. Tämäkin: meidät on onnistuttu sisäistämään, että ryhti on jotain staattista, että kaiken aikaa pitäisi levitoida jossain pelottomassa toimintavalmiudessa rintakehä avoinna ja kasvot laupeassa hymyssä kuin jokin enkelipatsas. Ei tarvitse! Riittää ettei satuta itseään eikä muita tuntoisia olentoja, suoraan eikä välillisesti heidän elinolosuhteitaan tuhoamalla.)

Jos muistan lukemani esimerkin tarkalleen ja oikein, siitä tekstistä, siinä taisi kyllä olla niin, että teoksen tuhosi sen laillinen omistaja. Että hänellä on taidehistoriallisesti mittaamattoman arvokas teos, jonka hän päättää omistajanoikeudellaan mielivaltaisesti tuhota. (Ja sama metsän kohdalla.) En osaa sanoa, onko muistiini luottamista. Olen varmaan jäävi arvioimaan tämmöisiä. Mutta huomaan ajattelevani, että ehkä aktivistit kyllästyivät odottamaan, että National Gallery teeskentelisi itse aikovansa tuhota teoksen herättääkseen ihmiset pohtimaan kulttuurimme outoja moraalipainotuksia. Tehokkaampaahan se niin olisi. (Eipä taida taidemaailma haluta tällaista konsultaatiota, vaikka vakavasti ottaen, juuri tämä saattaisi tehdä siitä kosolti kiinnostavamman puhekumppanin.)

Minun silmissäni auringonkukkamaalaus pienenä öljyvärityönä on toki oikeastaan tuhottu jo ajat päivät sitten. Galleriassa on suloinen reliikki (jonka tuhoamista en siis nyt ehdota, koska ei sillä lopulta hetken kiihkoamisen jälkeen olisi juuri merkitystä, ja miksi tuhlata voimiaan johonkin, jolla ei ole juuri merkitystä, kun voi tuhlata voimansa jonkin järkevämpäänkin - lisäksi historialla on paha tapa nousta haudasta vainoamaan niitä, jotka koettavat tuhota sen tai haudata sen hiljaisuuteen). Teos elää enimmäkseen vihkojen kansissa, kännyköiden taustakuvissa ja kuorissa, postikorteissa ja jopa koltuissa. Samalla tavalla kuin viktoriaaniseen aikaan taide on taas kävellyt ulos kehyksistään ja rönsyilee objektien pinnoissa ja etenkin näytöillä. Näin saa olla. Jossain mielessä juuri nämä monen banaaleina väheksymät ilmentymät teoksesta tuovat sen ihmisten ulottuville ilman että kaikkien tarvitsee matkustaa (oletettavasti lentokoneella) National Galleryyn tuijottamaan alkuperäisteosta, tekevät siitä saavutettavan ja läheisen, osan arkea. 

Tietysti tiedän senkin, mitä Szymborska on kirjoittanut taiteesta ja eräästä maalauksesta. Näitä vasten voi hyvinkin ajatella, että teolla on todella onnistuttu symbolitasolla sohaisemaan muurahaispesään, johonkin taidettakin suurempaan. Ei tarvitse kuin ajatella, miten kulttuurimme arvottaa pysyvän suhteessa ohikiitävään ja muuttuvaan ja millaisen kuplan Platon niistä onnistuu kehittämään otsaansa: suorastaan sarven. Jos aletaan hävittää sitä, minkä tarkoitus oli juuri säilyttää - - - olkoonkin, että säilykkeet maistuvat säilykkeiltä, ei siltä, mikä säilöttiin. (Muistan Deweyn kirjoittaneen, ettei yksinkertaisintakaan tapahtumaa voi kuvata kielellisesti sillä kuvaus vain jatkuisi ja jatkuisi tapahtumaan täysin sisäänsä sulkemaan pystymättä. Tämä alkaa oikeastaan kuulostaa hieman samalta mitä tapahtuu, kun alan kirjoittaa. Haluaisin laittaa sulkuja sulkujen sisään moneen kerrokseen. Etikkahanat kiinni.)

Jos olisin yliopistoon hakiessani tajunnut, millaisen outlierin kaikkien niiden tekstien lukeminen, ja ei vaan lukeminen, läpieläminen, saa aikaan, olisinko hakenut? Olisinko valinnut vieroittumisen siitä, tästä ja tuosta? En osaa lainkaan sanoa. No, ainakin normaaliuspaineista on saanut hieman vapautua, siitä olen kiitollinen, mutta olisin tuskin sitä osannut haluta etukäteen. 

Kirjoitin jokin teksti sitten vaikeudestani ihailla ihmisiä mutta että tekoja kyllä ihailen. Maalaukselle keiton tarjoamista ihailen. Ei minusta olisi sellaiseen suoruuteen. Ei tarpeeksi uskoa eikä uskallusta. Onneksi on ihmisiä, joilla niitäkin riittää. 

