Koomisesta, lyyrisestä ja traagisesta

Kun tutkin tekstejä, jotka ovat aina jotenkin miellyttäneet ja lohduttaneet minua, antaneet voimaa, huomaan niissä kiinnostavan kolmijaon. 

Tekstit, jotka keskittyvät kuvaamaan kokevaa minää, esittävät asian koomisesti - usein suorastaan slapstickinä. Jos asiat sujuvat tai takkuavatkin pitkälti sattumusten vieminä, minä ja sen reflektio muodostaa niiden koomisen aspektin: niin sokea, niin hölmö, niin huikentelevainen ja aina jollain tavoin liiallinen kulma asioihin.

Tekstit, joissa kuvataan yhdessä tekemistä ja rinnakkaiseloa ei-inhimillis-arkisen kanssa, ovat sävyltään yleviä ja lyyrisiä. Näissä ei ole minää, on vain me. Me puiden lomassa, me sukupolvien ketjussa, me yhteistä ihannetta tavoittelemassa, me osana maailman monimutkaista systeemistä aaltoilua. Mittakaava on suuri, yksittäisihmissuorituksen räpeltävyys (joka ei katoa mihinkään) unohtuu, koska kokonaisnäkymä on niin ylevöittävä ja henkeäsalpaava. 

Tekstit, jotka kuvaavat arkista inhimillistä kanssakäymistä, ovat sävyltään traagisia. Ihmiset eivät saavuta ymmärrystä toisistaan, paljon jää sanomatta ja uskaltamatta, eikä sen kaiken paljon sävy ole huvittunut vaan surullinen ja ehkä vähän kauhistunutkin. Kaikki huutavat omaan megafoniinsa kielellä, jota toiset eivät osaa tulkita. Rakkaudenteoiksi tarkoitetut asiatkin jollakin tavalla satuttavat - etenkin jos kyse on ns. romanttisesta rakkaudesta. Sitä ei vaan ole tarkoitettu ihmisolentoa varten, varhainen symbioosi äidin kanssa on murrettu eivätkä korvausobjektit yllä alkuperäisen kovan kaman tasolle. Vieroitusoireissa kuluu loppuelämä.

Miksikö tätä ajattelen? Tietäen, että moni kokee jotenkin pelottavana ja vaikeana tämän ajan Suomen kevytsulkuineen, haastoin itseni laittamaan päivittäin naamastoon tekstikappaleita, jotka ovat jotenkin auttaneet minua. Mutta sitten niitä koneelle nakutellessa jäin miettimään, että mitä ihmettä, mitenkäs minä koen tämmöisen tekstin jotenkin - rohkaisevana, voimaannuttavana?

Ja seuraavaksi: Jos jonkun elämässä säätimet ovatkin eri tavalla vinksallaan, voiko heidän kanssaan ystävystyä? Siis ihan oikeasti ystävystyä, kaverustuahan voi melkein kenen kanssa vaan. Mutta että jos on ihminen, joka ei vaikka ihan jatkuvasti repeile omia toimiaan seuratessaan, miten semmoisen kanssa ystävystytään? Tai joka ei yhteistyössä koe sitä nostatusta ja pyhyyttä - tai kokee sen ihan eri tavoitteen suhteen? Tai jonka suhtautuminen kommunikointiin ja etenkin rakkauteen on jotenkin mutkatonta, teknistä ja toiveikasta. Ai kamala! 

Paljon jännittäviä ja tyyliltään ehkä eniten lyyrisiä asioita tapahtuu enkä osaa sanoa, siksikö tämäkin luokittelu pusertuu maailmaan keinotekoisena ja turhana. 

Eilen sain tietää, että saamme viljelypalstan tästä vierestä. Tänään menen tapaamaan itselleni valtavan tärkeää vanhaa ystävää, joka kuolee pian. Huomenna vyöttäydyn suojavarusteisiin ja menen vapaaehtoisena rokotuksia avustamaan. 

