Kysymysten avoimuudesta

Ystävystyminen on hankalaa, etenkin jos ystävyyssuhteeseen liittyy runsaahko kulttuuriero ja halu ymmärtää toista. Se tekee kommunikaatiosta helposti hyvin pelottavaa, ellei kysymysten muotoilun kanssa ole tarkkana. (Ja esimerkiksi puutteellisesti nukutun yön jälkeen on mahdotonta olla tarkkana.) Olen viime aikoina käynyt ystävystymiskeskustelua, jossa esiintyy monia pelottavia piirteitä juuri siitä syystä, että minua halutaan ymmärtää.

Tässä yhteydessä haluan hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sanaa ymmärtää: ympyröidä, sulkea sisään, vangita määritelmään. Saatan tuntea itseni vuoroin satimeen jääneeksi oravaparaksi, jolta on viety juoksemisen ja hyppimisen qi, koko ilon elohopea, ja joka aikoo siksi vain kuolla ja lannistua, ja vuoroin lohikäärmeeksi, joka vetäisee sisään henkeä syökseäkseen seuraavaksi verbaalista tulta.

Ei se ole vakavaa, en ole kuolemassa enkä haastamassa riitaa. Nämä ovat pieniä liikahduksia, mutta panen ne merkille uteliaana samalla kun välillä onnistun nauramaan ja pysymään rentona hengitykseen keskittyen ja välillä epäonnistun siihen edes ponnistamisessa ja yksinkertaisesti kauhistun ja tulen surulliseksi siitä, miten vaikeaa on koettaa ystävystyä sellaisen kanssa, joka äkisti haluaakin ymmärtää ratkaisujani ja tokaisujani.

Mietin myös kulttuurisen kompetenssin koulutusta, jonka kävin työpaikan kustantamana männäviikoilla. Siinä korostettiin, että aina kahden ihmisen kohdatessa törmätään kulttuurieroon. Jokaisella meillähän on uniikki paikkamme maailmankaikkeudessa koulutuskohortteineen, perhetaustoineen, paikkoineen perheessä ja ystäväpiirissä, tuttavineen, työtuttavineen, harrastuksineen ja harjoittamisineen ja niiden kautta tulevine ihanteineen tai ehkä toisenlaisine etiikkoineen ja niin edelleen. Toinen merkittävä oneliner kuului, että hämmennys on hyvästä. Siitä on helppoa olla samaa mieltä - joskin on aivan selvää, että hämmennys tuntuu tässä ja nyt -tilanteessa usein hyvin kulmikkaalta ja vangitsevalta, epämukavalta ja jopa uhkaavaltakin. Ehkä jotkut toiset kokevat sellaista hämmennystä enemmän kirjojen tai matemaattisten yhtälöiden kanssa? Itse näytän kokevan sitä juuri silloin, kun joku vaivaantuu kiinnostumaan ystävyydestäni niin paljon, että haluaa alkaa ymmärtää minua.

Tässä hauraassa ja epämukavassa tilassa, johon olen halunnut jäädä kokemaan siihen liittyviä tuntemuksia, opin. Hämmennyshän tarkoittaa oppimisprosessin käynnistyneen. Tai siis - opin, jos työstän asiaa. (Koetan tehdä sitä näin, esimerkiksi.) Tällä erää tunnun oppivan kysymyksistä ja kysymisestä tärkeän asian: vaikka kuinka hellisin työhypoteesia siitä, miten jonkin toisen ihmisen sisäinen mekaniikka ja logiikka toimii, lienee tuskin kovin hedelmällistä kysyä asiasta suljettua kysymystä, jolla testaan työhypoteesiani, tyyliin: "Voisiko olla niin, että toimit näin ja näin, koska koetat välttää/lähestyä asiaa x?" (Väkivaltaisuusero: lähestyminen sentään antaa kuvan vaihtoehtoisten strategioiden olemassaolosta ja tietyn vaihtoehdon haluamisen haluamisesta, välttäminen helposti synnyttää ajatuksen, että toimintaa ajaa pakko eikä siten haluamista ole haluttu.) Tiedän kaiken tämän kysymyksistä yhteiskuntatieteiden metodologiasta, eikö vain? Enkö vain olekin lukenut kasapäin kvalitatiivisen tutkimuksen opuksia, joissa korostetaan kysymysten avoimuutta, sitä miten ei koskaan kannata kysyä kyllä/ei-vastattavia kysymyksiä? Enkö vain tykästynytkin juuri fenomenografiaan, koska siinä sille, jonka jäsennyksistä ollaan kiinnostuneita, annetaan mahdollisimman vapaa tila pyytäen vain: "Kerrotko minulle ilmiöstä x elämässäsi?" ja sitten kuunnellaan, mitä kaikkea hän itse nostaa esiin, mitkä asiat hänen mielessään yhdistyvät tähän ilmiöön. (Voisiko tämän kirjata niinkin, että uskon enemmän merkityksiin kuin vaikutteisiin, selityksiin, taustoittamiseen?)

Ja kuinka monta kertaa olenkaan itse sanallistanut kauheita kysymyksiä nimenomaan ystävyyden kontekstissa? Monta! Sen sijaan, että olisin antanut toiselle tilan ja oikeasti koettanut uida vierasta maailmaa luottaen siihen, että sen pinnalla voi kellua ja lopulta alan hahmottaa, mitä kaikkea ihanaa ja uniikkia allani siintää, olen kiskaissut valtamerestä tulpan ja koettanut paljastaa, vastaavatko pohjan muodot työhypoteesiani. Kammottavaa.

No, ei tähän tietysti kukaan kuole. Ja on ollut kysymyksiä, jotka ovat saaneet minut kääntymään ihan uusiin suuntiin käytännöistä, jotka eivät toimi. Mutta kun kysymys esitetään käytännöstä, joka tuntuu toimineen hyvin - hämmennys!