Vanhainkodin hajussa

Saimme kotiin vanhainkodin hajun. Ei, vanha koira ei nyt pissannut sänkyyn eikä eteiseen eikä käynyt se tavanomainen, eli kun se tekee sen nettituntieni aikana, Vompsu hinkkaa pissaa lattialla eestaas villasukallaan vaikka kuinka olen esitellyt, miten lattian voi luututa puhtaaksi. Tällä kertaa kissa oli kakannut melko löysää kakkaa tekstiilien päälle joogahuoneessa. Siellä ei ollut vanhainkodin haju - haju oli voimakas ja voin pahoin sekä torstain että perjantain nettitunneilla mutta meni aikaa että löysin hajun lähteen. Kun likaiset tekstiilit sitten viimein nostettiin pyykkikoneeseen, sinne meni myös kissanpaskaa.

Kun pesee pyykin kuumassa, jotenkin odottaa kaiken tuoksuvan puhtaalta luukkua avatessaan. Tai siis, tuoksuvan ei miltään, siltähän juuri puhdas tuoksuu. (Useimpien ihmisten pesukoneet taitavat haista kemikaalihyllylle puhtaan sijaan.) Kuumassa on tietysti pestävä, koska uloste. No, nyt kaikki haisikin sitten sille. Myös kaikki semmoinen, missä ei kissanpaskaa alun perin ollut lainkaan. Nostelin kakanhajuisia vaatteita pyykkinarulle yökötystä pidätellen ja toivoen, että ehkä ne kuivuessaan menettäisivät hajunsa. (Joskus kun pyykki jää koneeseen kosteana vuorokaudeksi ja alkaa haista ummehtuneelle, haju yleensä haihtuu siedettäväksi sen kuivaessa.) Viimeiseksi siivosin luukun läpän, jonne aina kertyy kaikki nöyhtä. Nyt siellä oli vettynyt pökäle, joka haisi aivan karmivalle. Hain vessapaperia, heitin pökäleen pönttöön ja vetäisin sen pois haisemasta. Sitten ladoin samat vaatteet uudestaan koneeseen, lorautin pesuainetta ja käynnistin hygieniaohjelman toista kertaa.

Kun vaatteet tulivat ulos koneesta, niissä oli enää aavistus kakanhajua. Täsmälleen sama haju, joka leijuu vanhainkodeissa laitosruoan ja kahvin hajun taustalla. Paistoin sattuneesta syystä eilen foccaccian, tänään teen ehkä pannukakkua. Jotain muutakin kuin kakanhajua. Mutta vanhainkoti tulee yhä enemmän mieleen. 

Syyslomaviikon alku. To do -lista on lyhyt mutta väsymyskin syvä, koska tässä työnkuvassa ei voi noudattaa kohtuutta liikunnan määrän suhteen. Keho kiehuu ja kihisee viikot, nyt se saa rauhoittua. Onneksi syysloma tuli ennen kuin tarvitsi sairastua mihinkään. Yritän jaksaa ottaa pihan vesiletkun irti, tyhjätä ja kääriä puutarhavajaan, taitella pöydät ja tuolit pihalta talveksi pois, työntää loputkin tomaatinrangat kompostiin, pakata kesävaatteet matkalaukkuun ja laskostaa talvivaatteet niiden tilalle kaappiin, leikata koiran karvat. 

Väsymykseni on onneksi fyysistä, ei mielettömyyden tuntua.

Maailmassa on paljon hyvyyttä, joka ei vain löydä uomaansa. Männäviikolla eräs seniorituntilainen sanoi pukkarissa että onpa hienoa että jaksan käyttää maskia vaikkei sitä suositellakaan. Että ihan kuin välittäisin siitä, sairastuvatko he. Sanoin aika painokkaasti että totta kai välitän siitä sairastuvatko he ja että jos työnäni olen tuomassa terveyttä ja hyvinvointia niin katsoisin kyllä epäonnistuneeni pahasti jos joku siksi sairastuisi. Hän sanoi että niin joo, totta kai, varmasti niin, mutta kun ei hän jaksa eikä hänen lapsetkaan, ja he kuitenkin välittävät toisistaan. Olin ihan hiljaa enkä sanonut mitään. 

Sitten hän sanoi, että tuntuu kyllä vähän oudolta, ettei sillä ole enää mitään väliä että sairastuuko joku pahasti. Niin tuntuukin, sanoin. Ja että minusta sillä kyllä on edelleen väliä näillä kuolleisuusluvuilla. Niin, sanoi tämä vanha mutta virkku rouva, ja lisäsi: vanhat ja hauraat kuolevat, riskiryhmäläiset, mutta johonkin he kuitenkin kuolisivat. Niin, sanoin. Sitten lisäsin, että samalla logiikalla toki kannattaisi muutkin lääketieteelliset toimenpiteet jättää tekemättä ja lakata käymästä joogassa, koska me kaikki kuolemme kuitenkin johonkin eikä se siitä mihinkään muutu, teit niin tai näin, ja että minusta etiikka ei sillä tavalla saa siihen asiaan pysähtyä, koska niin käy joka tapauksessa. Rouva istui ihan hiljaa ja totesi sitten että hän ei sentään ole riskiryhmäläinen. Mihin sanoin, että kyllähän te kaikki tällä tunnilla olette. Niin, iän puolesta, hän myönsi. Ja lisäsin, että on se merkittävin riskitekijä monen analyysin mukaan, ja hymyilin maskini takaa. Hän hymyili takaisin ja laski sitten katseensa. 

