Miekkamestarin mielenmaisemasta

Kun olemme tehneet rentoutus-, hengitys- ja tasapainoharjoitteita, suuntaamme tarkkaavaisuutta hengittämiseen. Miltä tuntuu, kun ilma liikkuu sierainten läpi ja virtaa keuhkoihin? Entä miltä tuntuvat kämmenet, miten ne työntävät sitkeäksi käynyttä ilmaa? Ja jalkapohjat, mitä tuntumaa ne etsivät lattiasta? Sitten siirrämme huomion näkökenttään tuijottamalla kaukaisuuteen ja erottamalla yhtään ponnistamatta ja silmämunia muljauttelematta käsien pyyhkäisyt tilassa näkökentän laitamilla. Kädet näyttävät suhruisilta hahmoilta, jotka häilähtävät arvaamatta paikasta toiseen, vaikka liike totta kai saa käskytyksensä samasta hermostokeskuksesta kuin tämäkin käsky olla katsomatta niihin, antaa vain huomion rekisteröidä niiden vaikutelmia siellä jossain - - jossain muualla kuin horisontissa, jossa aaltoilee näkymätön meri jossain näyttämön pölyisen ylätason, asahi-ohjaajan heilahtelevan kehotahran ja verhojen värimassan tuolla puolen. Seuraavaksi kytkemme tietoisuutemme vielä yhteen tukeen - äänimaailmaan. Äkisti kuulen lattian äänet polvien notkahdellessa, omien lonkkieni narinan, sykkeen, hengityksen huokailun, ilmavirran käsien lentäessä. Mieli on kiinnittynyt näihin kolmeen pisteeseen - kämmeniin, sieraimiin, jalkapohjiin - ja kahteen laajaan, tarkentumattomaan kenttään, äänien ja värimuotojen kenttään.

"Ei ole tilaa stressille", sanoo ohjaaja jossakin osana tuota kenttää. "Tämä on miekkamestarin mieli ennen kaksintaistelua. Äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mutta samalla äärimmäisen valpas aistien rajoille saakka."

Miekkamestarin mielenmaisemassa ei ole mitään uutta. Tuo sama tila tai maisema tai ympäristö tai virtaavuus tai miksi sitä nyt ikinä kukaan tahtookaan kutsua, nimiä ne vain ovat, on myös se keskus, jonka ympärille ainakin oma esteettinen pohdintani, harjoitteluni ja tietoisuuteni kehräytyy. Sen voi saavuttaa monin tavoin. Nuorena pääsin siihen juoksemalla. Jossain vaiheessa tietoisuus eri kehon kohtien jyskyttävyydestä, monista erilaisista rytmeistä kehossa, paisui sellaiseksi sinfoniaksi, jossa oli jo niin monta soitinta, että yksittäiset äänet sulautuivat valppaaseen rauhaan. Juoksin jalkani rikki. Sitten siirryin yhä enemmän tanssiin, koska se on jaloille armollisempaa. Tai ainakin minun koivilleni. Ja hitaasti, vuosi vuodelta, olen hivuttautunut yhä pehmeämpiin tarkkaavaisuuden kohdistamisen muotoihin. Ja tuntuu, että tosiaan, on mahdollista päästä tuohon tilaan rempomatta itseään rikki prosessissa, vaikka onkin käynyt aivan selväksi, ettei minusta taida olla pääsemään tuohon tilaan täysin ilman liikettä. (Epäzeniä mutta olkoon; vai voiko mikään olla epäzeniä?) Vaikka edelleen tuntuu hyvältä huutaa ja ähistä venyttäessä ja sen avulla jännityksestä irti päästäessä ja edelleen, edelleen rakastan katsella, miten esineitä revitään ja heitetään ilmaan ja ne saavat pudota, rakastan katsella, miten ihmisten kehot tempautuvat musiikkiin ja ylittävät rajansa melkein vaarallisesti. (Rajuuden kuunteleminen on yksi syy, miksi haluan Intiassa osholaan kokeilemaan dynaamisia meditaatiomuotoja. Joskus irti päästäminen vaatii hitusen rajuutta. Ei aina, mutta joskus ja joillekin meistä. Meitä on niin kauan pakotettu istumaan hiljaa ja leikkimään puhuvia päitä.)

Ohjaaja puhuu siitä, miten kaikki aistiankkurit pistävät oikean aivopuoliskon vipisemään. Kielelliset muotoilut jäävät nyt vähemmälle joten stressille ei jää tilaa. Kotiin kävellessä mietin tuota ajatusta, etteivät stressaavat asiat mahdu harjoitukseen. Ovatko ne tosiaan kielellisiä ja senkö takia ne katoavat? Jotkut stressinaiheet eivät tunnu niin kovin kielellisiltä. Jotkut, kuten pitkälle kehitellyt katastrofoinnit, sen sijaan vaikuttavat jonkinlaisen kieroutuneen logiikan saattelemilta kausaalikehitelmiltä, ja ovat sellaisina hyvinkin kielellis-loogisia. Mutta en voi mitään sille, että mielestäni osa uhista, jotka sukeltavat esiin stressissä, eivät ole kovinkaan kielellisiä. Nuo ahdistukset tuntuvat hyvin hahmottomilta, ikään kuin sameilta verhoilta, jotka estävät hengittämästä kunnolla ja rauhoittamasta kehoa ja mieltä hengityksellä. Mietin sitäkin, mitä olen lukenut ontologisista ydinuskomuksista, jotka edeltävät kielellisen prosessoinnin kykyä. Käsittääkseni valtaosa kognitiivisista terapeuteista on hyvin vankasti sitä mieltä, ettei kielellisin harjoituksin voi ratkoa kaikkea. Yksi ongelmallisimmista asiakastyypeistä on monen terapiakirjailijan mielestä juuri kaiken kielellistävä ja poisselittävä asiakas, joka ei suostu tuntemaan, kokemaan koko kehollaan ahdistuksiaan, pelkojaan eikä vihojaan, ei pysty siten käsittelemään niitä ja on vuosi toisensa perään niiden pyöritettävissä. (Minusta tuntuu, että olin juuri tuollainen kauan sitten, vaikken terapiassa käynytkään. Tai ainakin enemmän tuollainen kuin nyt. Ja vaati aika rajun eron ja irtirepäisyn, jotta pääsin käsiksi siihen huudattavaan tyhjyyteen, raskauteen ja kauhuun, joita olin siihen asti päättäväisesti vältellyt ja jota ratkon nykyään omin päin päivä päivältä, hankala tilanne tilanteelta. Ohhoh, kuulostaapa synkältä. Mutta ei minun elämäni ole enää yhtä synkkää kuin silloin kun kasasin tuota synkkyyttä sisääni isolle kerälle.)

