Lehtijuttu joka tuo muistoja mieleen

Luen ja muistan. 

(Jos sinulla ei ole Hesarin lukuoikeuksia, tässä tiivistelmä: Nuorille puhelin on statussymboli ja lukiolaisen puhelin voi maksaa jopa 1500 e. Kalliista puhelimesta saa kavereita ja puolestaan vääränmerkkisestä puhelimesta kettuilua.)

Olin kuvitellut, että aikakausi, jolloin itse kasvoin kohti aikuisuutta, 80-luvun ja 90-luvun taite, olisi ollut jotenkin superkaupallinen, superstatussymboloitu juppiaatteineen. Kävin yläastetta rikkaassa kaupunginosassa jossa meillä ei tarkemmin ajatellen ehkä olisi ollut varaa asua mutta jonne vanhempani olivat halunneet muuttaa jotta meillä lapsilla olisi "hyvät lähtökohdat". Koulussa nuoret olivat äärimmäisen merkkitietoisia. Jos ei ollut oikeanlaisia purjehduskenkiä purjehdusvenettä leviksiä baseballtakkia fritsuhuivia jne. jne. niin oli pelle. Minulla ei tietysti ollut oikeanlaista mitään. Etenkään eetosta: koko juttu tuntui jo nuorena niin typerältä, että panin tahallani hanttiin ja provosoin pukeutumalla Anttilasta ostettuihin halpisfarkkuihin ja vähän myöhemmin armeijan flanellisiin kalsareihin. Kun sitten tuli lama, jonka kai oletetaan traumoittaneen sukupolveni, se oli itselleni helpotus. Ainakin emotionaalisesti, koska puhuttiin siitä, miten edellisinä vuosina talous oli ylikuumentunut. Oli tyhjillään olevia liiketiloja ja vähän lannistunut ilmapiiri - sitä ymmärsin ja osasin suuntia siinä. Olkoonkin että isäni jäi työttömäksi ja makasi muutaman vuoden vain sohvalla tehden ristisanoja ja opetellen siivoamaan ja laittamaan ruokaa. (Onneksi vanhempani ovat absolutisteja, onneksi isä kuitenkin jaksoi jatkaa lenkkiensä juoksemista, onneksi meillä oli koira - moni asia olisi voinut mennä huonommin ilman näitä seikkoja.) Siinä vaiheessa olin jo paennut sieltä rikkaasta kaupunginosasta piireineen, ensin taidelukioon, sitten au pairiksi ja sen jälkeen yliopistoon. Näissä paikoissa ei ollut samalla tavalla ulkoista mittapuuta, joka olisi pitänyt pystyä täyttämään. Tai ainakaan ulkoisen mittapuun yksiäänistä diktatuuria. 

Kuvittelin, että tuosta typeryydestä olisi päästy jo irti. Ekokatastrofi, kaikanlaisen vasemmistolaisuuden isompi esiinnousu, tyylien moninaisuus, juppiajalle naureskelu. Mutta ei. Kun luen juttua, mietin, oliko juppiaikanakin tuo hirvittävä merkkidiktatuuri vain rikkaissa kaupunginosissa. Jos olisimme asuneet jossain, minne sosioekonominen asemamme olisi istunut paremmin, en olisi ehkä joutunut kokemaan koko paskasirkusta. Ilman sitä lukisin varmasti juttua neutraalimmin. Nyt suututtaa.

Lapset ja nuoret ovat niin alttiita kulutuskulttuurille ja mainonnalle. Ei heillä ole vielä useimmilla semmoisia ankkureita, joihin turvautuen voi kohauttaa hartioitaan konsumerismille ja rahalla aseman ostamiselle. Ja sitten mietin - ovatko monet aikuisetkaan tästä vapaita? Tarkoitan tätä: minulla on läheinen jolle on todella tärkeää, minkä merkkisiä hänen pöytänsä, maalinsa, vaatteensa jne. ovat. Joka joskus mainosti katsomaansa elokuvaakin niin, että sitä on ilo katsella, koska sen henkilöhahmot pukeutuvat samoihin merkkeihin ja sisustavat samoilla merkeillä, joita hekin suosivat.  Elokuva kertoi huumediilereistä. Tämä läheinen on jokseenkin kellokäyrän toista laitaa, tietysti, mutta ei ole ihan tavatonta sekään, että piirteen suhteen hillitymmillä aikuisilla omat suosikkimerkkinsä vaatteissa, kalusteissa, astioissa. Ja usein se on joku muu kuin pelastusarmeijan kirppis tai kierrätyskeskus. 

Vompsu kadotti takkinsa konferenssissa, jossa kävi. Kun hän viimein pääsi läpi konferenssihotellin puhelinpalveluun, hänelle kerrottiin kaikkien löytötavaroiden toimittamisesta sille firmalle, joka vastaa näistä tavaroista. Sinne ei pääse puhelimitse läpi, tietenkään, mutta netissä voi täyttää joitain euroja maksavan hakupyynnön lomakkeella. Lomakkeella kysyttiin, mikä on tavaran merkki. Miten joku voi tietää takkinsa merkin, ihmetteli Vompsu. Niin, sanoin, useimmat taitavat tietää. Vompsu totesi, ettei tiedä yhdenkään vaatteensa merkkiä. Niin, sanoin. Harvan vaatteeni merkin minäkään tiedän. Mutta semmoisessa todellisuudessa ne ihmiset elävät. Jossa takki ei ole vain muistoja paikoista, joissa se päällä on käyty, ja ajatuksista, jota takkiin on liittynyt, assosiaatioita sen väristä, leikkauksesta - vaan myös merkki, symboli järjestelmässä, johon meillä ei taida olla pääsyä. 

