Riento

Käymme pitkästä aikaa missään. Tarkemmin ottaen, menemme kynttilätapaamiseen koronaan kuolleiden muistoksi, osin koska minusta näitä kuolleita pitää muistaa - tai mikä pitää se on, muistan joka tapauksessa - , muistaminen on järkevää tehdä yhdessä ja sitä paitsi olen tilaisuuden poliisille ilmoittanut järjestäjän yhteyshenkilö eli minulla on myös velvollisuus olla paikalla. (Kai silti jos olisin sairas, voisin nimetä jonkun sijaisen, oletan. Ei kai etenkään tällaisena aikana voi olla velvollisuutta mennä johonkin sairaana?) Tokihan käyn työtehtävissäkin lähitilaisuuksissa mutta se on eri asia. Se en tietyssä mielessä ole minä vaan joku ammatillisempi, joku joka minun on pakko olla nyt omaa moraalianiakin koetellen, koska sähkölasku, lainan korkojen nousu ja niin edelleen. 

Vompsu haraa vähän vastaan mutta pidän kiinni siitä, että tämä tekee hänelle hyvää. Ja hän haraa vain vähäsen vastaan. Omakin mieleni haraa vähän vastaan, jännitän hartioita kaulaa niskaa kasvoja, mietin, pitääkö ottaa särkylääke, mutta se on vain staattista jännitystä ja sulaa kun pääsemme junaan.

Olemme välillä nähneet pandemiassa ihmisiä ulkona. Ne kerrat ovat laskettavissa kahden käden sormin. Ja lukuun ottamatta aivan muutamaa kertaa Näkymättömän tytön ja Kalifornian-naisen kanssa, olemme väsähtäneet molemmat tapaamisissa aivan hoipertaviksi ja tolkuttomiksi saakka ihmisten lähdettyä, minä tietysti Vompsuakin pahemmin, koska se on ollut kaava niin kauan kuin olemme tunteneet - ekstrovertti jaksaa huomattavasti paremmin ryhmätilanteita kuin introvertti, jollaiseksi kai jokainen minut tunteva luonnehtisi. Sen ihmisväsähdyksen syvyys on saanut miettimään, miten ihmeessä jaksoin ihmisten tapaamista siinä mittakaavassa ennen pandemiaa. En ole ollut ihmeemmin huolissani mistään masennuksista tai vastaavista, koska minusta on selvää, että pandemiassa eläminen on raskasta ja kesannoivaa. Olisin ehkä enemmän huolissani jos kaikki tämä ei tuntuisi jollain tavalla raskaalta. Epäilisin varmaankin silloin kieltäväni itseltäni tiettyjä tunteita ja oivalluksia. 

Nyt riennämme Aleksanterinkatua ja huomaan jotain omituista, ikään kuin sisäistä lepatusta. Hetkinen: olen innoissani, minusta on mukavaa mennä, tuntuu turvalliselta mennä, odotan että olisin jo perillä. Panen merkille, että tunnen tämän tunnun. Joskus aiemmin ihmisten näkemään meneminen on tuntunut tältä. Silloin kun vielä onnistuin uskomaan heidän välittävän toisistaan sinnikkäämmin. En ole kokenut tätä pitkiin aikoihin, en pandemian alun jälkeen. Tulemme torille, näemme mustahahmoisen kynttilällisen ja kädessään vaaleanpunaista FFP-maskia riiputtavan, joka lähestyy mustahahmoista. Pelmahdamme heidän luokseen, esittäydymme - olemme tavanneet vain nettikeskustelussa, joka on ollut yhtä intiimiä ja peittelemätöntä kuin blogit joskus silloin ennen - ja solahdamme. Tuntuu kauhean helpolta ja luontevalta ja mukavalta ja suorastaan innostavalta. Panen sen merkille.

Vähitellen saapuu enemmän ihmisiä, äitinikin. Sytytämme kynttilät, asettelemme ne sydämen muotoon suurkirkon portaille. Äiti on arka juttelemaan, ollut tiistaina silmäleikkauksessa, ilman meikkiään ja tyylikkäitä pokiaan näyttää pieneltä mummolta. Olen äitin kanssa tukemassa häntä - hän on muistamassa hyvää ystäväänsä, joka kuoli koronaan ja jonka hautajaisiin hän ei päässyt, sekä tietysti näkemässä minua -, näen Vompsun pörräävän muiden parissa, verkostoituvan innolla. En ole nähnyt häntä näin vapautuneena aikoihin. Yksi mustapukuisista tulee juttelemaan äidin ja minun kanssa. Tuntuu, että sydän oikein sulaa hänen puhuessaan äidille, ja kuullessani kaikesta, että hänkin välittää, jopa siitä, mitä äidilleni tapahtuu, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet.

Tilaisuus on lyhyt mutta silti sen verran pitkä että osa osallistujista ehtii jäätyä - ne sievästi pukeutuneet nuoremmat naiset, kuten kuvaan kuuluu. (Minulla on kahdet villahousut päällekkäin, talvikengät, paksu untuvatoppatakki, kaksi pipoa, sveitsin armeijan rukkaset ja itävallan armeijan kauluri. Vompsulla on lasketteluhaalarit. Meille ei tule yhtään kylmä koska olemme pukeutuneet kuin pilkkiretkelle.) Sitten kävelemme pois äidin kanssa kohti asemaa. Kun tajuamme, että saatamme ehtiä aiempaan junaan, äiti hoputtaa meitä juoksemaan sille. Ja niin teemme, ja ehdimme junaan juuri ja juuri ennen kuin se nytkähtää liikkeelle. 

Junassa huomaan jotain aivan kummallista. En ole lainkaan väsynyt, vaikka olen tavannut monta täysin vierasta ihmistä. En lainkaan. Ja Vompsu se vasta voimissaan onkin, kyselee tietämieni ihmisten nimiä tapaamisesta ja lähettelee heille yksistyisviestillä kiitoksia ja oli kiva tutustua -tyyppisiä hihkaisuja. 

Näin saan selville jotain tärkeää. Nimittäin sen, että vaikka kuinka olenkin ajatellut, ettei minua ihmeemmin häiritse se, etteivät toiset jaksa välittää hauraiden ihmisten kohtaloista pandemiassa sen vertaa, että pukisivat kunnon hengityssuojaimen ryhmämenoihin, on se häirinnyt aika tavalla. No, tietysti, olen kyllä täälläkin kirjoittanut siitä aika monta kertaa ja vielä useammin kirjoitin siihen keräykseen, jossa kerättiin pandemia-ajan päiväkirjamerkintöjä. Mutta olen jotenkin ajatellut jo tottuneeni siihen, oloutuneeni, ja että minulla on kohtalaisen turvallinen olo omassa tiukkaan istutetussa hengityssuojaimessani näiden ihmisten kanssa. Ja on toki puhtaan fyysisesti, se pitää paikkaansa: minulla on hengityssuojaimeni, joka suojaa minua, sen päälle tuore Virosta haettu buusteri ja vielä päälle typpioksidinenäsuihke, jota myydään nyt jo Saksassakin. Mutta emotionaalisesti en ole turvassa muiden ihmisten kanssa. Joudun joka tapaamisella ponnistelemaan tyrmistyksen suon ylitse: Ahaa, tänäänkään he eivät välitä. Tänäänkään he eivät suojaa ketään. Edelleenkään he eivät ole ehtineet perehtyä asiaan. Heille näkyy olevan tärkeämpää instagramkuva ilman maskeja, tai jokin kuvitteellinen "normaali". Nekin, jotka puhuivat aluksi, että hyvä kun nyt käytetään maskia, käytetään näitä jotta saadaan pidettyä tapahtumat auki, riisuivat maskit suosituksen poistuessa eivätkä näytä pukevan niitä päälleen vaikka kuinka moni vammautuisi ja kuolisi tässä souvissa. Eivät he ole koskaan halunneet suojata toisia, ensisijaisesti, vaan pitää joogatuntinsa ja konserttinsa. 

Nyt, rientomme keveyden ja väsyttämättömyyden takia, ymmärrän äkisti, miten paljon tuo emotionaalinen kuorma painaa. Se se minut väsyttää. Se tekee menemisestä ja tapaamisista raskaita, vieroittaa ihmisistä, joita kuvittelin aiemmin hyviksi ja välittäviksi. Tämä on vain niin iso asia. 

Ja koska rientäminen turvallisesti tuntui mukavalta, ymmärrän taas hetken, edes jollain tavalla, mitä tarkoittavat ne, jotka iloitsevat mahdollisuuksista nähdä toisia ihmisiä. Minäkin näytän iloitsevan, mutta vain niiden ihmisten näkemisestä, joita tavatessani minun ei tarvitse koettaa koko ajan ponnistella kohti ajatusta, että onhan tämäkin ihminen omalla tavallaan hyvä ja välittävä. Ja ettei kaikkien tarvitse olla samalla tavalla. Ja että miten minusta on tullut näin kauhean tuomitseva, enkö voisi relata ja tutkia nyt vain omaa arvostelmaani. Ja että eivät he vain tajua, minkä kanssa ollaan tekemisissä SARS-COV-2:sta kyydittäessä, että heillä on kiire ja liian kova luottamus poliittisiin elimiin. Että ei voi vaatia kauhalla jos on lusikalla annettu ja niin edelleen. Mutta se on järkeilyä, se kuluttaa, ja tapaamisten loppupuolella olen vatkuttanut itseni aivan uuvuksiin sisäisellä dialogillani. 

Ja samalla tiedän, rientoilostani huolimatta, ettei asia ole niin mustavalkoinen tai yksinkertainen. Okei, minulla oli näiden ihmisten kanssa turvallisempi olo kuin aikoihin. Koen aitoa iloa ilman tyrmistystä tai kauheaan selittelyn verkkoon sotkeutumista. Me jaamme sen saman tyrmistyksen. Muita aiheita emme välttämättä jaa. (Ja siksi elämä on pohjimmiltaan yksinluovittavaa, eikä kannata luottaa mihinkään ryhmäkuuluvuuteen liiaksi: ei ole ketään toista, joka käsittäisi asiat täsmälleen samoin. Jokaisella on ainutkertainen näkökulmansa, vaikka heijastelemmekin toisiamme kuin monadit.)

Muistan ajan, jolloin olin juuri eronnut. Äkisti oli jokin eronneiden naisten parvi. Heidän kanssaan oli turvallista olla, koska he jakoivat saman tilanteen. Sittemmin loittonimme kukin tahoillemme, koska oliko meillä lopulta kuinka paljon muuta yhteistä? Sellaistahan elämä ja ystävystyminen useimmiten juuri on. 

On ihmisiä, toki, jotka pysyvät mukana pitkään ja vaikka kuinka erilaisin tilantein ja asentein. Joidenkin kanssa se ystävyys alkaa uudelleen joka kerran kun nähdään, poissaollessaan heitä ei ikävöi. Mutta enimmäkseen on tilanneystäviä, koska siten elämä aikatauluttuu. Opiskellaan samaa asiaa, ollaan erottu, ollaan niitä ainoita joita tilanne järkyttää luita ja ytimiä myöten. Pidän näitä ystävyyksiä ihan yhtä tärkeinä ja oivaltavina kuin pidempiäkin. Intensiivisinä, kannattelevina. Pitkissä ystävyyksissä on toki se turva, että tietää jo niiden todennäköisesti selviävän vaikka minkämoisten kuilujen yli. Mutta pelkästään niiden varassa ei voi luovia. Ei ehkä pelkästään myöskään tilanneystävyyksien varassa. (Ja pitää muistaa, että pitkät ystävyydet ovat alkaneet tilanneystävyyksinä.) Tilanneystäviä ei ole nyt ollut koko pandemian ajan, koska ne ihmiset, jotka on tavannut tänä aikana pakollisissa menoissaan, eivät käyttäydy niin, että heidän kanssaan tuntisi vaivatonta yhteenkuuluvuutta. Ei: heidän kanssaan tuntee huolta, on vähän kuin ainoana aikuisena tilanteessa täynnä villejä lapsia. Ja ehkä he kokevat samoin minun kanssani, ainakin ne, jotka jotenkin hätkähtävät maskia tai sanovat jotain sen tapaista etteivät pelkää sairastuvansa. 

Tuntuu ihmeelliseltä, että ei väsytä, ei lainkaan, tapaamisen jälkeen. Että sinne oli keveää mennä. 

Varmasti on helpompaa elää, jos kykenee tällaisena aikana kokemaan tuollaista ihan kenen vain, ihan millä lailla vain asennoituvan ihmisen kanssa. Tosin kyllä epäilen, että jos ihminen pysähtyy tajuamaan, ettemme voi tietää taudin pitkäaikaisvaikutuksia, ja miettimään, leikkikö hän ruttohippaa monestikin, ja kuinka moni vammautui ja kuoli, ei sekään ehkä mikään keveä tuokio ole, etenkään kun takaisinkelausnappulaa ei ole ja voi valita vain tässä ja nyt. Me kukin valitsemme kaappimme, jonka köytämme selkäämme. Vai valitsemmeko? En tiedä, rehellisesti, en tiedä. Tämä on aito kysymys nyt kun se viriää. Minusta nimittäin tuntuu, että tavallaan emme valitse. (Ja oletan, että suurin osa ihmisistä ihan vaan ohittaa olankohautuksella aiheuttamansa tuhot, koska onhan se hieno psyyken suojamekanismi ja jos voimavaroja muuhun ei ole - -. Pahoin pelkään, että ekokatastrofi etenee juuri tämän strategian siivittämänä.) Emme perussuuntaa. Mutta hienosäätösuunnata voi. Esimerkiksi, ei minun tarvitse kirjoittaa tätä muistiinpanoa eikä ainakaan laittaa sitä näkyville. Se on valinta, toisin kuin tunteet, kuin tuntu, jonka koen välittömästi. Voisin vain tuntea kehossani Aleksanterinkatua pitkin rientämisen riemun ja keveyden ja salata sen kaikilta, no, en ehkä Vompsulta enkä äidiltä, olen vähän kämäinen salaaja, mutta kaikilta muilta, koska kyllähän minussa on sama tuomituksi tulemisen pelko kuin kaikissa muissakin. Mutta en halua rakentaa sellaista maailmaa. En ainakaan sitä. 

Onneksi olen ennen pandemiaa törmännyt käsitteeseen affect alien. Se tekee kaikesta tästä helpompaa. Ja suhtaudun luottavaisesti siihen, että kunhan meillä on parempi terapeutiikka ja ilmahygienia, ehkä limakalvoimmuniteetin tuottavat nenäsumuterokotteetkin, on taas enemmän ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse akuutisti ylittää tyrmistyksen suota. Sitten olemme taas enemmän samankaltaisessa tilanteessa useamman kanssa ja heidän näkemisensä voi taas tuntua mukavalta. Ehkä. Ei minun elämässäni ole ollut näin suurta mullistusta aiemmin, enkä osaa sanoa, mistä kaikesta voi palautua. Mutta olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat aiemmin suhtautuneet minuun hyvin pisteliäästi ja pilkallisesti, joten olettaisin, että pystyn antamaan anteeksi myös tämän. Enhän minä lopulta ymmärrä lainkaan, miksi suurin osa toimii, kuten toimii. Ehkä pääsemme joskus tilanteeseen, jossa he kertovat, miten asiat kokivat, miksi eivät kokeneet tarpeelliseksi suojata toisia ja niin edelleen. Luultavasti osaan tilanteen mentyä ymmärtää senkin, ettei joku vain jaksanut. Sellainen on aihe suruun, ei anteeksiantamattomuuteen. Mutta toistaiseksi näytän osaavan vaistomaisesti vain tyrmistyä välinpitämättömyyden liki äärettömästä ulapasta. Vai onko se toimijuuden puutteen ulappa, usko siihen, ettei mihinkään voi lopulta vaikuttaa - yhtä järkyttävä joka tapauksessa.  