Surkuhupaisat sivuvaikutukset

Urhea pohjolan lumiaura -taktiikkani tahtoo kääntyä slapstickiksi kuten niin moni muukin asia elämässä. Kas: en ole edelleenkään saanut sitä keskustelua, jota pyysin tarmokkaasti. Sen sijaan keskustelukumppani unohti luvanneensa keskustelun ja kun huomautin siitä, että tänäänhän piti tapahtua tuon keskustelun, niin eikö vain käynytkin niin, että seuraavaksi hän poti asiasta syyllisyyttä. Se työpaineiden pienentämisestä.

Koko tapahtumaketju saa miettimään, miten karmivaa ihmislajin hyvien tarkoitusten rellestäminen maankamaralla oikeastaan onkaan. Tehdään hyvää mutta samalla sivuvaikutukset karkaavat käsistä. Haetaan vaurautta, mukavuutta, tilaisuuksia kehittää osaamistaan ja kokea maailmaa ja siinä sivussa tullaan talloneeksi toisten elollisten oikeuksia. Sen sijaan, että kausaaliketjun biljardipallot osuisivat toisiinsa nätisti klak-klak, kosmiset silmäpaot juoksevat verkkoa pitkin ja laajentuvat. 

Toisaalta: en oikeastaan ylläty, miten slapstickia elämä on. 

Eihän se koskaan suju suunnitellusti. 

Onneksi olen saanut nauraa ja keskustella muuten. 

Tänään tajusin taas jotain uutta: miten vaikeaa on keskustella kolmen ihmisen kesken, jos ne kaksi muuta ovat eleiltään ja keskusteluluontumuksiltaan hyvin erilaiset. En ole ehkä aiemmin tullut ajatelleeksi, että se kameleonttimaisuus, jonka tiedän leimaavan omaa keskusteluun asettumistani ja kahdenkesken-keskustelun suosimistani, voi tuntua näin väsyttävältä. Kun toinen virityttävä on hyvin hidas ja vakava ja täysin avoin ja toinen puolestaan hyvin nopea, leikkisä ja hieman alta lipan (minkä itse tunnistan omalla kohdallani vähän defensiiviseksi vedoksi, mutta ei ole varmaa, että se muilla olisi samalla tavalla suojakuorta), miten ihmeessä sellaisessa keskustelussa etenee kameleontti? Lägäten! Olipa hankalaa kokea, miten koko elekieli vaan kääntyi kääntymistään kääntyillessäni vuoroin yhtä, vuoroin toista keskustelukumppania päin, ja miten kaikki tapahtui viiveellä. Samaan aikaan huvituin tästä lägäämisestä ja ajattelin, että kaikkea sitä pääseekin elämässään kokemaan. Pahinta tai parasta (huvituksen kannalta) taisi olla se, etten voinut mitään sille, että kehoni joka tapauksessa yritti virittyä ja retkeili sitten taajuuksien välillä ihan ulalla heiluen. 

Kunpa maailma olisi niin yksinkertainen, että keholleen voisi vain sanoa tiukasti stop ja se lopettaisi moisen pelleilyn. Toisaalta: voin hyvin nopeasti kuvitella sille hinnan, jota en haluaisi maksaa. Joten ei auta taas kuin hyväksyä. Mielummin tämä kuin kosmisen mittakaavan silmäpaot.

Yksin suuressa kaupungissa

Jokin nerokkuuden irvikuva tuikahti ilmiroihuun päässäni sillä sekunnilla, kun tajusin voivani varata maailman toiselle puolelle samaan hintaan lennon, jossa on bonuksena päivä Frankfurtissa. Totta vie halusin päivän Frankfurtissa. Ja niin varasin sen.