Hän oli pitkään hiljaa ja katseli laukkunsa sisältöä, ehkä etsi maskia, jota siellä ei ollut aikoihin, tai mistä minä siitä mitään tiedän. Mutta huomasin miettiväni, millaista olisi elää noin ristiriitaisessa tietoisuudessa, kieltää sitä sun tätä, luulisi sen vievän voimia. (Vaikka eihän sellaista tietenkään hahmota ennen kuin lakkaa kieltämästä jotain, sitten sitä hämmästyy elämänvoiman hyökyä ja kyselee itseltään, että miten minä en huomannut aiemmin jotain puuttuvan. Kerran toisensa jälkeen.) Sitten hän äkisti sanoi olevansa pahoillaan siitä, etten työikäisenä saa neljättä rokotetta, ihan tuosta noin vaan, että kun he seniorit sentään saavat sen influenssarokotuksen kanssa samalla. Mihin vastasin, että ei tarvitse pahoitella, olen minä neljänteni jo saanut, että hain sen Virosta, koska ennakoin, ettei sitä täällä tule kuitenkaan saamaan ennen kuin jälkijunassa, jos silloinkaan. 

Voi että hän valpastui ja kyseli tarkkaan, että mistä ja miten sen saa, ja tietysti kerroin. Hän sanoi, että on menossa syyslomalle lastensa kanssa Tallinnaan ja ehkä he voisivatkin sitten hakea ne rokotukset heille. Sitten hän vaikeni ja pysähtyi ja sanoi, että mutta miksi minulla on siis maski jos on kerran neljäskin rokotus. Sanoin, ettei mikään vielä näytä estävän pitkäaikaisoireita ja tartuttavuutta, paitsi maski. Että rokotus on vain lisävarmistus maskiin, ei toisinpäin, näillä tautiluvuilla ja näillä ensimmäisen sukupolven rokotteilla (olkoonkin että viimeisin tehosteeni oli kenties paremmin omikroniin tepsivää proteiinirokotetta, ei mRna-rokotetta). Hän näytti aika hämmästyneeltä. Ehkä hän kohtasi tällaisen jäsennyksen ensimmäistä kertaa? Koko vuorovaikutus tapahtui kahden kesken pukkarissa, tunnelma oli jotenkin pehmeän ystävällinen vaikkakin tietysti samalla surullinen ja järkyttynyt, kuten aina sairauksien ja kuoleman olleessa puheen. 

Muistan hämmentäviä tapauksia itsekin, lapsuudesta ja nuoruudesta, tämä vuorovaikutus nosti ne näkyviin. Olen monesti täällä kirjoittanut vänkyräisestä suhteestani sairastamiseen ja miettinyt, missä määrin se on kodin peruja. Toisaalta vanhempani huolestuivat siinä mittakaavassa, että tunsin valtavaa syyllisyyttä sairastumisesta, etenkin kun asia puettiin usein voivotteluun, miksen ollut suostunut pukemaan tiettyä pipoa tai olin vetkuttanut nukkumaanmenoa. Tajusin heidän elämänsä suistuvan kaaokseen, haistoin heidän pelkonsa - asuntolaina oli aina liian suuri, kauhea pelko siitä, että jos lapsi sairastuukin pahemmin ja pitää olla useampi päivä poissa töistä, mitäs sitten tehdään, rahaa ei tule yrittäjällä sisään jos ei voi ottaa asiakkaita vastaan - enkä halunnut olla vaivoiksi. Ja sitten toisaalta, kun olin jo niin sairas, etten enää voinut teeskennellä, ettei minua mikään vaivaisi (mutta kehityin siinä teeskentelyssä todella hyväksi!), sitten he itkivät ja pitivät kädestä ja kertoivat, miten tärkeä olin heille. Muuten he eivät semmoista tehneet eikä heillä ollut kauheasti aikaa olla kanssani, joten tavallaan pidin jotenkin onnellisena tuota vaihetta, jos sinne asti mentiin. Olisin ehkä kaivannut aikaa myös terveenä, muutenkin kuin loman Italian-matkoilla. (Italian tuoksu on minulle aina sen tuoksu, että saan halauksia ja vanhemmat jaksavat nauraa vapautuneesti, suukotella toisiaan ja olla läsnä myös ajatuksissaan.) Mutta monesti kävi niin, ettei sairaus edennyt rakastamisvaiheeseen vaan koulussa minut lähetettiin terveydenhoitajalle kun pyörryin, nenästä alkoi tulvia verta tai yskäni yltyi sellaiseksi, että opettajakin epäili jossain olevan vikaa. 