Olen kiitollinen pandemiasta, vaikka tietysti se virus olisi saanut päästä lirahtamasta karkuun. Ottaisin koska vain mieluummin ne ihmiset elossa ja terveinä kuin tämän tiedostamisen, joka on kasvanut tässä ajassa eikä olisi voinut syntyä kai ilman pandemiaa juuri mitenkään. Tuntuu ihmeelliseltä, että on saanut rientää, taas. Keveänä, pulppuavana, että on vertaisia. 

Sunnuntai: työpäivä, mutta onneksi vasta illasta. Nukun riennon helpotuksen jälkeen paremmin kuin aikoihin. 

Nykykeskusteluiden käsikirja

Luen junalukemisena Stoalaisuuden käsikirjaa. Se on sen verran hyvä, että vuotaa junamatkojen tällekin puolen. Stoalaisuudessahan ei sinänsä ole mitään uutta - se on minulle se vanha tuttu hyvä nyökyteltävä osuus. Mutta olen tässä joutunut toteamaan, että ehkä kirja toimii minulle jonkinlaisena kurkistusakkunana joihinkin nykydiskursseihin. 

Tarkoitan tätä: jo aluksi hätkähdän kirjoittajan kaupitellessa stoalaisuutta ja esittäessä jotenkin räväkkänä ja säväyttävänä seikkana ajatusta, että hyvä elämä voi olla muutenkin kuin vauraana eläessä. Luen virkkeet siinä kohdassa muutamaan kertaan ja huomaan otsani kurtistuneen. Siis ihan oikeasti, onko tämmöisiä ihmisiä? Tai siis, on, kyllähän minä sen nyt sentään tiedän. Minulla on yksi tuttu, joka on käynyt kaikensorttisia uskalla vaurastua ja vauras nainen -tyylisiä koulutuksia (joista tyypillisesti niitataan hyvä hinta) ja joka on tunnustanut keskustelussa mittaavansa oman elämänsä onnistuneisuutta sillä, tienaako tarpeeksi (tarpeeksi mihin, en osannut edes kysyä, kun niin häkellyin moisesta) ja tarvitseeko myydä omaa osaamistaan liian halvalla. Huomasin siinä keskustelussa kelluvani itse jossain hupakuplassa, koska minulla on enimmäkseen varaa antaa vaikka ilmaiseksi aikaani ja huomiotani, jos vain pidän jotain asiaa tärkeänä ja näen, että ilman olen tässä, käyttäkää -lahjaani asia ei etene. Varmasti ei ole kovin stoalaista sekään, että olen heittänyt rahaa ikkunasta pihalle suututtuani, mutta toisaalta: se toimi, sai nauramaan.

Pigliucci kirjoittaa amerikkalaisille, joudun muistuttamaan itseäni. Sitten tuotan seuraavan ajatuksen: heillä asiat ovat eri lailla, esimerkiksi ihan terveydenhuollon saamiseksi on oltava tietyllä tavalla varakas, tai lasten koulutuksen saamiseksi, useimmille se on siellä tarpeen. Ja sitten huomaan, että kun minulla on ollut jokin isompi terveyshuoli, en ole yleensä - nivelrikkodiagnoosia ja siitä saatua B-lausuntoa lukuun ottamatta - saanut siihen apua julkiselta puolelta vaan yksityiseltä, rahalla, sekä sen, että nämä julkisesti rahoitetut käymäni tutkintokoulutukset korkeakoulussa eivät ole näyttäneet poikivan töitä mutta sen sijaan nämä rahalla ostetut koulutukset poikivat töitä enemmän kuin pystyn ottamaan vastaan. Ja pysähdyn miettimään, lieneekö Suomi sittenkään niin erilainen kuin USA. Ja saahan sielläkin lahjakas opiskelija stipendin monesti. Minun koulutodistuksillani stipendi olisi varmasti irronnut. Eli siis, amerikkalaisuusargumentti torjuttu. 

Muistelen tässä kohdin ohikiitävästi myös taannoista tuttavaani, jota kuvittelin ystäväkseni. Hän turvautui minuun uupuessaan ja pudotessaan työelämän ulkopuolelle muutamaksi vuodeksi. Hänellä ei sanojensa mukaan ollut enää ketään muuta, koska kaikki aiemmat tuttavat tekivät vain asioita, joissa kulutetaan paljon rahaa: söivät hienoissa ravintoloissa, purjehtivat ja niin edelleen. Olin hämmästynyt ja sanoin, että eikö hän voi selittää tilannettaan ystävilleen - emme olleet läheisiä ennen kuin hän lähentyi ja haki minusta turvaa ja minusta tuntui kauhean oudolta ja traagiselta, ettei hän uskaltanut puhua oikeille ystävilleen. Koska mitä ne semmoiset ystävät oikein edes ovat? Hän vaan sanoi, ettei niille ihmisille voi puhua semmoisesta. Olin luuytimiäni myöten kauhistunut, että semmoisia ihmisiä on olemassa ja kiitollinen siitä, etten ollut itse kohdannut moisia asenteita polullani. Teimme muutaman vuoden paljon asioita yhdessä. Köyhien ihmisten asioita: ilmaiseksi saatu risteilylahjakortti, kirppiksillä ravaaminen, vesijuoksemassa käyminen halvimmassa hallissa, kesäretki omien eväiden kanssa, kokkaaminen ystävien kanssa ei-mistään-kalliista-aineksista. Erotin nämä asiat ensimmäistä kertaa köyhien ihmisten asioina, kiitos tämän tuttavan. Hän oli hyvin kiitollinen sinne saakka että uupumus hieman väistyi ja hän työllistyi taas. Silloin hän yhtäkkisesti jätti tulematta tapaamiseemme ja kun olin joitain viikkoja odottanut, että varmaan hän toipuu ja pyytää kohta anteeksi (koska niin oli käynyt jo monta kertaa), huolestuin ja mietin, onkohan kaikki sittenkään kunnossa. Siinä vaiheessa huomasin hänen sanoneen tuttavuuden irti kaikilla mahdollisilla somealustoilla. Mietin aluksi, olinko jotenkin loukannut, mutten keksinyt, missä ja miten. Myöhemmin törmäsin jossain hänen äitiinsä, ja äidin kysyessä minulta, tiedänkö, mitä hänen tyttärelleen kuuluu, totesin, etten olekaan tainnut loukata vaan kyseessä on jokin vielä synkeämpi käänne. Äidiltään sitten kuulin hänen katkaisseen välit äitiinkin, koska äiti kulki köyhien rääsyissä ja häntä se hävetti. 

Ehkä Pigliuccin sanat ovat tällaiselle ihmiselle? Mutta olen tavannut vain yhden tällaisen ihmisen näin, että olen kohtalaisen varma siitä, että hänelle ei-vauras elämä näyttäytyy jonakin, mikä ei voi olla hyvää elämää. On jotain ihmisiä, toki, joiden kohdalla pohdin, ovatko he nielaisseet meritokratian ajatukset. Ja ihmisiä, joiden elämässä kallis kuluttaminen näyttää näyttelevän aika suurta osaa ja vievän sen verran paljon voimavaroja, että sitä väistämättä pohtii, pitävätkö he sitä jotenkin hyvin oleellisenakin asiana. Mutta siihen on vain niin vaikeaa uskoa! Vompsu ei ymmärrä, miksi minun on niin vaikeaa uskoa siihen. En oikein itsekään tiedä, miksi. 

Mutta hätkähdin taas Pigliuccia lukiessani ja tähän törmätessäni: ajatella, noinkin voi jäsentää. Ja sitten: ajatella, näitä ihmisiä ajatellaan olevan niin paljon, että tätä heidän uskomusta pitää ihan erikseen puhutella tässä kirjassa! Ja vielä: että kirjoittaja arvelee, että on jotenkin helpompaa käsittää, että terveyden mentyä voi olla hyvää elämää kuin että köyhänä voi olla hyvää elämää. Taidan olla taipuvainen ajattelemaan, että yhteiskuntamme on sen verran ableistinen, että selvästi toimintakyvyltään vaurioituneena voi olla aika vaikeaa tuntea itseään hyvää elämää eläväksi. Sitä joutuu sinnittelemään, selittelemään ja tappelemaan aika monen asian eteen. Suht köyhänä ei samalla tavalla. Tietysti tietoni köyhyydestä ovat vaillinaiset:Minulla on vauraat vanhemmat. Ja enimmäkseen olen elättänyt itseni, vaikka olenkin tuloiltani jäänyt köyhyysloukkuun ihan viime aikoja lukuun ottamatta. (Nyt kuulun tukevasti keskiluokkaan vaikka useimpia palkkakeskusteluja seuraankin hämmentyneenä - minusta kaksituhatta euroa kuussa palkkaa on iso raha, vaikka kuinka olisin tehnyt kaksi maisterintutkintoa, yhden sotealan tutkinnon ja muutaman liikunnanohjaustutkinnon.)

Ja tajuan ajattelevani vaurautta vähän samalla tavalla kuin kai Soininvaara - en ole sitä kirjaa lukenut - että vauraus on nykyään enemmän aikaa, ei rahaa. Aikaa minulla on aina ollut ja olen pitänyt siitä varsin tarmokkaasti kiinni. Niin kuin minua jurppiikin iltaopettaa tämmöisenä vuodenaikana kun aurinko laskee ennen tuntien alkua ja keho sanoo, että nyt nukkumaan juuri kun pitäisi ponnistella ja kannatella kaikkien kokemusta koko huoneessa, olen tyytyväinen valintaani jokaisena valoisana hetkenä, kun minulla on aikaa ajatella ja kuljeksia sammalmetsissä tai kaivella puutarhassa.

Tämä oli vasta ensimmäinen nykydiskurssijärkytys stoalaisuuden käsikirjassa. Jo pian seurasi nimittäin toinen. Pigliucci kirjoittaa hyveistä ja luonteesta seuraavasti:

... luonteen ja siihen liittyvän hyveellisyyden käsitteen merkityksestä. Nykyisin molemmat sanat liittyvät erityisesti Yhdysvalloissa poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä ilmenevään terävään kahtiajakoon. Konservatiivit tapaavat puhua paljon sekä luonteesta ja hyveellisyydestä, vaikkeivät he oikeastaan edes harjoita viimeksi mainittua, kun taas liberaalit vastaavasti näkevät niiden arvostamisen palvelevan sortoa. Lisäksi kahdentuhannen kristinuskon vuoden jälkeen on vaikeaa olla sekoittamatta kristillistä käsitystä "hyveellisyydestä" sitä edeltäneeseen ja innoittaneeseen kreikkalaisroomalaiseen käsitykseen. Tuon eron tekeminen on kuitenkin tärkeää ja antaa meille mahdollisuuden palata takaisin niihin ajatuksiin luonteesta ja hyveellisyydestä, jotka luullakseni ylittävät poliittiset erot ja joiden kanssa sekä konservatiivit että liberaalit voivat elää - ja joiden kanssa heidän tulisi elää, jos he aidosti välittävät arvoista, joista välittävät välittävänsä. - - -

Mainitsin aiemmin, että nykypäivänä henkilön tavasta reagoida sanaan "luonne" on tullut pikatesti sille, näyttääkö hän poliittisesti konservatiivilta vai liberaalilta. Konservatiivit vaativat, että meidän pitää ryhtyä uudelleen korostamaan luonnetta kouluissa, perheissä ja ylipäätään kaikkialla, ja liberaalit torjuvat moisen puheen karkeana yrityksenä ylläpitää esimerkiksi valkoista miehistä etuasemaa ja patriarkaattia. Minusta tämä on sangen valitettavaa. Kun ottaa huomioon, miten paljon eri kulttuureissa arvostetaan luonnetta, ei ole mitään syytä yhdistää tuota käsitystä vain yhteen länsimaiseen poliittiseen näkökantaan. - - kunkin ihmisen todellinen arvo on syvällä heidän sisimmässään, ja tuo sisin - luonteemme - on riippumaton siitä, millaista roolia me satumme näyttelemään yhteiskunnassa joko omasta valinnastamme, sattumasta tai välttämättömyyden pakosta. (Suom. Antti Immonen)

Melkoinen tömäytys! Olen elänyt täällä kohta viisikymmentä vuotta ja käyttänyt siitä viimeiset kolmekymmentä vuotta iloisesti käsitteitä, joista en ole lainkaan tiennyt, että joku voisi käyttää niitä työkaluina sen päättelemiseen, kuinka oikeistolainen tai vasemmistolainen, liberaali tai konservatiivi olen kannoiltani. 

Tämän selittänee se seikka, että nuo keskustelut hyveestä ja luonteesta, antiikin klassikoiden lukeminen, ajoittuu nuoreen aikuisuuteeni. Se on se aikuisten keskustelu, kansalaiskeskustelu, joka on kaikkien muiden keskustelujeni pohjavireenä. Se on tullut ennen sen tajuamista, että ahaa, ihmisillä on poliittisesti hurjan erilaisia kantoja. Ja kun luen Pigliuccia, mieleeni tulee taannoinen kirjoitukseni, jossa olin tyrmistynyt siitä, miten yhdysvaltalainen ja heidän vanavedessään kai monen muunkin maan sopivaisto kiirehti identifioimaan kantansa vastakkaiseksi Trumpin kannalle - tämä ajatus, että tietyn ihmisen käyttämänä tietty käsite tai ajatus kontaminoituisi niin, että katsotaan varmimmaksi pysytellä siitä kaukana. Aika moni meikäläinenkin korkeakoulun oppikirja tulee Yhdysvaltain kulttuuripiiristä. Tämänkö vuoksi niissä puhutaan niin vähän hyveistä ja luonteesta? Koska ne ovat kontaminoituneet? Tulee epäuskoinen olo, etenkin kun satuin miettimään ja muovaamaan kontaminaatiohypoteesia vasta muutama päivä sitten, ja nyt se kävelee tekstissä vastaan. Oikeastaan tuntuu siltä, että tuskinpa olen vieläkään oikein ymmärtänyt, miten syvä politiikan kahtiajako saattaa jostakusta olla! 

