Vasen jalkaterä

Sattuneesta syystä vasen jalkaterä on ottanut ohjat elämässäni. Sitä ei saisi edes koskettaa. Etenkin jalkapohjan koskettaminen synnyttää halun kirkua. Tai siis, synnyttäisi kiruntaa, ellen aktiivisesti haluaisi olla huutamatta tuon tuosta. Etenen hiljaisesti ja painoa vasemmalle jalalle laskematta. Se sattuu silti, mutta ei ylivoimaisesti.

Pahinta on kertoa tapahtuneesta toisille ihmisille. Pelottavaa ei ole itse kipu, se on kipua, ei sen kummempaa, ja vielä toistaiseksi en ole suuttunut sille, eikä se, että matka Italiaan alkaa näyttää yhä enemmän perusteettomalta kuvitelmalta - senkin suhteen olen kumman rauhallinen. Olen koko ajan vähän jännitellyt, mitä jos jalat eivät kestäkään Positanoa enää. No, nyt ei tarvitse jännittää sitä. Ne eivät kestäneet edes sinne saakka. Pienet vihlaisut, jotka olen ajatellut kulumista tuleviksi - minulle sanottiin, että totta kai kulumat sattuvat, joten olen ajatellut kulumat kulumat kulumat sen sijaan että olisin kysellyt enempien syiden perään; virhe - johtuivatkin siis jostain muusta, hitaasti etenevästä väsymyksestä. Luen kirjaa pehmytkudosten kivusta ja vammoista ja tiedän, mihin kategoriaan vasen jalkateräni kuuluu sijoittaa. Silloin kun oikea petti, lääkäri ihmetteli ääneen, miksei vasen.

No, nyt se sitten petti jollakin tavalla. Kivuttoman viikon jälkeen. En voi sanoa olevani erityisen yllättynyt. Tyrmistyskään ei kestänyt kauan. Tavallaan olen miltei helpottunut - nyt jalat tutkitaan kunnolla. Ehkä ymmärrän jo pian lisää kivuista, joiden kanssa olen vain koettanut elää. Ehkä niille voidaan jopa tehdä jotain. Tuskin tämä räjähtävä kipu on kulumaperäistä. Eivät kulumat oirehdi näin. Rasitusvamma oirehtii.

Kertominen tuntuu pahimmalta. Se, että tuottaa sellaisen pettymyksen vanhemmille ja matkaseuralle. Kun soitan äidille, en osaa olla itkemättä ja purematta huulta ja on vaikeaa saada mitään sanoja luuriin, mutta on pakko: on pummattava kyyti lääkäriasemalle. En tiedä, miten selviän sinne isän autolla, mutta vielä vähemmän tiedän, miten selviäisin raitiovaunulla. Itkuni itkettyäni rauhoitun kummasti. Aiemmin aamulla olen kirjoittanut lyhyen viestin matkaseuraan kuuluville ystäville (meitä oli lähdössä yhteensä seitsemän) ja koiran ja kissojen hoitajille. Ehkä jalka vielä parantuukin matkalle lähtöä ennen, joku ehdottaa. Niin no, eihän sitä ikinä tiedä. Mutta kun on lepuuttanut jalkaa kaksi vuorokautta ja enimmäkseen jalka koholla ja rouskuttanut kipulääkettä ja pistänyt kipukohtaan kylmää kahden tunnin välein, ja jalka silti huutaa kaikesta tästä huolimatta koko ajan viestiään tietoisuuteen, alan suhtautua epäillen siihen, olenko viikon päästä lähdössä yhtään mihinkään. Sitä kaikki sanovat ensin (paitsi äiti ja lääketieteestä väitellyt ystävä - hekin ymmärtävät, mitä tietty oireisto kaiken järjen mukaan tarkoittaa). Että peukku pystyyn, toivotaan, että parantuu. Pohdin, onko viestinnässä tapahtunut jokin katkos vai onko tämä jokin kohtelias tapa kuitata viesti vastaanotetuksi. Olen kuitenkin kirjoittanut, että pidän hyvin matalana sen todennäköisyyttä, että pääsisin nyt muiden mukaan. (Jos pitäisin tätä ohimenevänä oirehtimisena, en olisi kirjoittanut viestiä vaan odottanut lääkärin näkemystä.)

On jotenkin todella kummallista, että pelottavinta on taas kerran kommunikointi. Näyttää vähän siltä, että se on minulle melkein asiassa kuin asiassa hankalin kohta. Koko pelko on hieman hämärä, kuten pelot tapaavat olla. Mitä tarkalleen pelkään? Kehollisesti pelko tuottaa kuristavan tunteen rintakehän ja kaulan alueelle, kyvyttömyyden asettua lepoon ennen kuin asia on hoidettu, vatsan tyhjentymisen. Mitä ihmettä keho tarkalleen pelkää tapahtuvaksi?

Tiedän kyllä, mitä pelkään mielen tasolla. Pelkään, että jotenkin alan pitää tapahtunutta epäoikeudenmukaisena. Pelkään, että minulle tulee toisten iloisesta matkasta niin vaikea olo, että alan vältellä heidän tapaamistaan. (Mikä voi olla hieman hankalaa, jos asuu joidenkin kanssa.) Pelkään, että alan rankaista itseäni tapahtuneesta jollain tavalla ja selittää, että niin kuuluikin käydä ja ettei minunkaltaisiani ole tarkoitettu vaeltamaan keväisillä vuorilla. Tai että alan syyllistää itseäni siitä, että kuvittelin etukäteen matkan ihanuuksia ja pidin itseäni koossa noilla kuvitelmilla esseiden pusertamisen putkissa. Pelkään, etten halua kuulla sanaakaan koko matkasta toisten palattua. Pelkään menettäväni ystävät jonkin näin tyhmän ja vähäpätöisen takia. (Minun on vaikeaa hahmottaa, missä määrin edellinen pitkä suhteeni purkautui kaiken sen takia, mitä koin jalan hajottua. Jotain se hämmensi liikkeelle. Se, ja valmistuminen, ja ammatinvalintapsykologilla ramppaaminen. Kuinka paljon mikin, jää arvoitukseksi.) Pelkään, etten enää uskalla suunnitella yhtään matkaa, koska koskaan ei voi mennä täyteen varmuuteen, ja jos ei odota, ei petykään. Pelkään, etten hallitse mieltäni, ettei minulla ole keinoja eikä viisautta, ei riittävästi huumoria omille pöljyyksilleni nauramiseen, ei riittävästi rohkeutta katsoa vaikeita tuntemuksia silmiin ja argumentoida niille vastaan kohta kohdalta. Pelkään vajoavani itsesääliin ja sairastamisrooliin. Pelkään laiminlyöväni terveellisesti syömisen ja kuntoilemisen ja ihmisten näkemisen. Pelkään muuttuvani joksikuksi toiseksi, joksikin sellaiseksi ihmiseksi, josta en enää osaa pitää sitten mitenkään. (Nytkin on välillä vähän vaikeaa pitää itsestään, ja jos alan möykytä kunnolla, luvassa lienee ongelmia.) Pelkään kajahtavani, tuosta noin vain.

Onpa pitkä lista. Mutta en luota itseeni näissä asioissa himpun vertaa. Olen halunnut Italiaan kovasti ja vaikka nyt suhtaudunkin jotenkin oudon rauhallisesti kaikkeen tapahtuneeseen, saattaa hyvinkin olla, että jossain vaiheessa alkaa jurppia pahasti.

Eipä silti, että aika täälläkään hullummin kuluisi. Jos etenen suunnitelmien mukaan, ja miksen etenisi, nyt kun vappumenotkin on pyyhitty pois allakasta, kasvatusfilosofian essee on valmis perjantaina. Lauantaina oikoluen vielä kvantitatiivisen aineiston keruun ja analyysin harjoitustyön (kotoisemmin kvantturan) ja sitten alkaa loma. Olen joka tapauksessa siinä paikassa, missä olen. Vaikka jäisin kotiin, on parveke, kasvit, kissat ja uimahalli, jossa voi vesijuosta. Voin pyytää jotakuta ystävää tuomaan ruokaa kaupasta ja kirjoja kirjastosta. Eikä minun tarvitse liikkua mihinkään ennen kuin oikeasti pystyn siihen. Voin vaikka ostaa maksullisen spotify-palvelun ja kuunnella musiikkia matolla maaten ja jumpaten. Ei se tietysti ole niin ihmeellistä kuin matkustaminen, mutta luultavasti kuitenkin paljon mukavampaa kuin koettaa raahautua maailmalla turpoilevan  ja repivästi kipuilevan koiven kanssa. Tärkeintä on, että jalka parantuu. Ettei satu tähän malliin. Voinhan minä matkustaa Positanoon toiste. Tuskin nämä ihmiset sinne enää tahtovat lähteä uudestaan, mutta varmasti joku muu voisi lähteä sinne kanssani vaeltamaan ja jakamaan taloa - olen haaveillut siitä pitkään, joten epäilemättä tulen tekemään sen ennemmin tai myöhemmin, kunhan löydän uudestaan tarpeeksi montaa soveltuvaa matkakumppania talon vuokraamiseen enkä sitten, sillä kertaa, mene rikki.

Tietysti toivon eniten, että kipu katoaisi simsalabim. Eikä enää koskaan palaisi. Mutta olen perehtynyt siinä määrin tuki- ja liikuntaelinten häiriöihin, sairauksiin ja kiputiloihin hierojakoulussa (TULES oli yksi aineemme), etten usko kivun noin vain häviävän, kun ei se kerran lepoonkaan näytä reagoivan mitenkään. Jotain jalassa on rikki, siellä jyllää selkeä ja ärhäkkä inflammaatio.

Tällä kertaa toimin toisin kuin viimeksi jalkaterän hajotessa. En leiki urheaa enkä onnu. Napsin kuuliaisesti särkylääkettä. Onhan menossa tulehdusvaihe, jonka lyhentäminen helpottaa kuntoutusta. Käytän kylmää ja pidän jalkaa koholla. En koeta ajatella, että juttu paranee jotenkin maagisesti tai ettei se olisi jotain aika pitkällistä. En kauhistu sitä, miten kehoni pettää minut. En ajattele nuoruuden olevan nyt tässä enkä mieti, millaista on, jos onnun loppuikäni. Kipu tulee ja menee. Kudokset parantuvat, muuntuvat, sopeutuvat. Kehostani on tullut vähemmän maaginen, vähemmän kokonainen, kykenen jakamaan sen analyyttisesti osiin ja tarkastelemaan sen kudosten mekaniikkaa kohta kohdalta. En tunne siitä erityistä ylpeyttä tai häpeää. Se on vain keho toisten joukossa. Joissain suhteissa omanlaisensa, mutta monissa muissa suhteissa - ja ehdottomasti enimmäkseen - perin arvattava ja mekaaninen elimistöjen kimppu.

Ja tulen ajatelleeksi, mitä Mead kirjoittaa omasta kehosta ja itsestä, ja maailman tuntemisesta kämmenin, ja mietin, miten Mead on voinut tietää, että oman kehon voi objektina saavuttaa vasta kun on saavuttanut ensin toisten kehot objektina, miten hän on sen voinut tietää, eihän hän ole opiskellut hierojaksi. Sitten sanon itselleni: roskaa, tyttö, roskaa, Meadilla ei varmasti ollut aavistustakaan siitä, miten sinä kehon tunnet, hän ei ajatellut vipuvarsia eikä saranoita eikä tulehdusta, ei kivun ja kärsimyksen erottelua (mitä hyödyllisin), ei hän ajatellut SI-niveltä eikä ligamentteja, ei luukalvon tulehdusta. Mutta minä ajattelen niitä, koska ajattelen niitä asiakkaideni kanssa ja vähitellen niistä on tullut asioita omassa kehossanikin. Käyköhän jossain vaiheessa niin, että keho ja sen prosessit on objektivoitu niin puhki monelta suunnelta että lakkaa muistamasta, miltä tuntui nuoren ihmisen eheä, mystinen keho, pelkkää piiloa sileän ihon alla?

On vielä päätettävä, koetanko vaatia, ei kun siis vaadinko, hoitavalta lääkäriltä huomenna vaivoihini Arcoxiaa. (Nyt tiedän, että pääsen lääkäriin. Tämä katsotaan akuuttitarpeeksi, ettei jalalle voi astua.) En pidä sen mausta, mutta jos kyseessä on ärtynyt luukalvo, muilla tulehduskipulääkkeillä ei välttämättä tee mitään.

