Joukko kysymyksiä

Minkä vuoksi joidenkin verbien imperatiivit kuulostavat kutsulta käskyn sijaan? Tule! Koe! Hengitä! Mitä tapahtuu kehossa sillä nautinnon hetkellä, kun kesken kaiken nousupyörteilyn tajunta iskeytyy vasten joka ikistä kehotuntemusta, surua, kauhua, ahdistusta, riemua, vuoristoradan kamelinkyttyrän yli flippausta, villapaitaa iholla ja onnetonta suoraa huutoa taas töihin menevän äidin selkää päin, kaikkea sitä nanosekunnissa, vyörynä, niin että kyyneleet räjähtävät silmistä ja räkä nenästä? Miksi tietyillä elämänalueilla - tässä: seksuaalisuudessa - tuntuu, että sanat loppuvat kesken ja kaikki mahdolliset termit ovat pejoratiivisia, suoranaisen loukkaavia tai etäännytettyjä? Tietääkö siitä astuneensa pyhän kehään? Ja mitä tulisi päätellä siitä, että jossain vaiheessa tajuaa äkisti käyttävänsä jonkun kanssa niitä sanoja tippaakaan niistä hätkähtämättä - näkevänsä toisen ei-pyhässä valossa pyhäksi mieltämällään alueella?

Miten on mahdollista, että kaikki muut tuntuvat tietävän loppiaisen etukäteen ja pitävät hupsuna yritystä hoitaa silloin posti- ja kirjastoasiat? Mitä loppiaisena ylipäänsä tapahtui, kysyy kämppis. Miksi ne tietäjät tulivat niin myöhässä (johtuiko se siitä, ettei silloin ollut vielä pikavuoroja) ja mitä ihmettä ne Jeesuksen vanhemmat (niin!) tekivät kersansa kanssa edelleen siellä tallissa (tykkäsivätkö ne ehkä peuhata oljissa ja oliko lapsi laitettu seimeen jotteivät vanhemmat rullaisi sen yli kiihkoissaan)?

Miksi me muuten kommuunissa puhumme kaiken aikaa lähinnä seksuaalisuudesta tai emootioista? Siksikö, että niin monessa paikassa niistä ei voi puhua samalla suoruudella ja huumorilla, että liian monessa paikassa voi olla liikaa hävittävää? Miten me tähän etenimme? Etenevätkö ihmiset enimmäkseen tähän suuntaan vai toisaalle? Miksi kysymys ihmisten enemmistöstä tuntuu kiinnostavalta?

Ja niin edelleen.

Sen sijaan, että sopisin deiteille paheellisia kohtaamisia, sovin vanhaan malliin deitin kanssa vesijuoksua, tabataa ja joogaa. On hauskaa, että joskus niitä asioita, joita normaalisti on tehnyt yksin, voikin tehdä yhdessä. Kuten haluta aikaisin nukkumaan ja herätä varhain, kerätä voimia liikkumisesta ja niin edelleen. Tai siis - että on niin monia asioita, joita voi tehdä yhdessä yhden ja saman ihmisen kanssa. On se kummallista! Yleensähän vesijuoksuystävää näkee vesijuostessa ja joogaystävää joogatessa, kahvilakaveria kahvilla ja niin edelleen. Enkä ole koskaan ennen deittaillut toista aamuihmistä.

Ja välillä haluan olla ihan yksin. Viime yönä kävelin ulkona kahden aikaan tihkusateessa ja nautin suunnattomasti siitä, etten ollut kenenkään seurassa. Samoin tänään nautin kaupunkia kohti samotessani ajatuksesta, että olen täysin yksin, itsenäinen. Sitten kohtasin tuttavapariskunnan ja lämpö läikähti yli koko olemuksen ja halusin roikkua heidän seurassaan muutamia hetkiä ja päädyin heidän metrotunneliin kadottuaan kysymään, kuinka hyvin oikeastaan hahmotan edes, milloin haluan olla yksin ja milloin seurassa.

Raportti läikikkäältä planeetalta

On aikakausia siitä, kun olen ehtinyt kirjoittaa. Ehkä tämä kommuunielämä imee kaiken. Tai gradu. Tai pelottava somekeskustelu. Tai talvi. Ei, ei se voi talvi olla - talvellahan ulkoillaan vähemmän.

Nyt makaan sängyssä lämpöillen ties monetta päivää (olen seonnut laskuissa), joten ehdin, ihan varmasti.

Tuntuu hauskalta asua jugendtalossa, puhumattakaan siitä, että entisessä asunnossamme asuu nyt vuokralla Näkymätön Tyttö. Tosin jugendtalossa on jekkunsa, kuten että rapun alakerran patteri - jonka siis pitäisi kaiken järjen mukaan lämmittää kylmempää ilmaa ympärillään - räjähti jäädyttyään, ilmanvaihto ei vain toimi ja huutonetistä halvalla haalimaamme videotykkiä on ensin esilämmiteltävä patteria vasten, jotta se suostuu hurahtamaan käyntiin. Luvalla sanoen: täällä on aika holotnaa! Yhdet villasukat eivät missään nimessä riitä.

Toisaalta ikkunasta näkyy oopperatalo ja huonekorkeutta riittää. Epäilemättä se lämmin ilmapatja lilluu siellä katonrajassa. Jugend, alan ymmärtää, on visuaalinen valinta. Ei tuntoaistillinen! Eikä, luoja paratkoon, olfaktorinen.

Kommuuni tuo elämään erilaista säpinää. Tässä kommuuniasetelmassa en ole kokenut samanlaisia kuristavia vihan tunteita kuin edellisessä yritelmässä, en ole pelännyt kuolevani väsymyksestä unenpuutteen takia enkä muuta sellaista hupsua. Ehkä nyt tiesin odottaa vaikeuksia ja tapani mukaan vähän liioittelin huolissani. Kuvitelmia vasten pienet riitamme ovat vaikuttaneet suorastaan hupaisalta salonkikomedialta. Ehkä sitä on vähän oppinut itsekin asettamaan selkeämmin rajojaan, pyytämään asioita ja kuuntelemaan toisia, ehkä jopa fasilitoimaan heidän pyyntöjään niin ettei tarvitse vain arvailla, mistä erimielisyydet oikein sikiävät.

Mutta hullujenhuone tämä on! Iloinen sellainen, tosin. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun asukkien ikäero venyttyy liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunkin temperamentit ovat aika erilaisia, kaikilla on yhteiselossa oppimisen paikka. Joskus se näyttää tältä: Ulkoilemasta tuleva kämppis tuskastuu tunkkaisuuteen, repii kaikki ikkunat auki. Koska olen kuumeinen, vedän päänikin peiton alle ja kalkattelen siellä hampaita. Tuuletettuaan kämppis paistaa pannulla kananmunia keittiön ovi kiinni, ettei tunkkainen haisu leviäisi kaikkialle muualle asuntoon. Kaunis ajatus, mutta käryt jäävät umpioituun keittiöön. Niinpä mennessäni sinne mittaamaan kuumetta ja ottamaan kupin pakurihaudetta meinaan oksentaa hajun voimakkuudesta. Ei kun läpiveto taas päälle, salongin ja keittiön ikkunat auki. Tässä vaiheessa huvittaa. Ja palelee. Paljon. Pakenen peiton alle tuuletettuani. Ei tee enää mieli edes pakuriteetä. Entä sitten tämä: Kaksi kämppistä kinaa yhdestä ovesta, onko sen hyvä olla kiinni vai auki. (Tai no, heillä on eri näkemys asiasta, ja keskustelevat siitä kohteliaasti, mutta mikään ei muutu kummankaan asenteissa tai käyttäytymisessä. Ehkä se on jonkinlaista kinaa, ehkä ei?) Ymmärrän kummankin kannan, mutta välttääkseni kajahtamista ja kaunaantumista kieltäydyn välittäjäksi ryhtymisestä. Se ei ole edes vaikeaa. Sen kun vain muistutan itselleni, ettei minulla itselläni ole ongelmaa oven kanssa. Ratkaiskoot he sen, miten lystäävät.

Aika monesti täällä törmää siihen, miten se, mitä toinen ei edes huomaa, on toiselle riittävä liipaisin syöksyä toivottomuuteen tai kokea, ettei tämä voi olla koti. Puhumme näitä asioita ääneen. Nähtäväksi jää, opinko ikinä näkemään ne seikat, jotka häiritsevät yhtä kämppiksistä. Yritän ottaa ne huomioon, mutta ne asiat, joita en yksinkertaisesti huomaa, on aika vaikeaa ottaa huomioon. Ehkä opin vähitellen näkemään asiat siistimpien ihmisten tavalla, niin vaikeaa kun onkin ymmärtää, miksi kodin pitäisi koko ajan olla valmis tyyliin sisustuskuvauksiin. On ihan mukavaa, ettei kaikkialla ole kaiken aikaa tahmaista ja tomuista, mutta minun on vaikeaa ymmärtää, miten jokin muki lavuaarissa tai muru pöydällä voi kaataa jonkun kodin tunnun. Ja samalla näen selvästi, että kyllä, jollekulle se on näin. Heidän pitää saada viikottainen ylläpitosiivous ja he aistivat sen parantaneen siisteystasoa, siinä missä itse viikkosiivotessani koen motivaatiopuutetta siitä, ettei alku- ja lähtötilanteen välillä ole himpun verran eroa. Tai siis: etten itse osaa mitenkään huomata sitä.

On myös jännittävää tarkkailla, miten kodinpidon normit sukupuolittuisivat herkästi, ellen olisi täällä. Siivouksen suhteenhan olen aina kieltäytynyt naisen roolista. Se on liikaa, minusta. Kun katsoo niitä tilastoja, kuinka paljon naiset ja miehet keskimäärin pistävät aikaa kodinhoitoon päivittäin, en osaa kuin ihmetellä, miten itsemurhia tehdään niin vähän. Varmasti lapset muuttavat tilannetta - itselleni se on aina ollut ihan riittävä syy suhtautua lasten hankkimiseen hyvin varauksellisesti. En vain halua vilijonkkaelämää tai arjen pyörittämistä. Itselleni on ihan riittävän vaikeaa poimia edes yksi kulma tästä kolmiosta. Jo kahden jonglööraamisen yrittäminen saa kysymään, miksi ihmeessä, kolmen rohmuamisesta puhumattakaan.