Ymmärsin kysymykseen vastatessani myös yhden seikan omasta hahmotuksestani. Se ei ole kovinkaan menneisyyspainotteista. Pystyn toki keksimään koko liudan selityksiä siitä, miten asiat ovat kehittyneet historiallisissa olosuhteissaan, mutta lopulta taidan ajatella, että vaikka nuo olosuhteet ovat toki ehkäisseet tiettyjä vaihtoehtoja ja suosineet toisia, ne eivät lopulta determinoi vaihtoehtoja täysin. Ehkä tässä on se kohta, joka itselläni niihkaa välillä liian sosiologisten ajattelijoiden tuotantoon perehtyessä ja niihkasi joka ikistä kasvatussosiologian esseetä kirjoittaessani: hemmetti, on tässä oltava muutakin, kyllä toimijuuttaan voi kuitenkin mikrosuunnata jotenkin, ja meillä kaikilla on valtaa enemmän kuin usein haluamme ajatellakaan. (Mikä determinoi tämän kirjoittamisen, esimerkiksi? On lukemattomia akateemisesti koulutettuja naisia, jotka eivät bloggaa tällä tavalla. Itsekin voisin tänä aamuna valita muuta mutta valitsen tämän, koska haluan oppia siitä, mihin kaikkeen kommunikaatiossa kompastutaan tuon tuosta.) Kai sen voisi sanallistaa niinkin, että uskoni meadilaiseen subjektiminään on luja. (Samasta asiasta kirjoittaa T.S.Eliot muutamassa runossaan: uskalluksesta, hypystä, tapahtumiseen heittäytymisestä, harkinnan hylkäämisestä nanosekunniksi ja kaiken sen vuoksi uudeksi muovautumisesta merkityksellisimpänä elämässä.) Ja: kun arvioin jotain käytäntöä, jonka mukaan suuntaan tekemistäni ja tahtomistani, tapaan olla kiinnostuneempi siitä, millaisia asioita siitä seuraa, kuin siitä, mistä taustasta käytäntö nousee. Seuraamukset: En usko, että kyse on kuitenkaan seuraamusetiikasta. Taidan olla siihen liian mystikko. Mutta tutkin, voidaanko ympärilläni hyvin (ei instant-hyvin, mutta pidemmällä jänteellä) ja ennen kaikkea, voinko hyväksyä itse toimintatapani, onko siinä mielestäni kokeilun mahdollisuutta. (Niin, kaikki on leikkiä, kokeilua. Varmuutta on turha hinkua, tai lopullisia ratkaisuja.) Olisiko siitä hyveen kantajaksi, jotain sellaista. Taidan myös luottaa aika tavalla siihen, että huomaan ennen pitkää, jos jokin käytäntö ei toimi.

Miksi toimit tai ajattelet näin on sekin vaikea kysymys vastata. Voisi toki kehrätä liudan adjektiiveja tai ilmiöitä, joita liimailisi imagoonsa (oikeudentunto, herkkyys, hereilläolo jne.) mutta en oikeastaan hahmota, ketä sillä voisi sumuttaa. Ei ainakaan itseään! Enimmäkseenhän sitä kuitenkin ponnistelee jo ihan sen kanssa, että saa katkaistua automaattivaihteensa useita kertoja päivässä. Ennemmin ajatus kiinnittyy tämän kysymyksen liepeillä vipiseviin tuntemuksiin, jotka mieluummin ottaisi mukaan analyysiin. Kuten hämmennykseen siitä, miten voi olla niin, että on itse pyytänyt lapsesta saakka tuntea omenat lajikkeina, ei yleiskäsitteen omena kautta. Luulin pitkään, että minut oli kasvatettu tietynlaiseksi, mutta sitten keskusteluissa selvisi vanhempien olleen pulassa sen kanssa, miten tarkkaa erittelyä asioista vaadin pienestä pitäen. (No, en vaadi enää, luulisin.) Mistä se tahto tuli? Tai halu lähteä aamulla ulos uteliaana ja pidäkkeittä?

Entä jos kyse olisikin qistä, peritystä olemuksesta? Ei, sekin on huono nimi. Enkö juuri kirjoittanut niin, etten usko tilanteiden muovaavuuteen? Ja ihan yhtä kovasti rähisen takaisin, kun puhutaan siitä, miten ihminen geneettisenä olentona sitä ja tätä, deterninoidusti. Ajattelen niitä tutkimuksia, joita on tehty pitkään meditoineilla munkeilla, ja miten he pystyvät tekemään asioita, joita heidän ei pitäisi pystyä tekemään, esimerkiksi näkemään erillisinä kaksi kuvaa, jotka on vuoroteltu elokuvanopeudella ja jotka me muut näemme vain toisiinsa sulautuneina. Ajattelen sitä, miten olosuhteistaan huolimatta vaikkapa Spinoza kirjoitti. Ei, en tiedä, mistä on kyse ja miten ihmiset pystyvät valitsemaan ja vaalimaan toiveikkuutta ja uteliaisuutta. Mutta suoraan sanottuna alkuperäiskansojen teoria, joiden mukaan raskaana olevien naisten ei kannattaisi liikaa katsella oravia, koska heidän lapsensa voi silloin saada oravamaisia piirteitä, kuulostaa minusta ihan yhtä järkevältä kuin moni rautalankamalli nykytieteestäkin. (Minusta on myös mukavaa ajatella, että äiti on katsellut oravia ja oravat ovat loitsineet minusta tällaisen.) Olen varma, jokseenkin varma, että niistäkin puuttuu jokin oleellinen palikka. Että genetiikka, epigenetiikka, tarkoituksellinen kasvatus ja informaalinen oman paikan maailmassa oppiminen eivät ehkä kuitenkaan vielä täysin kuvaa vastausta kysymykseen miksi näin. (Ja ei, en usko jumalaan tai mihinkään sellaiseen.) Olen aistivinani aukon mutten tiedä, millä sen täyttäisin. Enkä tiedä, onko koko kysymys mielekäs, ei kai, ei varmaankaan.

Haluan ymmärtää sinua, kerro siis nämä asiat. Hyvä on. En ymmärrä itseäni. En usko, että edes voin ymmärtää itseäni. Enimmäkseen etenen tyytyväisenä ja ihmiset luonani kiittävät sitä, että heidän on enimmäkseen hyvä olla lähelläni. (Toki on myös heitä, joiden ei ole hyvä olla, mutta he harvemmin jäävät völjyyn pahoinvoimaan.) Voisiko se riittää?

Tuntuu kummalliselta ajatella, että on ihmisiä, joilla on nyt joulu ja jotka viettävät sitä rauhassa. Minulla on monesti rauha, mutta harvemmin juhlapyhinä koska tunnen itseni kovin yksinäiseksi ihmisten kanssa ja jouluna on vaikeaa saada riittävästi omaa aikaa. Sekin on kummallista, miten ihmiset ystävystyvät ja rakastuvat ja riemuitsevat siitä - jostain niin pelottavasta ja suuresta! Varmasti kummallista on sekin, että minulla on rauhallisempi olo kirjoittaessani kuin puhuessani sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän. Mutta niin vain on. Se, mikä on, on; se, mikä tapahtuu, tapahtuu. 

Keukokuvatyttö

Katselin männäpäivänä kipeänä erään tuttavan kirjoituksia ja kuvia miettien, miten paljon ihmisen elämää voikaan muokata se, että häntä on pidetty niin kauniina, että hänelle on maksettu kuvissa poseeraamisesta. Tuntuu, että monelle naiselle siitä jää päälle jokin sellainen vaihde, että sitten jos ei makseta tai kukaan ei tykkääkään niistä kuvista enää, jotain on vialla. Ajattelin syömättömyyskertomuksia lukiessani, että on tavallaan onni, että on syntynyt sukuun, jossa ollaan läskejä. Minulle ei nimittäin nuorena juolahtanut mieleenkään, että olisin voinut yrittää kontrolloida syömistäni rajaten sen lähestulkoon olemattomaksi. Olin onneton läskeistäni, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin. Koko maailmaani ei ole mahtunut sitä ajatusta, että minusta voisi tulla tahdonvoimalla kansikuvatyttö. Enimmäkseen en ole erityisemmin murehtinut asiaa vaan tehnyt muita juttuja, joita osaan paremmin.