Asahi-tunti herättää paljon ajatuksia. Kaikki muut osallistujat ovat monta kymmentä vuotta iäkkäämpiä. Minua huvittaa taas kerran erään tuttavan toteamus liikuntatottumuksista puhuessamme - hän arvostaa nopeatempoisia lajeja, joissa voi rypeä voitonriemussa tai niellä tappelusappea seuraavassa matsissa häviön kostaakseen, lajeja, joissa omia virheitä ei huomaa ja hien meneminen silmään ei haittaa - hän nimittäin totesi, että harrastan masennuslajeja. Miten niin, kysyin hämmästyneenä, koska minua harrastamani liikunta ilahduttaa. Sitten hän selitti perinjuurin, miten masentavaa on saada kuulla ohjaajalta, että käyttää väärin jotakin kohtaa kehossaan, miten surkea olo tulee, kun ei pystykään palleahengitykseen tai huomaa jäkittävänsä pakaralihaksia, kun lantion kippi keskitytään tuottamalla vain vatsalihasten alaosilla. Jaa, sanoin hämmästyneenä. En ollut tullut ajatelleeksi, että siitä voisi masentua. Ehkä olen harrastanut itse pienestä pitäen niin teknisiä ja vaivalloisia lajeja, että pidän virheiden tapahtumista ja niiden korjailua ikään kuin kaikkeen itsen ilostuttamiseen sisäänrakennettuna. Sitten huomautin vielä, että ainakin itse mieluusti tiedostaisin kaikki turhat jäkitykset kehossani, koska niistä juuri tyypillisesti aiheutuu kipuja pitkällä tähtäimellä ja en osaa käydä purkamaan ja rentouttamaan noita kenties joskus haitalliseksi käyviä luontumuksia, ellei joku ensin osoita niitä minulle. (Jos olen jo tottunut siihen, että "tältä tuntuu selän normaaliasento", esimerkiksi, en todellakaan tajua jännittäväni selkärangan pikkuisia syviä lihaksia aivan liikaa aivan liian ylös saakka. Viime torstaina tästä huomautettiin pilatestunnilla, ja totta vie uusi tapa tehdä liike tuntui ensin karmivan väärältä, mutta toisaalta - jo parin päivää asiaa kokeiltuani, tarkkailtuani ja aina muistaessani siihen puututtuani huomaan, miten paljon rennompana selkä niiden nikamien tuntumassa nyt pysyy.) Itse ainakin tapaan masentua aika kovasti siinä vaiheessa kun kipu estää liikkumisen tai pakottaa turvautumaan lääkkeeseen. "Kai se on aika paljon kiinni siitä, miten sen väärin tekemisen itse ottaa, että onko se niin vakavaa vai ei", sanoin ja katselin uteliaasti tuttavaa. "No kun tuntuu, ettei niillä tunneilla mikään ikinä mene oikein", hän vastasi. Koetin saada ajatuksesta kiinni, mutten oikein onnistunut. Tai siis, minustakin tuntuu, että korjattavaa koko ajan löytyy ja kehon toimintojen monimutkaisuus (ihan samalla lailla kuin maailman monimutkaisuus muutenkin) ylittää käsitys- ja koordinaatioavaruuteni tuosta noin vain, mutta jostain syystä jaksan iloita pienistä oivalluksenpoikasistakin ja vähitellen minusta käsitysavaruuteni on onnistunut nieleksimään pienissä paloissa kaikkea sellaista, jota se ei totisesti tuntenut vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Ehkä kyse on erilaisesta fokuksesta, fokusoinnista yli sen hetken virheellisyyden.

Mistä tulee mieleen viime TLB-tunti. Monimutkaisessa liikkeessä, joka on tietysti liikkeenä aivan yksinkertainen ja luonteva sitten kun sen joskus saa kohdalleen (toivottavasti tässä elämässä, mutta en oikein koe voivani vaatia sitä vaikka toivoa toki saan ja niin teenkin), oli enää hiottavana pieni yksityiskohta, nimittäin kämmenten jäkittäminen, muuten kuulemma peruslinjaukset alkoivat loksahtaa kohdalleen. Seuraavassa toistossa keskityinkin kämmeniin ja purskahdin nauruun. Nimittäin kävi niin, että nyt vain kämmenet tekivät töitä ja kaikki muu oli jähmettynyt, kohdistunut kämmeniin. "Apua, nyt vain mun kämmenet liikkuu", sain juuri ja juuri parahdettua naurun sekaan. Nauroimme ohjaajan kanssa niin että vedet vain tursuivat silmistä. (Olin sillä kerralla ainoa tunnilla, joten saatoimme revetä tuolla lailla ketään häiritsemättä.) Naurun jälkeen liikkeen alustava kuvio asettui kehoon luontevasti. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin säikähtänyt väärin menemistä? Olisinko masentunut?

Ihmisiä hieroessakin saa olla varovainen sanojensa kanssa. Ei voi koskaan tietää, miten hierottava arvottaa sellaiset sanat kuin kireä, epäsymmetria, väsyneen oloinen, työstämistä kaipaava. Enkä haluaisi masentaa ketään. Totuus kun kuitenkin on, että me kaikki olemme eri kohdista kireitä, epäsymmetrisia, joskus yliliikkuviakin, väsyneitä, kosketusta kaipaavia, koordinaation tarkentamista kaipaavia, ehdottoman puolivalmiita, epätäydellisiä. (Juu, ja todistamisen taakka on sillä, joka nyt väittää, että voi olla myös täydellinen. Haluaisin nähdä ja koetella tuota täydellisyyttä, ja jos en saa niin tehdä, en usko siihen enkä ota siihen pinnistämisestä päänvaivaa.) Ja että silti tuon kaiken kummallisuuden voi ottaa vastaan armollisesti ja jopa huumorilla. (Huumori tapaa pettää siinä vaiheessa kun kipu astuu kehiin, ja siksi ennaltaehkäisy olisi kauhean tärkeää.) Kaikkea voi oppia ainakin vähän paremmin. Voi oppia pikkuisen tarkkaavaisemmaksi, voi oppia pois jostain haitallisesta tavasta vaikka senkin verran, että puolet kerroista muistaa tehdä asiat paremmalla tavalla - mikä sekin on melkoinen helpotus tukirakenteelle.