Olen pitänyt Frankfurtista. Olen seikkaillut siellä kahteen otteeseen ja kai yhteensä kolme päivää. Mutta aina seurassa. Nyt kun Frankfurt lähestyy, huomaan käyväni levottomaksi. Miten minun oikein käykään yksin suuressa kaupungissa? Löydänkö junan keskustaan? Entä takaisin lentokentälle? Äkkiä itkettää ja on vaikeaa saada unen päästä kiinni. Tuntuu kuin olisin survonut itseni painajaiseen. Muistan elävästi sen kohdan, kun olin juuri saapunut Lontooseen painavine laukkuineni ja valmiina valloittamaan saarivaltakuntaa. Lentoaseman viitoissa näkyi juna ja nuoli ylöspäin. Hukkasin yli tunnin ravaamalla asemaa neuroottisesti eestaas etsimässä hissiä tai portaita tai rullaportaita yläkertaan. Lopulta oli nöyrryttävä ja kysyttävä infon tädiltä, miten yläkertaan pääsisi. "Ei täällä ole yläkertaa", kuului tyrmistyttävä vastaus. Mutta tuo nuoli, tuo opaste, viitoin. Ah, se nuoli. Se tarkoittaa eteenpäin, sanoi infon täti selkeän huvittuneena hymyillen. Marssin junalle myrtyneenä, nimittäin en siinä vaiheessa ollut vielä tajunnut elämäni järjestyvän slapstickin lakien mukaan ja se pöljyys tuntui suurelta vääryydeltä.

(Nyttemmin en tietenkään mitään muuta ihmeemmin odotakaan.)

"Yksin on paljon helpompi välttää matkustamisen säädöt", väittää ystävä. Tavallaan se voi pitää paikkaansakin, huomaan ajattelevani, ainakin jos nuolten tulkintaa ei oteta lukuun. Mutta en voi sille mitään, että mielikuvani yksin suuressa kaupungissa kävelemisestä sisältää mielentilan, jota en yhdistä erityisemmin lomaan tai hauskanpitoon; on kuin näkisin itseni ulkopuolelta, ja siinä kuvassa hiukseni hapsottavat, pipo on vähän itkuisten silmien päällä, kädet huitovat levottomasti ja epärytmisesti ja kaikesta huokuu suuri kiihtymys.

Alan purkaa asiaa, ja äkkiä tajuan: olen viimeksi matkustanut kokonaan yksin vuonna 1996. Sen jälkeen (ja joskus myös sitä ennen) ne kohtaukset, joissa olen sijainnut yksin suurissa kaupungeissa, ovat tapahtuneet riitojen ja hankausten jälkeen. Olen karannut seurueesta joko sanoen tarvitsevani nyt oman tilan tai sitten vain karannut maailmanlopun myrsky kallossa riehuen. Kaikkialle kehoon on vähän sattunut silkkaa jännitystä. Yleensä olen taistellut tuntikausia itkua vastaan ja välillä joutunut antamaan sille periksi yksin ja jossain paikassa, jossa olen tuntenut itseni sen takia naurettavaksi ja typeräksi. Vain harvoin olen osannut ajatella, että tarvitsen tilan tässä ja nyt ja saan sellaisen myös ottaa, kunhan kerron siitä seurueelle. Ja että tuo tila on parasta ottaa ennen kuin se on pakko ottaa kurkkupalan takia. Useammin olen vain kokenut valtavaa kelvottomuutta, vihannut itseäni pistävästi sen takia ja piikitellyt itseäni siitä, etten osaa ihmisten kanssa olemista näköjään vieläkään. Olen ajatellut, että tätä se on aina ja kaikkialla. Ja että tämä romahdustila on rehellisempi ja tarkkanäköisempi ja todellisempi kuin se tila, joka on vallinnut vielä jokin aika aiemmin; tila, jossa romahduksen merkkejä ei ole ollut näkyvissä, jossa on ollut hauskaa rupatella ja tehdä yhdessä ja joustaa joustamistaan.

Oikeastaan tuntuu hassulta, että yksin matkatessaan joutuisi sellaiseen tilaan. En usko niin käyvän. Mutta on lisättävä myös, etten ainakaan nuorempana pitänyt yksin matkaamisesta. On eri asia liikkua yksin kotikaupungissa, siihen ei liity kiusallista tuntua. Mutta vieraassa paikassa käy helposti niin, että vain kävelee päämäärättä jalkansa tohjoksi eikä osaa syödä muuta kuin supermarketista ostetun pikku sämpylän. Ja juominen unohtuu täysin: illalla pissa on tummanruskeaa ja paksua. Koetan estää tällaisen skenaarion toteutumisen; päätän lauantaina töissä etsiä Frankfurtista mukavan kuuloisen lounaspaikan ja asettaa itselleni etukäteen lounasajan. Aion myös ottaa mukavan kirjan mukaan, niin että voin ruokaa odottaessani tehdä muutakin kuin tuijottaa ikkunasta ulos ja kiusaantua omasta vaivaantuneisuudestani.