Koska olin ajatellut kansikuvatyttöasiaa, eikä viikon taivaanrajassa kiipeillyt kuume ollut laskemaan päin, menin maanantaina uudelleen lääkäriin ja keksin otsikon sanan. Perjantaina olin saanut diagnoosin keuhkoputkien tulehduksesta ja kolmen päivän saikun, enkä maanantaina jaksanut töihin. Lääkäri halusi ottaa keuhkokuvan. Niinpä huvittelin röntgenjonossa istuessani sillä, että toiset ovat kansikuvatyttöjä ja toiset keuhkokuvatyttöjä. Kas: olen käynyt elämässäni hyvin useissa keuhkokuvissa, joten voin kyllä oikein hyvin kutsua itseäni keuhkokuvatytöksi. Pitkään kuljetin mukanani isoja vanhoja röntgenvedoksia, keuhkoista (ja kallosta: poski- ja otsaontelot). Vedoksissa nimeni oli kirjoitettu väärin mutta henkilötunnus oikein. Minulla on tynnyrimäinen rintakehä, kumea yskä, ärhäkkä kuumekäyrä sekä usein rohinoita keuhkoissa, siksi kai näitä kuvia on tullut otettua. Lapsena tanssiharrastukset menivät puihin, koska sairastuin säännöllisesti ja yskin pitkään ja siten olin tuon tuosta poissa ja jäin jälkeen koreografioissa. Keuhkokuvarepertuaarillani ei ole lainkaan ihme, että teininä kuvittelin sairastuvani tubekuloosiin. Sittemmin olen repinyt tuosta romanttisesta kuoleskelusta runsaasti hupia. Olen kyllä aika ulkona tästä maailmasta tai ainakin sen mainstreamista noine kaikkine hupeineni. Mietin istuessani jalkoja heilutellen, miten kummallista on, miten monet kiinnittävät identiteettinsä voimallisesti työhön ja miten se ei minulta luonnu sitten mitenkään. Ehkä ainoa asia, johon kiinnitän identiteettini kunnolla, ovat ajatukset. Ja nekin ajattelen kierrätyskamaksi. Ja ehkä fyysiset rajoitukset: takareisien kiristys, nivelrikko, se, ettei ole ikinä ollut sironhennon runotyttömäinen. Pääsin sisään, kuva otettiin. Istuin odottamaan.

En ole vähään aikaan nähnytkään niin vakavia lääkärinilmeitä. Kuvista löytyi keuhkokuume. Sain ison kasan antibiootteja ja kahden viikon sairasloman.

Se tuntui jotenkin unenomaiselta. Totisesti, sanoin itselleni kotiin lampsiessa, totisesti olen keuhkokuvatyttö. Vasta kotona itkin helpotuksesta. En ollut voinut ymmärtää, miten muka toipuisin töihin parissa päivässä vääntelehdittyäni viikon kuumeisena lakanoissa. Samalla tietysti mietin synkeästi, somatisoinko vain. Keuhkokuumediagnoosi antoi selkeän luvan olla sairas ja vakuutti, ettei kyse ollut vain somatisoinnista.

Vaikka tietysti kaiken voi kääntää somatisoinniksi kysymällä, miksi juuri nyt. Tai miksi juuri minä, joka en taatusti kuulu keuhkokuumeen varsinaiseen kohderyhmään. Immuniteetin pitää perusterveellä ihmisellä notkahtaa aika tavalla, että saa keuhkokuumeen.

Osaan ainakin sanoa, missä vaiheessa taudille avautui tilaisuus ja milloin tajusin olevani sen armoilla. Toissaviikon lauantaina joogaohjaajakoulutuksessa aloin harjoituksessa täristä kauttaaltaan ja käsittämätön, muodoton ja valtava pelko valtasi mielen. Se kuiskutteli monia asioita: Mitä minä täällä tein, terveiden ja nuorien joukossa opettelemassa heidän ammattiinsa? Enkö jo ollut oppinut hierojana, ettei minusta ole fyysiseen työhön? Miksen taipunut sinne tai tänne? Vaikka monissa jäykkyyksissä kyse olisikin luisista esteistä, kuka haluaisi keski-ikäisen, illuusiottoman ja sulottoman joogaohjaajan, joka kokee jo hengittämisenkin erittäin haastavana? Miten saatoin kuvitella voivani opettaa jotain hemmetin armollisuutta, kun en osannut sitä edes itse? Ja sitten tietysti se kaikista pahin: että olin täysin yksin, ajelehdin, en öisin tiennyt, missä olin ja niin edelleen.

Sillä tottahan se on. Jossain mielessä tuntuu siltä kuin viime kesän lopulla tapahtuneet asiat vain laajenisivat mielessä kivun renkaina. Tuntuu siltä kuin usko yhden oman suhteen sijaan ei olisi romahtanut, vaan saman tien olisi mennyt usko koko rakkaussuhteen ajatukseen. Ei ehkä muiden kohdalla, mutta omalla kohdallani. Ja se kaikki vyöryi päälle tuossa joogaharjoituksessa ja tärisin tärisemistäni dynaamisessa osuudessa peläten kuollakseni tätä yksinäistä elämää, jonka halki koetan tarpoa jotenkin reippaana ja pää pystyssä, ja sitten kun saimme käydä loppurentoutukseen, päästin pelosta irti ja itkin itkemistäni muuttuen kylmäksi, onnettomaksi lätäköksi, jossa ei ollut hitustakaan tahdonvoimaa tai lihastonusta. Harjoituksen päätyttyä menin vessaan ja niistin nenän ja mietin, kykenenkö olemaan itkemättä lopun päivän aikana. Kykenin. Mutta en muista, milloin viimeksi olisin päästänyt kaiken tuskan yhtäaikaisesti mankeloimaan systeemiäni tuolla tavalla. Sen kohdan jälkeen minua alkoi palella. Sunnuntaina puin kahdet housut ja paidat päällekkäin ja viluttelin vähän, vaikka muilla oli kuuma. Kun kurssi sunnuntaina loppui ja lähdin turvallisesta ryhmästä kohti kotia, huomasin oudon vilutuksen ja väsytyksen. Pistin sen neljän päivän intensiivin piikkiin - viikonlopun viikkolevon sijaan olikin tuollainen yksitoista tuntia päivässä -koulutus: ei ihme, jos energiat ovat lattianrajassa. Maanantaina viikko takaperin kurkku oli kipeä mutta ei kuumeinen olo, joten lähdin töihin. Lähdin sieltä kahden aikaan pois, kun työparini sanoi, että olen ihan harmaa ja kannattaisi varmaan koettaa nukkua pois tätä kurkkukipua. Nukahdin raitiovaunussa matkalla kotiin, minä, joka en osaa nukkua samassa huoneessakaan toisten kanssa, saati liikkuvaan välineeseen. Kotona kuumemittari näytti melkein kolmeakymmentäyhdeksää. Siitä pitäen olen lähinnä nukkunut ja horkannut. Välillä olen miettinyt, onko koaguloituminen jo lähellä ja miksi tuntuu siltä kuin rinnan päällä istuisi norsu.

Keuhkokuumeeseen liittyy sellainen oire, joka on itselleni uusi: tuntuu kuin sisäänhengittäessä ei saisi ilmaa. Ei keuhkoputkien takia (se on tuttu tunne) vaan koska keuhkot eivät vain laajene. Tätä on vaikeaa selittää. Mutta sitä haukkoo henkeä kun kala kuivalla maalla ja unensekaisempina hetkinä tähän liittyy myös outo hinkuvan ynisevä ääni.

