Äkkivääryydestä

Luen stoalaiskirjaa eteenpäin. Miten ilahduttavaa. Huomaan monta hassua asiaa. Kuten vaikkapa sen, miten olen omassa etiikkakäsityksessäni selvästi omaksunut joskus kauan sitten lukemiltani stoalaisilta yhtä sun toista ja sitten unohtanut omaksuneeni nämä asiat heiltä. Kuten vaikkapa ajatuksen, että oikeastaan en voi vaatia toisilta mitään, mutta toivoa voin. Totta puhuen olinkin muutamassa kohdin miettinyt, miten ihmeessä olen päätynyt niin vakuuttuneesti tällaiseen kantaan. No, nyt ehkä tiedän. 

Tässä maailmassa on välillä kummallista suunnistaa, koska kaikkihan eivät ole stoalaisiaan lukeneet, etenkään nuorella iällä. Heistä on ihan ok tai jopa hyveellistä vaatia. Tai ei, ei varmaankaan hyveellistä, ei sellainen heitä kiinnosta. Mutta he ajattelevat, että ihmisellä on oikeus vaatia sitä, tätä ja tuota. 

Ehkä kummallisimpia kuulemiani sanallistuksia (en edelleenkään kykene kirjoittamaan sanoituksista, koska minusta se liittyy melodioiden sanoittamiseen) (nopeamminkin voisi muuttua, mutta kyllä näitä kohtia löytyy, joissa ilmenee tiettyä haluttomuutta vain surffata maailman aalloilla) psykoterapiasta on ollut se, kun joku terapeutti missä lie tekstissä olikaan kommentoi, että hän toivoo asikkaidensa lähtevän terapiasta ajatuksin, että heillä on enemmän oikeuksia. Enemmän kuin heidän sinne kävellessään. Ja jos oikein ymmärsin, tässä ei ollut kyse toivomisesta vaan vaatimisesta. 

Niin, tämä liittyy kynnysmattokeskusteluun, joka vetäisi minut aivan mykäksi kasvatustieteitä opiskellessani. Luimme ableismista ja joidenkin ihmisten huonosti kohdelluksi tulemisesta ja yksi nuorista naisista kommentoi, että eikö noita ihmisiä ole lapsena opetettu pitämään puoliaan. Että ainakin hänelle on opetettu lapsesta saakka, ettei tule alistua kenenkään kynnysmatoksi. Tietysti se kommentti oli aivan typerä jo muodoltaankin - tämä minä olen jo lapsesta saakka ollut niin etuoikeuttettu että minulle on opetettu x, miksi sinulle ei ole -muodon puheenvuoro saa useimmiten miettimään, tajuaakohan sanoja nyt ollenkaan, miltä tuo kuulostaa. (Tuskinpa.) (Ja luultavasti jokainen käyttää tätä välillä. Miten raivostuttavaa onkaan saada itsensä siitä kiinni! Ja huvittavaa, nanosekunnin päästä: jaaha, tänään sitten näin!) Mutta se kynnysmattous. Se, että joku näyttää jonkun toisen mielestä tulevan tallotuksi, ei välttämättä ole tämän ihmisen oma kokemus. Tarkoitan tätä: stoalaisuuskirjassa kerrotaan, miten stoalainen reagoi, kun häneltä varastetaan rautalamppu. Sen sijaan, että hän suuttuisi ja vaatisi rangaistuksia, hän tuumaa, että huomenissa voi mennä ostamaan halvemman savilampun, joka ei samalla tavalla houkuta varkaita, ja säälii mielessään varasta, joka menetti jotain paljon arvokkaampaa kuin itse rautalampun menettäneenä menetti - moraalisen eheytensä. Ei minusta kynnysmattous kuulosta tuolta. Ja silti, ei niitä kohtia ole yksi tai kaksi, kun näin sopuisasti suhtautunutta ihmistä koetetaan terhentää peräämään oikeuksiaan, ja kysytään, että eikö sinua raivostuta, etkö halua hänelle rangaistusta.

Enkä tällä nyt tarkoita etten olisi ollut elämässäni kynnysmatto. Voi, monesti. Mutta harvemmin niissä kohdin kuin toiset niin ajattelisivat. Ja eri tavalla: esimerkiksi, en ole uskaltanut toivoa ääneen asioita toisilta, vaikka olen niitä mieleni sisäisesti rukoillut pitkään. Tai vaikka lautamiehenä istuessani. Olin siellä, mitä, viisitoistako vuotta, vai kaksitoista, no kuitenkin, yli kymmenen. Minä, joka en usko oikeastaan rangaistuksiin laisinkaan. Ja tunsin oloni hyvin latuskamaiseksi ja lamaantuneeksi, koska vaikka kuinka koetin ajatella, että haluan ymmärtää maailmaa ja yhteiskuntaa ja kaupunkia, jossa tuolloin asuin, ja se, mitä siellä kuulin ja näin, oli sellaista, joka olisi muuten jäänyt vieraaksi, en silti lopulta onnistunut jäsentämään, mitä niille asioille olisi hyvä tehdä, ja tuomiokeskusteluissa suljettujen ovien takana en tietenkään onnistunut varmaan kertaakaan kovin selväsanaisesti jäsentämään, mitä mieltä olin - koska, no, en tiennyt oikein itsekään, mitä siitä kaikesta olisin ajatellut. Saati sitten että olisin kokenut jonkinlaista varmuutta siitä, että juuri tietynlainen tuomio on ainoa oikea ratkaisu tilanteeseen. 

Filosofian opiskeleminen tekee sillä tavalla äkkivääräksi, että monessa kohdin huomaa ajattelevansa ihan toisin kuin muut. Ehkä se johtuu siitä, että kysyy eri kysymyksiä, tai että on lukenut eri tekstejä. Toisaalta, en ole ihan varma siitäkään, kuinka paljon voin syyttää filosofiaa. Jo ennen sitä olen kohdannut liian monta kertaa tilanteen, jossa minut leimattiin "erilaiseksi", mitä se sitten tarkoittikaan sanojilleen. Kai vain sitä, että käyttäydyin heidän ennakko-oletustensa vastaisesti. Mutta epäilen kyllä, ettei filosofian opiskelu ja vertaiskeskustelu klassikoiden kanssa ainakaan vähentänyt tätä äkkivääryyttä. Ehkä raivostuttavin erilaisuusleima tuli työkkärin ammatinvalintapsykologilta, jolle toisaalta olen valtavan kiitollinen, koska ilman niitä meidän tapaamisiamme en olisi havahtunut lainkaan niin nopeasti tilanteeseen, jossa totisesti annoin toisten kävellä ylitseni enkä uskaltanut toivoa enää oikein mitään näiltä ihmisiltä. Raivostuttavin, koska olisihan hän voinut koulutuksensa puolesta jättää sanomatta ääneen, että hänestä on vaikeaa kuvitella minua mihinkään valmiiseen ammattiin kaikkine pohdintoineni, ja että hänestä tuntuu, että luon ihan itse jonkin ihan oman juttuni työmarkkinoilla, jonkin mikä ei istu mihinkään valmiiseen nimikkeeseen. Hän sanoi sen ihan hyväntahtoisesti mutta silti. En ole ihan varma, onko tuo, mitä ammatinvalintapsykologilta olisin toivonut siinä tilanteessa, kun polkuja oli liian monta enkä tiennyt enää, mihin suuntaan edetä. Ehkä semmoisessa tilanteessa toivoisi eniten kuulevansa, että lähde tekemään tuota jos se kerran tuntuu luontevalta, aloita siitä, ja voihan sitä suuntaa sitten myöhemmin muuttaa. (Koska näinhän olen käytännössä edennyt ja olen tyytyväinen tähän kaikkeen.) Toisaalta, eipä tuosta neuvosta ole haittaakaan ollut, koska ei se pysäyttänyt minua hakemasta jotain perinteisemmältä ammatinkuvalta näyttävää. Mutta kyllä se sai minut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi pitkään. 

Sekin tuntuu hassulta, että löydän stoalaiskirjasta vanhan kunnon defensiivisen pessimismin ajatuksen: kuvittele, mikä kaikki voi mennä pieleen, ja tee parhaasi tilkitäksesi ne kohdat, joissa siitä voisi musertua, käsittele se kaikki ennalta, niin että jos jotain käykin, olet varautunut eikä se enää samalla tavalla järkytä. (Ja yleensä saa helpottua.) 

Ja jotain, joka sopii viime aikoihin kuin nenä päähän. Kirjassa kerrotaan sotavankina olleesta miehestä, joka oli opiskellut stoalaisia ennen sotaan ja vangiksi joutumistaan. Kun häneltä kysytään, ketkä eivät selvinneet noista vaikeista oloista hengissä, hän vastaa: 

Tähän on helppo vastata: optimistit. He olivat niitä, jotka sanoivat: "Meidät vapautetaan jouluun mennessä." Joulu tuli ja meni. Sen jälkeen he sanoivat: "Meidät vapautetaan pääsiäiseen mennessä." Pääsiäinenkin tuli ja meni. Ja sen jälkeen kiitospäivä ja taas joulu. Sitten he kuolivat, koska heidän sydämensä särkyi. - - Tämä on hyvin tärkeä opetus. Ei pidä koskaan sekoittaa voisiinsa uskoa selviytymiseen - mitä ei ole koskaan varaa menettää - ja ryhtiä kohdata vallitsevan todellisuuden raakoja tosiasioita, mitä ne sitten ovatkaan. (Massimo Pigliucci, Stoalaisuuden käsikirja, suom. Antti Immonen)

Kun sanon tuntilaisilleni, että ei tämä souvi taida olla ihan heti ohi, yksi nainen melkein huutaa minulle, ettei saa olla niin pessimistinen. Katselen mediaa: se rakastaa haastatella niitä, joiden mielestä pandemia on loppunut jo niin monta kertaa, että sekoan laskuissa. Taas se on loppunut eikä uhkaa enää suomalaisten henkeä eikä terveyttä, vaikka keikumme kuolintilaston ykkösinä koko maailmassa. Minulle on suuri arvoitus, miksi asioista halutaan kysyä yhä uudestaan ja uudestaan heiltä, jotka ovat alusta saakka olleet väärässä liki kaikessa pandemiaan liityvässä. (Ja kyllä, samaan aikaan moni tutkija on ollut noista asioista oikeassa noina samoina ajankohtian. Heitä vaan ei ole haluttu nostaa esiin. Miksi? Ovatko he liian pessimistiä? Ja: kenen mielestä? Eikö olisi parempi todellakin kohdata ryhdikkäästi vallitsevan todellisuuden raa'at tosiasiat? Eikö se ole ainoa keino suunnata toimintaansa tilanneherkästi?)