(Muistavatkohan, havainnoivatkohan nämä ihmiset samalla tavalla kuin itse tekee, muistaen jonkin ammoisen sitaatin kirjasta tai artikkelista, muistaen missä luki ne sanat ja miten ne kolahtivat? Varmasti, ajattelen, varmasti. Mutta voiko olla varma?)

Selväähän se, että kun Vompsu etsii takkiaan nettilomakkeella osaten sanoa ainoastaan sen olevan ruskea, tuskin sitä löytyy. (Netti on kyllä kätevä niiden osin kadonneiden sitaattien metsästykseen - ehkä koska muistaa niistä johtolankoja jäsennellymmin kuin tavaroista.) Vaan eipä tuo mitään - taskut olivat tyhjät ja takkikin saatu ilmaiseksi isältäni. Isäni on vielä sitä pula-ajan sukupolvea, joka saattaa alennusmyynneissä ostaa jotakin kahdeksankymmenen prosentin alennuksella, koska voivathan takit maailmasta loppua. 

Vakiokeskustelu äidin kanssa: Isällä olisi Vompsulle kassillinen vaatetta, saavatko tuoda. Välillä äiti dumppaa minulle huivejaan ja villatakkejaan, joita ei osaa käyttää. En ehkä osaisi itsekään, mutta merinot ja kasmirit otan aina vastaan, ihan sama, minkä värisiä ja kuinka kulahtaneita ja suuria. Vaatteitahan ne vain ovat ja minua palelee helposti. Omilla rahoillani näihin ei tietenkään olisi varaa. Eipä ollut äidilläkään minun iässäni. 

Mietin pienen sananvaihtomme jälkeen, millaista olisi asua ja elää jonkun merkkitietoisen kanssa. Se on tietysti ihan haihattelua, kukaan merkkitietoinen ei koskisi minuun onkivavallakaan, saati asuisi kanssani. Etenkään jos olisi erehtynyt puhumaan merkkiasioista ja olisin nauranut. Nauran usein, kun en oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida. Olen nauranut hautajaisissa, ensimmäisillä seksikerroilla jonkun kanssa, työhaastatteluissa ja niin edelleen. Todennäköisesti nauraisin, jos joku alkaisi selittää merkeistä tosissaan. 

Lehtijutusta tajuan, että menneeksi kuvittelemani maailma ja menneeseen takertuneeksi mieltämäni läheinen merkkikouhotuksineen ovatkin itse asiassa ihan tämän ajan juttuja. Olen vaan jo niin pihalla (ja ehkä aina ollutkin) etten ole huomannut koko mokomaa. On aina muuta ajateltavaa: miltä meditoidessa tuntuu, miltä savasanassa tuntuu dynaamisen harjoituksen jälkeen, kaikki nuo sanoja karttelevat tämät tässä, miten luontokato etenee, miten koostaa hyvä jatkumo seuraavan viikon dynaamisille tunneille, miten ratkaista joogahuoneen akustiikkaongelma (turvautumatta ostoasioihin), riittävätkö rahat yli talven, saammeko terassin revittyä ennen salaojafirman saapumista, miksi useimpia ihmisiä ei kiinnosta korona ilmiönä vaikka kyse lienee elinaikamme yhdestä suuresta tarinasta, kuinka nopeasti pahvilaatikkokypsyvästä tomaattivuoresta tulee taas säilöntäongelma ja niin edelleen. Miten tehdään reklamaatio aurinkopaneelien toimittajalle, joka väitti katollemme mahtuvan vain 17 paneelia, kun eilisten paneeliasentajien mukaan sinne mahtuu kuusi enemmän. (Joudumme tilaamaan lisää paneeleita sekä toisen invertterin, koska nykyinen on mitoitettu vain näille paneeleille. Ehkä silti ihan hyvä, taloudelliselta kannalta, että nykyinen paneelisetti jäi edullisemmaksi. Talvesta tulee vaikea.)

Sentään jotkin asiat ratkeavatkin: Soitin eilen entiselle vuokraisännälle ja hän pyysi anteeksi ettei ole maksanut vakuusrahojani takaisin vaikka tiesi, että meillä on kohta isot menot salaojaremontin alkaessa. Saan ne rahat nyt. Keskustelimme taas pitkään koronapolitiikasta, koulutuspolitiikasta ja sen sellaisesta. Entinen vuokraisäntä kertoi väsymysoireyhtymästään, jonka oli saanut pahan virustulehduksen päälle kahdeksankymmentäluvulla ja miten vaikeaa mistään oli saada apua, ja miten lopulta vasta avantouinti oli onnistunut herättämään kortisolivasteen. Kuuntelin. Ymmärrän taas asteen enemmän siitä, miksi he suojautuvat niin tarmokkaasti, että meidän koronasuojautumisemme vaikuttaa sen rinnalla sunnuntaipuuhastelulta. 

