Epookkien vaihtuessa

Nopeasti ne nousevat ja painuvat, pääskystävät taivaalla. Mielet, moodit, mielialat. Tuli mieleen yksi päivä, että tämä on sama taivas, sen saman kaupunginosan taivas, josta olen muuttanut ja josta toiset muuttavat pois ja jonne vyöryin takaisin ja josta muutin pois uudestaan vain muuttaakseni takaisin ensi tilassa. Varmasti pääskysiä on muuallakin. Varmasti. Mutta muistan muualta kesistä lähinnä lampun paperivarjostimen sisään eksyvät osakarvaiset yökköset, hömpät ruskeaharmaasiipiset ohuet ötit ja kiurunkannushurman keväässä.

Ehkä se liittyy auditiivisen piiriin, kiviseinien akustisiin tapahtumiin. (Meinasin kirjoittaa ominaisuus mutta se tuntui kokonaiseen metafysiikkaan sitoutumiselta ja peräännyin.) Pääskyset sopivat kivitaloihin, kivikaupunkiin, vaikka muistan niitä muualtakin.

Keskiviikkoillan keikalla hämmästelemme sisäpihan akustiikkaa. Pyydän ystävää heijaamaan hetken eestaas kappaleen tahdissa sillä tavalla kuin me ennenkin heijasimme. Ennenkin: sinä vuonna kun kaikkien elämä kääntelehti jyrkästi ja kaikki tuntui olevan liikkeessä ja kutsuin ystävän juoksemaan jäätä ja hän melkein huusi kiihtymyksestä, että mitä ihmettä te oikein teette, miksi sinä nyt sillä tavalla olet menetellyt, ja sitten vain nauroimme sille kaikelle vaikka ympärillä oli vain lunta ja jäätä ja teoreettinen jäänalisen merivirran mahdollisuus. Muistan hyvin tuon vuoden kevään: olimme keikalla, tekisi mieli sanoa samalla keikalla, ja heijasimme ja hymyilimme surumielisesti ja toiveikkaasti musiikin yli ja hetken musiikki kantoi meitä ja se, että kukin palaa sen loputtua yksin eriöönsä, tuntui kaukaiselta ennusteelta. (Sillä keikalla lauloimme mukana kappaletta Kevät, ja en usko, että sen kappaleen tulkinta enää siitä hetkahtaa mihinkään. Sinä tarjosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin peliin koko elämän. Eikö jokainen lausuttu sana ole tätä? Ja kupla: se, ettei näe, miten toisetkin tekevät niin, kaiken aikaa. On helppoa sulkea silmänsä haavoittuvuudelta. Sinne asti, että sen tiedostaa. Sen jälkeen silmien sulkeminen käy yhä vaikeammaksi. Eikä sitä edes tahdo tehdä.)

Sama ja eri. Samanlainen, erilainen. Eikö tämä ole sama kysymys, johon päädyin gradun lopuksi: Miten voidaan sanoa, että kahden eri ajattelijan (mutta entä jos minuuksia ei ole...) systeemin malli on peruspiirteiltään sama, vaikka eroaakin tietyissä sanallistuksissa, ehkä johtuen epookin vaihtumisesta toisenlaiseksi? Mitä vaaditaan samuuteen? Kuinka paljon saman ilmiön kaksi eri sanallistusta voi muistuttaa toisiaan? Kuohahtavatko he, sanallistajat, samalla tavalla seksuaalisessa nautinnossa tai veistosta kiertäessään? (Kuohahtavatko he vain kun eivät juuri ole sanallistamassa?) Niin ja ymmärtävätkö he ilmiön samaksi ja kuvaavatko he sitä samoin? Mistä me saamme varmuuden näihin? Tarvitsemmeko varmuutta näistä? Haluan ajatella, että tämä on sama keikka. Mutta epookki on vaihtumassa joten vaikka heilumme siinä, ei se voi siltikään olla sama.

Mistä se tuntu tulee? Siitäkö, että äkkiä avautuu kokemusten labyrintti, jonne olisi helppo harhautua siitä hetkestä, musiikista sisäpihalla? Muistan juhlat, joissa makasimme lattialla ja selitimme selittämistämme. Hiljaisia iltoja kirjastossa. Ja toisia ihmisiä, koko joukon toisia ihmisiä, joita en ole nähnyt aikoihin. Tavan kutsua ihmisiä pulkkamäkeen ja kaakaolle. Koko sen joukon, joka auttoi minua väsäämään kirjahyllyjä kiinni kiviseiniin muutettuani takaisin hevoskastanjakukkulalle. Eikä suuttunut, vaikka työneuvottelussa halasin. Miten kylmä oli pyöräillä töihin. Miten pimeää ja jäistä, kaksi tai kolme kertaa viikossa, editointipaperit laukussa.