Olen koko sairauden ajan nukkunut yksin valtavassa sängyssä, jonka katokset levittäytyvät ympärille yötaivaan tuikkivana jurttana. Kun yskin oikein pahasti, koirakin kiipeää pois sängystä ja käy lattialle nukkumaan täyteen puhtaan pyykin pussiin. En ole jaksanut sairaana purkaa pyykkejäni komeroon. Ehkä pussia voisi alkaa kutsua kohta ennemminkin koiranhajuisen pyykin pussiksi. Päivät ja yöt pilkkoutuvat, koska yskä ei salli nukkua pitkiä aikoja: tunti tai pari kerrallaan, sitten valveilla hinkumista ja jossain vaiheessa uudelleen sammahtaminen. Ensimmäisinä päivinä vessanpöntön rengas tuntui niin jäätävältä, että aloin itkeä vessassa, koska renkaalle piti istua kun reisilihakset eivät jaksaneet kannatella pöntön päällä puolikyykkien. Ja kaikkea tätä reunustaa sellainen pahoinvointi ja heikotus, etten ole tiennyt sellaista mahdolliseksi muuten kuin kovassa vatsataudissa.

Sairastaessaan tajuaa, miten paljon oma elämä kantaa -ajattelu perustuu siihen, että on pieniä, hienoja hetkiä. Jos minulla ei olekaan varmaa toimeentuloa, päheää lukaalia, mahtavaa vartaloa, hienoja vaatteita eikä intohimoista rakkaussuhdetta, on kuitenkin aurinkoa lehvästöissä, kävelemisestä toistaiseksi kipeytymättömät jalat, löylyä ähkäisevä kiuas uimastadionilla, taivaan loputtomat sävyt, kasvien tieteelliset nimet, lintujen äänekkyys aamukuudelta ennen töihin hakeutumista. Sairaana menetän oikeastaan miltei kaikki nuo asiat, jotka saavat minut pitäytymään elämässä ja unohtamaan hetkeksi, miten yksinäinen ja tuulentuivertama olo itselläni on menetettyäni Faunin. (En tarkalleen tiedä, mitä olen menettänyt, mutta se on jotain suurta, koska olen näin rikki näin pitkään.) On tietenkin omat ajatukset, ja ne voivat hetkittäin tuntua hyvinkin viihdyttäviltä, kuten vaikka tuo ajatus keuhkokuvatytöistä. Sensationaalisia paljastuksia keuhkokuvatyttöjen elämästä ja niin edelleen.

Omat ajatukset ovat välillä myös melkoisia soita. Esimerkiksi tämä kysymys miksi. Okei, miksen juuri minä? Olen ihan varma, että osaan suhtautua keuhkokuumeeseen rennommin kuin moni muu. Mutta miksi juuri nyt? Aiemminkin olen saanut keuhkokuumeen sellaisissa tilanteissa, joissa olen kokenut olevani täysin yksin ja murheen jäytämä. On kuin suru kirjaimellisesti riuduttaisi. Ja tämä vasta onkin outoa: kiinalaisessa lääketieteessä uskotaan, että keuhkoihin liityvä tunne on suru. Ehkä ei tarvitse rakennella yhdensuuntaisia kausaalihypoteeseja (kiinalaiset eivät ainakaan niin tee) vaan voi sanoa, että suru ja keuhkot kuuluvat yhteen. Melkein aina sairastumiseni hengitystien tulehduksiin liittyvät tavallista suurempiin itkukohtauksiin ja jonkinlaisiin surun alle romatamisen tuntoihin. OLenko ollut sillä tavalla romahtaessani jo viruksen sormeiltavana ja siksi stressin sääteleminen on mennyt pieleen vai kuinka? Vai avaako romahdus tien viruksille, joita joka tapauksessa pörrää kaiken aikaa ympärillä? Noidankehä viruksen etenemisen ja emootioiden yli läikkymisen välillä?

Minusta on tuntunut syksyn, talven ja kevään aikana monta kertaa siltä, että tämä suru on sairastuttaut minut. Tai ettei se ole enää surua, vaan jotain kauhua, tuskaa, jotain sellaista miltei fyysistä kipua siitä, että nukkuu yksin ja yrittää turhaan kesken painajaisia etsiä käsillään lämmintä kehoa jonka viereen tyyntyä. Olen koettanut hyväksyä tuon tilan ja palata siihen rauhallisesti, antaa sen olla. Onhan toki luontevaa, että elämä järkkyy välillä, sellaista tapahtuu. Tähän järkkymiseen ei ole liittynyt samanlaista merkitysten avautumista kuin eroon kymmenen vuotta sitten, kun äkkiä maailma oli uusia merkityksiä täynnä ja kaikki värisi muutoksessa. Ei: tässä on jotain mykkää ja sisäänpäinkääntynyttä. Tämä ei voimauta mihinkään. Ainakaan vielä. Hieman epäilen, voimauttaako tämä missään vaiheessa. Odotan.

Niin että sitten kun saan keuhkokuumediagnoosin, mulkaisen lääkäriä ja ajattelen, että niin niin, mekanistisen selitysmallin mukaan tässä on kehoon tunkeutunut ulkopuolinen pahis ja pistänyt ranttaliksi, mutta totuuden siementä on siinäkin, ettei sitä yleensä ota vastaan niitä pahiksia. Nyt sen on ottanut vastaan ja vielä avosylin. Ja tiedän, miksi: koska elämänhalu hiipuu, on erikseen ponnisteltava jaksaakseen käydä harrastuksissa ja tehdäkseen asioita joista tietää yleensä saavansa voimaa. Niistä saa voimaa, muttei samalla tavalla kuin aiemmin. Ja välillä huomaa ajattelevansa, että mitä ihmettä täällä tekee, kun ei tunnu olevan kellekään mitään annettavaa. On osa ihmiskunnan inhottavasti kuplivaa syöpää kykenemättä antamaan mitään vastalahjaksi. Ei kaiken aikaa, tietenkään On hetkiä, kun olen hengästykseen saakka kiitollinen ihan kaikesta ja kaikille, myös sille kehomielelle, jota asustan. Levollisia hetkiä. Mutta kaipaan sitä, että olisi turvallinen syli. Kaipaan sitä niin että sattuu. Ja samalla en jaksaisi lähteä etsimään ketään uutta ihmistä, koska asiat näyttävät menevän joka tapauksessa pahasti pieleen. En tiedä, uskaltaisinko enää.

Kotona luen, että keuhkokuume iskee tyypillisimmin pikkulapsiin ja vanhuksiin. He ovat toisten armoilla monissa asioissa. Ei ole ehkä sattumaa, että koen itseni mummolapseksi ja saan keuhkokuumeen.

Ja samalla, mikä olisi sen vaihtoehto? Aivan samalla tavalla kun en ole osannut nähdä itseäni kansikuvatytöksi kontrolloituna, en osaa nähdä monia muitakaan asioita kohdallani. En osaa nähdä, että haluaisin rauhoittua toimistotyöhön, lapsiperhearkeen ja sensellaisiin. Haluaisin mennä vapaana, mutta miten se onnistuu, kun kehoni sairastuu kerta toisensa jälkeen pahasti?

