Suhdeonnellisuuksista

Kun luin Sara Ahmedin The Promise of Happinessia jokin aika sitten, tajusin jotakin oleellista. Tajusin olevani affect alien, ihminen, jonka vankkaa ja varmaa tunnekokemusta seuraa aika usein ympäristön lievä tai vakavampi tyrmistys: miten tuossa kohdassa voi tuntea noin. (Toki niin, että valikoin seuraani ihmisiä, jotka eivät jaksa tyrmistyä kovinkaan kivuliaasti: on ikävä tuottaa levottomuutta, jonka ei usko poikivan mitään hedelmällistä säällisissä ajanjaksoissa. Ehkä minulla on huono kuva omista vaikuttamismahdollisuuksistani tai sitten en halua olla kansanvalistusseuran näkymätön agentti vapaa-ajallakin. Tiedä tuosta.) Minun oli helppoa identifioitua queerteoriaa hyödyntäväksi mainittuun Ahmediin; itse asiassa kai jonkinlaisena normaalina elämänkulkuna ja tunnetaloutena hänen esittämänsä kuvio hämmensi minut kovin: ai näinkö tää menee jollain, meneekö, tosissaanko, senkö takia ihmiset käyttäytyvät niin kummin tavoin. Ajattelevat, että naimisiin jee, lapsia vau, isompi talo ja auto ja kalliimmat vaatteet, hieno juttu.

Yksi ajatuksista, joita on noussut Ahmedin luettuani, liittyy läheissuhdeonnellisuuteen. Olen jo aiemminkin havainnoinut ja hämmästellyt valtavaa kirjoa suhtautumisessa lähisuhteisiin ja siihen, mikä ne tekee arvokkaiksi tai mitkä niissä koetaan tärkeimmiksi puoliksi. Osittain asia kiinnostaa siksikin, että huomaan oman läheissuhdekuvastoni osittain muuttuneen, osittain pysyneen, ja välillä olleen niin täynnä ristiriitoja, että ihme, kun olen ylipäänsä jotain suhteissani tajunnut ja jotenkin niissä luovinut eteenpäin.

Ahmed kirjoittaa onnellisuuden tulevaisuuspingottuneisuudesta, päämääräisyydestä ja päämäärän ja keinojen jyrkästä erottelusta, jossa keinot saavat arvonsa vain päämäärän edistämisen nojalla. Mitä tämä tarkoittaa: Onnellisuus on haamuraja, jota kohti juostaan. Minkä hyvänsä halun voi perustella sanoen, että sen toteutuminen tekisi itsestä onnellisen. Toisaalta käsityksemme ovat kulttuurisesti siten indoktrinoidut, että kulttuureissa (ja ala- ja vastakulttuureissa) vallitsee melko etabloituneita käsityksiä siitä, mitkä halut tai niiden täyttymykset takaavat paitsi onnellisuuden saavuttamisen, myös sen pysymisen itsellä paremmin kuin toiset. (Tästä tulee mieleen sanonta: kell' onni on, se onnen kätkeköön; en ole ihan kauheasti koskaan ymmärtänyt tätä. Ehkä koska olen affect alien?) Ahmed kirjoittaa myös siitä, miten keino lainaa gloriaa päämäärältä: yleisesti arvokkaiksi onnellisuuden edistäjiksi mielletyt keinot ikään kuin säteilevät jo itsessään päämäärän lupausta ja auraa.

