tiistai 19. kesäkuuta 2018

Suuria kysymyksiä

Olemme muuttaneet kommuunin uuteen asuntoon, jossa on taas valoa. Ja lämpöä, etenkin iltapäivisin. Minulla on pitkästä aikaa oma huone.

Oma huone, omaa aikaa, ei kokoaikatyötä tällä erää. Kasa ihmissuhteita, joista en oikeastaan osaa sanoa mitään järkevää, koska näyttää olevan suurten kysymysten kausi. Parahdan kämppikselle, etten tiedä, mitä yhdessä ihmissuhteistani tekisin, kun en tiedä lainkaan, mitä toinen haluaa, missä mennään, mikä on sallittua ja mikä ei, mitä toivotaan tapahtuman ja onko joitain tarpeita, joihin suhde ei vastaa - toisen puolelta, siis. Mitä minä teen, kysyn. Alanko kantaa toisenkin vastuuta, kätilöidä näitä asioita ulos, jos kysymyksiini ei vastata? Ei ole mitään pitäisiä, se on selvää, mutta en ole oikein selvillä siitäkään, mitä haluaisin. Tavallaan ajattelen, etten voi kannatella koko maailmaa, ja sitten toisaalta: jos osaan jotain, eikö ole oikein, että niin kauan kuin jaksan, koetan näyttää tuon taidon toiselle, ehkä tarjoilla sitä pieninä murenina? Kauanko jaksan olla se, joka huolehtii? Enkö sanonut jossain vaiheessa, että ei, tähän en kyllä enää ala. Mutta se oli joku toinen, joskus toisena ajankohtana. Miksi me ylipäänsä olemme täällä ellemme tukemassa toisia tuntoisia olentoja?

Mietin ihan samoja asioita, sanoo kämppis.

Tuntuu kornilta purnata, että haluaa toisen tietävän, mitä haluaa, kun ei ilmeisesti osaa itsekään sanoa, mitä haluaa. Tai osaanhan minä, konkreettisemmissa asioissa. Mutta suuret kysymykset pysyvät kysymysmerkein varustettuina. En oikeastaan osaa edes sanoa, tarkentuvatko ne, kuten asiantuntijuuden teorioissa ajatellaan kysymysjoukkojen (tekisi mieli melkein puhua armeijoista, niin synkeitä ne välillä ovat) tekevän asiantuntijuuden kehittyessä.

Vompsun kanssa istumme nurmikolla yksi päivä ja mietimme ääneen, voiko ihminen edes tietää, kumpi tilanne on onnellisempi: sekö että on jonkun kanssa romanttisehko tilanne, johon liittyy paitsi seksuaalisesti hyväksytyksi ja tyydytetyksi tuleminen, myös jos jonkinlaista emootioturbulenssia, vai se, että elää tyytyväistä luostarielämää, tasapaksua mietoa yhtäkaikkisuutta (ja muistan etäisesti, että joissain suhteissani - hetkittäin - nämä tuntui voivan myös yhdistää mutta siitä on niin kauan että epäilen muistavani pieleen ja kieltäneeni nuorena ison osan kokemuksestani ja muutenkin tuntuu kuin ajattelisi jotain kuuntakaista ilmiötä, läpeensä vierasta ja kaukaista, liki aineetonta). Tilat ovat erilaisia ja niissä on vissit puolensa - niin myönteiset kuin kielteisetkin. Jotenkin kai sitä soisi itsensä valitsevan, mitä tahtoo, ja tekevän käytännön järjestelyt sen mukaisesti. Luulin jo valinneeni (luostarielämän) mutta sitten taas tempaannuin, komeetta putosi hiuksiin ja sekosin.

Sekoonnun sentään vain noin kymmenen vuoden välein mutta se on sitten sitäkin armottomampaa. En taida oikein osata mitään casual dating -maailmaa tai lopulta edes polyamoriaa. Ei niin, ettenkö olisi urheasti yrittänyt. Jotenkin se vaan tapaa mennä pieleen, jos välitän jostakusta kovasti. Äkisti olen viisi enkä osaa tehdä mitään pelolleni, että hajoan atomeiksi, jos rakkausjuttu kosahtaa. Samalla toki tiedän, ettei siitä hajoa atomeiksi. Voi vain olla, ettei pariin vuoteen iloa saa suostuteltua esiin siirappikaivon jäänteistä, jonne se on juuttunut surkeasti ulisten.

Näissä kohdin haluaisin olla joku toinen, joku keveämpi ja tahdonalaisempi.

En tunnu onnistuvan siinä ja toistaiseksi koetan vain hyväksyä, että kas, näin asiat näyttävät menevän, tahdoin sitä tai tätä. (Mitähän tapahtuisi jos tahtoisin olla nimenomaan raskas ja kohtalonomainen? Ehkä yritän sitä seuraavaksi. Tosin nyt alkaa naurattaa, kun mietin, miten tuollaista mielenmaisemaa voisi manata esiin.) (Tässä slapstick-elämässä, siis!)

Pikkurillissäni on neljä tikkiä. Järjestin juuri joogaretriitin, ensimmäisen elämässäni, ja suoritin keväällä sen joogakoulutuksen, josta olen unelmoinut nyt pari vuotta. En taida oikein pysyä todellisuuden tasalla, ymmärtää, millaisia asioita olen alkanut tehdä. Tuntuu hupsulta, miten väärässä oli monta vuotta itsensä suhteen.

Ehkä seuraavaksi opin casual datingin?

Mistäs sen nyt tietäisi. Vaikeaa silti kuvitella, tällä keholla ja hermostolla. Syystalvella, kun suutelin uutta ihmistä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009, koko keho horkkasi.

Se alkaa nyt vähitellen palautua tuosta kokemuksesta, alan tunnistaa nivelet ja äänen ja vatsanpohjan tunnun, kyetä huomaamaan kasvit, pelätä ylösalaisin menemistä ja liian kovaa vauhtia, nukahtaa, muistaa lukemani. Silmät alkavat taas näyttää kirkkailta, hiukset tasoittua ihon lähelle, ja voi olla päiviä, kun ei huvittaisi jaksaa, ei sittenkään.

Pikakierroksilla pyörinyt kuukautiskierto alkaa taas hidastua tuttuun pitkään, viipyilevään rytmiinsä. Minun on nälkä. Osaan maata rauhallisesti aloillani ja ajatella muutakin kuin rakkautta. (Ainakin kun kaikki on hyvin tai semihyvin tai siedettävästi - kun kaikki on sietämättömästi, on vaikeaa löytää lepo. Unikin on kuin ajatukset dumppaisivat kehon palatakseen sitten noutamaan sen, koska parempaakaan ei löytynyt.)

Niin, kysymykset pysyvät.

Päivät katoavat, kesä tavoittelee jo pian lakipistettään, enkä edelleenkään osaa sanoa, minne etenisin.