(Minun ei varmastikaan tarvitsisi kirjoittaa tätä erikseen, mutta kirjoitanpa kuitenkin: kun pandemia alkoi ja vanhemmat alkoivat hajoilla lastensa kanssa kotona olemiseen, ja seurasin päiväkodeissa ja kouluissa työskentelevien puheenvuoroja siitä, miten monet vanhemmat lähettävät lapsensa sairaanakin kouluun, en törmännyt mihinkään uuteen ilmiöön, kuten jotkut, jotka järkyttyivät siitä, että vanhemmat saattavat mieluummin altistaa lapsensa uudelle kulkutaudille kuin jaksaa heidän läsnäoloaan etätöiden taustalla. Minä olen ollut juuri sellainen lapsi joka on kävellyt kouluun kolmenkymmenenkahdeksan asteen kuumeessa. Kouluun ja sen jälkeen ratsastustunnille. Ei niin, että vanhemmat olisivat tietoisesti pakottaneet tähän - on vain ollut käsitys, että lapset nyt yskivät kaiken aikaa joka tapauksessa, ja niin voimakkaita toivottomuuden ja kauhun puuskia sairastuessani, että näyttelin siinä näytelmässä erinomaisesti oman roolini, johon kuului sen vakuutteleminen, että eihän minulla toki ole mitenkään sairas olo, yskittää vähän vaan. Enkä jaksa kirjoittaa mitään sen lääkärin etiikasta, joka määräsi minulle useammaksi talveksi lasten antibiootteja, joiden säännöllisen litkimisen avulla selvisin talvien yli tarvitsematta sairastua vakavammin. Ehkä silloin ei vielä hahmotettu, miten haitallisia ne ovat suolistolle? Nykyään varmaan korvani olisi putkitettu jo vauvana. Äidillä on taas putket korvissa, mutta eiköhän elimistö ne taas työnnä ulos jo pian. Pallolaajennus korvakäytäviinkään ei ole häntä auttanut; epäilen että sama korvaruljanssi on itselläni edessä kun vanhenen lisää. Siskon lapsella on puheen kehityksen viivästymää ja syyksi paljastuivat ei tällä sukuhistorialla niinkään yllättäen kroonisesta tulehduksesta umpeen muurautuneet korvat.)

Ne kohdat, joissa olin lapsena kahdestaan jonkun hoitoalan ammattilaisen kansssa ja hän sanoi kuumeen mitattuaan että no jopas, eikö sinulla ollut aamulla vielä yhtään huono olo, ja aloin vain itkeä, koska olin kuumeessa ja väsynyt ja ajattelin valehtelijoiden joutuvan helvettiin kuoltuaan. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että terveydenhoitaja on halannut minua. Sitten on soitettu vanhemmille, olen saanut maata terveydenhoitajan sängyssä ja hän on pitänyt kädestä kiinni, odottanut kanssani, että isä tulee autolla hakemaan. Ristiriitainen, hämmentynyt ja lämmin olo: minusta pidetään huolta, tämä ihminen välittää, mutta samalla näihertävä kysymys, eikö äiti ja isäkin välitä, rakasta, varmasti rakastavat vielä enemmän, mutta miksi he eivät voi vain pitää kädestä, miksi he hermostuvat ja huutavat ja pelkäävät niin kovasti, että heille ei voi sanoa että huimaa ja on huono olo. Olen ollut tavallaan helpottunut isän tullessa autoineen, päästyäni ihan vieraan vaikkakin myötätuntoisen ihmisen luota kotiin, mutta samalla tuntenut joutuvani kulmikkaampaan prosessiin, jossa kaikilla on hurja hoppu paimentaa minut takaisin koivilleni ja pois niskoilta. On tullut se kuva, että on parempi olla sairastumatta ja ainakaan toipumiseen ei myönnetä päiväkausia.

Nyt vasta pandemian aikana kun olen puhunut äidin kanssa enemmän puhelimessa - juttelemme viikottainkin - olen ymmärtänyt, miten hirvittävän hådissään heidän on täytynyt olla. Kaikki se pelko, menetämmekö kodin, jos tulee liikaa poissaoloja töistä, ja sitten lapsi, joka imee sisäänsä joka ikisen kulkutaudin. Ja äidin syyllisyys siitä, ettei hänellä ollut mahdollisuutta vain jäädä kotiin kanssani. Kyllä hän sen tajusi, että juuri sitä olisin kaivannut enemmän kuin mitään muuta, hän on sen itse sanonut ilman että minun on tarvinnut sanoa siitä mitään, kuinka paljon heitä lapsena kaipasin ja kuinka paljon se asia edelleen minua toisinaan itkettää. Ja se olisi hänestä ollut oikein, se kotiin lapsen kanssa jääminen, vaikken käyttäytynytkään yhtä hyvin kuin hänen sivistyneet vanhan rahan asiakkaansa töissä (jotka olivat päässeet uhmaiästään jo vuosikymmeniä aiemmin), mutta rahaa ei ollut niin paljon, että hän olisi kokenut voivansa tehdä oikeaksi mieltämänsä ratkaisun. Tiedän toki itsekin sen, miltä sellainen tuntuu. Koetan välttää niitä tilanteita, mutta olen sellaisessa nytkin. Oikea ratkaisuni olisi tehdä vähemmän työtä, siitä hyötyisivät kaikki: koira, Vompsu, kasvit ja ennen kaikkea oma terveyteni. Mutta nämä lainan korot ja sähkön hinnat, ei auta kuin rassata kehoaan toivoen, että se kestää tätä tämän talven yli. Jos niin, ja jos taloudellinen tilanne hieman helpottaa, voisin jättää tietyt tunnit jollekulle toiselle. Tuntuu hassulta puhua ihmisille joogatunneilla siitä, että kuulostelee kehoaan ja vireystilaansa ja antaa keholle, mitä se tarvitsisi, kun oma keho huutaa joka viikko torstain aamutunnin jälkeen lepoa sellaisin sireenein ja hätävilkkuvaloin, ettei sitä voi olla mitenkään huomaamatta. Ja on vielä illan tunnit ja perjantain tunnit, kaikkialle sattuu. Tässä kohdin hyödyn lapsuudesta: osaan hymyillä ja olla kuin en olisikaan niin kipeä kaikkialta pehmytkudoksesta. Usein uskon siihen miltei itsekin sinne saakka, että sammutan zoomin ja vajoan sumuun yöhön saakka. Sympaattinen hermosto on uskomaton: kun stressi nousee tarpeeksi, väsymystä ja kipua ei havaitse. Voi briljeerata, nauraa, tehdä, olla kuin se tajunnan nuoli, tai keho, tai lintu, josta puhutaan Tao te chingin meditaatiota käsittelevässä kappaleessa. En kuitenkaan halua lakkauttaa niitäkään kuukausimaksuja, joita annan tietyille elämää suojeleville järjestöille. Torstaisin ja perjantaisin ajattelen Aasian karhuja ja kodittomia eläimiä. Niiden elämä on paljon raskaampaa kuin minun vähän yli menevät joogatyöni. Niiden elämässä on sellaista kärsimystä, josta minulla ei ole mitään käsitystä.