Mitä tämä tarkoittaa läheissuhdeonnellisuuden kannalta? Tarkastelen uteliaasti tulevaisuusodotuksia ja sitä, miten niitä painotetaan ja arvotetaan suhteessa toisenlaisiin onnellisuuksiin. (Niin, minusta on monenlaisia onnellisuuksia, tässäkin taivun pluralistiksi. Yleiskäsitteet, jotka nielevät alleen vaikka mitä, tuntuvat kauheilta ja epäselviltä. Kuten vaikka kulttuuri. Tai "olla". Käytän niitä tuon tuosta, mutta luimussa korvin ja toisinaan mieluiten kai vaikenisin tyystin.) Tunnistan, miten tulevaisuusodotukset luovat tarkasteluhorisonttia ja auttavat suhteuttamaan seikkoja isompaan kokonaisuuteen. Mutta huomaan myös, miten oma levottomuuteni näyttää tekevän mahdottomaksi semmoisen tulevaisuushorisontin, joka näyttää taas olevan monen muun toimintakyvylle jos ei välttämätön, niin ainakin suotuisa. Mietin, miksi itse selviän ilman enempiä tulevaisuusodotuksia. Siksikö, että mietin ison osan lapsuudesta päivieni päättämisen metodia ja totuin elämään ilman sellaista jatkuvuutta painottavaa horisonttia? (Muistan sen järkytyksen, kun blogien kautta minulle selvisi, että taitaa tosissaan olla ihmisiä, jotka eivät ole missään vaiheessa vakavasti harkinneet elämänsä omaehtoista lopettamista. Tuntui hetken, että elän joidenkin avaruusolentojen kanssa. Kunnes sitten muistutin itseäni siitä, että olin tullut heidän kanssaan toimeen aiemminkin, autuaan tietämättömänä heidän omituisuudestaan. Miksi yhdessä toimimiseen liittymättömän lisätiedon pitäisi muuttaa sitä, mikä toimii? Koska ihminen on kokonaisuus? Mutta onhan eriyttäminen ja sulkeistaminenkin keksitty.) Koska en ole tottunut tulevaisuusodotuksiin? Mutta ei sekään pidä paikkaansa - on ollut pitkiä kausia, jolloin totuin tulevaisuusodotuksiin ja tein ratkaisuja paitsi niihin nojaten, myös niiden painottamiseen nojaten. Kuulostaapa hämärältä.

Koetan kirjoittaa tämän vielä selkeämmin auki: Läheissuhteessa on jokin vaikea asia, jokin yhteensopimattomuus, intressiristiriita, jumi, joka hiertää. Tiedän, että on mahdollista, että kyse on vain vaikeasta kaudesta. Joskus vaikeat kaudet voivat kestää vuosikausia ja silti on mahdollista, että ne lopulta ratkeavat parhain päin. (Mitä se sitten tarkoittaakaan, mutta suhtaudun hyväntahtoisesti ajatukseen parhainpäisyydestä.) Tulevaisuushorisonttiin nojaamisella tarkoitan juuri tätä kohtaa: suhteutan koetut epämiellyttävät asiat siihen, että ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, joka ei kokonaisuudessaan ole epämiellyttävä. (Vähän sama juttu kuin että oppiminen ei kokonaisuutena tunnu epämiellyttävältä, mutta hetkelliset mitäänymmärtämättömyyden, paukapäisyyden ja voi ei, kaikki aiemmin ymmärtämäni on ollut ihan paskaa -kohtaukset kyllä tuntuvat aika karmivilta.) Tämä suhteuttaminen ja mahdollisen tulevaisuuden muutoksiin nojautuminen ei kuitenkaan vielä tunnu itsessään pitävän sisällään ratkaisua siitä, että tuo mahdollinen hyväksi kääntyminen riittää perusteeksi sietää kriisiä. Joskus mahdollisuuden pystyy hyvinkin kuvittelemaan ja sitä voi pitää todennäköisenäkin, ja silti päättää tehdä toisin. Vaikka epämiellyttävyys olisi pientä ja totuttua ja mahdollisuus asioiden jotenkin kohentumisesta tuntuisi todennäköiseltä. Tämän takia hahmotan itse, että kyseessä on kaksi erillistä tapahtumaa: nykyisen epämiellyttävyyden tulevaan suhteuttaminen ja sitten toisaalta päätös siitä, kumpi painaa kupissa enemmän, nykyinen epämiellyttävyys vai tulevaisuuden horisontti.

Itselläni ja melkein kaikilla kanssani suhteissa olleilla on ollut hupsu taipumus painottaa tulevaisuushorisontin merkitystä silloinkin, kun horisontti on todella pelkkä epämääräinen suhru, hyvin epätodennäköisesti parhainpäinen, ja nykyhetki suorastaan sietämätön.

Ymmärrän sen muiden kohdalla paremmin kuin omallani. Heillä on usein muutenkin ollut enemmän tulevaisuuteen kiinnitettyjä merkityksiä. Tavoitteita, päämääriä, sen sellaisia.

En ole halunnut lapsia, avioliittoa, mitään sellaista. Joskus kyllä halusin elinikäistä kumppanuutta, mutta silloinkin sanallistin sen niin, että tässä ja nyt ja tänään haluan näin ja minusta tuntuu kuin voisin haluta tätä vaikka kuinka pitkään mutta en voi mennä siitä takuuseen. (Ja hyvä etten mennyt, koska tuli sekin päivä, kun viittasin kintaalla tulevaisuushorisontille.) Mikä sitten on se, mitä haluat, kysyy ystävä. Enkä ole ollenkaan varma, mitä vastaisin.