Tuivertavassa ajassa

On se kohta, jolloin kasvoihin alkaa sattua silloin tällöin. Tietää kävelleensä pitkälle syksyyn. Kun tulee kotiin, siellä ei ole muita. Tai siis muita ihmisiä. Hämärästä tihentyvät kissa ja koira. Mau, sanoo harmaa.

Asiakkaiden kaulat, hartiat ja takaraivot kertovat omaa kieltään vuodenajasta. Ystävän kissa, ystävä sekin kaukaa, on kuolemassa. Huomenna, todennäköisesti, se saa eutanasian. Keskustelemme kaiken aikaa. Niin, useimmat eläinlääkärit tarjoavat tuhkauspalvelun. Se on aika kätevää jos maa on jo roudassa. Tuntuu ilkeältä astua ruumista kuoppaan sopivaksi, vaikka eihän ruumiista tietysti enää miltään tunnu.

Ihanaa että sentään harmaa voi hyvin, sanoo ystävä. Meinasihan sekin kuolla, vastaan. Mutta nyt se tietysti voi hyvin, onneksi.

Havaintokentän laitamilla tehdään kauaskantoisia, arkaluontoisia päätöksiä. Siinä vaiheessa kun kuulen niistä, on tietysti liian myöhäistä olla käymättä päiväsajan keskusteluita.

Yöllä herään tuntuun paitsi sanojen ja lukujen, myös kiinteiden keskikokoisten objektien liukuvuudesta, muuntuvuudesta. Ja vaikka nyt tiedän, mistä se horjunta johtuu, mistä se on vuotanut sinne, mikä on täysin syytön tähän epävarmuuteen ja ei se näin voi mennä -tuntuun, en saa nukahdettua uudestaan. Harmaa tulee luokse, puskee, kehrää.

Muistan, miltä tuntui saada se luokseen Tähtitorninmäellä tauon jälkeen.

Jostain syystä olen puhunut eläimistä jokaisen asiakkaan kanssa. Unelmoinut niitä esiin yhdessä. Ne eivät epäröi vaan tekevät. Ja muita arvioita. Muiden eläinten eduksi on sanottava sekin, etteivät ne epäile lukujärjestelmän horjuvan. Tietääksemme.

Ketkä ovat ne me, jotka tietävät tai ovat tietävinään vaikka missä kirjoissa ja kansissa?

Doshaaminen

Pidän hierontatekniikasta, jota opettelen. Se on samalla hyvin syvälle menevä, kokonaisvaltainen ja kalvoihin kohdistuva, mutta myös todella rentouttava ja rauhoittava, mitä ei oikein voi sanoa esimerkiksi läntisestä poikittaishieronnasta, joka tähdännee samantyyppisiin vaikutuksiin kudostasolla. (Tai mistäs minä tiedän, mitä kukin hieroja ajattelee poikittaishieroessaan...) Mutta en oikein tiedä, mitä ajatella koko ayurvedisesta systeemistä. Toistaiseksi olen törmännyt siihen karvojanostattavassa muodossa, mutta on täysin mahdollista, että tämä, miten opettajamme sen esittää, on karvalakkimalli. Onhan esimerkiksi sosiaalidarwinistin selittämä darwinlaisuuskin välillä aika robustia kamaa, eikä silti sitä voi pistää Darwinin piikkiin. Pitää tutustua enemmän, että osaisi sanoa, mitä oikeastaan ajattelee koko ayurvedasta. Asiakkaat varmaan sitä kuitenkin kysyvät, jos tulevat kokeilemaan ayurbalancea. Ja ihmiset eivät aina ymmärrä, jos sanoo koettavansa lähinnä pidättäytyä turhista uskomuksista tai ponnistella muistaakseen, miten sitä useimmiten kuitenkin on väärässä ajatuksineen ja teorioineen.

Kurssin teoriaosuus on toisin sanoen tehnyt minut levottomaksi. Ayurvedisessa kielenkäytössä sanottaisiin, että minulla on "vata disorder" tai "vata aggravation", kenties hieman myös "pitta aggravation". Vatan epätasapaino voitaisiin kääntää melko luotettavasti stressiksi: unettomuutta, levottomuutta, ahdistusta, keskittymisvaikeuksia, mielialanvaihtelua. Pitta-ongelmat taas liittyvät läpipuskevaan perfektionismiin ja kärsimättömyyteen.

Opettajamme luennoi näistä doshista, elämää säätelevistä prinsiipeistä tai voimista. Elementtejä on viisi: tila (tai eetteri), vesi, kapha eli maa, vata eli ilma ja pitta eli tuli. Jokaisessa kehossa on nämä kaikki, mutta jokaista kehoa myös hallitsee yksi tai kaksi elementtiä. Esimerkiksi doshatestien mukaan olen joko vata-pitta tai pitta-vata, testistä riippuen. Ihminen voi olla myös vata-vata tai muukin toistoelementti. Ensimmäinen elementti on hallitsevin ja toinen on alaelementti, joka tuo vähän vaihtelua kehon- ja persoonallisuustypologiaan. No, ei kovin paljon kuitenkaan! Elementeissä on vielä se puoli, että vaikka kaphaa sanotaan maaksi, vataa ilmaksi ja pittaa tuleksi, nekin ovat yhdistelmäainesta. Kapha on oikeastaan maa ja vesi. Pitta on tuli ja vesi. Vata on ilma ja tila. Niinpä voisi ehkä yksinkertaistaen sanoa, että dosha-analyysin mukaan minua hallitsisivat tuli, ilma, tila ja vesi. Maa puuttuu lähes täysin. (Se tuntuu loogiselta; arvostan maadoittumista ja maadoittamista niin paljon ehkä juuri sen vuoksi, ettei minulta käy luonnostaan lepääminen, rauhassa hengittely, helposti nukahtaminen ja huoleton elämänasenne.)

Kun kysyn opettajalta, miksi vain maa, tuli ja ilma voivat hallita ihmistä, hän vastaa, että niin nyt vain on. Great! Haluaisin kyllä löytää tälle jonkin perustelunkin. Ja sitten vielä se, ettei tila oikeastaan ole elementti. (Vesi kyllä on, vaikkei se voikaan hallita ihmistä. Opettaja ei osannut vastata kysymykseeni, osaisiko se kenties hallita jotakin toista eliötä.) Tila on se, joka mahdollistaa elementtien ilmentymisen. Tai näin sen jotakuinkin ymmärsin. Tila ei ole elementti vaan elementit ovat siinä, mutta tila on enemmän kuin elementtien summa; se on ikään kuin taustarakenne.

Karmivinta ja samalla huvittavinta on siinä vaiheessa, kun opettaja alkaa lonkalta kertoa meille, mitkä elementit meitä hallinnoivat. Hän arvioi ainakin minut päin puuta. Hän toteaa, että kärsin ummetuksesta ja olen taipuvainen olemaan hyvin seesteinen ja rauhallinen. Pistän hanttiin pontevasti, mutta hän vain vastaa, että siinä tapauksessa minulla täytyy olla doshat pahasti epätasapainossa, koska päällepäin näkee selkeästi, että minussa on paljon kaphaa, maata (jota doshatestien mukaan minussa on tuskin lainkaan), ja että sen näkee siitä, että minulla on niin leveät hartiat ja lantio ja paljon lihasta. En viitsi mainita, että kenties intialaisin mittarein olen aika tanakka ja lihaksikas, mutta että siellä, mistä tulen, en taatusti ole harteikas enkä lanteikas. Ja että lihakset - no, ne ovat enemmänkin vastausta siihen, millaista työtä teen ja mitä olen tavannut harrastaa ja miten liikun välimatkat lihasvoimalla. Luultavasti kotimaan kylmä ilmasto lisää soppaan oman hämmennyksensä. Kyllähän taatusti ilmasto jättää meihin jälkensä.

Sanon itse keskusteluosuudessa, että ainakin itse mieluiten pidättäytyisin arvioimasta doshia muilta kuin oman kulttuurini edustajilta. Koska jotta voisi sanoa, onko joku henkilö oman kulttuurinsa ja ympäristönsä arvion mukaan esimerkiksi hiljainen tai kevytrakenteinen, pitäisi tuntea tuo ympäristö aika hyvin. Minusta esimerkiksi melkein kaikki intialaiset ovat todella laihoja ja levottoman oloisia, kun he koko ajan pälpättävät niin kovalla äänellä, soittavat autontorvia kaoottisesti ja niin edelleen. En silti uneksisikaan heidän doshimisestaan tuosta noin vain. Ulkopuolinen näkee niin helposti homogeenisen massan; tarvitaan aika paljon tietoa sisäpuolen ulottuvuuksista, jotta erot hahmottuvat selkeinä. Niin, vastaa opettaja, tuo on ihan totta. Onneksi hänellä on eteläeurooppalainen vaimo, koska nyt hän tuntee eurooppalaiset. Tyydyn sanomaan siihen, että minä en uskaltaisi arvioida eteläeurooppalaisia, koska heidän tapansa elää ja heidän norminsa ovat selvästikin hyvin erilaiset kuin oman ympäristöni vastaavat.

Huvitun ja karmistun siitä, miten ryhmän mielenkiinto hajoaa teoriaosuudessa. Tarkoitan: minusta meidän olisi hyvä pohtia sitä, tarvitsemmeko me mitään doshateoriaa tämän hieronnan tiimoilta, kun kuitenkin hieronnan ajatellaan suostuttelevan kaikkia doshia kohti tasapainoa: rauhoittavan ja rentouttavat pittaa ja vataa ja toisaalta rytmittävän ja siten elvyttävän lamaannukseen helposti menevää kaphaa. Kun hierontaa ei mitenkään muuteta tai säädellä dosha-analyysin mukaisesti, hittoako me niistä doshista jauhamme. Etenkin kun mainitaan, että ayurvediset lääkärit opiskelevat doshia vuosikaudet osatakseen oikeasti diagnosoida ja hoitaa doshien perusteella. Ja ettei diagnoosi kuulu muille kuin lääkäreille. Ja sitten seuraavassa sekunnissa läts, läts, läts, opettaja leimaa meidät käsityksillään siitä, millaisia olemme. Nähtyään meidät pelkästään oppimistilanteessa. Jolla on meille kaikille hyvin erilainen merkitys. Ja muut haluaisivat hieroa vähemmän ja puhua enemmän doshista. Heitä tuntuu kiinnostavan nimenomaan mmääritteleminen ja karsinointi niiden avulla. Ei niiden merkityksen pohtiminen, ei niiden etiikan pohtiminen, ei. Mutta niiden oikotienä ja apuvälineenä normaalikommunikaatiossa käyttäminen.

Hurjimmalta tuntuu, kun opettaja alkaa selittää tietävänsä doshateorian perusteella, mitä esimerkiksi hierontakoulua siivoavat ja huoltavat kaksi naista unelmoivat. Hän näkee sen päältäpäin yhdellä vilkaisulla. (Tässä vaiheessa en osaa olla mulkoilematta pahasti, vaikka olenkin tehnyt urotyön pitämällä mölyjä mahassa ja jankuttamalla itselleni, että hei, en ole täällä valistamassa enkä jumittamassa kurssia eettiseen keskusteluun toisen ihmisen kohtaamisen mysteeristä vaan haluan teoriaosuuden hurahtavan mahdollisimman sulavasti ohi, jotta ehdimme hieroa tarpeeksi ja kysellä noista käytännön seikoista siihen liittyen.) En osaa olla miettimättä, kuinkahan moni oikeasti ympäri maailmaa, ayurvedinen fiksaatio tai ei, leikkii samanlaista yhdellä silmäyksellä arviointia. Tietysti me kaikki käytämme oikoteitä päättelyssä ja teemme arvioita toisista etsiessämme tapaa kommunikoida heidän kanssaan. Mutta että yhdellä vilkaisulla näkisi toisen unelmat. Salaisuudet. Ajattelutyylin. Skeemat. Traumat. Voin nähdä jonkun esimerkiksi jännittelevän sosiaalisessa tilanteessa, mutta en todellakaan voi sanoa tietäväni, mistä se johtuu. Myös omat reaktioni ja unelmani ovat minulle aika läpitunkemattomia. Havaitsen ne, mutta ne tulevat hyvin yllättävinä. Joskus toki odotettavastikin, etenkin jos koetan ohjata olemistani ja huomiotani tiettyyn suuntaan ja suostutella itseäni painottamaan kokemuksen tiettyjä aspekteja. Mutten uskaltaisi sanoa, että tiedän omatkaan unelmani yhdellä vilkaisulla. Saati sitten jonkun toisen unelmia. Ja että ne voisi nähdä hänen ruumiinrakenteestaan ja tavastaan kävellä!