Kas niin, eikö se kuulostakin hyvältä valmistautumiselta? Ilmaksi on luvattu 12 astetta ja täysin pilvistä. Ehkä kevään merkit näkyvät jo? Käynee niin, että kierrän lempipuistoni siellä, Nizza-puutarhan ja kiinalaisen puutarhan. (Jos vain löytäisin uudelleen kiinalaiseen puutarhaan... viimeksi kokemusta rikkoi se, että pagodissa, joka huipensi alueen, istui mies selailemassa läppäriltään pornoa. Kiinalaisen puutarhan hienoimmalla paikalla!)

Vaikka tunnelmat yksinpäivän suhteen ovatkin leppoistuneet alkukauhistuksesta, pidän edelleen täysin torvena valitsemaani yhteyttä, johon kuuluu päivä Frankfurtissa. Joudun näet nousemaan viiden maissa, huruttamaan lentokentälle kuuden pintaan, pyörimään pitkän päivän Frankfurtissa ja kun illan pimettyä sitten kone lähtee Rioon, arvatkaa vaan, kuka ei osaa nukkua lentokoneessa? (En osaa nukahtaa puoli-istuvaan asentoon. Tätä on testattu usein ja hyvin väsyneenäkin.)

Niin että kun saavun Vompatin luo Rioon, joka kuulemma pitää lausua Hiiu, eli kun saavun Vompatin luo Hiiuun, olen ollut valveilla kaksikymmentäkahdeksan tuntia yhteen soittoon. Ja Hiiussa on aamuyö, kello tulee juuri viisi. Jet lagissa ei saisi kuulemma nukkua päiväsaikaan, se vain hidastaa rytmittymistä.

Kun Hiiussa on seuraavan kerran nukkuma-aika (jos sallitaan iltakymmeneltä uneen käyminen), olen sinnitellyt valveilla yhteensä neljäkymmentäviisi tuntia. Huh.

Kivuliaan slapstickin vapaapäivä

Hitto, että joskus elämä tuntuu hankalalta. Ja silloin kun ei tunnu, kuinka harvoin sitä jaksaa olla kiitollinen tai edes tyytyväinen siitä, että asiat sujuvat tutulla mallillaan? Aina välillä, aina kun kuulee jonkun toisen karmaisevat kokemukset, mutta sitten on myös niitä päiviä, kun pyörittelee nilkkoja pöydän alla ja kuultu puuroutuu ja kello etenee hitaasti ja ei näe siinä kaikessa mitään tyytyväisyyttä esiin lietsovaa. Ajattelee: tapahtuisi ihan mitä hyvänsä. Nyt.

Tänään on vapaapäivä koulusta. Olin etukäteen buukannut mukavia tekemisiä: aamusta opinnäytetyökirjallisuutta (minulla on kiva aihe, joten lukeminen sujuu innolla), iltapäivällä kokovartalohieronta niin että kerrankin makaan itse nauttimassa, ja sen jälkeen vielä ystävän synttäriteet ja koiran hakeminen kylään viikonlopuksi.

Tiistaista saakka olen kuitenkin ollut hieman huolissani intiimialueen patista, jonka koko vaihtelee ärsytyksestä ja turvotuksesta riippuen aamun herneestä illan manteliin ja jonka kanssa on hankalaa kävellä ja istua. (Mitään seksuaalista en pysty edes ajattelemaan, kun patti tyksää kipua.) Varaan aamusta lääkärin akuuttiajan, koska patti tuntuu vain suurentuvan ja käyvän kivuliaammaksi. Koska tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla on tuommoinen kova, kipeä patti, joka on syvällä kudoksen sisässä, en ymmärrä, mitä alkuvalmisteluja kannattaisi tehdä. (Fauni kyllä kehottaa syömään särkylääkkeen varmuuden varalle, mutta lellun jotenkin siinä oletuksessa, että lääkäri vain vilkaisee pattia ja määrää lääkkeen.)

