Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Perintö

Illalla vanhempani tuovat autolla kuolinpesästä viimeisiä tavaroita, joita ei viedä Fidaan. En ole itse lähtenyt mukaan, koska istun lauantaisin töissä. Periaatteessa kyllä olisin halunnut mennä, koska tiedän äidin levottomuuden, hän on puhunut siitä monena päivänä puhelimessa. Meissä levottomuus elää samaa elämää, se on vain jaettu eri kehoihin: isä, äiti, kaksi tytärtä. Kaikki ovat huonoja nukkumaan ja syömään asioiden mennessä pieleen. Perheessäni olen rauhallisin ja harkitsevin, tiedän jokaisen sudenkuopan ja kierrän ne korvat luimussa, muualla erotun toisenlaisena, helposti hermostuvana.

Joskus kun ajattelen, mitä jollekulle ystävälleni kävisi lapsuudenperheessäni, huomaan värähtäväni kauhusta. Joskus tuntuu siltä, että äiti ja isä ovat tiikereitä. Hyviä ja lempeitä tiikereitä, mutta tiikereitä yhtäkaikki. Piinattuja eläimiä, jotka on suljettu liian ahtaisiin häkkeihin murisemaan ja kiertämään kehää.

Äiti on nauranut puhelimessa, nauranut neljäkymmentä vuotta miehen kestämistä. Se on ihme, minustakin. En tiedä, kykenisinkö kestämään ketään miestä neljääkymmentä vuotta. Tai pikemminkin: tahtoisinko kestää. En ainakaan mistä vain hinnasta, en varmasti! Vompsua on vielä helppo kestää, on helppo ajatella, että tämä kestää. Olen ajatellut niin ennenkin. Enää en ajattele, että "me vanhenemme yhdessä". Ei, en saa siitä kiinni, se ei ole tärkeää. Toinen on tässä nyt, minä olen tässä nyt. Katsotaan, ei aseteta tavoitteita. Vanhempani eivät tunnu käsittävän, mitä tämä on. Millaista tämä on, hetki kerrallaan hengittämistä. He suunnittelevat sommittelevat omaisuutta, asuntoja, sijoitustilejä, oikeanlaista pukeutumista, ja jos jokin asia on vaikea, sen ihmisen kanssa ei enää olla tekemisissä. Ellei se ole sukua. Sukulaisten kanssa on säilytettävä välit.

Luultavasti minä en halua ketään, jonka kanssa olisi säilytettävä välit. En tahdo olla kenestäkään niin riippuvainen. Se ei tarkoita, ettenkö tahtoisi säilyttää välejä, noin yleensä. En vain halua sen olevan pakko. Inhoan kaltereita. Välillä inhoan kiintymystäni, se on kahle.

Menemme ulos, hyhmää. Lastaamme käsipuoleen korkean kukkapöydän, maitohinkin, pöytäliinan, inkeriläisen puurasian, kaksi oranssinväristä tekokuituhuopaa ja paljon pakastemarjoja pitkulaisessa putkikassissa. Marjoja, ihanaa. On hyvä olla perijätär!

Nostan kukkapöydän keskelle huonetta, laitan pöytäliinan sen päälle ja maitohinkin pöytäliinalle. Myöhemmin nukahdamme.