Silloin epookki oli vaihtunut yhden vuorokauden aikana. Nyt se on hitaasti vaihtumassa (venytetty nykyhetki, eikös tätä ole jatkunut ainakin, mitä kolme vuotta tai jotain). Eikä se kai ole yhteismitallinen kenenkään muun epookkien kanssa. Satun vain palaamaan yliopistolle juuri samaan aikaan kuin ystävä muuttaa ulkomaille. Emme ole edes nähneet niin tiuhaan, mutta mahdollisuus tiiviimmästä näkemisestä on kuitenkin häilynyt kokemuksen rajalla.

("Häilyä kokemuksen rajoilla": Minua vaivaa jokin kuva, joka on pilkahtanut mieleeni kolmesti. Kerran vesijuostessa, kerran pyöräillessä ja nyt toissaedellistä kappaletta kirjoittaessani. Jokin, joka vaatisi sanallistamista. Mutta kuva on liukas ja karttelee saalistajaansa. Ensi kerralla sen tullessa täytyy keskeyttää kaikki ja tarttua muistiinpanovälineisiin. Lausettakaan ei saa jatkaa loppuunsa. Tai sitten - tai sitten olen vain väsynyt ja mieleni temppuilee ja kuvittelen kuvan puskevan läpi vaikkei se teekään niin. Tai sitten se on kolkutellut jo monta kertaa ja käpristyy sanattomuuteen, koteloituu. - Ja äkisti, kun kirjoitan tätä, kuva aukeaa, satunnaiselta tuntuneen sanan koteloitua kautta. Kuva elämästä ja perhosesta, elämävaiheista, sukupuolitetun ajan teoriasta ja siitä, miten perhonen olisi miestäkin miehisemmän ajan edustaja. Keskeytän blogin kirjoittamisen täksi hetkeksi. Jokin eläinten kuvissa ja niiden usein ylenkatsottujen yksityiskohtien tutkimisessa kiehtoo.)

Niin, tuntuu kuin epookin vaihtuminen konkretisoituisi tässä kohdin. Ensimmäinen keikka ja viimeinen keikka. (Paitsi ettei se toinen, sama ja eri, ollut ensimmäinen keikka, mutta kuitenkin.) Irtautuminen oppimisesta ajatukseen aikuiselämästä. Palaaminen opintoihin, jotta hahmottaisi tarkemmin tilanteita, pystyisi ehkä vaikuttamaan jotenkin maailmankulkuun. On hyvä, että joku systematisoi lukuohjelmaani kaikkea ei heti niin mieltä ylentävää, koska muuten uppoan syvemmälle omaan kuplaani enkä osaa puhkoa sitä tarpeeksi taitavasti itse. (Ja minulla harvemmin keskustelut puhkaisevat mitään: repliikit jäävät aina liian lyhyiksi, tarvitsen paljon perusteluita ja liikaa aikaa, jotta kukaan jaksaisi puhkoa kuplaani keskusteluissa. Etenkin kun ei minulla ole niissä oikein mitään annettavaa toisille, ei sillä tavalla vahvoja mielipiteitä tai briljantteja kiteytyksiä.)

Sinua tulee ikävä, sanon ystävälle. Käymme syömässä ennen keikkaa. Keikalla on koko joukko ystäviä. Niin paljon, äkisti, niin paljon. Valtavia kiitollisuudenpuuskia. Yksi brasilialaisista kysyy, mistä tunnemme laulajan. Blogin kautta, vastaan. Millaista on tuntea niin monia ihmisiä kirjoittamansa kautta, hän kysyy uteliaana. Tosiaan, havahdun. Miten kummallista. En muista sellaista yleensä. Se on kummallista ystävyyttä, syvää ja luottamuksellista. Sitä arvostaa helposti enemmän, huomaamatta ja ajattelematta, kuin sellaista toista (yhtä uutta) toveruutta, joka syntyy siitä, että jaetaan tilaa uudestaan ja uudestaan ja vähitellen aletaan vakuuttua siitä, että tuo toinen aikoo sietää minua ja käyttäytyä mukavasti jatkossakin. Että ehkä saan tuntea ja kokea näin ja jopa joskus yltyä ilmaisemaan sitä jollakin tavalla. (Tosin on edelleen vaikeaa olla säikähtämättä tuon tuosta, että jos joku nyt loukkaantuu, kun vain ajattelen ääneen, päteekö siihenkin rikkoontumisen ja korjaamisen laki, koska ei se mikään ihmeliima sentään ole.) (Ihmeliima! Mistähän tuokin tuli?) Minulle on edelleen uusi asia, ettei ajatusrikoksia ole. Mitä tarkoitan uudella? No, ehkä jotain kuuden-seitsemän vuoden vanhaa. Niin uutta, että joudun muistuttelemaan itseäni asiasta tuon tuosta.