Ja tässä äkkivääryyttä pohtiessani tajuan äkisti jotain: minähän muuten pidän äkkivääristä ihmisistä. Pidän heistä, jotka yllättävät minut. Joilla on jotenkin epäintuitiivinen katsantokanta, joilta voin oppia. Etenkin jos heissä on myös lämpöä ja huumoria (koska sellaiselta, joka kutsuu itseä idiootiksi tai päivittelee, miten sinä et nyt tätä tajua, ihan basic, on aika vaikeaa oppia mitään tilanteen turvattomalta tuntumisen takia; toivon muiden ymmärtävän tavallani, ettei kukaan ole valmis eikä toivoton). Arvostan sitä äkkivääryyttä paljon enemmän kuin sitä, että joku käyttäytyy sulavasti tai vaikuttaa vaikutusvaltaiselta tai mitä nyt kaikkea ihmiset voivatkaan arvostaa. Hyviä hiuksia, kuten Kalifornian-nainen sanoo, hyviä hiuksia. Ja mikä tragedia onkaan, kun hyvien hiuksien takia naitu puoliso kaljuuntuu ennen aikojaan. (Sillä eivätkö kaikki ajat ole tietylle mielenlaadulle ennenaikaisia?)

Ehkä säpsähtelen ihan turhaan omaa äkkivääryyttäni. 

Maanantai, uusi viikko. Neljä viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Kaivurit jyrisevät joka puolella taloa ja olen taas aamun aluksi pyöräillyt ystävälle tässä lähistöllä, kohdannut hänen kissojensa tyrmistyksen siitä, että minä vararuokkija olen jotenkin epäkunnossa ruokintafunktion suhteen, olen levittänyt joogamaton, kaivanut laukusta läppärin, kameran, mikrofonin, avannut zoomin, asettunut matolle, hymyillyt ja huomentatoivotellut, nauranut ja koettanut jokaista liikettä näyttäessäni muistuttaa itseäni siitä, että osalla mukana tekevistä senioreista on sydänoireita, osalla jäätynyt olkapää, jonkun polvet kovin nivelrikkoiset, jollain selkärangan nikamia luudutettu yhteen lannerangassa ja niin edelleen, että melkein kaikki on perusmuodossaan jollekulle mahdotonta juuri näin mutta että kun antaa pari kolme vaihtoehtoa, muistuttaa kunkin liikkeen funktiosta - mitä ainakin haluamme saada tapahtumaan - ja ennen kaikkea korostaa oman tien etsimistä ja kivun ympäri luovimista, jotta jokainen varmasti saa kaivattua elintoimintojen vilkastumista ja kipujen hellittämistä liikkeen kautta. Mau, on paksunaamainen kissa protestoinut aina välillä sohvalta toimintaani katsellen. Toivonut, ei vaatinut. 

Eikä toiveisiin ole vastattu, kuten niin kovin usein käy. Kissat ovat suhtautuneet siihen oikein tyynesti. 

Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan. 

Peepee eli havahtuminen johonkin käsittääkseni vahingolliseen

Pitkäperjantaina aamuna särähdän hereille kuuden aikaan. Särähtää on tosiaan mieluisin aamuverbini: ei puhettakaan mistään kiskottelusta, kellimisestä ja unen ja valveen välillä seilaamisesta. Sellaista tapahtuu minulle vain iltaisin. Ja joka tapauksessa olen sairastanut niin pitkään, ja nyt parantumassa, että tietty levottomuus ja kyllästyneisyys makaamiseen luonnehtii mielenmaisemaani.

Herään ajatukseen, tajuamiseen. En ole mielestäni tajunnut tätä valveilla ja kun menen vessaan ja kuuntelen vatsani tyhjentymistä, pyöritän samalla mielessä tätä tajuamista, kääntelen sitä ja tarkastelen sitä kulmat vähän kurtussa, koska unentuomat saattavat olla ihan mitä vaan dadaa. Mutta tämä ei ole dadaa, ei alkuunkaan. Ties mikä sen laukaisi, mutta olen tyytyväinen siitä, että ajatus hakeutui luokseni.

Se kaikki liittyy ajatusten pariin, jotka minulla oli juuri rajamailla, hetki ennen särähtämistä. Sekuntin murto-osan päässä, ehkä. Ensin ajatus: ilman erästä tapahtumaa elämässäni minun olisi paljon helpompaa ajatella itseäni epäonnistuneena ihmisenä. Ja heti siihen liittyen: no joo, mutta mistä tiedän, ettei kyse ollut vain siitä, että pöksyihini koetettiin päästä? Ja sitten, heti perään: mistä helvetistä tämä selitysmalli nyt tähän paukkasi? Ja: miehet eivät joudu ajattelemaan enimmäkseen näin, heille ei sanota näin, tämä ei ole heidän selitysmallinsa.

Itse asiassa se on ollut hyvin vähän minunkaan selitysmallini, muistan vessassa. Mutta sattumoisin minulle on tarjottu tätä selitysmallia muutamaan tapahtumaan liittyen viime aikoina muutamankin naisen taholta. Se haluaa vaan päästä sun pöksyihin. Olen hämmästynyt, ehkä vähän tyrmistynytkin, ja sitten pohtinut asiaa ja argumentoinut heille ääneen, miksi olen asiasta toista mieltä. Ensinnäkin, enemmistö tapaamistani miehistä ei vaikuta kovin innokkaalta pöksyyntymään (tai ehkä pikemminkin pöksyttömyyttymään) kanssani. (Etenkään jos sattuvat tuntemaan minut vähänkään paremmin.) Toiseksi, kommentoitu asia tai minulle suotu tilaisuus ei ole ollut luonteeltaan sellainen, että kukaan järki-ihminen odottaisi siitä tosissaan tai ensisijaisena motiivina mitään seksuaalisia palkintoja. Kolmanneksi, vaikka sellainen motiivi häilyisikin jossain taustalla (enkä ole tällaiselle mitenkään sokea - olen itsekin aika hyvä hullaantumaan kausittain), kyse on myös muusta - harvoin ihmiset niin sokeutuvat jonkun kimmellyksestä, että ovat vain tästä syystä valmiita kanavoimaan tätä tehtäviin, jota tämä ei todennäköisesti osaisi suorittaa. Neljänneksi, mitä tapahtuu, jos tuollainen selitysmalli alkaa oikeasti vuotaa kroonisesti sellaisten limaisten tilanteiden ulkopuolelle, joissa se oikeasti voikin olla täysin relevantti ja jossa sitä on järkevää punnita hetki tai pari? (Ja silti: entä sitten? Eikö silloin, jos mietin jonkun halua pöksyyntyä kanssani, olennaista ole se, onko ajatus vastenmielinen vai ei? Olen kyllä kävellyt välillä tilanteisiin, joissa taka-ajatus on ollut varsin selvänä: joko se ei ole haitannut minua, koska minulla on ollut sama taka-ajatus, tai sitten olen päättänyt, että olkoon vain mahdollisesti toisella tuo taka-ajatus, minullapa on asiaan vastakkainen kanta ja niin kauan kuin toinen ei viitsi eksplikoida tarkasti, mitä tahtoo, voin käyttäytyä ikään kuin en sitä tietäisikään - ja suoraan sanottuna en voi tarkalleen tietääkään, eivät ihmiset ihan niin ennustettavia ola -, reilusti ja toverillisesti, ja ehkä toinen siitä tokenee. Sitten tietysti on kasa tilanteita, joissa en ole tajunnut, että kyse on jostain taka-ajatuksesta: itse asiassa näin käy silloin tällöin. Joskus paljastuminen on onnellinen sattuma, joskus kiusallinen. Mutta hitto vie, ei voi elää väärintulkinnan pelon hallitsemassa maailmassa niin pitkälle, että jättäisi tarttumatta mihin tahansa miesten ehdottamaan, koska siinähän voi olla jotakin takana.)

Olen huolissani etenkin tuosta neloskohdasta. Se, että tuota peepeetä tarjotaan niin nopeasti ja auliisti naiselle selitykseksi jostain yllättävästä mahdollisuudesta, kuvaa kenties, miten keskeisellä sijalla se saattaa olla jonkun toisen naisen tulkintamalleissa. Enkä nyt ajattele, että kyse on sisarkilpailusta, tai miksi sitä nimittäisi: ei, epäily lausutaan kuitenkin ystävien kesken ja sellaiseen sävyyn, että pitäisi olla jonkin tason vainoharhainen ajatellakseen, että toinen koettaa nyt polkaista minut mutiin ja osoittaa minulle paikkani jonakin, jonka objektiivisesti kiinnostavin asia ja myyntivaltti sijaitsee jalkovälissä, ei korvien välissä. Eiköhän vain kyse ole jostakin, jolla hän rasittaa itseään, epäilyksestä, joka on helppo tartuttaa ja joka tartuttuaan saastuttaa ajattelua ja vuotaa siitä saastuttamaan vuorovaikutussuhteitakin.

Inhoan tällaista sukupuoliroolitusta, jossa miehet vain aina ja joka tapauksessa kyttäävät naisten pöksyihin pääsemistä ja naisten tehtäväksi jää epäillä ja vahtia haaroväliään, koska se on heidän tosiomaisuutensa ja tosiarvonsa. Se on rasittavaa molemmille osapuolille (ja etenkin tähän ajatteluun sitoutumattomille siviiliuhreille - nimenomaan rasittavaa, sen omaksuneille vaarallista ja typistävää) ja tekee maailmasta aika paljon paskemman paikan.

Itse asiassa puhuinkin asiasta Faunin kanssa välittömästi ensimmäisen peepee-tulkinnan kuultuani. Onko se hankalaa miehille, kysyin. Tuleeko tuollainen mieleen, jos haluaisi vaikka etupäässä peepee-mielessä pyyteettömästi tarjota jollekulle naiselle jonkin hieman erikoisemman mahdollisuuden? Fauni mietti hetken ja sanoi, että totta kai se on hankalaa ja totta kai sellaista saattaa pelätä. Jättääkö joku sen takia tarjoamatta mahdollisuuksia johonkin, mitä muuten saattaisi tarjota? Ei sellaista ole helppoa arvioida. Toivottavasti ei. Ymmärrän hyvin sen, etteivät miehet halua tuntea itseään etupäässä naisten perässä juoksijoiksi tai tulla esitetyiksi sellaisina. Koska eivät he ole vain sitä! Totta kai sitä pelkää, että joku ehdotus tulee torjutuksi vain sen takia, että toinen kuvittelee itsen haluavan jotain, mikä ei asian kannalta ole lopulta kovin oleellista, sanoo Fauni. Niin niin, sanon. Ja kun kyse on asiasta, jonka esiin nostaminen eksplisiittisesti tuskin ainakaan laukaisee tunnelmaa. (Mieti nyt: Hei, haluaisin tarjota sulle tän mahdollisuuden! - Hmm, kiitos mutta ei kiitos, en ole kiinnostunut. - Tämähän olis ihan just sulle, tää juttu! - Hmm, tuota, ei kiitos, en ole todellakaan kiinnostunut ja pitää tästä jo mennä... - Et kai sä nyt kuvittele, että tähän liittyy jotain, mitä en sano ääneen? - Mitä tuohon voisi vastata? Mitä siihen oikeasti vastaisi? Että joo, kuvittelen mä, niin että mene pois, limasimppu. Tai sitten ritarillisesti että eeeei ei se siitä oo kiinni mutta tuota en halua puhua tästä heihei. Sukenisiko tästä hyvä keskustelu? Ehkä, mutta todennäköisimmin ei.)