En kai ole ikinä ajatellut, että kukaan tarkkailisi tai arvottaisi minua kodinhoitotekojeni nojalla (paitsi ehkä ne, jotka mieltävät sellaiset asiat tärkeiksi - ja heidän mielipiteensä ei erityisemmin kiinnosta). Tai monen muunkaan asian nojalla, oikeastaan. Viime aikoina olen hahmottanut entistä enemmän, kuinka yksinkertaisen aasimaisen piittaamaton olen suhteessa moniin asioihin, joista moni ihminen selvästi stressaa vaikka millä mitalla. Olen todennut tämän lukiessani graduaineistoani, keskustellessani kommuunissa, kuunnellessani ihmisiä, katsoessani yle areenasta sairaana ikäisteni naisten elämästä kertovaa dokkaria ja muuta sellaista. Voi tietysti olla, että olen sokea omille neuroottisuuksilleni. Epäilemättä - pidän niitä varmaan niin itsestäänselvyyksinä, etten vain tajua! Tai ainakin muutama ystävä naureskelee, kun sanon heistä jotain hassua. Kuten että en haluaisi mennä gradussa yli siitä, missä aita on matalin. Heidän on jotenkin vaikeaa kuvitella, että osaisin, vaikka haluaisinkin. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Ehkä ajattelen, että minua arvotetaan sen nojalla, miten utelias ja asioita auki repivä jaksan olla. Miten härisevä lohikäärme.

Sen sijaan en jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, näytänkö muista väsyneeltä vain siksi, etten enää jaksa meikata, en edes kestovärjätä ripsiä ja kulmia. (Sen kummempaan minusta ei ole muutenkaan yleensä ollut.) En oikein ymmärrä sitäkään, miksen saisi olla väsynyt, vanha, laiska, omituinen ja niin edelleen. Umpihullu.

Elämä ainakin on umpihullua. Asua nyt tällä tavalla. Edetä ilman sen kummempia tavoitteita. Olla surullisen hämmentynyt siitä tosiseikasta, että nukkuu yöt muualla kuin sen luona, jonka luona haluaisi ne nukkua. Ilmoittautua joogaohjaajakoulutukseen juuri siksi, että on ollut niin liikuntakammoinen ja kroonisen sairauden takia hivenen liikuntarajoitteinenkin ja muutenkin maailman jäykin ja huonoin ohjatusti rentoutuja. (Mietin pitkään, jooga vai feldenkrais vai pilates, ja sitten valitsin joogan, koska minulla on sen kanssa isompi kana kynittävänä kuin noiden toisten. Taistelukala!) Kämppis kysyi, eikö minua huoleta, mitä ihmiset minusta ajattelevat, kun kerron ohjaavani joogaa. Että eikö se vaikuta hörhöltä. Nauroin niin että spora raikui. Mitähän sellaista en olisi tässä elämässä tehnyt, että se vaikuttaa hörhöltä, jos sellaista tulokulmaa etsii? Sanoin vakavoiduttuani ystävällisesti, että minusta kaikki ihmiset ovat hörhöjä omilla tavoillaan. Ja ehkä kaikista hörhöintä on antaa periksi vaistomaiselle, nalkuttavalle pelolleen siitä, että jos teen näin, minut ulossuljetaan liian omituisena. Itsestäänhän ne ulossulkijat kertovat. Sitä voi ajatella testinäkin, vaikka tietysti pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluaa tehdä jotain ja sitten tekee kaikkensa sen eteen, että saa  edetä siihen suuntaan.

Liityimme hetkeksi tinderiin Vompsun kanssa. Vompsu on siellä edelleen ja tinderöi. Itse en kestänyt. Se, mitä ystävät kuvasivat itsetuntoa kohentavana trippinä, osoittautui kohdallani suoksi, johon upposin 36 tunniksi alkaen äkkiä potea universaalin yksinäisyyden tuskaa ja halua pelastaa kaikki siellä tapetut eläimet kädessään pönöttävät kaljut ukkelit, joiden kanssa en kuitenkaan oikeasti haluaisi juttusille, koska tajuan ihan hyvin, etten voi mennä tinder-treffeille jokaisen kuvistani etäisesti kiinnostuneen tinderin käyttäjän kanssa, ja vaikka menisinkin, ei se yritykseni suhtautua heihin empaattisesti ja olla heille läsnä johtaisi mihinkään muuhun kuin siihen, että seuraavaksi kokisin syyllisyyttä siitä, että olen antanut turhaa toivoa menemällä treffeille, kun en kuitenkaan halua heidän kanssaan mitään sen syvempää tai vakavampaa. Eikä yhdessä keskustelussa vielä korjata kenenkään yksinäisyyttä ja kaipausta elää suhteessa, jossa tulee rakastetuksi. Tai ainakaan minulla ei ole semmoisia taitoja. (Jos olisi, en ehkä pistäisi pahakseni sitä, vaikka palaisin loppuun moisessa hommassa - mutta ei ole.) Ehkä olen oman tilanteeni takia herkistynyt sille seikalle, miten kauheaa on, etteivät kaikki saa nukkua suurta osaa öistään sellaisen ihmisen vieressä, jonka kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi, onnelliseksi, huomatuksi ja ymmärretyksi. Ja samalla haluttavaksi ja haluavaksi.

Ymmärsin Tinderissä myös sen, miten huiman etuoikeutettua elämää vietän. Miten kivassa kämpässä, keskellä kaupunkia elän. Miten minulla ei ole huollettavia, hankalia eksiä, valtavia esteitä haaveideni edessä (no, mitähän ne haaveet ovat? öh.), miten ympärilläni on huolehtivia, lämpimiä, analyyttisia, keskustelevia, avomielisiä ihmisiä roppakaupalla. Miten minun ei tarvitse ajatella Paulo Coelhon sitaattien kautta eteneväni henkistä polkua tai muuta sellaista, koska minulla on välineet ajatella, että kaikissa tilanteissa, kaikilla poluilla oppii, hautaan saakka, eikä siihen tarvita minkään elämänalueen henkiseksi nimeämistä. (Paskan marjat joogan opettaminenkaan mitään henkistä on - kunhan pakoilen istumatyöläisyyttä!) Tunnen itseni hyvin, hyvin etuoikeutetuksi siitäkin huolimatta, että viime viikolla minun oli kahtena päivänä raahauduttava luennolle kuumeisena, koska läsnäolopakko.

Muutenkin olen kokenut kihelmöivää etuoikeutettuutta - siinä on samaan aikaan suunnatonta helpotusta että epämukavuutta sen suhteen, ettei sama näytä osuvan kaikkien osaksi; etenkin kun en näiden asioiden suhteen ajattele erityisesti ponnistelleeni ne ansaitakseni vaan ajattelen niiden syntyneen ihan muiden prosessien sivutuotteina, jotka tuntuvat melkoisilta lahjoilta - kahden viimeaikaisen somen feminismiä liippaavan keskustelun suhteeen, sekä lääppimiskeskustelun (olen ollut hämmentynyt, miten moni nainen saa kokea niinkin paljon epäasiallista kohtelua, kun itse olen välttynyt sellaiselta suuren osan elämääni) että sen Vaaras-keskustelun, jossa minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten väsyneitä monet naiset kokevat olevansa; itse en tunnista tuollaista väsymystä lainkaan.

Pidin ja pidän edelleen Vaarasen kirjoitusta paitsi rauhansolminnan eleenä (jonka jotkut kuulevat sotahuutona - niin erilaisia me olemme, tai sitten vain erilaisissa tilanteissa, tiedä tuosta), myös hyvänä kiteytyksenä siitä, mitä olen joskus kutsunut sukupuolten välisen sodan lietsonnan naisten tahoksi. Joidenkin miesten taholta varmasti tehdään myös toimenpiteitä poteroiden syventämiseksi, siitä ei ole epäilystäkään - mutta Vaarasen kuvaama väheksyvä puhe miehistä ei ole ainakaan itselleni vieras ilmiö. Kun luin Vaarasen mielipidekirjoituksen, tunsin helpotusta siitä, että joku toinenkin näki ja vielä sanallisti selkeästi itselleni tutun ilmiön. Minun on ollut jo kauan hyvin vaikeaa suhtautua siihen, koska en kuule sen sävyistä puhetta lainkaan ratkaisuhakuisena tai rauhaa rakentavana vaan pikemminkin omaa turhautumista ja vihaisuutta oikeuttavana ja kasvattavana. Ymmärrän toki emootioiden säätelystä luettuani, mikä on vihan funktio kiistatilanteissa - se parantaa omia voittomahdollisuuksia kiistassa. Oma näkökulmani tilanteeseen on vain hyvin erilainen: ei ole kiistaa, on yhteistyötä, jossa on puutteita, jotka pitäisi saada nostaa pöydälle tarkasteltavaksi ja joiden suhteen jokaisen olisi otettava vastuuta ja keksittävä kehitysehdotuksia. (Epäilen kyllä, että oma kehitysehdotukseni - saman suuntainen kuin Vaarasella - näyttää monista täysin sopimattomalta. Mutta on täysin mahdollista kieltäytyä tekemästä sen enempää kuin toinenkaan tekee ja tuhahtaa niille, jotka tuomitsevat itsen sen perusteella. En sano, että se olisi paras tie, ja varmasti useita teitä ja lähestymistapoja tarvitaan. Mutta minulle tuollainen tie on toiminut hyvin. Etenkin kun en ole ikinä erityisemmin halunnut lapsiperhettä. Varmaan se olisi hankalampaa lasten kanssa.) Tämäkin on ilmiö, joka tulee esiin emootioiden säätelyn paradigman instrumentaalisen säätelyn mallissa: ne, jotka ajattelevan tilanteen kiistana hahmottamisen virheeksi, pyrkivät säätelemään kiukkuaan vähemmäksi, eivät enemmäksi.

En jaksa kuunnella ns. naisvalitusta (ainakaan yliyleistävässä muodossaan) kovinkaan paljon, mikä on rajoittanut ystävyyksiäni naisten kanssa monissakin tapauksissa: minua on vaikeaa saada komppaamaan, koska jään ihmettelemään, että jos joku nyt tosiaan näkee toisen sukupuolen noin toivottomina torveloina, miksi ihmeessä he haluavat elää niiden tyyppien kanssa. Miksei vain muuttaa all-women -tyypiseen kommuuniin? Tai vaihtoehtoisesti tinkiä omista ennakko-oletuksistaan ja opetella elämään jonkun kanssa (toki edellyttäen, että se toinenkin on halukas tinkimään niistä ennakko-oletuksistaan)? Onhan se tietysti vaikeaa, mutta mikä on sen vaihtoehto? Sukupuolten välisen suhteen lähinnä taisteluna näkeminen? En ole ihan varma siitä, onko tuollainen yleisempi paradigma kovin hyvä tausta niille yksittäisen suhteen neuvotteluille, joita jossain vaiheessa suhdetta joka tapauksessa viriää. (Varmaan olen itsekin uusfamilisti - joskin polysellainen :D - koska miellän intiimisuhteiden neuvottelut tärkeämmiksi kuin ei-erotisoituneiden ystävyyssuhteiden neuvottelut. Ne ovat paljon, paljon polttavampia, luottamuksellisempia neuvotteluita. Ystävyyssuhteet ovat usein pidempiä mutta myös aika tavalla laihempia ja vähemmän merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä kuin ne ovatkin ja niin kuin ne voivatkin usein auttaa vaikeissa paikoissa, kumppanuus intiimisuhteissa on silti jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, ainakin itselleni. En sano, että tämä olisi ainoa oikea malli. Itse vain tunnun reagoivan näin. Sydämeni laulaa, kun saan nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa kaikilla tasoilla. Ei mikään ystäväpiiri luo samanlaista turvaa ja keveyttä, niin kovin kuin ystäviäkin osaan kaivata ja arvostaa ja niin kovin kuin haluan heidänkin tukenaan olla - elleivät he minusta ole kovin konfliktihakuisia...)