Nukuin huonosti kuten aina nuoruuden muistamisen jälkeen. Sen ajan muistaminen ja sen tajuaminen, että jotkut elävät siinä helvetissä edelleen, kuristaa kaulaa ja rintakehää. Tuntuu nurinkuriselta, että maailma on kippaamassa nurin pitkälti statushelvettien takia. Sen vielä jotenkin ymmärtäisi, että asiat menevät pieleen, koska jokin on niin hyvää ja ihanaa ja innostavaa, ettei huomaa sivuvaikutuksia. Mutta että asiat menevät pieleen, koska ei arvosta tätä tässä nyt, ja hamuaa nälkäisenä koko ajan jotain muuta, enemmän, uutta, kallista, harvinaista, erottuvaa. En oikein edes löydä sanoja sille, miten surullista se on. Tietysti on aika epäuskottavaa, että siellä statusportaikossa kiipeillessä se juttu tuntuisi helvetiltä. Minusta se tuntuu semmoiselta, koska en ole koskaan astunut sinne sisään. Ehkä se tuntuukin liukuportailta tai Vekkulan liikkuvilta askelmilta? Vähän samanlaiselta kuin se, mitä tunsi omasta kehostaan nuorena - että pystyy, näyttää hyvältä, kuohahdus siitä, jaksamatta edes sääliä niitä, joiden asiat olivat toisin? Nopeita kuohahduksia, jotka pitävät rytmissä? Huomaan, etten osaa oikein kuvitella. Yhtä vaikeaa kuin koettaa kuvitella, miltä tuntuisi ilahtua säiden viilentyessä, syksyn pimeiden saapuessa. Silti jollekin se on luonteva. 

Siitä, yläasteesta ja helvetistä irti kiemurtelemisesta, on niin kauan. Ja silti, niin vähän aikaa, selvästi, liian vähän, koska suutun lehtijuttua lukiessani ja sitten nukun huonosti, vaikka olisi juuri tilaisuus laskeutua viikkolepoon raskaan työviikon päätteeksi. 

Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

Elämästään pitämisestä

Oi, kylläpä tuntuu loistavalta palata arkeen. Ihanaa, että on maanantai ja voi herätä, koska on voinut nukkua. Että voi mennä töihin, vapauttaa muutaman ihmisen lihasjännitykset, voi kävellä auringossa ulkona ja maata lattialla kotona ja syvähengittää ja että voi syödä päärynän yksin keittiössä. Että on mahdollista pestä pyykkiä pesukoneessa, toimitella tällaisia hiljaisia, yksittäisiä asioita.

Ehkä juhlan syvin merkitys on se, että sen humahdettua ohi huomaa, miten paljon pitää tavallisesta elämästään.

Ihmeteltävää riittää

Tänään olen kohdannut monta hämmentävää, hämmästyttävää ja kiinnostavaa asiaa. Ensiksi kouluun kävellessä huomaan, että kaikki on valkoisenharmaata, kumma huurrekuura on silannut maisemasta täysin värit. En osaa sanoa, näyttääkö se kauniilta vai ikävystyttävältä, ainakin nyt ensiksi erilaiselta. Kaikki on tuota samaa sävyä. Se olisi viheliäinen sisätilan maalina tai kalusteen pinnassa tai vaatteessa, mutta ulkona se käy luonnostaan, eikä sille käy vastaansanominen. Huurrekuura silaa myös junien sähkölangat. Tai mikä niiden nimi nyt onkaan. No, ne pitkät lankalenkuraiset, jotka on ripustettu kiskojen yläpuolelle ja joihin junat osoittavat tuntosarvillaan tai sähkösarvillaan tai mikä niiden töröjen nimi nyt sitten lieneekään. (Hittolainen, huomaan tekniikan alan sanastoni aika keveäksi.) Joka tapauksessa JUNAT saavat SARVILLAAN sähköä LANGOISTA, terminologiasta viis (vaikka jos joku tietää oikeat termit, opin tietysti mielellään, kommenttilaatikossa saa sivistää!), ja tänään junat kuulee jo pitkältä, jo ennen kiskojumpsketta, terävästä, varoittavasta rätinästä. Ja kun juna ajaa tien yli siltaa pitkin, kaukana ylempänä, voi nähdä, miten rätinä syntyy sähkökaaresta tai kestokipinästä tai jostakin sellaisesta, hehkuvasta, sähisevästä valosta sarven ja langan kohdatessa. En ole ennen nähnyt moista, mutta nyt seison sillan luona ja töllistelen ylöspäin, ja kyllä vain, kaikilla yli ajavilla junilla on kaikissa sarvissaan sähinävalot. Johtuukohan se ehkä harmaanvalkoisesta huurrekuurasta?

(Sinänsä Sukliksen ajatus siitä, etteivät kalliolaiset töllistele, menee vikaan. Minä olen kova töllistelemään... pysähtelemään, hämmästelemään.)

Ja: mikähän ero on huurteella ja kuuralla? Huomaan, etten tiedä, kummalla nimellä kutsuisin tätä, mikä silaa puiden lisäksi myös liikennevalojen puolielliptiset lipat. Varmuuden vuoksi kursin kokoon yhdyssanan.