Ihanaa, että nyt voi toipua viikon ajan! Eilen lähinnä lojuin, pesin kakkapyykkiä ja paistoin foccaccian ja yhden talvikurpitsoista. Ja soitin äidille syntymäpäiväpuhelun. Meistä on tullut niin läheisiä, etten osannut aiemmin haaveillakaan sellaisesta. 

Käännekohdista ja vipatuksesta kentän reunoilla

Hetki, jona tajuaa vanhempien olevan eksyneitä lapsia. Kun tajuaa, etteivät he osaa laskea edes sen verran kuin itse osaa. Ettei heidän logiikkansa pidä, että he toistelevat fraaseja, joiden merkitystä eivät ymmärrä. Että he eivät ymmärrä, mikä voisi olla pielessä turkiksissa, autossa, yhdessä sun toisessa asiassa. Että heitä motivoi pelko, häpeä, raha, paljon enemmän kuin mikä tuntuisi mukavalta. Että he pelkäävät ja häpeävät ja ajattelevat menettävänsä rahaa, kun kieltäytyykin toimimasta siten kuin he haluaisivat, koska itselle nuo asiat eivät tunnu merkittäviltä. 

Hetki, jona alkaa kyseenalaistaa, onko missään heidän toistelemassaan järkeä, ja päättää kipata sen kaiken hypoteettisesti roskakoriin ja katsoa itse, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Selviää, että naiset osaavat ajaa autoja yhtä hyvin kuin miehetkin. Että myös ei-sukulaisiin voi luottaa ja että toisaalta sukulaisiin välillä ei. Ja niin edelleen. 

Myöhemmin selviää: maailmassa on paljon ihmisiä, jotka aloittavat virkkeensä sanoen, että jo äiti opetti että. Tai että jo kotona opin että.

Ja itse jää miettimään, ovatko ne asiat, joihin on palannut - ja niitä on paljon: raittius, metsään ihmisjoukkojen sijaan hakeutuminen, kasvissyönti, jooga, pöhköyksille nauraminen - sellaisia, joista voi sanoa oppineensa ne jo kotona. Tavallaan kyllä: sieltä ne tulevat. Ja tavallaan ei: ei niitä suostunut oppimaan kotoa, tai jos suostui, niin alle kymmenvuotiaana, mutta sitten alkoi panna hanttiin ja pisti kaiken päälaelleen. Niin että tavallaan, kun näihin asioihin palasi, niihin joutui opettelemaan uudestaan, luomaan nahkansa. Se vanhempi nahka kun sanoi näille kaikille niin pontevan ein.

Epäilemättä, se hetki, kun tajuaa, että tajuaa joistain asioista enemmän kuin vanhempansa, on merkitsevä käännekohta. Muistan edelleen, miltä se tuntui ja missä olin. (Sen sijaan en muista, missä olin tai mitä tein useimmissa suurissa tapahtumissa, ja useimmiten ne eivät tuntuneet ihmeemmin juuri miltään.) Tein matikanläksyjä karttakuvioisen pöytäni ääressä, olin 11. Ja äkisti, isän sanojen myötä selvisi, että vanhempani eivät ole niitä turvallisia, osaavia hahmoja, joiksi heidät kuvittelin, jonkinlaisia jumalia tai ainakin puolijumalia hyvyydessään ja etevyydessään, vaan heidän sisässään oli loputon epävarmuuden ja osaamattomuuden fraktaali. Kykyni todelliseen perinnetietoisuuteen taisi romahtaa sillä hetkellä, koska sen jälkeen olen suhtautunut epäilevästi kenen tahansa asiantuntemukseen, etevyyteen ja ehkäpä hyvyyteenkin. On vaikeaa nimetä ketään, jota osaisin ihailla. Kai se johtuu siitä, että ajattelen heistä paljastuvan aivan saman tuskastumisen ja paljastumisen pelon, sen pelon, ettei osaakaan, ettei opi, osaa, riitä, kelpaa. 

Ja, huomaan, tämä vaatii vielä täydennystä: jotta osaisin ihailla jotakuta, katsoa ylöspäin, ilmeisesti tarvitsisin illuusion siitä, ettei tämä toinen ole oikeastaan ihan samanlainen kuin itsekin olen, tai vanhempani, tai sinä, joka tätä luet. 