Haluanko mitään? Vai onko kyse vaan tavasta elää jotenkin?

Haluan pysyä hereillä tässä hetkessä, sitä voin sanoa haluavani. Ja luulen, tällä erää, että se on tulevaisuuteen suhteuttamisen tai tulevaisuushorisontin korostamista hedelmällisempää. On kohtia, joissa koen onnellisuutta, hupsuja pieniä kohtia. Ja kohtia, joissa koen epätoivoa. En halua vähätellä epätoivoani. Haluan että sen voi sanoa ääneen, että sitä voidaan käsitellä myös ilman tulevaisuushorisonttia.

Joitain aikoja sitten ajattelin vielä, että tärkeimpiin suhdehaasteisiini kuuluu tyylikäs eroaminen, sitä kun en ole vielä onnistunut tekemään. Nykyään en oikein jaksa innostua ajatuksesta, koska sekin on tulevaisuusprojektio. En halua käsitellä epätoivoani suhteessa siihen, miten eroaisin tyylikkäästi ja ketään satuttamatta. Tai minimaalisesti satuttaen.

Ei: haluan tarkastella epätoivojani ja kysyä, miksi ne tuntuvat niin pahoilta. Mitkä onnellisuudet ne tekevät mahdottomiksi tietyllä hetkellä?

Lomakäsityksistä

Matkustaessa ja kokemuksista ohimennen tuttujen ja matkalla tavattujen kanssa kommunikoidessa huomaa usein äkisti, miten toisenlaiset oletukset jollakulla muulla saattaa olla. Ei tämä nyt tietysti koske vain matkaamista; melkein missä vain aiheessa huomaa ennakko-oletuksia, jotka rajaavat asioiden hahmottamista ja sen myötä toimintamalleja tietyllä tavalla. Auvoisinta on silloin, kun hahmottaa jonkin oman rajoitteensa, jolle voi antaa koettelua ja kenties kenkää tarkastelun tuloksena.

Yksi asia, jota moni länkkäri täällä matkustaessa valittaa, on tinkimisen rasittavuus. Olen samaa mieltä - onhan se tavallaan rasittavaa, ettei palveluiden ja tavaroiden hintaa merkitä selvästi esiin. Olen itsekin huomannut, että jos kaupungissa on supermarket, jossa ruoan hinnat on präntätty hyllynlaitaan, suosin sitä paljon mieluummin kuin katukauppiaita ja kauppahalleja, joissa hinnat ovat myyjän päässä ja suhteessa asiakkaan kuviteltuun ostovoimaan. Valkoisen ihon ostovoima taas kuvitellaan täällä aivan oikein kohtuuttomaksi paikalliseen tasoon nähden. Ja hinnat sanotaan siitä vielä paljon, paljon yläkanttiin, koska asiakkaan odotetaan kuluttavan aikaa tinkaamiseen.

Miten sinä jaksat tinkimistä, kysyy yksi matkaystävä, joka tilittää samaan hengenvetoon olevansa aivan lopussa sen kanssa, että joka ikisessä ostossa on rähistävä, osoitettava mieltä ja lopuksi teeskenneltävä, ettei tarjottu palvelu kiinnostakaan, ja jos huonosti käy, laputettava sen jälkeen seuraavan vastaavan kauppiaan luo ja toistettava näytelmä. Hämmästyn kysymystä ja toisen käsinkosketeltavaa ahdistusta. En minä tinkaa, vastaan. Yksinkertaisesti kieltäydyn siihen menemisestä.

Tuntuu, että osalta täällä matkustavista katoaa suhteellisuudentaju siihen, millaisia summia tingaten voisi saavuttaa. Laskeskelimme huviksemme, ystävän kysymyksen liikkeelle tönäiseminä, paljonko olisimme voineet säästää täällä tingaten. Arvio oli parikymmentä euroa. Ja olemme matkanneet yli kuukauden. Asiat eivät täällä ole kovin hintavia valkoisen ihon verolla korotettuinakaan. Niinpä olemme huvittuneina maksaneet tuplahinnan ananaksesta tai mosambeista. Meille se ei oikeasti ole juuri mitään, myyjälle iso potti. Olen itse vielä ajatellut sitä päiväsakkotyyliin: kun tienaa enemmän, on varaa maksaa enemmän ruoistaan, ja sitäkin voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelynä. Fauni ei ajattele samalla tavalla, mutta hän inhoaa tinkimistä niin paljon, että pitäytyy käytännössä tinkimättömyyteen. Joskus myyjä on näyttänyt täysin tyrmistyneeltä, kun olemme hyväksyneet suorilta käsin hänen ilmoittamansa hinnan.