Vaaralliseksihan tuo käy, jos olisi itselle helppo mahdollisuus antaa toiselle mahdollisuus johonkin hauskaan ja jännittävään, mutta joutuu laskemaan päässään, tarkoittaako mahdollisuuden tarjoaminen ehkä sitä, että toinen todennäköisesti joka tapauksessa torppaa sen ja sitten saa vielä kiitokseksi ääliön leiman, kun toinen kertoo tapahtuneesta pöyristyneeseen sävyyn kaikille yhteisille tuttaville aasta ööhön. Ja vaikka toinen yltyisikin uskaltamaan tarjoamaan mahdollisuuden, toisen on vielä tosiaan mahdollista vetää siitä herne nenään, tulkita mahdollisuus lähinnä toisen yritykseksi päästä omiin pöksyihin ja kieltäytyä jyrkästi mokomasta.

Se kuulostaa hyvin surulliselta. Kuka hyötyy siitä, että koko sukupuoltenvälisen kommunikaation kenttä on miinoitettu sinne saakka että jonkun kanssa on jo maannut ja voidaan todeta, ettei aiheesta tarvitse skitsota? Eihän nyt voi kuitenkaan olla tavoitteena sekään, että kaikkien kanssa pitäisi maata, jotta voisi ottaa rennosti? KIELTÄYDYN tällaisesta maailmasta ja aion edelleen samota ikään kuin miinoja ei olisikaan. (Eikä niitä minun puoleltani tulla kaivamaan maahan.)

Tarkoitan tätä: Minulle tarjoutui erään henkilön toimesta mahdollisuus johonkin juuri hyvinkin hauskaan ja jännittävään asiaan. Tarjous oli yllättävä - harvoin sellaisia tulee. Mielsin sen kunnioittavaksi ja ystävälliseksi eleeksi, vaikka jo heti tajusin, että moni muu tulkitsisi asian aivan toisin. (Miehet suhtautuvat minuun valtaosin kunnioittavasti ja ystävällisesti, kuten naisetkin.) Varovainen otus kun olen, mietin kuitenkin, että tarjous on vastaanotettava jotenkin sillä tavalla hienovireisesti, että molemmat tietävät, missä mennään. Joten vastasin ystävällisesti ja kirjoitin olettavani kyseen olevan tässä ilmaisesta lounaasta, joita todella on. (Tiedän sen, koska aina välillä tarjoan niitä itsekin. Enkä ole niin pölkkypää, että ajattelisin olevani jotenkin spessu tässä suhteessa.) Toinen myönsi auliisti, että juuri siitä on kyse. Otin tarjouksen vastaan iloisesti. Kommunikoimme vielä hämmennyksenkin auki - kirjoitin hieman hämmentyneeni tarjouksesta, koska se oli niin ilahduttava eikä sellaista satu usein, ja toinen kysyi, mikä siinä hämmensi, ja vastasin, että kai etupäässä omat ajatukseni siitä, miten tällaisessa tilanteessa voisi soveltaa jotain valmiita käyttäytymissääntöjä.

(Eihän niitä ole moniinkaan tilanteisiin, paitsi ehkä yksi: kommunikoi mahdollisimman avoimesti.)

Olin ihan valtavan iloinen tapahtuneesta siihen saakka, että uskouduin siitä läheiselle ystävälle, ikään kuin esimerkkinä siitä, miten ihmeellistä ja hienoa ja yllättävää elämä voi olla. Ja sitten hän sanoi: se vaan haluaa päästä sun pöksyihin. Sanoin vakaasti, etten usko sellaisesta olevan kyse. (Koska en usko sellaisesta olevan kyse.) Ystävä sanoi: heei, mieti nyt vähän. Ja mietinhän minä. Mutten sitä, miten pöksyihini koetetaan päästä (miten satunnaista ja siinä mielessä epäkiinnostavaa), vaan miten vahingollista, ylipäänsä, on ajatella sukupuoltenvälisiä kommunikaatioita lähinnä pöksyynpääsyyn liittyvinä. Ettei vain olisi niin, että osa naisten itsetuntovaikeuksista palautuisi tähän? Tarkoitan tätä tämänaamuista: no, en ainakaan ole aivan epäonnistunut näissä ja näissä pyrkimyksissäni, koska x. Ja pingpongajatus: mutta entä jos x koska pöksyihini haluttiin päästä. (Ja sitten nanosekunnin sisään ärtymyksen kuohahdus: helvetti, tyttö, tuo ajatus koettaa tartuttaa sinut!) Sanooko kukaan loistotarjouksen saaneelle miehelle, että hänen pöksyihinsähän siinä vain koetettiin päästä? Ajattelevatko (epäilevätkö heikkoina hetkinään) miehet saavansa työpaikan seksuaalisen vetovoimansa avulla? (No joo-o, vaikuttaahan se, jonkin verran, mutta en ole nyt kiinnostunut siitä, vaikuttaako se de facto, vaan siitä, attribuoivatko miehet esimerkiksi työmenestystään seksuaaliseen vaikuttavuuteensa? Ja uskaltavatko toiset attribuoida sitä näin heille ääneen?)

Minusta on, kirjoitan auki, paljon vaarallisempaa olettaa, että minusta pidetään ja minua arvostetaan miesten taholta (muutenkin helvetin heteroisa kuvio - aivan kuin LB-ihmisiäkin ei olisi, vai kuuluuko ajatukseen, että naisina he ovat sellaisen jahtaamisen ulkopuolella? miten tässä näkemyksessä ajatellaan lesbosuhteiden solmiutuvan? vai ymmärtyvätkö ne luonnottomiksi juuri sen takia, että kaksi portinvartijaperiaatteella toimivaa olentoa on jotenkin sattumoisin ajautunut yhteen kenenkään pyrkimättä mihinkään? anteeksi kärjistys, tämä oli liian absurdilla tavalla hysteerinen jotta olisin voinut jättää sanallistamatta) lähinnä haaroväliini pääsyn mahdollisuuden takia kuin olettaa, että okei, nyt sitten on ihmisiä, jotka pitävät minua naiivina ja höynäytettävänä ja tosiasiat kieltävänä, kun ajattelen sukupuoltenvälisen kommunikaation perustuvan etupäässä muunlaisille asioille. Totta kai tiedän, että aina tilanteet eivät ole sitä, miltä ne näyttävät tai millaisina ne haluaisi jäsentää. Mietin vain, kumpi on toiminnan ja itseymmärryksen (eikä vain omani, myös muiden toiminnan ja itseymmärryksen) kannalta suotuisampi ajatusvinouma - se, että minusta halutaan aina hyötyä tietyllä tapaa vai että tasa-arvo on mahdollinen ja minusta ollaan kiinnostuneita etupäässä muissa kuin seksuaalisen hyötymisen mielessä.

Jos jotain haluan toivoa, niin tätä: toivottavasti en koskaan kuule sanovani ystävättärelle, että ehkä se vaan haluaa päästä sun pöksyihin. Koska jos niin on, kyllä hän sen itsekin huomaa sitten kun se on aika huomata, eikä se ole (useimmiten) niin vaarallista. Mutta se on taatusti vaarallista, jos hän alkaa jäsentää osaamisiaan epäillen, että monissa tunnustuksissa onkin kyse jostain aivan muusta kuin sellaisista asioista, joihin hän voisi itse perehtyen, päätellen ja asioista selvää ottaen vaikuttaa.

Haavoittuvuudesta

Ehkä tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta olen oivaltanut vasta viime päivinä, miten paljon haavoittuvampi ihminen on myös psyykkisesti silloin kun fyysinen toimintakyky reistailee. Jotenkin sitä ehkä ajattelee arjessa, että on taattua, että pystyy kävelemään kilometrin, kyykistymään, makaamaan ystävien kanssa puistossa ilomielin ja niin edelleen. Vaikka kuinka tietää, etteivät nämä asiat ole ikuisia eivätkä itsestäänselviä eivätkä kaikkien saavutettavissa, ainakin minä tunnun unohtavan, miten paljon niiden ongelmaton toteutuminen vaikuttaa siihen, miten kestän vastoinkäymisiä ja miten hahmotan minäkuvani.

George Herbert Mead kirjoittaa, ettei esimerkiksi jalan amputointi vaikuta ihmisen persoonallisuuteen. En tiedä, nauraako vai parahtaako. Enkä osaa arvioida, onko kyse siitä, mistä Richard Shusterman on kirjoittanut: että meidän aikamme on kehokeskeisempi, että me identifioimme persoonallisuuden kehollisemmin kuin tehtiin vielä sata vuotta sitten. Huomaan, etten osaa kuvitella, millaista voisi olla elämä, jossa kipu ja kehon mielen suunnitelmiin ja oikkuihin taipumisesta kieltäytyminen ei jollakin tasolla järkyttäisi ihmistä, hänen kehonkuvaansa ja sitä myöten hänen maailmankuvaansa. (Kehohan on tavallaan maailman se osa, joka on kaikkein saavutettavin tai lähin ja jonka kautta olemme osa esineiden, paineen, painovoiman, materian, aistittavan jne. maailmaa; ehkä lyhyemmin edes jossain määrin jaettavaa maailmaa.) Ehkä silloin sairaudet ja vammat ovat olleet enemmän näkyvillä, mutta silti, on vaikeaa uskoa, että oman aiemmin kivuttoman kehon käpristyminen ei mitenkään saisi ihmistä hiljaiseksi, kuulostelevaksi, epävarmemmaksi.