Vai sekö virittää epookkitunnelman, että kotona on taas parveke? Hellesäällä kasvustot imevät kuusikymmentä litraa vettä päivässä. Parvekkeettomasta kaudesta parvekkeelliseen.

Loppukesä, melkein syksy. Tämä on jostain syystä se kohta vuodenkierrossa, jolloin äkisti kaiken menettämisen edessä aistii kaiken keskittyneemmin, terävämmin. Tahtoisi vielä kerran sukeltaa polkujen pilkkuvarjostoon ja liukua mutaista suonhajuista lampea naudan tyyneydellä. Huomata tahdin höllentyneen, ihmisten kadonneen. Nähdä laput lasioven nurjalla puolen.

Millainen määrä lämpöä voikaan hohkata ihmisistä ja musiikista. Ja ehkä kaikki kaudet ovat pohjimmiltaan samoja - ei, huomaan, ettei tähän pysty tarttumaan. Eivät ne ole. On hädän kausia, kauhun kausia, kieltämisen ja imagonluonnin kausia, epätoivon ja abstraktioihin pakenemisen kausia, rauhoittumisen ja asettumisen ja varovaiseen rakkauteen ja konkretiaan kasvamisen kausia, pettymyksen ja turhautumisen ja siltä päättäväisen silmien sulkemisen kausia, kaiken ahdistuksen ja haavoittuvuuden ja samalla ilon ja ystävyyden kipeyden roppakaupalla kohtaamisen kausia ja - - nähtäväksi jää, mitä sitten. Kaikki ne ovat poikenneet toisistaan laadultaan niin paljon, että sanoisin, että olen enemmän näiden kausien läpikäynyt ihminen kuin että ne olisivat minun kausiani, jonkin minun, joka on säilynyt niiden läpi noita kausia määräävämpänä.

Joskus kauan sitten kävin toisella keikalla. Olin alle kahdenkymmenen ja sen ikäisethän hehkuttavat usein elävänsä elämän mahtavinta aikaa, tai ainakin sen aikaisessa ystäväpiirissäni niin tehtiin. Mistähän syystä? Vaikeaa kuvitella. Tuolla keikalla laulaja hihkaisi lopuksi mikrofoniin: "Kiitos teille, mahtava yleisö! Ootte ihania, rakastan teitä kaikkia!" Pidin sitä silloin teennäisyyden huippuna, koska en osannut kuvitella, että joku voisi tuntea niin. Jokin kuitenkin hihkaisun sävyssä jäi kaihertamaan, jokin joka ei oikein istunut tulkintaani. Laulaja nimittäin näytti siltä kuin olisi ihan tosissaan tarkoittanut tuota. Mutta miten ihmeessä, ajattelin, eihän semmoista voi tapahtua. Eiväthän ihmiset rakasta toisiaan. Ja vielä ventovieraita. Jotka ovat todennäköisesti aivan yhtä karmeita paskiaisia kuin itsekin, ja ansaitsevat aivan yhtä vähän elää. (Tosin olen aina ajatellut, että kunkin elämä on hänen oma murheensa enkä ole suhtautunut muihin kuin itseeni murhanhimoisesti. Itsessäni on ollut ihan tarpeeksi kiinnihirttävää ainesta jotta olisin kauheasti ehtinyt vihata muita.)

On hyvin vaikeaa ymmärtää, että tuo ihminen olisi sama kuin se, joka nyt kirjoittaa.

Muistan senkin kerran, kun kysyin lääkäriltä, pitäisiköhän minun ehkä hakea apua johonkin epämääräiseen ahdistushäiriöön, kun tunnen näin ja näin ja näin, ja huomaan stressin välillä jumauttavan kehoni täysin ja itkettää ja niin edelleen. Lääkäri kuunteli huolellisesti ja sanoi sitten, että hänestä tuo kuulostaa ihan normaalilta stressiin reagoinnilta ja että se, että pystyn puhumaan asiasta ja käsittelemään sitä noin, saa hänet ajattelemaan, että selviän asian kanssa oikein mainiosti. Ajattelin hetken, että käsken häntä tänne katsomaan, mitä kirjoitan diipatessani, mutta sitten tajusin, että ihan totta: onhan minulla tämmöinenkin selviytymiskeino. (Vaikka välillä tunnen karmeutta siitä että saatan levittää pahaa oloa.) Ja: olin tietysti lääkärin pakeilla aivan väärän kauden aikana, ahdistuksen roppakaupalla kohtaamisen kaudessa ja vieläpä siinä vaiheessa, kun aloin olla jo aika sinut sen kanssa, että pelkoja ja fiksaatioitahan riittää eikä niiden tiedostaminen nyt niin karmeaa ole. Epätoivon kautena minun olisi pitänyt hakea apua. Mutta eihän ihminen, joka ei osaa aavistaakaan, että joku voisi välittää ja tarjota apua, osaa tietenkään hakea apua. Sellainen käsite ja ilmiö vain puuttuvat siitä maailmankaikkeuskuplasta, joka kuuluu epätoivon kauteen. Kupla. Ehkä nyt keksin, miten voin puhua siitä. Elämismaailmana.