Mainitsen kämppikselle, että keuhkokuume tuli taas luokseni tällaisessa kohtaa, kun olen päästänyt surun lähemmäs ja työstänyt tämän kamalan talven aikana yin- ja aerialjoogassa auki keuhkomeridiaanin alueita, jotka ovat perinteisesti olleet itselläni paitsi kestojumissa, myös niin kipeät työstää, että olen vältellyt niitä tarmokkasti koko ikäni. Kämppis toteaa, että ehkä nyt on tosiaan sille hyvä hetki.

Samantien haluaisin peruuttaa takaisin ja ajatella vain pneumokokkia. Mutta en pysty. Minulla ei taida olla paluuta sairausmalliin, jossa keho ja mieli erotetaan toisistaan.

Ajattelen vuoronperään, että annan surun olla, hyväksyn sen osaksi elämääni ja ehkä kuolen siihen, ja vuoronperään, että täytyyhän toki olla jokin keino päästää siitä irti, vähän kerrassaan, vaikken sitä tunnu löytävänkään. Jossain muualla olisin pulassa tämän tilani kanssa, mutta täällä rikkaassa länsimaassa saan kahden viikon saikun ja lääkkeet ja tarvittaessa saan lääkäriltä vaikka printinkin keuhkokuvasta, jossa näkyy selkeä varjostuma.

Uteliaisuuden puuttumisesta

Joskus törmään kantoihin, jotka hätkähdyttävät (ja uteloittavat) itseäni. Usein niissä on kyse toisten ihmisten omista poikkeavien käytäntöjen arvostelmista. Se, mikä näissä kannoissa hätkähdyttää, on kenties tiivistettävissä sanoihin uteliaisuuden puute.

Joku on huomattanut (usein aika asiallisen kuuloisesti) jotain kantansa ilmaisijan toiminnasta tai toiminut jotenkin eri lailla kuin kantansa ilmaisija itse toimisi. Kantansa ilmaisija närkästyy: Toinen on erilainen, hyi! Toisesta kellään ei saisi olla hauskaa maailmassa! Kaikkia tyyppejä sitä pitääkin sietää!

Närkästynyt toki saa olla.

(Vaikka onkin aina hauskaa leikitellä omalla loukkantumisella ja hämmennyksellään ja kysyä, häpeänkö nyt jotain niin kipeästi, että haluan piilottaa sen itseltänikin - miksi nimittäin närkästyisin muuten niin polttavasti jonkun toisen tekemisistä, jotka eivät taatusti mitenkään kuulu omaan vastuualueeseeni ja joihin voin usein vaikuttaa aika minimaalisesti (etenkään takanapäin länkyttämällä)? Eräässä kiinnostavassa artikkelissa, jonka vastikään luin, oli tutkittu häpeä-sanan esiintymistä viiden valtakielen kirjalllisuudessa viimeisen kahdensadan vuoden ajalta. Häpeä-sanan käyttö on systemaattisesti vähentynyt ja muiden epämukavuuden ilmausten määrä kasvanut. Emme häpeä, mutta olemme kasvavissa määrin ahdistuneita, stressaantuneita, närkästyneitä jne. - ja näiden tuntojen määrä kasvaa siinä missä häpeän vähenee. Ehkä takana on muutos tuntemisen tavassa, mutta saattaa kyseessä olla muutos puheenparressakin. Liekö häpeä hävettävämpää kuin ennen? Vaikeaa arvioida. Vai ovatko ympäristömme tai kausaaliattribuutiomme todella muuttuneet siinä mittakaavassa, ettemme enää sitoudu sellaisiin ajatuksiin kuin ajatuksiin kyvyistä ja luonteista? Itse ainakin törmään näihin jatkuvasti arkikielessä, vaikken itse kannatakaan niitä juuri minkään selittäjinä. (Ehkäpä siksi huomaankin törmäykseni.) Moni tutkija joka tapauksessa pitää syyn ja jopa tunteen ulkoistamista ikävästi polttelevan häpeän säätelykeinona: ei minua hävettänyt, mutta tilanne oli vaivaannuttava / ei se ollut minun syyni vaan noiden ja voi pojat, että niiden käyttäytyminen vituttaa.)

Mutta tuohon närkästykseen liittyy usein kummallinen piirre. Sitä toista osapuolta ei yhtään koeteta ymmärtää. Ei olla kiinnostuttu, miksi se toimii tai ajattelee eri lailla. Ja miten se tuon erilaista toimintaa ehkä taustoittavan päätelmänsä perustelee.

Sosiaalisessa mediassa tällainen närkästyksen purkaus näyttää joissain kaveripiireissä lisäksi synnyttävän komppausaallon, jossa kukaan konfrontoi tai kysy alkuperäiseltä närkästyjältä, että eikö sua yhtään kiinnosta, miksi se toinen reagoi tai käyttäytyy tuolla tavalla. Että voihan sillä olla joku syy tehdä niin. Ja voisi olla aika kiinnostavaa tietää, mikä se syy on ja miksi se pitää sitä hyvänä syynä tehdä noin.

On tietysti mahdollista, että aika moni tahdonalaisesti sivulliseksi jättäytyvä lukee saman päivityksen kommentteineen samalla hämmennyksellä ja uteliaisuudella, jolla sen itse luen: kas, tämä tyyppi ei halua ymmärtää, miksiköhän, ja nämä toisetkin vain näyttävät haluavan leimata sen vanavedessä, ja miksiköhän niin? Ja sitten seuraa se ikävämpi - omaan vastuualueeseen kuuluva - miksiköhän, josta on myös jaksettava kiinnostua: Niin, miksiköhän en itse nyt ala konfrontoida tätä ja samalla tutkia, onko hypoteesini lainkaan paikkansa pitävä? Olenko vain leimannut nämä ihmiset keskusteluhaluttomiksi tai uteliaisuudenpuutteisiksi? No, en ehkä. Arvelen, että jos argumentoisin oikein taitavasti, he saattaisivat kiinnostuakin keskusteluun ja houkuttua aiheen tonkimiseen. (Tosin minäpystyvyyteni juuri tässä lajissa on horjuvaista sorttia ja ainakaan moinen toiminta ei avita univaikeuksissa tai vähennä jännitystä elämästä.) Mutta näyttää siltä, että avustamattomina heidän uteliaisuutensa ei heidän kohtaamassaan tilanteessa herää, kukaan muu ei vaikuta olevan kiinnostunut heidän uteliaisuuteen avustamiseensa, ja arvelen, ettei aikani riittäisi, jos konfrontoisin tällaisissa tilanteissa aina tyyliin entisiä työkavereita tai ala-asteen luokkatovereita. (Jostain syystä läheiseni harvemmin kirjoittavat tuohon tyyliin, että vittu mikä urpo kun teki x tai sanoi y, vitun ilonpilaaja.)