Huomaan itse käyneeni paljon aremmaksi ja pelokkaammaksi muutenkin kuin fyysistä jaksamista koskevien teemojen suhteen. Ihminen on kokonaisuus, selvähän se, ja jako fyysinen/psyykkinen/sosiaalinen on tietysti vain meidän jakomme, josta ehkä voisi olla mahdollista myös kieltäytyä silloinkin kun ei tunne kehossaan tuota yhteyttä. (Ja jopa silloin kun nuo puolet tuntuvat sähisevän toisilleen ristiriitaisesti, kuten esimerkiksi lisääntymiskysymyksen suhteen: sosiaalinen ja psyykkinen puoli pyörittämässä päätään, ja fyysinen puoli poksauttelemassa munarakkuloitaan ja kuplimassa limaansa. En muuten osaa myöskään oikeasti kuvitella, millaista elämä on ollut ennen suhtkoht luotettavia ehkäisymetodeja. Se jotenkin vaikuttaa karmaisevalta, mutta oletettavasti, jos sellaiseen maailmaan olisi syntynyt, ei sen karmaisevuutta juurikaan murehtisi vaan iloitsisi aivan samaan tapaan kesän ensimmäisistä sriisriipääskysistä mäenharjan ylisellä taivaalla, pulssin tunnusta jalkaterissä lämpimän peiton alla ja niin edelleen.) Kokonaisuuden hahmottaminen on kuitenkin aika erilaista silloin, kun lukee kirjasta hyväksyvästi nyökytellen lauseen, jossa korostetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen erottamattomuutta kokemuksessa, ja silloin, kun äkisti huomaa käyvänsä kipujen puristusrenkaassa oireilemaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ja mieleen nousee kuvia (ei-visuaalisessa merkityksessä; kuvia siinä merkityksessä kuin muistitutkijat puhuvat muistikuvista, jotka voivat olla ihan yhtä hyvin haju-, maku-, kuulo- tai kosketusaistillisia, asentoaistillisia tai liikeaistillisia, tai muistumia oivalluksista tai oletuksista toisina aikoina, en tiedä, mihin aistiin ne niputtaisin, ehkä koska niissä hyödyntyvät kaikki aistit kummallisina kokonaisuuksina, ja haluaisin ymmärtää tarkemmin, miten kehoon paikantuu esimerkiksi oivallus siitä, ettei oma ymmärrys ulotu tiettyyn olotilaan ja elämänkenttään, miten minä sen tunnen, oivallan, ymmärrän - tuntuu, että tässä on sokea piste, tiedän kyllä oivaltavani, mutten tiedä, mitä tuo oivaltaminen on, kokemuksellisesti, tiedän sen liian karkeasti ja hämmentyneesti, jotta pysyisin tyynenä eikä uteliaisuuteni esittäisi tapahtumasta tungettelevia kysymyksiä kuten pidätänkö silloin hengitystä tai kutkuttaako rintalastani alueella tai miksi tuntuu kuin verta tulvahtaisi poskiin ja ohimot puolestaan viilentyisivät, ja niin edelleen), kuvia jotka kuvittelin unohtaneeni tai jotka olinkin unohtanut tietoisesti, kuvia sormista ikkunalasia vasten tai typerryksestä, ettei saa pitää äidin kädestä kiinni kuten muut lapset, koska äidin kädet ovat aina kipeät liiasta työstä. (Nyt ymmärrän sen hyvin, minunkin käteni saattavat särkeä liian rankan hieromisen jälkeen niin että haluan työntää ne vain kylmärannekkeiden sisään ja sulkea silmät.)

Haavoittuvuudessani on kummallinen käänne. Kun tunnen itseni epävarmaksi ja kyvyttömäksi ja surulliseksi ja yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, jokin kumma moralistinen sävy hitsautuu tuon kaiken tapahtuvan päälle kovin helposti. Se selittää vihlovalla äänellä, että olen LIIAN epävarma, LIIAN kyvytön, LIIAN surullinen, yksinäinen ja ulkopuolinen. En usko, että ongelma ovat nuo tuntemukset itsessään, ne ovat varsin kestettävissä ja pulpahtelevat kai silloin tällöin itse kunkin kokemukseen sillä intensiteetillä, että lamaavat hetkeksi kaiken toiminnallisemman aktiviteetin, eikä siinä ole mitään vaarallista. Sen sijaan tuo moralisoiva ääni rampauttaa. Se kiistää, etten saisi tuntea näin, ettei tuntemisellani ole oikeutusta. Mutta tarvitsevatko tunteet ja olot oikeutusta, välittävätkö ne mistään sellaisesta? Eivät tietenkään. Niinpä jos myönnyn äänen toistamiin ideoihin, onnistun ainoastaan häpeämään itseäni ja tuntemistani. Eihän tuntemusten moralisointi pyyhkäise tunnettua mitenkään pois, päinvastoin: se oikein kiinnittää kaiken kognitiivisen prosessoinnin noihin tuntemuksiin ja siten luultavasti vain pitkittää tuota alakuloa samentaen sitä tykyttävällä häpeällä ja viallisuuden tunteella, jotka eivät mitenkään helpota iloon ponnistamista eivätkä järkevää päätöksentekoa. Ja silloin kun olen tarpeeksi heikoissa kantimissa valmiiksi, myönnyn aika herkästi tuon äänen liiallisuustuomioihin, ja kas: olen solmussa, jota en osaa itse oikein avata. Silloin alan herkästi pohtia, vahingoittavatko voimakkaat tunnetilani ja alakuloni ihmisiä lähistössäni, ja äkisti saatan saada kummallisen velvollisuudenpuuskan ja päätän siivota itseni pois heidän elämäänsä pilaamasta.

Miten kummallinen päätelmä. Ei sellaiseen pysty kuin silloin kun on valmiiksi surullinen, väsynyt, yksinäinen ja sitä häpeävä. Nyt kun olen miettinyt tuota asiaa ja kuunnellut myös muutaman kivuliaan asiakkaan pohdintoja asiasta, olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten kiinteästi omassa elämässäni ja näemmä muutaman muunkin elämässä nämä häpeät ja itsen pois siivoamisen puuskat liittyvät fyysisen toimintakyvyn pulmiin. Melkein aina, kun onnistun vääntämään itseni tuolle solmulle, on takana ollut jokin kiputila, joka on vaikeuttanut asian käsittelyä mielialaa toisella tavalla manipuloiden; en ole päässyt liikkumaan, kävelemään liikoja höyryjä pihalle, liikuttumaan puista ja taivaasta ja askelten ja sydämen rytmin koettelusta.

Sunnuntaiaamu oli karmiva. Olin täysin solmussa ja yritin ilmaista läheisilleni, etten kestä tällä erää yhtään yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita, ja että siksi minun pitää siedättää itseäni niihin. Ja koska kestämättömyys oli niin intensiivistä, myös tarve siedättyä oli polttavan kiireellinen ja halusin ottaa etäisyyttä heti. Ja sitten seisoin ovensuussa ja tunsin pohjatonta surua etääntymisestä samalla kun tiesin, että juuri etääntymistä nyt tarvitsisin, ja en kuitenkaan osannut olla varma, olinko siedätysteorioissani oikeassa vai en. Ja oikeastaan halusin kaikista eniten, että minulle ei oltaisi vihaisia. (Mikä on kummallinen halu, koska ei kukaan ollut, vaikka olin siitä sillä hetkellä aivan varma.) Kun viimein vakuutuin siitä, ettei kukaan ollut minulle vihainen ja ettei kukaan pitänyt minun yksinäisyydelle siedättämistäni hyvänä ideana, tilanne laukesi ja nukuin monta tuntia keskellä päivää. Sovimme myös hyvästä käytännön järjestelystä: kun seuraavan kerran tällainen tunne alkaa käydä hallitsemattoman kokoiseksi, saan heti soittaa ja kertoa siitä. Olisin halunnut nytkin soittaa, mutta minusta se tuntui jotenkin kohtuuttomalta ja vaativalta ja en siksi uskaltanut, ja niin alakulo ja pelot saivat käydä omissa mehuissaan melkein vuorokauden. Joskus minusta tuntuu, että voimakas pyrkimys eettiseen kanssakäymiseen synnyttää ainakin yhtä monta ongelmaa kuin se toisissa tilanteissa onnistuu ratkaisemaan. Jotenkin hahmotan helposti eettiseksi sen, että hoidan itse täysin tunnesäätelyni, ja sitten ajaudun umpikujaan, kun en älyä tarpeeksi aikaisin, etten taidakaan onnistua siinä. Kummallista, että törmään yhä tähän arkuuteeni pyytää apua; en itse hahmota kenenkään muun avunpyyntöä tällaisissa tilanteissa kohtuuttomiksi tai kiusallisiksi, mutta auta armias, kun mietin itse, uskaltainko itse soittaa asianomaiselle ja pyytää apua; tunnen itseni ripustautuvaksi hirviöksi, jolla ei ole pienintäkään tunnesäätelyn kykyä, ja en tietenkään halua käyttäytyä niin, että minun tarvitsisi tuntea tuolla tavalla.

Vaikka tiedän, että ihmiset ovat joka tapauksessa haavoittuvia ja että siksi heiltä on älytöntä yrittää kieltää tuota piirrettä ja sen oireita ja että on pikemminkin järkevää antaa heidän näyttää haavoittuvuutensa ja auttaa heitä parhaan kykynsä mukaan, luulen, että oma henkilöhistoriani kummittelee tässä reaktiomallissa. Yritin kertoa viimeisen kerran vanhemmilleni, kuinka onneton ja peloissani olin, kun olin kuuden tai seitsemän ikäinen. Se tuomittiin ja ymmärsin, että moiset tunteet ovat vain väärin ja typeriä eikä niitä saisi tuntea. (Ja siitä huolimatta jatkoin tietysti niiden kanssa elämistä; nyt vain niihin liittyi tympeä häpeän vivahde ja yritin sietää niitä itsekseni ja olla kuin ne eivät jatkuvasti haittaisi tyytyväisyyttäni elämään.) En onnistunut reipastumaan, vaikka minun käskettiin reipastua. Seuraavan kerran taisin ilmaista sanallisesti noita tuntemuksia, kun olin seitsemäntoista. Silloin kuulin ensimmäisen kerran toisen ihmisen sanovan, että sellainen olohan on välillä ihan kaikilla. Ystäväni Herkkis ei suuttunutkaan noista tuntemuksista. Olin hyvin hämmästynyt ja pidin Herkkistä jotenkin harvinaisen empaattisena tuon kokemuksen takia, mutta en uskaltanut olettaa, että kukaan muu voisi reagoida hänen tavallaan tuollaiseen paljastukseen.

Ajatella, vasta muutama vuosi sitten, ehkä hieman ennen eroa Kissasta, lakkasin ajattelemasta yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja pelkojen ilmaisemista joinakin yllättävinä, karmivina ja psykopatologian todistavina paljastuksina. Tarkoitan tällä sitä, että lakkasin ajattelemasta, että kukaan erityisesti yllättyisi tällaisista tuntemuksista. Tietysti niiden täsmällinen muoto ja sanallistus ja ilmenemisympäristö voivat yllättää, kaikilla meillä kun on oma henkilöhistoriamme ja ideologiamme ja temperamenttimme ja niiden mukainen mielteiden kartastomme, mutta en jotenkin enää onnistu uskomaan, että ketään asian sisäistänyttä erityisesti hämmästyttää se, että toinen tuntee pelkoa, yksinäisyyttä, seuraan sopimattomuutta jne. joissakin tietyissä tilanteissa. Ja toisaalta, jos joku hämmästyy siitä, että toinen tuntee tuollaista, kai hän voi reagoida siihen ainakin kahdella tavalla (tuhansin tavoin, tietysti, mutta tämä on karkeistus): joko närkästyen ja tuomiten (koska hänen vastaaviin tunteisiinsa on reagoitu niin tai hän kokee jostain muusta syystä sellaisen reaktion hedelmälliseksi; minun on vaikeampaa ymmärtää jälkimmäistä kuin ensimmäistä, mutta ymmärrykseni onkin aika rajallinen ja varmasti sellaisia ideologioita on, luulen jopa törmänneeni silloin tällöin näin ajattelevaan ihmiseen, vaikken oikeastaan koskaan olekaan kokenut ymmärtäväni perinpohjin, miksi hän haluaisi sellaisen maailman, jossa näiden tunteiden käsittely pitäisi pitää piilossa; ensimmäistäkään minun on vaikeaa ymmärtää, jos siihen liittyy jonkinlainen moraalinen lisäpykälä, että hahmotustavan ei sovi muuttua, koska se jotenkin tekisi tyhjäksi aiempien kärsimysten merkityksen; minusta kärsimyksen merkitys on potkia ajatusmalleihin liikettä ja herkistää empatiaan toisten kärsimystä ja sen valtavaa kirjoa kohtaan, ja molemmat tarkoittavat oppimisprosessin vauhdittumista kärsimys työkaluna, ei kärsimyksen omimista tai siinä makaamista, vaikka tietysti monessa oppimisprosessissa on näitäkin vaiheita, mutalätäkkösuvantoja, ja välillä ne voivat kestää kauankin, eli ympäristön ja etenkin oman kärsivällisyyden on venyttävä tuon tuosta purukumimaisiin mittoihin) tai sitten yllättävällä helpotuksen tunteella, oivalluksella siitä, että muillakin on näitä juttuja ja että kenties onkin itsekin reagoimistavoiltaan ihan inhimillinen ja tavallinen eikä mikään epäpornografinen lonkerohirviö tai naurettava ääliö. Kai tuomitseva ja närkästyvä ihminen tarvitsee jollakin lailla tuon reaktionsa ja hänelle se suotakoon. Pidän itse kuitenkin jotenkin tärkeämpänä tuota toista vaihtoehtoa, tuota helpotusta ja oivallusta, ja se ajatus, että joku voisi kokea helpotuksen ja oivalluksen oman avoimuuteni takia, tuntuu niin tärkeältä, etten ihan hirveästi jaksa olla huolissani närkästymisistä tai tuomitsemisista. (Eivät ne tunnu mukavalta, mutta vielä karmeampaa olisi alkaa pelätä niitä niin kovasti kuin moni tuntuu pelkäävän ja kuten itsekin pelkäsin niitä useamman vuosikymmenen ajan. Onneksi minun ei enää tarvitse pelätä niitä.)