Joskus kun huomaan jonkun ottavan raskaasti vaikka sanan epäsymmetria tai tiedostamaton jännitys, mietin vähän, pitäisikö minun kertoa hänelle omasta pakkoliikkeestäni. Joskus kerronkin. Pakkoliikettä on pilkattu siinä määrin, että se uskaltautuu esiin enää yksin tai hyvin tutussa seurueessa johonkin muuhun kuin kommunikaatioon keskittyessä. Ei minun tarvitse sitä mitenkään painaa pois ryhmätilanteista, se osaa jo pysyä itsekseen poissa, kiitos peruskoulussa saadun palautteen. Pitkään kuvittelin, ettei muilla ollut pakkoliikkeitä. (Minua hävetti myös se, että tiesin minua kiikutetun neurologeille lapsena ja että vanhempani eivät meinanneet lakata uskomasta, että minussa oli jokin kehityshäiriö.) Mutta asuessani eri ihmisten kanssa olen huomannut, että joka ikisellä asuinkumppanillani on ollut pakonomaisia nykäysliikkeitä. Toisilla huomaamattomampia, toisilla sellaisia, ettei niitä voi olla huomaamatta, jos katselee sinne päin. Toiset ovat itse olleet tietoisia niistä ja toisille kysymykseni niistä on tullut yllätyksenä. Useimmiten olen kiitollinen omasta, varsin näkyvästä pakkoliikkeestäni - se on pakottanut opettelemaan armollista suhtautumista ja sen hyväksymistä, etten minä kokonaisuutena ole yhtä viallinen kuin kenties jokin suoritukseni tai tapani. (Siitä en osaa olla kiitollinen, että vasemmalla kädellä kasvojani hakatessani hakkaan toisinaan jännittävää kirjaa lukiessani nenänpiin rikki ja pahimmassa stressissä olen hakannut otsaani sormenpäillä mustelman pystymättä mitenkään pysäyttämään kättäni muuten kuin siihen toisella kädellä tarttumalla tai ihmisten ilmoille hakeutumalla. Mutta ihmisten ilmoille hakeutuminen voi tuntua hyvin pelottavalta, jos on sellainen tunne, että voi purskahtaa itkuun yhdenkin myötätuntoisen eleen myötä. Myös vasen hartiani ja lavanaluseni kipeytyy herkästi, koska pakkoliikkeestä on ergonomia kaukana.)

- -

Tässä välin kirjoittaminen keskeytyi, koska menin poimimaan luumuja, ja nyt kun palasin takaisin, en tietenkään enää muista, mihin olisin jatkanut. Luumujen poimiminen tuntuu ihmeelliseltä. Ajatella, että puu tuosta noin vain valmistaa tuollaisia sinipintaisia, sisältä meripihkan värisiä makeita pökäleitä.

Ehkä olin tulossa siihen ajatukseen, että voisiko kielteinen (hallitsemattomiin karannut) stressi olla aika paljon sitä, että on vaikea asettua juuri tähän tässä, tähän tilaan ja tilanteisiin, näihin tuntemuksiin. Ja että jos se on sitä, ei tunnu ihmeelliseltä, että se kytketään kielelliseen ajatteluun, onhan kielestä kirjoitettu niinkin, että se on kyky tuoda tähän tilanteeseen se, mikä on toisaalla. Itse kuitenkin pidän enemmän heitosta, joka on muistaakseni Umberto Econ. (Ääh, muisti.) Että kieli on se, millä voidaan valehdella.

Tunnen syvää tyytyväisyyttä siitä, että työskentelen tätänykyä alueella, jossa valehteleminen on likipitäen mahdotonta. Jännitykset kehittyvät, tuntuvat kämmeniin, laukeavat. Kroonistuvat, pitkittyvät, palaavat´tai saadaan ratkaistua joksikin aikaa. Tai suhtautuminen niihin muuttuu, sekin voi joskus laukaista tilanteen. Metrolla takaisin siirtolapuutarha-Helsingistä matkatessani tunnistin vasta päätä istuvan naisen omituisen liikehdinnän todennäköiseksi servikaaliseksi dystoniaksi. Ajattelin, miten hauraita meidän kehomme ovat. Ja miten kiitollinen sietää olla siitä, että oma hermotus toimii suhtkoht normaalisti. Ja miten uskomattoman hyvä olo tulee siitä, että tunnin verran aamussa virtauttaa liikettä, voitelee kehoa sisältäkäsin sitkeillä, joustavilla liikkeillä, joiden suunnanvaihdoksissa mikään ei töksähdä.

Pulsaatio

Elämä sujuu. Ei se tarkoita mitään! Vaikka joinain aamuina tuntisi niin suurta väsymystä että on kuin joku olisi tunkenut nyrkin syvälle henkitorveen, hoipperehtii jaloilleen ja pian kävelee jo edestakaisin, tarkkailee, kokeilee, nolostuu, avautuu, nauraa yhdessä. Väsymys mietityttää välillä. Mistä se tulee? Pitäisikö se nimetä? Entä jos siihen tottuisi ja alkaisi pitää sitä tavanomaisena? Voisiko jonkun toisen tavanomainen tuntua tältä? Kuvittelen nyt niitä ihmisiä, jotka sanovat, että tarvittiin kaksi kuppia käyntiin lähtemiseen.

Yksi päivä ajattelen koiran taluttaessa minua, että ehkä tämä kaikki johtuu siitä, että on ollut projekti. On ollut tahto ja sitä on kuunnellut ja nyt on uusi ammatti ja koko talvi on mennyt väsymyksessä ja äärisinnittelyssä. Menee aikaa, että virkistyy ja löytää takaisin maailmaan, jossa voi keittää yrttiteetä ja käydä vessassa kesken päivää. Sitten ajattelen, että ehkä sittenkin tämä on kipua, kipukäyttäytymistä. Että kivun hallintaan ja sietämiseen vain kuluu niin paljon puhtia, ja on niin paljon asioita, joihin ei huvita lähteä mukaan kiristämään hampaita, kaikki istuvat asiat esimerkiksi, kuten kahvilassa istuminen, baarissa istuminen, elokuvissa istuminen, ja sitten jalkapallo, joka satuttaa toisella tavalla. Ja vielä kolmas arvaus: josko tämä olisikin sitä, ettei ole projektia. Ei vielä.

Kaikki tämä alkoi oivalluksesta, etten ole tänä vuonna tutustunut vielä läheisesti kehenkään, joka olisi aiemmin ollut vieras. Se tuntui jotenkin huolestuttavalta. Sitten muistin, että olenhan tutustunut itseeni aivan uusissa ympäristöissä ja viitekehyksissä. Se minä on melkein kuin joku muu ihminen.

Olen nyt paininut monta päivää itseni kanssa koettaen hyväksyä, että muutokset ottavat aikansa. En voi vain kouluttautua uuteen ammattiin ja olla simsalabim siinä kotonani. Nyt kun koulu on loppunut, huomaan kaiken epävarmuuteni sata kertaa selvemmin, koska ei ole ympäristöä, josta voisin ärtyä ja jonka sietämiseen voisin keskittyä eskapistisesti. Koetan suhtautua rauhallisesti ja lempeästi tähän haparoivaan väsymykseen.

Se on vanha tuttu, näyttää aina vain vähän erilaiselta tilanteesta riippuen.

Se saa miettimään juurtumista, josta luen hyvän blogikirjoituksen. Minusta tuntuu, että elämässä on valtavan erilaisia vaiheita. Että vuoronperään juurtuu ja sitten irtoilee. Enimmäkseen kai juurtuu. Se käy aika huomaamatta. Ja juurtuipa ihmiseen tai paikkaan tai tapaan tai harrastukseen, se kaikki tarkoittaa, että jättää joitakin asioita tekemättä. Niitä, joita ei ilman tuota juurtumista jättäisi tekemättä. Ja joihin saattaa pelmahtaa koiranpennun riemulla sitten kun juuri katkeaa...