Tästä on muuten tosi pelottavaa kirjoittaa. Tuntuu hankalalta tajuta, että on monen mielestä varmasti aivan kamalan taantumuksellinen tai jotain. Naisia syyttävä tai kotitöiden painottumisen kieltävä. Jälkimmäisestä on paljon faktaa enkä kiellä sitä - mietin vain, voisiko kotitöistä ihan tahdonalaisesti laistaa enemmän ja siten tasata tilastoja? Ehkä näin ehdottaessani syytänkin naisia. Voi olla. Onhan heidän puhetapansa ahdistanut minua jo pitkään. Joskus muulloin voin syyttää miehiä samalla tavalla: sanoa, että hei, minusta tuo ei nyt rakenna hyvää alkua keskustelulle. Ehkä se juuri hämmentää Vaarasen kommentin vastaanotossa - ettei sitä nähty lyhyenä kommenttina, tietyn ilmiön kuvauksena, vaan kaikenkattavana analyysina tasa-arvon tilanteesta Suomessa vuonna 2016. (Meinasin kirjoittaa 2015, mikä kuvaa sitä, kuinka pihalla tapaan olla.) No, minun ahdistuksiani tai rallatteluitani ei ainakaan kannata pitää yrityksinä kaikenkattaviin analyyseihin, koska se ei mitenkään ole tässä tavoitteena. Kunhan hämmästelen lonkalta sitä, miten erilaisia ovat tulokulmat keskusteluihin, näkemykset, maailmanhahmotukset. Tiedän hyvin, miten vaikeaa minun on hahmottaa suurta osaa sosiologiaakin, koska se hahmottaa sosiaalista sfääriä niin paljolti irl-ryhmien intressikonfliktien kautta, niin ihmiskeskeisesti.  Kirjoitin tästäkin asiasta lähinnä siksi, että minua pelotti - kirjaimellisesti pelotti - kirjoittaa aiheesta. Miksi ihmeessä? Koska olen monista väärässä? No, saavathan he olla sitä mieltä. En kuitenkaan ole kovin varmasti ja vakaasti mitään mieltä, paitsi ehkä sitä mieltä, etten ryhdy taatusti siivoamaan ja joulukortteilemaan sen enempää kuin joku muukaan. Koska pelotti, oli kirjoitettava. Emmin kirjoittaessani, mikä osoitti vain, kuinka tarpeellista se oli. En halua elää saksansämpylän maailmassa.

Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, että toisetkin tietävät, ettemme kiteydy yhteen kirjoitukseemme. (Vaikka välillä tekstikiistoissa siltä näyttääkin. Mutta täytyyhän ihmisten se tietää jollakin tasolla, eikö?) Ettei yhden kirjoituksen perusteella pureta ystävyyssuhteita (ellei se kirjoitus ole tappouhkaus tms. hävyttömyys).

Ehkä tästä kirjoittaminen sopii hyvin tähän umpihulluun vaiheeseen. No, nyt aviosiippani tuli takaisin Tinder-deitiltään ja tekee minulle keittiössä salaattia. Koska hän pelkää tehdä salaattia, menen auttamaan. Ehkä jatkan kirjoittamista huomenna, ehkä en. Ehkä myöhemmin viikolla, ehkä en. Joskus vielä palaan. Luulen kyllä, että gradu se kirjoitusasiaa syö eniten.

Se etenee.

Se selkenee.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuotan tekstiä, jossa on rakenne. Se tuntuu omituiselta. En hahmota sitä mitenkään itseeni liittyväksi tekstiksi. On kuin asioita hämmentäisi näkymätön, asiallisen kuuloinen käsi. Ja istuisin jossain kulisseissa pidättelemässä henkeä sen suhteen, mitä kaikkea teksti uskaltaakaan esittää. Siinä alkaa olla väliotsikoitakin, mutta toki vain osassa lukuja.

Tunkkainen raivo ja loputonta neuvottomuutta

Yö sujuu kurjasti. Perjantai- ja lauantaiöillä on sellainen taipumus. Molemmat kämppikset kun tykkäävät käydä baareissa ja nähdä ihmisiä, ja itse taas olen usein viikon jäljiltä väsynyt, baarithan tapahtuvat iltaisin, aamulla minulla kyllä olisi virtaa vaikka mihin. Kun muut ovat poissa, on vaikeaa käydä nukkumaan, kun tietää heidän joka tapauksessa saapuvan jossain vaiheessa ja kolisevan ja sen, mitä siitä seuraa.

En koe usein raivoa. Itse asiassa toisten ihmisten valveraivo joskus hätkähdyttää minua. Osaan kyllä kipuilla ja suuttua ja tuskastua rakenteista (harvemmin ihmisistä), joiden näen ylläpitävän ja osin näkymättömäksi ja itsestäänselvyydeksi tekemällä legitimoivan väkivaltaa, mutta harvemmin koen raivoa. Mutta tässä kohdin niin tapahtuu: kun olen saanut nukahdettua kaiken levottomuuden jälkeen vaikkei lauma olekaan koossa ja sitten herään kolinaan ja haukahduksiin. Koetan kuvata, miltä se tuntuu, koska olen joskus maininnut asiasta ystävälle, eikä hän saanut aluksi lainkaan kiinni, mitä tarkoitin tuollaisella heräämisellä. Ensinnäkin: Herää siihen, että säikähtää niin että pää on irrota. Keho on pelosta aivan jäykkä, hengitys sakkaa, päässä jyskyttää kipu. En osaa kuvata tätä oikein muuten kuin: kuvittele maksimaalinen ahdistus ja kauhu kehoosi. Ja sitten: raivo. Raivo joka puhuu tällaisia: heitä se peitto helvettiin, kiru niin kovaa kuin pystyt, potki ja hakkaa toista nyrkeillä, itke ja revi rintalastasi auki, kurista joka ikinen täällä oleileva, koska he eivät puutu tähän, he eivät edes huomaa mitään. (Raivoni ei käyttele teräaseita. Minusta ne ovat pelottavia.) Ja heti sen vierellä, sähköisenä valkeana rätisevä tietoisuus siitä, ettei niin voi toimia, että sillä on liian vaaralliset seuraamukset ja ettei se ole sitä, mitä tahdon, ei ollenkaan.

Tuo valkoinen rätisevä saa minut ehkä voihkaisemaan tai ähkimään ja potkimaan kantapäitä kovasti lautalattiaan ikään kuin lattia voisi kannatella raivoani, kun marssin keittiöön naksauttamaan vedenkeittimen päälle. (VALERIAANAA!) Kuvottaa. Sydän hakkaa, olen säikähtänyt omaa reaktiotani, ja vaikka olen pitänyt sen ärsytetyssä tuhahduksessa, että hei ei tarvi koettaa olla hiljaa koska kaikki ovat heränneet jo, eli mitä suotta vaivautua, ei raivo katoa mihinkään. En osaa taltuttaa sitä enkä osaa kantaa sitä kunnolla. En tiedä yksinkertaisesti, mitä sille tekisin. Sietäisin sitä, odottaisin. Mutta saattaa mennä tuntikausia ja joskus menee koko yö niin että sydän vain hakkaa ja kysyn miksi, miksi ei, miten ihmeessä ja niin edelleen. Raivo ei kysy lupaa. Enkä voi purkaa sitä aivan sellaisin kuvastoin kuin se ehdottaisi. Ei minulla ole intressiä kuristaa kaikkia kanssani asujia ja lopuksi itseäni. Tai ehkä tässä vaiheessa jumalat puuttuisivat peliin ja ilmestyisivät sittenkin kaikkien turhien kyselyiden ja huhuiluiden jälkeen ja kreikkalaisen tragedian kaari pingottuisi tunnistettavalla tavalla. En tiedä. En ole koskaan päästänyt raivoani valloilleen. En täysin valloilleen. Olen kyllä huutanut ja itkenyt ja joissain tilanteissa harjoittanut itsepuolustusta, mutta olen onnistunut pitämään raivon voiman jotenkin kytkettynä. Niinä aikoina jotka muistan.

Ja silloin kun olen herännyt, kauan sitten, muisti katkoen, pahimmat pelkoni ovat liittyneeet siihen, että olen tehnyt ehkä jollekulle jotakin enkä vain muista mitään. Ja tiedän sen, miten tämä ärsyyntymisen voimakkuus, raivo, on halvaannuttanut vanhempiani ollessani lapsi - heidän oli vaikeaa uskaltaa viedä minua mihinkään, koska saatoin käydä arvaamattomasti toisten lapsien tai aikuisten kimppuun jos koin heidän uhkaavan. Lapsena yleensä purin niin kovaa kuin pystyin. Vielä kun menin kouluun, vanhemmat pelkäsivät siitä seuraavan vaikeuksia. Mutta en minä koulussa enää purrut ketään. Aikuisenakin olen purrut vain kun minut on herätetty eräältä sohvalta eräissä uudenvuodenjuhlissa: unen ja valveen rajamailla olin yrittänyt ensin hätistää kättä kasvoilta ja sitten iskenyt siihen hampaat ja purrut, purrut, purrut. Heräsin varsinaisesti siihen, että purtava huusi lujaa.

Säikähdän tätä reaktiota, koska se on niin voimakas ja väkivaltainen. Se ei tunnu olevan missään suhteissa ajatuksiin, joita minulla on heräämisestä toisen valvomisen ääniin. En usko mihinkään universaaliin nukkumaanmenoaikaan. Minusta aikuiset saavat tulla ja mennä miten tahtovat. Mutta uni, se on ilmeisesti minulle edelleen niin niukka resurssi, että puolustan sitä hurjuudella ja raivolla. Olen elänyt koko lapsuuden perheessä, jossa äiti laihduttaa valveilla ja horrostaa hereillä keittiössä viistäen juustoa höylästä suoraan suuhun muiden mentyä nukkumaan. Muistan monet kerrat jo ennen siskon syntymää, kun menin keittiöön ja istuin tuolilla ja tuijotin väsyneenä äitiä, jonka pienet äänet olivat herättäneet minut kesken unien. "Mene nukkumaan", sanoo äiti. "Sinun pitää jaksaa koulussa." En vastaa mitään, istun vain ja tuijotan ja palelee ja juustoa katoaa äidin nielusta alas ja se on hurjan pelottavaa ja päätän, etten kasva aikuiseksi. Myöhemmin kun siskon koliikkivauva-aika on ohitse, siskokin harhailee keittiön ovensuuhun ja saatamme tuijottaa äitiä molemmat lumoutuneina. Maalasin siitä lukiossa kuvan, josta piman (piirustuksen ja maalauksen) opettaja sanoi, että se ahdisti häntä, vaikkei hän osannutkaan sanoa, miksi. Eihän kuvassa ollut kuin kaksi hahmoa pöydän ääressä ja ovensuussa pienen yöasuisen lapsen hahmo. Veikkaan, että kyse oli hahmojen asennoista. Asento kertoo paljon.