Niin siinä sitten käy, että makaan lääkärissä selälläni ja lääkäri palpoo pattia niin että haluaisin huutaa kivusta, ja sitten saan kuulla, että vapaapäivän ohjelma alkaa mukavasti spontaanilla intiimilävistyksellä: kyseessä on paise, joka on aika pahan näköinen ja se täytyy ehdottomasti puhkaista. Koska reikä tehdään limakalvoon, ei ole mahdollista oikein mitenkään puuduttaa. Ja koska paise on vielä aika syvällä, reiästä tulee syvä. Mutta että paise kannattaa kyllä heti koettaa puhkaista, koska se on sen verran hankalassa paikassa, ettei istumisesta ja kävelemisestä tosiaan taida tulla mitään, jos odoteltaisiin sen kypsymistä ja pinnemmas nousemista. Hengitän hetken saamaani tietoa ja sanon sitten, että okei, eihän tässä vaihtoehtojakaan ole. Lääkäri nyökkää ja toteaa, että nyt vain sitä kuulua naisten kivunsietoa peliin. Jään miettimään, sanottaisiinko miehille vastaava lause, mutta miehuuteen vedoten. (Minun kohdallani tietysti tuommoisiin kivunsietoihin on ihan turha vedota, koska en ole synnyttänyt enkä aio niin tehdä vastaisuudessakaan. Vaikka ehkä se ei näy päälle päin. Ehkä onneksikin. Niin monelle kuitenkin lapsettomuuden valitseminen tuntuu olevan outo juttu, jota pitäisi selittää jotenkin. Minusta tuntuu ihan toisinpäiseltä, tietysti: haluaisin, että lapsia haluavat selittäisivät, miten ja miksi ihmeessä he haluavat lapsia, mutta eivät he taida osata sitä yhtään sen paremmin kuin minäkään osaan omaa haluttomuuttani! Hiiteen koko selittäminen, miksei voisi vain elää kuten parhaaksi näkee.)

Lääkäri desinfioi ihon ja koetan hengitellä rentouttavasti. Kohta sattuu, hän varoittaa, tämä on aika hyvin hermotettu alue. "Vedä nyt ihan keuhkot täyteen ilmaa ja pidätä ja kun sattuu, koeta puhaltaa pihisten ulos." Nyökkään, pää ei tahtoisi pysyä alustassa. Sitten kipukaari, valkoinen rätisevä, saan käyttää kaiken tahdonvoiman, etten karkaa pöydältä, se on kumman jännitteinen ja kädet kylkiin kurova asento, ei ollenkaan suojautuva vaan on ikään kuin joku näkymätön vanhempi vuosien takaa puristaisi kädet kylkiin ja kiemurtelun loppumaan korvaa puhkaistaessa, poskiontelua punkteerattaessa, hammasta porattaessa ja niin edelleen, ehkä asento on muistuma tilanteista, joiden toisintoja olen harjoitellut eläinten kanssa eläinlääkärissä, pitänyt kiinni niin että hiki valuu ja lopulta puheen tavoittamaton keho lakkaa edes yrittämästä kiemurrella, suu huutaa, mutta vartalo on jäykkä ja nauliintunut, ja jossain vaiheessa tajuan, että tämä hirveä karjunta pääsee minusta, ja saan lopetettua äänen, tainnutettua sen nyyhkeeksi, kyyneleet valuvat korviin, lääkäri puristelee mätää reiästä ulos ja kehuu reippautta, kun saan puhalleltua pihisten ilmaa kaikkea muuta kuin rentona. Reippautta! Nauran itkun sekaan, koska reippaus on tilastani kaukana. Seuraavassa hetkessä nauru katkeaa ja saan keskittyä pihisten puhaltamiseen.