Huomaan, etten osaa kovin hyvin kroonista levottomuutta. En oikein sisimmässäni ymmärrä, kun ystävä kuvaa omia vaikeuksiaan sitoutua toiseen ihmiseen. En osaa selvästi itse penätä oikeudenmukaisuuksia pikkuasioissa. (Niin monet asiat miellän pikkuasioiksi.) Niinpä (tai sitten jostain muusta syystä, mutta leikitään nyt, että se olisi tämä syy) minun suhteeni eivät katkea viikoissa tai kuukausissa vaan venyvät vuosien mittaisiksi. En osaa myöskään haluta parempaa parisuhdetta, koska ei minun fantasioideni taso ole noin määräinen silloinkaan, kun elän pohjattoman yksin. Enhän minä silloinkaan halua parisuhdetta, vaan että joku joskus pitäisi minua kädestä kiinni tai että saisin nukahtaa syliin turvallisentuntuisesti (mikä tarkoittaa myös sekuaalista elämää; on vaikeaa nukahtaa niin lähellä toista kehoa jos sen ja oman rajaa ei ole murrettu; hajujen ja raajojen pitää sekoittua - joskus epäilen, että elämismaailmani on kinesteettisempi ja olfaktorisempi kuin useimmilla keskustelukumppaneillani). Joskus silti saatan tajuta, että nyt on lähdettävä, että tässä suhteessa minä ja tuo toinen emme tunnu arvostavan tarpeeksi toistemme pyrkimyksiä ja tavoitteita tai ainakaan keinoja päästä niitä lähemmäs. (Tavoitteettomuuskin voi kai olla tavoite.) Sellaisen asian tajuaminen repii juuriltaan.

Mitä ne juuret oikeastaan tarkoittavat? Mihin ne kiinnittyvät, mitä ne ovat, mihin ne paikantuvat? Minusta tuntuu, että omat juureni kaivautuvat selällään makaamiseen. Maata selällään kalliolla, kellua selällään veden kantamana, tai nurmella juoksemisen jälkeen, tai lattialla, se tuntuu aina viileältä ja opastaa selkää tarkemmin kuin mikään muu alusta enkä mistään hinnasta haluaisi mattoa enkä jumppa-alustaa mikäli mahdollista, maata ja laskeutua ja juurtua, kuunnella pulsseja. Hengityksen rytmi. Sydämen syke. Ja sitten se hitaampi, muljuvampi, jota voisi kuvitella kraniosakraaliseksi pulssiksi tai lymfanesteen hulahteluksi. Vaikka en ole oikeastaan paljon lököillyt elämässäni, niin olen kai hyvin varhaisesta vaiheesta saakka pysähtynyt näiden rytmien ääreen ja kuulostellut niitä uteliaasti, tuntenut niiden varman sykkeen kehon eri osissa. Ja sitten tuntenut, kuinka äkisti keho herpoaa, avautuu. Jokin lihas päästää otteestaan, tusssh. Ja toinen. Jalkaterät kierähtävät ulkokiertoon, selkä ja alusta ovat sulaneet yhteen.

Selällään on parasta maata yksin. Nyt sitä on tehtävä päivittäin jo senkin takia, etten katoaisi toisten ihmisten rytmeihin.

On muitakin kohtia, joihin olen pysähtynyt juurtumaan, jos se on sallittu. Lapsena hevosten kanssa rakastin nousta hevosen selkään ilman satulaa, tuntea hevosesta uhoavan lämmön ja mieluiten ojentua makaamaan hevosen kaulan ja sään päälle, kädet pitkälle hevosen kaulaan kietoutuen. Niin suuri ja niin lämmin eläin, ja mahdollisuus vain levittäytyä sen pinnalle ja tuntea sen liikkeet ja värähdykset sen hätistäessä kärpäsiä ihoaan jännittäen tai hännällään huiskaisten. Aika harvoin se kävi mahdolliseksi, mutta sitä selkeämmin muistan nuo onnen hetket. Yleensä hevosten kanssa kaikki oli aikataulutettu tarkkaan ja piti laittaa satula väliin ja istua suorana ja oppia koko ajan uutta ja suorittaa, keskittyä ryhtiin ja polvien suuntaan ja hevosen pohkeiden ja kuolaintuntuman väliin narraamiseen. Joskus työnnettiin kilpailemaan, mikä oli kaikista pahinta. Olisi pitänyt olla nopea ja tarkka, ja minä halusin vain kuunnella hevosen ääniä ja tuntea sen mahdollisimman laajalti, ymmärtää sitä eikä suostutella sitä ihmisten kotkotuksiin. Samalla tavalla nykyään minusta on ihanaa kulkea koiran kanssa ja seurata, mistä se kiinnostuu, mihin se menee, mitä se haluaisi. Ajatuksissani koira on vertaiseni ja sen kasvot omieni tasolla. Kun makaamme sängyllä keskipäivän levolla, siitäkin erottuu monta rytmiä. Toisin kuin muiden käsiä, minun käsiäni se ei nuole. Se tietää, että kuuntelen sormikorvin ja kämmenkorvin ja ehkä se kuuntelee kylkikorvin takaisin tai sitten kuulostelee itsessään sitä, mistä minäkin tavoitan osan.

Kummallisimmilta tuntuvat kohdat, joihin juuri edelleen ulottuu. Kuten ne, joiden kanssa asui ja nukkui muttei enää. Vaikka huone olisi pilkkopimeä ja korvissa ja nenässä aistimisen estävät tulpat, luulen, että käden toisen kyljen päälle asettaen tietäisin tarkasti, kenestä olisi kyse. Se tekee kohtaamisista joskus surumielisiä. On joku, jonka tuntee tietyllä tasolla niin hyvin, mutta joka on käynyt toisella tasolla tavoittamattoman vieraaksi. Ja silloin ymmärtää äkisti, että vierashan hän tavallaan kaiken aikaa olikin, silloinkin kun kuvitteli, että näin jatkuu ikuisuuksiin tai ainakin myöhäisvanhuuteen saakka, tämä ihminen ja minä kasvamme yhteen ja sellainen maailma vain on. Se kai on kaikista surullisinta ja samalla vapauttavinta. Se auttaa hahmottamaan, ettei läheisyys ole tavallaan edelleenkään kadonnut minnekään, vaikka joskus hymyileminen on vaikeaa ja näkee toisen ilmeessä vilahtavan epätoivoa, epäonnistumisen muistoa, joskus halveksintaakin, kun keskusteluun nousee jokin oma asia, joka häntä on ärsyttänyt jo silloin kauan ennen ja joka on riehaantunut täysin valloilleen eron myötä.