Tietysti tässä on se riski, että sekoitamme myyjien päät entisestään ja seuraava matkaaja saa entistä korkeamman lähtötarjouksen. Mutta totta puhuen en ole kovinkaan halukas ottamaan vastuulleni jonkun toisen myöhempiä toimia, joihin en ole häntä erityisesti kehottanut.

Kukaan, jolle olen maininnut tinkimättömyydestä, ei ole maininnut tuosta yllekirjaamastani uhkakuvasta; se on täysin omaa spekulaatiotani. Ei, tuntuu ennemminkin siltä, että tinkimiseen tiukasti takertuvat matkaajat perustelevat tinkimisen "pakollisuutta" sillä, että Intiassa ollaan hyvin hintatietoisia, että tinkimätön hahmottuu paikallisten silmissä tyhmänä ja osaamattomana ja jymäytettävänä ja että on väärin pyytää eri ihmisiltä eri hintaa samasta tavarasta ja samalla liikepaikalla.

Tuohon viimeiseen kohtaan esitinkin jo päiväsakkovertauksen - on aivan mahdollista hahmottaa myös sellainen oikeudenmukaisuussommitelma, jossa se ei olisi lainkaan väärin. (Eikös kommunismissa ollut vähän tällainen eetos?) Ja mitä siihen tulee, miten hintatietoisia täällä ollaan, se tuntuu täysin käsittämättömältä enkä halua osallistua siihen vouhkaukseen juuri millään tavalla. Kävelimme pari päivää sitten suuren akvaarion ohi. Sen mainoslauseisiin oli präntätty suurella, miten kallis heidän erikoisin kalansa on rupioissa. Ei hehkutusta eri ekosysteemien akvaarioista tai harvinaisista tai kauniista lajeista tai lajikirjosta, ei, pelkästään kalleimman kalan hinta sisäänheittofaktana. (Joidenkin ympäristöetiikan tutkijoiden mukaan on haitallista, että uhanalaisille eläimille ylipäätään kirjataan sovittu hinta, jota voidaan käyttää tuomioistuimissa korvausvaatimusten sommitteluun, jos eläimiä on tapettu tai muuten häiritty. Heidän mukaansa se antaa sen kuvan kuin kaikki olisi ostettavissa, kun näin ei tietysti suinkaan ole. Mikään summa ei tuo elämää takaisin.) Ja mitä tyhmyyteen, osaamattomuuteen ja jymäytettävyyteen tulee: kuka tahansa on sellainen hyvin vieraassa kulttuurissa. Useimmiten jopa kotipaikallaan, mitä vuorovaikutukseen oman lajin edustajien kanssa tulee. Minä ainakin tunnustaudun hyvin usein ulalla olevaksi. Ja helposti jymäytettäväksi: omiin ennakko-oletuksiini ei yleensä kuulu, että joku koettaa kusettaa. Siitä huolimatta pidän tätä luottavaisuutta järkevämpänä asenteena kuin jatkuvaa epäluuloisuutta. (Olen elänyt sellaistakin elämää, se kuluttaa.) Täällä paikallisia tapoja tarkkaillessa tuntuu välillä siltä, että koko yhteisö kärsii sekä kaltoinkohtelun että alistumisen skeemasta. Mutta näin on kenties virheellistä ajatella; skeema voisi tarkoittaa poikkeamaa ympäröivästä kulttuurista, ja ehkä täällä sitten nuo skeemat ilmenisivät vielä rajumpina kuin länsimaista asennetaustaa vasten?

Kaipa ero käytännöissä, mitä tinkaamiseen tulee, liittyy erilaiseen arvohierarkiaan ja erilaiseen minäkuvaan. Joku arvottaa tärkeämmäksi sen, vaikuttaako tyhmältä tai jymäytettävältä, joku sen, että saa pitää periaatteistaan kiinni, joku sen, ettei tarvitse mennä rasittavaan tinkaamiseen. Taidan itse arvottaa täällä tärkeämmäksi sen, ettei minun tarvitse osallistua rahaneuroottisuuteen ja sillä, hahmotunko sen takia jonkun mielestä tyhmänä, ei oikeasti ole kauheasti väliä. Mitä periaatteettomuuteen tulee, no, rahakysymyksiin ei liity minulla ihan hirveästi periaatteita. Sehän on vain rahaa. Ja vielä minimaalisia summia. Yleensä tinkimiset suoritettaisiin nimittäin alle euron summista. Menen lukkoon ja alan hinkua periaatteista ihan toisissa kohdin.