Tekoja osaan kyllä ihailla, rohkeutta tietyissä tilanteissa, sinnikkyyttä, etenkin sen laatuista, joka ei itseltäni noin vain luonnistukaan. 'Se on eri asia kuin ihailla niitä ihmisiä. 

Muitakin mieleenpainuvia hetkiä on. Hetki, jolloin tajuaa, ettei enää halua jaksaa jotakin olosuhdetta - työtä, ihmissuhdetta, ja tietää tekevänsä asialle jotain. Hetki, jolloin tuntee olevansa elossa vaikkei mitään erityistä olekaan tapahtunut tai päätetty, ehkä vain oikea viistovalo, oikeanlaiset valojen ja varjojen muodot - mutta tämä hetki on kummallinen ja valheellinen, se ei tunnu esiintyvän niissä kohdissa joissa on keskiössään vaan pikemminkin silloin kun on hyvin vieraantunut ja kivulloinen ja kaipaa merkityksen tuntua, toimijuuden tuntua, suuntaa - ehkä se hetki on pelastusrengas, jonka esitajuinen heittää, jokin mikä olisi tavallaan kaiken aikaa saavutettavissa, mutta johon on vaikeaa tarkentaa huomiotaan, mutta joka tislataan silloin kun on oikeasti uhka siitä, että systeemi saattaa romahtaa ellei jotain merkityksellistä tapahdu? Hetki, jolloin suunta hahmottuu kenenkään päättämättä, että vain äkisti tietää suuntaavansa jonnekin kohti arvoituksellisuutta ja vielä salattua, tietämättä oikein itsekään, miksi. Hetki, jossa tajuaa äkisti hyvin kehollisesti luottavansa johonkuhun, perusteitta ja pyytämättä. Se hetki kun raukeana saa käydä lakanoihin ja sulkea tyytyväisenä silmänsä, vaikka kuinka on paiste ja lämmin ja voisi tehdäkin jotain. 

Muistan myös elävästi sen päivän, kun hierojakoulussa olin niin väsynyt, etten meinannut jaksaa siirrellä jalkojani käytävällä päästäkseni kohti luokkaa. Äänikin tuli jostain kellarista mutta en ollut sairas. Olin tyytyväisen väsynyt, aivan untelo, ja luokkatoverit sanoivat että kahvia sulle nyt, ihan kauheaa, ja olin hyvin hämmentynyt heidän reaktiostaan ja tajusin heidän pitävän sitä kielteisenä tilana, jotenkin pelottavana tai ärsyttävänä, kun taas itse suhtauduin uteliaasti tällaiseen eksoottiseen tuntemukseen, siihen rentouteen ja raskauteen, josta tiesin, että tokkopa pääsen toiste semmoista maistamaankaan. Ainakaan pian.

Enkä ole päässytkään. Jotta saisin väsytettyä itseni niin, pitää kiivetä jonkin emootioiden vuoren rinnettä kuukausia ja sitten äkisti paine hellittää otteensa. Ehkä jokin suunta tai päätös on syntynyt vuoren uumenissa, mutta siitä ei ole mitään tietoa. Aistii vain muutoksen, kuin muutoksen säässä tai tuoksussa, samaan tapaan kuin ensimmäistä kertaa Tallinnaan seilatessa laivan kannella sumun keskeltä haistoi, että tuolla on aivan toisenlainen. Rinkelien tuoksu, paitsi että ei Tallinnassa ole rinkeleitä. Siellä vain tuoksuu joltain, minkä jäsensin rinkelien tuoksuksi viluissani sumussa Georg Otsin kannella. (Aika jolloin käytti kakanruskeaa huulipunaa ihan vaan protestoidakseen sitä, että naisten oletetaan maalaavan huulensa kiihottuneiden häpyhuulten näköisiksi. Vaan entäpä jos ne ovatkin kakasta mattatuhruiset? Voi luoja. Kaikesta sitä onkin murissut.) Koska emootioiden vuorilla kiipeily siinä mittakaavassa on aika kamalaa, en mieluusti samoa niille, ja siten en myöskään koe tuommoisia väsymyksiä, jotka kokisin sinänsä miellyttävinä. 

Hetki, jolloin tajuaa, ettei oikeastaan halua tappaa itseään, koska huomaa rakastuvansa ja sitoutuvansa vaikka kuvitteli semmoisen täysin mahdottomaksi. Kai sekin on kiinnekohta, hyvästit pitkälle matkatoverille, aikuistuminen. Istuin lentokoneessa, ukki oli koettanut ujuttaa kättään jalkoväliini, olin hälyttänyt lentoemännän paikalle ja hän ymmärsi puolesta sanasta tai ilmeestäni, että minun on päästävä muualle, ja pääsin. Istuin ikkunan ääressä ja tuijotin ulos ja ajattelin että en sittenkään halua kuolla (ja siitä loogisesti raukesi koko mietintö, miten ja missä voisi kaikille mahdollisimman kivuttomasti lopettaa itsensä, tämän loputtoman kysymysten tulvan). Tuntui jotenkin huokaavalta ja luovuttamiselta päästää siitä luusta irti, ei se ollut päätös, jokin tuuli vaan kääntyi ja olin taas matkalla Lontooseen, tosin proosallisesti lentokoneen enkä leijan tai tuulen nostattaman sateenvarjon kyydissä. Ukistakin ajattelin siinä hetkessä että haista sinä paska, sinä lupasit ettet ryyppää tällä matkalla. Ja toisaalta, säälin, koska isoäiti oli juuri kuollut ja ukki luullut minua isoäidiksi konjakkipäissään. (Parasta säännössä ettei lentokoneeseen saa viedä nesteitä: vanhat alkoholistit eivät voi ottaa sinne omaa konjakkipulloaan, jolla liki tappavat itsensä.) Typerä vanha sammakko.