Tietysti voi olla, että epookit ovat vain tämän illan ja aamun kupla, viitekehys joka nielee havainnot hetkeksi unohtuakseen sitten. Eikä varmasti ainoa oikea tapa jäsennellä tapahtunutta.

Keikalla oli ystävätär, joka oli niinikään leikannut hiuksensa. Hänellä oli samoja pukeutumisen vaikeuksia kuin minullakin. Mutta kyse on enemmästä kuin siitä, mikä paita sopii puolipitkiin hiuksiin. Muistan keskustellessamme äkisti piirrokset ja maalaukset, joiden pohjana on itselläni useimmiten toistuva uni. Sinipukuinen kasvien nainen, punainen nainen, koiratar, komeettahiuksinen... heillä kaikilla on leikkaamattomat hiukset. Nyt unet ovat palanneet. Mutta viime yön unessa tapahtuu jotakin kummallista. Komeetta putoaa eikä sitä pysty kiinnittämään hiuksiin. Se pyörii sähisten unikaupungin katua ja juoksen sen perässä ja laukut ja vaatteet kuoriutuvat yltäni vauhdissa, ja kesken juoksun nostan toista kättäni ja haron hiuksiani ja tajuan, ettei kertakaikkisesti löydy mitään kärheä, jonka komeetta pystyisi tunkemaan tuohon sänkeen - unessa se on paljon lyhyempi kuin valveessa - ja ohi ajavien raitiovaunujen sisältä tuijottavat säikähtäneet naiset, kukin laukkuaan puristaen ja mykkänä. Ja pimeässä näen hissien koppien huojahtelevan epäluotettavissa vaijereissaan matkalla taloista toisiin, ja sitten keskellä sitä kiirehdintää komeetan perään alan nauraa, kaoottisesti ja riemukkaasti, ja tunnen kuinka jalkani versovat koirankäpäliä, jotka nelistävät nelistävät

ja istun kalliolla ja punainen koira ja musta koira tulevat luokseni nelistäen

ja sitten säpsähdän hereille, sillä taivaan, tämän kaupunginosan taivaan pääskyset suvaitsevat kirkua asfalttimiesten koneiden ylitsekin ja on vielä kesä ja parveke kaipaa vettä, komeettaa tai ei, ja lämpö konsertista ja siitä, että epookkia on vielä muutaman viikon ajan virallisen tiedotteen mukaisesti, se tuntuu kaikkialla kehossa. On mahdotonta nukkua, on kirjoitettava. Herättävä.

vkl

lauantai: Muuttoapuna

Palaamme ystävän muutosta kämpille vasta puoli kahden aikaan yöllä. Vaikka se tarkoittaa hullun pitkää päivää, kun myös olen herännyt puoli kahdeksan aikaan aamulla univelkaisena, ei muuttamisen kiinnostavuudesta pääse mihinkään. Tarjoudun muuttoavuksi pyytämättä oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen on, että olen muuttanut aika paljon ja tiedän olevani ripeää ja hyvää apuvoimaa muutoissa. Muutot eivät pelota minua. Niissä voi mainiosti harjoitella tavara kerrallaan ja asia kerrallaan - metodin järkähtämätöntä soveltamista. (Aivan kuten kirjan kääntämisessäkin. Pidän tuollaisesta järkähtämättömästä etenemisestä, joka ei vielä katso kokonaiskuvaa eikä esitä arvioita.) Tällaisen järkähtämättömän minusta on tehnyt ehkä vanhempieni seura, he nimittäin eivät osaa mitenkään ottaa tavaraa ja asiaa kerrallaan vaan hermoilevat ja maalailevat aina jonkin ennakko-oletuksiaan kumotessa, miten nyt kaikki tulee menemään pieleen. Olen kai jo aika pienenä muuttunut sellaiseksi, että annan heidän maalailla ja hermoilla ja huutaa ja nälviä ja samalla itse muutun kuin pieneksi robotiksi, joka ottaa järkähtämättömän asenteen ja ehkä vastaa iloisesti tyyliin ”joo niin varmaan, mutta otetaanpas nyt ensiksi tämä laatikko ja laitetaan se alle, koska se on raskas eikä särkyvä”. Vanhemmat ja lapsi ja näiden vuorovaikutustyyli onkin toinen syy, miksi haluan avuksi ystävän muuttoon. Haluan tavata vanhemmat tilanteessa, jossa he eivät ole vieraskoreita. Muutot ovat tähän erinomainen sauma.