En nyt tarkoita, että oma ratkaisuni olisi oikeampi tai parempi ylipäänsä. Se vain sopii minulle paremmin. Onneksi se sopii Faunillekin, niin ettei meidän tarvitse tapella tästä asiasta. Toisille sopivat heidän ratkaisunsa. Vai sopivatko? Tämä on se kysymys, jota jään miettimään jonkun tilittäessä ahdistuneesti jatkuvan tinkimisen karmeudesta.

Vai liittyykö tilitys vain pettymykseen siitä, ettei loma sujukaan stressittä? Huomaan monien myös ajattelevan, että he ovat lomalla. Tai että minä olen lomalla. Onko hassumpaa kuultu. Mitä loma edes tarkoittaa? Itse huomaan usein ei-rahatyöskennellessäni törmääväni paljon henkisesti kuluttavampiin teemoihin kuin rahatyön parissa. Rahatyössä tietty ammattikuva rajaa uteliaisuutta, sen ulkopuolella taas helposti ajautuu tutkimaan kaikkea oikein kummallista ja uteloittavaa. Ja joka tapauksessa: mikä kohta elämästä ei ole harjoitusta? Harjoitusta pysyä läsnä, tuntosarveilla tilannetta, hyväksyä siitä nousevat tuntemukset, kanavoida ne rakentavalla tavalla.

Yksi ystäväni kommentoi facebookin päivityksiini, miten me oikein jaksamme täällä ja että ehkä kannattaa mennä hienoon hotelliin asumaan jossain vaiheessa, kun meno yltyy oikein pahaksi. Huomaan hänen hämmennyksestään sen, että hän tuntuu tosiaan olettavan minun olevan täällä jollakin, mitä kutsutaan lomaksi, ja että nämä lomat yleensä näyttävät toisenlaisilta. Minulla taas ei ole tuollaista oletusta. Matkustan Intiassa, en lomalla. On hetkiä, jolloin olen hyvin väsynyt ainaiseen rahan kärttämiseen ja siihen, ettei missään saa olla rauhassa. Silloin saatan mennä edulliseen hotelliini päiväunille tai lukemaan kirjaa hetkeksi. Eihän voida vaatia, että noin vain osaisin olla ja luovia täällä ihmisvilinässä. Koetan suhtautua tähän tarpeeseeni lempeästi, vaikka se tekeekin vähän surulliseksi. En usko maailmaan, jossa voi poteroitua sisään, turvaan, linnoittautua paksujen seinien ja piikkilankojen taakse. Hätä ja rasitus ovat kuitenkin pitkälti itsessäni ja omissa suhtautumistavoissani. Ne eivät ole vielä sopeutuneet tänne. Sopeutuisivatko ne, jos eläisin täällä pidempään? En osaa sanoa. Luultavasti edes hieman paremmin.

Mutta en pidä rasitusta enkä tarvetta vetäytyä oikeastaan pahoina. Tai minään, mikä todistaisi "loman menneen pieleen". En joka tapauksessa näytä osaavan lomailla sillä tavalla kuin kuvastoissa esitetään: loikoillen aurinkotuolissa drinksu kourassa, pulahtaen uima-altaaseen, virkistyen ja raikastuen. Ei: näen joka kerta roskia, välinpitämättömyyttä, kodittomia eläimiä, vieraita tapoja jäsentää maailmaa, kävelen itseni väsyneeksi, vaatteeni likaantuvat paljon kotioloja nopeammin, herään varhain ja vähän väsyneenä, illalla tarvitsen enemmän aikaa laskeutua nukkumisvalmiuteen kaiken uuden ja kiihdyttävän jälkeen. Silloinkin kun olen lomaillut kohteessa, joka on tehty huoletonta turismia varten, enkö vain erotakin, miten huonesiivooja pitelee ristiselkäänsä sankoja raahatessaan ja kuinka paljon kemikaaleja näytetään lorottavan uima-altaaseen. Ja katselen ihmisiä baareissa taivaan alla ja kumipuiden luona ja hämmästelen sitä, miten paljon viinaa he vetävät. Enkä osaa olla kyselemättä, millainen paratiisi tämä paikka on ollut, heti sen ulkopuolen linnuista ja kasveista päätellen, ennen kuin betonikuutiot on jymäytetty tähän.