Ja tämä selittänee myös sen, miten vaikeaa minun on tajuta kaikenlaisia nykyaikaisia ajatussuuntauksia, kuten vaikkapa feminismiä. Mitä se tarkalleen tuo lisää hyveisiin ja hyvään elämään? Eivätkö oikeudenmukaisuuden fokus ja hyvät perustelut riitä keskusteluissa? Saan kuitenkin sen kuvan siitä keskustelusta, että tärkeää ei ole vain arvioida argumentteja vaan ottaa tietty identiteetti: minä olen feministi, vegaani, aktivisti ja niin edelleen. Ja jottei syntyisi väärinkäsitystä, kirjoitan tämän: useimmat näin sanovat ihmiset ovat niitä, joita arvostan. Mutta en siksi, että he sanovat olevansa sitä tai tätä tai tuota (sanat ovat ne, millä voidaan valehdella, kerran toisensa jälkeen) vaan koska näen heidän tekevän töitä sellaisten asioiden eteen, joiden edistämistä pidän useimmiten hyvän elämän edistämisenä. (Useimmiten: Ylilyöntejäkin tietysti tapahtuu kuten siinä kasvatustieteiden seminaarissa, jossa ilmoitettiin jo heti kättelyssä että osallistujien pitää sitoutua tietynlaiseen feministiseen teoriaan. Se oli ainoa graduseminaari, jossa olisi ollut mahdollista käsitellä koulutuksen tasa-arvoa gradussa. En mennyt siihen seminaariin, koska minun olisi pitänyt joko valehdella olevani tieteenfilosofisesti eri kannalla tai riskeerata tulla heitetyksi seminaarista ulos kesken kaiken, ja joka tapauksessa tapella joka askeleella saadakseni tehdä gradun aiheesta, joka kiinnosti, vaikka olinkin heistä ehkä jonkinlainen kamala positivisti ja ties mitä muuta, ehkä patriarkaatin kätyrikin. Menin sitten toiseen seminaariin, jossa oli sallivampi suhtautuminen metodologiaan, tieteenfilosofiaan ja epistemologiaan, ja tein gradun tunteiden säätelystä. Sellaista se on: maailma tarjosi etenemispolun siinä kohdin vain taas aika stoalaiseen suuntaan ja aiheeseen.) Mutta tähän päivään saakka (ja tästä eteenkinpäin, ounastelen) minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mitä tietyillä identifikaatioilla lopulta ajatellaan saavutettavan (paitsi vastareaktioita, se nyt on selvää, mutta tuskin niitä on lähdetty hakemaan). Ehkä taustalla on jonkinlainen marxilainen ajatus voimista ja niiden vastavoimista? Ajatus siitä, että sitä on heitetty tiettyyn asemaan ja se määrää jossain määrin näkymän ja siten myös kannan?

Entäs kun joku asemoituu siinä ihan hassusti? Törmään tähän jatkuvasti. Pidän esimerkiksi Jari Ehrnrootista, vaikka olen varmasti käytännön kysymyksissä aika monesti hänen kanssaan eri mieltä, uskoakseni. Mutta hän puhuu hyveistä ja luonteesta, ja se on kieltä, jota minäkin käytän, joskin ajaakseni vastakkaisia asioita tapahtumaan. Ja sitten olen ihan eksyksissä niiden ihmisten kanssa, joiden tiedän tavallaan kannattavan monia samoja kehityskulkuja joita itsekin kannatan. Mutta he puhuvat joistain hiivatin rakenteista! (No, käytin äsken itsekin termiä ableismi. Mitä se on ellei rakennepuhetta?) Jotkut komiikkaan saakka - Vompsu oli jossain vaiheessa tinderissä ja deitillä vasemmistolaisen naisen kanssa, ja deitti päättyi melkein sotaisesti Vompsun erehdyttyä kysymään naiselta tämän unelmista. Vompsu parka varmaan ajatteli, että naisten kanssa puhutaan näin. Minähän puhun kaikenlaisista unelmista, vaikka toisaalta inhoankin pistävästi unelmakarttatyötä - se jotenkin banalisoi suuntien väljyyden ja epämääräisyyden. En tietenkään huomauttele unelmakartta-asiasta kellekään, kunhan täällä yksityisesti tunnustan, että minulle se touhu näyttäytyy jotenkin vähän vajaana. Tämä kanta epäilemättä kertoo enemmän minusta kuin unelmakarttojen fanittajista: en vain löydä polkua siihen(kään) käytäntöön enkä ole pitänyt sitä itselleni tarpeellisena (ja ajattelen myös, että aikakauslehdistä voisi olla vaikeaa löytää kuvamateriaalia omaan unelmakarttaani: maailmanrauha, nälänhätien ratkeaminen kasvisruokavalioon siirtymällä, siirtyminen poliittisten vastakkainasettelujen tuolle puolen yhteistä hyvää edistämään ja niin edelleen, kuitenkin mieluiten ilman Jehovien sokerihuurrosta, jossa leijona ja lammas ovat piknikillä ihmisperheen kanssa - tai henkilökohtaisella tasolla, että saan jatkossakin kävellä metsässä valoisan aikaan ja Vompsu muistaa sanoa minulle, jos alan ostaa vanhuusiän kaihia indikoivia räikeitä huiveja). No, tämä ihminen oli purkautunut kuin tulivuori sanan unelma provosoimana. Hän oli luennoinut Vompsu paralle, ettei vasemmistolaisilla ole unelmia. Että on rakenteet ja niissä selviäminen sekä niiden muuttaminen. 

En tiedä, mitä olisin itse tehnyt noin hyytävällä deitillä. Ehkä nauranut. Nauroinhan minä silläkin hyytävällä deitillä, jossa valaistumista etsivä mies tuomitsi yksi kerrallaan ihan kaiken sanomani ja tekemäni, koska se ei tähdännyt valaistumiseen, joka hänelle näytti olevan ainoa sallittu unelma tai rakenne. (Hyvä puoli siinä deitissä oli, että koska hän tuomitsi tuomani ihanat korvapuustit kauheiksi sokerivehnäjauhopommeiksi, sain syödä molemmat puustit itse hänen roksutellessaan pakkasessa ankeita porkkanatikkuja, joita en vaivautunut edes maistamaan. Miksi olisin, olihan minulla puustit. Henkisellä tasolla kohtasimme ihan yhtä paljon kuin tällä materiaalisella.) 

Enkä tiedä, miten selviäisin järjissäni vasemmistolaisena, jos se tarkoittaa, että saa olla vain kamppailua kamppailun perään. Toisaalta, olen taatusti jäävi arvioimaan sitäkin, miten järjissäni olen tällaisena mitä-tämä-nyt-onkaan sutermullukkana. Onhan siinä jotakin hupaisaa, että luen opusta antiikin ajattelusta ja opin siitä asioita nykyajasta, koska kirja puhuttelee kuviteltua nykylukijaa ja hänen arvostuksiaan ja ennakko-oletuksiaan, jotka tiedostan oikein kunnolla vasta tästä lukiessa. Suoraan nykyajasta nykyajan asioin puhuvasta tekstistä en selvästi osaa poimia riittävästi tolkullisia asioita, ihmettelen vaan että mitä ihmettä nyt tämä rallattelee, miksei mennä asiaan vaan pyöritään joissain rakenteissa ja positioinneissa.

Perjantai: kohta on taas viikko takanapäin. Huomenna on kynttilämielenilmaus, jota olen järjestämässä - tervetuloa. 

Painajaisia

Lapsena näin painajaisia tuon tuosta. Nuorempana aikuisena, niin ikään. Nykyään näen todella harvoin muita kuin koronaviruspainajaisia, niitä joissa on jossain ja tajuaa olevansa ilman maskia ja lakanneensa piittaamasta toisten elämistä ja kuolemista, ja niitä, joissa raahaan ruumispusseja koettaen samalla taltioida tapahtunutta kännykällä. Jälkimmäisiin uniin kuuluu usein, outoa kyllä, kertojanääni, joka lausuu taustalla, että olen sen verran vahva, että tämä on tehtäväni, että olen jo kauan harjoitellut asioiden raaahaamista ympäriinsä. Mikä tietysti pitää paikkansa, mitäpä en olisi raahannut suurissa säkeissä joukkoliikenteessä tai pyörällä tai pulkalla. No, ruumiita, tietysti. (Pommejakaan en ole raahannut valveessa, unessa tuon tuosta.) Unissa teen sitäkin. Nämä koronaunet eivät kuitenkaan enää samalla tavalla kihota hikeä pintaan, koska totta puhuen taidan olla niihin siedättynyt. Lakkaavatkohan ne joskus? 

Viime öinä olen kuitenkin nähnyt muutaman erilaisen painajaisen ja herännyt niistä kauhusta kankeana. Myöhemmin olen ajatellut, että taisi olla epäviisasta toivoa, että näkisin välillä muitakin kuin noita samoja koronaunia. 

Kamalimmassa unessa olen ehkä yhdentoista vanha, siinä iässä, kun tajusin olevani maailmassa lopulta täysin yksin, että minun odotetaan etenevän pois kotoa ja oppivan kaikkea sellaista, josta vanhempani sanoivat suoraan, etteivät he osaa ja mitä tuommoisilla edes tekee. Pyysin näet heiltä apua yhden läksyn suhteen ja he vähättelivät koulun opetussuunnitelmaa sanoen, että miten teitä kiusataan tuollaisella, et tule ikinä tekemään elämässäsi tuolla mitään. Opin oppimaan itse pakon edessä mutta samalla näin vanhemmistani puolen, josta en ollut niin ilahtunut. Tajusin heidän olevan niitä, josta se, tämä tai tuo voi olla paskaa vain koska se tuntuu olevan itsen ulottumattomissa juuri tietyllä hetkellä. Pitkään koetin valita vastakkaisen asenteen - että mikä vaan olisi mahdollista, jos tarpeeksi hakkaa päätään seinään. Nykyään kai kuljen noiden asenteiden välillä. Yksitoista: pirullinen ikä aikuistua, ei ihme, että olen unissani aina välillä sen ikäinen. Viimeisiä eheitä ikiä, joihin seksuaalisuus ei vielä ollut tunkenut nuljakkaita lonkeroitaan edes kenenkään kaverin kokemushorisontin kautta. 

Paitsi tässä unessa. Olen yhdentoista ja istun silloisessa huoneessani maailmankarttakirjoituspöytäni ääressä katsellen tuttuun tapaan jännittäviä paikkoja. Eteisestä, joka on pitkä käytävä, kantautuu toisten ääniä. Jaava. Borneo. Sulawesi. Takanani kahahtaa. Käännyn, mummu. Mummu nostaa sormen suun eteen hys-eleeseen, hiljaa, salaisuus, ja hymyilee ovelasti. Unessa suhtaudun mummuun aivan kuten valveessakin sen ikäisenä - vaivautuneesti, ärtyneesti, koettaen pysyä kohteliaana mutta se on aika vaikeaa sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa. Hän vippaa kädellään: nouse tuolilta. Nousen luimistellen. Mummu lurahtaa tuolille istumaan ja taputtaa sitten reisiään: istu tähän. Kyllästyneenä moisesta temppuilusta oikein istua läjähdän siihen. Ja samassa tunnen, miten sisääni tunkeudutaan. Olen unessa yksitoista, minua vain sattuu ja pakottaa, haluaisin huutaa, mutta tajuan, että jos huudan, muut näkevät, mitä tapahtuu ja minua rankaistaan, ehkä jopa lakataan rakastamasta. Joten nieleksin kyyneliä enkä uskalla liikahtaakaan. Huone kutistuu, kuroutuu ympärille, hämärtyy, aika ei tunnu etenevän, sattuu. Ohjaan ajatukseni tuohon tylppään kipuun, koska se on helpompi kestää kuin ajatus, että kukaan saisi ikinä tietää tästä survonnasta. 

Uni kestää pienen ikuisuuden. Ja sitten äkisti olenkin sängyssäni ja kohta viisikymmentä, ja kun tajuan, että se oli vain uni, itken niin etten meinaa osata lopettaa. Itken kaikkia joille käy jotain tuollaista ei-unessa, se tarkoittaa liki kaikkia läheisiä, ja sitä, miten ulkopuolelle olen tullut jääneeksi, koska olen se onnekas, jolle tuollaisia asioita ei tapahdu. Paitsi nyt, painajaisessa. Kokemukseni seksuaalisesta ahdistelusta ovat ohuet. Yläasteella yksi ilkeä poika tunki sormeaan farkkujeni takasaumasta sisään pyllyvakoon ruokajonossa - ruokajonossa! - kumarrettuani jotain lattialle tippunutta talteen, mutta siinä se sitten onkin. Muuten olen saanut elää ja kulkea rauhassa, mitä seksuaalisuuteen tulee, fyysisesti kajoamatta, ja ne muutamat kerrat, kun on koetettu kajota, olen puolustautunut sen verran pontevasti ja fyysisesti, että tilanne on vaihtunut luonteeltaan raivokkaaksi käsirysyksi minkään seksuaalisen sijaan. Osin käsirysyyn on johtanut muutama varmasti viatonkin tilanne, jossa minua taidettiin koettaa lähestyä romanttisesti, mutta hätäännyin ja löin niin kovaa kuin pystyin - ja hevosten kanssa pulanneena en ole koskaan ollut mikään hentoinen keijukainen. Kiitos käsirysymoodini, palasin myös ylioppilasiltana kotiin molemmat silmät mustina ja umpeen muurautuneina. Ei ihme, etten osaa mieltää itseäni helläksi, lempeäksi, rationaaliseksi, mistään kunnon kansalaisuudesta puhumattakaan. Tiedän liian monta kohtaa, jossa olen ollut taistelumoodissa tai pakenemismoodissa. Itse asiassa, niin kauan kuin käytin yhtään alkoholia, pidin huomattavana onnistumisena, jos en jossain vaiheessa iltaa törmännyt kumpaankaan. Nyt kun olen lakannut elämäni sabotoinnin alkoholilla, oloni on paljon turvallisempi. 

Uni, jonka näin, oli kummallinen: siinä reagoin seksuaaliseen tunkeiluun sillä tavalla, lamaantumalla ja häpeään uppoamalla, joka on ollut minulle paljon tyypillisempi reagointitapa ihan muissa asioissa, kuten puheviasta kiustauksi tullessa ja muun ei-seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuessa. Ja miten tyypillistä, että unessa oli mummu. Kun vähän saan tolkkua painajaisen jälkeiseen helpotusitkuun, mietin unen olleen tavallaan aika osuva. Se esitti fyysis-seksuaalisesa kehyksessä sitä, mitä tapahtui emotionaalisessa ja puheen piirissä sekä makeisten kohdalla mummun kanssa. Kaikenlaisia uskoutumisia, pahan puhumisia selän takana, joista ei saanut kertoa äidille. Äiti, mummun inhon kohde. Kuinka voikaan toista ihmistä vihata katkerasti, kostaa ja koettaa myrkyttää. Olin lapsena aika ymmälläni tämän kanssa. Ja sitten: koska minulla oli paljon tulehdussairauksia ja joku lääkäreistä, jolla ravasimme, oli ehdottanut, ettei minulle annettaisi nopeita hiilihydraatteja lainkaan, koska ne selvästi ruokkivat ihottumien ja hengitysteiden roihahduksia, en saanut kotona karkkeja, sokeroituja juomia tai hilloja, mitään, mikä voisi pahentaa tilannetta. Vanhemmat olivat tässä tosi jämäköitä ja selittivät minulle asian juurta jaksaen. Ja sitten oli mummu, joka osti pussin sitä tai tätä karkkia ja antoi sieltä vaatien, etten kerro ikinä kellekään, ja säälitteli ääneen, miten kauhea äitini on, kun ei salli lapselle edes pientä iloa elämässään. Ne tilanteet olivat hyvin ristiriitaisia: Tavallaan uskoin vanhempia ja lääkäriä ja tiesin itsekin, että karkista tulee todella huono olo. Ja sitten karkit olivat hurjan koukuttavia. Ja vaikka inhosin mummua, hän oli se, joka niitä minulle kiikutti. Inhosin itseäni, kun en pystynyt vastustamaan liiloja ja punaisia hyytelömäisiä vadelmanmuotoisia karkkeja. Kutisin. En ole ihan varma, maistuivatko karkit ilolta. Sanoisin, että enemmän tahdonheikkoudelta, addiktiolta ja häpeältä. Yhtäkaikkisesti olin niin pieni tämän kaiken alkaessa, ettei minulla ollut vielä riittävää tahdonvoimaa sanoa ei, ja kasvoin systeemiin kiinni. Vasta teininä, kun sain omia taskurahoja ja uskalsin käydä kaupassa, saatoin alkaa halveksia avoimesti mummun tuomisia, sokerisalaliittoa hänen kanssaan. 