Muut odottavat viikonloppuja, hehkuttavat niitä. Tunnen itseni vastahankaiseksi ja onnettomaksi, kun en oikein osaa liittyä siihen odotukseen. Minulle viikot ovat helpompia. Olen saanut nukkua kunnolla ja nautin siksi olostani. Enkä osaa löytää ratkaisua siihen, miten minun olisi hyvä asua. Nukun ja voin paremmin ylipäänsä, kun asun muiden kanssa. Mutta sitten viikonloppuisin hätkähdän hereille keskenherätetyksi tulemisen silmittömään raivoon enkä osaa rauhoittaa itseäni siitä mitenkään. Yksin eläessä sellaista ei tapahdu.

Viime yönä heräsin taas. Tein jo yrttiteen ja murisin itsekseni, mutta ikävä musta siirappi minussa vain tiivistyi ja kitkeröityi ja tiesin kokemuksesta, ettei se rauhoittuisi moneen tuntiin. Sekin monikkosuhteissa on, että usein ulkona myöhään hilluja menee nukkumaan toiseen sänkyyn, jolloin hänen kanssaan asiaa ei saa sovittua kehollisesti samalla tavalla kuin parisuhteessa saisi. Enkä nyt tarkoita mitään tökeröä sovintoseksiteoriaa. Tarkoitan tätä: minun raivoni on alkuräjähdyksensä jälkeen olennaisesti luonteeltaan kaukoraivoa. Polttava, kuuma raivo, jota valkoinen rätisevä pystyy hädintuskin pitelemään hiljaisena, kestää muutaman kymmentä sekuntia, ja sen jälkeen se hyytyy, sitkeytyy, vatkuloituu ja muodostaa kuvia, joissa olen pieni ja suojaton ja untani ei sallita, ärsytetäänkutitetaan hereille, pakotetaan jaksamaan ja ryömimään ja tavoittelemaan. Stressireaktio huipentuu kiihkeästi ja palautuu vaivoin ilman apua. Mitä kauemmin toisen suojaton, samankaltainen tunteiden repimä ja riepottama keho pysyy oman kehoni ulottumattomissa, sitä sitkeämmäksi käy raivosta kokoon keittyvä myrkky. Äänet keittiössä tai vessassa lisäävät sen pontta. Mutta kun peiton alle sujahtaa lämmin, viaton keho - niin, minulle kehot ovat hyvin viattomia (ja jopa ne kehot, joita en osaa haluta, erotan niidenkin viattomuuden vaikkei minulla olekaan pääsyä sen jakamiseen, terhentelevät ja äijämäisetkin kehot sisältävät viattoman elementin, samoin kyborgimaiset teko-osaiset naiskehot, ne kysyvät hiljaa, kelpaavatko, ja on kuunneltava hyvin tarkasti, että sen kysymyksen erottaa kaiken kohinan takaa) - niin raivo kääntyy suruksi ja neuvottomuudeksi, jota jaan mieluummin kuin pää poikki -mielialaa.

Koska tässä tapauksessa ulkonahillunut on kavunnut toiseen sänkyyn, kuulostelen yössä hänen hengityksensä tasaantumista toisessa huoneessa ja sitten kokoan itseni ja sitkeän karvaan keitokseni ja kyvyttömyyteni tehdä sille mitään ja tassutan toiseen huoneseen ja kipuan parven tikkaita ja kurkistan pimeään ja sanon: hei, haluaisin tulla tänne, saanko. Toinen koettaa nukkua, mutta makaan vieressä ja puhun, kunnes ehkä jokin alkaa asettua ja ainakin alan tuntea väsymystä, mikä tarkoittaa, että olen rauhoittumassa - raivoissaan ei nukahdeta - ja voin jättää hänet nukahtamaan ja palata toiseen sänkyyn nukkumaan.

Ei puhuminen helppoa ole. Tunkkainen raivo tekee neuvottomaksi. Mitä sille pitäisi tehdä? Miten estää sitä vahingoittamasta toisia ja itseä? Miksi se menee ohi vain niin, että joku tulee ja pitää kiinni tai silittää tai antautuu silitettäväksi? Miksi raivo ottaisi kernaimmin sellaisen ilmiasun, ettei kukaan taatusti uskaltaudu silittämään tai halaamaan? Onko se vain toivottomuutta tilanteeseen? Mitä sanomaa se tuo? Ainakin se tuo mukanaan, rauhoituttuaan, pohjattoman neuvottomuuden: Ei ole mitään kaavaa tai reseptiä elää toisten kanssa. Ei ole järjestelyä, jossa ei tuntuisi pahalta. Aina voi koettaa minimoida riskit - kuten olla asumatta lasten kanssa, se on esimerkiksi yksi hyvä keino minimoida yöherätetyksi tuleminen. Ja voi koettaa puhua asiasta, sanoa, ettei tämä liity sinuun tiettynä ihmisenä mitenkään, koska sama reaktio laukeaa kyllä sellaisenkin suhteen, jonka kanssa ei ole erityisen läheisiä välejä mutta jonka kanssa vain jostain syystä nukkuu samassa huoneistossa sen aikaa, että sattuu heräämään hänen kolinaansa. (Itse asiassa nyt kun kirjoitan tätä muistan sen, miten kännykkäni herätti keskellä yötä sinkkuaikanani - siitä seurasi aina sama raivo, etenkin kun kännykän laturi oli hukassa ja puhelin palasi manalasta vain pimputtamaan herätyssoiton aamuyöstä kuollakseen sitten seuraavaan aamuyöhön saakka. Siinä kun oli oletusasetuksena, että jos kerran haluat herätä viiden aikaan, haluat tehdä niin joka päivä.) Ja voi sanoa, että koeta olla välittämättä tästä ikävästä piirteestäni, että en halua sinun rajoittavan menojasi, haluan että kuuntelet itseäsi tässä enemmän kuin pahaa oloani, mutta haluan sinun myös auttavan minua sen kanssa, koska en yksin oikein osaa rauhoittaa itseäni raivosta.

Raivosta herää paljon muitakin kysymyksiä. Onko se esimerkiksi syy siihen, miten sikeästi nukun? Että mieluummin olen jossain tietoisuuden laidoilla rekisteröimättä kuulemaani ja kokemaani ja hätkähtämättä hereille, koska siitä seuraisi raivo? (Kaikki kanssani asuneet ovat ennemmin tai myöhemmin toisistaan tietämättä saaneet huomata, että nukahdettuani saatan käydä lyhyitä keskusteluja ilman että tiedän sellaisia koskaan käyneeni.) (Tämä on yksi syy, miksen halua dikotomiaa uni-valve. Harmaata aluetta niiden rajamailla on liikaa.)

Työtoveri kysyy, että eikö tuo nyt ole ihan normaalia, että raivostuu. Vastaan, etten ole kiinnostunut normaalista. En ole kieltämässä raivoa. En ymmärrä, miten jotain sellaista voitaisiin ylipäätään kieltää. Miten se onnistuisi? Mutta se on toisella tavalla ongelmallinen tunne: en ole oikein keksinyt, miten sitä kannatella. On tilanteita, joihin se sopii, kuten niihin tilanteisiin, joissa toista tai itseä uhkaa jokin fyysinen, välitön ja raaka väkivalta. Silloin raivo on paikallaan. Se oli paikallaan myös ukin kanssa, lapsena, kun hän yritti silmittömässä humalassa pitää minua hyvänään enkä halunnut häntä lähelleni ja huusin niin että hän ei uskaltanut enää näyttäytyä pienessäkään hiprakassa minulle yli viiteentoista vuoteen. (Sen seurauksena vietin siellä paljon aikaa ihmiskilpenä isoäidin ja ukin välillä; ukki pahoinpiteli isoäitiä vain humalassa ja minun siellä ollessa hän ei uskaltanut juoda lainkaan.) Ja toisaalta, tiedän käsitteleväni raivoani suhteellisen hyvin. Eivät ihmiset tunne minua kovinkaan raivoisana. Mutta se on minussa ja tunnen sen oikein hyvin. Ja se saa minut nauramaan teet artikkelille purskauttavasti silloin kun luen jostain tekstin, jossa pohditaan, ettei moderni ihminen voi ymmärtää kreikkalaisen tragedian raivon syvyyttä ja verenhimoa. (Voi tietysti olla niinkin etten vain ole moderni. Varmasti syystä jäävään itseni siitä arvioinnista.)

Voi, tietäisitte vain. Tietäisitte, mitä ajattelin viime yönä.

Sitä on niin vaikeaa uskoa, sanoo työtoveri. Sinähän olet niin leppoisa. Ethän sinä rähjää yhtämittaa. En niin, vastaan. En minä näet usko sellaisen auttavan asioita lainkaan. Enkä usko vihan säiliöteoriaan ja "paineen purkamiseen". Enemmän ajattelen Spinozan olleen oikeassa.

Näemme helposti, miten ihminen, jota ohjaa affekti tai luulo, eroaa ihmisestä, jota ohjaa järki. Edellinen näet tekee, tahtoipa tai ei, sellaista mistä hän ei ole ollenkaan perillä, kun taas jälkimmäinen ei seuraa kenenkään muun kuin itsensä toiveita ja tekee vain sellaisia asioita, joiden hän tietää olevan tärkeintä elämässä ja siksi niitä hyvin suuresti haluaa. Niinpä sanon edellistä orjaksi mutta jälkimmäistä vapaaksi. (Baruch Spinoza)

En nyt tarkoita, että olisin järjen iloon vapauttama, mutta pyrin kyllä siihen. Paitsi silloin kun hätkähdän hereille pulssin kiihdytykseen ja kipinöin ja sähisen ja valkoinen rätinä repii maailmaa ja päähän sattuu ja en tiedä, mitä tehdä, koska tuntuu, ettei se kaikki ahdistus ja kipu ja kauhu mahdu mitenkään tähän yhteen kehoon.

Kaikukoppa

Viikonloppuna kämppis muuttaa pois. Se tapahtuu jotenkin niin äkisti, ettei sitä osaa kauheasti ennakoida. Eteiseen kinostuu kasa tavaroita epämääräisiin myttyihin sullottuina. Koetan tarjota jänönopuntiaa mukaan, mutta ystävä ei halua sitä, se tuntuu käsiin ikävältä. Siksi sitä tietysti tarjoankin. Tai siis, ei minulla ole mitään jänönopuntiaa vastaan, se on piikitellyt kämmeniäni kymmenisen vuotta ja olemme taistelleet yhdessä yhtä karmeaa villakirvahyökkäystä vastaan ja voittaneet ja jääneet henkiin jatkamaan yhteistä taivaltamme. Mutta Vompsu ei pidä puputista, kuten hän kaktusta nimittelee. Puputti on kerran hyökännyt Vompsun paljaille reisille tämän säätäessä jotain ikkunanylihyllyltä. Kun kissat siveltyvät puputin ohitse, niihin tarttuu puputin pieniä piikkejä ja sitten niitä voi saada käsiinsä, kun pahaa aavistamatta silittää kissojen sileää, säkenöivää turkkia.