Olen tavannut aika monen ystävän vanhemmat tällä lailla, tarjoutumalla auttamaan muutossa. Tein sitä jo ennen kuin havaitsin oikeastaan itsessäni vanhempieni piirteitä. (Mikä on aina yhtä karmaisevaa...) Skeematerapiassa sovellettu moodin eli minätilan käsite on saanut minut yhä kiinnostuneemmaksi tällaisista tarkkailumahdollisuuksista, koska usein toisistakin, ei vain itsestään, huomaa sellaisen selvärajaisen, erillisen minätilan, joka loksahtaa kohdalleen jonkin vastoinkäymisen myötä ja poikkeaa kovasti siitä, mitä toinen muulloin sanoo, tuntee ja mihin hän uskoo. Aika usein ne on vieläpä poimittu vanhemmilta. Nämä minätilat tuntuvat olevan niitä samoja, joista ihmiset sanovat ärtyneesti ja vähän hämillään: ”En oikein tiedä, mikä muhun meni, en halunnut sanoa niin mut se vaan jotenkin kävi niin ja se tuntui siinä oikeutetulta, mikä on ihan tyhmää.” Heh, tunnistan itsekin itsessäni muutaman tällaisen minätilan, joista yksi on juuri tuo vanhemmissani raivostuttava ”no niin, tästä ei nyt tule yhtään mitään, koska alkuperäisestä suunnitelmasta on poikettu, kaikki menee pieleen ja oikeastaan se on minun syyni, koska en ole tarpeeksi jipittänyt ja pitänyt huolta siitä, ettei suunnitelmasta poiketa”. Kun naksahdan siihen, minussa ei ole jälkeäkään järkähtämättömästä asia kerrallaan etenemisestä. Onneksi naksahdan siihen yhä harvemmin, ehkä siksikin, että olen oppinut tunnistamaan tilan ensioireet ja inhoamaan niitä pistävästi. Mitä vain muuta kuin tätä, kuuluu siinä tilassa ohje itselle. Voi vaikka pitää suunsa kiinni tai ottaa tavoitteeksi nostaa mielialaa. Tai muistuttaa siitä, miten vaillinaisin informaatioin suunnitelmat on aluksi tehty, eli että oikeastaan on järkevintä improta vaihe vaiheelta. Joskus tietysti on liian väsynyt huomatakseen ja kuulostellakseen oireita, ja siinä sitä sitten mennään!

Kesken muuttoa alan hihittää autossa, koska perheen äiti pitää äänensävyjä myöten aivan samanlaisen monologin jonka olen kuullut tyttärenkin pitävän useamman kerran. Se tuntuu hassulta, aivan kuin hän olisi jokin meedio, jonka tyttären henki on ottanut valtaansa. Kerron tietysti myös, mille hihitän. ”No me vissiin ollaan perhettä”, toteaa äiti myhäillen.

On jotenkin jännittävää tarkkailla näitä asioita, se tuntuu melkein kielletyltä. Olen nimittäin itse keskittynyt aika tarmokkaasti luomaan itselleni laajemmat edellytykset suhtautua leppoisasti elämään ja toisiin ihmisiin kuin mitä perheeni voisi koskaan taata. Ja, inhimillistä kyllä, oletan muiden ponnistelevan saman asian parissa. On niin sattumanvaraista, mihin on syntynyt. Tuntuisi hullulta jäädä sen kaiken armoille, ottaa se annettuna, todeta oman perheen riitaisa ja kriittinen (vaikka sitten toisella tavalla äärimmäisen tukeva ja miltei tukahduttava - ainahan tai ainakin yleensä kummallisuudet kun kompensoidaan jollakin toisella alueella) vuorovaikutustyyli seurauksiltaan ikäväksi mutta sitoutua siihen itsekin... ei, olen ainakin esiteini-ikäisestä saakka yrittänyt tietoisesti etsiä jotakin parempaa perustaa, jotenkin armollisempaa ja hyväksyvämpää ja rakastavampaa ihmiskuvaa ja luontosuhdetta, jotenkin järkähtämättömämpää kummallisuuksien ja vastoinkäymisten hyväksymisen kulttuuria. Ja sen perusteella, mitä olen vanhemmiltani kuullut, olen heti puhumaan opittuani alkanut osoittaa heille, etten aio tehdä asioita kuten he ja että minulla on oikeus tehdä omalla tavallani. (Toki minua on siihen kasvatettukin, ei se tyhjästä tule. Vanhempani toivovat tietysti, että minulla olisi heitä paremmat tiedot ja taidot, ja eivätkö vanhemmat yleensä teekin juuri niin, mutta ei sitä ole aina helppoa hyväksyä tai iloita siitä, ei etenkään enää, jolloin saatan perustella jotakin heistä huikaisevan epäsovinnaista kantaa pitkällisesti ja heidän kannalleen epäsuotuisasti ja olla itsepäinen muuli, jos olen varma heidän kantansa kestämättömyydestä.) Ja kaikesta tästä poispäin ponnistelusta ja maailmaan kasvamisesta huolimatta lähtökohta, perhe, on ja pysyy. Ja aina välillä joutuu kavahtamaan sitä, että puhuu jonkun toisen suulla kiihtyneessä tilassa.