En yhtään pidä siitä, että olen huomaavinani uteliaisuuden puutteen esiintyvän useimmiten niillä ihmisillä, joilla ei ole korkeakoulutusta. Se tuntuu elitistiseltä ajatukselta. Mutta toisaalta, näin se näyttää menevän. (Tosin lienee järkevää olettaa, ettei korkeakoulu ole synnyttänyt uteliaisuutta vaan uteliaisuus auttanut kestämään korkeakoulua? Tai ainakin nyt kun olen lukenut joidenkin opiskelijoiden kuvausta korkeakoulupoluistaan, ounastelen sen menevän enemmän näin päin. Toivoisin olevani tässä väärässä ja pelkään, etten ole.) Tai sitten en enää onnistu kuulemaan, että on siellä uteliaisuutta ja halua ymmärtää, mutta se vain jostain syystä ilmaistaan ja siitä keskustellaan tavalla, joka ei edistä vaihtoehtoisten selitysmallien löytymistä.

Tänään luin hämmennyksestä oppimisen edistäjänä ja törmäsin kiinnostavaan väitteeseen: tarvitaan jonkin verran pohjatietoja aiheesta, jotta uteliaisuuden virittävä kognitiivinen dissonanssi olisi mahdollinen. Niinpä: jos aiheesta ei ole mitään tietoa eikä kantaa, mikä hyvänsä väite voidaan hyväksyä semmoisenaan, ei tarvitse kiinnostua eikä uteloitua. (Toisaalta, näytäpä ihminen, jolla ei ole käyttöteoriaa tunteista, motivaatiosta, sosiaalisista pelisäännöistä jne.) Tavallaan näin. Mutta ehkä kyse voisi olla muustakin: vaikka olisi jokin käsitys, sitä ei ehkä myöskään haluta epäillä. Miksi? Koska varmuus tuntuu kivemmalta kuin epävarmuus, koska uteliaisuus on vaivalloista, koska on liian monta kertaa havaittu uteliaisuuden kilpistyvän työhypoteesin sijaan turhautumiseen ja siitä tylsyyteen? Koska epävarmuus ja uteliaisuus mielletään ryhmäkurin rikkomiseksi? (En miellä näin mutta joskus konfrontoidessa huomaa tällaisen ajatuksen nousevan joidenkin mieleen tai jopa kielelle ja siitä puheeseen. Lisäksi minut on lapsena sosiaalistettu tällaiseen ajattelutapaan; itselleni korkeakoulu totisesti mahdollisti uteliaisuuden esiin pulpauttamisen sen sijaan että sitä olisi joutunut edelleen häpeilemään.) En tiedä, tätä aihetta on tutkittu yllättävän vähän tai sitten en ole iskenyt kultasuoneen. (Oletan jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa todennäköisemmin.)

Kai kaikista on tavallaan hauskaa osua oikeaan arvauksessaan. Onhan se hauskaa voittaa lotossakin. Kausaaliattribuutiot vain ovat kovin vaikeita. Sikäli se muistuttaa lottoamista. Joskus käy tuuri. Monesti ei. Todennäköisyys osua selitysarvauksessaan oikeaan tuskin kuitenkaan kasvaa, ellei uteliaisuus viriä ja tilannetta ole oikeasti valmis tutkimaan monilta kanteilta, pompottelemaan vaihtoehtoisia selityksiä ja hyväksymään sekin seikka, että aika harvassa asiassa ensimmäinen arvaus itse asiassa osuu häränsilmään.

Hyvä jos viimeinenkään.

Niin, tuo, minkä julmasti ja kevytkenkäisesti nimeän uteliaisuuden puuttumiseksi, tosiaan hätkähdyttää ja ennen kaikkea uteloittaa itseäni. Mitkähän lienevät villeimmin itsestään ilmoittelevat tarpeet ja toiveet siellä kovalta kuulostavan julkisivun takana? 

Anekdootti

 "Älä selitä vaan näytä." Mutta enkö selittämällä näytä? Eikö juuri se kohdista valokeilan siihen älyttömään sisäiseen vellontaan (aah, saan pitää ohjaksia tiukalla, etten kirjoita dialogiin, huh) joka vääristelee niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtuu? Eikö tuo vellonta ole osa sitä, mikä tapahtuu? Se, mistä voi ajatella, että se on väärin ja epäluotettavaa ja epätodellista. Tai että se on vain hyväksyttävä, että siihen kiinnittää vähemmän itseään juuri siten, että sen sallii näkyä itselleen. Ja jopa muille, ehkä kannus onkin suunnattu näiden kylkiluiden väliin, myös muille.

Eivät sinun ajatuksesi tästä kiinnosta ketään, ehkä siinä koetetaankin sanoa niin. Eivätkö? Höpsis. Jos ne kiinnostavat edes yhtä, ja sattuu itse olemaan se yksi, se riittää. Ei sisäisestä vellonnasta kukaan maksa, tietenkään. Ihmiset maksavat yhtä sun toista ja tekevät monenlaisia harjoitteita päästäkseen siitä edes hieman kauemmas. Ja yhtäkaikkisesti se jatkuu.

Minusta tietysti selitykset ovat kiinnostavia. Juuri selitykset, enemmän kuin se muu. Sen muunhan voin mainiosti havainnoida itsekin, etenkin hyvällä tuulella. Huonolla tuulella on hankalaa havainnoida muuta kuin sitä selityspuuroa, ainakin ennen kävelylle lähtemistä. Tai kirjoittamista. Hullua kyllä, juuri kirjoittaminen, jossa selityksille annetaan valta, usein riistää niiltä yksinoikeuden määritellä seuraavaksi tapahtuvaa. On aamu, ja mietin ohimenevästi, että tietty osa vellonnastani muistuttaa vuosi vuodelta enemmän sitä terapeuttista eetosta, että on ihan sama, puhuuko toinen totta vai ei. Valeessakin on kiinnostava sen rakenne, siinä esitettyjen kohtaamisten logiikka, tapahtumisen tunnelma ja rytmi. Vale, tarina, hypoteesi, teoria.

Bioroskiksestä lähtenyt hedelmäkärpänen lentää kohtuullisen määrätietoisesti huoneen luoteisnurkasta koillisnurkkaan. Pesin eilen kaikki ikkunat, ilmankos nyt ajattelen näinkin selkeästi.

Intiasta

Sunnuntaina puhelin soi muutaman kerran ja vaikenee sitten. Tätä toistuu. Lopulta kuitenkin puhelin ääntelee niin pitkään, että ehdin vastaamaan tuntemattomasta numerosta tuleviin huhuiluihin. Linja kohisee ja pätkii, ja sen yli huudetaan tankealla intialaisaksentilla. Tuletko tänne jouluksi, kysyy ystävä. Ei, en ole tulossa, vastaan. Harmillista, hän vastaa. Hän on niin yksin. Onko Fauni siinä, hän kysyy. Ei, ei ole, vastaan, Fauni on Saksassa ja minä täällä Suomessa. Miksi, kysyy ystävä. No, hän nyt matkusti sinne ystävineen. Siis hän ei enää rakasta sinua. No, ei se ole niin yksinkertaista ehkä, toppuuttelen. Ei, on se. Elämä menee niin.