Vanhempani olivat jotenkin yllättyneitä kun en yhtään tullut alakuloiseksi mummun kuollessa. Aika moni oli. He eivät ehkä oikein tajunneet, miten helpottavaa oli sen ihmisen vain lakatessa olemasta. Enkä nyt halua sanoa, että mummuni oli vain paha. Ei suinkaan. En vain pitänyt hänestä enkä hänen tyylistään. Mutta hän oli ihminen niin kuin me muutkin. Turhamainen, itsekeskeinen, juonitteleva kädellinen. Kukapa meistä ei olisi. Enkä ole tuntenut edelleenkään ketään, joka olisi sosiaalisesti yhtä estynyt, yhtä ahdistunut kuin mummuni oli. Ja miten surullinen hänen elämäntarinansa oli. Ei kukaan varmasti ollut vaivautunut opettamaan häntä luottamaan toisiin. Päinvastoin, hänet petettiin kerran toisensa jälkeen. Ei ihme, että hän luotti vain lapsiin. Siskollani on mummusta ihan toisenlaiset muistot ja siitä olen onnellinen. Siskoni on kymmenisen vuotta nuorempi, kaipa hänen lapsuudessaan sitten mummu oli paremmissa kantimissa. Tai sitten siskoni ei koe emotionaalisia jännitteitä yhtä häiritsevästi. Tai molempia. Veikkaan molempia. 

Lapsena koin suunnattomasti syyllisyyttä siitä, etten osannut pysäyttää mummua. Etten saanut häntä lopettamaan yritystä vahingoittaa äitiä minun kauttani. Koetin kovasti ettei hän onnistuisi siinä, mutta tietysti hän onnistui, jos ei muuten niin sitä kautta, että minuun tungettiin tulehduksia lietsovaa sokeria jatkuvalla syötöllä ja sairastuin sairastumisen perään, jokaisessa hampaassa oli reikä ja äiti tunsi epäonnistuneensa äitinä ja kasvattajana. Emotionaalisella puolella mummu onnistui vain pelaamaan itsensä ulos. Sen sijaan, että olisin alkanut vihailla äitiä hänen kanssaan, en oppinut pitämään hänestä itsestään. Niin yksinkertaisesti se käy. Lastaan on vaikeaa kääntää äitiään vastaan.

Niin että yhdistelmä lamaantuminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön plus mummu on kyllä niin karmaiseva, ettei sellaista pystyisi rakentamaan mikään muu kuin tämä tajunta. Ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata, että juuri näiden palasten yhdistelmä täyttää kokemuksen sillä määrällä itseinhoa ja hätää, että sitä on melkein mahdotonta ottaa vastaan siinäkään vaiheessa kun tajuaa, että untahan se vain. Kuljin seuraavan päivän ylähuuli inhosta jäykkänä ja vaikka kuinka koetin rentouttaa itseäni, kasvot, kaula ja niska muuttuivat aivan panssariksi, johon oli lopulta pakko läiskiä kipugeeliä.

Mummupainajaisen sijaan seuraava, se johon tänä aamuna heräsin, oli huomattavasti maltillisempi. Tässä painajaisessa yksi eksäni oli kuollut. Mutta aika oli vääristetty, siinä painajaisessa olin paljon nuorempi kuin nyt, eromme jälkeen ei ollut kulunut niin monia vuosia ja asia tuntui jotenkin kipeämmältä. Silti oli tapahtunut kaikki ne muut asiat, joita on tapahtunut sen eron jälkeen, hänelle ja minulle. Unessa istun täällä tämän talon portaalla yrttiteekuppi kädessä ja pohdin, voiko kuoleman taakse kirjoittaa - siis voiko kuolleelle enää lähettää kirjettä. Unessa se taisi olla mahdollista. Tuntui oudolta, että ihminen, jonka kanssa oli jakanut niin paljon - ja unessa elänyt suuren osan aikuiselämäänsä - oli yhtäkkiä poissa, kadonnut. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan! Ja siinä portaalla mietin, olinko vain kuvitellut suhteemme, olinko menettämässä järkeni, koska - näin ajatus kulki - eihän jokin, mitä on ollut, voi kadota. Eli kun tätä ihmistä ei enää ollut, häntä ei ollut oikeastaan koskaan voinut ollakaan, ja siten koko kokemus suhteesta oli epäilemättä kuvitelma. Mutta muistin, tunnuin muistavan, kaiken sisältäkäsin, ja se hämmensi mimua. Vilutti, pelkäsin, mitä nyt tapahtuu, kun olen selvästi menettänyt järkeni, ja ajattelin kirjoittaa kuolleelle ja kysyä, muistanko väärin. 

Heräsin tästäkin unesta itkien. On suruja, jotka eivät lakkaa vuosien päästäkään, kuten suru suhteen loppumisesta. Sellainen suru on niin erilainen, puhtaampi ja onnettomampi, kuin ne surut, joita vaikkapa mummuun liittyy. Sen pohjavire on huokaavan toteava: kun kerran huomasimme suhteen loputtua, ettemme oikeastaan kauhean hyvin ymmärräkään toisiamme tai osaa olla ystäviä keskenämme, niin - aivan kuten unessa - ehkäpä sitä ystävyyttä ei koskaan ollut ollutkaan. Oli kyllä rakkaussuhde, seksisuhde, riippuvuussuhde (en edes yritä narrata), asumissuhde, käytännön järjestelyt. Mutta ystävyyttä emme ehkä onnistuneet rakentamaan, jälkikäteen ajatellen. Oli liian paljon asioita, joista ei olisi saanut puhua, ja ne asiat kai kerrostuivat meissä molemmissa kunnes emme enää tunteneet lainkaan toisiamme. Näin saattaa käydä helposti, jos sulkee mielensä ovet muulta kuin yhdeltä parisuhdemallilta (ehkä etenkin aikana, jolloin seksuaalisuus on voimakkaampaa kuin esimerkiksi tässä iässä). Eikä halua kuormittaa toista. Ja yllättyy, kun toinen suuttuu jostain piirteestä tai ajatuksesta, jota ei ole edes ajatellut erityistä piilottamista vaativaksi mutta ei ole ihan sattumalta tullut sanoneeksi sitä toiselle, jolla on omat kiireensä ja juttunsa. Ne kohdat, joissa on sanonut jotain itselleen hyvin olennaista ja oivaltavaa, ja toinen kiirehtii kertomaan, ettei halua tuntea tuota ihmistä joka noin sanoo. Eikä osaa lyödä leikiksi, halata ja lohduttaa ja sanoa, että hupsu, se minä olen ollut kaiken aikaa, et ole vain huomannut sitä ennen, ja olet sinä minut halunnut tuntea, koska - no, särähtää irti kaikesta mahdollisuudesta lyödä leikiksi, koska epäilee, että onko toinen sittenkään halunnut tuntea itseä. Että ehkä ei sittenkään. Että on ollut jokin illuusio jostakin ihan toisenlaisesta olennosta. Ihan niin kuin itselläkin on ollut toisesta. Ja illuusioiden menettäminen sattuu.

Ei ole helppoa olla ihminen, kasvaa ja vähitellen viisastua. Ehkä. En osaa sanoa, viisastunko. Kai sellaisen suhteen on itse muutenkin jäävi, vaikka kuinka erilaisissa oppilaitoksissa harrastettaisiin itsearviointeja osana kurssisuorituksia. Ja työhaastatteluissakin, luoja paratkoon, kysytään, mitä puolta haluaisi kaikista eniten kehittää itsessään työelämässä. Aloin nauraa tällä kysymykselle, se tuntui vain niin älyttömältä. En nimittäin keksi mitään kohtaa, jolle ei periaattessa voisi tehdä jotakin. Ja samalla, olen oppinut elämään ja luovimaan tässä tilanteessa kuten opitaan asumaan epätäydellistä taloa: entä sitten vaikka ikkunat ovat vähän pienet ja ilmalämpöpumpun aliset laudat pehmenneet kosteudessa, vaikka parketti pitäisi varmaan kohta hioa ja laminaatti on noussut vuoristoiksi tiettyjen saumojen kohdalta, vaikka eteisen ovi on valoaukoton ja sen takia meinaa aina kompastua kenkiin kun on niin pimeä, vaikka portaista on lähtenyt irti turvakaidetta eikä kukaan ole laittanut korvausilmaventtiileitä niihin huoneisiin joissa hiilidioksidipitoisuus tuppaa nousemaan nopeasti korkeaksi - ja vaikka ikkunat ovat mallia, jota ei voi avata. Entäs sitten, asuttava on. On niin paljon asioita ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No, talon kohdalla toki tiesimme. Salaoja on saatava kuntoon. Sitten voi miettiä muuta. (Ojamiehet tulevat noin viikon kuluttua.) Ja jälkikäteen ajattelin, että ehkä työhaastattelussakin olisi pitänyt sanoa, että yritän pelastaa itseni tulvalta ja kosteusvaurioilta, että en ole vielä päässyt mihinkään työelämäkehittämiseen saakka, koska tässä on hommia piisannut ihan päivästä toiseen selviytymisessäkin. Tarkemmin ajatellen ehkä ihan hyvä etten tajunnut tätä sanoa ääneen. Minut olisi voitu täyttää ja laittaa näytille johonkin lasivitriiniin rupriikilla "sekopäät jotka eivät ymmärrä, mitä työhaastatteluissa kuuluu ja mitä ei kuulu sanoa". 

(Työhaastatteluista tulee samalla tavalla nihkeä olo kuin mummusta: edellytetään valehtelemista.)

No, jotain hyötyä tästäkin uudesta painajaisesta oli. Nimittäin muistan aamulla tilanneeni edellisiltana nattobakteereita ja tempehrihmastoa, koska ikävöin tuoretta nattoa ja tempehiä. (Selvästi nyt kun olen oppinut tekemään hyviä idlejä, kaipaan uutta haastetta. Kombuchan ja vesikefiirin kanssa minua ärsytti kaiken aikaa se, että enhän minä oikein osaa juoda niitä tuotoksia: olen tottunut juomaan vettä ja kaikki muu tuntuu huonommalta.) Ja meillä on täällä aika viileää. Olisipa taas jugurttikone, se on se ajatus, joka liittyy eksäsuhteeseeni. Silloin meillä oli jugurttikone. En ottanut sitä mukaan erossa, mikä oli iso erehdys. Tarvitsisin sitä taas naton ja tempehin kanssa. No, menen huuto.nettiin ja löydän sieltä jugurttikoneen vitosella plus postit. Ostan sen: haudutusalusta natolle ja tempehille, ja voipa siinä helpommin sitä jugurttiakin itse tehdä, jos rahat hirttävät pian tosi tiukalle. 

Tuskin muistaisin jugurttikonetta ilman unta. 

Sunnuntai: aion istuttaa loput kevätsipulikukat. Niitä on enää satakunta sipulia pistämättä maahan. Huomenna alkaa taas tyypillinen kuusipäiväinen työviikko. Ja salaojaremontti, ja kohta alkaa marraskuukin. 

Hyvä elämä - pientä, haurasta, näkymätöntä

Minulla on ollut elämäni aikana muutama lapsiystävä. (Mukaanlukien ajan, jolloin olin itsekin lapsi.) Nyt on yksi lapsiystävä. Ja miten oudon hienoja asioita hän tekeekään koulussa: sieltä oli läksynä haastatella jotakuta, millainen tämän mielestä on hyvä elämä, ja mikä tekee tämän haastateltavan elämästä hyvän. Vastaukseni ei ole mielenkiintoinen, kysymys on. Enkä usko olevani väärässä, kun ajattelen, että jokaisen aikuisen olisi ihan viisasta kysellä tätä itseltään säännöllisin väliajoin. Jos ei muuten, niin sen vuoksi, että osaa suuntia sinnepäin, missä kokee elämän hyvyyden lymyävän.

Ehkä meilläkin koulussa oli aikanaan tuommoisia tehtäviä? En yhtään muista, että olisi ollut, mutta sehän ei mitään todista. Sitä paitsi olen taatusti niin koulukielteinen, että vaikka olisi ollut, ei tajuntani sitä ehkä edes sallisi muistaa. Muistan koulusta lähinnä sen pakkososiaalisuuden, johon en ikinä tottunut. Ja aivan järkyttävän normatiivisuuden ja normaaliuspaineen, joihin niihinkään en osannut yhtään oloutua.

Spontaani ystävyys on kummallista! Ja kovin harvinaista. Mutta silloin kun siihen harvakseltaan osuu, se on hyvin kokonaisvaltaista: semmoinen ujo ihailu sivumpaa, taju toisen kokonaishahmosta ja sen eheydestä, halu olla millään tavalla puuttumatta, kyky katsoa vaikka mitä asioita läpi sormien koska sehän on ystävä. Ja vaikka välissä olisi vuosikymmeniä, se ei haittaa. Pinnalta vuorovaikutus saattaa toki näyttää ihan toiselta - olla esimerkiksi naurunräkätystä tms tai liki kommunikaation puutetta - mutta väittäisin, että siellä alla on kuitenkin semmoinen hyvin ujo, melkein säikky ihailu, ja halu olla puuttumatta. Tämä on kovin kummallista huomata, kun tajuan kuitenkin vuosien aikana koettaneeni matkia ties ketä tapaamiani ihmisiä ja sen myötä koettaneeni olla ponteva, reipas, uskalias, puuttua, rakentaa yhdessä, muodostaa mielipiteitä ja puolustaa niitä ja sen sellaista; kaikkea tuommoista mitä tässä kulttuurissa arvostetaan ihan hirveän paljon, ja jota itsekin arvostan toisissa, mutta - se en vain ole minä. On tarvittu koronavuosi sen tajuamiseen, että ei, tuo en ole minä, ei lainkaan. Että pohjimmiltani olen edelleen pieni ujo tyttö ja menen pahasti vikaan aina jos koetan olla jotain ihan muuta, koska siinä ihan-muussa olen niin vieraalla maaperällä, etten oikeastaan ole läsnä tilanteessa. Ja että onnellisimmillani tosiaan olen, kun sallin itselleni riittävästi näkymättömyyttä ja etäisyyttä, haurautta ja pienuutta.

En vastannut lapsiystävälle näkymättömyyteen tai haurauteen viitaten, eiväthän ne ole lasten teemoja, ne ymmärretään vasta vanhempina. Mutta toivon, että osasin vastata kysymyksiin sillä tavalla, että ne sallivat monenlaisia tapoja ja luontumuksia olla ja elää. 