Entäpä se hetki, kun äidin sisko on kylässä ja hänellä on semmoinen ennustusleikki, jota teemme kaikki yhdessä. Se on tarina, jossa kulkee tietä. Millainen tie on, pitää kirjoittaa paperille. Löytää kupin. Millainen kuppi on, ja niin edelleen. Ja kaikki omassa tarinassa, maailmassa, elämässä, ennusteessa on rikki, likaista, pientä, kivistä, umpeenkasvanutta pusikkoa, hylättyä, rauniota, rehevä viidakko joka punoo juoniaan. Ja jotenkin järkyttyy siitä, miten muiden tiet ja kupit ovat toisenlaisia. Että mitä se semmoinen on, miten voi elää niin ettei paidanrinnus ole kaiken aikaa ruokatahroilla tai että jaksaa aivan loputtomasti panostaa ammatilliseen kasvuun ja siihen että puhuu asioista muotitermeillä, palvelupolku, sertifikaatti, hankerahoitus, ei, ei vain puhu, vaan ilmiselvästi myös ajattelee, eikä ajatuksissa ole samalla tavalla krakleeraus, eudaimonia, rikkoontuminen ja korjaantuminen, kosketus, tonglen. En edes tiedä, miksi muistan sen leikin niin selvästi, mutta taisin uskoa, että osuin johonkin merkittävään. Putosin tiilitehtaan polulle, rehevään lehtoon. Kun joku ponnisteli asemaansa parantaakseen, mietin, että tiilitehtaan polulla ei tuollainen toimi, tuolla on erilainen tie. Ties vaikka olisin päätynyt samoihin ajatuksiin ilman sitä leikkiä, mutta muistan uskoneeni sen leikin kuviin aivan kritiikittä ja sittemmin kasvaneeni niihin sen verran kiinni, että en oikein vieläkään ymmärrä, miten niistä hellitettäisiin. Pieni rikkonainen viidakko, villi kivinen polku jossa kivetkään eivät ole kiviä vaan tiiliä.

Ja miksi, miten, päädyin viskaamaan liki kaiken pois kolmikymppisenä, silloin kun aloitin kirjoittaa Veloenaa? Liki kaiken, mitä kohti olin ponnistellut, mitä olin rakastanut niin palavasti? Koska se oli jonkun muun? Paitsi ettei se ollut, itsehän olin niitä asioita halunnut. Koska muutuin? No tietysti, niin. Mutta miksi, miten? Miten muutos tapahtuu? Tapahtuiko se niin rajusti siinä kohdin koska olin jarrutellut monta vuotta, koettanut takertua, pysäyttää ajan? Niin että sitten kun äkisti hellitin jarruttamisesta, ampaisin matkaan sellaisella vauhdilla, etten yhtään tiennyt, minne olen etenemässä ja miksi?

Joskus. 

Olen aloittaa, keskeytän. Ehkä kuitenkin jatkan.

Joskus kun kuulen jonkun sanovan oppineensa jotain jo kotoaan, mietin: Kantaako hänkin sisällään niin montaa eri ihmistä, arvojärjestelmää, mielenmaisemaa? Osaako hänenkin tajuntansa puhua raivon ja pyhän ja kaiken siltä väliltä rekistereissä? Vai eikö sillä vaan ole väliä? Eikö komeetta koskaan putoa hänen hiuksiinsa? Eikö hän rakastu mielettömästi tai itke ilman syytä? Eikö mikään ole hakannut vasaralla säpäleiksi hänen kotoa opittuaan missään vaiheessa? Vai onko hänellä ehkä ollut koti jossa on ajateltu ja puhuttu samasta asiasta, samansuuntaisesti, yhteensopivasti? Ehkä jopa maailman kanssa yhteensopivasti? Eikö hänen elämänsä ole kiemurrellut kuin käärme kaiken maailman käännekohtien kautta, kuohahdusten ja laantumisten, säikähdysten ja helpotusten? On vaikeaa koettaa virittyä ajatukseen, että semmoistakin voisi olla! Varmasti ei voi olla, sanoo pää, mutta toisaalta - voisiko? 

Eikö hän koskaan juuri uneen vaipumaisillaan tule ajatelleeksi virkettä, joka herättää hänet neljältä?

Hetki, jona tajuaa vanhempien olevan eksyneitä lapsia.

Ja jonkun on oltava se, joka ihanana enkelinä heitä taluttaa halki loputtomien asuntonäyttöjen ja taidemyyntinäyttelyiden, joka valitsee olohuoneen verhot ja tilkitsee epäilykset siitä, tästä ja tuosta.