Paitsi että tietysti aina välillä huomaan jättäväni jotakin tekemättä, koska olen melko varma närkästymisestä tai tuomiosta. Huooh. No, ei auta kuin työstää tätä!

Jotakin kummallista on tapahtumassa myös äitisuhteessani. Äiti, joka on aina näyttänyt niin vahvaa julkisivua, on alkanut osoittaa myös pelkäävänsä, surevansa ja kokevansa ulkopuolisuutta. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse sanonut hänelle ääneen niitä asioita, vaikka olenkin tuntenut samalla pelon vihlaisun sisälläni, että mitä äiti tästä nyt ajattelee, tämä on juuri sitä, mitä hän on kovasti halveksunut. Esimerkiksi keskustelu gynekologista, jonne olen tänään menossa ultrauttamaan kystaa, kuten magneettikuvan tulkinnut lääkäri patisti. Äiti kysyi, onko minulla vakigynekologi. Ei ole, vastasin, menetin sen hyvän gynen, kun lakkasin opiskelemasta yliopistolla. Entäs terveyskeskus, kysyy äiti. No, sille en ainakaan mene enää, sanon. Viime kokemus oli liikaa. Sillä ukolla ei ole hitustakaan empatian tajua eikä se ymmärtänyt, kun yritin kertoa, miten asiat hoituisivat minulle helpoimmalla tavalla. Että haluan, että minulle sanallistetaan eteneminen vaihe vaiheelta, etten vain makaa ja pelkää ajan seistessä ja kivun pitkittyessä ja sitten äkkiä kaikki nimeämätön ja jäsentymätön on ohi. Vihlaisu, pelkään, mitä äiti sanoo. Mutta hän sanookin käyneensä kaikki nämä vuodet tietyllä lääkärillä, joka on oikein helläkätinen ja joka ei sisätutkimuksessa käytä lainkaan niitä hirvittäviä levittimiä, jotka sattuvat ja nipistelevät, vaan pelkästään ultraa, sillä tavalla ei tarvitse pelätä eikä kipuilla. Mykistyn, koska aina kun minusta on tuntunut gynekologilla epämukavalta, olen tuntenut pistelevää surkeutta siitä, etten osaa elää äidin standardien mukaan, äidin, joka on monesti sanonut kovaan ääneen, ettei hän ymmärrä, mitkä hysteeriset ämmät valittavat papa-kokeen tuntuvan epämukavalta, kun eihän se tunnu miltään. En onnistu sovittamaan mitenkään yhteen aiempaa hysteerisiä ämmiä moittivaa äitiä ja tätä levittimiä kammoavaa äitiä. Ovatko ehkä aiemmat puheet olleet epäsuoraa seksuaalikasvatusta tai jotain? Sitten äkkiä helpotus tulvahtaa lävitseni, ehkä se on sanallistus verisuonten jännitteen laukeamiselle ja sille, että suonet äkisti laajentuvat ja kapillaarivirtaus kasvaa, helpottuu, sydän pääsee vähemmälle kuormalle. Ymmärrän, etten ole niin erilainen kuin äiti, ehkä voinkin kelvata hänelle, että hänellä on samoja pelkoja ja epämukavuuksia, vaikka hän onkin tunkenut ne jonnekin piiloon niin monien vuosien ajan. Hän on epäilemättä tehnyt niin parhain aikein, koettanut kasvattaa meistä siskon kanssa reippaita ja pelottomia, sellaisia jotka eivät koe lainkaan epämukavuutta, mutta eihän sellaisia ihmisiä ole. Hän on varmasti myös halunnut varjella meitä monilta katkeruuksilta ja omalta epätoivoltaan, näin jälkikäteen sitä on mahdollista tarkastella, mutta lapsena ja vielä pitkälle aikuisuuteen se kaikki näyttäytyi vain käsittämättömänä seinänä, jonka läpi oli mahdotonta tunkeutua tai nähdä, äiti jäi pelkäksi ihmisen kuvaksi, aina vahvaksi ja tietäväiseksi, sanavalmiiksi ja osaavaksi, mutta samalla kiireiseksi, enkä koskaan onnistunut vakuuttumaan siitä, oliko hänelle tärkeämpi työ kasvoja ja kauloja ja imusolmukkeita kosketellen vai siskon ja minun sekoittama kaaos, jossa asiat likaantuivat ja ajautuivat väärille paikoille ja jossa ei-toivotut tunteet ja epämukavuudet, ujous ja pelot tuijottivat tuon tuosta pakotetun reippauden naamion takaa. Ja silloin kun äiti romahti ja uhkasi lähteä meidän kaikkien elämästä, tai kun hän joutui johonkin leikkauksistaan, ei saanut tulla surulliseksi eikä pelätä, mutta yhtäkaikkisesti oli mahdotonta nukahtaa muualle kuin äidin syliin.

Minusta tuntuu, että jos olisin lapsena saanut kuulla syvällisemmät perustelut sille, miksi äiti jätti minut yksin mummun kanssa niin pitkiksi päiviksi, olisin pystynyt ymmärtämään paremmin, että äiti välittää minusta ja ettei hän kuitenkaan tosissaan tahdo minun irtautuvan hänestä siinä mittakaavassa, että voisin elää kuin häntä ei olisi olemassakaan tai kuin hän olisi kuka tahansa aikuinen nainen. Että hänkin pelkää, on epävarma, sovittelee ja neuvottelee ja sinnittelee tilanteiden puristuksessa ja että toisinaan hänellä on niin ikävä, että hän itkee salaa aamulla bussissa, jolle me hänet mummun kanssa saatamme. Ja kotimatkalla mummu sättii minulle äitiä ja ilmoittaa, ettei tämä välitä kuin työstään, ja että olen onnekas, kun mummu pitää minusta huolta, hän tekee sen marttyyrimaisesti, ja vasta vuosia myöhemmin kuulen, millaisessa sodassa he ovat keskenään ja miten mummulle maksetaan minun hoitamisestani ja miten koko idea on itse asiassa isän ja mummun, ei äidin, äiti ei vain uskalla sanoa eitä, hänet on ajettu nurkkaan tai niin hän ainakin sen muistaa kokeneensa. Ehkä tämä kaikki liittyy siihen, kun yrittäjyysnäytön ryhmäkeskustelussa puhutaan itsestäänselvyytenä, että ammatinharjoittamisen tuloilla on saatava maksettua asuntolainan lyhennykset ja elätettävä lapset, ja huomaan ajattelevani, etten halua työntää itseäni pakkokeinojen vankilaan, jossa en ehkä kuitenkaan osaisi neuvotella itselleni tarpeeksi siedettävää sopimusta ajankäyttöni suhteen. Puhuimme ystävän kanssa pari päivää takaperin äitiyssuhtautumisesta, ja häntä hämmensi se, kun sanoin, ettei minulla kai oikein ole mielikuvia itsestäni vanhempana. Hän sanoi, ettei hänelläkään ole muuta mielikuvaa kuin että lapsi kääritään vilttiin ja sitä hyssytetään sylissä, ja minua huvitti tuo kuva, kun se kuitenkin on aika lyhyt vaihe lapsen kasvattamisessa. Nyt kun mietin tarkemmin, voi olla, että minulla on itse asiassa aika lailla mielikuvia vanhemmuudesta, koska muistan tarkasti, millaista oli kun siskoni, yhdeksän vuotta nuorempi, itki koliikkiaan yöt ja vanhemmat tappelivat kaikesta mahdollisesti unenpuutteessaan, ja olen kuullut, miten äiti on puhunut siitä ajasta, kun olin itse pieni. Minun mielikuviini vanhemmuudesta liittyy se, että joutuu koko ajan heittämään hyvästejä ja nieleksimään itkua ja että silloin kun on aikaa olla yhdessä, kaikki ovat niin väsyneitä, että tulee turhaa riitaa ja itkua. Minusta tuntuu lisäksi, että kahden tai useamman aikuisen läheissuhteissa näitä momentteja on jo ihan tarpeeksi voimakkaasti nytkin, enkä haluaisin näitä tuntemuksia enää piiruakaan intensiivisempinä, kuten epäilemättä lapsen kanssa kävisi. Nytkin minulle ihmis- ja eläinsuhteiden haastavuusaste kasvaa niiden läheisyysasteen kanssa yhtäjalkaa. Enkö vain viime yönnäkin nähnyt painajaista, jossa Lohi katosi kaupungin katoille ja juoksin ympäriinsä sitä etsimässä itkien ja toista kissaa sylissäni raahaten, ja herännyt siihen, että Fauni ravisteli minua hellävaroin, ilmeisesti koska olin jotenkin herättänyt hänet pelokkaasti liikehtimällä tai ääntelemällä.