Epäsymmetria

Sovimme tavaranheittotapaamisen tuntia ennen toista tapaamistani - ystävä on läpikulkumatkalla, ja voin syödä keskustassa aamiaisen tapaamisten välillä yksikseni. (Minua totisesti riipaisi jokin merkityskartta, jossa kysyttiin, kenen kanssa ja kuinka pieteetillä syö. Tänään söin aamiaisen yksin kahvilassa ja lounaan yksin junassa istuen! Illallisenkin syön junassa rasiasta. Yleensä olen ihan kiitollinen siitä, että minulla on ruokaa. Ei sekään ole itsestäänselvyys. Mutta kieltämättä merkityskartta sai huokaisemaan ja muistelemaan aikoja, jolloin tein ruokaa kahdelle. Joskus olen jopa elänyt sellaisen puolison kanssa, joka on auttanut pilkkomaan vihanneksia!)

Ystävä tulvii anteeksipyyntöjä kun saavun paikalle nälkäisenä ja vähän väsyneenä. (Olen tehnyt liikaa dynaamista harjoitusta eikä kehoni meinaa enää muistaa, miten nukutaan aamulla pidempään.) Hän on unohtanut tavaran, jonka takia tulin tänne. Ja koska hän on ystäväni - no, puhelimesta on loppunut akku eikä hän ole voinut soittaa. Häntä huolestuttaa. Nauran ja halaan. Tavallaan minusta on enemmän helpottavaa kuin ärsyttävää, että muutkin unohtavat asioita. (Itselleen olisi aika hankalaa sallia unohtelut, jos muutkin eivät niitä tekisi.) Viime talvena oli samantyyppinen tilanne. Menin varta vasten hakemaan erästä esinettä ja tuoja tuli paikalle ilman sitä. Nauroimme yhdessä ja juttelimme siitä, miten välillä unohtaa ihan kaiken.

Toisille on helppoa antaa anteeksi. Tai siis, minun on. Tiedän ihmisiä, jotka pitävät loukkaavana, jos toinen useimmiten myöhästyy, unohtelee asioita tai muuta sellaista. Itse en jotenkin löydä sitä loukkaamista tuollaisesta. Tuntuisi aivan absurdilta heittää joku ihminen menemään elämästään tuollaisen takia tai suuttua siitä.

Mutta annas kun itse unohtaa jonkin asian tai myöhästyy roimasti! Olen tullut tässä paremmaksi. Ennen menin niin lukkoon ja vihasin itseäni niin kovasti, ettei siinä ollut mitään tolkkua. Jotenkin en enää jaksa. Kun meinaa tuomita itsensä, auttaa, että kysyy, miten itse reagoisi, jos ystävälle olisi käynyt niin. No, selvähän se: ei siitä tekisi mitään ihmeempiä tulkintoja. Miksi siis itsensä kohdalla? Ja niin kääntyy ympäri vanha käsky, että rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi - ei niin, vaan juuri toisinpäin: rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi. Outo epäsymmetria. Se tarvitsee tällaisen korjausliikkeen. Ja sitten jos joku toinen räyhää siitä, että itse on myöhästynyt, on lähinnä hämmentynyt, että mitä nyt. Vaikka aika harvoin sellaista tapahtuu. Mikä saa miettimään, mistä on peräisin suomalaisten maine jotenkin täsmällisinä. Mummojen sukupolvi kyllä, meidän sukupolvemme - on ihan tavallista myöhästyä puolikin tuntia sovitusta ajasta.

Muistan vielä, miten pelottavaa oli ennen myöhästyä pari minuuttiakin. Joskus jätin vain menemättä tapaamiseen, jos tajusin matkalla myöhästyväni. Sillä tavalla menetin elämästäni muutaman ihmisen. En vain tullut paikalle emmekä enää nähneet. (Aikana ennen puhelinta ja nettiä se tosiaan oli siinä. Jonkin aikaa ahdisti liikkua keskustassa ja yliopistolla, kun mietti, että jos törmäisikin, mitä sitten. Mutta emme tulleet törmänneeksi.) Silloin ajattelin, että se heidän menettämisensä oli minulle ihan oikein, mitäs myöhästelin. En tiedä, miksi halusin sellaisen maailman. Mutta on selvä, etten halua enää sellaista maailmaa. On aivan riittävän monia ihmissuhteita, jotka loppuvat toisen osapuolen vetäytyessä. En halua olla itse se, joka vetäytyy, jättää vain tulematta ja ottamatta yhteyttä.

(Tunnen vähän syyllisyyttä siitä, etten ole jaksanut kutsua ihmisiä kylään entiseen malliin. Ehkä se näyttäytyy vetäytymisenä? Mutta vielä joku päivä tösmistyn! Nyt koetan olla ensisijaisesti lempeä itseäni kohtaan: ensin on saatava migreeniväijy ohi, saatava levättyä - tosin pelkään, ettei se ole näköpiirissä ennen kesää. On niin monta koulutusta! Ja paljon työtä! Molemmista olen kiitollinen: tämä on uutta, tämä työn paljous. Ja rakastan työtäni eikä mene päivää etten olisi kiitollinen siitä, että voin tehdä jotain näin absurdia.)

Muistan monia tapauksia, joissa joku on kadonnut kuvioista oudolla tavalla. Kummallisin taisi olla tapaus, jossa järjestölehden päätoimittaja tunki kaiken materiaalin jonkun toisen postiluukusta sisään, muistaakseni varustettuna lapulla, ettei jaksa koko juttua. Tyypistä ei koskaan kuultu sen jälkeen. Tai se ystävä, joka saatuaan työn ja rikastuttuaan siivosi tuttavapiiristään sekä minut, työttömyyden aikaisen köyhäilykaverinsa, joka olin yrittänyt kysyä, eivätkö hänen työssäkäyvät ex-ystävänsä tosiaan pystyisi käsittelemään sitä seikkaa, ettei hänellä ollut yhtä paljon rahaa kuin näillä, että oman äitinsä, joka myös pukeutui uffin vaatteisiin ja muuta yhtä epäillyttävää. Toivon, ettei noihin kohtiin ole sisältynyt näillä ihmisillä yhtä vaikeita oloja kuin omiin vetäytymisiini nuorena sisältyi. Vaikka eihän vaikeissa oloissa sinänsä ole mitään pahaa: niitäkin tarvitaan, niistä oppii. Ehkä pyörrän toiveeni ja toivon, että nämä ihmiset ovat onnistuneet tekemään pahoista oloistaan jotain itselleen tärkeää: oivalluksen, oppimiskokemuksen. Ja voihan olla, että heidän katoamisissaan on ollut aivan toinen logiikka kuin omissani, joissa keskeinen ajatus taisi olla, etten ansainnut ystävyyttä.

Tuntuu mukavalta aloittaa aamu halaten ystävää ja kertoen, että ei haittaa, vaikka hän unohti tavaran, jota tulin hakemaan. Toisiamme vartenhan me täällä maailmassa olemme. Aamiaisellakaan ei tule yhtään yksinäinen olo. Jaksan hymyillä vielä junassa matkalla turvallisuuskoulutuksesta kotiin. Osa ihmisistä tuijottaa ärtyneen näköisinä ikkunan läpi harmaaseen eikä halua vastata katsekontaktiin. Se tuntuu aina yhtä kummalliselta ja hivenen surulliselta. Mutta moni hymyilee takaisin, ja hymyt kuplivat rintalastassa, nostavat sitä ja korvantauksia kattoa kohti. 

Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin. 

Kinostunut jännitys

Jännitys kinostuu kehoon. Huomenna alkaa iso koulutus, jota olen odottanut pitkään. Keho vastaa tulevaan ponnistukseen vetäytymällä, luimistamalla korviaan.

Jossain vaiheessa jännitys purkautuu.

Eläminen muistuttaa tanssia. Ei sillä tavalla, että se sujuisi tuosta noin vain ja laukkaisi kulmasta toiseen vaivattoman ja suorastaan painovoimaa uhmaavan oloisesti, viuhtoen ja kopisten, vaan sillä tavalla, että keho vuoroin kyyristyy ja oikenee, jännittyy ja singahtaa matkaan, vetäytyy ja lähestyy. Pidempiä pysähdyksiä ei tule. Ulkopuolelta se voi näyttää kuolemaa uhmaavalta laukalta, joka vääjäämättä etenee kulmasta toiseen mutta sisältä käsin tuntee vaijerien kiristymisen, nivelkivun, uupumuksen, tärinän ja välillä tulvivan vapautuksen.

Tapaan tärkeän ihmisen ja kaikki menee pieleen, jos pieleen meneminen tarkoittaa sitä, että molemmat poistumme tilanteesta levottomampina ja ärtyisämpinä. Ja kuitenkin: eikö juuri näissä kohdissa tai oikeastaan niiden vanassa tapahdu oppimista? Tilanteessa tapahtuu jotain niin arkkityyppistä, että väsähdän täysin. Toinen huomauttaa ikävästi enkä äkkiä jaksakaan yrittää auttaa häntä - kysyä, pettyikö hän, esimerkiksi. Koen pientä surisevaa syyllisyyttä siitä, etten ala kätilöidä yhteisymmärrystä, mutta väsymys on suurempi, se huuhtoo kaiken syyllisyyden ylitse enkä vain jaksa tarttua asiaan. Niinpä vetäydyn, peräännyn, tajuan liian myöhään, että ehkä olisi ollut parempi sanoa, että ei, en jaksa tänään nähdä sinua. Jonkun muun olisin jaksanut nähdä, sinua en. Mutta ei sekään paikkaansa: jaksan hyvin nähdä, jaksan hyvin jutella, ja ainoa, mitä en jaksa, on ottaa vastaan protestia ja purkaa sen pommia hellävaroen. En juuri tässä hetkessä.

Juuri se tekee minusta inhimillisen: kun joku toinen ei jaksa alkaa purkaa minun pommejani, ei minulla ole ainakaan mitään perustetta väittää, että minä en kyllä ikinä toimi noin jurposti ja että pitäisi ja että onpa kammottavaa. Tiedän ainakin, miten hidasta oppiminen on. Ja miten takapakkia tapahtuu tuon tuosta.

Tässä tunnistan kasvaneeni: Tunnistan, miten ennen reagoin tällaisiin kohtiin ja että tapa on muuttunut. Ennen jotenkin toitotin ja vaadin oikeutta ja puhkuin itseni suureksi. En osaa sanoa, seurasiko siitä paljonkaan hyvää. Sen osaan sanoa, että siitä seurasi paljon pahaa mieltä ja paljon hidastetta omaan prosessiini - puhkuin nimittäin itseni suureksi eniten itseäni varten, ollakseni varma ja selvä. Tuntuu instant-hyvältä olla varma ja selvä ja silloin voi kuvitella tajunneensa jotain oleellista itsestään. Ehkä jollakin tuo münchhausenmainen temppu jopa onnistuu, mutta minulla se ei toiminut. Sain lähinnä taistelukalakrapulan ja tajusin, että tämä ei ainakaan ole tie, jota haluan kulkea. On löydyttävä jotain muuta.

On hankalaa olla prosessissa. Mietin vuorenkokoisia asioita. Uskon vakaasti, että Laotse on oikeassa kirjoittaessaan viisaalle kaikkien asioiden olevan vaikeita ja vaativia ja asioiden sen vuoksi kuitenkin soljuvan eteenpäin. Iso alkaa pienestä - siksi pienen pommin voisi yrittää purkaa ensiksi. Jos jaksaisi!

Kehoparka. Tämäkin vielä kinostetaan siihen.

Seuraavat kolme päivää vietän prosessin keskellä tiiviillä kurssilla koettaen omaksua jotain hyvin teknistä ja tarkkaa. Pelkään, että alan itkeä kesken kaiken samalla tavalla kuin viimeisellä tosi tosi tärkeällä kurssilla - että taas vaan itken enkä osaa hetkeen lopettaa. Se on kummallinen pelko - itkuhan purkaa jännitystä tosi hyvin. Mieluummin itkisin yksin kotona kurssipäivän jälkeen mutta aina ei saa valita. Ja itkupelkokin on parempi kuin halu pysytellä kantimissa, jossa minua ei voisi mikään järkyttää.  (Hassua, miten vastakkaiset tavoitteet ovat kuin sillä nuorella olennolla, jonka myös ajattelen otokseksi itsestäni.) On ikävää, jos toiset joutuvat kannattelemaan tunnetartunnan hankalia kärhiä kehoissaan. Jälkiä asioista, jotka eivät oikeastaan liity heihin mitenkään.

Tuntuu kummalliselta, että huomenna astun uudelle alueelle, uuteen koulutukseen. Se on globaalisti ottaen hyvin kummallista, kun ajattelee, miten huonot koulutusmahdollisuudet tytöillä monissa maissa on ja miten heitä ajatellaan lapsentekokoneina. 

Asiat, joista haluan kirjoittaa

Huomaan, että sykkyrä lähtee taas purkautumaan. Unet ovat palanneet. Milloin olen viimeksi nähnyt unia? Siitä täytyy olla kauan. Nyt unia tulee joka yö tai ainakin muistan ne aamulla herätessäni. Unissa kohtaan itselleni tärkeitä ihmisiä ajalta kauan sitten, eläimiä, merenrannan.

On niin monia asioita, joista haluan kirjoittaa.

Siitä, miten on mahdollista muuttua hevoseksi silloin kun ihmishahmo ei palvele. Muut eivät näe sitä, mutta onko sen niin väliä? Ja siitä, miten outoa on tajuta, että kaikki muut lapsuudenystäväni pitivät hevoset elämän myrskyissä ja yksin minä lähdin toiseen suuntaan vaikken oikeastaan ikinä halunnut - en vain kuvitellut, että minulla olisi ollut sitä vaihtoehtoa, ja sitä paitsi osasin itse olla oma hevoseni tarpeen tullen. Ja totisesti olinkin, vuosien ajan, ensisijaisesti hevonen. Lapsuudenystävästä, joka ei näytä ikäiseltään - hänessä ei tunnu olevan yhtään rasvaa tai silmäpusseja ja hän tekee sen eteen niin valtavasti töitä osin työkseenkin ja vaikuttaa hyvin onnelliselta; olemme vanhentumassa hyvin eri tavoin ja huomaan edelleen rakastavani häntä sillä tavalla kuin perhettään rakastaa. Pyhistä, josta tajusin unessa unohtaneeni kirjoittaa: sanattomasta improvisaatiosta ja halibileistä. Siitä, millainen on oma fantasiani (sen lisäksi että saisin istua tuolissa omenapuun alla kesällä kaikessa rauhassa, että olisi jokin oma paikka ja omenapuu - mieleni on edelleen takertunut valheelliseen omistamisparadigmaan): se muistuttaa epäilyttävästi kadulla kampanjoivien uskisten hempeästi väritettyä lehtistä, jossa leijona ja lammas lojuvat ihmisten kanssa eikä kenenkään ole paha olla, tai valtavaa suklaasoijasammiota, jossa voisi olla kontaktissa toisten kehoihin ja syödä suklaavanukasta sanattoman nautinnon vallassa.

Siitä, miten eilen rippikoulusta kirjoitettuani näin unta rippipapista ja tajusin, että olen ikävöinyt montaa ihmistä sitä jollain tavalla itse tiedostamatta, kuvitellen, että elämän kuuluu tuntua näin kivulloiselta. Muistin äkkiä blogiystävän, joka oli pitänyt yhteyttä tähän samaiseen pappiin vuosien ajan, ja hämmennykseni: onko tuollainen mahdollista.

Ehkä voisin kirjoittaa siitäkin, miten paljon muistutan vanhempiani nykyään.
Isovanhempiani.