Sunnuntaina tulee pari miestä, jotka auttavat muutossa. Lainaavat pientä ruuvaria saadakseen lampun irti katosta. Äkkiä huoneen tilalla on kaikuva, tyhjä luola, johon kosteusihmiset tulevat jokin päivä mittareineen päättämään, mitä kohtia on revittävä auki ja kuinka kuivurit tulisi asetella. Huone kaikuu kuin rappukäytävä, ja olen jo pari päivää juoksennellut aina välissä tarkastamaan, ettei vain ovi rappukäytävään olisi jossain kauheassa mielenhäiriössä jäänyt auki. Kissat lurahtavat ovista eivätkä oikein hallitse palaamisen taktiikoita. Mutta ovi on ollut kiinni. Vasta ystävän tosissaan muutettua, tavaroiden kadottua ymmärrän jotakuinkin, että huonehan se tosiaan yksin siinä kaikuu.

Kun imuroin lattialta muuttopölyä pois, huone kertaa puhdistavaa meteliä.

Koira on saapunut kolmeksi viikoksi. Se tuijottaa epäileväisenä imuria. Kun imuroin, se ei hyökkää suuttimen kimppuun, mutta jos kämppikset imuroivat, se hyökkää. Kai se jotenkin luottaa siihen, että käsittelemänäni imuri talttuu todennäköisemmin kuin kämppisten hallussa.

Yhtenä iltana täällä asuu kolme koiraa, vähän semmoista kuin aluksi kuviteltiin. Nyt yksi on muuttanut pois ja toinen matkustanut takaisin Turkuun, jossa se asuu seuraneitinsä kanssa enimmät päivät. Täällä on enää Nasu, säärevä ja kuonostaan harmaantunut olento, joka vahtii, etteivät kissat juokse ja että rapusta ei kukaan pääse asuntoon huomaamatta.

Sunnuntai-iltana havahdun jossain vaiheessa siihen, että kämppiksen kaikki tavarat ovat tosiaan kadonneet ja että siten hän ja koira eivät varmaan enää palaa illemmalla juomaan yrttiteetä tai keskustelemaan maailman vääryyksistä ja oikeuksista. Kas kummaa, emme ehtineet edes hyvästellä emmekä toivottaa hyvää muuttoa, hyvää matkaa, hyvää uutuutta.

Väsynyt sunnuntai, kaikin puolin: Aviosiippa porottaa mokapottia liedellä ilman vettä ja kumitiiviste kärähtää. Tuuletamme formulahajua ulos. Juuri kun ikkunat on voitu sulkea, nakkaan liedelle kattilallisen riisiä, koska eräs ystävä on ilmoittanut tulevansa illalliselle luoksemme. Sitten unohdan koko asian. Eikä aikaakaan, kun musta savu ja palaneen käry leijuvat jälleen. Riisi on muuttunut suureksi hiiliklöntiksi kattilassa. Klöntti raavitaan pois, kattila laitetaan likoamaan. Toinen kattila. Arvaa vaan, muistanko nostaa sen haudutuslaatikkoon? En. Onneksi Fauni huomaan asiantilan ja nostaa kattilan pois liedeltä. Riisi on palanut ihan vain pohjasta eikä katkera maku ole onneksi ehtinyt levitä päällikerroksiin.

Ystävä lähtee kotiin kahdeksalta. Tuntuu kello puoli kahdeltatoista, myöhäyöltä. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa tajuan, että joku tosiaan muutti pois päivän aikana. Tai no, muutaman päivän aikana. Kaikukoppahuoneessa on jotakin hyvin surumielistä, joten vien sinne tuoksupelakuut ikkunalle. Näin huone ei vaikuta ihan niin tyhjältä. Saapa nähdä, kauanko kutsumme sitä ystävän huoneen nimellä.

Toisaalta tuntuu kyllä helpottavalta tietää, ettei asunnossa majaile koiraa, joka tuijottaa välillä tuimasti kulmiensa alta. Viimeisenä iltana vielä saimme annoksen koirakammoa, kun Faunia purreen koiran omistaja meni pesutupaan ja hänen ystävänsä, jonka koira hyväksyy meitä paremmin, jäi koiran seuraan hetkeksi. Istuimme keittiössä tekemässä kauden ensimmäisiä glögejä - kylläpä maistui pahalta sinne saakka että tajusi lisätä rutkasti makeuttamatonta mustaherukka- ja limetttimehua joukkoon - eikä kukaan tajunnut, että meitä voisi informoida asiasta tai että koiran voisi teljetä huoneeseen sitä vahtineen ystävän lähtiessä. Koira jäi yksin eteiseen vahtimaan heidän muuttokuormaansa ja me menimme perähuoneeseen loikomaan patjalle Nasun kanssa. Sitten koira alkoi ulvoa, itkeä ja haukkua, ja kuuntelimme kauhistuneina ääntä ja tajusimme, ettei se ole huoneessaan vaan yhteisissä tiloissa. Fauni ei uskaltanut liikahtaa mihinkään, joten hiivin itse keittiön ovelle koettaen säilyä mahdollisimman rentona, ja sitten kiskaisin oven siitä välistä kiinni, jotta pääsisimme käymään edes keittiössä pissalla, vessaan kun ei pääsyä nyt selvästi ollut. Makasimme hetken siellä umpiossa kuunnellen koiran konserttia, johon Nasu halusi yhtyä satunnaisilla haukauksilla ja jatkuvalla, matalalla murinalla. Sitten tajusin - Vompo on juhlissa, ja hänelle pitää ilmoittaa koiran olevan eteisessä ja vahtivan tavaroita, koska muuten voi vielä viimeisenä iltana tulla lisää puruongelmia. Mutta missä puhelimet olivat?

Oli haettava puhelin isosta huoneesta. Oma puhelimeni oli eteisessä, liian lähellä koiraa, se tuijotti ankarasti, ja peräännyin pelkkä Faunin puhelin saaliinani, sydän hakaten ja ääneen hiljaa hyräilemisellä jonkinlaista hyväntahtoista rentoutta viestien. Koetimme soittaa koiran omistajalle ja Vompolle, muttemme saaneet ketään kiinni. Sitten äkkiä kuului koiran iloista ininää ja tajusimme omistajan palanneen kotiin. Huh! Juoksin samantien vessaan, kun se kerran kävi mahdolliseksi, ja mietin itsekseni, että kaikkia hankaluuksia sitä voikin arjessa olla, niitä mahdollisuuksia ei vain tule keksineeksi ennen kuin niitä joutuu elämään. Tai saa elää: kyllä tästä kaikesta jää ennen kaikkea myönteinen kokemus kehomuistiin, kiitollisuus vessaan menemisen tavanomaisesta helppoudesta!

Outoa tietää, että nyt asumme täällä tämän kuukauden oikeastaan kolmistaan, koska uutta vuokralaista ei voi ottaa ennen kuin vesivahingoittunut huone on tarpeellisin osin purettu, kuivattu ja uudelleenrakennettu, ja yksi kämppiksistä tuskin on täällä enempää kuin muutaman yön kuukaudesssa. Tila tuntuu valtavalta kolmelle ihmiselle. Ylimääräinen eriöity tila kaikuu kehossa samalla tavalla ikävästi kuin turvotus, tekee raskaammaksi ja tankeammaksi. Yksi parvistamme onkin rakennettu sillä tavalla, että sen lavan ympärille on kyhätty bambukaihtimista seinät. Niin täällä on saunan lisäksi yksi toinenkin pieni, kotoisa tila. Nyt sinne ei vain oikein viitsi kadota, kun koira arvostaa lattiatasoisuutta päiväsaikaan.

Sopimus, jonka muutamasta kohdasta olen vääntänyt töiden puutteessa, ei toteudu, toinen osapuoli ei enää halua solmia sitä. Olen ollut liian hankala ja sopimusprosessi todistaa, etten sopeudu saumattomasti siihen joukkoon. Se on mielenkiintoista, kirjoittaa toinen sopimusosapuoli, kun kuitenkin käytännössä kaikki on sujunut aina meidän kesken hyvin. Niin, vastaan, ja jatkan, että minusta on varsin ikävää, että näin kävi, kun kuitenkin pidän ihmisistä ja paikasta ja yhteistyö on tosiaan käytännössä sujunut. Mutta löytyy kohtia, joissa en halua joustaa, ja epäreilulta tuntuva sopimus on sellainen kohta. Kirjoitan näyttäneeni sopimusta kahdellekin sopimuksiin erikoistuneelle taholle, jotka ovat kehottaneet minua pidättäytymään tiettyjen kohtien allekirjoittamisesta, ja yritän hyvässä hengessä ehdottaa, että noita kohtia kannattaisi ehkä jatkossa koettaa täsmentää sopimukseen ihan yhteiseksi eduksi, vaikkei minun kanssani sopimusta enää halutakaan tehdä.

Oikeastaan sopimusneuvottelujen purkautumiseen ei liity mitään erityisiä tunnetiloja, ehkä hiven lievää helpotusta. Olen väsynyt neuvottelusta, vastapuolen viimeisimpään ehdotukseeni vastaamattomuudesta, ja koko prosessi on saanut minut hyvin mietteliääksi sen suhteen, millaisessa työpaikassa ja työilmapiirissä voisin viihtyä. Huvittavantraaginen puoli koko jutussa on ollut se, että olen kokenut sopimuksen tiettyjen kohtien uhkaavan aika tavalla turvallisuuttani ammatinharjoittajana, mahdollisuuttani ansaita elantoni tällä tavalla. Ja toinen osapuoli on taas kokenut epäreiluna sen, että olen keskustellut näistä kohdista niin ikään samaisen sopimustekstin kanssa pähkäilevien kollegoideni kanssa ja kertonut heille, mitä sopimuksia työkseen kirjoittava juristi on sopimuksen ongelmakohdista itselleni sanonut. Ja oikeastaan ei kuitenkaan ole yhtään käytännön seikkaa, josta olisimme eri mieltä. Mutta sopimustekstiä ei haluta vaihtaa (heistä sellainen ei tunnu merkitykselliseltä), ja minä taas en suostu allekirjoittamaan sitä sellaisenaan (koska minusta sen sanamuoto olisi epäreilu kenen vain kohdalla ja siihen pitäisi puuttua; ei siksi, että olettaisin minua vedettävän rosikseen pöljän sopimusmuodon perusteella vaan siksi, että ihmisillä on ylipäänsä työelämässä tarpeeksi rankkaa ja ettei sitä nyt ainakaan saisi lisätä semmoisilla sopimuksilla, jotka eivät vastaa muodoltaan todellisia käytäntöjä, jotka aiheuttavat levottomuutta vaatimuksillaan ja suurilla sopimussakoilla ja kaiken pahan sinetöimiseksi vielä totuttavat ne empien allekirjoittavat vähitellen ajattemaan tällaista asiaintilaa normaalina, ettei vaihtoehtoja olisi, ettei asioita voitaisi sopia yksiselitteisesti, ymmärrettävästi ja siten, että kaikki osapuolet pitävät sopimusta reiluna). Eikö olekin kummallista? Hyvin opettavaista. Oppimisprosessina sopimuksen työstäminen on ainakin ollut hedelmällinen, joskin tulos taisi hämmentää molemmat osapuolet... enkä ole varma, tarkasteleeko toinen osapuoli tätä ennen kaikkea oppimisprosessina, kuten itse huomaan tekeväni. (Sillä mitäpä en tarkastelisi niin. Paitsi ehkä lepoa...)