Koulussakin riittää ihmeteltävää. Kuten se, miten oikeastaan sydäntaudeissa psyykkinen puoli saattaa osoittautua vaikeimmaksi. Jos on koko ikänsä ollut nopea ja nostanut omaa häntäänsä sillä perusteella, että toiset sen kun kuppaavat, kun meikäläinen on jo menossa, sydänsairauksien tuoma hitaus ja hidas liikkeellelähtö saattavat muodostua suuremmaksi mieliharmiksi kuin oikean lääkityksen löytyminen, puristava tunne rinnassa ja muut elimellisemmin sairauteen jonakin fyysisenä ja ulkoa päin todettavana liittyvät seikat. Ei sen kai pitäisi minua hämmästyttää enää. Tiedän, miten omalle kehonkuvalleni ja identiteetilleni kävi, kun toinen jalkani petti rasitusvamman myötä. Kuinka kaikista vaikeinta oli hyväksyä se tosiseikka, että oma keho ei kestä ihan mitä tahansa. Että en olekaan se vahva, terve, korkealle ponnistava, ylväästi liikkuva olento, joksi olin itseni kuvitellut. En ainakaan, jos liikaa korostan tuota hyppimistä, liikkumista ja tanssia, teen sitä yli kehon sietorajan. Ehkä tuntuu kummalta ajatella sydänsairauksia ja niiden vaatimaa hidastamista ja rauhallisuutta, lämmittelyä ja jäähdyttelyä vaikeina jollekin seitsemänkymppiselle, kun on itse joutunut oppimaan noita asioita kantapään kautta jo nyt, tässä iässä? Kuuntelen hämmentyneenä, kun luokkatoveri kuvaa, kuinka hän ei voisi enää pelata mailapelejä, jos hänellä todettaisiin sydänvaiva, koska kun hän saa mailan käteen ja pallon ilmaan, ei ole muuta ajatusta kuin piestä vastapuolesta mehut irti ja voitto kotiin. Sitä on niin kovin vaikeaa kuvitella, vaikka huomaan omissa läheisissänikin näitä piirteitä. Sekä Vompsun että Faunin on vaikeaa löytää esimerkiksi vesijuoksuun tulokulmaa, koska vesijuoksu on tasaista, rauhallista, pehmeää, kilpailutonta. Heistä se tuntuu tylsältä. Minustakin se tuntui aluksi tappavan tylsältä, mutta sitten mieleni asettui tuohon harjoitteeseen ja opin sen myötä paljon muutakin. Kuten pyöräilemään rauhassa ja hermostumatta siitä, että joku toinen kaahaa ohi veren maku suussa. (Aiemmin tunsin siinä tilanteessa itseni jotenkin liian huonokuntoiseksi, huonoksi ja löysäksi.) Hyväksymään sen, että hiljaisuudessa ja pienissä sävyeroissa piilee rikas maailma, johon ei pääse käsiksi kuin malttamalla keskittyä. (No jaa, tuskin se on tullut vesijuoksun myötä, itse asiassa, mutta vesijuoksu on auttanut syventymään siihen, mistä esimerkiksi pitkästymisessä ja tylsistymisessä on kyse. Joskus vähän hämmästyn sitäkin, miten koulussa puhutaan liikunnan ohjauksen ja liikuntaneuvonnan tunneilla liikunnan motivoivuudesta ja otetaan itsestäänselvyytenä, että jos ei joudu ponnistelemaan äärirajoilla tai ainakin jonkin verran, motivoivuus katoaa. Mutta voihan olla myös toisenlainen motiivi: oppia sietämään näennäisesti tylsää, löytää siitä mielekkyys, sen nautinto sen omin ehdoin, kiinnostua tuosta tuntemuksesta ja tutkia sitä toistamalla toistamistaan samaa yksitoikkoista harjoitetta. Palaan tähän eri kulmasta vielä vähän myöhemmin tässä kirjoituksessa, sellaisessa vieraammassa muodossa, joka on vielä toistaiseksi minulle avautumaton.)

Harjoittelemme koulussa myös kyynärsauvoilla kulkemista. Tajuan siinä sauvoessani, että siitä on jumankauta viisi vuotta, kun sain sauvat ihan syystä. Meille neuvotaan nyt, miten portaita mennään ylös ja alas ja miten painavasta ovesta pääsee sauvojen kanssa. Silloin viisi vuotta sitten kukaan ei kerinnyt neuvoa, ja meno oli sen mukaista. Juurruin kotiin siksi toviksi, kun sauvoja oli pakko käyttää.

Aika kuluu niin nopeasti. Tilanteet muuttuvat. Silloin asuin suuresti, eri miehen kanssa, oli kolme kissaa ja kaksi koiraa. Jätin gradun samana päivänä kuin sain kyynärsauvat.

On vaikeaa uskoa, että siitä on jo viisi vuotta. Viisi vuotta kuulostaa pitkältä ajalta. Olen aivan eri ihminen jo. En olisi silloin osannut kuvitella monikkosuhteita enää itseni kohdalle. En olisi uskaltanut kirjoittaa raitiovaunusta, kun on myös sana spora. Ja niin edelleen. En olisi uskonut, että jokin päivä, eräs päivä vain tajuan, etten enää kykene asumaan siellä, en kuvitellut, että minusta olisi lähtemään, että voisin olla niin onneton, etten pysty enää syömään enkä nukkumaan, että on vain lähdettävä. Että voin ystävystyä naisten kanssa, vaikkemme tekisikään vapaaehtoistyötä samassa järjestössä. Kaikkea tuollaista kummallista. On vaikeaa muistaa niin kauas aikaa, joka ei tunnu toisaalta olevan kaukana. Ehkä jokainen välimatka ajassa (väliaika?) on hetki ja ikuisuus.

Pääsemme kotiin aiemmin ja kävelen Mäntymäen ylitse. Puussa koputtelee komea palokärki, ja jään taas töllistelemään sen touhuja. Palokärki on veikeä lintu, ja jostakin syystä tunnun näkevän sen aina juuri Mäntymäellä.