Huomaan, etten oikeastaan haluaisi asuakaan muualla, mutta haluaisin, että mieltäisin taas jonkin paikan kodiksi. Nyt kun nukun milloin missäkin, ja asunnoista on tullut Vompsun asunto ja Faunin asunto - he eivät näet vaihda kortteeria - eikä minulla ole mitään asuntoa, joka olisi pysyvä ja oma selkeästi, olen kadottanut sanan koti merkityksen ja se on alkanut liukua takaisin kohti varhaista merkitystä, johon liittyy kaikkea hämärää ja ahdistavaa ja vääriä ääniä (kuten televisio) ja nalkutusta siitä, ettei ikkunaa saisi avata yöksi. Taistelen vastaan ja koetan vakuuttua siitä, että vielä minä joko saan hyvän kodin tai alan pitää kodittomuutta luontevana, juurrun siihen. Eihän minulla aina ole muutenkaan fyysistä kotia ollut. Koko sen ajan, jonka asuimme Kissan asunnossa, esimerkiksi, tunsin kummallista vieroksuntaa asuntoa kohtaan. Koetin sisustaa sitä mukavammaksi, täyttää eläin- ja kasvielämällä ja kaikkea, mutta yhtäkaikki se oli aivan liian iso ja pimeä ja kolkko kodiksi ja eläinten ja kasvien menestyksekäs juurtuminen sinne vain korosti, miten tunkeilijaksi itseni siellä tunsin. Enhän oikeastaan tiedä sitäkään, tarvitsenko kodin. Välillä minulla on ollut koti, mutta ehkä sekin aaltoilee. Mutta haluaisin jonkin paikan, jossa voisin loikoa selälläni pulsatoiden mieltämättä sitä jonkun muun alueen valtaamiseksi.

Olemme katselleet siirtolapuutarhamökkejä nyt kun näyttää siltä, että siinä voisivat yhdistyä oikeastaan kaikki ne hajanaiset kuvanriekaleet, joita liitämme hyvään elämään. Tuoli omenapuiden alla, joukkoliikenne, kasvien amppeleilla puihin kesäksi ripustaminen, ystävät lähellä. En kyllä ymmärrä, voiko meillä olla varaa sellaiseen. Katsotaan nyt.

Tunnen itseni vähän viiripääksi, kun huomaan suuntautuvani milloin mitäkin kuvaa kohti. Mutta ehkä se ei ole huono asia. Ainakin saan hupia ja uutuudenviehätystä tarkkailessani, milloin minnekin säntäilen. Sitä kun ei osaa oikein mitenkään ennustaa.

(Fauni oli eilen yrittänyt selittää ystävilleen, mitä tarkoittaa se, etten pidä kilpailuista. Se kuulosti hassulta, ja huomautin, että taidan olla liian tarkkailija ja rentouden arvostaja voidakseni pitää kilpailuista. Kilpailuissa ei ole sillä lailla aikaa tarkkailla, kun pitäisi osallistua. Ja niin usein muidenkin suoritukset ovat tukkoisia liiasta yrittämisestä, että alkaa voida pahoin. Ei tämä taida liittyä tähän mitenkään, mutta tuli nyt mieleen.)

Taidan olla eksynyt pahastikin siitä, mistä kuvittelin kirjoittavani. Tai kuvittelinko? Ehkä en edes kuvitellut mitään erityistä.

Kuten kirjoitin, elämä sujuu. Erilaisia vaiheita seuraa toisiaan. Aluehallintoviranomaisella ei taaskaan vastata puhelintiedusteluun. Mutta ei se mitään, koiran ilo ulkona tarttuu minuun ja ajattelen pihlajanmarjojen säilömistä vodkaan.

Tartunta & helpottuminen

Kiirettä pitää, ja kuumaa. Mutta tämä kiire tuntuu erilaiselta kuin älytyöläisen kiire. Sanat eivät takerru ja pulpahtele, eikä paikasta toiseen liikkumista kehollisesti tai vaikka vain ajatuksinkin luonnehdi vanha tuttu kuumottava tempo, joka kiristyy päivä päivältä, kunnes maailma juoksee pikakelauksella ja itse koettaa kompuroida mitenkuten mukana vanhan tanssikarhun jäykkyyttään kiroillen. Hoidan käytännön asiat kuntoon, saan avaimen, varaan työhuonetta toivoen, että kaksi eri varausjärjestelmää läpättävät samaa tahtia ja samoja tapahtumia.

Ensimmäiset asiakkaat saapuvat. He sen tekevät, sen hidastumisen, kiireen naamioinnin. Tai onko oikeastaan toimeliaisuus, johon ei liity poltetta, edes kiire? En tiedä, kai tämä on määrittelykysymys. Tunnen poltteen heräämishetkissä, havahdun unesta päivään tutulla tavalla valppaana ja levottomana. Mutta kun asiakas laskeutuu pöydälle seisoaltaan tutkimisen jälkeen, unohdan kaiken palavan. On enää tämä toisen keho, sen hengitys ja tuntu. Hieron aika paljon silmät kiinni. Sillä tavoin on helpompaa keskittyä käsien välittämään informaatioon, kuulla tarkemmin toisen hengityksen ja verenkierron rytmi ja sitten se toinen, hitaampi muljahtelu, jota jotkut väittävät kraniosakraaliseksi rytmiksi. Kun toisen kehomusiikki laskeutuu kunnolla alustalle, minulle käy samalla lailla kuin tanssijoille musiikin hidastuessa ja seesteytyessä. Liikkeeni seuraavat tuota musiikkia, eivätkä vain ne liikkeet, jotka sivullinen voisi nähdä, jos hän avaisi yllättäen hierontahuoneen oven. Myös oma rytmini muuttuu, hidastuu, rauhoittuu.

Kun asiakas lähtee, minäkin haukottelen ja haluan käydä lepäämään. Nyt, kun saan itse päättää ajankäytöstäni, voin myös tehdä niin. Monena päivänä rentouteni käy niin voimalliseksi, että huolimatta monen valittamasta helteestä alan hieman väristä vilusta. Verenpaine on laskenut jonnekin hyvin alas, ja kävelen paita ja housut hiestä märkinä kämpille korttelin päähän, vaihdan kuivat vaatteet, suljen ikkunat ja lurahdan paksun peiton alle unikerälle kissojen kanssa. Nukun paksusti ja unetta nämä raukeudet.

Vompsun tila helpottuu viikon myötä, kuten ounastelen etukäteen. Hän suostuu viimein soittamaan lääkärilleen ja saa luvan nostaa lääkitysannosta. Kaiken huipuksi tapaamme eilen juhlissa toisen pakko-oireisesta häiriöstä diagnoosin ihmisen, ja Vompsu pääsee ensimmäistä kertaa juttelemaan samaa vaivaa elävän ihmisen kanssa. Kymmenisen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen... sen täytyy tuntua ihmeelliseltä.

Pysähdyskuvia matkalta

Tuntuu kummalliselta, että voi olla yhtä aikaa näin pimeä ja lämmin. En muista, milloin viimeksi olen kokenut jotain näin kesäistä ja kummallisella tavalla rauhoittavaa. Tähdet makaavat kaukaisuuksien takana, naapurisaarien valot tuntuvat yhtä etäisiltä, samoin terassin valonheittimeen eksyvä öttiäinen, jonka polveileva reitti saa samaistumiskohteistaan outoa suuruutta. Päivällä meri huokailee turkoosina. Hiekka, aurinkoöljy ja suola kerrostuvat ihoon ja sileään kivilattiaan.