Tietääköhän äiti itse muuttuneensa? En osaa vielä arvioida, uskallanko piankin kysyä tätä häneltä. Minä tiedän muuttuneeni, ja tiedän muutoksen vieneen hyvään suuntaan, enkä siksi hämmenny enkä tuohdu, jos joku vanha tuttu sanoo minun muuttuneen melkein tunnistamattomaksi. Mutta en tiedä, tietääkö äiti muuttuneensa, tai mieltääkö hän muuttuneensa hyvään suuntaan. Toisaalta, jos hän tietää muuttuneensa ja mieltää sen tapahtuneen huonoon suuntaan, olisi kauhean tärkeää, että joku kommunikoisi hänelle muutoksen menneen hyvään suuntaan. Tai voikohan näin yksinkertaisesti ajatella? Kyllä, kyllä minusta tuntuu, että voi. En osaa ajatella sulkeutuneisuutta ja haavoittuvuutensa pakonomaista piilottamista hyvänä piirteenä. Sillä on omat etunsa vihamielisessä ympäristössä, mutta ei perheiden tarvitsisi olla niin jännitteisiä ja pelkojen määräämiä. Ja siihen taipumukseen liittyy niin paljon ongelmia, että niiden ratkeamista on vaikea tervehtiä muulla kuin ilolla, vaikka tietysti avoimuudessakin on omat ruttunsa.

Minua häiritsee ihan tajuttomasti se, miten vähän vanhempani tietävät siitä, millaista vaihetta nyt elän. Se tuntuu melkein aktiivisesti jostakin valehtelemiselta, ja minun on hyvin epämukava olla asiaa ajatellessani. Jossakin vaiheessa varmasti kommunikoin asian, mutta on niin vaikeaa hahmottaa, miten se kävisi, koska emme oikeastaan jää äidin kanssa kahden, ja minun on vaikeaa kuvitella puhuvani näistä asioista isän kuullen. Ehkä ihan turhaan, mutta yhtäkaikkisesti toistaiseksi rohkeuteni ei ole riittänyt moiseen. Olisi hienoa olla niin rohkea kuin toivoo, mutta osaisiko toivoa järkevästi? En tiedä.

Kummallinen vapunaatto

Tapaamme aamulla työssäoppimispaikassa, ohjaaja, opettaja ja minä. Opettaja halaa minua heti alkuun ja vielä lopuksikin. Kun ohjaaja on poistunut jo seuraaviin hommiinsa, jäämme opettajan kanssa kahden keskustelemaan tilastani ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Olen edellisenä päivänä tehnyt kirjallisia koulutöitä uskaliaasti satulatuolissa istuen viiden tunnin ajan ja seurauksena on ollut viiltävää kipua risti-suoliluunivelissä ja etenkin häpyliitoksessa. Tuntuu kuin lantioni olisi hajoamassa erillisiin kappaleihin, niiksi erillisiksi kolmeksi luuksi, joista sen rengas muodostuu.

Päivät seuraavat toisiaan nimettöminä. Jos erehdyn uskomaan kivun jyskeen lievittymistä kuiskeeksi merkiksi parantumisprosessista ja uskaltaudun hieman kävelylle tai vaikka vain pesemään tiskit, kipu palaa kirkuen. Lopulta makaan kyljelläni sängyllä ja luen ja olen ehkä vähän pitkästynyt vaivani poeetikattomuuteen. Kipu jurnuttaa, ja koetan pitää mieltäni siinä tilassa, etten ala mieltää kipua kärsimykseksi. Aina silti välillä niin käy, hätä täyttää mielen. Joskus saatan kulkea ikkunan luo ja katsoa ulos, jotta osaisin olla itkemättä. Saattaa tuntua vaikealta hyväksyä toisten sääli ja huoli, tunnen itseni välillä rumaksi lihavaksi toukaksi, joka vain märehtii sängyssä eikä osaa tehdä mitään. Ei se tietenkään pidä paikkaansa, mutta on päiviä, jolloin hiukseni ovat rasvasta liiskassa ja kaikki turpoaa ja sattuu ja niinä hetkinä en ymmärrä, miksi nämä ihmiset pitävät minua täällä sen sijaan että heittäisivät minut kadulle, kuten aina lapsena uhattiin tehdä, jos ei ollut yhteistyökykyinen, mikä aina välillä johtui alaraajojen kivuista, joista sanottiin vain, että ne ovat kasvukipuja ja etteivät ne ole mikään syy kieltäytyä tästä ja tästä toimesta. (Nyt tietenkin tiedetään, että kyseessä olivat todennäköisesti jo silloin kivut vasemman nilkan ja jalkapöydän liikanivelissä, niissä, jotka löytyivät röntgenkuvista oikean jalan jalkapöydän romahdettua, ollessani kolmekymmentä, viisi vuotta sitten. Vasta viisi vuotta sitten minulle selvisi, etten ole vain laiska ja itsepäinen ja hankala ja verukkeita keksivä vaan että kivut jalassa ovat todellisia ja niille on rakenteellinen selkeä syy. Nyt kun minulla on jalkaani tukipohjallinen, kivut ovat sellaisia, että niitä on paljon helpompi sietää ja niiden kanssa on mukavampi elää. Ei jalka kivuton ole vieläkään, mutta entä sitten. On se parempi, ja olen tottunut siihen, ja tiedän, ettei sen kipu ole vain huonouttani tai laiskuuttani. Ja entä sitten, vaikka olisikin? Onko esimerkiksi laiskuus jotenkin moraalisesti paheksuttavaa? Joskus se voi olla viisastakin. Itse asiassa toivoisin, että osaisin olla vähän laiskempi kuin taidan osata...)

Tajuan siinä rupatellessamme, kaksi muuta istuen ja minä seisten, koska istuminen sattuu liikaa, miten hyvä elämä minulla on. Ympärilläni on ihmisiä, jotka suhtautuvat mukavasti, arvostavasti, kuuntelevasti. Minua ei juurikaan enää uhkailla, nimitellä halveksuvasti eikä tuntemuksiani vähätellä tai sanota, etten saisi tuntea niin. Se on aika erilainen kuva aikuisista kuin se, jonka lapsena sain. Työssäoppimisen ohjaaja korostaa, etten ole voinut nykyiselle tilalleni mitään ja että sen vuoksi olisi järjetöntä rankaista siitä työssäoppimisen arvostelussa. Näitä asioita vain sattuu. Olen jotenkin pöyristynyt kaikesta tästä kohtaamastani tervejärkisyydestä, se on niin erilainen asenne kuin mitä olen tottunut odottamaan työelämältä (ja lapsuudenkodissa). Tajuan äkisti, että suhtaudun heikkoina hetkinäni sairastumiseeni samalla neuroottisuudella kuin vanhempanikin: osoituksena jostakin piilevästä moraalisesta heikkoudesta.

Kun jäämme opettajan kanssa kahden, hän sanoo, että häntä on harmittanut viime viikkoina ihan vietävästi, että kaikki tämä tapahtuu juuri minulle, joka olisin kiinnostunut ja jolla olisi voimia ja taitoja vaikka mihin. Olen vähän hämmentynyt analyysistä, koska kiinnostukseni on aika ehdollista ja vahvasti sidoksissa siihen, että koen tekemisen tavat mielekkäiksi, ja toiseksi, eihän minulla ole voimia vaikka mihin. Hämmästyn niin opettajan sanoja, etten osaa vastata sillä lailla kuin toivoisin osaavani ja kaiken järjen mukaan voisin osata, koska olen ajatellut asiaa paljon viime päivinä kivun voimistuessa ja tehdessä toisinaan hetkistä ennen vahvan särkylääkkeen ottamista täysin sietämättömiä. (Liioiteltua tietysti tuo täysin sietämätön, koska olen edelleen tässä, s.o. olen sietänyt ne läpi, en ehkä kunnialla, mutta jotenkuten.) Olen kivun kääntyessä kärsimykseksi, mielen juuttuessa hätään ja kysymyksiin, saanut itseäni rauhallisemmaksi muistuttamalla itseäni siitä, miten kivulla on minun kohdallani mieltä. Luin syksyn alussa ensimmäistä tutkinnonosaa kirjoittaessani erilaisista kärsimyksensiedon tavoista ja minuun teki valtavan vaikutuksen se, miten kivun epäreiluksi kutsumisen ja syyttämisen sijaan kipu voidaan myös toivottaa tervetulleeksi ja hyväksyä silloin kun siihen ei löydy lääkettä. Sen sijaan, että kysyisin, miksi juuri minä, kivun kourissa voi kysyä, miksen juuri minä. Miksi kipu juuri minun kohdallani olisi erityinen vääryys ja karmeus, kun kuitenkin näitä tällaisia tiloja on ollut maailman sivu ja jotenkin ne on siedetty läpi ja niistä on toivuttu ja usein myös opittu jotakin. Välillä niistä ei edes toivuta, ja siksi on hyvä syy olla kiitollinen siitä, että tässä kyseessä on mitä todennäköisemmin jokin tuki- ja liikuntaelimistön kipu, ei minkään korvaamattoman, hoitoa ajatellen jo liiaksi tuhoutuneen elimen heijastuskipu. Niitäkin on, heitäkin on: potilaita, jotka tietävät elävänsä maksimissaan muutaman kuukauden, kipu kaiken aikaa seuranaan. Miksen siis minä ja tämä vaatimaton, kannateltavissa oleva kipu? Mitä ihmeen epäreiluutta siinä olisi?

Olisin voinut vastata opettajalle, että luultavasti minä tulen kaiken tämän kanssa paremmin toimeen kuin moni muu luokaltani. Että minulle tämä on taas yksi tilaisuus porautua ihmisenä elämisen kokemukseen, uusi siivu tuota kirjoa, ja että minun uteliaisuuteni ei ole helpoimmin lannistuvaa sorttia. Että minulle yksittäiset tavoitteet, kuten hierojakoulun loppuun suoritaminen, ovat kuitenkin vain osa tuota laajempaa ihmisenä elämisen tutkimista, siihen perehtymistä. Ja että sikäli kipuilu ja sairastaminen ja oman hädän tunteen tutkiminen ei suinkaan vie minua kauemmas perimmäisestä kokonaistavoitteestani, päinvastoin, tuopahan virkistävän näkökulman koulusuhteeseeni. Ettei minulla ole kiire mihinkään... Mutta enhän minä sitä siinä osannut muotoilla, vaikka olisin voinut periaatteessa osata. Harvoin sitä yltää periaatteellisten mahdollisuuksiensa tasolle, ja sekin on yksi ihmisenä elämisen kokemuksen keskeisiä piirteitä, välillä kirpeän häpeällisenä ja välillä huvittuneen hymähtelevänä toteamuksena, ja välillä tuollaisena yksinkertaisena, ihmeempiä väristyksiä herättämättömänä tyynenä oivalluksena.