Paitsi että kuulen äidin valittavan samalla lailla kuin tytär, huomaan joidenkin tyttären muualla vähän hassujen piirteiden sopivan kuin nakutettuna perheen sisäiseen vuorovaikutukseen. Ei se tietysti mikään yllätys ole - jossakinhan nuo piirteet ovat saaneet perustan nykyiselle muodolleen, jota ne varioivat nykyisissä tilanteissa. Ystävä rauhoittaa hermoilevia ja riiteleviä vanhempiaan, eri ratkaisulla kuin itse voisin rauhoittaa omiani (koska jos minä puhuisin vanhemmilleni noin, se vain räjäyttäisi torailun aivan uudelle tasolle ja käytännön asiat loppuisivat kuin seinään - nämä vanhemmat taas tuntuvat talttuvan hyvin tästä tyylistä), mutta aivan tunnistettavasti ja aivan samalla keinolla kuin hän lähestyy ystävää, jonka pelkää hermostuneen itseensä. Hämmennyn myös siitä, etteivät vanhemmat ole tuoneet suuria vuoria ruokaa, jota he jakelisivat niin kauan, että lapsen pitäisi viimein ilmoittaa, että nyt on hei käytävä hommiin, syödään vasta sitten kun on hommat kasassa, vaan vaativat kovaan ääneen ja vasta urakan loppupuolella lapseltaan virkistystaukoa kahveineen, pizzoineen ja jäätelöineen. Hauska ero, koska minun on täysin mahdotonta kuvitella, että omat vanhempani tulisivat muuttamaan minua ilman aprikoosi- ja mansikkarasioita, hiivattomia ruislimppuja, termariteetä ja Stockan herkusta ostettuja kasvissafkoja. (Ja huvittavaa kyllä, olen vähän samanlainen tässä kuin äiti ja isä - mietin nytkin, onko ok mennä auttamaan muutossa tekemättä mukaan sammiollista raparperikiisseliä, koska heistä olisi varmasti kauhean mukavaa syödä rapsukiisseliä, kun he ovat kuitenkin istuneet autossa jo jonkin aikaa. Onneksi huonosti nukuttu yö lötkistää sen verran, että suunnitelma torpedoituu.)

Muutto sujuu hauskasti ja mielenkiintoisesti. Enkä nyt tarkoita vain valppaana kuulostelemista, vaan myös tavaroiden kantamista ja hissi- ja autopinoamista. Ystävä on pakannut tavaroitaan enimmäkseen muovi- ja muihin kasseihin. Ne ovat toisin sanoen vaikeasti pinottavia nyssäköitä, joista osassa on yllärinä särkyvää tavaraa. Se lisää muuton kiinnostavuutta huikeasti verrattuna huomattavasti tasaisemmin etenevään muutto- tai viinilaatikkomuuttoon, jollaisissa olen aiemmin ollut auttamassa tai muuttamassa. (Omat muuttoni ovat viinilaatikkomallia ja särkyvien laatikkoihin on piirretty iso musta ruksi.) Koska on kesän ensimmäinen helleilta ja samalla koulujenpäättymispäivä, kassialmaraahaustamme säestää puistoista kuuluva ja harmonialtaan haastavahko hoilaus ja alkoholin siivittämien askeltajien satunnainen väisteleminen. Onneksi sekä lähtö- että tulotalo ovat oviltaan Kallioksi suhteellisen rauhallisilla kohdilla.