Aamulla herään siihen, että lattian keskellä seisoo ihmismäinen hahmo kultakirjotussa piispankaavussaan, päässään hopeinen kypärä. Sitten tunnistan perittyjen esineiden hahmon ja ilahdun ajatuksesta, että ne kummittelevat minulle. En osaa olla pahoillani enkä surullinen sukulaisen kuolemasta ja olen iloinen perinnöstä, joten kummittelu olisi varmasti ihan oikeutettua. Sitä paitsi on hassu ajatus, että kuollut pukeutuisi kummituksena juuri piispaksi! Käsittääkseni hän kuitenkin oli kirkkoon kuuluva mutta kuitenkin särmikäs ja ahkera jumalanpilkkaaja. Häihimme hän ei tullut, koska menin hänestä naimisiin väärän miehen kanssa. Kutsukorttiin tuli vastaus eläinpostikortilla, jonka takana luki vain "En tule. Terveisin X. X." Mutta ei hän ollut kohtuuton - kyllä hän lähetti kukkakimpun, ja se osoitti minusta sen, että vaikka olinkin hänestä väärässä, hän silti toivoi hyvää. Hän oli tavallaan vaimonsa kanssa lempisukulaisiani, koska he olivat lapsettomia ja heillä oli kissa ja luumupuu. He olivat kuin jostakin sadusta, ja vaikka vanhempani säälittelivät heitä ja naureskelivat heille, minusta heidän kotinsa vaikutti aivan onnelliselta. Heidän kasvoissaan oli enemmän hymyjen kuin murheen tai kovettautumisen juonteita. Uskoakseni he olivat sukulaisistani onnellisimmasta päästä. Tai sitten heidän onnensa oli vain minulle helpommin käsitettävää. En osaa sanoa.

Kun isosetä kuoli, se sukunimi katosi täysin. Olisimme tietysti voineet ottaa senkin nimen sukunimeksemme mennessämme naimisiin, mutta minua kiehtoi enemmän puun nimi enkä halunnut enää sukunimeä, jonka joutuu oikaisemaan tai tavaamaan kirjain kirjaimelta. Riittää, että etunimeni aiheuttaa hämmennystä.

Kun olen jo toennut kummituksen miettimisestä, äiti soittaa, palaa edelleen aiheisiin, joita olemme käsitelleet intensiivisesti koko viikon. Puhelinlaskuni on varmasti kasvanut jo moninkertaiseksi, koska linja on aina välillä katkennut ja olen soittanut omaan laskuuni takaisin. (Luulen, että linja katkeaa siksi, että poskipääni painaa puhelimen kiinni. Pitäisi olla suipakampi naama.) Veivaamme ja vatkaamme tuntikausia ja murisemme hyväntahtoisesti toisillemme. Oli erehdys ajatella äidin jo sopeutuneen hierojakoulutukseen. Hän esittelee muita vaihtoehtoja, joihin niihinkin voisin hakea. Mutta hän sentään sanoo, että niihinkin. Siis voin hänestä hakea myös hierojakoulutukseen. Haluan kuulla sen näin ja niin myös teen.

Olemme palanneet entisellemme, etääntyneet, lähentyneet ja muuttuneet itseiksemme jälleen. Levollinen murina, itsepäinen murina. Turvallinen tuttu rajojen merkkaaminen ja tiikerinylpeys hahmottuvat selkeinä.

keväinen päivä

Aamulla tarvon maistraattiin hakemaan väestörekisteriotteen. Otetta tarvitaan, koska perin osaltani erään vanhan sukulaisen omaisuutta hänen kuoltuaan aiemmin viime vuoden puolella. Kävellessäni mietin sanaa perijätär, siinä on jotenkin höyrylaiva-aikauden tuntua, öisin kimmeltävien uusien mantereiden ja hämyisien jazzluolien tuoksuja. Tuntuu hauskalta olla perijätär, vaikka peritty omaisuus onkin aika pieni, sellainen puolen vuoden palkka minulle, ja normaaleissa kokopäivätöissä käyvälle se olisi epäilemättä vain parin kuukauden palkka.