Tuntuu kuin leijuisin kilometrien päässä muista, vaikka oikeasti sijaitsen vain keltaisen talon kuudennessa kerroksessa ja katselen, miten äkisti sumusta puolipaisteiseksi muuttuneen vapunaaton mustat hahmot kiipeävät rinnettä ylös ja alas, muurahaishahmot. Huomenna olisi ehkä säätä mennä puistoon piknikkaamaan, mutta en tiedä, uskallanko. Toistaiseksi lantioni on rankaissut ylenpalttisesti kaikkia yrityksiä aktiivisuuteen enkä haluaisi tilaan, jossa tuijotan viipyileviä kellonnumeroita ja odotan, että saisin ottaa seuraavan kipulääkkeen, josko vaikka se tuntuisi tehoavan paremmin. Luen Munoz Molinan Sefaradia, ja välillä havahdun pohtimaan, miten kirja sopii toipilasaikaan. Kaikki ne ihmiset, jotka odottavat hakemista, koputusta ovelta, mustaa autoa, leirejä, kuolemaa. Tapahtumia, jotka nyrjäyttävät arjen sijoiltaan. Toisaalta, sopiihan se, vaikkei se mikään erityinen piristyskirja olekaan. Tällaisessa tilassa, jossa vessassakäyminen ja viereiseen kortteliin käveleminen tuntuu puukoniskulta alavatsaan, on silmää absurdille, tuntemattomalle, nyrjäyttävälle. Hei, ei minun elämäni pitänyt olla tämmöistä! Miten niin pitänyt? Luuletko sinä, että tässä on jotakin pitämisiä?

Ymmärrän enemmän kivusta nyt, suhtautumisesta kipuun, suhtautumisesta kuolemaan, se on sanottava. Ymmärrän paremmin isoäitiäni joka ikinen kerta kun olen käynyt tilassa, jossa saa tehdä töitä, ettei urahtaisi jaloilleen ponnistaessaan. Tai istuutuessaan. Jotta ymmärtää, pitää ilmeisesti kokea tällaista itsekin. Kyllä minä luulen, että tässä on semmoista pitämistä, vastaan itselleni alkuperäisestä kysymyksestä sivuun ajautuen. Ja koska en näytä voivan valita vapaasti, osuuko tuo ymmärryksen mahdollisuuden arpa kohdalleni, voin sentään valita lunastaa voiton sellaisen saatuani, tutkia kipua ja hätää ja mahdollisuutta hyödyttää sen myötä saavutettua tietoa yleiseksi hyväksi. Miten, en osaa vielä sanoa.

Tai sitten unohdan. Se on todennäköisempää. Tilanne normalisoituu, palaan elämään, jossa vappuun kuuluu pyöräretki ja simaa ja omin jaloin kauppaan käveleminen. Piknikviltti, kesän odotus. (Jotenkin tämä tila vie pohjan odottamiselta: elämä käy niin vieraaksi, etten osaa odottaa yhtikäs mitään. Osaan pelätä ja toivoa, mutten tarkalleen ottaen odottaa.) Terve unohdus! Joka lakaistaan vain hetkeksi sivuun, kun käy jonkun läheisen luona ja huomaa hänen olonsa vaikeaksi tai katselee lehtikuvaa ihmisistä, jotka kulkevat pölyistä katua romahtaneiden talojen välistä jalka huonosti käärityssä siteessä, veri siteen läpi tihkuen, varmasti ilman tetanusrokotettakin, tai kun lukee, miten tehoeläinkasvattamoissa eläimet stressiään purevat toisiltaan korvan- ja hännännipukoita pois ja miettii, millaista olisi elää koko elämänsä niin. Sitä ei voi ajatella kaiken aikaa, silloin pimahtaisi. Mutta siltä ei voi myöskään sulkea täysin silmiään. Jokainen kai käsittelee näitä asioita niiden voimavarojen puitteissa, jotka hänelle sillä hetkellä on, ja torjuu loput esitietoisen päätöksen nojalla jonnekin tarkkaavaisuutensa ulottumattomiin. Jostain olen oppinut uskomaan, että nämä voimavarat eivät ole mitään stabiilia tai synnynnäistä vaan että oma kestokyky kasvaa ja kehittyy, kun näitä asioita ei kiellä eikä välttele. Oma kipu ja läheisen kärsimys ovat niitä kohtia, jossa tahtomattaan tulee altistetuksi hetkeksi hieman suuremmalle kuormalle tätä lajia kuin ajattelisi pystyvänsä sietämään. Ja niin sietokyky kasvaa hitaasti. Hitaasti, kipuillen, mutta milloinka oppiminen ja kasvaminen menisikään soljuen?

Vompsu käy tervehtimässä minua ennen lähtöään juhlimaan. Hän tarkistaa vielä, että onhan ookoo, että hän menee ja rilluuttaa. On, on, vakuutan. Ei se, että yhdellä on kurjaa, tarkoita, että kaikilla pitäisi olla kurjaa. Sitä paitsi jos hän haluaa mennä ja nitistää sen halun itsessään, hänen käyttäytymisensä saa marttyyrimaisen silauksen, jolle olen allerginen. Se tietäisi murhaavaa torailua, ja sitä en tahdo. Mene, mene, hoputan. Kohta ne jo tangoavat siellä! Puhumme lyhyesti siitäkin, miten paljon suhteemme on muuttunut. Miten ennen olisi ollut vaikeaa irtautua, miten paljon paremmin hahmotamme nyt erillisyytemme, itsenäisyytemme. Miten paljon helpommaksi se tekeekään asiat! Vompsun mentyä mietin, otanko itse marttyyrin roolin, kun jään kotiin kipuineni. Mutta en usko, että siitä on kyse. En vain kestä kipua ja ihmisiä yhtä aikaa, haluan olla täällä. Eikä yksinolo ole sillä lailla myrkkyä minulle kuin monille on, vaikka tuntuukin hassulta, kun muut hehkuttavat vappua ja juhlimista ja ulkoilmakauden avautumista ja pyöräretkien kilometrilukuja ja sen sellaista, ja itse kyttää kelloa, että haa, neljä, saan ottaa kipulääkkeen, sitten on taas hetken helpompaa.

Kummallinen elämä, niin laaja kirjo, kummallinen vappuaatto. Olisi kivaa saada simaa, mutta en pääse kauppaan ja näytän unohtavan pyytää sen tuomisen, eikä kaupan sima tietysti maistukaan oikealta simalta, eikä minulla ole ollut voimia tehdä omaa simaa, ehkä teen sitä myöhemmin kesällä, enkä tiedä, uskaltaisinko juodakaan simaa, koska tuo vahvempi kipulääkkeeni ei sovi yhteen alkoholin kanssa ja ilman sitä asiat menevät taatusti päin prinkkalaa. Luen erään ystävän kirjoituksen, jossa hän kertoo edellisestä keväästään, kun kaikki muuttui suhruiseksi ja sumuiseksi eikä hän tiennyt, saako ikinä näköään takaisin. Nyt hän on käynyt kuvaamassa sinivuokkoja metsän valonläikissä. Tuota eroa ei oikein pysty kuvittelemaan, ei pysty saamaan kiinni, miltä tuntuisi mahdollisuus menettää näkönsä.

En tiedä, mistä tämä rauhallisuus tulee, siitäkö, että saan halata opettajan kanssa, kahteen kertaan vielä. Koko vuosi olisi ollut tietysti paljon helpompi, jos niin olisi voinut tehdä heti alussakin. Minun on niin hemmetin vaikeaa hahmottaa, että ihmiset voivat hyväksyä minut ja outouteni, jopa onnistua pitämään minusta. Käyn helposti säikyksi eläinparaksi, ellei minulle osoiteta selkeästi ja konkreettisesti, että saan tuntea niin kuin tunnen, oppia niin kuin opin, unohtaa ja hössöttää niin kuin unohdan ja hössötän. Kun saan siitä varmuuden jonkun kanssa, kumma epävarma surumielisyys katoaa ja huomaan pystyväni kommunikoimaan aika rauhallisesti ja ajatuksella. Erityisen vaikeaa minun on uskoa nyt, sairaana, että minut voitaisiin hyväksyä tuosta noin vain.

Vai tuleeko tämä siitä, että varaan nyt ajan magneettikuviin, joka otetaan viikon päästä? Se tarkoittaa, että yhdeksäs toukokuuta iltapäivällä istun erikoislääkärin vastaanotolla ja keskustelemme siitä, mitä kuvissa näkyy. Kuvia pitää ottaa kaksi, ja niiden ja lääkärin hinta on kelakorvausten jälkeenkin yhdeksänsadan euron luokkaa. Se on iso summa, mutta jotenkinhan parantumisprosessin on päästävä etenemään, eikä pelkkä lepuuttaminen selvästi näy yksinään auttavan. Kuvien myötä tiedetään ainakin, mitä varoa, miten kuntoutus voidaan rakentaa ja niin edelleen.

Vai onko kyse ehkä siitä, että nyt on vappu, työssäoppimisjakso on päättynyt ja ensi viikolla saan mennä kouluun, opettaja lupaa, että minulle etsitään jokin mukava asento, vaikka makuullaan, jotta pääsen osallistumaan opetukseen. (Katso nyt, miten tahto venkslaa: on ollut päiviä, jolloin olen kiroillut koulupäähänpistoani ja raahautunut kuuntelemaan opetusta puolikorvaisena, ja nyt, kun en pysty istumaan, vaikka ajaisin ambulanssilla kouluun, ettei minun tarvitse vain maata sängyssä viikko toisensa jälkeen yrittämässä suhtautua uteliaasti kipuun lantiossani; koulu tuntuu vaihtelulta, levolta kaikesta tästä lojumisesta omissa liemissäni.) Pelkään, että minua alkaa itkettää koulussa, kun ihmiset ovat ystävällisiä, mutta entäs sitten. Saanhan minä itkeä.

Onko kyse siitä, että on vappu, eikä tarvitse enää arvuutella, olenko menemiskunnossa vai en? On jotenkin helpottavaa, että nyt tiedän, millainen olo minulla on vappuna.

Kuten sanottua, kuudennesta kerroksesta on kilometrejä maanpintaan, kaduille, jossa vappuihmiset kulkevat touhukkaina. Katselen hetken ikkunasta ja sitten palaan vuoteeseen takaisin lukemaan kirjaa.

Ei ole helppoa, ei

Tämä on tavallaan jatkoa eiliseen kirjoitukseen ja häpeän tunnetilan nimeämiseen ja käsittämiseen.

Ja tavallaan ei - levottomuus on hellittänyt.

Eilen selitin aivan innoissani Vompsulle, miten merkittävältä häpeästä lukeminen oli tuntunut. Olen nimittäin jo pitkään hämmästellyt ihmisiä, jotka puheessaan korostavat häpeäntunnetta ja kertovat siitä tyyliin: "Ei huvittanut mennä sinne kun hävetti niin kovasti." Olin jäsentänyt koko asian kutakuinkin niin, että he katsoivat toimineensa joissain yhteyksissä niin tahdittomasti, että heistä tuntui kiusalliselta näyttäytyä niille, joiden mielen he olivat pahoittaneet. Samalla olin ollut vähän huolissani, olenko itse jotenkin harvinaisen kova luu ja patologinen tapaus, kun en häpeä juuri mitään. Mutta se, mitä ajattelin, olikin tietysti syyllisyys - tuon artikkelin terminologian mukaan.