Luen vanhoja tekstejä, hämmennyn niiden pontevuudesta. Hyväksyn jotenkin hyvin välittömästi senkin, että tämä kohta, tämän kohdan tunnelma on toisenlainen. Huolestuneempi, passiivisempi, kuulostelevampi. (Paitsi että sopimusneuvotteluissa jaksoin olla ponteva niin kauan kuin niitä kesti.) Sen takia myös sallivampi ja vähemmän kouhkaava. Joulukuun alusta meille tulee uusi asukas. Kahdestoista joulukuuta lähdemmekin jo Faunin kanssa Intiaan. Siihen on häkellyttävän lyhyt aika! Ja näyttää siltä, että palattuamme Intiasta ehdin oleskella Suomessa vain kuukauden, kun jo taas tempaistun toisaalle, sitten Etelä-Amerikkaan, minne Vompsu matkustaa konferenssiin. En ollut käsittänyt, miten kovasti hän haluaa minut sinne mukaan, mutta nyt alan käsittää. Ja kyllähän me tarvitsemme taatusti aikaa kahdestaan sen jälkeen, kun epäilemättä vieroitumme jonkin verran toisistamme Intian-matkani aikana. Tuntuu kummalliselta, että tulee tämmöisiä tilaisuuksia matkustaa. En jotenkin ole hahmottanut kuuluvani semmoiseen luokkaan, enkä kai kuulukaan. Ehkä on paras matkustaa nyt kun siihen on tosiaan mahdollisuus. Kohta epäilemättä ei taas ole pennin hyrrää eikä mikään tunnu muuttuvan ja vastapainoksi on suuret kahmalolliset voimavaroja, uteliaisuutta sekä vapautta mennä, tehdä, etsiä, tutkia lähiympäristoä.

Kumma, hämmästynyt, kuulosteleva tunnelma taitaa luonnehtia tätä viikonloppua.

Yksi kämppis on kadonnut pois, enkä kantanut yhtään laatikkoa, olin kai vain liian väsynyt ja omaa tilaa kaipaava, jotta kukaan olisi kehdannut pyytää avuksi, koko tapahtuma luiskahti ohitse. Menee varmasti muutama päivä ennen kuin ymmärrän, että voin mennä sinne huoneeseen ja totutella sen muotoon ja olemukseen, siihen, että sinne voi mennä. Ettei se ole nyt kenenkään yksityistä tilaa.

Aikaa sopeutua

Pitkästä aikaa viikonloppu. Fauni on matkustanut soittamaan flyygeliä, muut kommunardit nukkuvat vielä. Itse olen ollut hereillä viisi tuntia, tehnyt TLB:tä ja kävellyt koiran kanssa aurinkoista rantaa jalat varoen mustalle jäälle asemoiden. Tuntuu uskomattomalta, että selvisin eilisestä hengissä. En ehkä täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta jotenkin hengitellen ja työni tehden. Keskellä päivää iski nimittäin sellainen olo, että jos joku hengittääkin minuun päin, kupsahdan selälleni. Kaikki voimat vain puhaltuivat tiehensä. Ensi viikoksi en voi ottaa niin paljon asiakkaita. En ollut tajunnut, miten monta asiakaskäyntiä viikkoon olin ahtanut. Se kävi jotenkin vaivihkaa, salamyhkäisesti. Vasta kun laskin asiakkaat perjantaina, tajusin.

Iltoinakaan en ehtinyt levätä, koska ihmiset ovat käyneet katsomassa kommuunia. Mehän tarvitsemme uuden asukkaan. Henkisesti on aika haastavaa tavata uusi, aivan ennestään tuntematon ihminen tunnin välein, esitellä huoneita ja poppootamme sekä koettaa tunnustella, mitä juuri tämä ihminen toisi tullessaan ryhmädynamiikkaamme ja arkeemme. Osittain siinä joutuu myös ymmälle omien reaktioidensa kanssa. Esimerkiksi yhden hakijan kanssa tuli välittömästi hyvä, lämmin olo, kaikki ponnisteleminen ja yrittäminen katosi, asiat vain loksahtelivat kohdalleen. Mutta en osaa yksilöidä, mistä se johtui. Silti en voi olla kuuntelematta tuota tuntua, koska vaikka mitä muuta voikin tietoisesti muokata, tuohon tuntuun on vaikeaa päästä käsiksi. Toisen hakijan kanssa taas kävi niin, että vaikka tietoisella tasolla hänen puheensa ja tapansa olla tuntuivat aivan mukavilta, jokin minussa jäi epäröimään. Se tuntuu sitäkin kummallisemmalta, kun hän muistuttaa erästä ihmistä, josta pidän kovasti. Jokin silti jäi hiertämään, enkä osaa yhtään sanoa, mikä tarkalleen. Seuraavana yönä näin tästä ihmisestä painajaisia, joihin heräsin kahdesti. Kai sitäkin on kuunneltava, vaikka tuntuu ärsyttävältä ja epäreilulta olla näin fiilistensä vietävänä, kun tietää, miten epäsystemaattista elämä on ja miten se on kerrostunut limbiseen systeemiin vierastamisten ja kiinnostusten mahdollisuuksina, joiden syntyyn vierastusta ja kiinnostusta tässä ja nyt laukaisevat ihmiset eivät ole millään lailla olleet osallisina.

Kai tämän voi jäsentää paljon yleisemmän kysymyksen erityistapaukseksi. Eli missä mielin kannattaa kuunnella ensivaikutelmaa, omia mielikuvia. Omia kipukohtia kannattaa kuunnella, muttei antautua niiden vietäväksi. Silti jonkun kanssa asuminen on sen verran läheistä, että tuntuisi hurjalta muuttaa yhteen semmoisen ihmisen kanssa, josta alkaa heti nähdä painajaisia. Minua on välillä vaivannut hinku vaatia itseltäni liikaa kehittymisen nimissä, ikään kuin en saisi olla traumakasa ja kummallisesti reagoiva ja etiikassani haparoiva. Toisin sanoen, olen koettanut pakottaa kehitystä liian pian. En haluaisi nyt syöksyä pää edellä itseni kehittämisen pulloon tunkemiseen jälleen kerran. Toisaalta, välillä on hyvä haastaa itseään. Mutta mistä voi tietää, milloin on hyvä hetki haastamiselle ja milloin siitä seuraa vain katastrofeja? Milloin tönäisee itseään lempeästi siihen kehityskulkuun, joka vain odottaa käynnistymistään ja milloin koettaa pakottaa itseään muotoon, johon ei vielä lainkaan veny? Voi luoja, tähän kysymykseen vastaaminen olisi jo melkoista! Sanon itselleni: kuuntele itseäsi, kuulostele, sieltä se vastaus löytyy. Mutta eihän se löydy. Eikä se oikeastaan tunnu ahdistavalta. Saan erehtyä. Mutta haluaisin joskus olla vähän enemmän kartalla ratkaisujen suhteen.

Hieromisen tekeminen työksi on jollakin tavalla nyt alkanut konkretisoida itselleni sitä seikkaa, ettei mitään inhimillistä voi oikeastaan pakottaa. Esimerkiksi minulla on asiakas, jolla on ollut huonoja hierojakokemuksia. Häntä on satutettu eikä hän uskaltanut moneen vuoteen hoidattaa kipujaan mitenkään. Nyt hän on käynyt minulla kohta kymmenisen kertaa. Ensimmäisillä kerroilla en voinut kuin pitää käsiä hänen kipeiden kohtiensa päällä ja silittää hyvin keveästi kudosta, koska jos koetin edes sivellä avoimella kämmenellä ja sellaisella paineella, että vaikutus yltäisi ihon ja rasvan läpi lihaskudokseen, asiakas jäykistyi ja alkoi pidättää hengitystään. Nyt häntä voi käsitellä aivan toisella tavalla ja hän jäykistyy ainoastaan, kun ote osuu erityisen kivuliaaseen kohtaan. Näinhän meille kaikille käy. Tähän pisteeseen pääseminen vain vaati asteittaista totuttelua, odottelua ja kuuntelemista. Ja samalla kun olen saanut kuunnella, miten hänen kehonsa vähitellen sallii täsmällisempiä otteita, hän on itse saanut työstää sitä, miten ja miksi häntä jännitti ja pelotti kosketus sillä lailla, vaikka hän tiesikin jo etukäteen keskusteluidemme perusteella, etten aio runnoa häntä. (Kehon suostuttelu on paljon hitaampaa kuin mielen suostuttelu, jos halutaan tehdä tällainen banaali jako. Tosin siinä sitten oletetaan, että osa mielestä on oikeastaan kehoa - esitietoinen mieli, nimittäin. Olisikin ehkä parempi puhua siitä, miten tietoisella tasolla, logoksessa, on helppoa hyväksyä ja kannattaa monta sellaista seikkaa ja järjestelyä, jotka kuitenkin käytännössä, elettyinä, aiheuttavat äkillistä ja usein yllättävää pelkoa, vihaa, halua paeta tai kirkua tai lakata olemasta. Tai kun kyse on jostakin lievemmästä, nämä asiat tai niiden hahmot tulevat painajaisiin.) Jotenkin se, että saa työssään huomata, miten useat asiat vaativat aikaa, auttaa hyväksymään sen, että omatkin kummallisuudet, niin tietoisuuden kuin esitietoisenkin tasolla, lihasten, jänteiden, kivun tasolla, tarvitsevat aikaa sopeutuakseen uuteen ja tuntemattomaan.

Joskus yllätän itseni miettimästä sitä, onko lainkaan oikein ennakoida. Eikö pitäisi vain elää tässä hetkessä? (Yhä enemmän elämääni se luonnehtiikin, onneksi.) Mutta toisaalta, eikö ole aivan naurettavaa paheksua ennakoimista? Juuri ennakoimisen ansiosta en hypähtele alas ikkunoista, kielekkeiltä, en hyppää pää edellä tuntemattomaan kivikkoiseen rantaan ja niin edelleen. Usein ennakoinnin avulla osaan arvata, ettei toinen kestäisi vielä tätä ja tätä puheenaihetta ja päätän odottaa, kunnes minusta tuntuu, että luotamme toisiimme riittävästi siitä turvallisessa tunnelmassa keskustellaksemme. Samalla tavalla, kun luen ajatuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä ja etiikasta, koetan ennakoida, mitä jokin tietty periaate merkitsisi kanssakäymistä jäsentäessään. Millaisia sanomisia, tilaan asettumisia ja koskettamisia se merkitsisi?