Voisin kirjoittaa kuolleista sukulaisista, miten näen heidät nyt.

Ja siitä naisesta, joka tuntuu enimmäkseen vastaavan kysymykseen mitä kuuluu, että kiitos, olen aivan sekaisin edelleen, ja hymyilee aurinkoisesti päälle - ja miten minusta tuntuu siltä, että me ymmärrämme toisiamme siinä hetkessä.

Milloin ehdin tehdä kaiken tämän? On vaikeaa riistäytyä irti kirjoittamisesta nyt kun on aloittanut. Muistan taas äkisti, miten hyvä olo tulee, kun kirjoittaa. 

Yhteisön merkityksestä

Tuo Brown on totisesti aarreaitta. Tai siis: paljon tuttua - joskin myös paljon vierasta, mutta paketoituna niin suureen hyväksyntään ja armoon, että sitä pystyy tarkastelemaan hätääntymättä. Sellainen on harvinainen olosuhde!

Nyt ymmärrän, miksi ihmiset haluavat mennä katsomaan häntä livenä. Minulle kyllä varmaan riittävät kirjat - oletan, että liveihminen on joka tapauksessa eri kuin ajatuksensa samalla tavalla kuin vastaanotetut meemit ovat eri asia kuin se, mitä kirjoittaja tarkoitti. Ainakin kohdallani on näin. Silloin kun muutama ihminen pyysi tavata minut, vuosia sitten, kirjoitusteni takia, olin jotenkin hyvin hämmentynyt: eivätkö he tajunneet, ettei minussa ole mitään - erityistä, aitoa, tietoa, viisautta, rakkautta, mitään ihmeellistä? Ei kyllä ajatuksissanikaan ole - sikäli kun ne edes ovat ajatuksiani. Kunhan yhdistelen eri tahoilta poimittuja ideoita vähän kuten Hume ehdotti mielen tekevän. Joskus tuloksena voi olla TV-silppuri, joskus ihonkuorimaveitsi, joskus jotakin liki toimivaa, hetken ikiliikkujalta vaikuttava ajatussikermä, joka kuitenkin jo pian väsähtää.

Minusta jokainen tapaamani ihminen oli tietysti paljon viisaamman ja kokonaisemman oloinen kuin itse olin: näin heidät yhtenä kappaleena. Ehkä se jo synnyttää illuusion, että toiset ovat kokonaisia. Omaa takaraivoaan ja leukaansa ei voi nähdä. Kaulaansa. Peiliä ei lasketa, kuvia ja videoita ei lasketa. Niistä katselee vastaan vain sen kokoinen kauhu, ettei sille ole sanoja. Riippumatta siitä, mitä tekee, joten on turha tehdä muuta kuin todeta kauhunsa ja antaa sen jauhaa omaa rataansa.

Takaisin Browniin - hän toteaa ohimennen, että on huomannut monen haastateltavansa uudistaneen aiemman institutionaalisemman uskonsa myöhemmin henkisyydellä (johon voi siis liittyä myös institutionaalinen tausta). Ja äkkiä tajuan jotain olennaista, jotain, mitä olen kovasti kysellyt itseltäni: miksi ihmeessä hakeudun joogapiireihin, jotka tarjoamansa hyväksynnän ja hyvän olon lisäksi aiheuttavat välillä myös suunnatonta epämukavuutta, kysymyksiä ja tieteellisemmästä taustasta tulevalle jotenkin ehkä vähän nolonkin ryhmäidentifikaation. En edes sivua kulttimaisempia piirteitä - en ole ikinä uskaltautunut jotenkin antautuneemmalle, totisemmalle, tosissaan olevammalle salille; en ole myöskään koskaan käynyt pujassa tai kirtanissa, jotka olen mieltänyt jotenkin pelottaviksi - vaikka kuinka pidänkin rituaaleista ja etenkin yhdessä laulamisesta. Varmaankin tuo haluttomuus samota syvemmälle joogan metsiin on nimenomaan pelkoa siitä, että jos minut haluttaisiin ahmaista luineni päivineni, se kävisi todennäköisesti ennen kuin huomaankaan - siitä huolimatta, että päivätietoisuuden tasolla pidän itseäni aika manipulaatiovastaisena. Miksi näin? Koska tiedän, että kun minulle puhutaan tyyliin: "Nyt sinusta tuntuu tältä ja tältä", vastareaktio nostaa heti keskisormensa, ping: eipäs muuten tunnu, älä sinä tule kertomaan mulle, miltä musta muka tuntuu! Ja kun vastareaktio nousee, en ole samalla tavalla johdateltavissa vaan pysyn pitkään epäluuloisena ja joudun tekemään paljon töitä sen kanssa, että ei tuo ihminen halua minulle pahaa, hän haluaa auttaa minua rentoutumaan ja luottamaan, mutta hän ei vain oikeasti tiedä, miten se tehdään. Luultavasti minut kyllä jätettäisiin rauhaan kultissakin: ehkä suljettaisiin ulos, mutta tuskin hyväksikäytettäisiin. Naisilla ympärilläni on usein hyväksikäyttöhistoria, minulla ei. Tämä on yksi syistä, joiden takia ehkä epäilen, olenko tosiaan nainen lainkaan. Voi olla, että tämä on jäänne siitä, miten tulin initioiduksi seksuaalisuuteen: löysin seksuaalirikoksen uhrin ja jotenkin rakensin sellaiset vallitukset, jotka tuntuvat toitottavan täältä kuuntakaiseen, etten ole lähestyttävissä. (Usein ne tuntuvat toitottavan tätä sanomaa myös niille, joiden jokin puoli minussa olisi toivonut uskaltavan lähestyä.)

Asiahan on niin, että lapsena uskoin Jumalaan. Hyvin erikoisella tavalla, mikä ei ole mikään ihme vanhempieni uskomukset huomioon ottaen, mutta kuitenkin: vankkumatta, omistautuneesti. Usko oli tärkeimpiä asioita elämässäni. Ehkä vain syöminen ajoi sen edelle. (Olen aina ollut perso mauille ja ruoan tunnulle suussa.)

Sitten kävin kärsimättömäksi ja kun Jumala ei ottanut antamaani taivaallisen merkin deadlineani tosissaan, hylkäsin koko uskon. (Minusta tämä on jotenkin aivan mahtavan hullunkurista: on minulla ollut otsaa, asettaa nyt deadline Jumalalle!)

Silti pyhyyden tuntu ei koskaan jättänyt minua. Se odottaa monissa paikoissa ja tilanteissa, etenkin niissä, jossa ei ole toisia ihmisiä läsnä. Mutta joskus kohtaa myös yhteisön, joka jollakin tavalla virittää pyhyyden. Näin kävi esimerkiksi jouduttuani äidin patistamana rippikouluun: isomummo oli syvän uskonnollinen eikä häntä saanut loukata. Purnasin vastaan, koska arvelin, että minulle vittuiltaisiin koko leiri putkeen, mutta mikään ei auttanut, ja niin sitten oli pakko mennä. Rippileiri oli itsessään pelottava, koska sinne oli tullut monia jo ennestään uskovaisia nuoria, jotka olivat jotenkin pelottavan hyviä, ja sen lisäksi moni kääntyi leirin aikana. Pelkäsin jotenkin kananlihalla, käykö minullekin noin. Ja olin jotenkin surullinen ja vähän ulkopuolinen mutta ennen kaikkea helpottunut, kun ei käynyt. Koska siellä minua ei kiusattu - se taisi olla ensimmäinen paikka ikinä, jossa olin ikäisteni kanssa joukolla eikä kukaan puhunut pahaa selän takana, sorautellut ärriä alkaessani puhua, tehnyt ivanaamoja, nimitellyt vammaiseksi tai sulkenut ulos - halusin lisää, vaikken uskonutkaan Jumalaan. Siellä saatoin olla kuten kotona - iloinen, nokkela, kujeellinen, huoleton. Aivan sellaista olemisen tuntua en muista ikinä muista elämänpiireistä kuin kotoa, uskonnollisesta yhteisöstä, parisuhteista, ryhmäliikunnasta ja joogapiireistä.

Tuntui vaikealta selittää ystäville - onhan minulla kaiken aikaa ollut muutama hyvä ystävä, muutama uskottu, johon voi luottaa - miksi halusin mennä johonkin uskonnolliseen viikonloppujuttuun, kun en kerran uskonut tippaakaan Jumalaan. On vaikeaa kuvata (ja etenkin silloin, kun vielä häpesin sitä, etten kelvannut moneen joukkoon), miltä tuntuu, kun äkkiä saakin olla se, joka on - useryammankin kuin yhden tai kahden ihmisen joukossa. Luulen, että jos olisin kertonut, millaiseen kohteluun olen tottunut muualla, he olisivat ehkä ymmärtäneet. Mutta vain ehkä: ehkä kokemukseni olisivat olleet liian erilaisia. Voi olla, että he eivät olisi ymmärtäneet. Ja koin liian suureksi riskiksi, että he äkisti ymmärtäisivät, että ihminen, jonka kanssa he viettävät aikaansa, on muiden mielestä niin omituinen, tyhmä ja jollakin tavalla vammainen. Ystävät suhtautuivat epäillen ja heistä uskisjuttu oli, kuinkas muutenkaan, vammaista. (Ei ihme, että ableismin tutkimus totisesti räjäytti pääni kasvatustieteen opinnoissa ja vaikuttaa edelleen paljolti tyyliini opettaa.) Lopulta lakkasin käymästä uskisjutuissa. Jäin kaipaamaan gospelien laulamista ja ystävällistä nuorisopappia, joka koetti kannustaa minua papin uralle ja jolle en kehdannut sanoa, etten usko Jumalaan enää yhtään.

Löysin uuden ihmisten pyhän yhteisöni ryhmäliikunnasta. Siinä, että moni ihminen liikkuu keskittyneesti samaa kuviota jaetussa tilassa, on jotain hyvin rauhoittavaa ja rituaalimaista. Kaikki me erilaisine kehoinemme jakamassa tilan ja tanssin - onko mitään kauniimpaa? Ja tietysti rakastuin samoin tein kappaleisiin, joita tunneilla soitettiin, ja halusin soittaa niitä kotonakin ja ylistää niitä tuttaville: koko lähipiiri isää lukuun ottamatta taisi vihata vanhan jazzin hehkutuksiani - ja isän kanssa oli ihan vain sattumaa, että hänkin piti saman aikakauden kappaleista. Kenkien kantojen ja kärkien koputtelusta tuli turvapaikka, johon vetäydyin pelottavissa tilanteissa, kuten bileissä, joissa olin juonut ja muutkin olivat juoneet. (Minun pitää kirjoittaa alkoholistakin. On niin paljon asioita, jotka voisi olla hyvä sanallistaa. Olen kirjoittanut liian harvoin viime vuosina.) Koska koetin kasvattaa hiuksia, oli hyvä, että sain vaihtoehtoisen turvatoiminnon hiusten suussa imeksimiselle. Hiukset eivät arvosta jatkuvaa sylkikylpyä. Tanssitunnit ja myöhemmin pilates ja feldenkrais olivat muutenkin mukavia: näin naisia mutta he eivät suhtautuneet minuun muuten kuin neutraalin ystävällisesti, tervehtivät ja hymyilivät. Se riitti, se loi turvaa. Sain olla tanssimassa heidän kanssaan. Koulusta en muista tällaista tilannetta, eikä ennen koulua minulla ollut oman ikäisteni yhteisöä. Ihan varmasti tämä oli pyhän yhteisö! Voimaannuin siellä niin kovasti, että aloin hymyillä yhä kirkkaammin ja kirkkaammin kaduilla vastaantulijoille: kaikki on hyvin, maailmassa niin paljon iloa ja pyhyyttä ja yhteyttä, ota tätä aurinko ja helli sitä itsessäsi ja pistä kiertämään! Miten ilahduinkaan - ja ilahdun edelleen, koska hymyilen edelleen - kun joku poimi hymyn ja palautti sen ujosti tai kujeellisesti takaisin!

Parisuhteet ovat tietenkin olleet pyhiä - eivät kai ne muuta voi ollakaan, pituudestaan ja loppumetrien karmivuudestaan riippumatta. On ihmeellistä ja iso etuoikeus saada elää niin lähellä jotakuta toista, saada ymmärrystä ja lohtua ja kosketusta. Mutta tätä ei ehkä tarvitse samalla tavalla avata - luultavasti jokainen parisuhteessa elänyt ymmärtää, mitä tarkoitan.

Ja sitten jooga. Muistan monesti miettineeni, miten opettajani jaksavat olla niin valoisia ja toiveikkaita. Nykyään ymmärrän sen paremmin: koska heillä - meillä - on yhteisö. Ja aika nopeasti tajusin, että aika monella joogayhteisössä on jonkinlainen kokemus yhteisön voimasta ja pyhyydestä. Ja yllättävän monella henkilöllä, joka siinä yhteisössä on jotenkin koskettanut minua rehellisyydellään ja välittömyydellään, on uskonnollinen tausta ripari-isosuuksineen ja seurakunnan kerhoineen. (Jossain vaiheessa nämä vain pulpahtavat puheessa esiin.) Myöhemmin heidän uskonsa on mennyt kriisiin ja he ovat etsineet maailmassa merkitystä, ja sitten yllättäen törmänneet joogaan. Siellä on yllättävän paljon meitä, joilla on useampikin tutkinto - koska eivät tutkinnot anna merkitystä tai yhteisöä. Tiedeyhteisö on ihan loistava monella tavalla ja kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka kuuluvat siihen aktiivisesti. Mutta minulle se ei tarjonnut riittävästi henkilökohtaista tukea, ei sellaista armoa ja lämpöä, jota selvästi etsin. Saman voisin sanoa ympäristöliikkeestä. Kuten kirjoitin, myös joogayhteisössä - sellaisena kuin sen tunnen, ehkä olisi parempi puhua yhteisöistä monikossa - on  runsaasti ristiriitoja, erimielisyyksiä, erilaisia preferenssijärjestyksiä ja arvoja, onhan se ihmisten yhteisö. Mutta sitä kaikkea taustoittaa kuitenkin jostain syystä niin syleilevä lämpö, että siellä tuntuu jotenkin turvallisemmalta luovia huolimatta kaikista uutisista siitä, mitä kulissien takana on tapahtunut suuressa maailmassa. Tiedän, että kun mokaan, saan anteeksi. (Kun, ei jos. On aivan varmaa, että epäonnistun kommunikaatiossa kerran toisensa jälkeen - toivottavasti vähitellen sentään edes vähän eri tavalla.) Saa sanoa ääneen, ettei tiedä.