En väitä vastaan, koska muistan, miten kuuro ystävä oli vastaväitteille silloin kun tapasimme Goalla useamman kerran. Istuimme joulupäivänä katetulla kattoterassilla ja joimme inkivääriteetä. Tiesin sen merkinneen paljon, hän liftasi tuntikausia istuakseen kanssamme siellä tunnin. Maksoimme teen, koska hostellin hinta oli taatusti hänelle mahdoton. Koetimme tarjota muutakin, mutta ei hän halunnut.

Etkö voisi kuitenkin tulla tänne, ystävä kysyy. Olisi joku, jonka kanssa viettää joulua.

Ystäväni on perheensä hylkäämä oman kertomansa mukaan kahdesta syystä: hän on vaihtanut uskontoa hindulaisesta kristityksi ja toisekseen kärsii vaikeasta masennuksesta, joka on vienyt häntä välillä suljetulle osastolle; masennus on Intiassa melkoinen tabu. Se, mitä itse ajattelen tästä kaikesta, tiivistyy muutamaan teemaan. Ensinnäkin, minusta ei voisi koskaan tulla jyrkkää, taistelevaa ateistia, koska on ystävän kaltaisia yhteisön hylkäämiä ihmisiä, ja heille usko saattaa tarjota ainoan myönteisen tekijän elämässä. Jos kukaan muu ei rakasta, ehkä sillä on merkitystä, että jumala sentään rakastaa. (Olen liian etuoikeutettu itse tajuamaan tällaista näkökohtaa: minua on aina rakastettu. Aina. Silloinkin, kun minulle on oltu vihaisia ja käyttäytymistäni on moitittu, on muistettu muistuttaa, että minua rakastetaan, vaikka käyttäytymistäni ei rakastetakaan. Ehkä siksi en tarvitse jumalaa?) Ja toiseksi, en usko ystävän ulossulkemisen palautuvan täysin hänen mainitsemaansa kahteen seikkaan. Faunilta ja minulta meinasi mennä hänen kanssaan hermot jo lyhyiden kohtaamistemmekin aikana, niin kovasti kuin meitä järkyttikin ystävän yksin jääminen. Ei Intia ole täynnä pelkkää kilpailua ja statuskiivintää, kyllä siellä on paljon mukavia, anteliaita ja armeliaita ihmisiä, perinteitä kriittisesti tarkastelevia ihmisiä. Jos ystävän kanssa olisi helpompaa olla, hänellä lienisi jonkinlainen tukiverkko. On vaikeaa olla sellaisen ihmisen lähellä, joka ylenkatsoo muiden ratkaisuja, ei suostu kuuntelemaan ja halveksii suurta osaa ympärillään näkemistä tavoista. Ystävä kaukorakastaa Eurooppaa ja syyttää intialaisia epäeurooppalaisuudesta, myös sellaisissa kohdissa, joissa itse asiassa eurooppalaiset saattavat olla ihan yhtä lapsenkengissä.

Vaikka kyseessä on siis melkoinen energiasyöppö ihmiseksi, ystävän tarinasta ei voi olla tulematta surulliseksi. Paitsi että se on erään ihmisen tarina, siinä on jotain yleisempääkin, samaa jota olen tunnistanut monen muunkin tarinoista (myös omastani joskin toki toisessa mittakaavassa): tietyt vaikeudet toistuvat, koska ihminen itse toimii ja asennoituu tietyllä tavalla. Tämä tuntuu mielen pulmien todelliselta ongelmalta: ympäristö ei jaksa tyypin toimintamalleja ja sanallistuksia ja sulkee ulkopuolelle. Ulossuljetulla ei sitten ole yhteisöä, jossa voisi oppia noita elintärkeitä vuorovaikutuksen taitoja. Se sitten "sosiaalisesta lahjakkuudesta". (Luen parhaillaan kirjaa, jossa ilokseni ilmoitetaan lahjakkuus sitkeäksi ja haitalliseksi myytiksi: kulttuuripsykologian mukaan lahjakkuudella viitataan yleensä sitkeästi harjoiteltuun taitoon, jonka omaksumista on tukenut jokin yhteisö. En voisi olla enemmän samaa mieltä, joskin pidätän edelleen omapäisesti oikeuden ajatella yhteisöksi mahdollisesti myös fiktiivistä yhteisöä: vaikkapa samankaltaisuuden liittoa Maija Poppasen tai Nalle Puhin kanssa. Olen saanut kirjoilta niin paljon kantoapua, että luultavasti kiitän niitä siitä muiden kyllästykseen saakka.) Eikä ulossuljettu ajattele yleisempää, toistuvaa kuviota: ei, hänen on vain yksinäisyys.

Puhelu menee pieleen paitsi sen suhteen, että hän on pistänyt likoon ison summan rahaa soittaakseen ja pyytääkseen sinne jouluksi, enkä ole tulossa, myös sen suhteen, että hän kiittelee minua eräässä yhteisöpalvelussa lähettämistäni kuvista ja viesteistä. Olet kirjoitellut niin ahkerasti, hän kiitelee. On ollut hauskaa seurata, millaista elämä Euroopassa oikeasti on. Kirjoitellut, kysyn hämmästyneenä ja vähän kiihtyen. Niin niin, hän on saanut monet viestit minulta. Hyvänen aika, sanon. Milloin näitä viestejä on tullut? Hän ei kuuntele kysymyksiäni, vaan siirtyy erittelemään vaikutelmiaan samalla kun takerrun itse kysymykseen, onko jokin käyttäjätilini kenties varastettu tai hallusinoiko hän.

Vasta puhelun päätyttyä tulen ajatelleeksi, että kenties hän tarkoitti viesteillä ihan vaan nettiin tuottamaani kuvien ja pienten tekstinpätkien virtaa, ja olen pahoillani äkillisestä sävynvaihdoksestani ymmärtämättömyyden myötä. Ehkä hän ajatteli kuvat ikään kuin henkilökohtaisesti itselleen suunnatuiksi, vaikka ne ovatkin kaikkien linkin tietävien katseltavissa. En voi kuitenkaan soittaa takaisin, koska puhelimessani ei näy hänen numeroaan enkä löydä tähän hätään lappua, jossa on numero. (Sitä paitsi liekö se muutenkaan enää sama?) Ja mietin, huomasiko hän edes sävynvaihdosta, niin pontevasti kun hän puhui ja onnistui olemaan kuulematta kysymyksiäni.

Puhelun myötä Intia tulvahtaa kotiin. Istun voimattomana lattialla ja itken vähän aikaa silkkaa helpotusta siitä, että olen minä enkä hän tai joku muu onneton. Tai mikä minä olen arvioimaan onnettomuutta? No, ehkä jokin kuitenkin. Mutta: Intia. Ristiriita temppelien "compassion is not for meat eaters" -kylttien ja kulkukoirien kohtelun välillä. Se miten kukaan ei katso naista silmiin, ja miten oma suun avaaminen aiheuttaa aina pienen järkytyksen, kun miesseuralainenkin voisi hoitaa puhehommat. Tänään tuntuu siltä, että palaan vielä sinne. On liian monia avoimia kysymyksiä ja teemoja.