Lentoliskon näkemisen jälkeen ehdin pitkästä aikaa Talvipuutarhaan, joka on normaalisti kiinni aina kun taivallan siitä ohitse kohti kotia. Rahapuut ja laakeri kukkivat. Myös lumikuningattaret ovat vauhdissa. Laakerin kukat huomaan ensimmäistä kertaa. Niissä on hauska aromi. Talvipuutarhassa on paljon ihmisiä. Naisseurue pälpättää kovaan ääneen, nuori mies istuu villapaidassa karppilammen luona ja näyttää meditoivan silmät kiinni. En jaksa hälinää, joten kierrettyäni tervehtimässä hiljaisesti tutut kasvit pujahdan takaisin ulkoilmaan. Loppumatkan kotiin kuljen kymmenen askelta silmät kiinni, kolmekymmentä silmät auki niin kauan kuin tietä reunustaa turvallinen jättiläislumivalli, joka estää harhautumisen ajoväylälle. Silmät kiinni käveleminen herkistää jalkapohjan tuntoa ja tietoisuutta käyntiasennosta. Samalla se toimii luottamusharjoituksena ja liikuttaa tietoisuuden valokeilaa näkymästä ja ennakoitavasta tuntuvaan ja hetkessä ilmentyvään, ennakoimattomaan. Meinaan törmätä yhteen keski-ikäiseen tätiin, joka silmäilee minua hurjistuneesti ja kysyy, onko minulla ihan kaikki kotona. Alan hihittää ja vastaan, etten oikeastaan tiedä. Täti porhaltaa tuhahtaen eteenpäin. Kai sitä on itse vähän jäävi arvioimaan tuommoista. Minusta käveleminen silmät kiinni tuntuu hyvältä harjoitteelta nyt kun lumivalli estää putoamasta ajokaistoille ja talvipyöriäkään ei juuri ole liikenteessä, ja toisaalta maa on lumesta kiinnostavan epätasainen eikä keli ole lainkaan liukas. Hämmentävää, miten varmalta tuntuu kävellä silmät kiinni kymmenen askelta. Tasapainon säilyttäminen ei tunnu lainkaan vaikealta, vaikka seisten silmät kiinni usein tuntuu. Koetan kuvitella ristikkäiset paksut kalvorakenteet selässä, paksut pinkeät kalvot reisien sivuissa, niiden jouston ja tuen. Koetan tunnustella, miten kävelyssä lihastyö siirtyy lihakselta toiselle ja yhdessä lihaksessa konsentrisesta eksentriseen työhön ja staattiseen työhön. Niin eriytetty liikkeen tunteminen taitaa kyllä olla mahdotonta, mutta aina voi koettaa kuvitella. (Tässä muuten kiintoisa gradu kävelemisestä ja MBT-kengistä.)

Kotona tunnelma kääntyy yllättäen lomamaisesta hyväntuulisuudesta kireäksi, kun sätin ääneen Rainbow-sarjan uutta luomusoijamaitoa. Se maistuu nimittäin kamalalle. Vompsu vastaa, että entäs sitten, se on kuitenkin luomua ja elämähän nyt on joka tapauksessa kärsimystä. Jostakin syystä toteamus pimauttaa minut ihan rajoille. Ei, en halua hyväksyä sitä, että elämä on joka tapauksessa kärsimystä! Minusta elämä on monella tavalla mielenkiintoista. Mutta en pääse sisään siihen Vompsun moodiin, joka on hänelle kauhean tuttu ja rakas, ja jossa nautinnoille sanotaan kiitos ei, jos on tarjolla kurjempi, mutta terveellisempi vaihtoehto. Esimerkiksi Vompsu ei pidä puurosta, mutta lappaa sitä sisäänsä ämpärikaupalla vain siksi, että se on terveellistä. En oikein ymmärrä sitä. En, vaikka noin ulkokohtaisesti arvioiden se näyttää kovasti samalta kuin oma pitkästymisestä kiinnostumisen harjoitteeni, yhtä kummalliselta. Mutta sisäpuolisesti vesijuoksun pitkäveteisyyden tutkiminen onkin minun harjoitteeni ja puuron pahuuden sietäminen ei... sisältäkäsin näiden välille piirtyy selvä ero: ensimmäinen tuntuu motivoivalta, toinen yksinomaan tyrmistyttävältä ideatasolla. Kaiken lisäksi onnistun kuulemaan Vompsun toteamuksen jotenkin piilokehotuksena hyväksyä elämän kärsimyksellisyys, tyytyä luomusoijamaitoon tavanomaisen hyvänmakuisen soijamaidon sijaan. Vaikka ei kai hän mitään sellaista sano. Hän vain esittää, että se, että luomusoijamaito, jonka valikoimiin tulemista tervehdimme ilolla, jotenkin todistaa elämän kärsimyksellisyydestä. Ja minusta se taas todistaa vain sen, ettei moista purkkia enää uudestaan rahdata kotiin, kun kerran parempaakin soijamaitoa on tarjolla. Kummallinen kiihtymys! Emme onneksi riitele samalla tavalla kuin aviopari Bergmanissa, jota olemme viime aikoina katsoneet kirjaston laina-dvd:ltä pari jaksoa illassa, mutta jokin sävyero meidänkin välillämme on ja siihen törmätään kerta toisensa jälkeen. Pinnalta katsoen sanailu saattaa kuulostaa rauhalliselta merkitysten vuoroin vaivaamiselta, mutta siihen liittyy ainakin minussa yhä syventyvä ahdistus sen suhteen, miksi toinen haluaa ajatella maailmaa niin selkeästi nimenomaan kärsimyksenä ja suorittamisena. Siinä on jotakin hyvin ahdistavaa, etenkin kun puhutaan pienistä valinnoista ja päivärytmin rakentamisesta, seikoista, joissa voisi aika vähällä vaivalla päättää tehdä niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja jaksamista, jotka saavat huomaamaan maailman kauniita ja liikuttavia puolia, jotka saavat rakastamaan elämää. Minusta kun tuntuu siltä, että kärsimyksellä on terävät kyynärpäät ja että se tulee joka tapauksessa kylään ennemmin tai myöhemmin, kutsui sen tai ei. (Tuntuuko se ehkä helpommalta, jos sen kutsuu? Siitäkö on kyse? Minä olen joskus kutsunut kärsimystä enkä ole pitänyt olostani sen tultua. Ehkä Vompsun kohdalla on toisin.)

