Tänään sataa taas ihanasti. Ensimmäiset merkit näkyvät, kun kuljen Erottajaa pohjoiseen. Tuuli puhaltaa valtavaa harmaata vuorta alhaalla alhaalla yksinäisten tummempien yläpilvien eteen. Pilvi on hyvin alhaalla, jyrisee. Ihmiset tapaavat kiirehtiä askeliaan tällaisissa kohdissa, ja ohitseni säntäileekin lounaskansaa molempiin suuntiin. Itse taas hidastan tahtiani, koska en halua kävellä päin liikennemerkkien pylväitä ja sen sellaisia, ja tiedän, etten kuitenkaan malta olla tuijottamatta taivasta.
Mannerheimintien kulmassa ensimmäinen pisara tipahtaa nenänpiille. Tuoksut pöllähtävät esiin porttikongeista, seinistä, asfaltista, ohikulkijoiden takeista. Kostea kantaa tuoksua. Kadun varrella seisova mies nostaa kauluksen pystyyn. Häivähtää se minullekin, entä jos flunssa ottaa uuden alun, mutta ei, en halua elää pelkoelämää. Tuijotan taivaita, hymyilen niille, komennan mielessäni lisää sadetta, nyt, lisää! En toki usko kenenkään kuulleen kehotusta, mutta alkaa sataa kovemmin ja sehän sopii. Koska olen päättänyt suhtautua hilpeästi kastumiseen, kävelen hitaasti ja nautiskellen ja kiskoen sieraimiini päihdyttävää kesäsadetuoksua, ja seuraan ihmisten taisteluita sateenvarjojen, kaulusten, talojen ulokkeiden kanssa. Mitä kaikkea ollaankaan valmiit tekemään, ettei iho kostuisi!
Hiukset ovat entisestään märät jo, allasmärät, suihkumärät. Ei ole pelättävää, paitsi fleece, se tuntuu märkänä ikävältä. Mutta ei ole puuskainen. En osaa siis huolestua. Jos on tyyntä ja paita märkä, ei pyöräillessä tule kylmä, ja pyörä on lähellä, jalassa lenkkarit, pyörälle voisi vaikka juosta. Mutta ei kiirettä. Ensin langat.
Olen luvannut itselleni muutaman langan
Sypressistä. Haen ne, vaikka tulisi hirmumyrsky. Mutta en näe salaman salamaa, ainoastaan sateen ja sen sännättävät ja sisäänheittävät vaikutukset. Kiseleffin talon ovilla värjyy hermostuneita pystyeläimiä, jotka pälyilevät ulos. Ostan langat ja astun uudestaan ulos. Sade laantuu jo.
Hullunkurisinta on, että tiedän, että jos minulla olisi sateenvarjo, olisin levittänyt sen, ja sitten olisin ollut kiukkuinen kaikista niistä pisaroista, jotka menivät varjon alle, läiskähtivät farkkuihin. Jos minulla olisi meikkiä, olisin niin ikään hermostunut. Taitaa siten olla parempi, ettei kanna sateenvarjoa eikä meikkaa. Kyllä, ehdottomasti, niin nyt ajattelen. Kuljen iloisesti, on keveä hengittää ja riemuitsen ruohon ja puiden näkökulmaan pujahtaessani. Oi sade, sade, lätäköitä on ilmestynyt kuin taivaan paloja asfaltille, ne muuntavat kävelijöiden monotonista jaloittelua harppauksia ja hyppyjä ehdotellen.