No, eipä kai näihin kysymyksiin edes kannata odottaa vastauksia. Ainakaan vielä. :D

Huomenna ehkä vielä muutama ihminen tulee katsomaan meitä ja asuntoa, ja maanantaina olemme luvanneet valita uuden asukkaan. Sitten ehkä kaikki taas asettuu hetkeksi. Hah, mitä oikein kirjoitankaan. Asettuu! Ei, kyllä kaikki elää, muuttuu, muljahtelee.

Hoiva ja rauha

Tajuan sen lukiessani erästä kämpänhakuilmoitusta: haluaa asua yhteisöllisesti, mutta tarvitsee rauhan. Niin, sitä minäkin kyllä haluan. Täytyy olla aika, jolloin hiljaisuus on taattu. Omat haasteeni kaikessa yhteisasumisessa liittyvät paljon siihen, että itse alan laskeutua jo iltakahdeksan maissa vähitellen löysempään, unta edeltävään tilaan, johon ei voi kuulua väittelyä, tunteenkuohahduksia, ei mitään sellaista, mikä valvottaisi puolet yöstä. Aamulla herätys on kuitenkin heti kuuden jälkeen, jotta ehdin syödä rauhassa, halkaista kantakaupungin ja odottaa käteni pesseenä ja hoitopöydän valmistelleena kello kahdeksalta, päivän parhaaseen aikaan, kun ajatukset eivät takkua. Jos toiset heräävät vasta kolme, neljä tuntia myöhemmin, kahnausta meinaa syntyä.

Onneksi saan kohta huoneen, jossa on ovi. Hiljaisuus ei kuitenkaan laskeudu kymmeneltä, vaikka niin on puhuttu, ja minun on vaikea pidätellä tuskastumista, kun valot eivät sammu ja puhutaan kovalla äänellä. Ja kun tuskastun, en saa nukahdettua pitkiin aikoihin. Käsittämätöntä, miten nopeasti pulssi nousee, koko keho kihisee, raivostuttaa, haluttaa paeta. Saa tehdä kovasti töitä, että pysyy makuulla ja yrittää luottaa siihen, että pian jo hiljenee.

Jotta voin hoivata, minun on pysyttävä rauhallisena, ei, sekin on väärin sanallistettu - minulla on oltava rauha. Se tarkoittaa riittävästi hiljaisuutta ja venyttelyä ja kävelemistä. Ja sitä, että saan nukahtaa, kun kehoni niin alkaa vihjailla. Nyt kun teen tätä uuden tyyppistä työtä, ymmärrän selkeämmin joitakin äidin vaatimuksia hiljaisuudesta ja rauhasta ja omasta tilasta. Hoivatyö on hyvin erityyppistä kuin älyllinen työ, jossa kierrosluvuista on usein enemmän hyötyä kuin haittaa ja jossa pieni stressi jäsentyy yleensä myönteisesti työpuhdiksi ja innostukseksi eikä taitu samalla tavalla suruun. Pidän tästä seikasta, tästä tavallaan melkein pakosta tarkkailla omaa jaksamista. Ehkäpä se hieman pidättelee aiempaa kiihdyttämisen, täysillä painamisen, tahdin omasta tahdosta riippumatta jatkumisen ja sitten itkuisen romahtamisen ja kuolemanväsyneisyyden ja itsensä vähitellen uuteen kiihdytykseen kokoamisen kaavan uusiutumista. Ei niin etteikö se kaava tavallaan sopisi minulle. Sopii se minulle paremmin kuin useimmille tuttavilleni, mikäli olen yhtään oikein tulkinnut keskusteluja. Mutta pitäisin kyllä siitä, etten kiihtyisi ihan entisiin lukemiin.

En kyllä usko, että kiihdynkään. Kuuntelen nyt päivittäin sitä, miten ihmiset rentoutuvat luonani. Enkä osaa reagoida siihen muuten kuin rentoutumalla heidän kanssaan. En edes osannut haaveilla tällaisesta. Vai osasinko? Ehkä jollakin sanallistamattomalla tasolla. Onneksi uskalsin seurata epämääräistä kuvaa siitä, että voisin hieroa ihmisiä yhtenä työnäni. Rentoutumisessa on jotakin hyvin lohdullista ja armollista. Nimetöntä, persoonatonta myönteisessä mielessä. Jaettavaa.

Tasaantumista odotellessa

Hämmentävää, miten hankalasti keho osaakaan asettua. Ei sitä tunnu kiinnostavan tippaakaan uuteen asuntoon asettuminen. Ensin en osaa nukahtaa, tai pysyä unessa, mikä ilta mitenkin päin, sitten näen painajaisia. Unissa koetan palata entiseen asuntoon. Unissa jokin on vialla, yhdessä unista minulla on suojaamattomat kuukautiset ja valkoiset housut ja siitä huomautetaan jatkuvasti metrossa kaupassa töissä koulussa (missä ihmeen koulussa?) ja vastaan vaan, että vähät minä siitä ja vedän valkoisten housujen päälle vielä yhdet ohuet valkoiset housut ja kuvittelen, että veri ei värjää niitä. Ja matka mäen huipulle valoon kestää ja polveilee ja laukku on täynnä valkoisia housuja. Loputtomiin.

Ei tunnu mitenkään kummalliselta, että näen tuollaisia eriteunia, koska kommuunissa asuminen virittää tutkimaan saastaisuusfantasioita aivan uudesta näkökulmasta. En ole aiemmin asunut aikuisiällä sellaisen ihmisen kanssa, jolla olisi missään kohtia omiani tiukemmat käsitykset liasta, puhtaudesta, lian ja puhtauden erillään pitämisestä. Miehet, joiden kanssa olen asunut, eivät ole liiemmin piitanneet tuollaisista seikoista. Tai ainakaan he eivät ole piitanneet niistä niin paljon, että niistä olisi tullut mitään keskusteluun nousevaa. Jossain vaiheessa paskaisuus on alkanut ärsyttää toista ja hän on siivonnut. Nyt kun viisi aikuista ihmistä ja muutama eläin koettaa asettua jakamaan asunnon, on rajankäyntiä tietysti paljon enemmän.

En ole mitenkään varma siitä, miten näitä rajoja kannattaisi tutkia. Olen koettanut myöntyä toisten suoralta kädeltä täysin käsittämättömiltä tuntuviin toiveisiin, koska selvästi ne koskevat seikkoja, jotka jotenkin hermostuttavat heitä. Ei minun mielestäni tarvitse ymmärtää, miksi jokin käytäntö tuntuu toisesta saastaiselta, koska ne tuntemukset nyt ovat lähtökohtaisesti aika irrationaalisia. Riittää, että tiedän, että jokin saa toisen kananlihalle, niin ehkä, toivottavasti, kun kaikki menee nappiin, muistan varoa sitä jatkossa.

Eilen tuli ikävä tilanne, kun itse törmäsin omaan ällötykseeni ja pyysin, että koirien lihaklöntit siirrettäisiin koirien lihoille varattuun pakastimeen siitä pakastimesta, jossa on marjoja ja ihmisten ruokaa. Huomasin toisen haluavan minun jotenkin perustella asian. Mutta en osaa perustella sitä pitävästi. Minua se vain ällöttää. Ja ällöttää voimakkaasti, enhän olisi muuten ottanut asiaa lainkaan puheeksi. (Useimmissa kohdin pystyn ajattelemaan, haluan ajatella ja siten ajattelenkin niin, että näin tuntuisi minusta luontevammalta, mutta että ei tämä nyt ole niin ihmeellistä ja voin kyllä ihan hyvin opetella toisenkinlaiseen luontevuuteen.) Voisin ehkä keksiä ällötykselle litanian perusteluita, mutten oikeastaan taida haluta, koska eivät saastaisuuskäsitykset lopulta taida palautua mihinkään erityisen rationaaliseen. Miksi esimerkiksi (unenkin) kuukautisveri on jotakin saastaista, mutta verilettuihin myytävä veri ei? Miksi jossain kaapissa on sopivaa säilyttää lakanaa ja toisessa kaapissa ei? Miksi jokin ruoka-aine nostaa inhoreaktion? Tai miksi hämähäkit saavat jonkun kananlihalle ja kyvyttömäksi toimimaan muuten kuin kirkuen ja husien? (Tai miksi ihmiset haluavat tutkimusten mukaan pestä käsiään valehdeltuaan...)

En sitten meinannut saada yöllä unta, koska ystävä tuli sanomaan lihat siirrettyään, että hänestä tuntuu, että häntä pompotetaan ja että se tuntuu pahalta, enkä osannut vastata siihen oikein muuta kuin että kyllä minustakin on tässä viime päivinä monesti hetken tuntunut siltä, mutta että se kai vain kuuluu yhteiselämiseen, ja että meillä kaikilla on omat näkymättömät rajamme, ja että ne nyt vain kulkevat eri kohdissa. Sanoin myös, että kyllä ne lihat voi siirtää takaisin, jos asia tuntuu ärsyttävältä. (Enhän voi etukäteen tietää, vaikka voimakasta ensiällötystä voisi seurata tottuminen, vaikka tässä kohdin sisäinen tuntemukseni onkin hyvin erilainen kuin muissa järjestelykysymyksissä, jotenkin voimakkaampi, ihon alle porautuva.) Mutta ei hän halunnut.

En oikein tiedä, miten tuon kämppiksen kanssa pitäisi sopia asioista. Meillä on vielä paljon opittavaa toistemme kanssa toimimisesta, hyvin erilainen toimintatyyli. Hän on selvästi tottuneempi ilmaisemaan suoraan, kun jokin tuntuu hänestä pahalta. Itse en mielelläni ilmaise sellaista ennen kuin olen nukkunut yön yli, koska tunteeni ovat kohtuuttomia (ihan kuten muidenkin tunteet laimentamattomina) ja toisaalta niiden jälkeen ja niiden ohjaamana - muttei dominoimana - omaksuttu asenne harvemmin on. (Vaikka minustakin on välillä ensiksi tuntunut, että minua pompotetaan eikä asioissa ole neuvotteluvaraa, niin muistan kyllä välittömästä järkytyksestä toivuttuani, ettei ketään erityisemmin kiinnosta minun pompotteluni vaan että kyseessä on jokin asia, joka hiertää toista jollakin tavalla, jota en oleta sen rationaalisemmaksi kuin omiakaan mieltymyksiäni ja ällötyksiäni; lopulta en yleensä näe mitenkään tarpeelliseksi palata sanallisesti pahastumiseeni, koska toisen toiveissa ei ole ollut mitään väärää, ja säikähdys on ollut lähinnä omaa ylireagointiani, jossa olen kuullut toiveen vaatimuksena. Miksi kuulen sen niin, en tiedä. Mutta kun hahmotan sen uudelleen toiveena, ja toisen rajojen suojelemisen yrityksenä, ärtymys katoaa.) (On varmaan pakko lisätä sulkuihin se, etten oleta mieltymysten ja ällötysten olevan keskustelun ulkopuolella. Mutta oletan muutoksen niissä tapahtuvan hitaasti, asteittain ja vaivihkaan.) Koska ystävä ilmaisi pahastumisensa niin kiihtyneenä, menin aivan lukkoon enkä ollenkaan osannut kysyä tilanteessa järkevästi, miten hän olisi oikeastaan halunnut minun ottavan asian puheeksi, mikä tarkalleen synnytti tunteen pompottamisesta ja niin edelleen. Tähän käytännön keskusteluun täytyy palata kunhan pääsemme kahden, ettei kotielämästä tule helvettiä. En haluaisi pompottaa ketään, mutta toisaalta, jos jokin asia ärsyttää enkä keksi mitään keinoa kiertää tuota ärsytystä muulla tavalla, haluaisin jotenkin saada tuoda sen keskusteluun.