Jännää, en ollut aiemmin tajunnut tätä. Tiesin kyllä, että monella oli jonkinlaista uskonnollista taustaa, mutta en tiennyt, että se ikään kuin muuttaa muotoaan. Ei ole kauhean ihmeellistä, että jos kokee jonkin asian tukeneen itseään, sitä hakee elämäänsä myöhemminkin. Brown kirjoittaa hengellisyydestä sekä häpeästä ja sen sietokyvystä näin:

... toisille naisille hengellisyys/ usko/ uskonto on häpeän lähde, kun taas toisille se on sietokyvyn lähde. ... havaitsin merkittäviä malleja ja teemoja siinä, kuinka naiset kokivat uskon ja hengellisyyden. Esimerkiksi naiset, jotka kuvailivat häpeäänsä, käyttivät enemmän sanoja kirkko ja uskonto. Toisaalta naiset, jotka kuvailivat sietokykyä, käyttivät enemmän termejä usko, hengellisyys ja vakaumukset. ... Suhde, joka naisilla on Jumalaan, korkeimpaan voimaan tai hengelliseen maailmaan, on usein se, joka toimii sietokyvyn lähteenä. Sietokyvyn ydin hengellisessä mielessä muodostuu ihmissuhteista, hengellisestä ilmapiiristä ja uskosta. Monille naisille hengellinen yhteys on olennainen häpeänsietokyvyssä. Itse asiassa yli puolet naisista, jtoka olivat kokeneet lapsena syvää häpeää uskontoon liittyen, kehittivät häpeänsietokykyä kulkemalla uusia hengellisiä polkuja. ... Toinen esiin noussut malli liittyy uskomukseen, että uskossa on kyse parhaiden puoliemme kehittämisestä ja että häpeä loitontaa meitä tästä pyrkimyksestä. 

En tiedä, miten paljon muut kokevat, että heillä on yhteisö. En itse usko edelleenkään mihinkään yliluonnolliseen, mutta uskon hyvään pyrkimiseen, hitaaseen itsen hereille ravisteluun ja ennen kaikkea yhteisöön.

Nyt on lopetettava: loppupäivä työtä.

Täällä on edelleen hävityksen kauhistus flunssan jäljiltä, likaiset astiat haisevat ja niin edelleen. Mutta kun on mietittävä, on mietittävä. Konkretia kyllä odottaa, siitä olen kohtuullisen varma. Kun palaan, astiat ovat juuri siinä, mihin ne jätin. 

Epätäydellisyydestä ja vaatimuksista

Luen sairaana Katriina Järvisen kirjaa Saanko esitellä. Moninaiset minämme. Miten ihana ja helpottava kirja - jotenkin ymmärtävä ja elämän kaoottisuuden lempeällä tavalla esittävä. Kirjassa sivutaan montaa kiinnostavaa teemaa, mutta yksi kolahtaa tavallistakin kovemmin. Se liittyy siihen, mitä olen itsekseni kirjoittanut miettien, että tuskin kukaan tätä jaksaisi tai haluaisi lukea, samalla kun minusta on tuntunut tärkeältä jäsentää ajatuksiani teeman ympäriltä.

Teema liittyy läheissuhteisiin ja siihen, millainen kuva itsestä koetetaan toisille rakentaa läheissuhteiden myötä. Tai ehkä Järvinen ei sanallistaisi aivan näin, en ole varma. No, osapuilleen noin tämän kuitenkin käsitän.

Tämä on ollut yksi kipukohdistani jo pidemmän aikaa. Silloin kun nuorempana seurustelin ja asuin pitkään Kissan kanssa, kaikki tuntui muista olevan hyvin. Jopa niin hyvin, että kun ilmoitin ystävälle lähteväni suhteesta, hän suunnilleen rukoili minua palaamaan takaisin. Ehkä hän heijasti minuun ja tilanteeseeni jonkinlaista toivoa siitä, mitä haaveili itselleen käyvän: vaikka on täysin sekopäinen ja rikki, voi silti saada pitkän ja etabloidun suhteen arvostetun ja vakaan ihmisen kanssa. Mutta eiväthän asiat olleet hyvin ja jouduin siinä puhelimessakin sanomaan, että asiat voivat näyttää aika erilaisilta sisältä ja ulkoa käsin. Sitä eroa ei kovinkaan moni ymmärtänyt, vanhempani nyt viimeiseksi. Heidän kokemuspiirinsä mukaisesti he kysyivät arasti, oliko eron takana perheväkivalta, ja melkein suuttuivat, kun kerroin, ettei ollut: mitä ihmettä sitten oikein temppuilin. Osin se ero on jäänyt mysteeriksi itsellenikin. Tiedän kyllä, että minun piti lähteä ja että voin suhteen lopussa todella huonosti, en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään, ja suhteen päätettyä saatuani osasinkin yllättäen nämä toimet sekä toivuin monista peloista, jotka olivat vuosien mittaan puristaneet kurkkua. Silti on vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen meni vikaan. Ei se ollut ainakaan mikään, mitä kumpikaan olisi tehnyt. Tekemättä jättämisiä tai osaamattomuutta tietysti oli aika tavalla, kuten kuvitella saattaa parikymppisten suhteissa olevan. Kaikissa suhteissa lienee sitä. Mutta pohjimmiltaan: olen sietänyt aika paljon haastavampiakin suhdekuvioita sen jälkeen, joten on ollut hyvin vaikeaa selittää, miksi asiat menivät, kuten menivät.

Järvisen kirjoitus erään naisen suhteista hätkähdytti hereille: Nainen kertoi tarinassa suhteistaan. "Hyvät" suhteet tuntuivat kulissisuhteilta, joissa ei saanut olla oma itsensä, ja "huonot" tai pulmalliset suhteet puolestaan tuottivat mielipahaa monin tavoin mutta tuntuivat aidolta rakkaudelta. Aistin tässä jotakin kovin tuttua. En sanoisi eläneeni noin - pitkä suhteeni ei ollut alunperin kulissia, vaikka lopulta se sitä varmasti olikin. Mutta kyllä, väsähdin taatusti siihen vaatimukseen olla vahva, urhoollinen, luotettava, vakaa, älykäs ja mitä kaikkea vielä. Koska eihän se ympäristö, jossa olen kasvanut ja kehittänyt suhtautumistapani tai luonteenpiirteeni tai osan rooleistani - miksi niitä sitten haluaakaan kutsua tai mitä puolta korostaa - todellakaan ole suosinut tuollaista tasaisuutta tai suoritusperformointia. Olen pysynyt nuorempana yhtenä kappaleena oletettavasti pitkälti sen takia, että vastareaktioni tulee niin selkäytimestä ja voimalla. Haasteita on riittänyt. Koulunkäyntikin meinasi mennä vessasta alas. Tätä kaikki, jotka ihmettelevät paria maisterintutkintoani, eivät hahmota. Hammaslääkäri hahmottaa: hän näkee vanhojen reikien määrästä, että minusta olisi voinut tulla ihan mitä vaan. Päihdeongelmainen. Rikollinen. En ihan oikeasti usko, että minussa olisi mitään erityistä hyvyyttä. Rajuutta, kyllä: menneisyys ei katoa sillä tavalla, että päättää sen katoavan. Pyrkimystä hyvään, kyllä. Ja sinnikkyyttä. Mutta niin monesti asiat menevät pahasti pieleen.

Järvisen kirjassa on herkullisia kohtia siitä, miten ystävättäriltä salataan suhteita tai niiden yksityiskohtia, koska tietää jo valmiiksi, mitä ystävät sanoisivat niistä kuullessaan. Olen itsekin kuullut aika monta kertaa, että haluatko sä nyt varmasti olla tuon ihmisen kanssa, miten kestät katsella tuollaista, minä en kestäisi sekuntiakaan, tai että saisit kyllä paremman. Milloin syynä on se, että kumppani on epätoivoisesti kaukorakastunut kaukaiseen tuttavaansa vuosikausia, milloin hänen sairautensa mukainen oirekuva, milloin se, ettei hän haluaisi päästää minua lääkäriin rikottuani vesilasin ja saatuani sormeen syvän haavan, milloin se, että toinen ei ole vuosiin osannut sanoa rakastavansa minua. Monella tuntuu olevan selvä ajatus siitä, että jos annan kohdella itseäni tietyllä tavalla, tavallaan teen sen kohtelun luvalliseksi, alennan omaa arvoani. Siinä me eroamme: en ajattele, että jonkun kohdellessa itseäni sinnepäin osaamattomuuttaan tai sairauttaan hän mitenkään vähentäisi (tai lisäisi) arvoani ihmisenä. Hänen tekonsa ovat hänen. Omat tekoni ovat omiani. En ole vastuussa toisen teoista. Ja: Voinko vaatia toiselta jotain sellaista, mihin en voi itse väittää pystyväni?

Kirjassa kuvattu nainen, jonka suhdekuvaus herättää uteliaisuuteni, sanoo jotain, johon identifioidun:

"Tunnen olevani parisuhdeasioissa toisen luokan kansalainen."

Tämä kaikki liittyy jotenkin siihen, miten sairaaksi koin lapsuudenkodin salailuilmapiirin. Salailtavia asioita tosiaan riitti. Enkä tainnut nähdä yhtään sen ajan mukaan "normaalia" parisuhdetta sukulaisillani. Kaikissa oli väkivaltaa tai alkoholismia tai molempia. Tietysti epäilen vahvasti, onko normaaleja parisuhteita olemassakaan - mitä sellainen edes tarkoittaa - tai olisiko sellainen edes toivottava. Tai mahdollinen, ainakaan omalla kohdallani - kaiken tämän impulsiivisuuden kanssa. Enkä nyt tarkoita sitä, että minua lyötäisiin: siinä kohden kulkee rajani. Siinä kohdin lähden käytännön syistä koska en vain enää jaksa sitä maailmaa. Mutta en tiedä, voiko kaltaiseni olento oikeasti olla suhteessa, joka vastaisi kaikin puolin ystävien toivomuslistaa tai vaatimuslistaa. Esimerkiksi ettei sanota pahasti ja tuetaan puolisoa. Tiedän oikein hyvin, etten ole itsekään luotettava tällaisissa kohdin. Joskus huomaan toivovani arasti, etten enää sanoisi pahasti kenellekään tai äärimmäisessä stressissä läimäyttäisi tai työntäisi puolisoa pois sängystä keskellä yötä. Tai karkaisi kaduilla itkien harhailemaan yökausiksi, koska olen niin vihainen itselleni. Näistä kerroista on jo aikaa mutta niiden muisto ei kauhdu, koska olen edelleen tekemisissä kyseisten henkilöiden kanssa: tiedän, että tarpeeksi ahtaalle ajettuna voin turvautua väkivaltaan. Se on jotain, mitä en hyväksy eikä minulla ole mitään keinoa varmistaa, ettei niin enää ikinä käy. (Paitsi pysytellä rakkaussuhteiden ulkopuolella.) Tiedän tarkasti, että stressitilanteen kasvaessa joudun välillä taistele tai pakene -tilanteeseen ja saatan taistella. Ja minulle on tärkeää, että suhteessa myös tämä puoli on tiedossa: en osaa näytellä jotakuta ihan muuta.

Ja silloin kun joku sanoo, että et sä voi antaa kenenkään sanoa sinulle noin tai kohdella sinua tuolla tavalla, ajattelen: tämä ihminen ei tiedä, että minäkin kyllä olen kohdellut puolisoani aina välillä huonosti. (Eikö hän itse ole?) Joskus olen sanonut ääneenkin, etten ole itsekään mikään puhdas pulmunen. Olen saanut monta asiaa anteeksi. Joissain asioissa olen ehkä oppinut hivenen kärsivällisemmäksi ja ystävällisemmäksi. Mutta ei minusta selvästikään ole tulossa mitään ihannekumppania. Kaukana siitä - ei minulla ole tarjota kellekään muuta kuin vajavaisuutta, epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä. Ja ne ihmiset, jotka eivät kykene sietämään näitä piirteitä, eivät houkuttele seuraansa. Jotenkin se lista, mitä kaikkea kumppanin (hyvän ihmisen, kunnon kansalaisen, mitä näitä nyt on) pitäisi olla, mistä kaikesta hänen pitäisi suoriutua, tuottaa ajatuksen siitä, että hanskat ehkä kannattaisi nakata samoin tein tiskiin. Minulle parisuhteet ovat olleet se koulu, jossa olen vähitellen saanut kuoriutua lapsuuden suojahaarniskasta, jossa olen saanut mokailla ja olen saanut anteeksi hitauteni ja osaamattomuuteni. Tiedän oman elämäntarinani takia, miten paljon merkitystä on sillä, että saa hyväksynnän ihmisenä, saa rakkautta, läheisyyttä, lohtua ja hoivaa, vaikka omia tekoja ei sellaisinaan hyväksytäkään ja niistä saa nopeasti henkilökohtaisen palautteen. Missä muussa olosuhteessa ihminen voisi edes pysyä toiveikkaana ja saada voimia kasvaa kohti jotakin uutta läheissuhteiden osalta?

Siinä, että molemmat mokailevat ja molemmilla on kipukohtansa, on jotakin hyvin helpottavaa. Se on niin erilaista kuin nuoruuden pitkässä suhteessani, jossa pelkäsin kaiken aikaa, että räjähdän toisenkin kerran ja se on sitten siinä. Sen kerran, kun räjähdin, puoliso totesi kuivakkaasti, ettei enää ikinä kuuntele tuommoista paskaa ja että suhde loppuu, jos tämä vielä kerrankin toistuu. Myöhemmin olimme tilanteessa, jossa meiltä kysyttiin, oliko suhde koskaan uhannut kaatua. Silloinen puoliso vastasi ei, minä kyllä. Olin itkenyt ja valvonut vuosien varrella aika monta yötä sen takia, että pelkäsin, että väärä tyytymättömyyteni jotenkin tulisi ilmi. En olisi saanut olla tyytymätön mutta välillä tunsin juuttuneeni johonkin vankilaan. Minulla oli kaikki syyt olla onnellinen ja niin edelleen: en ollut. Tyrmistyin toisen vastauksesta: mitä, eikö hän ollutkaan tarkoittanut sanomaansa? En ymmärtänyt enää mitään. En ymmärtänyt, mitä minulta haluttiin tai miten olisin voinut sen antaa.

Kun Vompsun kanssa olimme pitkällä Aasian-turneellamme, olin välillä aivan raivoissani Vompsun pakko-oireiden kanssa. Saattoi tuntua hyvin rasittavalta, ettei pitkään odotettuun kasvisravintolaan päästy etenemään nopeammin - saattoi mennä kymmeniä minuutteja Vompsun tarkistellessa sähkölaitteita matkan varrelta. Vapaapäivänä temppelikierrokselta Vompsu puolestaan lähti tarkistamaan, ettei ollut romauttanut edellispäivän kohdettamme. (Kyllä, tätä ei voi järjellä ymmärtää.) Makasin yksin uima-altaalla ja painin sen kanssa, kuinka paha ihminen olen, kun en lähtenyt hänen tuekseen: eikö kumppania kuuluisi tukea etenkin silloin, kun tällä on vaikeaa? Mutta pakko-oireisen häiriön kanssa eläminen ei aina ole kovin helppoa, sillä se pyörittää helposti kaikkea muuta elämää ympärillään. Matkalla oltiin kolme kuukautta ja kaivatut pitkät keskustelut uhkasivat jäädä pakko-oireiden yksi kerrallaan hyssyttelyn alle. Jos Vompsun elämä kiertääkin häiriön napaa välillä aika pyörryttävään tahtiin, en aina halua uhrata sille omaa elämääni vaan saatan ottaa etäisyyttä. Ja välillä tuskastua ja huutaa, että mikä tässä nyt vittu on niin vaikeeta. Vaikka tiedän tarkasti, mikä on niin vaikeaa. Ei mieltään ja käyttäytymistään voi aina hallita. Etenkään jos on pakko-oireinen häiriö. Eikä ehkä muutenkaan. Joka kerta karjuttuani olen vilpittömän pahoillani. Haluaisin, että minulla olisi paremmat itsesäätelytaidot ja enemmän voimavaroja kohdata toisen aivan erilainen todellisuus.