Ehkäpä juuri tuollainen leimausfiksaatio tekee oman ulkonäön ja ulosannin kontrolloinnista niin tärkeää monelle. Mietin omia piintyneitä halujani, kuten esimerkiksi pitkään vallinnutta halua saattaa ulkomuotoni luontumusteni ja arvostusteni yhteyteen. Tarkoitan tätä: koska reagoin aika herkästi, nopeasti ja kokonaisvaltaisesti moniin seikkoihin, etenkin teoreettisiin seikkoihin (en voi kuvitella höyryäväni tällä lailla esimerkiksi vähän lipsuvista hierontaotteista),jossain vaiheessa tuntui jotenkin tärkeältä koettaa NÄYTTÄÄ se ulkomuodollisestikin toisille ikään kuin käyttöohjeena. Mutta voih, en ole koskaan näyttänyt erityisen herkältä mimoosalta: ei minulla esimerkiksi ole sellaisia pitkiä, tuntosarvimaisia raajoja kuin oletan tuollaisen reagointitavan kantavan mukanaan... Pidin kyllä hiukset pitkinä ja leikkaamattomina osoittaakseni, etten kannata liikaa kontrollia. Ja toivoin näyttäväni edes hieman traagisemmalta ja mietteliäämmältä. (En muista, olenko kirjoittanut tästä, mutta jossain vaiheessa vihasin kaikkia itsestäni otettuja kuvia, joissa hymyilin: minusta se hymyileminen tuntui valheelliselta. En ole mikään järkähtämätön happy-go-lucky -tyyppi. Joskus mielummin itken ja huudan. Siihen on helpompi identifioitua, se käy paljon helpommin kuin hymyileminen.) Nyttemmin olen alkanut purkaa tätä asetelmaa. Leikannut hiukset, leikannut piru vie otsatukankin. Lakannut stressaamasta, jos jossain kuvassa hymyilenkin - kyllä minä mieluusti olisin nimittäin vähän vähemmän asioihin takertuva ja superhurinaproblematisoiva. Se olisi TEORIASSA helpompaa. Mutta käytännössä se ei tunnu kovinkaan helpolta tieltä... ei auta kuin hyväksyä kysymykset, joita jokainen keskustelu tonkii esiin. Kummallinen tuntu tuo aiempi huoli siitä, että jotenkin kuvassa hymyilemällä valehtelee siitä, kuka ja mitä on. Ja että on tehtävä kaikkensa osoittaakseen hiuksin, vaattein, ilmein ja elein oma vakavuutensa ja mieli-ennen-kehoutensa. (Tosin kyllä silloinkin tein kapinaiskuja minihameiden ja hassujen kaksoisnutturoiden muodossa, mutta siinä kaikessa oli nimenomaan provoamisen makua.)

Kummallista, miten ahdistuksettomasti toiset suhtautuvat doshateoriaan. Miten problematisoimatta. (Minua huvittaa suunnattomasti samaan aikaan se, miten opettajan mielestä olen koko joukosta eniten kapha, koska pystyn passiivisesti hyväksymään ja oppimaan asioita kyseenalaistamatta niitä. Hän ei taida huomata, miten kovasti teen töitä, jotten alkaisi jallittaa keskustelua sellaiseen suuntaan, mistä tuskin on mitään käytännön hyötyä tai iloa. Tämän läksyn opin jossain vaiheessa yliopistolla: jos kaikkia muita ryhmässä kiinnostaa hyvin erityyppinen asia, kokoontuminen on yleensä omalta kannalta antoisampi, jos malttaa kuunnella heitä ja heidän kiinnostustaan kuin silloin, jos alkaa vengota itse suuntaan, joka ei kiinnosta toisia. Tietysti jälkimmäisessä tapauksessa keskustelu saattaisi avata enemmän toisten horisonttia, se on totta. Mutta vain jos he etsivät sen aukeamisen mahdollisuuksia. Ja siihen menisi enemmän aikaa kuin nämä käsillä olevat kurssin kolme viimeistä päivää.) Heitä ei tunnu mitenkään ahdistavan leimaaminen ja leimaantuminen. Se on hurjan kiinnostavaa. Huomaan osaavani itse kyllä purnata leimaamista vastaan, mutta etten osaa antaa sen vain valahtaa päältäni pois olankohautuksella. Koen sen suurena eettisenä ongelmana. Ja kun joku toinen leimaa, alan välittömästi miettiä, miten monia asioita itsekin oletan. Niin kuin tässä: ehkä muutkin kirkuvat sisimmässään kauhusta mutta purkavat sen innokkaaseen toisten leimojen arvuutteluun? Mistä minä sen muka tiedän? Tiedän, etteivät he näytä ahdistuneelta sellaisin oirein, jotka tunnistaisin heitä katsellen ja kuunnellen. Mutta eihän se vielä mitään todista.

Tietysti toisilla onkin erilainen fokus kurssilla. Eivät he hae uusia mausteita työhönsä. Tämä on ensimmäinen hierontatekniikka, jota he opettelevat. Ja koska alku on aina hankala, ehkä he haluavat jarruttaa teoriaan, koska se on lopulta useimmille tutumpi tapa tehdä asioita. Lukea, kuunnella, keskustella. Se on hyvin erilaista kuin liikemuistin suostutteleminen, kinesteettisen ja kosketusaistin kuunteleminen, toisen kehon hiljaisuuden ääreen pysähtyminen.

Voin kuvitella, että vuosikausia sitten minuakin olisi doshaaminen napannut. Mutta siitä on kauan, kauan. En jaksa nykyään kiinnostua ihmisten määrittelemisestä vaan määrittelemättömyydestä. Ja tuntuu jotenkin kurjalta, että se on niin toista kuin toiset tuntuvat hakevan tässä ja nyt.

Faunia huvittaa suunnattomasti se, miten pois tolaltani olen doshaamisesta. Hän kysyy, enkö nyt tosiaankaan ole törmännyt tuollaiseen aiemmin. No tietysti olen... sehän kai tässä mättääkin. Luultavasti se tuntuu vielä tuplakurjalta kun siitä puhutaan hieronnan yhteydessä. Hieronnan, joka on niin paljon vain koskettavaa hyväksymistä ja läpikäymistä. Ei se luokittele. Se perustuu minusta, jos mikä, samuuden tunnistamiselle. Eihän se mene niin, että tässä on passiivinen asiakas, jonka oireet hieroja diagnostisoi ja joita hän sitten pyrkii ratkomaan käsiensä työllä. (Siitä voi erottaa sellaisenkin kerroksen, toki, jos sen niin tahtoo sanallistaa. Mutta se on yhtä kapea kuvaus kuin kuvata rakkaussuhdetta pelkkänä valtataisteluna.) Hieronnassahan nimenomaan raja ja minä-sinä erottelu mitä suurimmassa määrin katoaa. Hierottava on se, johon koko fokus keskittyy. Tai kädet ja kudos niiden alla tai otteessa. Syke, hengitys, lymfakierron hidas, tuskin tunnistettava rytmi, joka alkaa vähitellen dominoida kumpaakin, yhdessä laskeutuminen, rauhoittuminen, virittyminen täysin tähän hetkeen ja tilanteeseen. Se on jotakin pyhää, tanssi, kohtaamista. Ja miten kohdata, jos määritelmät dominoivat?

En nyt tarkoita, ettemmekö kurssilla kohtaisi. Totta vie kohtaamme. Mutta sitten on tämä teoria, joka ei tunnu juuri mitenkään liittyvän siihen, mitä oikeastaan harjoittelemme. Onnistunutta hierontatilannetta. (Minusta tuntuu, että jos kohtaamista ei tapahdu vaan määritelmällisyys dominoi, hierontaa ei oikeastaan voi kutsua onnistuneeksi.)

Ehkä tämä kaikki määritelmä-ärsyynnys sikiää siitä, miten minuun on koetettu pakottaa väärää määritelmää kotona kasvatuksen tueksi. Ei, minusta ei tullut koskaan sellainen, joksi minut määriteltiin. Sen sijaan aloin nähdä määritelmät vankiloina. Pahinta on, kun kuulen jonkun toisen määrittelevän itseään hyvin täsmällisesti ja sen kuuloisesti kuin hän ei olettaisi noiden asioiden muuttuvan. Etenkin jos määritelmä on kielteinen. (Ja kaikissa määritelmissä on kielteiset puolensa. On tilanteita, joissa olisi parempi olla levoton kuin rauhallinen, esimerkiksi. Ja jopa tilanteita, joissa aggressiivinen itsensä puolustaminen on järkevämpää kuin toisen tahtoon alistuminen. Ja toisaalta, jossa avomielinen vastaanottavaisuus olisi parempi kuin kyseenalaistaminen.) Tietysti määritelmistä on hyötyä, ne ovat hyviä apuvälineitä. Mutta kuten tuli... huonoja herroja. Miten nopeasti opitusta tekniikasta voikaan tulla vankila. Miten nopeasti se, mikä kerran oli uutta ja ihmeellistä ja avaavaa, muuttuu automaatioksi, rutiiniksi, itseääntoteuttavaksi ennusteeksi. En halua jäädä vangiksi. Ehkä pohjimmiltaan säikähdän sitäkin, miten huomaan pitäväni kiinni tietyistä itsekäsityksistä. Ja silti: olen muuttunut valtavasti. Esimerkiksi työkseen hierominen muuttaa valtavasti ihmistä. Se on hyvin erilaista, hyvin erilaisia piirteitä ja käytöntöjä suosiva ja vahvistava työ kuin esimerkiksi tekstityö merkitysten parissa. Mutta en tiedä, kauanko tarvitsen tuota työtä. Milloin siitäkin tulee vankila. Milloin tahtoni muotoutuu uudestaan ja nostaa loikkaan johonkin aivan muuhun.

Huooh. Vielä kolme päivää satunnaista doshapuhetta. Sitten voin lepuuttaa pää pientä.

Kehosta nyt puhumattakaan. En ole koskaan syönyt yhtä montaa lääkettä samanaikaisesti. Ja sitten saan kokovartalohieronnan joka päivä. Se on raskas yhdistelmä.

Mutta, jottei jäisi väärinkäsityksiä, olen tyytyväinen siitä, että olen täällä. Ja juuri tällä kurssilla. Unettomuus ja levottomuus, no, ne nyt vain seuraavat minua kaikkialle, missä on teorioita, joita pyöritellään kevytmielisesti ja ilman etiikkaosuutta. Pidän tästä paikasta, kurssista, kurssilaisista. Mutta doshaamisesta en pidä. Minun on vaikea nähdä, mitä me sillä voisimme saavuttaa. Tarkoitan tätä: lopulta kaikki tieto, mitä oman kehon hoitamiseen, huoltamiseen ja rakastamiseen tarvitaan, on jo kehossa. Tarvitaan kuuntelemisen metodia paljon enemmän kuin luokittelemisen metodia ja sitten tuon luokittelun mekaanista soveltamista. Sama juttu kuin sitruuna flunssalääkkeenä -jutun kohdalla: kuuntelenko teoriaa, jonka mukaan sitruuna on hyväksi tai pahaksi vai kuuntelenko, miltä kurkussani tuntuu, kun juon kuumaa sitruunajuomaa. Kannattaisin itse jälkimmäisen korostamista, joskin sillä varauksella, että kehot harvemmin ovat luontumuksista vapaita eli on myös pidettävä mielessä, että se, mikä tuntuu hyvältä ja luontevalta, voi olla vahingollistakin ja että siksi on hyvä välillä koetella luontumuksia. Lopulta oman kehon varmuuksistakin on erotettavissa varmuudet, jotka kestävät koettelua, ja sitten ne kohdat, joissa tulee epämääräinen tuntu siitä, että kaikki ei nyt ehkä kuitenkaan ole ihan kohdallaan. Tuon eron kuuleminen on äärimmäisen tärkeää. Joskus sen huomaa vasta kun toinen huomauttaa siitä. Tai lukee teorian. Mutta aika usein on esitietoista hämmennystä, ärtymyksiä jonkin ilmiön kohdalla, kummallista jähmeyden tunnetta liikeradoissa, se on vihje jostakin ambivalenssista luontumuksen takana. Kun on kokenut helpotuksen, helppouden ja ilon, sen kyllä tunnistaa. Tarvitaan teoriaa ja kokemuksen kuuntelua. Luultavasti se, mikä minua doshaamisessa pelottaa, on kuuntelemisen unohtaminen. Siinä ei oikeastaan huolestuta niinkään oman kokemuksen osuus. Kokemus kyllä puskee läpi oireita. Mutta toisten kokemus. Niitä toisten kuulematta jäämisen oireita eivät kaikki tunnista kovinkaan helposti. Minä tunnen helposti toisten epämukavuudet kehossani (vaikken tiedäkään niiden syitä) ja ne saattavat ahdistaa itseäni enemmänkin kuin tuota toista. (Hupsua, eikö.) Ehkä siksi en osaa olla huolestumatta kohtaamisen etiikasta täällä ja muualla.