Saaret eroavat suurkaupungista. Kun astuu saarella maihin, tempon hidastumisen huomaa heti. Emme ole vielä löytäneet saaren eläimistöä samalla tavalla kuin löysimme eläimet heti suurkaupunkiin saavuttuamme. Kissoja on toki kaikkialla, samoin hyväntuulisina liikenteen jolkottelullaan pysäyttäviä, varsin hyvin ruokitun oloisia kulkukoiria. (Tai kenties niillä onkin koti, muistelen, että Italiassakin kodillinen koira saattaa olla aika ruokkoamattoman oloinen turkiltaan.) Akropoliilla ja Olympoksen Zeun temppelillä kohtaamme myös maakilpikonnat. En ole uskaltanut toivoa näkeväni kilppareita, etenkään kaupungissa, mutta sieltä ne vain taivaltavat täysin omantahtisessa maailmassaan. Kun kuorta silittää, konna ei viitsi kiskaista päätä turvaan tai muuttaa mitenkään suuntaansa. Minne ne vaeltelevat kuivassa, mäkisessä maastossa keskellä suurkaupunkia?

Vaatii aikansa asettua elämään, joka toimii tyystin erilaisin periaattein kuin tämän talven suorituselämä, velvollisuuselämä. Saarille saapuminen auttaa. Suunnitelmat muistuttavat merta ympärillä. Ei voi tietää, minne päätyy. Eikä voi arvata, millaista siellä on. Täälläkin tuoksuu ja tuntuu toisenlaiselta kuin on kuvitellut. Tomatokeftedes maistuukin pahalta, vähän kuin joku olisi käärinyt mautonta munakasta palloksi. Mittavalta näyttänyt kaupunki on käveltävissä päästä päähän parissakymmenessä minuutissa. Arkkitehtuuri ei muistuta kuvia, joita on nähnyt koettaessaan kuvitella, miltä perillä näyttää. Baareissa on suuria sohvia. Sohvia, kaikista huonekaluista. Siksi baarit muistuttavat yhdestä kirjasta, jonka käännöstä oikoluin ja korjailin muutama vuosi sitten. Siinä tuollaista ulkosisustamisen tyyliä kutsuttiin muistaakseni kalifornialaiseksi tyyliksi. Puutarhan maahan kiveys, kiveykselle sohvia ja liehuvia verhoja katoksista, ja sitten muutama eksoottinen banaanipuu notkumaan sohvannurkkaan.

Kissat hiipivät kalifornialaisbaarien läpi yhtä sulavasti kuin kalaravintoloidenkin. Aivan kuin ne olisivat saarilla lihavampia kuin mantereella.

Suurkaupungissa parasta on taverna, jonne menemme suosituksen perusteella, mutta silti aika satunnaisesti, sillä suosituksia on monia eikä koskaan voi etukäteen tietää, kenen suositusten kanssa oma maku pitää yhtä. Tavernassa on hillittömän hyvää kreetalaisruokaa, valtavat ja pieteetillä tehdyt annokset ja leppoisa palvelu. Paikka on pieni, disainaamaton ja täyteen ammuttu ja setä haluaa puhua kanssamme saksaa. (Siunattu Vompo, jonka saksa on niin paljon parempi kuin omani.) Pöydissä mölistään, väitellään ja istutaan ikuisuuksia.

Hämmästyn, kun saaressa ei tapahdukaan näin, vaan baarit ja ravintolat muistuttavat enemmän kalifornialaispuutarhaa. En ymmärrä all-in-one-designin tarvetta (täyttyväthän tilat suunnittelemattakin, ja usein vielä kiinnostavammalla järjestyksellä), mutta ehkä se liittyy jotenkin rahaan, josta siitäkin olen aika ulkona. Ja ehkä emme ole vielä oppineet saarissa suunnistamisen aakkosia. Se on vähän huvittavaa, olenhan itsekin asunut saarella koko kouluaikani. Minun luulisi ymmärtävän saaria. Mutta tuntuu, että ymmärrän vain veden läheisyyden, sillä kun tarkemmin ajattelen, enhän halua kasvusaarellekaan palata, vaikka niin monet vanhat luokkatoverit kokevat sen luontevaksi vaihtoehdoksi. En tainnut ymmärtää sielläkään, mitä meren piirin sisässä tapahtuu, mitkä ovat ihmisten säännöt. Enemmän säästä ymmärtää kuin sopimuksista.

Nyt on aamu, olemme yrittäneet illalla etsiä tanssipaikkaa, mutta todenneet, että ihmiset täällä mieluummin seisovat ja vilkuilevat syrjäkarein toisiaan kuin tanssivat. Olemme nukkuneet vain muutaman tunnin, tai siis, minä olen nukkunut, nuo kaksi nukkuvat vielä. Kadulta kuuluu lintujen laulua ja lasten mekastusta. On sunnuntai.

Imu

Ja äkkiä on taas torstai. Jätän kansion lukkokaappiin, koska on Vompelmusin syntymäpäivä, ja siksi en kuitenkaan tänään tankkaa anatomiaa illalla. Ehkä jätän kansion kaappiin myös viikonlopuksi, koska menemme lauantaiksi ja sunnuntaiksi Tallinnaan ystävän kanssa.

Viikot imeytyvät jonnekin, kun joku toinen on keksinyt päiviini ohjelmaa. En missään vaiheessa edes ehdi tarkistaa, onko opintotukea maksettu lupausten mukaan. Tasan kolmen kuukauden kuluttua herään joka tapauksessa Lissabonissa, ellei...

Ikinä ei voi olla täysin varma, ei mistään, mikä ei ole aivan tässä ja nyt tapahtumassa. Muistossakin voi olla varma vain sen narratiivisesta kuviosta ja emotionaalisesta tunnusta.

Kun hieron jalkaa, jalan takapintaa, muistan äkisti, mitä kirjoitin aiemmin äitini käsistä. Enkä voi kuin hämmentyä siitä, miksi ihmeessä kuvittelin niin kauan sellaisen tien olevan itseltäni suljettu. Ehkä se oli samaa ujoutta joka joskus aiemmin esti minua sanomasta hei rappukäytävissä ja sai välttelemään puhelinsoittoja viimeiseen saakka.

Mutta en voi olla varma, muistanko oikein, tunnen vain tämän tilan tässä ja nyt, ja sitten sekin katoaa siihen, että kämmeneni liukuvat vuoronperään takareittä ylös ja vartalo nojaa niihin keveästi, jalat pumppaavat maasta rytmin yläraajoihin saakka, niska nousee pitkänä ja kohtisuorana rankaan nähden, ja iltapäivä imeytyy minuutti kerrallaan ja on jo torstai.