Muutto on mielenkiintoinen myös siksi, että kohdetalon luonne valkenee itselleni ensimmäistä kertaa. Kuljen usein molemmalta puolelta korttelia ympäröiviä katuja, koska kortteli on meistä seuraava keskustasta katsoen. Mutta olen kuvitellut, että taloissa on jokin suljettu sisäpiha, kuten Kalliossa usein, eli olen kuvitellut saman talon etu- ja takapuolta eri talojen etu- ja takapuoleksi ja sinne väliin vielä sisäpihan... Nyt sain mielessäni parsittua yhteen talon etuoven puolen ja sitten takapuolen, joka on ihan kuin toisesta maailmasta. Kas, siksipä tuntuukin, että se kortteli on kummallisen litteä. Siinä onkin vain yksi talo eikä kahta rinnakkain. Tietysti heti kun asia valkenee, pidän sitä ihan itsestään selvänä ja hämmästelen, mitenkä en ole aiemmin tullut ajatelleeksi koko juttua. Hassua. Näyttää siis siltä, että sen lisäksi, että kaupunkiin jää valkeita alueita, epäkohtia, joiden olemassaolosta hämmästyy (”Ei tässä kohden voi olla tilaa kortteleille!”), sinne muodostaa itse tuollaisia kuvitteellisia tiloja, joille ei ole tarkalleen ottaen spatiaalisia puitteita mutta jotka yhtäkaikki tuntuvat ajatuksissa samalla lailla todellisilta kuin nuokin talon kaksi nähtyä puolta. Paikkoja, jonne kuvittelee voivansa mennä, jos vain löytää porttikongin ja avaimen porttiin.

Sunnuntai: Parin tunnin yöunien jälkeen herään aamuun. Voi että, haluaisin osata nukkua pidempään, mutta kello ON puoli kahdeksan, sitä ei käy kiistäminen. Koneisto raksuttaa, olo on raskas. Onneksi tekemistä on luvassa. Virkkaan isoäidin neliöitä ja kun kyllästyn, revin miesparan sängystä yhdeltätoista ja siitä eteenpäin emme hengähdä ennen iltakymmentä. Pyöräilemme siirtolapuutarhaan ja käännämme maasta kultapiiskua ystävien mökillä ja tukahdutamme japanintatarta mustien muovisäkkien alle. Piha näyttää joltakin performanssitaiteen punkhenkiseltä helmeltä ollessaan verhottu mustaan muoviin kukkivien omenapuiden alla. Mikähän mörkö täällä on ennen ollut, kun on istuttanut tuollaisia legioonalaiskasveja, jotka marssivat kaiken muun yli? Kolmen aikaan tajuamme, että meille on tulossa kiire. Möksän ullakolta on löytynyt oksapahvirullia, ja haluan ne palstalle. Pyöräilemme raskaassa rullakuormituksessa Vanhankaupunginlahden ympäri, kielot ja tuomet tuoksuvat ja linnut huikkailevat puista. Pyörä kuulostaa erilaiselta raskaassa lastissa, se humisee hiljaa. Vähän kuin hyräilisi... Palstalla levitämme oksapahvia poluille katteeksi. Ja sitten suhaamme kotiin kovaa kyytiä, koska on ehdittävä jalkapallopeliin jonnekin lähiöön. Emme meinaa löytää kenttää, kävelemme monen tyhjän kentän ohi ja alamme käydä epätoivoisiksi. Onneksi viimein tärppää. Peli on pelottavaa, jännittävää ja hikistä. Sen tiimellyksessä päästän ihan erilaisia ääniä kuin koskaan muulloin, teräviä sähähdyksiä ja ähkäisyjä. (Kuuntelen nyt tarkasti, koska minua on pyydetty yhteen kiinnostavaan äänimaisemaprojektiin ja haluan miettiä ääniä sitä varten tai ainakin sen inspiroimana...) Muut varoittavat, että seuraavana päivänä kyljet ovat kipeinä. Se tuntuisi hassulta, ellei olisi nähnyt jalkapalloa. Juostessa ja läähättäessä ja ihmetellessä ja sählätessä ei oikein ehdi ajatella omaa asentoaan, mutta muista näkee kyllä, miten he taipuvat ja singahtelevat kuin vieterit ja miten heidän keskivartalonsa lieruaa käännähdyksissä, hypähdyksissä ja potkuissa. Sitten peli on ohi, äkkiä ja silti hitaasti, koska olen jo niin väsynyt kaikesta, muutosta ja maankäännöstä ja liian vähästä unesta. Voi maata ruohossa ja tehdä yin-joogaa vähän, sidekudosvenytyksiä, ei ole kylmä... ihanaa. Mies makaa siinä vieressä ja venyy myös. Juna-asemalta kävelemme kotiin, koska "eihän sinne ole pitkä matka." Kun olemme syöneet, kello on äkisti puoli yksitoista.