Mikä on tämä ahdistus? Miksi se iskee? Kyllähän minä tiedän, että Vompsun elämä on hänen elämänsä ja etten voi vaikuttaa siihen, miten hän sen kokee. Että on hänen asiansa, jos hän haluaa päättää, että elämän kärsimyksen voi kutsua ja ettei iloisista tekemisistä ja nautinnoista tarvitse erikseen pitää huolta. Mutta on vaikeaa olla itse ahdistumatta, kun toinen on ahdistunut ja surullinen ja valittaa. On vaikeaa kohottautua siitä ja muistaa, että on itse erillinen. Vai onko? En oikein kai osaa olla niin erillinen. Aluksi jaksoin suhtautua uteliaammin Vompsun surullisuuteen ja ahdistukseen. Vähitellen, kuukausi kuukauden jälkeen, minun on yhä vaikeampi jaksaa uteloitua siitä, niin tasaiselta sellumassalta se näyttää ja haisee. Vähitellen suru lujuu kuvitellun tai todellisen välimatkan ylitse minuun, ahdistus liukuu tuolta sängyltä tähän satulatuolin päälle. Koetan tutkia ahdistusta ja surua, jotka ovat solahtaneet minuun, suhtautua edes niihin uteliaasti, kiinnostua tavasta, jolla ne leviävät kuin pigmenttipisara kirkkaaseen veteen.

Se ei tunnu erityisen helpolta. Tai ei oikeastaan lainkaan helpolta. Tunnen itseni julmaksi, tein mitä hyvänsä: jos puhun lempeästi ja yritän ymmärtää, jos nauran ja koetan töykkäistä Vompsun irti mureksimisestaan, jos masennun. Tai jos en tee mitään, jos vain istun ja koetan antaa aikaa hänen tuntemuksilleen. (Nyt ne ovat hävinneet toisaalle, hän nauraa jo korjaten luokkiensa kokeita. Hänestä on tullut opettaja. Tuntuu omituiselta, että uskallan nukkua opettajan vieressä. Että minulla voisi olla jotakin annettavaa, ehkä, jollekulle, joka osaa opettaa.)

Koetan ihmetellä tätä julmuuden tuntua. Ehkä se on vain osaamattomuuden tuntua kummassa naamiossa.

Joskus toivon, että olisin yksinkertaisempi enkä tunnistaisi pieniä liikahduksia tilassa ja ajassa, ja sitten toisaalta, sehän tarkoittaisi kai kuolemista, en sitäkään halua, haluan tuntea nämä kaikki tuntemukset ja tunnustella niitä, hämmennellä niitä käsien rasitusvammojen uhalla, tunnistaa ja nimetä niitä, jäsennellä niitä, purkaa niihin kasaamiani merkityksiä ja julistaa olleeni väärässä, ikään kuin olisin nyt oikeassa, haluan kuvitella ymmärtäväni hetken aikaa rauetakseni sitten taas ymmärtämättömyyteen, kärsimättömyyteen ja toinenkulmakarvakoholluuteen,silmät kiinni ja silmät auki kävelemiseen, hengittämiseen, nukahtamiseen, heräämiseen.

Mimäkki kutsuilla & darra

Otamme mimäkin kutsuille mukaan. Se osoittautuu hyväksi ideaksi. Tai ainakin hauskaksi. Ihmiset reagoivat päänahkansa löytymiseen niin eri tavoin. Joku on melko välinpitämätön, toinen punastuu, kolmas kikertyy kaksinkerroin ja hihittää kuin pieni lapsi. Yksi vieraista toteaa, että tämähän saa raavaan miehenkin punastumaan.

Se on hassu lause. Mikä saa raavaan miehen punastumaan? Se, että hänestä tuntuu ihanalta, hyvältä ja hellityltä?

Kunpa kaikki saisivat tuntea ihanuutta, hyvää oloa ja hellyyttä jokainen päivä!

Tänään olemme krapuloineet pitkästä aikaa. Nukuin puoli yhteentoista saakka, mikä on varsin käsittämätöntä. Yleensä olen herännyt seitsemän maissa. Toisaalta nyt menimmekin kolmen jälkeen nukkumaan. Koska päivä on liikkunut hitaasti, onnistuimme aamupäivän heräämisestä huolimatta myöhästymään iltakuuden joogatunnilta. Olisimme olleet lähtövalmiit vasta yksitoista yli kuuden.

Oikeastaan en osaa olla siitäkään surkea enkä hädissäni, vaikka tavallaan tuntuu pöhköltä haaskata etukäteen maksettuja liikuntatunteja. (On huomattavasti epätodennäköisempää, että ne koskaan muistaisi mennä ottamaan kiinni täysin vieraalle tunnille.) Darrassa kaikki on vain aina niin valoisaa. Kaikki ratkeaa, ihan varmasti!

Miten harmillista, että saadakseen darran pitää ensin olla humalassa.

Juonielämä

Päivällisillä ystävien luona tapahtuu hieman kiusallisia asioita. Ei mitään katastrofeja, mutta joitakin lipsautuksia. Isäntäperhe kyselee ystävältä asioista, joista minulle ei ole kerrottu mitään ja sitten ystävä joutuu kääntymään puoleeni ruokapöydässä ja sanomaan: "Siis niin, nythän asia on niin, että...", mihin nyökkään.