On hetkiä, jolloin sammuttaisin kernaasti tajuntani tämän ulottuvuuden. Kuten tänä aamuna, kun herään kuuden aikaan doshaleimaamisesta ahdistuneena. Minun on vaikea keksiä tälle piirteelle mitään käyttöä. Ellei se sitten jotenkin heijastu siihen, miten käsittelen ihmisiä. Siitä en osaa itse sanoa mitään. Tunnen itseni ihan yhtä kärsimättömäksi, suvaitsemattomaksi ja ennakko-olettavaksi kuin muutkin. Etenkin silloin kun ajattelen teorioita.

Aikaa sopeutua

Pitkästä aikaa viikonloppu. Fauni on matkustanut soittamaan flyygeliä, muut kommunardit nukkuvat vielä. Itse olen ollut hereillä viisi tuntia, tehnyt TLB:tä ja kävellyt koiran kanssa aurinkoista rantaa jalat varoen mustalle jäälle asemoiden. Tuntuu uskomattomalta, että selvisin eilisestä hengissä. En ehkä täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta jotenkin hengitellen ja työni tehden. Keskellä päivää iski nimittäin sellainen olo, että jos joku hengittääkin minuun päin, kupsahdan selälleni. Kaikki voimat vain puhaltuivat tiehensä. Ensi viikoksi en voi ottaa niin paljon asiakkaita. En ollut tajunnut, miten monta asiakaskäyntiä viikkoon olin ahtanut. Se kävi jotenkin vaivihkaa, salamyhkäisesti. Vasta kun laskin asiakkaat perjantaina, tajusin.

Iltoinakaan en ehtinyt levätä, koska ihmiset ovat käyneet katsomassa kommuunia. Mehän tarvitsemme uuden asukkaan. Henkisesti on aika haastavaa tavata uusi, aivan ennestään tuntematon ihminen tunnin välein, esitellä huoneita ja poppootamme sekä koettaa tunnustella, mitä juuri tämä ihminen toisi tullessaan ryhmädynamiikkaamme ja arkeemme. Osittain siinä joutuu myös ymmälle omien reaktioidensa kanssa. Esimerkiksi yhden hakijan kanssa tuli välittömästi hyvä, lämmin olo, kaikki ponnisteleminen ja yrittäminen katosi, asiat vain loksahtelivat kohdalleen. Mutta en osaa yksilöidä, mistä se johtui. Silti en voi olla kuuntelematta tuota tuntua, koska vaikka mitä muuta voikin tietoisesti muokata, tuohon tuntuun on vaikeaa päästä käsiksi. Toisen hakijan kanssa taas kävi niin, että vaikka tietoisella tasolla hänen puheensa ja tapansa olla tuntuivat aivan mukavilta, jokin minussa jäi epäröimään. Se tuntuu sitäkin kummallisemmalta, kun hän muistuttaa erästä ihmistä, josta pidän kovasti. Jokin silti jäi hiertämään, enkä osaa yhtään sanoa, mikä tarkalleen. Seuraavana yönä näin tästä ihmisestä painajaisia, joihin heräsin kahdesti. Kai sitäkin on kuunneltava, vaikka tuntuu ärsyttävältä ja epäreilulta olla näin fiilistensä vietävänä, kun tietää, miten epäsystemaattista elämä on ja miten se on kerrostunut limbiseen systeemiin vierastamisten ja kiinnostusten mahdollisuuksina, joiden syntyyn vierastusta ja kiinnostusta tässä ja nyt laukaisevat ihmiset eivät ole millään lailla olleet osallisina.

Kai tämän voi jäsentää paljon yleisemmän kysymyksen erityistapaukseksi. Eli missä mielin kannattaa kuunnella ensivaikutelmaa, omia mielikuvia. Omia kipukohtia kannattaa kuunnella, muttei antautua niiden vietäväksi. Silti jonkun kanssa asuminen on sen verran läheistä, että tuntuisi hurjalta muuttaa yhteen semmoisen ihmisen kanssa, josta alkaa heti nähdä painajaisia. Minua on välillä vaivannut hinku vaatia itseltäni liikaa kehittymisen nimissä, ikään kuin en saisi olla traumakasa ja kummallisesti reagoiva ja etiikassani haparoiva. Toisin sanoen, olen koettanut pakottaa kehitystä liian pian. En haluaisi nyt syöksyä pää edellä itseni kehittämisen pulloon tunkemiseen jälleen kerran. Toisaalta, välillä on hyvä haastaa itseään. Mutta mistä voi tietää, milloin on hyvä hetki haastamiselle ja milloin siitä seuraa vain katastrofeja? Milloin tönäisee itseään lempeästi siihen kehityskulkuun, joka vain odottaa käynnistymistään ja milloin koettaa pakottaa itseään muotoon, johon ei vielä lainkaan veny? Voi luoja, tähän kysymykseen vastaaminen olisi jo melkoista! Sanon itselleni: kuuntele itseäsi, kuulostele, sieltä se vastaus löytyy. Mutta eihän se löydy. Eikä se oikeastaan tunnu ahdistavalta. Saan erehtyä. Mutta haluaisin joskus olla vähän enemmän kartalla ratkaisujen suhteen.

Hieromisen tekeminen työksi on jollakin tavalla nyt alkanut konkretisoida itselleni sitä seikkaa, ettei mitään inhimillistä voi oikeastaan pakottaa. Esimerkiksi minulla on asiakas, jolla on ollut huonoja hierojakokemuksia. Häntä on satutettu eikä hän uskaltanut moneen vuoteen hoidattaa kipujaan mitenkään. Nyt hän on käynyt minulla kohta kymmenisen kertaa. Ensimmäisillä kerroilla en voinut kuin pitää käsiä hänen kipeiden kohtiensa päällä ja silittää hyvin keveästi kudosta, koska jos koetin edes sivellä avoimella kämmenellä ja sellaisella paineella, että vaikutus yltäisi ihon ja rasvan läpi lihaskudokseen, asiakas jäykistyi ja alkoi pidättää hengitystään. Nyt häntä voi käsitellä aivan toisella tavalla ja hän jäykistyy ainoastaan, kun ote osuu erityisen kivuliaaseen kohtaan. Näinhän meille kaikille käy. Tähän pisteeseen pääseminen vain vaati asteittaista totuttelua, odottelua ja kuuntelemista. Ja samalla kun olen saanut kuunnella, miten hänen kehonsa vähitellen sallii täsmällisempiä otteita, hän on itse saanut työstää sitä, miten ja miksi häntä jännitti ja pelotti kosketus sillä lailla, vaikka hän tiesikin jo etukäteen keskusteluidemme perusteella, etten aio runnoa häntä. (Kehon suostuttelu on paljon hitaampaa kuin mielen suostuttelu, jos halutaan tehdä tällainen banaali jako. Tosin siinä sitten oletetaan, että osa mielestä on oikeastaan kehoa - esitietoinen mieli, nimittäin. Olisikin ehkä parempi puhua siitä, miten tietoisella tasolla, logoksessa, on helppoa hyväksyä ja kannattaa monta sellaista seikkaa ja järjestelyä, jotka kuitenkin käytännössä, elettyinä, aiheuttavat äkillistä ja usein yllättävää pelkoa, vihaa, halua paeta tai kirkua tai lakata olemasta. Tai kun kyse on jostakin lievemmästä, nämä asiat tai niiden hahmot tulevat painajaisiin.) Jotenkin se, että saa työssään huomata, miten useat asiat vaativat aikaa, auttaa hyväksymään sen, että omatkin kummallisuudet, niin tietoisuuden kuin esitietoisenkin tasolla, lihasten, jänteiden, kivun tasolla, tarvitsevat aikaa sopeutuakseen uuteen ja tuntemattomaan.

Joskus yllätän itseni miettimästä sitä, onko lainkaan oikein ennakoida. Eikö pitäisi vain elää tässä hetkessä? (Yhä enemmän elämääni se luonnehtiikin, onneksi.) Mutta toisaalta, eikö ole aivan naurettavaa paheksua ennakoimista? Juuri ennakoimisen ansiosta en hypähtele alas ikkunoista, kielekkeiltä, en hyppää pää edellä tuntemattomaan kivikkoiseen rantaan ja niin edelleen. Usein ennakoinnin avulla osaan arvata, ettei toinen kestäisi vielä tätä ja tätä puheenaihetta ja päätän odottaa, kunnes minusta tuntuu, että luotamme toisiimme riittävästi siitä turvallisessa tunnelmassa keskustellaksemme. Samalla tavalla, kun luen ajatuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä ja etiikasta, koetan ennakoida, mitä jokin tietty periaate merkitsisi kanssakäymistä jäsentäessään. Millaisia sanomisia, tilaan asettumisia ja koskettamisia se merkitsisi?

No, eipä kai näihin kysymyksiin edes kannata odottaa vastauksia. Ainakaan vielä. :D

Huomenna ehkä vielä muutama ihminen tulee katsomaan meitä ja asuntoa, ja maanantaina olemme luvanneet valita uuden asukkaan. Sitten ehkä kaikki taas asettuu hetkeksi. Hah, mitä oikein kirjoitankaan. Asettuu! Ei, kyllä kaikki elää, muuttuu, muljahtelee.

Harvakseltaan suurista linjoista

Näyttää pahasti siltä, että olen löystynyt maanantaikirjoittelijaksi. Mistä se johtuu? Ehkä siitä, että hierontaa maadoittaa, tuo lähemmäksi omia oloja. Siten se vähän ottaa sitä paikkaa, jota olen aiemmin koettanut silloittaa kirjoittaen. En ole aiemmin tehnyt tällä tavalla merkityksellistä ja mielekästä työtä. Kokemus on antoisa muttei erityisen kirjoituttava, ainakaan vielä. Tai ehkä siitäkin, että tapahtuu. Olemme jättäneet hakemuksen vuokra-asuntoon, ja etsiskelemme sinne vielä yhtä kämppistä. Muutama ehdokas onkin jo ilmoittautunut, mutta he kaikki ovat ennestään meille tuntemattomia, ja pitäisi ottaa selvää, tulemmeko heidän kanssaan riittävän hyvin toimeen yhteisen kodin jakamiseksi. (Ai niin, jos joku nyt intoutuu ajatuksesta, että asuisi nimenomaan meidän kanssa vappuun saakka, saa laittaa meiliä veloenisch@gmail.com... Meitä on kaksi naista, kaksi miestä, miehiin epäillen suhtautuva suuri koira ja kaksi kissaa.) En tiedä vielä, saammeko asunnon, ja jos saamme, kuka asuu kanssamme ensi talven yli, vappuun saakka. (Ja mitä sitten tapahtuu, päätämmekö jatkaa kommuuniasumista jossakin muualla (se kämppä on siis määräaikainen ja vain vappuun saakka) vai palaammeko eriöihin, osoittautuuko se sittenkin helpommaksi tai paremmaksi tai mielenkiintoisemmaksi.

Ehkä silläkin on merkitystä, että oma koneeni on rikki. Tarkemmin ottaen, sen näppäimistö on lakannut toimimasta yhdeltä sektoriltaan. Olen tilannut uuden näppäimistön, mutta se on vielä postissa matkalla Suomeen. Se on espanjankielinen näppis, mutta kas, minullahan on suomenkieliset näppäimet, jotka voin vaihtaa komentosiltaan kiinni. Tai mikä sen alustan nimi nyt sitten onkaan... komentosilta! :D

Eilen illalla juttelimme myöhään saakka Vompsun ja Faunin kanssa. Kaikki tuntuvat varovaisen sähköistyneiltä tästä kämppähässäkästä.