Kun pääsen kotiin, virkkaan loppuun Vompsun aurinkohatun lierin. Lanka, jonka hain askartelukaupasta, onkin aika paljon vaaleampaa kuin hatun runko ja lierin alku. Se voisi tuntua konstikkaalta ja siten huonolta ratkaisulta, mutta olisi oma konstikkuutensa myös alkaa metsästää täsmälleen oikean sävyistä nyöriä - ilmeisesti erä on vaihtunut, kenties toimittajakin, koska kauppa oli sama ja viimeksi oli vain yhdenlaisia nyörejä ja niin nytkin, mutta tämä uusi onkin vaaleampaa ja tanakampaa. Siten totean vain, että onhan se konstailematonta sekin, että antautuu sattumalle. Tulkoon kirkas lierinreunus, siis. En ole tiennyt osaavani virkata tuosta noin vain omasta päästäni kaavoittaen aurinkohattua mutta eihän se ole ollenkaan vaikeaa. Pitää vain tarkkailla, miten haluaa muodon kehittyvän ja tutkia ja antaa mennä. Ei se ole oikeastaan sen vaikeampaa kuin astian muovaaminen savestakaan. Hattu on mukavan näköinen ja lierikin tuntuu oikein tukevalta. Nyt ehkä Vompsu välttää paremmin migreenit, valo selvästi laukaisee niitä eivätkä aurinkolasit tunnu yksin riittävän suojaamaan auringon heleydeltä.
Nyt kaikki taimikylvöt ovat nousseet sirkkalehdille, ja vien hassujen pienten langanohuiden ruipeloiden sekä kurpitsojen ja kurkkujen töpäköiden alkujen joukot tuuletusparvekkeelle puoleksi tunniksi, ensimmäistä kertaa. Sade tulee uudestaan tervehtimään, mutta nyt se on hyvin lempeää, ja annan sadeveden kastella taimet. Niiden on totuttava sateeseen ja aurinkoon, tuuleen ja kylmän puraisuun, ennen kuin ne voi viedä avomaalle. Pienet taimet ovat kuin vauvoja, ne eivät vielä tiedä maailman koettelemuksista mitään, ja ne on karaistava vähä vähältä sitkeiksi ja tarmokkaiksi. Tänään puoli tuntia, huomenna tunti, sitten kaksi ja niin edelleen. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä auringon paahtaessa suoraan keskitaivaalta. Kaikkeen on totuttava. Haen taimet sisään lempeän sateen sormeillessa varovasti parvekkeen lattiaa ja hiuksia ja jalkapöytiä.
Mietin, onkohan jokin mennyt monen ihmisen karaisussa pieleen, kun niin moni näyttää vihastuvan sateen tullessa. On toki puuhia, joita sade estää, kuten pyykkien kuivattamisen ulkosalla, maan kääntämisen (maa on liian märkänä hirveää limaa ja pynttäytyy heti liian tiiviiksi), auringossa loikoilemisen ja järkevän sienestämisen, mutta useimpia asioita pystyy kyllä sateella tekemään yhtä hyvin kuin poudalla tai kuivalla pilvisäälläkin. Esimerkiksi kävelemään hyväntuulisena ja kumartumatta. Tai sitten heidän ihonsa reagoi sateeseen ehkä jotenkin ikävästi, vähän samalla lailla kuin oma ihoni reagoi kylmään nousemalla nokkosihottumalle ja kuivumalla ja kutisemalla. Mutta ei kai useimmiten liene sellaisesta kyse.
En tiedä, millainen satu heille pitäisi kertoa. Minusta tuntuu aina mukavalta ajatella veden kiertoa ja sitä, että sade on tullut tervehtimään ja luon intiimin kotoisen sormeiluäänen kaikkialle, ajatella kasveja ja lintuja ja hyönteisiä, niille sade on tärkeä. Kosteaturkkisia poneja ja lampaita, pisaroita rusokirsikoiden terälehdillä ja terälehtiä, jotka sade on varovasti irroitellut ja ripotellut puiden alle maahan. En osaa ajatella sateen loukkaavan. Se virittää riemun, pikemminkin, sen alla kävellessään tai polkiessaan tuntee olevansa korostetun elossa, tuntoinen, haistava...
Haluaisin löytää moneen muuhunkin asiaan yhtä hyväksyvän tulokulman. En kaikkeen, ei sentään. Mutta useaan asiaan.
Tekstit