En hämmästy asioista enkä siitä, ettei minulle ole kerrottu niistä. Tiedän olevani hermostuttava ihminen toisinaan. Olen hieman pahoillani, että ystävä näin joutuu avaamaan minulle sellaisia elämänsä puolia, jotka hän ehkä olisi mieluummin pitänyt sisällään. Arvelen, että tapa kertoa niistä tuntuu hänestä väärältä, mutta voihan olla, että olen väärässäkin. Toivottavasti olen. Minusta on mukava ajatus, että ihmiset olisivat hiukkasen häpeämättömämpiä ja rajojaan paremmin puolustavia ja sen myötä yksinkertaisempia.

No, ainahan voin olla toiveikas. Tosin kun ottaa huomioon, miten solmussa välillä olen itse ja miten solmuton välillä, ehkä toiveikkuudessa pysytteleminen vaatii sinnikkyyttä.

Yksi asioista, jotka lipsahtavat, on ystävän romaanihanke. Nyökkään siihenkin ikään kuin se olisi maailman luontevin asia. Tavallaan se kai onkin; ystävä lukee romaaneja ja on opiskellut kirjoittamista. Ennen kaikkea olen helpottunut kuullessani asiasta, koska olen hetken ollut tyrmistynyt siitä, onko hän tosissaan niin innoissaan uudesta työstään, joka kuulosta ihan okeilta, muttei vielä mielestäni selittänyt hänen olemuksensa säteilyä. Mutta ei, siihen onkin toinen syy. Kysyn hieman asiasta, mutta hän ei tahdo puhua. Nyökkään. Jeps, ei näytä helpolta. Romaaneja kehittelevät ihmiset ovat kuin kivuliaat odottavat äidit. Joko he oksentelevat ympäriinsä sotkuisesti tai sitten eivät enää mahdu mihinkään järkeviin tiloihin ja asentoihin. (Minusta siinä on jotakin kammottavaa, ajattelen nyt sanaa hideous, ja soisin, että saisin pidettyä itseni molempien tilojen ulkopuolella samalla täsmällisyydellä ja tarmolla, jolla olen syöksynyt käännöksen kimppuun.)

Toivottavasti ystävän kirja julkaistaan, koska ehkä sen lukemalla opin tuntemaan häntä paremmin. Kirjan aihe jää silti pyörimään mieleeni - ystävä ei kommentoi kysymykseeni. Kysyn aiheesta siksi, että minulle on aina jäänyt suureksi mysteeriksi, mistä ihmiset keksivät aiheen johonkin niin pitkään kuin romaani. Mitä sitten ajattelenkin, en onnistu keksimään yhtään aihetta, joka tuntuisi riittävän relevantilta saattaa keho puhkurimaiseen tilaan kenties vuosiksi asian täsmälliseksi ilmaisemiseksi. Lievästi kiinnostavia aiheita voisivat olla teuraaksi kasvatettavien eläinten tuntemukset ja sitten ehkä elämän juonettomuus, mutta ainakin jälkimmäisestä on ihan hyviä esityksiä jo, enkä todennäköisesti osaisi lisätä asiaan kovinkaan kummoisia pointseja.

Juonielämä juolahtaa mieleen sikäli, että totta kai alan heti arvuutella mielessäni, kirjoittaako ystävä juoniromaania vai jotakin kiinnostavampaa. (Toki, suhtaudun puolueellisesti - minusta juonet ovat usein ihan turhaa höttöä ja siksi kai luen enimmäkseen muuta kuin juoniromaaneja.) Kotona sitten pitkään käännettyäni makaan eräässä iyengar-joogan venytyksessä, jotta selkäparka palautuisi lepopituuteen lysypituudesta, ja silmäilen samalla naapurin postiluukustamme tipauttamaa naistenlehteä, jossa kehotetaan luomaan suunnitelma unelmansa toteuttamiseksi. "Haaveen muuttaminen tavoitteeksi vaatii rohkeutta, itsekuria ja kärsivällisyyttä." Ja: "Luo kokonaiskuva siitä, mitä toteuttaminen vaatii ja mistä osista se muodostuu. Tee suunnitelma ja kirjaa se kalenteriisi."

Pieni juttu on minusta ihan hurjan hassu, koska siinä tunnutaan olettavan, että ihmiset elävät juonielämää. Voi toki olla, että moni elääkin, opiskelevathan monet itselleen järkevän ammatin ja harrastavat sellaisia asioita, joista he toivovat myöhemmin saavan elantonsa. Mutta minun elämäni ei kyllä ole koskaan alistunut mihinkään juoneen. Jos olen oikein kovasti puskenut itseäni jonkin tavoitteen suuntaan, ovet ovat naksahdelleet edessäni kiinni. Ei tullut kaunokirjallisuuden tutkijaa, ei kaupunkitutkijaa, ei fysioterapeuttia, niin kovasti kuin tavoittelinkin. (Ihmissuhteita ei lasketa mukaan, ne nyt ovat kaikkein vähiten tarinoita ja juonia, ja minä nyt olen niin monta kertaa päättänyt semmoisen juonen, että olen itsellinen nainen enkä tahdo seurustelutaakkoja vaan vain hetken hurmioita mutta sitten kuitenkin kiinnyn naksahtaen ja näemmä asun koko ajan miehen kanssa ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä oikein mainiolta.) Sen sijaan olen ajautunut mielenkiintoisiin asioihin ja välillä sanonut jotakin puolileikilläni ja siitä on lähtenyt jokin merkittävä juopa. Mutta harvemmin naistenlehdissä käsitellään tällaista elämäntapaa, mikä tekee niistä jotenkin valheellisen oloisia.