Myöhemmin vielä sain kummallisen hepulikohtauksen. Ajattelin nimittäin, että voisin soluttautua erääseen tietotekniikkayritykseen hankkimaan itselleni heidän hyvää mainoshuulirasvaansa. Faunin työtiimissä on pari tyyppiä siitä firmasta, mutta hän ei jotenkin osaa ottaa heidän kanssaan puheeksi huulirasva-asiaa, olisiko sitä mahdollista vaikka ostaa pari pötköä; minun mainoshuulirasvani on loppumassa enkä ole niin hyvää huulirasvaa vielä koskaan kaupasta löytänyt - mikä tragedia! Vompsu sai aikanaan huulirasvan tietojenkäsittelytieteen laitoksen työelämäpäiviltä, eli tiedän firman jakavan sitä rekrytilaisuuksissa. "Entä jos hakisin sinne töihin ja pääsisin haastatteluun", ehdotan Faunille. "Jospa sitten pääsisimme yhteisymmärrykseen siitä, että on ehkä parasta, että he tekevät töitään ilman minua ja toisaalta voisin saada lohdutukseksi huulirasvapötkyn." Fauni vain nauraa, koska hänestä kuulostaa käsittämättömältä, että pääsisin sen firman työhaastatteluun. "Äläs nyt, minulla on logiikan jatkokurssista erinomainen arvosana", ilmoitan unisen hepulisissa tunnelmissa. "Ja jos laittaisi, että olen tehnyt töitä tietokoneohjelmistojen kanssa vuodesta 2005... sehän kuulostaisi hyvältä!" Fauni pyörittelee päätään ja mutisee jotain valikoidusta informaatiosta. "Word-ohjelmalla", täsmennän, hekottelen. Joka tapauksessa, totean sitten, olisi aika hauskaa mennä töihin tuommoiseen paikkaan hetkeksi ja antaa sinne ulkopuolisen maallikkopanos kehittelyyn.

(Hierojana toivoisin saavani enemmän juuri tuota ulkopuolisen maallikkopanosta. Nyt joudun tyytymään siihen, että tarkkailen, miten koira rentoutuu sisään tullessaan ja opetan samoja menetelmiä asiakkaille: ravistele itseäsi kuin koira, se rentouttaa isot luustolihakset tehokkaimmin, ja sitten haukottele leveästi, niin kasvotkin saavat rentoutua. No, ehkä tämä on vähän kärjistys... mutta koiran ohjelma toimii!)

"Esimerkiksi voisi kyseenalaistaa, onko jonkin prosessin nopeuttaminen niin tärkeää", jatkan. Voisi kysyä, tämäkö muka on suurin ongelma. Eikö suurin ongelma ole siinä, että työstä saattaa kadota mielekkyys. Pysyisikö se paremmin, jos tehtäisiin töitä koko sydämellä kaksikymmentäviisi tuntia viikossa ja sitten rentouduttaisiin kunnolla? Vai mikä olisi ratkaisu? Eikö se hierrä jollakin tavalla takaraivossa kaiken aikaa, että maailmassa on niin paljon köyhyyttä ja kärsimystä ja sitten viilataan jotakin yksityiskohtaa ja otetaan iso asuntolaina ja ollaan naimisissa työn kanssa ja rakkaat läheissuhteet kärsivät siitä, että on aina väsynyt töiden jälkeen, ja miten iso osa sitä väsymystä tulee kuitenkin siitä perimmäisestä tunteesta, ettei tämä voi olla kovin mielekästä, tai ehkä se ei kaikkia häiritse, mutta minua se on häirinnyt aiemmissa töissäni kohtuuttoman paljon. Eikö tosiaan voisi löytyä keinoja, tai edes - eikö voisi edes etsiä keinoja ratkaista työn mielekkyyden pulmat. Etsiä keinoja, joilla voisi kytkeä päivittäisen tekemisen jotenkin koko maailman järkevämmäksi ja siedettävämmäksi paikaksi kohentamiseen...

"Kieltämättä konsultteja käytetään usein sanomaan se, mitä kukaan työpaikalla ei uskalla sanoa", toteaa Fauni. Niin niin, sanon, minä voisin hyvin olla semmoinen. Tai jos olisi taitelija, voisi palkkautua tuollaiseen firmaan ja sitten tiimikokouksissa nostaa esiin mielestään oikeasti oleellisia kysymyksiä ja seurata, mitä tapahtuu. Vaikka ehkä se traumoittaisi. En osaa arvioida. Paitsi että tietysti tiedän, ettei minusta olisi piilotetuilla korteilla pelaamiseen. Vatsani menisi sellaisesta sekaisin. En pystynyt televisionomistusaikoinani jättämään televisiolupaa koskaan maksamatta, koska vatsani oli jännityksestä sekaisin ne kaksi päivää, jotka yritin sluibata, ja sitten päätin, että ei, tämä ei voi olla minun tieni. Minun on kätevämpää noudattaa sääntöjä niin ettei minun tarvitse katastrofoida. En osaa myöskään matkustaa pummilla tai tehdä pimeitä töitä. Sellaisesta tulee kurja olo, se on niin vastaan sitä kaikkea, mitä arvostan ja kannatan. Anteliaisuutta, lojaaliutta, jakamista, avoimuutta, auttamista.

Mutta ehkä joku muu voisi perustaa suoraan puhumisen konsulttifirman. Idea on heitetty. Eikä kai siinä mitään uutta edes ole. Varmasti tätä tehdään jo.

Aah, mitäpä sitä uusia töitä haaveilemaan, kun on tyytyväinen nykyisiin. Hämmentävää kyllä sinänsä sekin, että ehkä muutamme, vaikka asumme nyt näinkin mukavasti. Mutta kaipa joskus on ihan hyvä seurata kummia ajatuksenjuolahduksiaan ja kokeilla uusia muotoja, kun ne houkuttavat, ja kun niiden kokeiluun on turvalliselta vaikuttava tilaisuus.

Tartunta & helpottuminen

Kiirettä pitää, ja kuumaa. Mutta tämä kiire tuntuu erilaiselta kuin älytyöläisen kiire. Sanat eivät takerru ja pulpahtele, eikä paikasta toiseen liikkumista kehollisesti tai vaikka vain ajatuksinkin luonnehdi vanha tuttu kuumottava tempo, joka kiristyy päivä päivältä, kunnes maailma juoksee pikakelauksella ja itse koettaa kompuroida mitenkuten mukana vanhan tanssikarhun jäykkyyttään kiroillen. Hoidan käytännön asiat kuntoon, saan avaimen, varaan työhuonetta toivoen, että kaksi eri varausjärjestelmää läpättävät samaa tahtia ja samoja tapahtumia.

Ensimmäiset asiakkaat saapuvat. He sen tekevät, sen hidastumisen, kiireen naamioinnin. Tai onko oikeastaan toimeliaisuus, johon ei liity poltetta, edes kiire? En tiedä, kai tämä on määrittelykysymys. Tunnen poltteen heräämishetkissä, havahdun unesta päivään tutulla tavalla valppaana ja levottomana. Mutta kun asiakas laskeutuu pöydälle seisoaltaan tutkimisen jälkeen, unohdan kaiken palavan. On enää tämä toisen keho, sen hengitys ja tuntu. Hieron aika paljon silmät kiinni. Sillä tavoin on helpompaa keskittyä käsien välittämään informaatioon, kuulla tarkemmin toisen hengityksen ja verenkierron rytmi ja sitten se toinen, hitaampi muljahtelu, jota jotkut väittävät kraniosakraaliseksi rytmiksi. Kun toisen kehomusiikki laskeutuu kunnolla alustalle, minulle käy samalla lailla kuin tanssijoille musiikin hidastuessa ja seesteytyessä. Liikkeeni seuraavat tuota musiikkia, eivätkä vain ne liikkeet, jotka sivullinen voisi nähdä, jos hän avaisi yllättäen hierontahuoneen oven. Myös oma rytmini muuttuu, hidastuu, rauhoittuu.

Kun asiakas lähtee, minäkin haukottelen ja haluan käydä lepäämään. Nyt, kun saan itse päättää ajankäytöstäni, voin myös tehdä niin. Monena päivänä rentouteni käy niin voimalliseksi, että huolimatta monen valittamasta helteestä alan hieman väristä vilusta. Verenpaine on laskenut jonnekin hyvin alas, ja kävelen paita ja housut hiestä märkinä kämpille korttelin päähän, vaihdan kuivat vaatteet, suljen ikkunat ja lurahdan paksun peiton alle unikerälle kissojen kanssa. Nukun paksusti ja unetta nämä raukeudet.

Vompsun tila helpottuu viikon myötä, kuten ounastelen etukäteen. Hän suostuu viimein soittamaan lääkärilleen ja saa luvan nostaa lääkitysannosta. Kaiken huipuksi tapaamme eilen juhlissa toisen pakko-oireisesta häiriöstä diagnoosin ihmisen, ja Vompsu pääsee ensimmäistä kertaa juttelemaan samaa vaivaa elävän ihmisen kanssa. Kymmenisen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen... sen täytyy tuntua ihmeelliseltä.

Absurdi palaveri ja tulehtunut hermokudos

Työssäoppimiskeskustelu käydään juuri sen jälkeen, kun olen ontunut lääkäristä kotiin. Minulla on sairaslomaa viikon loppuun, mutta en peruuta keskustelua, sillä yhteiset aikataulut on vaikeaa saada kohdalleen. Kinkkaan työssäoppimispaikalle, jota kutsun mielessäni toimistoksi. Ei siellä tehdä toimistotöitä, mutta siellä on sentään varauskalenteri. Eikö se riitäkin jo tekemään toimistomaisen vaikutelman?

Opettaja soittaa ovikelloa, kun makaan alushoususillani hoitopöydällä ja pakaraani laseroidaan. Kiskon housut jalkaan, koetan hakeutua normaalin oloisena ovensuuhun, vaikka kipulääke tuntuu masentavan heikkotehoiselta eikä lihasrelaksantti vielä tunnu oikein millään tavalla. Opettaja on tullut katsomaan työtäni, mutta minulla onkin työkielto. Kerron tapahtumista: siitä, miten minut hierottiin voimakkaasti, miten jalat alkoivat heti siinä krampata, miten kramppaus syveni polttavaksi hermosäryksi ja miten sitten nyt menin lääkäriin, kun huomasin kivun ja univaikeuksien vähä vähältä syövän elämästäni kaiken ilon. Miten todettiin, että iskiashermoni oli tulehtunut liian kovasta hierontakäsittelystä rasituksen lomassa ja miten sain sairaslomaa ja relaksantteja. Opettaja sanoo voi ja hoitovirhe ja että vielä nykyäänkin, työnohjaaja on pahoillaan ja sanoo, ettei voinut arvata, että minut hierottaisiin niin. Ei kukaan kai voinut arvata, että hermostoni reagoi näin. Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni tulehtunut iskiashermo, se on kuin jalkaan olisi kaadettu pakaran keskeltä alkaen alas valuvaa palavaa elohopeaa ja kun kävelee, hitaasti ja syvään kipua hengittäen, pakottautuen yrittämään normaalia askellusta, on kuin joku nipistelisi sähköpihdeillä reiden sivusta ja pohkeesta. Niin, tässä me olemme palaverissa työssäoppimisestani, olen juuri kerennyt nielaista lihasrelaksantin ja kirjoittaa ystävällisen sähköpostin ihmiselle, joka hieroi iskiashermoni kipeäksi. En tingi ystävällisyydestä, tiedän, etteivät ihmiset turhaan halua toisten kärsivän. Virheitä tapahtuu. Silti kirjoitan, etten enää uskalla antautua saman ihmisen käsittelyyn. Hänellä on kudosteni kannalta väärä ideologia, suoraviivaisen tehokkuuden ideologia. Kudokseni vastaavat paremmin lempeyteen ja suostutteluun kuin pakottamiseen.