En kyllä tunne paljon syyllisyyttäkään - se tuntuu vähän turhalta, koska mietin tekemisiäni aika huolellisesti ja olen antanut itselleni luvan myös epäonnistua silloin tällöin. Tietysti tuntuu pahalta, kun huomaa, että saa omalla käyttäytymisellään toisen jotenkin käpertymään sisäänpäin ja voiman pahoin, mutta se on tuntemus siinä hetkessä, ehkä sillä viikollakin, ja työstän tarmokkaasti sitä tuntemusta, joka on itsessäkin fyysistä pahoinvointia muistuttavaa, ja jossakin vaiheessa, kun olen keksinyt vaihtoehtoisia ja parempia etenemisen tapoja seuraaviin vastaavanlaisiin tilanteisiin, paha olo hellittää ja katson polttaneeni syyllisyyteni loppuun. Ei se tietenkään tarkoita, että katsoisin toimineeni kiitettävästi, ei. Mutta ehkä tässä on ripaus realismia: on aika vaikeaa toimia aina ja kaikkialla kiitettävästi, ja vaikka se on ihanteena järkevä, itselle kiukutteleminen tuon ihanteen täyttymättömyydestä tuskin edistää seuraavien tapahtumien sujuvammin luontumista. Kun yksi ystävä kirjoitti minulle tehneensä paljon sellaista, mitä ei voi antaa itselleen anteeksi mitenkään, itkin varmaan vartin. Jotenkin se vain tuntui hänelle tai kelle tahansa kohtuuttoman raskaalta taakalta. Osa itkusta oli kiitollisuudensekaista: kiitollisuutta siitä, että olen saanut annettua itselleni anteeksi nekin jutut, joista en voi mitenkään olla ylpeä ja joille on edelleen vaikeaa nauraa, koska niihin liittyy niin paljon väärinkäsityksiä, pahan mielen aiheuttamista ja ajattelemattomuutta.

No mutta, takaisin häpeään. Tuntui jotenkin hauskalta huomata, että onhan minussa sittenkin häpeää! Se vain ilmenee muulla tavalla kuin eristäytymisenä ja vetäytymisenä, se ilmenee hillittömänä ajatusten laukkaamisena ja oman olemassaolon kyseenalaistamisena. Se ei samalla tavalla näy päällepäin kuin vaisuus ja vetäytyminen tai kuin maaninen toiminnassa kouhottaminen. Toisaalta on ehkä harmikin, ettei se näy päällepäin. Piilotettu häpeä ehkä saa toiset kuvittelemaan, että olen äärettömän paljon vahvemmilla psyykkisesti kuin olenkaan. (Vaikka tietysti olen aika taitava kursimaan itseni kokoon muutamassa tunnissa ja viime vuosina olen oppinut jopa suuttumaan ja pitämään rajoistani kiinni, en kaikkialla, mutta aina välillä, ja se on edistystä, se.)

Kun selitin tätä asiaa Vompsulle, hän kysyi hyvän kysymyksen, joka oikeastaan on tämän kirjoituksen innoittaja. Hän nimittäin kysyi, kuinka yleistä on jakaa arkikielessä häpeän ja syyllisyyden tontit sillä lailla kuin artikkelissa tehdään. Pohdimme sitten yhdessä joitakin ilmaisuja, jotka hämärtävät tuota häpeän nimeämistä. Yksi niistä on: "Eikö sinua nyt yhtään hävetä/Kyllä sinun nyt pitäisi hävetä, kun olit noin kärsimätön/tuhma/ajattelematon?" Siinähän koko asia käännetään nurinniskoin, koska häpeä on artikkelissa esitetty primaaritunteena, jonakin sellaisena joka vain iskee. Ei sitä valita. Tuo lause kai olisi sanoitettavissa uudelleen näin, jotta se vastaisi artikkelin näkemystä häpeästä ja syyllisyydestä: "Etkö nyt tunne syyllisyyttä/sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun käytät häpeäntunteen liipaisemia käytösmalleja." Ainakin minulle on tunnepuheen sisäänajossa käytetty häpeän yhteydessä tuota eikö sinua yhtään hävetä ja nyt sietäisit hävetä -rakennetta. Koskaan ei ole nimetty häpeäksi sitä kauheaa, painavaa, pelottavaa oloa, että oikeastaan pitäisi olla kuollut, jossain toisaalla, joku aivan toinen. Häpeäksi ei ole nimetty sitäkään, kun on juossut väärän ihmisen luo, tarttunut kädestä ja sitten huomannut, ettei se olekaan oma äiti tai isä, ja on itkenyt ja ollut pois tolaltaan ja tuntenut itsensä totaalisen epäonnistuneeksi. On vain sanottu: "Ei tuollaisesta kannattaisi säikähtää!"

Toinen ilmaisu, joka käsittelee häpeää, on häpäiseminen. Jos en ymmärräkään, miten jokin abstrakti pyhä voitaisiin häpäistä, ymmärrän kyllä, miten joku ihminen häpäistään. Siinä toteutuu artikkelin kuvaus häpeästä primaaritunteena: käyttäydytään sillä lailla, että se, joka häpäistään, joutuu käyttäytymisen seurauksena joko itsen tai toisten taholta torjutuksi lähestymisaikeissaan ja vastavuoroisuustoiveissaan.

Siitä, miten tämä häpäiseminen liittyy kunniakäsitykseen, minulla ei kyllä ole ihmeempiä intuitioita. Ehkä kunnian voisi ajatella asenteena, joka vaatii itselle vastavuoroisuutta sen pelkän toivomisen sijaan? (Toivominen sisältää ymmärryksen siitä, etten voi määrätä toisten ihmisten toimintaa - voin kyllä tuoda ilmi, jos se ei miellytä minua, mutta määrätä en voi. Päätökset ovat toisen ihmisen. Pakottaminen on hyvin vaikeaa ja tuskin tuottaisi kovin pitkäkestoisia tuloksia, todennäköisimmin se vain lietsoisi katkeruutta ja siten ehkä lisäisi tarvetta kostaa niille, jotka kannattavat pakottamista tai ovat olleet myötävaikuttamassa sen lankeamiseen rangaistun kontolle.) Ehkä sen voisi jäsentää näinkin: molemmat myöntävät, että ihmisellä on tietyt rajat ja että niiden tallominen tuottaa pahan olon, mutta kunniassa ajatellaan, että tuosta rajojen ylittämisestä pitää jotenkin rankaista, vähintään pahastumalla, ja toivomisnäkemys taas muistuttaa ennen kaikkea siitä, että kaikkien ihmisten kanssa ei ole pakko olla tekemisissä - jos tämän ihmisen kanssa tilanteet tuntuvat saavan hankalan sävyn eikä setviminenkään auta, on ehkä järkevämpi järjestää ajankäyttönsä siten, ettei turhaan altista itseään tilanteille, joissa omia toiveita ei koskaan tunnuta täyttävän? Hmm, tietysti tätäkin voi joku pitää rangaistuksena, mutta minusta noissa on se ero, että kunniakäsityksessä huomio kiinnittyy enemmän siihen, miten toinen on menneisyydessä toiminut, ja toivomuskäsityksessä siihen, miten tulevaisuudessa voisi hakeutua tilanteisiin, joissa tuo toive saa myös vastakaikua. Vähän epämääräistä, etenkin kun tuo kunnia-asia on vain hatara konstruktio päässäni. Ehkä joku selventää kommenttiboksissa yhden mahdollisen näkemyksen siitä! Tai vaikka montakin. No, kuten kirjoitin, intuitioni tämän asian suhteen eivät ole kovinkaan selkeät, koska kunnian ajatus jotenkin ällistyttää minua.

Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun koettaa miettiä tai kommunikoida jostakin perustuntemuksiin liittyvästä, törmää näihin kirottuihin sanastojen yhteismitattomuuksiin. Tai ehkä se yhteismitattomuus on kaikkialla puheessamme ja teksteissämme, mutta vain näissä kehollisesti ja perinpohjaisesti tunnetuissa seikoissa tuo ero oikein paistaa silmään? Sellaiset lauseet kuin "tietenkään en voi tehdä niin, koska rakastan häntä" tai "sitähän juuri surullisuus on" tai "en voinut mennä kun niin hävetti" jäävät aika usein roikkumaan tyhjän päälle. Sitä jää murustamaan niitä mielessään ja miettimään, että millainen käsitys rakkaudesta tai ystävyydestä tai surusta tai häpeästä toisella on, mitkä kokemukset hän niin nimeää. Usein tajuaa sen, että se, mitä toinen kutsuu tutulla nimellä, on selvästikin eri asia kuin mitä itse kutsuisi tuolla nimellä. Mutta on hyvin vaikeaa arvata, mitä hän täsmälleen tarkoittaa. On ihmisiä, joilta voi kysyä asiasta, jotka eivät loukkaannu. Aika monet hieman loukkaantuvat, tuntevat itsensä uhatuiksi. (Ei se minusta ole kovin vaarallista, mutta kiusallista kyllä, ja jos joku näyttää loukkaantuvan systemaattisesti, saatan käydä aika varovaiseksi ja surulliseksi siitä, että en oikein näytä uskaltautuvan vaatimaan selityksiä ymmärtääkseni, mitä hän noilla puheillaan oikein tarkoittaa. Tulen surulliseksi siitä, ettei ystävyydestämme oikein näytä kehkeytyvän kiinnostavaa. On vaikeaa olla jonkun ystävä, jos ei ymmärrä juurikaan tätä kovasti liikuttavia asioita. Helposti siinä vaiheessa tulee todettua, että on järkevämpää panostaa sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa voi puhua avoimesti. Ikävä juttu, joskus sitä luovuttaa liian helposti. Mutta toisaalta, joskus menee ihan liian pitkälle siinä toisen miellyttämisen yrityksessään ja varpaillaan hiipimisessä.)

Ääh. Kun ajattelee tällaisia heti herättyään, tulee vähän epätoivoinen olo sen suhteen, voivatko ihmiset nyt juuri mitenkään ymmärtää toisiaan määrittelemättä heti kättelyssä käsitteitä. Tunnen itseni aika maanvaivaksi saadessani kiinni tuon ajatuksen. Mutta tuntuu vain niin pahalta, että monet ihmissuhteet menevät päin seiniä sen vuoksi, etteivät ihmiset tajua, mitä toinen tarkoittaa. Ei se mitään, kai, niin kauan kuin on vain surullinen ja vähän lannistunut siitä, ettei ollenkaan ymmärrä, miksi se ihminen noin tekee ja ajattelee. Mutta jos alkaa suuttua toiselle hänen tavastaan jäsentää asiat (ja käsittää väärin sen, miten hän jäsentää perusterminologian, millainen hänen merkitysten avaruutensa on) ja siksi toteaa, että so long, ei enää olla tekemisissä, onhan se aika surullista!

Ei ole helppoa, ei.

Onneksi on kaunis päivä ja yskiminen aavistuksen verran vaatimattomampaa jo... tästä se lähtee. Voi istua ja lukea estetiikkaa ja siemailla yrttiteetä. Kyllähän tämäkin kysymys laimenee, kun siitä kirjoittaa, ajatukset ovat saaneet haluamaansa hierontaa ja varmasti kehittyvät tästä edelleen.

En silti osaa kuvitella, millaista olisi elää maailmassa ilman tietoisuutta keskenään pahaa aavistamatta (tai pahaa aavistaen) rupattelevien ihmisten sanastojen eroista.