Ei hanamia, mutta toisia oivalluksia

Meillä oli maanantaina suhteen vuosipäivä. Kirjoitin sen facebookiinkin ja sitten yksi ystävä kysyi, että mikä vuosipäivä, ja kun vähän mietin, jouduin toteamaan, että kaipa seurustelun, vaikka vastaus ei oikein tyydyttänytkään minua. Olimmehan Vompsun kanssa tunteneet toisemme kuitenkin jo pari vuotta ennen kuin aloimme maata keskenämme ja alusta lähtien oli kai molemmille selvää, että välillämme kulki jonkinlainen sähköinen linja, jota pitkin toisen ilmeet ja eleet siirtyivät omaan tietoisuuteen poikkeuksellisen vahvoina, siinä määrin, että saattoi unohtaa itsensä toisen kanssa keskustellessa. En jotenkin hennonut kirjoittaa Facebookiin, että vuosipäivä juhlisti konkreettisen seksin alkamista. Se olisi kuulostanut aika morbidilta. Kirjoitin kuitenkin, että kaipa seurustelun, vaikkemme me aluksi kaavailleetkaan, että alkaisimme seurustella, mutta että kai se aina menee niin ihmisillä. Tai ainakin minulla menee. En ole koskaan halunnut seurustella, niin vain käy. Ei huonompi juttu, toisaalta. Mutta kolme vuotta sitten tunsin kyllä oloni jotenkin kummaksi: toisaalta olin ihmeissäni siitä, miten voimakkaasti reagoin kaikkeen ja toisaalta tunsin itseni ilkeäksi seksituristiksi, joka matkasi vieraaseen kaupunkiin runsaasti nuoremman miehen luokse ja tämän alkaessa kysellä, mitä sitten tapahtuisi, vastaili vain, että on parempi, ettei ainakaan mitään kiintymistä tapahdu. Olin vielä ihan liian rikki aloittamaan suhdetta, mutta niin kyllä oli Vompsukin. Minä olin rikki edellisestä suhteestani, Vompsu siitä, ettei kukaan halunnut suhdetta hänen kanssaan.

Ja mitä sitten tapahtui? En osaa tarkalleen vastata. Vompsu halusi tulla vastavierailulle, ja siinä vaiheessa huokaisin ja annoin periksi ja ajattelin, että katsotaan nyt sitten, mitä tästä tulee. En ole kovin hyvä sanomaan ihmisille, että näiden pitäisi suksia kuuseen tai että haluan vielä tasapainoistua ja itsenäistyä lisää ennen kuin syöksyn suhteeseen kenenkään kanssa. Hieman yli puolen vuoden päästä Vompsu muutti luokseni käytyään sitä ennen toisesta kaupungista joka viikonloppu (minä en voinut matkustaa sinne, koska olin lauantaisin täällä töissä). Olin asiaankuuluvan ahdistunut, mutta tiesin, että ahdistukseni liittyi enemmän siihen, miten edellisessä suhteessa oli käynyt, kuin siihen, mitä oli tapahtumassa. Enkä halunnut silloinkaan antaa peloilleni valtaa.

Kaikesta tästä juhlinnan syyn epäselvyydestä huolimatta juhlimme eilen vuosipäivää, koska maanantaina Vompsulla oli kaksi lääkäriä ja työ, ja silloin ehdimme vain pikaisesti vesijuosta yhdessä lääkäriaikojen välissä. Koska rusokirsikat kukkivat Kumpulassa ja Annalassa, päätimme tehdä pyöräretken Roihuvuoren japanilaistyyliseen puistoon. Keitimme mukaan valkoinen kruunu -oolongia termokseen, sen parempaa teetä en keksinyt, kun olimme jo aamulla hörppineet ihanaa keltaista teetä, ja halusin jotakin muuta. Sencha oli harmittavasti loppunut. Kukicha olisi ollut täydellistä, mutta sitäkään ei juuri nyt ole, ja haluaisin juoda vanhat pois ennen kuin ostan uutta.

Puisto oli aivan mahtava! Se piiloutui kerrostalojen väliin, mutta sen sisällä oli helppoa siirtyä jonnekin aivan toisaalle. Rusokirsikat olivat vielä nupullaan, joten jäimme paitsi klassista hanamia. Teenkin joimme penkillä istuen sen sijaan että olisimme nojailleet selkiä kukkivien rusokirsikoiden runkoihin. Mutta ei lainkaan hassumpaa sekään - selkämme takana oli tiheikkö marjakuusta, jonka suojassa oli ainakin talitiaisen ja varpusen pesä. Poikaset pitivät meteliä ja vanhemmat kuskasivat syötävää. Lennon varjot leikkasivat hiekkamaahan alkukesän kuvion. Puistossa oli paljon koettavaa. Siellä oli monia rakenteita, joista olen aiemmin lukenut vain ympäristöestetiikan teorian yhteydessä: kuunportti, kivinen mainingeille haravoitu meri, vekille taitetut pitkospuut. Kun huudahtelin ilosta näistä asioista, Vompsu intoontui kysymään, miksi ne on tehty näin ja näin, ja yllätyksekseni huomasin muistavani asiasta yhtä sun toista. Ja kun siinä selitin, tajusin taas konkreettisesti, miten lähellä hierojaksi kouluttautuminen on aiempaa tietäni, miten saumattomasti: kosketuskin on keino tuoda tähän-nyt, juurruttaa mieli uudestaan kehon tuntemuksiin. Monet ympäristöestetiikan pohdinnat koskevat ihan samaa asiaa.

Tuntuu hauskalta sillä lailla vierailla puutarhassa ja huomata äkkiä, miten paljon tietää erilaisista rytmin ja mittakaavan vaihdoksista, jotka auttavat näkemään sen, mitä on tässä ja nyt, uusin, innokkaammin silmin, haistamaan, maistamaan, liikahtelemaan kivenmurikan ympäri, kiipeämään ja laskeutumaan, pujahtamaan läpi, keskittymään askeliin, jottei astuisi sivuun astinkiviltä tai vain jyskyttäisi menemään suoraan pitkospuiden tehdessä vekin. Ja siinä kun ajattelin näitä apukeinoja muuttaa puistossakulkijan rytmejä ja hänen havaintonsa mittakaavaa, tajusin äkkiä, miten tavallaan vaikeuksiin ja vaikeisiin ihmisiin voisi suhtautua samalla lailla, muistuttaa itseään siitä, että kaiken muun lisäksi he auttavat itseä pysähtymään hetkeen tässä ja nyt ja kokemaan voimakkaasti, hahmottamaan omat toiveet rajoista ja niiden linjauksista, samoin rajattomuudesta ja asioiden soljumisesta. Hahmottamaan, etteivät omat toiveet ja maailma pidä yhtä.

Olen tietysti miettinyt tätä kehotusta aiemminkin, mutta en puutarhan estetiikan yhteydessä. Nyt kun saan sen suhteellistettua johonkin jo aiemmin tuntemaani ja hyödylliseksi kokemaani, on ehkä helpompi oikeasti ilahtua vaikeuksista ihmissuhteissa. Tai työelämässä, tai missä vaan.