Koetan istua tuolilla, mutta se on aika kivuliasta, ja kun mainitsen, että oikeastaan minun on käsketty maata sinne saakka, että lihasrelaksantti alkaa purra, minulle sijataan peti. Tyynyt jalkojen alle ja kaikki. Opettaja asettelee jalat. Makaan kansio sylissä, sairaslomatodistus leijailee hoitopöydän ja seinän väliin. Käymme läpi tavoitteita, puhumme vuorovaikutuksesta. Kerron, miten minua nyt pelottaa hieroa ketään, kun tunnen koivissani, mitä kaikkea kamalaa väärällä käsittelyllä voi saada aikaan. Ei, taatusti en ole erehtymätön. Haluan edetä hyvin varovaisesti, en haluaisi erehtyä sillä lailla, että toiset joutuvat kärsimään sen takia. Enkä halua nähdä unia, jossa hieromani nainen syttyy tuleen. (En kerro unesta, mutta näen sen mielessäni, kun kerron pelosta.)

Pakaralihakset polttelevat edelleen vasemmalla puolella, niiden lähtö- ja kiinnityskohdat huutavat lihaksen koettaessa puristua yhä tiukempaan supistukseen tahdostani välittämättä. Relaksantti porautuu enemmän mieleen, joka las keu t u u u u a l u s t a l l e

(Ehkä se joskus yltää lihaksiin saakka, ja kun pakaralihakset hellittävät, hermo saa lisää tilaa, ja sitten se ei käskytä enää pakaraparkoja supistelemaan yhtä raivokkaasti; käytännössä tilanne farkkujen takamuksen sisässä muistuttaa kovasti piriformissyndroomaa, vaikka se alkoikin toisella tapaa.)

Äkisti kaikki on ohitse. Tuntuu unenomaiselta, miten surullinen olin edellisinä päivinä ja yöllä ja aamusta, miten mieleen tulvivat muistikuvat niistä pahoinpitelyistä, joiden rajapinnalla olen elänyt, miltä pää tuntuu, kun siihen on lyöty, miten vaikeaa on tulla vanhempien eteen molemmat silmät mustana, miten jotenkin nöyryyttävää on joutua toteamaan, ettei pysty kävelemään ontumatta, miten helppoa on pelätä, että yksi sairaus tai vamma kaataa kaiken, sekoittaa iloon liian mustaa sameaa niin että tuntuu jotenkin kummalliselta ja ulkomaailmaiselta, että joku kirjoittaa ihanasta auringonpaisteesta ja keväästä, keväästä, kun kivun tylppä taltta puskee reiden läpi kohti menosuuntaa ja leveä peitinkalvo kipinöi. Ulkona selkeä sää, lumi sulamassa, raahustan korttelin kotiinpäin, kahvilaan menijät mönkivät jäljessäni, eivät ohita, vaikka koetan sulaa mahdollisimman ohueksi seinän viereen hitaudessani.

Kotona laitan kupillisen pyhäbasilikateetä. Sen lipukkeessa lukee, että onnellisuus on sitä, että ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat.

Joskus se tarkoittanee, että ottaa surullisuuden, pettymyksen ja toiveikkuuden horjumisen sellaisinaan, pelot sellaisinaan. Omituinen onnellisuus, loppuviikon sairasloma, vuoteeseen laskostuminen, kylmäpakkauksen kaveeraaminen, varovaiset liikelaajuuksien ylläpitotoimet ja piikkimatolla makaaminen kivun porttikontrolliteoriaa ajattellen.

Imu

Ja äkkiä on taas torstai. Jätän kansion lukkokaappiin, koska on Vompelmusin syntymäpäivä, ja siksi en kuitenkaan tänään tankkaa anatomiaa illalla. Ehkä jätän kansion kaappiin myös viikonlopuksi, koska menemme lauantaiksi ja sunnuntaiksi Tallinnaan ystävän kanssa.

Viikot imeytyvät jonnekin, kun joku toinen on keksinyt päiviini ohjelmaa. En missään vaiheessa edes ehdi tarkistaa, onko opintotukea maksettu lupausten mukaan. Tasan kolmen kuukauden kuluttua herään joka tapauksessa Lissabonissa, ellei...

Ikinä ei voi olla täysin varma, ei mistään, mikä ei ole aivan tässä ja nyt tapahtumassa. Muistossakin voi olla varma vain sen narratiivisesta kuviosta ja emotionaalisesta tunnusta.

Kun hieron jalkaa, jalan takapintaa, muistan äkisti, mitä kirjoitin aiemmin äitini käsistä. Enkä voi kuin hämmentyä siitä, miksi ihmeessä kuvittelin niin kauan sellaisen tien olevan itseltäni suljettu. Ehkä se oli samaa ujoutta joka joskus aiemmin esti minua sanomasta hei rappukäytävissä ja sai välttelemään puhelinsoittoja viimeiseen saakka.

Mutta en voi olla varma, muistanko oikein, tunnen vain tämän tilan tässä ja nyt, ja sitten sekin katoaa siihen, että kämmeneni liukuvat vuoronperään takareittä ylös ja vartalo nojaa niihin keveästi, jalat pumppaavat maasta rytmin yläraajoihin saakka, niska nousee pitkänä ja kohtisuorana rankaan nähden, ja iltapäivä imeytyy minuutti kerrallaan ja on jo torstai.

Nestemäistä ainesta

Motivaatio ja muutokseen suuntautuminen ja muutoksen työstäminen ei ole selvästi mitään kiinteää ja järkälemäistä ainesta. Enemmän tulee mieleen nestemäisyys, ailahtelevuus. Nesteissä on se hyvä puoli, että jos ne pakenevat herkästi, ne valahtavat herkästi takaisinkin, kun tason painopiste vaihtuu.

Siinä kirjassa, jota käänsin viime talven, puhuttiin muutostekijöistä esiin pilkahtavina ja sitten taas päiväkausiksi katoavina. Minulle siitä tulee mieleen piilosleikki, jokin niin ennustamaton, ettei tuo metafora oikein osaa lohduttaa minua. Ja kuitenkin muutostekijät on määritelty siten, että niihin on pääsy kaikilla. Muutosta ei tarvitse osata sanallistaa, se voi tapahtua käyttäytymisenkin tasolla tai tuntua epämääräisenä helpotuksena tai - kuten minulle nyt käy - motivaation palautumisena.

Motivaatio on valunut tajunnassani havainnon piirin ulkopuolelle, koska tajuntani on taso, joka kallistelee tätä nykyä villien myrskyjen kourissa. Mutta tarvitaan hyvin pieni ärsyke, kun taso taas kallistuu niin, että vilvoittava neste valahtaa tuntopisteiden ylitse, silittää oloa.

Perjantaina pyöräilen kouluun epämääräisessä tilassa. Haluan mennä, haluan oppia, haluan sietää ahdistukseni, luovia päättäväisesti sen halki sitä kieltämättä ja sitä säikähtämättä, haluan suhtautua kokemaani uteliaasti ja osata asettaa sen laajempaan kontekstiin. Ja samalla tunnen surua ja väsymystä ja halua luovuttaa, halua riistäytyä irti ja palata - mutta ei ole tarkalleen mitään, mihin voisi palata, ei ole tuttua eikä turvallista, niistä on jo edetty toisaalle. Niinpä poljen sinnikkäästi eteenpäin pienen metsätaipaleen verran, haistelen männyt ohi kiitäessäni ja kuuntelen hiekan rahinaa kumin alla. Sekunti kerrallaan, lohdutan, sekunti kerrallaan vuodet kuluvat. Pitkät hetket, lyhyet vuodet ja vuosikymmenet. Ajattelen: Pyöräilen kohti vapautta. Suurempaa vapautta kuin se, joka nyt tuntuisi ilmeiseltä, vapautta kääntyä ja oireilla ja alistua oireilleen.

Aamu alkaa sillä, että meidät hierotaan. Iloinen ja ystävällinen nainen valitsee minut jonosta, jossa värjöttelemme koettaen näyttää reippailta. Hän nyökkää ja hymyilee ja sanoo: "Tuletko vaikka sä tänne?" Ja vastaan hymyyn ja purjehdin hänen verhoeriöönsä ja pidän hänestä, koska hän haluaa hieroa juuri minut, hän jostakin syystä kutsuu minua, eikä hänessä ole mitään pelottavaa eikä torjuvaa. Jo keskustellessamme huomaan, että vaikka me käsittelemmekin tietoa kovin eri tavalla, monet lähentymisen strategiamme ovat samantapaisia. Kai sen voisi sanoa niinkin, että meillä synkkaa. Molempien pieni jännitys purkautuu ja hihittelemme yhdessä tilanteen absurdiudelle. Seison alusvaatteisillani ja hän tutkii selän ja raajojen linjaukset. Kuuntelen ja tutkin häntä toisesta näkökulmasta kuin hän minua: Hän on opiskellut tällä samalla linjalla tasan puoli vuotta pidempään kuin minä, eli jotakin tuollaista ehkä osaan itsekin sitten kun olen jaksanut koulua puoli vuotta. Tiedän, ettei minusta voi tulla noin huoletonta eikä ronskia, vai voiko, ehkä en voi olla siitäkään niin varma, ehkä jokin rooli tempaisee minut aidosti hilpeäksi, hilpeyttä tartuttavaksi, nyt siihen on vain vaikeaa uskoa. Mutta minäkin osaan katsoa linjauksia ja tunnustella, onko nikamien liikerata normaali ja ovatko puolet tasassa. (Voi apua, en osaa katsoa ollenkaan, onko taulu ripustettu suoraan, opinkohan tuotakaan?) Osaan lihasten ja luiden nimet, osaan kysellä oireita ja tehdä hoitosuunnitelman.

Heti ensimmäiseksi saan kuulla jotakin helpottavaa: Se skolioosi, joka minulla kouluikäisenä todettiin, on kadonnut selästäni. Selkäni on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Ainoa vinous syntyy siitä, että vasen nilkkani pettää sisäänpäin ilman tukipohjallista. Mutta tukipohjallinen korjaa senkin. (Tämä motivoi aika tavalla tukipohjallisten käyttöön!) Ryhtini on hyvä ja lihakset ovat elastiset ja vahvat, juuri sellaiset kuin pitääkin olla. Liikelaajuudet, jotka olen itse hahmottanut jotenkin suppeiksi ja ehkä vähän riittämättömiksi, ilmaisevatkin sen, että olen jaksanut venytellä ja liikun säännöllisesti ja osaan pitää vartalon tukikorsetin tiukkana juuri siinä, missä tukikorsettia tarvitaankin. Edes karmivat lapani, joita olen pitänyt toivottomina kohtina, eivät ole mitenkään erityisen hankalat vaan liikeradoiltaan mainiot. Hierojaa myös vähän naurattaa, kun selitän, miten vakavasti olen suhtautunut siihen, että jokin paikka naksuu tai rahisee, kun kuitenkin on niinkin, ettei mihinkään satu. Se ei kuulemma ole ihan tavallista, ettei satu. (Kauheaa.) Sekin, että käännyn oikealle niin paljon jäykemmin kuin vasemmalle, johtuu vain siitä, että vasemman käteni motoriikka on heikompi ja sen takia lavan säätely on heikompi (mutta silti hyvä) vasemmalla puolella, ja lavan alueen jännitteet heijastuvat pitkään selkälihakseen, joka kinnaa oikealle kiertymisessä vastaan.

Käyn ilouutisista hämmentyneenä päinmakuulle ja tuijotan hierontapöydän raosta lattiaa. Saan ristiselän päälle (os sacrum, ristiluu, outo röpyliäinen klöntti) ihanan savilöllölämmön, sen rakastava paahde leviää hitaasti viikon aikana epäergonomisilla tuoleilla könöttämisestä suuttunutta selkää (tai ehkä on tosiaan väärin sanoa suuttunut, kun mihinkään ei satu, mutta olo on tukkoinen, en pidä siitä) ylöspäin. Ja sitten kädet alkavat tehdä töitä. Ne käyvät tutkivasti läpi lihaksia kuin jonkin vieraan lajin tuntosarvet. Ne tunnustelevat kiinnityskohtia ja kireyttä ja tassuttelevat, rullaavat, vaivaavat, taputtelevat, venyttävät, vanuttavat. Muodostamme yhteisymmärryksen siitä, että vaikka klassisessa hieronnassa ei asiakkaan hengitystä periaatteessa oteta avuksi lukkojen avaamisessa, me kuitenkin nyt teemme niin, me kaksi tässä. Syvähengitän ja kun puhallan ilmaa ulos, kädet painavat venyttävät auttavat kehoa päästämään irti jännitteistään, kiskovat varovasti elastista komponenttia rypyttömäksi ja kampaavat supistuvaa komponenttia takuilta.