Tämä kaikki liittyy jollain tavalla mielenterveysongelmien sosiaaliseen stigmaan. Olen ennenkin kirjoittanut täällä siitä, miten moni suomalainen ei haluaisi mielenterveysongelmaista naapurikseen. Järvisen kirjassa sama nainen, jonka sanoja siteerasin, pohtii Järviselle sitä eroa, mikä sosiaalisesti on esimerkiksi syöpää sairastavan puolison tukemisella vs. persoonallisuushäiriötä sairastavan puolison tukemisella. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että puolison hylkääminen syöpädiagnoosin kohdalla olisi aika hirviömäistä. Ja silti: jos saman tekee mielenterveysongelmien oireita ilmentämään alkavalle puolisolle - - eikö tässä kohdin tulla sanomaan, että hyvä, että älysit lähteä? Että ensin on pidettävä huoli itsestä, sitten vasta muista. Ja kuitenkin tässäkin on kyse sairaudesta, jota tuskin kukaan valitsisi elämäänsä vaikeuttamaan. Olen seurustellut sekä pakko-oireista häiriötä että keskivaikeaa masennusta sairastavan kanssa. Välillä olen tuntenut heidän seurassaan itseni lähinnä tukihenkilöksi, välillä heidät itseäni kosolti tervejärkisemmiksi (minulla ei ole diagnoosia, en ole pudonnut vielä koskaan niin syvään kuoppaan, että olisin kokenut tarvitsevani sellaista, niin rikki kuin tiedostankin olevani: elämä ei ole helppoa ja satuttaa välillä aika karkein tavoin), välillä koko diagnoosi on unohtunut ja olen huomannut takkuavani sen ajatuksen kanssa, että mitä tuo toinen nyt möykkyää.

Pohjimmiltaan luulen, että kyse on myös itsesuhteesta: minkä sallin itselleni, minkä voin antaa anteeksi? Kun sallin sen, että erehdyn, lyön yli, loukkaan ja satutan, vaikka olenkin koettanut toimia niin hyvin kuin olen osannut tällä oudolla taustallani, en ymmärrä, miten voisin kieltää muilta seurani sillä perusteella, että he ovat erehtyneet, syyllistyneet ylilyönteihin ja loukanneet - toimiessaan niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on. Olen saanut paljon hyvää ja haluaisin antaa siitä edes murto-osan takaisin. En minäkään ole uskaltanut uskoa, että minua voidaan rakastaa. Tai että minut voidaan hyväksyä. Eivät ne ole mitään itsestäänselvyyksiä. Ja välillä olen möykynnyt, koska olen uskomusteni takia ajatellut, että niin, minua ei rakasteta tai hyväksytä. Siitä huolimatta minua on rakastettu ja minut on hyväksytty. Se on helpottavaa ja hämmentävää. Elämä on täynnä ihan uskomattomia lahjoja. 

Kummitäteysyrityksiä

Jossain vaiheessa havahdun siihen, että kaikki naiset tuntuvat puhuvan kummilapsista. Näytetään valokuvia ja mainitaan, että on käyty lapsen kanssa jossain niistä paikoista, jotka on rakennettu lapsen ehdoilla. En osaa kiinnostua tästäkään aiheesta sen enempää, kunhan panen merkille. Ja vaikka ajattelen, että hyvä, että ihmisillä on innostavia asioita elämässään, en onnistu keksimään, mikä heitä tarkalleen innostaa, etenkään jos kyse on niin pienestä mukulasta, ettei sen kanssa voi oikein keskustella. Panen merkille myös toisen seikan: miehet eivät puhu kummilapsistaan. Joko heillä ei ole niitä tai sitten he eivät vain pidä luontevana näyttää kuvia ja kertoa retkistä lapsen kanssa. Omalaatuista.

Kun Napakettu saa lapsen, hän jonkin mielenhäiriön seurauksena päättää pyytää minua yhdeksi kummeista. (No, me olemme vanhat ystävät.) Ja vastaavan mielenhäiriön seurauksena suostun - ajattelen, ettei tuo kai mitään ota jos ei annakaan. Ainakin ehkä tulee nähtyä Napakettua enemmän. Olen väärässä, kuinkas muutenkaan.

Näen lapsen ristiäisissä ja sitten meneekin pitkä aika, kun emme ole missään yhteyksissä - molempien elämä kääntelehtii siihen malliin, ettei ihmisten koolle haalimiseen oikein riitä voimavaroja. Jossain vaiheessa tulee kutsu kummilapsen kummisyntymäpäiville - olen opettamassa silloin, kuten ylesensä aina aikoina, jolloin työssäkäyvät näkevät toisiaan. Osallistun kummien yhteislahjaan - ostamme metsää suojeltavaksi: ehkä lapsi on tosiaan vielä niin pieni ettei osaa vaatia kaiken maailman hilavitkuttimia - ja sovimme näkevämme äidin ja lapsen kanssa toisessa kohdin. Koska lapsi on päiväkodissa, emme saa kuitenkaan sovittua fiksua aikaa. Sen sijaan näemme Napaketun kanssa vesijuoksun ja lounaiden merkeissä, nauramme ja voimaannumme. Napaketulle tekee hyvää olla toisen aikuisen kanssa, minulle kai vain ihan hyvää olla jonkun ihmisen kanssa muuten kuin työasioissa. Koen kalvavaa syyllisyyttä: voisinko edes vähän yrittää?

Onneksi on joululoma! Ja siinä sunnuntai, jolloin olen töissä vain kolmeen saakka ja sen jälkeen ehtii ja jaksaa vielä tavata.

Napakettu lapsineen tulee kylään. Yritän siivota näkyvistä pois kaiken rikkoontuvan, koska kokemukseni sukulaislapsista on, että he haluavat hakata keramiikalla seinää eivätkä juuri kuuntele kieltoja. Sitä paitsi tuntuu jotenkin ikävältä, jos kommunikaatio supistuu pelkäksi eiksi ja äläksi. En jaksa imuroida mutta eipä Napakettukaan imuroi minun kyläillessäni: olemme tosiaan tunteneet toisemme kauan.

Lapsi löytää asunnosta yhtä sun toista kiinnostavaa - kiinnostavinta ovat koiran lelut. No, niitä kyllä saakin retuuttaa. Koira mulkoilee lasta epäilevänä, murisee ja tulee piiloon jalan luo. Jossain vaiheessa se rentoutuu enemmän. Koska lapsi löytää päälläseisontapenkin, katson aiheelliseksi näyttää hänellle, mitä sillä tehdään. En osaa arvella, onko se virhe: seuraavaksi lapsi haluaa tietysti seistä päällään penkin avustuksella. Penkki on lapselle aivan liian iso, joten toiminta näyttää semipelottavalta. Hyvä jos se osaa jaloilaankaan seistä, ja nyt sitten heti päälläseisontaan. Mutta eikö tuon ikäisten kuulukin muksahdella päälleen? Ainakaan lapsi ei paru, joten sitä tuskin sattuukaan.

Kun me muut syömme, lapsi istuu toisessa huoneessa mummulta perityllä pallilla ja juttelee vanhoille mustavalkoisille kuville sukulaisistani. Jonkinlainen selonteko, ehkä. Mistähän hän arvaa, että minäkin toisinaan juttelen valokuville, joissa on useampi sukupolvi eronneita naisia ja näitä kaltoinkohdelleita miehiä? (Ja äiti. Äiti ei ole eronnut.) Totean tyytyväisenä, että ehkä hermostuttava kummitäteys sujuu sittenkin ainakin tässä vaiheessa kehityskaarta: lapsi ei vielä vaadi mitään, joten pysyy tyytyväisenä aikuisten jutuilla kuten esiäideille puhumisella.

Mahtavinta on tietysti koira - sinne saakka että koira hermostuu huomioon ja näykkäisee kummilasta näyttääkseen tälle selvemmin rajat: katsoa saa, koskea ei. Olemme toki koettaneet tolkuttaa sitä, mutta koiran vetovoima on liikaa ja jossain vaiheessa lapsi pääsee salaa pujahtamaan koiran luokse. Lapsen parkuessa koetan ajatella, että tämäkin lienee tärkeä läksy elämässä: usein varoituksilla on syynsä. Koira näyttää vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin lapsi: kova ääni huolestuttaa sitä. Aika nopeasti lapsi rauhoittuu ja rinnakkaiselo jatkuu rauhanomaisemmin ja hiljaisemmin, koettamatta koskettaa koiraa. Syömme vastaleivottua kauraleipää. Lapsi ahmii sitä kaksin käsin ja Napakettu toteaa hämmentyneenä, ettei lapsi ole aiemmin tuntunut välittävän leivästä, mutta tuopa maistuukin. Naureskelemme, ettei Napaketun auta kuin ryhtyä leiväntuoksuiseksi äidiksi.

Sitten on äkisti liian myöhä. Saatamme täällä joululomailevan Vompsun kanssa Napaketun lapsineen asemalle. Asemalla on vahvasti päihtynyt mies, joka haluaa laulaa potpuria suomalaisista iskelmistä. Lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä esitykseen, aikuisista en olisi niin varma. Mutta nauramme ja höyryämme kylmässä, ja kun juna voimakkaine etuvaloineen tulee, yritämme osoitella sitä lapselle, josta kännikäinen on paljon kiinnostavampi.

Napaketun ja lapsen mentyä olo on keveämpi, hieman samanlainen kuin hammaslääkärissä tai gynekologilla käynnin jälkeen: on asioita, jotka on tehtävä, ja nyt se on tehty. Tai ehkä vähän samanlainen kuin sukulaisuussuhteissa: en pyytänyt olla kenenkään tytär tai lapsenlapsi tai serkku, mutta yhtäkaikkisesti olen syntynyt sellaiseen suhteeseen ja siinä on selviydyttävä mitenkuten. Isosiskohan pyysin olla, ja totesin hyvin nopeasti, etten ollut tiennyt, mitä toivoin. (Mutta kiitos sen kokemuksen, tiesin, etten toivo lasta. En, vaikka välitänkin siskostani enkä osaa olla huolestumatta silloin kun hänellä menee tosi huonosti.) Ehkä ystävystymme myöhemmin kummilapsen kanssa, aika näyttäköön. Olen ystävystynyt yhden serkkunikin kanssa: ei se ole mahdotonta. Muiden kanssa meillä on etäisen kohteliaat välit ja on helppoa kuvitella, että kun vanhempien polvesta aika jättää, heitä ei enää näe. Eihän meillä ole mitään yhteisiä muistoja eikä yhteisiä kiinnostuksenkohteita. He tekevät uraa, elävät lapsiperhearkea, kokkaavat resepteistä ja sen sellaista - keräävät astiastoja. Varmasti heidänkin kanssaan löytyisi yhteinen ihmisyys, kun kuorittaisiin kerroksia tarpeeksi. Mutta onko siihen koskaan aikaa? En ehdi nähdä rakastamianikaan ihmisiä riittävästi.

Seuraavalla viikolla koetan jotenkin puhua kummilapsen käynnistä, koska olen ymmärtänyt sen osaksi naisten kummeusriittejä. Mutta en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin, paitsi ehkä että oli helpotus, etteivät asiat menneet pahemmin pieleen. Tai oikeastaan, lainkaan pieleen, vaikka osaankin kuvitella, miten karmivaa monesta on, että koira näykkäisi lasta. Mutta en osaa innostuakaan asiasta.

Joten en sitten tule puhuneeksi. Mutta kirjaan tänne, miten omalaatuista koko kummeushomma on.

Annoin lapselle äiteineen joululahjaksi pakan joogakortteja. Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin voimme tehdä jotain tuollaista yhdessä vaikka lapsi varmasti vielä onkin vähän turhan pieni huolimatta päälläseisontafiksaatiostaan. Ainakin Napakettu yllättyy ja ilahtuu lahjasta - uskon, ettei hän mene siihen diskurssiin, joka omassa historiassani liittyy tiiviimmin kummiuteen: vanhempien vahdintaan, montako euroa kummilahjat ovat maksaneet, kuinka pysyviä ja kehittäviä lahjat ovat ja onko kummi muistanut lasta joka syntymäpäivänä ja jouluna.

Se diskurssi on saanut aikaan sen, etten halua lähelleni ihmisiä, jotka vahtaavat ja laskevat kaiken aikaa, onko toinen rikkonut jotain näkymätöntä ja eksplikoimatonta sääntöä. Muistan edelleen, miten närkästyneitä vanhempani olivat kummilta saamastani suklaalevystä - josta totisesti pidin enemmän kuin jostain hopealusikoista -, siitä, ettei kummi soittanut syntymäpäivänäni (mikä sopi itselleni hyvin, koska inhosin jo lapsena puhelimessa puhumista), ja ylioppilaslahjaksi saadusta runokirjasta, joka oli maksanut vain näin ja näin vähän - mutta ollut kummitädille itselleen tärkeä. En ikinä ymmärtänyt sitä ärtymystä. Inhosin ja pelkäsin kummisetääni, joten olin enemmän kuin tyytyväinen hänen unohduksistaan - eipähän tarvinnut miettiä, joutuuko mokoman kauheuden syliin tai torutaanko, jos puree setää hätäpuolustuksenaan. (Oksensin muutaman kerran, kun sinne olisi pitänty mennä kylään: vatsani ei kestänyt ajatusta, että minut pakotetaan niin lähelle ihmistä, jota pelkäsin niin kovasti kuin toista ihmistä voi pelätä. Sitten olinkin jo niin iso, ettei minua pystytty pakottamaan.) Pidin etäisellä tavalla isän puolen kummitädistä, joten kaikki hänen ratkaisunsa tuntuivat ihan mukavilta ja otin ne kiitollisuudella vastaan huolimatta vanhempieni marmatuksesta. Ja pidin kovasti äidin puolen nuoresta kummitädistä siihen saakka että hän meni naimisiin ja hankki omia lapsia - sinne saakka olimme oikeasti läheisiä ja juttelimme senaikaisen käsitykseni mukaan aikuisten jutuista - kämppäkavereista, tanssimisesta, elämän tarkoituksesta. Kummitäti myös kiroili runsaasti, mikä miellytti minua: tunsin, ettei minua koetettu pienentää. Sitten kun hän tuli raskaaksi ja sai lapsia, hän jotenkin äitiyshurahti ja alkoi kohdella minuakin lapsena, eikä semmoinen oikein käy siinä vaiheessa kun toinen on kahdeksan - ei ainakaan, jos toista on siihen saakka kohdellut jollain tavalla vertaisenaan. Tuo kummitäti on edelleen elossa mutta minusta tuntuu, että yhteytemme kuoli siinä vaiheessa kun olin kahdeksan. Se on varmaan ensimmäinen iso menetykseni ja kun nyt mietin tuota suhdettamme, se muistuttaa emotionaalisesti oudolla tavalla eksäsuhteita. Vanhempani eivät koskaan tajunneet, miksi suhteemme kylmeni, kai koska he nyt alusta saakka olivat nähneet minut lapsena ja kasvatusvelvollisuuden kautta.

Kummallinen elämä, kaiken kaikkiaan. Jotenkin hurjaa, että kaikesta siitä outoudesta, jota on kokenut, oletetaan raavittavan kokoon jokin järjellinen aikuinen. Ei ihme, että ihmiset ovat eksyksissä.