Puoli minuuttia, lupa kavuta alas toimenpidepöydältä, ja pyydän luimistellen anteeksi karjaisuani ja itkua. Lääkäri vain pyörittää silmiään. "Niin ihminen vain toimii", hän toteaa. Koetan ajatella noita sanoja apteekissa ja ruokakaupassa, jossa en pysty käyttäytymään normaalisti. Koetan pitää itkun sisällä ja kävellä muina miehinä, mutta kipu sivaltelee voimakkaasti enkä oikein onnistu, en jatkuvasti. Aina välillä kyyneleet vain tulevat ja onnun hetken ennen kuin ryhdistäydyn ja yritän hymyillä kassalla.

Oikeastaan vasta kotona pystyn rauhoittumaan ja nauramaan kunnolla. Saan nimittäin lääkäriltä ohjeen makoilla tämän päivän ajan selälläni haava-alue paljaana ja mieluusti vielä lonkat aukikierrossa ja koukistettuna, jotta paisealue saisi mahdollisimman hyvin ilmaa eikä joutuisi hautumaan. Kun visualisoin itseni moisessa asennossa ja vähäpukeisuudessa hierontapöydälle ja ystävän teekutsuille, tajuan, että minun on peruutettava päivän menot. Laupias taivas, millaisen väänteen sosiaalinen elämä voisi saada, jos vain menisin menoihini, riisuisin housut ja ilmoittaisin, että tämä on jumankauta lääkärin määräys, tästä ei tingitä. Tässä vaiheessa nauran jokseenkin hervottomasti. Että paiseen hoitokin voi olla huvittava asia! Ainakin sinne saakka, että joutuu lypsämään mätää reiän kautta. Se sattuu. On vaikeaa pakottaa itseään tuohon toimeen. Ainoa, mikä motivoi, on lääkärin painotus, että lypsäminen on antibioottiakin olennaisempi juttu. Jos en saa mätiä ulos, paraneminen voi pysähtyä ja saattaa olla, että olen maanantaina uudelleen vastaanotolla samassa jamassa lääkkeistä huolimatta. Silloin vuorossa on neulan sijaan skalpelli. Aika motivoivaa. "Mutta jos niin käy niin sitten kannattaa etukäteen syödä kipulääke tuntia ennen", ohjastaa lääkäri.

Ei siis auta kuin syödä kipulääkettä, pissiä suihkuavusteisesti ja lypsää mätää säännöllisesti. Melkoinen vapaa perjantai ja pitkä viikonloppu...

Jos näistä voisikin oppia jotakin. Mutta olen vähän skeptinen sen suhteen, muistanko näitä fiiliksiä silloin kun kaikki on periaatteessa hyvin ja olen vain vähän äreä ja kyllästynyt asioiden edetessä liian verkkaisesti ja tuijottelen minuuttiviisaria, joka ryömii eteenpäin tahmeasti. Ja onko ylipäänsä hyvä oppia näistä fiiliksistä, muistaa niitä. Mitä elämästä tulisi, jos kaiken aikaa pelkäisi sairauksia? Minulla on muutama ystävä, joilla on voimakkaita sairastumisen pelkoja. Ei se näytä miltään sellaiselta, mitä haluaisin omalle kohdalleni. Ja paiseen tyhjennystä on vaikeaa ajatella ilman vastenmielisyyden väristyksiä, halua vaikka nukahtaa sattumalta ennen kuin pitää mennä vessaan ja ryhtyä toimeen. Ehkä on aivan järkevää ja käytännöllistä, ettei enimmäkseen kykene muistamaan, millaista on sietää tulehduskipua.

Vaikka ei se nyt pahemmin tunnu, kun olen syönyt postoperatiivisiin kipuihin soveltuvan kipulääkkeen. Ei se tunnu, ennen kuin tartun paiseen kovan kapselin yläpuolelta ja työnnän sormieni paineella mätää pois ontelosta. Mutta nyt makaan sängyllä eikä ole vielä hetkeen tarvetta mennä.