Väsyttää, kuu on valkea puolikas. Kuukautiset ovat alkaneet, ne ovat siirtyneet johonkin kummalliseen piittaamattomaan rytmiin. Levottomuus katoaa, kaikki on hyvin, elämä ja kaupunki kohdallaan, kaikki hirveän rakastettavaa ja kevyttä ja leikkisää, ja vaikka välillä tuntuukin pelottavalta, käykö varpaille jotakin, ei käy. Ja nyt saa nukkua... luksusta...

Tuntuu hassulta kirjoittaa kun ei ole kuin ihanuushuokailuja asiana. :D

Teinikarkotin

Lueskelen vessassa Suomen Kuvalehden juttua tai oikeastaan listaa "Vuoden 2008 sanat". Juutun teinikarkottimeen, koska ajatus on minulle ihan uusi (enhän seuraa mediaa kansalaissurinalismia lukuun ottamatta).

teinikarkotin nuorisojengien karkottamiseen kehitetty laite, jonka lähettämää ininää yli 25-vuotiaat eivät kuule

Hätkähdän. Huimaukseeni liittyvissä tutkimuksissa on näet tutkittu kuulonikin tarkasti ja huomattu, että kuulen tarkkuudella, joka ei ole itseni ikäisille enää tyypillinen. Ala-astelaiset kuulemma suoriutuvat näistä skaaloista hyvin, mutta kolmikymppiset eivät enää. Paitsi minä, ikifriikki. Kysyin jo kokeessakin, miten on mahdollista, että olen tanssinut kovasti musiikkia raikaavilla tanssitunneilla jalkani luut sellaisiksi mummokuntoisiksi, kulumat kaikissa varpaiden nivelissä, ja siltä myös tuntuu, mutta korvani ovat muka kuin vastasyntyneen tarkat höröttimet. Miten se on mahdollista, tarkensin vielä kysymystäni, kun lääkärikin yhdellä vilkaisulla korvakäytävääni osaa kertoa tärykalvojen arvista, että olen sairastanut useita korvatulehduksia. Miten se on mahdollista, kysyn, miten on kaikki tämä huomioon ottaen mahdollista, että kuuloni on yllättävän tarkka.

Eihän kokeentekijä tietenkään siihen osaa vastata, nauraa vain iloisesti. "No ei siitä haittaa ainakaan ole!" hän sutkauttaa, ja vastaan nyökkäämällä hymyillen.

Mutta saattaa sittenkin olla, että siitä on vielä haittaa. Tajuan tämän lukiessani teinikarkottimesta. Pyhä jysäys. Teinien lisäksi karkotin karkottaisi minut ja muut herkkäkorvaiset, jotka emme ole enää pörinäiässä. Mutta sitten keskityn hetkeksi ajatukseen, mihin karkoittimia todennäköisimmin asennettaisiin. Kotiini? Ei. Uimahalliin? Ei. Tanssikouluun? Ei. Kauppakeskuksiin? Kyllä. Vanhempaan ikäluokkaan tähtääviin baareihin? Ehkä. (Se olisi kätevää, ymmärrän toki sen, ei tarvittaisi ovimiesten henkilöpaperien tarkastuksia pakkasessa.) Mutta kyllät ja ehkät koskevat tiloja, joissa minusta on joka tapauksessa nytkin jo liian hälyisää ja ylivirikkeistä, jotta jaksaisin käydä niissä.

Siksi en ahdistu aiheesta vaan mietin jälleen kerran, mikä kumma saa aikuisemmat ihmiset sillä lailla kavahtamaan teinien laumoja, jotka kuitenkin yleensä kuhisevat keskenään sekaantumatta muiden elämään. Onko se pelkoa? Onko se yleistä ärtymystä? Mistä siinä on kyse? Ovatko innokkaimmat karkottajat unohtaneet, miltä tuntuu olla se kaikkialla ei-toivottu teini, joka ei oikeastaan voi sillä hetkellä olla mitään muutakaan, koska kukaan ei ole viitsinyt opettaa hänelle parempia hallintataitoja eikä elämänkokemus ole vielä osoittanut, että vaihtoehtojakin löytyy? Minusta teinikarkotin sanallistaa aika ikävän asenteen, koska muistan elävästi, miltä tuntui olla teini, millä tavalla silloin katsottiin, kohdeltiin ja puhuteltiin. Jos ulossulkeminen vähentäisi vaikeaa oloa ja uhmaa, karkotin voisin olla perusteltu, mutta eihän niin ole. Ei niitä tunnu vähentävän kuin luottamus ja vertaisena kohteleminen, ystävällisyys ja näkemysten tervetulleiksi toivottaminen.

Vaikka tietenkään se ei ole niin helppoa kuin ulossulkeminen, selvähän se.