Välillä hierojan hikeä sataa selälleni. Hän pyytelee anteeksi, mutta vastaan nauraen ja sanoen, että ei minua yhdellä hikisateella säikäytetä. Kerron myös siitä luovan tanssin tunnista, jolla rentouduttiin makaamalla lattialla niin että kaksi muuta satoi sormenpääpisaroin selkää ylös (superior/cranialis, sori, kertaan samalla anatomian suuntia) alas (inferior/caudalis) sivuille (lateralis) keskemmälle (medialis) rops rops rops, välillä ryöppyinä ja välillä tihkuna, ja että hikeenhän voi toki suhtautua myös niin, vaikka hän itse käyttääkin tilanteessa kiinalaisen pisara pisaralta -kidutustekniikan metaforaa.

Hieroja jotenkin liikuttuu siitä, miten kiltisti ja kiitollisina lihakseni huoahtavat ja päästävät kireydestään. "Miten ne voi rentoutua näin hyvin?" hän ihmettelee. Minusta taas tuntuu ihmeelliseltä, jos lihakseni eivät tekisi niin. Rentoutuvathan ne yleensä ihan niinkin, että itse vain liikun ja sitten tietoisesti rentoutan ilman kenenkään auttavaa kosketusta. Ja kosketus avaa lukot, kerta toisensa jälkeen. Se voi olla pienikin kosketus ja jopa kosketus toiselle puolen kehoa. Joskus riittää se, että joku halaa tai joskus pienempikin. Sekin voi riittää, että toinen kietoo käden harteisille. Tai selvittää takun hiuksistani. Takareidet saattavat höltyä jo sillä. On hyvä pitää päässä muutamaa takkua siltä varalta, että joku tahtoisi setviä hiukseni ne nähdessään. (En halua siistiä ja kovetettua kampausta, joka kirkuu omassa tulkinnassani: Älä sotke kuvioitani!)

On melkein kuin verhoeriö keinuisi, niin nautinnollista on tulla hierotuksi. Hämmästyn käsien taitavuutta, niiden varovaista tunnustelevuutta, joka vähitellen paisuu silkaksi varmaksi venytysvoimaksi tiettyyn suuntaan. Tuon hämmästyksen myötä tapahtuu se, mitä koetan kuvata - se, että äkkiä tajunnan taso on kallistunut sillä lailla, että motivaation ja muutostahdon piiloihin lurahtanut neste valuu hitaasti ja viipyillen takaisin tuntopisteiden ylitse ja tulee tunnistetuksi. Kyllä vain, jos tässä koulussa oppii koskettamaan toisen ihmisen kehoa tällä tavalla tai edes viitteellisesti vastaavalla tavalla, kaikki ahdistukset ja turhaumat ja uuvuttavat tekijät saavat aikamoisen vastapisteen ja suhteutuskohdan. On jokin tulevaisuus, jonka tahdon. Tulevaisuus, jossa osaan koskettaa tuolla tavalla, puhua lihasten kieltä, joka on yhtä ehdoton ja lempeä kuin tähtien tai lehtien tai lintujen lentokuvioiden kieli. Puhua lihasta, hengittää lihasta, koskettaa lihasta, lihaksen ja lihaskalvon kautta luuta, koko ihmistä, joka makaa ja elää ja hengittää ja tuntee, miten jännitys sulaa, miten keho keinuu, maailma tuudittaa.

Kun hieronta loppuu, haluan kiittää jollakin tavalla kaikesta tästä omaa suuntaani vahvistavasta. Pyydän saada halata hierojaa, on aivan selvää, ettei hän panisi sitä pahakseen, ei hän ole sen tyyppinen, ja kun saan luvan, myös halaan. Syleilemme toisiamme hetken enkä välitä tippaakaan siitä, miltä eleeni ehkä vaikuttaa niistä toisista, jotka eivät saa tällaisia ylitulvivan voimakkaita kiitollisuuden ja liikutuksen tuntemuksia. Ja vielä monta tuntia sen jälkeen olen pehmeää nyyhkylullua ja tunnen, että viimein tähän kouluun on mahdollista solahtaa sisään, tulla hyväksytyksi karvoineen kaikkineen. Hieronnasta toikkaroivat kurssitoverit näyttävät toisenlaisilta, pehmeämmiltä, haaveellisemmilta, lähestyttävämmiltä. Iltapäivällä istumme yhdessä aurinkoisella sisäpihalla ja juttelemme, ja on kuin ainakin yksi kalvo kelmua olisi poistettu väliltämme. Hyväksyvä kosketus kaikuu vielä meissä kaikissa voimakkaana. Uskallan nojata hetken päätäni yhden tytön olkapäähän, se on enemmän eleen matkimista kuin itse ele, mutta en tule torjutuksi ja hänkin kallistaa päätään hivenen minua kohti, ja olen taas piirun verran luottavaisempi sen suhteen, että vielä tämä koulu alkaa sujua, että näistä ihmisistä tulee tukipisteitä vieraita kasvoja vilisevissä auloissa ja portaikoissa, ja on vain maltettava, edettävä kärsivällisesti, siedettävä ahdistusta sinne saakka.

Muutostahtoa ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen on valunut takaisin ja niiden myötä ahdistus ei tunnu enää niin kaikkivoipaiselta.

Valashengittelyä ja tuntosarvisormia

Kuullessani velkaisen ystävän pohtivan päähierontaan menoa älähdän, että meille voi kyllä tulla hierottavaksi ihan ilmaiseksikin, olemmehan me Vompsun kanssa käyneet päähierontakurssin. Junassa kotiin jalkapallosta hihittelen sitä seikkaa, että nyt sitten tiskaan ja siivoan kotia harmonisemmaksi hieroakseni ilmaiseksi jonkun pään. Se on tietysti vain kärjistys, koska onhan sekin tekemisenä ja jäljiltään mukavaa, että aina välillä hieman siivoaa. (Ehkä tätä siivoamishommaa voisi pohtia enemmänkin, jotakin kummallista siinä on, että pitää jostakin tekemisestä ja jopa sen jäljistä, mutta silti välttelee tuota tekemistä sinne saakka, että saa ulkoisen dediksen.)

Ystävä saapuu, kun tiskien huuhteleminen ja pyykkikoneen purkaminen ovat vielä kesken. Huuhdon tiskit, pesen ja rasvaan kädet, istutan vieraan satulatuolille ja päästän sormien tuntosarvet ihmettelemään ja tutkimaan. Ne panevat merkille monia asioita, joita on oikeastaan aika turhaa ja vaikeaa sanallistaa. Ehkä on kuitenkin mahollista luonnehtia, että koskettaessa toista tuolla lailla rauhassa ja keskittyneenä törmää kerrostalonkokoiseen hämmästykseen siitä, miten ainutkertaisia kehot ovat. Täysin omanlaisiaan. Vaikka olkapää: en ole tavannut kahta samanlaista olkapäätä.

Ja silti tuo toisenlaisuus ei muodostu kalvoksi. Vaikka kehomme ovat erilaiset ja tässä eri roolissa, toinen istuvana ja vastaanottavana, toinen seisaallaan, takana, tukevana ja tunnustelevana, ne hengittävät samaa ilmaa, hakevat samaa rytmiä, vastustavat toisiaan kappaleina. Eikö muka ole omituista, että toisen luisella kallolla, nahalla hiusten alla retkeilee toisen luisevia, pehmytkudospäisiä raajaulokkeita vuoroin kuopsuttaen, nyppien, tukistellen, raapien ja näkymätöntä ja tuntematonta shampoota hieroen? Ja että jossain kirjassa kirjoitettiin, että nämä aerobiset eliöt ovat paljon nuorempia kuin anaerobiset ja että ehkä me olemme vain suolistobakteeriemme petrimaljoja, ainakin suolistobakteerien elokulmasta? (En tiedä, onko järkevää puhua näkökulmasta silloin kun puhutaan olennoista, jotka eivät näe.)

Hengityksemme tasaantuu, syvenee, etsii samaa rytmiä. En tiedä, etsiikö toinen sitä, itse annan sen vain tapahtua, se tapahtuu huomaamatta ja ponnistelematta, samalla lailla kuin samaan tahtiin kävelemään virittyminen tai äänen virittyminen juuri tiettyyn sävyyn juuri tietylle ystävälle puhuessa. Mutta kun rytmi on löytynyt, käyn siihen käsiksi, hidastan ja syvennän sitä. Ajattelen hengittäväni tuota toista itseni lisäksi. Kuin valas.

Olen alkanut kuvitella, ei, se on väärä sana, uneksia valaita hengittäessäni syvään. Ne vain tulevat luokseni, nuo valaiden mielikuvat, suuret liukuvat mannerlaattamaiset varjot veden alla, ja sitten äkkiä merestä kohoava luoto, tumma ja kiiltävä, ja valaan huokaus, purskahtava vesipatsas. Ne monet päivän hetket, jolloin hengitän tietoisesti, kutsuvat valaat. Ehkä se on metaforan alku. Valaskin on enimmäkseen uppeluksissa veden alla ja nousee pintaan vain välillä.

Hieronnan jälkeen teemme sellaisia asioita, joita ystävät yleensä tekevät yhdessä. Makaamme puistossa koiran kanssa, keskustelemme, löydämme kadulla konttaavan humalaisen miehen, jonka päässä on pahan näköinen avohaava ja jolle soitamme poliisit, teemme artisokkapizzaa. Vompsukin syö pizzaa töistä päästyään.

Yöllä näen unta valaista. En ole yksikään niistä, mutta hengitän silti niiden keuhkoin, tunnen niiden hengityksen pidättelemisen ja vapaan hengittelyn. Ne liikkuvat niin rannan tuntumassa unessa, että kaikkeen polskuttelun ja hierovan veden iloon yhdistyy aavistus ahdistusta siitä, että voimakkaampi aallokko voisi heittää jonkun valaista rannalle. Rannalla olisi mahdollista hengittää kaiken aikaa, mutta iho kuivuisi, se olisi loppu, ja toiset saattaisivat liittyä seuraan. On niin monta kehoa, joista joku saattaa viettyä alueelle, jossa se ei selviä. Kenen ahdistusta se on, kun unessa ei ole mitään hahmoa tai kehoa tai edes mieltä, joka olisin ja jolle attribuoisin tuntemisen? Onko se meren ahdistusta vai jotakin valaiden välillä? Mitä on ahdistus, jota kukaan ei koe, mutta joka kutoutuu seittimäiseksi verkoksi veden päileeseen ja suurten kylkien tuntumaan?

Tuntuu kummalta herätä ja katsella suuresta ikkunasta taivasta, joka on meristä höyrystynyttä pilvimassaa, kuin toinen meri siinä yläpuolella, ja siinä pääskyset viiltävinä ja heittäytyvinä, pääskyset kuin ei mitkään kalat, niin vastuksettoman oloisina, ja kuitenkin ilman kantava pinta liukusiipien alla, putoamatta.

Neljäs paastopäivä

Makaan sängyssä ja luen Hanna Svennevigin kirjaa Kehon mieli. (Onpa muuten kaunis sukunimi tuo Svennevig! Jotenkin pontevan oloinen.) Kirja tuo mieleen sen kirjeen, jonka sosionomiystäväni kirjoitti kuultuaan, että aion opiskella hierojaksi. Hän kirjoitti hoitotyöhön valmistautumisesta, omien kuilujen tuntemisesta ja transferenssista hoitosuhteessa. Sekä siitä, miten moni lihaskolotus onkin vain piilotettua psyykkistä ristiriitaa. Se sama nousee Svenneviginkin kirjan sivuilta esiin. Svennevig kuvaa jopa, miten osa vaihtoehtohoitoihin hakeutuvista etsii itselleen suunnilleen messiaanista pelastajaa, joka ottaa kolotukset ja pahat olot pois.

Se tuntuu pelottavalta lukea, sillä jos jotakin itsestäni tiedän, niin ainakin sen, että sellaiseen minusta ei taida olla. Olen ihan vain tavallinen ihminen, jolla on omat vaikeat kohtansa ja joka ärtyy, inhottuu, pelästyy ja suuttuu siinä missä muutkin. Ei, messiaaksi minusta ei taatusti ole.