Minusta etenkin suunnitelman kirjaaminen kalenteriin kuulostaa kammottavalta. Kuinka lyhyitä tavoitteita lehti oikein odottaa ihmisillä olevan? Okei, on minulla haave-tavoite. Esimerkiksi se, että jaksaisin venytellä päivittäin karsean kireät takareidet. Mutta en oikein usko, että sen kalenteriin laittaminen auttaisi mitään. (Olen joskus yrittänyt aloittaa kielenopiskelunkin kirjaamalla kalenteriin tunnit, mutta ei se estänyt minua lopettamasta tunteja heti alkuunsa, kun totesin käyväni sittenkin mielummin päiväunille kuin moiseen raadantaan sillä puhutaanhan siellä englantia anyways ja sanattakin saa viestittyä paljon. Myöhempinä viikkoina minua harmitti, että kalenterissa oli turhia, vääriä merkintöjä kurssista, jonka olin dumpannut aikaa sitten.) Sitten on isompia tavoitteita, kuten pysyä talven yli hyväntuulisena ja liikaa mökkihöperöitymättä käännöksen kanssa. (Toistaiseksi olen pitänyt työstä niin että meinaan unohtaa syödä, juoda ja pissiä. Näemmä aavikkovertaus on ottanut minut valtaansa, mutta horisonttiin tähyävän Lawrencen sijaan kuvittelenkin itseni kameliksi. Ja kun kuukautiset alkoivat, vain kuljin automaattina vessaan ja tungin kupin sisään ja vasta sitten muistin, että apua, kierukan langat ovat siellä pitkinä myös, olin ajatellut sinnitellä sitein vielä nämä kuukautiset, vaikka MIKÄÄN TÄSSÄ UNIVERSUMISSA EI VOI OLLA NIIN KAMALAA KUIN TERVEYSSITEET, sellainen märkä kutittava kylmä lätkä, yök, mutta se on myöhäistä nyt, ja oikeastaan hyvä niin, koska nyt ei tarvitse laittaa ällöä sidettä, mutta mitenhän saan kupin pois vetämättä langasta, apua.) Ja sitten on tosi pitkiä tavoitteita kuten saada se omenapuun alinen tuoli. Ja vanheta kehittämättä ihmeempiä katkeruuksia ja pelkoja. (Ehkä pitäisi kirjoittaa "lisää pelkoja".) Eh, mihinkähän kalenteriin ne kirjaisin...

Jotkut ovat kyllä juoni-ihmisempiä kuin itse olen ja heille varmaan tuollaiset kalenteritemput voivat toimiakin. Olen nähnyt monen stressaavan esimerkiksi valmistumisen viivästymisestä ja siitä, ettei heidän elämänsä ole noudattanut tarkasti heidän lukioiän kuvitelmiaan. (Itse olen tyytyväinen, ettei ole! Jotain sentään lienen oppinutkin lukion jälkeen.) Jotkut myös tykkäävät hekotella sitä, miten kovasti he ovat muuttuneet. Sosiaalisessa julkisivussa toki muutoksia onkin tapahtunut. Mutta minusta tuntuu, että kuitenkin muutosta enemmän pysyttelee näkyvissä se, ettei se sisimmäinen itse, se jonka kasvot saavat rentoutua yksin ollessa, muutu juuri miksikään. Sen nautinnot ovat aika samat nyt ja viisivuotiaana, mikseivät sitten kuudenkympin toisellakin puolen. Outoa oikeastaan, että kirjoitin "nautinnot", kun ajattelin kysymyksiä tai kyselevää perustilaa. Vaikka ehkä kysyminen ja kuvittelu on nautintoa sekin. Sellainen, että makaa selällään silokalliolla tai lattialla (minusta selän pehmusteet kuten jumppamatot ovat viheliäisiä ja tarraavat selkään mutta kantapäiden alle on suotavaa tunkea jotain pehmustetta) ja tuntee, miten hitaasti kinesteettinen tunto alkaa pyöriä itsensä ympäri tekemisen puutteessaan ja voi tunnustella veren sykähtelyä lihasten ja suonten lävitse ja osaa kuvitella luukalvojen tunnon ja ojentuu ja sulaa pitkäksi ja maailma pyörii pienenä kivenmurikkana taivaan valtavassa kirnussa, vuodet kuluvat, elämästä ei voi muodostaa kokonaiskäsitystä, voi vain palata makaamiseen ja ihmetykseen, kysyä mitä tämä on, kauanko tämä vielä jatkuu, tuntuuko tämän loppuminen miltään. Ne kysymykset ovat hyvin rauhallisia, niiden avoimuus miellyttää. Tai kun joku toinen koskettaa kevyesti olkavartta takaa päin ja pitää kääntää pää tietääkseen, että tämä se on, tämä on siinä, on parempi että hän koskettaa kuin on koskettamatta, siitä tulee tiettyä rauhallisuutta. Tai lukee jonkin lauseen ja sulkee silmät ja ajattelee: juuri näin se menee! Ja sekin on kuin kosketus, varovainen turvantönäisy kaukaa. Ja sitten huomaa ihmettelevänsä, miten tuo toinen on osannut kokea asian juuri näin, samalla tavalla, ja kun kerran on löytänyt hyvän sanallistuksen, ei siitä asiasta enää huvita puhella eikä kysellä. Kuten simpukankuorissa vuoksen veet, illan hämyt ja ruskotteet tai itse on tyyni, itse on kesä ja yö, itse on lukija kumarassa myöhään lukemassa.

On kiinnostavaa edetä käännöstä ja tarkkailla, missä vaiheessa nytkuttelu vaihtuu sitkutteluksi. Koska jos sitä ei tule, voi olla, että on tullut kuolleeksi istualleen.

Se olisikin aika absurdi käänne!

Toivon kovasti, että ystävän romaanissa olisi enemmän huumoria kuin osaan odottaa.