On ihmeellistä istua kauniissa puistossa ja kuunnella lintuja ja mummoja ja muutamaa juoppoa ja kulkea kuunportin läpi ja kiertää kivisen zenpuutarhan alueen ympäri ja ihmetellä, miten kivenmurikkasaaret muuttavat luonnettaan, kun itse hieman liikkuu. En usko, että kokemus olisi yhtä vaikuttava, jos ei olisi lukenut nivaskoittain puutarhojen estetiikasta tai ei olisi miettinyt useita vuosia ennen kaikkea työvälineitä muokata kokemusta kohdentumaan siihen, mikä on tässä ja nyt. Ja toisaalta, voisihan se mennä pieleen toisinkin tavoin: niin, että sitten puutarhassa vain pedantistai kävisi läpi mielessään kaikki lukemansa teoriat ja tunnistaisi rakenteet näiksi-ja-näiksi ja jäisi kokonaan ihmetyksen ulkopuolelle. Mutta niin ei nyt käy. Kaikki aiemmin luettu sulaa saumattomaksi kiinnostukseksi, joka etenee määrätietoisesti kuin soraan haravoitu aalto ja pyyhkii eri puutarhan puolia.

Yhden kivisen saaren lipan alla kasvaa pieni yksinäinen orvokki. Lokki saapastelee yli elämänmeren kävellen vetten päällä. Vomponautti valittaa, että on vaikeaa olla zen, kun juopot mökästävät, ja vastaan huvittuneesti, että sekin taitaa kyllä on zen, että on mökästäviä juoppoja ja että heihin ärtyy. (Juopot ovat muuten aika tehokkaita tuomaan tähän ja nyt, ei ehkä hyväksyvällä tavalla, mutta kohtaamaan tämän hetken ja sen haasteet.) Rusokirsikoiden nuput ovat kovat ja kiinteät ja tummat ja sileät. Koivujen neonvihreä kiiltää kuin ilmaan heitettyjen paljettien ryöppy uhkaavan pilvenharmaan edessä.

Päätämme palata kesän hieman edettyä takaisin. Ei vielä sakuran aikaan, siihen on varmasti vain muutama päivä, ja olemmehan jo retkeilleet rusokirsikoiden alla tänä keväänä. Mutta myöhemmin, kun vihreä on syventynyt ja laajentunut. Ehkä kangasajuruoho soran laitamilla aikoo silloin kukkia? Ja silloin voisi mukaan pakata varovaisesti pyyhkeisiin käärittyinä tekemäni rakukupit, termokseen kukichaa tai senchaa, mukaan matchaa ja mocheja ja ostaa lähikaupasta soijajäätelöä ja lilliä matchaa siihen sekaan...

Vähitellen puutarhasta voisi tehdä vanhan tutun, johon liittyisi sama ihmetys kuin Fleminginkatuun: Miten erilainen se on talvella ja kesällä! Miten vähän aikaa sitten siinä kulkeminen oli epämiellyttävää, silmät veteen pieksävää! Miten erilaisia värejä nyt näkee kuin silloin! Miten erilainen on kävelyn tuntu tukevin talvikengin ja pyöreäpohjaisin sandaalein... Miten erilaista on, kun sade ja maa tuoksuvat.

Helpottava päätös

Illalla jutskaamme Vompsun kanssa pitkään asuntoasiasta. Että rakastan tällaista suhdetta, jossa asioista voi puhua ihan avoimesti! Se on niin helpottavaa, ettei toinen loukkaannu, jos haluaa käsitellä jonkin asian ja hurista siihen liittyviä kummia päähänpinttymiään ja pelkojaan. Kumma kyllä Vompsu ei edes muista valittaneensa, että vessanpytyllä on kurjaa lukea. Hmm. Minä muistan sen ihan selvästi. Jommankumman muisti pettää tai valehtelee, mutta ei se ole olennaista. Molemmat ovat tyytyväisiä tämän hetken asuntoon ja molemmat pitävät enemmän ajatuksesta, että jäämme tähän. Loistavaa! Keskustellessa selviää sekin, että kumpaakin tavallaan kutkuttaa kyllä ajatus paikanvaihdoksesta, mutta ei huonompaan suuntaan... Kumpaakin viehättää myös ajatus tavaroiden karsimisesta ja huuto.nettiin laittamisesta, ja kun puhumme siitä, tajuamme äkkiä, että oikeastaan muuttopuuhat olisivat pois siitä ajasta ja että voimme myydä tavaroitamme pois vaikkemme muuttaisikaan. Pyhä jysäys miten yksinkertainen ihminen saattaa olla. Että sitä ryhdistäytyisi vain jos on pakko. Ehkä ryhdistäytyminen kävisi ilman pakkoakin... huh, mikä ihmiskuva. Ei ole kivaa saada itseään semmoisesta kiinni!

Nyt kun asia on sitten päätetty, voin töissä virkata hyvillä, rauhallisilla mielin alpakkaista kaularättiäni. Teen sitä tuplapylväillä. Kuulostaa kartanolta, mutta näyttää kivalta. Oikeastaan pitäisi varmaan jokin päivä ottaa kuva kaikesta käsillä tekemästäni. Sitä alkaa olla paljon.

Aamulla tulen töihin sateen juuri puhjettua, hassulle jutulle koko matkan hihitelleenä ja riemuitsen sateesta niin, että ovella unohdan kokonaan, miten olen laittanut ovelasti työpaikan avaimen jo kaulaan roikkumaan. Tongin laukun sisällöt kenkärallin päälle kastumaan, kääntelen epämääräistä sisältöä eestaas ylösalas, mutta ei, avainta ei ole missään. Sitten seison ja mietin pitkään, koska tiedän, että käsittelin avainta aamulla - seison taas punaisessa eteisessä, myhäilen itsekseni keksintöä... mitä keksintöä? Näen vain grafiikanlehden, jossa koira soittaa trumpettia. Äh. Koetan soittaa työkaverille, mutta hänen puhelimensa on äänettömällä tai pirisee jossakin tyhjää. Seison sateessa kirjaston oven ulkopuolella pienen läpän alla... koetan muistaa. Kun luovutan ja koetan, onko sade jo kastellut fleecen niskan, käteni tapaa avaimen hihnan.

Joskus narutan itseni ovelilla keksinnöilläni. Varmat paikat ja hyvät keksinnöt, niitä sietää varoa.

Sade on ihana. Rakastan sitä niin, etten välitä ollenkaan siitä, miten sandaalijalat ovat märkäsukkaiset. Ja vaaleanpunainen tirolilaishame hytisyttää kuin märkä lakana. Puut kaipaavat juuri nyt sadetta, samoin ruohovartiset kasvit, ja palstalla maa on pölynnyt pahasti. Nyt kun sataa, tiedän voivani kylvää huomenna matkalla vanhempien luo mangoldit ja salaatit ja pellavat.

Ihanaa, kun kaikki selviää. On jotenkin hauskaa olla jännittynyt ja tulevaisuus avoinna, mutta kyllä lyhyen tähtäimen selkiäminenkin tuntuu hyvältä. Kaipa tärkeintä on vaihtelu, rytmi: levon ja jännitteen, sateen ja paisteen, talven ja kesän, supistuksen ja rentoutumisen rytmi.