Mutta sitten tulen ajatelleeksi jotakin. Tavallaan minäkin olen etsinyt koko elämäni tuollaista ihmistä, joka pitelisi minut täysin ehjäksi. Enkä silti ole ihmeemmin loukkaantunut, vaikkei kukaan tietysti ole niin tehnytkään. Kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä olen kuitenkin oppinut paljon asioita ja monesti jo heidän hymyilynsä tai nyökkäyksensä on auttanut minua eteenpäin silloin kun eläminen on tuntunut musertavan vaikealta. Ja vaikeilta ihmisiltä olen oppinut kaikista eniten, sitä ei käy kieltäminen, vaikka välillä olenkin itkeskellyt ja miettinyt lopullista erakoitumistakin ihmissuhdekuormituksen takia. Ilman heitä en olisi ollenkaan niin selvillä siitä, missä omat kipukohtani sijaitsevat. Ja mitä en ainakaan tahdo. Ja olen siitä kiitollinen - mikseivät siis muutkin voisi olla?

Olo on paaston kanssa käynyt nyt jotenkin normaalimmaksi. Sellainen huterahko ja helposti hikoileva heiluvapitkäkaulaisuus on ohitse. Yllättävää kyllä, näytän myös peilikuvana jotenkin vähemmän eteeriseltä ja kalvakalta. Tai ehkä se on vain tulkintaa. Silmäpussit ovat palanneet. Huhuu, mistä ne nyt muka voivat tulla suolattomalla juomavaliolla...? Kummallinen keho.

Svennevigin kirjaa lukiessani huomaan, miten itsekin luotan paljolti kehon viisauteen. Paitsi yhdessä kysymyksessä, lisääntymiskysymyksessä. Se puristaa olemisestani esiin selkeästi rajansa asettavan ja kehon yläpuolelle itsepäisesti änkeävän mielen.

Hullua kyllä, jos teen hypoteettisen jaon mieleen ja kehoon, niin minusta tuntuu, että tämä paasto on kehon toivoma. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Tai ainakin tämä on saumattomammin sopusoinnussa kehoni kanssa kuin edelliset paastot, niistä on hyvänen aika jo pitkä aika, viimeisestä kymmenen vuotta, silloin kiinnitin enemmän huomiota siihen, miten paksulta näytän kaksikymppiseksi. Nyt minulla oli enemmän tukkoisa, paisunut olo. Ja alan vähitellen tunnistaa kehoni tuon karmean olon alta, olen raivannut olon pois aika vaivattomasti pidättäytymällä kiinteästä ravinnosta. En pidä siitä tukkoisasta olosta, joka ilmaisee itseään monin oirein: se valvottaa myöhään, herättää aikaisin vatsa nälästä kiljuvana, ylipäänsä vakuuttelee monin äänin, että ulos ei voi lähteä syömättä alle todella tukevasti, koska muutenhan saatan tuupertua verensokerit alhaalla jonnekin jalkakäytävälle... Se on jonkinlaista väsymystä ja ylikierrosta yhteennivottuna, se saa useimmat ruoka-aineet, josta olen perinteisesti pitänyt, näyttämään jotenkin liian laihoilta ja turvaa tarjoamattomilta. Ja sitten olen lorottanut leivän päälle turvaa oliiviöljystä, jonka olen tahmannut paikalleen za'atarilla, ja syönyt leipääkin valtavat lohkareet.

Nyt keho on taas osoittanut mielelle, että se keuhkoaa ihan turhaan sen kanssa, kestääkö keho. Ei keho tarvitse turvaa siinä missä mieliparka. Mieli on kehoa nälkäisempi, levottomampi, huolestuneempi. Kysymykseksi jää vain, miksi mieleni on aina huolestuneimmillaan silloin, kun elän suhteessa, ja levollinen, kun en elä. Vai onko kyseessä sittenkin jokin hormonaalinen hirviömäisyys, kehon valmistuminen raskauteen, jota sille ei tulla suomaan? Vai onko kyse vain siitä, että kun asuinkumppanini ovat pitäneet yleensä paljon raskaammasta ruoasta kuin minä, kehoni vähitellen lakkaa protestoimasta tahtovansa aivan toisenlaista ruokaa? (Olen kuitenkin sen verran laiska etten jaksa kokata päivittäin kahta erillistä ruokaa kahdelle eri keholle, joilla on selvästi erilaiset tarpeet...) Onpa kummallinen ja kiinnostava kysymys. Olen kuitenkin pintatasolla levollisempi, kun elän suhteessa, onnellisempi. Tai sitten vain tunnistettavammalla tasolla onnellinen, eri lailla onnellinen.

Huooh, kysymykset! Nyt on jo lähdettävä joogatunnille, jotta ei tarvitse kiirehtiä matkalla.

Hellyys

Hieroessani miestäni huomaan äkisti olevani vapaampi ja hellempi kuin milloinkaan tai mitenkään muuten. Jos itse istun ja miehet sormet hyppivät apinatanssia päässäni, olen toki onnellinen ja rento ja yhtä kihelmöivää kosketettuutta, mutta se on jotenkin passiivisempi, tylsempi rooli. (Olen muutenkin huono vain olemaan, ja esimerkiksi perinteisten käsitöiden vaatima paikallaan istuminen ilman mitään sen kummempaa aivoittelua kuin että pitäisikö tehdä tuollainen vai tuollainen silmukka tekee minut yksinkertaiseksi äreäksi ja puolihulluksi. Siitä huolimatta ostin kerällisen baskerilankaa tehdäkseni itseni hulluksi jokin päivä... se oli vain niin kevättakin väristä ja eiköhän paskojakin päiviä vielä tule ja silloin ei ole paljon hyvää hävittävänä, vaikka hulluuntuisikin loppupäiväksi.) Jotenkin tuntuu paljon nautinnollisemmalta olla ne sormet, kämmentyynyt tai kyynärvarret, jotka painelevat, vaivaavat, rummuttavat, sivelevät ja hankaavat. Ihmisen hierominen ei kauheasti edes eroa saviruukun tekemisestä, sama terapeuttinen kosketus on läsnä, sama täydellinen keskittyminen, sama hellyys.

Koskettaminen on minulle helppoa ja aloin viikonlopun kurssilla ajatella taas keskittyneemmin sitä, että entä jos tekisinkin kosketuksesta itselleni ammatin. Minua on kosketettu syntymästä saakka, äitini on lymfaterapeutti ja hän koetti tehdä meistä lapsista aktiivisia ja kehollisia hieromalla ja lymfaamalla meitä päivittäin heti syntymästä saakka. (Sen lisäksi meitä myös usutettiin alusta saakka ryömimään itse haluamamme esineet, äiti ei koskaan antanut mitään ilman työpanosta; tämä jatkui myöhemmin siinä muodossa, ettemme saaneet viikkorahaa, meillä ei ollut karkkipäivää jne. vaan kaikki oli ansaittavissa ja neuvoteltavissa tarpeeksi hyvin perusteluin. Ei ihme, että haen suuntaa jatkuvasti enkä osaa kuvitella itseäni jämähtämään liian pitkäksi aikaa tiettyyn asiaan.) Ehkä siksi minusta on luontevaa ja helppoa sekä olla kosketettavana että asettaa sormeni toisen iholle. Eläimissäkin paras piirre on, että niitä saa kosketella ilman mitään sosiaalisia esteitä. En osaa pelätä hilsettä, hikeä tai korvavaikkua.

Hullunkurisinta koko hommassa on se, että kun kosketan jotakuta, hellyys tulvahtaa minuun. Ei toisinpäin. Kai kyökkipsykologiassa se esitettäisiin toisin päin. Ja koska pidän itsestäni eniten hellänä, kosketan mielelläni.

Tavallaan olen tiennyt tämän kosketusasian jo pitkään, mutta minua on estellyt moni asia miettimästä hieromista ammattina. Yksi seikoista on se, etten tahdo samalle alalle kuin äiti. Nyt kun hän on eläköitymässä, tämä ei tunnu enää niin uhkaavalta. Ja sitä paitsi, olen tehnyt jo niin paljon kaikkea muutakin... ehkä voisin vähitellen alkaa kuunnella sitä, mihin minulla on aika hyvät edellytykset, pelkkien ylevien ihanteiden sijaan. Tiedän jo, ettei minusta enää voi tulla niin alistuvaa ja myöntyväistä, niin miellyttämishaluista kuin äidistäni. Oikeastaan tuntuu aika hassulta, miten pelkäsin sellaista passiivisen ja kiltin naisen kohtaloa kuollakseni - se ei tunnu kauhean todennäköiseltä, sen varran voimakkaan vastareaktion osaan muodostaa ja sen verran nopsasti se muodostuu. Ja olen jo kauan sitten raivannut itselleni lapsuudenperheessä sellaisen paikan, että tärkeitä asioita miettiessään äiti soittaa minulle ja kysyy neuvoa. Hänen ajatuksiaan jotenkin selvittää kuunnella, miten pohdin ääneen asioita ja niiden eri puolia. Se tuntuu aika hassulta, koska en ole mielestäni erityisen selkeä ajattelija. Mutta toisaalta, tiedän kyllä itsekin, etten ajattele asioita yleensä sen kautta, kuka määrää ja ketä pitää miellyttää, vaan ennemminkin, mikä olisi vastuullista ja pitkällä tähtäimellä järkevintä (ikään kuin ymmärtäisin siitä jotakin olennaista) ja ennen kaikkea, miten vaikeaa on etukäteen sanoa, onko jokin asia hyvä vai huono juttu ja miten mikään asia ei ole pelkästään voitto tai häviö. Äidistä sitä on jotenkin hauskaa kuunnella.

En osaa enää pelätä, että jos kouluttautuisin vaikka hierojaksi, kadottaisin haluni itsellisyyteen ja omaan tahtoon. En, vaikka olenkin hyvin hellä ja lempeä saadessani koskettaa jotakuta toista ja saadessani tuntea hänen rentoutuvan kosketuksesta.

On ihmeellistä, miten toisen läsnäoloon keskittyminen omien sormien kautta virittää äkisti mieleen kaikkea ihanaa: meren vellovan, leväliuskeisen kielen, silokallioiden loivan kuperuuden selän alla, keväisen metsän melkein neonvihreän pointillismin, juoksemisen kaislikon halki sortseissa, kaislojen sivalteet jaloissa ja naurava koira edellä riekkuen, hautausmaan kevätesikot kuivien lehtien alta kurkistelemassa, kissan sileys käden alla, nahkaohjien himmeänkiiltävä, miltei tahmea paine estettä lähestyttäessä ja hevosen korvien kääntyessä eteenpäin, luottamuksen virratessa vapaana, krookuksiin työntyvät tokkuraiset kimalaiset, multa sormien välissä... helle, mustat ikkunoiden läähätysaukot talojen kirsuissa, ruohikon painokuviot yläselässä, pöly kasvoilla, taimikasvatusastiat, iloinen ponnahtaminen ajoväylältä jalkakäytävälle puolittain sivuttain, kun maa on sula, ei enää liukas...

Ajatus siitä, että työnään liikuskelisi noissa mielikuvissa, on ihana. En usko, että sanoilla voi tuottaa samanlaista oloa ja oivalluksia, kuten olen pitkään koettanut. Pohjimmiltani olen aina vieras sanojen maailmassa. Niin tietysti me kaikki olemme, mutta monia se ei samalla lailla tunnu vaivaavan tai sitten he eivät vain tunne niin painostavaa halua tehdä maailmasta parempaa paikkaa, en osaa arvioida. Ja sitten on ihmisiä, joita kosketus ahdistaa. (Ehkä he ovat seksualisoineet kaiken kosketuksen, tuoneet sen häpeän piiriin? Tai ehkä jokin assosiaatio hiertää? Jokin trauma?) Mutta useimmat kai rakastavat sitä, että sormet liikuskelevat hiljakseltaan heidän päänahassaan ja harteillaan, rintakehällään ja lapojen seudulla siinä läikässä johon ei oikein itse ylety ja jonka hermotus tuntuu siksi jäävän valkeaksi aukoksi ilman nerokkaita apuvälineitä...

Olen nyt miettinyt eilen ja tänään, olisiko hieroja sittenkin se toinen ammattini. Eihän sen tarvitse tietenkään olla viimeinen... Selvästi on kevät, kun mietin taas uudelleenkouluttautumista. Se kuuluu kevääseen yhtä selkeästi kuin mustien ihmisten täplittämä jää.