Tavallaan odotan keskustelua innokkaasti, koska juuri tämän kaltaisia oppimistilanteitahan olen kommuunielämältä odottanut. Toisaalta pelkään keskustelua kuin ruttoa, koska pelkään kämppistä ja hänen kärkevyyttään. (Siinä tietysti saattaa olla koko jutun johtolanka: häntä ärsyttää jotenkin pelkoni. No, sitä tärkeämpää, että asia selvitetään.) Hammaslääkärifiilis: haluaa hoidattaa hampaan, mutta pelkää kaikkea siihen hoidattamiseen liittyvää. No, onneksi tiedän, miten kiitollinen olen aina hammaslääkärin nostellessa tuolia yläasentoon kaiken jo ratkettua. Ei kai tämä ole mitään sen kummallisempaa. Mitä oikeastaan voi karmeimmillaan tapahtua? Että toteamme, ettemme vielä osaa oikein tulla toimeen keskenämme? Hullunkuriset pelot. Tai ettemme haluakaan oppia tulemaan toimeen keskenämme kaikkine hulluuksinemme ja puutteinemme? Sekin on kyllä hyvä tiedostaa mahdollisimman nopeasti.

Yöllä tuntuu pahalta koettaa nukahtaa, maata sängyssä ja olla epävarma siitä, miten erilaiset temperamentti- ja neuvottelutyylit oikein saadaan sopimaan yhteen. Koetan uskoa rikkoontumiseen ja korjaamiseen, mutta siihen on aika vaikeaa uskoa sellaisena hetkenä. Mistä ihmeestä nämä vaatimukset tulevat? Että pitäisi osata lukea toisten ajatuksia ja arvata etukäteen, mikä heitä loukkaa? Ei, en halua vaatia itseltäni sellaista. Toivoisin kyllä, etten loukkaisi, mutta en tiedä, tekeekö tuo toive minusta onnettoman. Voi olla. Pitää ehkä vähän pitää sitä silmällä.

Minua hämmentävät yöllä valvoessa ja tätä asiaa päässä ratkoessani ne ihmiset, jotka jotenkin kätevästi määrittelevät itsensä ja omat taipumuksensa, toteavat vain olevansa sellaisia ja pahimmassa tapauksessa olettavat, etteivät siitä koskaan muutu. On minussakin temperamenttipiirteitä, jotka tunnistan, mutta haluan kyllä tehdä niiden kanssa töitä ja muokata niitä toisenlaiseksi, ja välillä olen raivoissani itselleni, kun en osaa oppia nopeammin reagoimaan välittömiin tuntemuksiini toisella tavoin. Ja mietin, että kun ei ole yhtä tyyliä, joka takaisi oikean tavan ratkaista asiat - ei, ei voi olla sellaista, ihmiset ovat liian erilaisia supistuakseen yhteen tyyliin vaivatta ja kipuilematta - niin miten sitten noita tyylejä sovitetaan yhteen. Se joustaa, jolla on siihen voimavaroja? Vai kuinka? Mistä tietää, minne saakka voimavarat riittävät? Vai meneekö se niin, että se joustaa, joka haluaa joustaa jonkin ammoisen minäkäsityksensä takia? Mietin myös töissä silmäilemääni testiä, jossa yhtenä tehtävänä oli miettiä, keitä ihmisiä ihailee ja mitä se kertoo omista arvoista. Koetin miettiä nimittäin testiä pääni puhki ja huomasin, että ihailemiseni tapaavat lopahtaa siinä vaiheessa kun saan tietää ihmisestä lisää: eivät kenenkään teot ole ihailtavia alusta loppuun saakka. Kaikissa tuntuu olevan karmeita määriä kohtuuttomutta, jopa Gandhissa. Ei se sitä tarkoittaisi, ettenkö kunnioittaisi monia ihmisiä ja pitäisi vielä useammista, ainakin hetkittäin. Tai etteikö minulla voisi olla paloiteltuja esikuvia (tyyliin ihailla Gandhin toiveikkuutta tai ihailla sitä, miten tarkasti vaikkapa joku tanssija tuntee kehonsa). Mutta en ole vielä kuullut yhdestäkään ihmisolennosta, jonka jokin teko ei saisi minua pudistelemaan päätäni harmistuneena ja myötätuntoisesti: jaa, vai tällä tavalla, no, sellaista se on.

Pahin kärki unettomuudesta tuntuu taittuneen, vaikka vieläkin arki takkuaa ja selkää ja harteita särkee kaiken aikaa ja pää raahautuu mukana painavana kuolleena murikkana. Tunnistan tämän taittumisen: se sattuu siihen hetkeen, kun äkkään, ettei minun tarvitse ratkaista unettomuutta tässä ja nyt, heti paikalla. Voin odottaa ja katsoa ja antaa tahdon muotoutua.

Silmäilen yksi päivä Wallace Stevensin käännösrunoja ja hymyilen sanoille "elämme leirissä". Siltä se tosiaan vähän tuntuu, kun ei ole ovea, joka taakse voisi mennä, on vain ohut liila verho. Ei ole mitenkään kummallista, etten osaa vielä nukkua tällaisessa järjestelyssä. Kaikkea hetkessä sopeutumista minäkin nyt menen odottamaan, huooh. Mieleen tulevat lapsuuden leirit, joissa niissäkin uni jäi muutamaan tuntiin yössä. Alan ymmärtää paremmin äidin puheita omasta tilasta ja sen tarpeesta. Minulle ei tunnu olevan tärkeä oma tila, johon ei kumppanikaan pääsisi (ainakaan vielä en ole tarvinnut semmoista), mutta muuten huomaan reagoivani levottomuudella siihen, jos liian lähellä on ihmisiä, joiden kanssa en makaa. Jos minulla ei ole keinoa ilmaista heille, että tässä kohdin haluan jo hämärän ja rauhan. On vaikeaa hyväksyä, että itsellä on sellaisia toiveita, ne tuntuvat jotenkin kohtuuttomilta, mutta ne alkavat muotoutua yhä selkeämmin. Ehkä niiden mukana muotoutuu myös keinovalikoima, kunhan haluan niin. Entä mistä johtuu se, että kun jonkun kanssa makaa, hänestä tulee niin osa itseä, ettei hänen läsnäolostaan ja tekemisistään osaa sillä lailla ärtyä? Johtuuko se ihan oksitosiiniassosiaatiosta?

Niin paljon opittavaa.

... eikä siinä vielä kaikki!

Kämppis tulee kotiin töistä. Heti oven avattuaan hän huutaa: "Voi helvetin helvetin paskahelvetti!" Ja vetää henkeä ja seisoo siinä hanskat kädessä, käsivarret suorina, kasvot jähmeinä. "Et ikinä arvaa, mun pitää huutaa, mä en tajua mitään, miten tämmöistä voi tapahtua!" Menen halaamaan. Selviää, että hän on saanut tuetun asunnon, joka on suuri ja edullinen ja paljon paremmassa paikassa kuin tämä johon olemme juuri muuttaneet. "Mutta en mä voi sitä ottaa, mä en kestäis uutta muuttoa heti perään. Just kun kaikki alkaa asettua! Ja jos mä en ota sitä, joudun karenssiin tuettujen asuntojen kanssa!"

Tietysti sinä otat sen, sanon. Tietysti tietysti. Ei kukaan suutu, ei tämmöisiä voi ennakoida. Eikä tilaisuutta voi oikein päästää sivu suunkaan, ne ovat monen vuoden sopimuksia, ja paikka on loistava ja vuokra tyrmäävä. Nopean päässälaskun tuloksena: se olisi 220 euroa kuussa per henki, ei paljon mitään. "Teidän pitää tulla sinne myös, yhdessähän me sitä haettiin kommuuniksi." Nyökyttelen. "Joo, mutta ei vielä. Ota sinne joku muu täksi aikaa kun on tämä asunto. Ja me otetaan tänne vielä yksi uusi asukas sun tilalle."

Niin että ehkä me sitten vappuna muutamme sinne, toisaalle, siellä on parveke ja metsä heti vieressä mutta silti kävelymatka töihin, kaikkiin työpaikkoihin, ja uimahalli siinä ihan vieressä ja maauimala myös, mutta siis, katsotaan nyt, ei tässä jäniksen selässä olla. Kämppiksellä on tasan kaksi päivää aikaa päättää, mitä hän haluaa.

Jo illalla hän hyppii tasajalkaa ja rallattaa uutta osoitetta ääneen.

"Sitten jos sinä muutat sinne niin haluan kyllä sun huoneen tästä, en kestä tätä pimeää kovin hyvin", sanon. "Se on kiva huone", hän vastaa. Eikä missään vaihtoehdossa ole mitään valitettavaa: jos kämppis muuttaa, saamme valoisamman huoneen ja pääsemme taas yhteyksiin vapun aikoihin siellä toisessa kämpässä, jos nyt kaikki menee kuten kuvittelee, mutta eihän sitä kukaan voi taata, voihan hän löytää niinkin ihanat kämppikset, ettei malta luopua heistä, mutta ei sekään mitään, sitten voimme palata Kallioon, joka kuitenkin on taatusti ihana, ja taas jos hän jää, niin hän jää, mikä on mukava asia sinänsä. Lyhyessäkin ajassa ihmisestä oppii niin paljon, kun jakaa kodin. Näkee piirteitä, jotka muuten jäisivät kenties huomaamatta. Tajuaa, miten jokin aluksi ärsyttävältä tuntuva tapa tai tyyli pitää sisällään myös paljon hyvää ja kaunista ja ihailtavaa. Niin, kaipa häntä tulee ikävä, jos hän porhaltaa jo pian uuteen asuntoon.

Emmekä ole ehtineet edes tupaantulijaisia pitää, kun saa jo kokea hieman haikeutta kaiken lyhytikäisyydestä...