Minusta tuntuu, että monet siellä näkemistäni ja kokemistani asioista vaikuttavat edelleen, keho on edelleen hieman väännöksissä matkan jäljeltä, vaikka siitä on kaksi vuotta. Ja että sillä matkalla tapahtui paljon enemmän kuin millään matkalla aiemmin. Makasin monessa hotellihuoneessa sängyssä ja kuuntelin ulkoa kantautuvia ääniä ja ne vaikuttivat pelottavilta enkä halunnut mennä ulos. Kokosin kuitenkin aina itseni ja menin. Loma se ei ollut, pikemminkin rankin interventio itsestäänselvyyksien purkamiseen ikinä. Filosofian opiskelu on Intian rinnalla lastenleikkiä, kepeää ja helppoa, umpiturvallista mukavuusalueella pysyttelemistä. Tai ainakin minulle on.

Kun palasin kotiin, mietin, menenkö sinne enää uudestaan. Sen verran rankkaa siellä oli. Mutta nyt, puhelun loputtua, huomaan ajattelevani, että palaan. Vaikka siellä tuntee itsensä mitättömän pieneksi ja vaikutusmahdollisuuksiltaan olemattomaksi, vaikka järkeilyllä ei siellä ole juuri sijaa ja kohteliaisuudella ja neuvottelevalla asenteella ei saa edes karistettua riksakuskeja kantapäiltä, saati sitten aikaan mitään tärkeämpää, ja vaikka ei ole mitään keinoa auttaa niitä onnettomia olentoja, joita kohtaa ja jotka selkeästi virittävät tapaamisen varaan toivoa. Se kaikki purkaa pätevyyspuhetta ja virittää hellyyteen. Ja jostain syystä olen vakuuttunut, että se on minulle parempi tie kuin monen arvostamani ihmisen pätevyyspuheen ja poliittisen vaikuttamisen tie. Mikä on vähän kummallista. Mutta ehkä tämä on vaihe. Ehkä ajattelen voivani vaikuttaa poliittisesti vasta sitten kun olen kerännyt tarpeeksi kokemusta siitä, mitä on olla voimaton ja eksyksissä. Mitä tällä tarkoitan: en haluaisi näyttäytyä pelottavana jyränä, joka ei osaa virittyä toisiin ja näiden eksyneisyyteen. Mikä on sekin ehkä vähän outoa, koska toistaiseksi tuntuu helpommalta virittyä eksyneisyyteen ja ulkopuolisuuteen kuin ottaa asiantuntijan rooli ja ladella suosituksia muille. (Viimeisimmässä esseessäkin manaan alimpaan helvettiin tavoitteet ja hellin ajatuksia kysymyksistä niiden korvaajina - kysymyksistä, joihin ei edes haeta vastausta, joita vain kuunnellaan ja palautetaan mieleen säännöllisin väliajoin. Olen epäilemättä jonkin sortin kysymyshullu.) Kuitenkin tunnun janoavan syvempää uppoutumista tuollaiseen kokemukseen täydellisestä avuttomuudesta.

Ehkä se liittyy siihen, että näen tarpeelliseksi tuhota rankaisevuuden skeemani viimeisetkin rippeet. Ne, jotka halvaannuttavat minut välillä täysin toimintakyvyttömäksi ja joita vastaan olen pitkään taistellut älyn kanssa, mutta joiden koen tarvitsevan vielä emotionaalisemman täräyksen. Intia on sen kokoinen täräys, että se saattaisi onnistua.

Nyt kun pakkaamme tavaraa muuttoon, voisin viimein saada pakattua tuolle ystävälle Goalla sellaisen paketin, jonka olen ajatellut jo pidemmän aikaa lähettää postitse sinne. Ei se tietysti ole sama kuin että menisin sinne, mutta nyt ei ole rahaa. Ei vielä. Ja tavallaan sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että itsellä voi olla rahaa mennä sinne ja hän taas on koko ikänsä haaveillut täällä käymisestä eikä tule koskaan pääsemään (ellen minä sitten onnisut keksimään jotain keinoa saada hänet ketkuteltua tänne - mutta se tuntuu kovin riskialttiilta sekin, koska a) en jaksaisi sitä ihmistä viikkoa tai kahta 24/7, b) mitenkähän hänen masennuksensa reagoisi kulttuurishokkiin hänen huomatessaan etteivät eurooppalaiset ole ihan niin sivistyneitä ja valistuneita kuin hän on ajatellut - minä ainakin järkytyin vastaavalla tavalla Intiassa niin että olin aika rajoilla, vaikkei minulla edes ole mitään vastaavaa psyyken sairauksien laitosjaksohistoriaa, ei edes yhtään diagnoosia, joskin varmaan saisin sen, jos hakisin, mutta miksi hakea, kun kaikki sujuu näinkin -, c) sitten hänen pitäisi kuitenkin palata, ja palaisiko hän onnellisempana vai onnettomampana, vaikeaa sanoa; joka tapauksessa huomaan välillä pohtivani, olisiko millään instanssilla kiinnostusta tuoda ystävää tänne tutustumaan viikoksi, mutten ole vielä keksinyt, millä ja miksi; lupaavia myönteisiä ja dynaamisia tyyppejä kyllä raahitaan ympäri maailmaa mutta vakavasti masentuneet piikkikaktukset eivät kiinnosta ketään sijoituskohteina).

Joskus mitä kummallisimmat kohtaamiset voivat avata silmiä, ja tämän ystävän kohtaaminen on kyllä tehnyt niin. Ehkä laitan pakettiin mukaan oikeasti hänelle kirjoitetun kirjeen, jossa kerron, miten tärkeä kohtaaminen oli. Siitäkin huolimatta, ettei meidän kommunikaatiomme ole niin helppoa. Tai ehkä juuri siksi.

Hän on niin irl- ja nettisuodatinumpioni ulkopuolelta kuin olla saattaa.

Halu ymmärtää ja olla ymmärrettävä

Hetkeksi kadotan halun ymmärtää ja olla ymmärrettävä tai edes yrittää sitä. Hetken tunnen olevani elossa ja ilman hätää. Ajattelen, että asiat vain tapahtuvat, ettei minun tarvitse mitenkään ymmärtää niitä tai ottaa niihin kantaa tai asennetta. Vain seuraan, miten ne tapahtuvat. Tähän hetkeen tiivistyy iloa niin paljon, etten osaa selittää sitä niille, jotka ovat lähdössä.

Mutta se kestää tietenkin vain hetken. Sitten seuraa epätoivo ja halu ymmärtää, mitä tapahtuu, miksi asiat menevät, kuten menevät. (Asiat ihmisten kanssa menevät lähinnä pieleen. Pieleen mistä? Jostain hämärästä sisäistetystä mallista "miten asioiden pitäisi sujua".) Jankutan itselleni, että hei, äsken oli niin hyvä olo, kun vain maltoit hyväksyä irrallisuuden, turvattomuuden, putoamisen tunteen, tapahtumisen tunteen. Miksi sinä nyt äkisti taas alat vaatia selityksiä? Päästä irti.

Et sinä tule koskaan tajuamaan, miten nämä asiat pitäisi hoitaa. Et sinä eikä kukaan muu.

Näin sanon itselleni, enkä totisesti tiedä, mitä tekisin seuraavaksi.