Olisin ehkä huolestuneempi lomaosaamattomuudestani, jos kaipaisin lomaa. Mutta en oikeastaan kaipaa. Osaan järjestää arkeni muutenkin niin, että saan vaihtelua. Ainakin useimmiten.

En muista koskaan matkanneeni mihinkään paikkaan kyselemättä itseltäni heti sinne saavuttuani: mikä tämä juttu oikein on, mitä olen täällä tekemässä, miksi ihmeessä tänne päädyin. Eivätkä ne ole tyytymättömiä kysymyksiä, vaan uteliaita. On kiinnostavaa tarkkailla, millainen minä, mielenmaisema ja uteliaisuuden virta missäkin tilanteessa syntyy. Sitä ei voi etukäteen mitenkään arvata.

Täällä huomaan suhtautuvani hieman huokaisten rahafetissiin, koettavani ymmärtää sitä mutta jääväni lopulta aina rannalle. (No, samoin kyllä on käynyt kotimaassakin, eli ehkä ei pitäisi olla lainkaan yllättynyt.)

Niin, mitä loma lopulta tarkoittaa? Sitäkö, ettei ole pakko herätä tiettyyn aikaan ja raahautua tiettyyn paikkaan? Mutta eihän niin ole pakko tehdä loman ulkopuolellakaan. Sielläkin kyse on valinnoista, oman elämän järjestämisestä. Monet valinnat ovat, olen kuullut, hyvin tiukastikin toisia mahdollisuuksia poissulkevia. Toisaalta olen tavannut ihmisiä, jotka tietyllä tapaa valittuaankin ovat kieltäytyneet valitsemasta tuon ensimmäisen valinnan lähes luonnollisilta vaikuttavia seurauksia ja siten osoittaneet, ettei yksi asia välttämättä johda toiseen vaan että aika usein neuvotteluvaraa löytyy saman verran kuin päättäväisyyttäkin. (Hahmotan päättäväisyyden muuten sellaiseksi, jossa seurataan itselle luontevalta ja helpolta tuntuvalta vaihtoehtoa ja lähinnä harjoitetaan sinnikkyyttä niissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa omaa valintaa tutkitaan ja kyseenalaistetaan - ja lähinnä itsen toimesta, toisten esimerkkien tai sanojen innoittamana...)

Päivä kerrallaan matka etenee.

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.

Terveiset kaukaa

Huomenna on tutkinnonosan yksi suoritus. Olen kirjoittanut täydennyksiä ja valmistunut esittämään suullisesti vaikka mitä. Tuntuu, etten oikein ymmärrä mitään enää.

Mutta kun sauvakävelen kotiin iloisenpunaisessa takissa ja kirjavissa lapasissa, pipossa ja säärystimissä, tuntuu lähes siedettävältä. Ja sitten huomaan, miten runohyllyn päällä vanha marraskuunkaktukseni on pullistanut valkeat nuput suuriksi salaa, huomaamatta. Ja äkkiä se kaikki tulvahtaa mieleen: asuminen toisenlaisessa, hämärämmässä suuressa huoneistossa, kuvitelma tilanteen pysymisestä sellaisenaan, hämmennys kun olisi pitänyt siirtyä työelämään opiskelijaelämästä, kahden koiran äänet parketilla, keskittyminen kasveihin ikään kuin se voisi olla lopullinen ratkaisu. Hain siitä samasta asunnosta marraskuunkaktuksen paljon sen jälkeen kuin olin muuttanut pois. Minun kävi sitä sääliksi. Se roikkui eteisen amppelissa miltei elottomana rankana ja itkin sen nähdessäni niin kovasti, että Vompsu sanoi, että kyllä me sen jossakin kassissa saamme kulkemaan. Ja saimmehan me. Ei se ole sen jälkeen vielä kukkinut, onpahan vain toipunut. Mutta nyt siinä on suuret valkoiset nuput! Nyt siihen ei saa koskea, sitä päin ei saa edes hengittää, sillä ne kukat ovat niin kauniita.

Ja juuri oikeaan aikaan, juuri kun pimeä tihentyy. Juuri kun alkaa tuntua, ettei ymmärrä enää mitään. Jotenkin huominen koettelemus alkaa näyttää pienemmältä, kun muistan, millaisissa pinteissä olen aiemmin ollut. Yksi hassu tutkintotilaisuus.