Ja äkisti muistan sen kerran, kun olin vatsataudissa niin heikkona että pyörryin pienessä eriössäni ja löin pääni vessan lavuaariin ja menetin tajuntani. Kun heräsin, makasin oksennuslammikossa ja päätä vihloi aivan järkyttävällä tavalla. Vihlonnasta ja mustelmasta päättelin, mitä oli täytynyt tapahtua, vaikka viimeinen muistikuvani olikin, että koetin nousta pöntöltä hallitusti huteroille jaloilleni. Olin niin heikko, että ryömin puhelimelle ja soitin vanhemmille, ja he tulivat ja käärivät minut jonkinlaiseen huopaan ja puoliksi kantoivat autoon ja etuistuin oli laskettu makuuasentoon, turvavyö leijui hassussa asennossa siinä maatessa, jokainen asfaltinsauma tiessä kipinöi, ja sitten pedattu sänky, jonne jotenkin leijuin, lakanat, ei oksennusta missään, nukahdin ihmeellisen huolehdittuna ja muistaen, miten ihanaa lapsena oli sairastua, koska äkisti vanhemmilla oli aikaa ja he sanoivat rakastavansa, ja tiesi, että se on totta, se on totta, se on totta. Helpotus! (Koska, totuuden nimissä, en aina käyttäytynyt kovinkaan rakastavasti itse vaan aiheutin monesti pahaa mieltä.)

Kuva eksyneistä lapsista tuli epäilemättä Elizabeth Stroutin kirjasta. Hän se siitä kirjoittaa. Olen toki ajatellut aiemminkin sitä, mitä vanhempani ovat, miten eksyksissä he ovat, mutta kuva Hannusta ja Kertusta: niin, se tuli kirjasta, viikko sitten. Muistot ovat juuri näin epäluotettavia. Kun luen kirjan tekstin, sanon itselleni, että tuo juuri on se, mitä tajusin vanhemmistani. Ja itsestäni, ja koko ihmiskunnasta. Ehkä se on yliyleistys eivätkä kaikki olekaan sellaisia. Mutta sellainen se oivallus oli. Kai oivalluksetkin saavat olla väärässä, tarinat. Tarinat muistoista, muistot. Muistaminen on vaikeaa, koska se tapahtuu tästä ja nyt. Sen maaperä on tämä tässä, sen omaksumat tarinalliset keinot, jotka tarranauhamaisesti takertuvat kaikkeen, mihin ulottuvat.

On harvoja alueita, joihin ne eivät ulotu. Tätä on vaikeaa kuvata sanoilla, tämä ei taatusti ole käännekohta. Mutta eilen kun ohjasin zoomissa yinjoogaa, makasin lattialla ja puhuin ruumiin asennon aloitussanoja, joka kerta erilaisia ja ties mistä puppugeneraattorista tulevia. (Oikeasti, välillä ohjatessani tunnen että kauttani puhutaan, että sanat vaan kävelevät pusikoista kuin kauriit lintulautaa ratsaamaan. Ei vain ohjatessa, tämä sama tuntu on häirinnyt minua jo kauan, varmastikin siitä saakka kun aloin puhua pelkäämättä vieraillekin ihmisille. Eli joskus niillä main kun lakkasin haluamasta kuolla. Ehkä jokin minussa ei vieläkään voi ymmärtää, että uskallan puhua vieraille ihmisille, ihmisille, joista en voi olla varma, voinko luottaa heihin. - Tosin nykyään olen synkempi siinä mielessä että ajattelen, että saatan hyvinkin olla väärässä luotettavuusanalyyseissani. Minulla on muutamia huonoja kokemuksia tällä saralla ja ne kai jättävät jälkensä.) Ja tunsin, miten vyötärö laajentuu sisäänhengityksellä, miten hengitys ikään kuin patjamaisena kelluttaa, ryömii vaikka mihin onkaloihin, solunsisäisiin, miten kaikki on jotenkin niin arvattavaa ja syklistä, hengitys, hengitys, hengitys. Nämä vipatukset kentän reunoilla eivät ole käännekohtia kai ikinä. 

Ja ne tuntuvat hylkivän sanoja tehokkaasti. Tai ainakin tarinoita. 

Tiedän tämän läpikotaisin, koska koetan kuvata näitä prosesseja ohjatessani. Tosin enimmäkseen olen niistä vaiti. Mutta aina välillä kysyn jotakin, ja törmään siihen, miten vaikeasti kuvattavaa kokemus on. Ja se tekee minut onnelliseksi, kerran toisensa jälkeen, hieman kuin olisin ollut kirjoittamassa epistemologian esseetä ja keksinyt kesken kaiken, että refleksissä reagoi käsitteittä, että on hyvin suoraa dataa ja aina sitä ei edes jäsennä käsitteellisesti, reagoipa vaan. (Ja jälkeenpäin: "En tiedä, mikä minuun osui. Mutta sattui.") Ja silloin saattaa hetken viipyillä ajatuksessa, millaista olisi saada elää edes päivä sellaisessa eläinkehossa, joka ei olisi kasvanut kielen läpisyövyttämässä maailmassa, tarinoiden kalkatuksessa. Ei niin, että haluaisin tarinoista kokonaan eroon (kuten valaistumista halunnut mies, jonka kanssa kävin deiteillä). Mutta edes hetkeksi. Niin kuin kissat, kun ne kohtaavat suljetun oven paikassa, josta on ennen saanut kulkea. Hetki siellä, hetki täällä, päättämättä.