Kävelen kantakaupunkia pohjoiseen, sujahdan äidin liikeeseen sisään. Täydellisen kauniit kasvot, päivettyneet ja huvittuneesti melkein hymyilevät tuijottavat seinän julisteesta. Äiti liisteröi asiakkaan kasvoille paksua valkeaa mönjää. Vilkuttelen verhon takaa, odotan. Huomaan äidin olevan ilahtunut. Kohtaaminen, jota olen jännittänyt vähän (koska äiti oli kauhistunut uusista suunnitelmistani ja siitä, harkitsenko asioita ollenkaan perinpohjin ja rationaalisesti), näyttää siis sujuvan mutkitta. Kun äiti viimein tulee luokseni ja menemme takahuoneeseen supattamaan, huomaan hänen olevan taas avoimempi ja iloisempi kuin aikoihin. Kumpikaan ei pyytele anteeksi, se on hyvä merkki. Äidin vastarinta suunnitelmiini on auttanut minua ojentautumaan tomerasti ja asettamaan rajani, ja kun äiti on saanut purkaa huoliaan ja tyrmistystään päätöksestäni, hän on taas hyvällä tuulella, koska tietää, että voin päätöksessäni ottaa huomioon hänen mainitsemansa näkökannat (joista osa on relevantteja ja osa mielestäni täyttä taikauskoista kukkua tai ainakin premisseiltään irrelevantteja; tiedän silti, että hänen näkökulmastaan ne ovat relevantteja kaikki). Tiedän itsekin tuon huolestuneen tunteen, vaikka inhoan sitä, että ajaudun välittämään ihmisistä niin paljon, että alan kaitsea heitä. Järkevintä kai olisi paeta, minkä jaloistaan pääsee... mutta sillä lailla ei taitaisi jäädä kovinkaan montaa ihmissuhdetta jäljelle ja saisi olla kaiken aikaa vain pinkomassa kauemmas. No, onneksi asioita voi prosessoida! Täällähän me olemme toisiamme sparraamassa, hämmentämässä, kasvattamassa, tukemassa. Mutta ei se ole staattista, vaan suhteissa aaltoilevat paremmat ja huonommat päivät, kauhistumiset ja tyyntymiset, ärähdykset ja sovittelut.

Viime päivinä olen silti ajatellut enimmäkseen, että tahtoisin etääntyä kauas, kauas. Ei se auta mitään, ei se muuta tilannetta kuinkaan. Uusien ihmisten kanssa toistaisi samat vaikeudet. Paras koettaa ratkaista ne vanhojen ihmisten kanssa, siis, niin kauan kuin he jaksavat jumpata. Hassuinta kyllä, mitä kauemmin ja rajummin jonkun kanssa on työstänyt asioita, sen luottavaisemmin heihin osaa suhtautua. Joskus tuntuu jopa siltä, ettei mikään ole vahingollisempaa kuin ystävyyssuhde, jossa vieraskoreusvaihe venyy liian pitkäksi ja lopulta ei uskalla oikein edes hengittää ja molemmat ovat luopuneet oikeudestaan omiin ajatuksiin ja oikeudestaan saada toiselta tukea tunnesäätelyssä.

Olen miettinyt tätä paljon viime päivinä, kun yksi ihmissuhteistani ei suostu selviämään päässäni yhtään mitenkään (ja toinen osapuoli ei tunnu kovin halukkaalta auttamaan selvittelytöissä, ehkä siitä pitäisi tehdä jokin johtopäätös, mutta sekin tuntuisi kohtuuttomalta, koska ehkä hänellä on vain kauheasti kiireitä tai hän haluaa toistaiseksi välimatkaa pääni sotkuisuuteen, mikä ei ihmetyttäisi, koska minäkin haluaisin mutta kun en toisaalta enää usko itseni deletoimista hyväksi ongelmanratkaisuksi, se jätettäköön konditionaaliin: ei auta kuin työstää asioita). Tuntuu karmealta, miten ihmissuhteissa kaikki voi mennä pieleen niin täysillä. En edes osaa sanoa, miksi piittaan niin paljon ihmisestä, johon en oikein osaa enää luottaa, ja tuo piittaaminen ärsyttää minua suunnattomasti. Äh, vaikeaa. No, ehkä vähitellen tämä tästä lutviutuu, yleensähän parin viikon tai viimeistään puolen vuoden päästä huolet lähinnä hihityttävät pöljyydessään. En vain jotenkin hahmota, miten voisin yksin saada selkoa tilanteesta. En tavallaan tahtoisi katkaista välejä, koska haluaisin oppia tulemaan toimeen ja meillä on kivojakin yhteisiä muistoja ja minusta tuntuu, ettemme me oikeastaan ikinä tutustuneet kunnolla tuon ystävän kanssa, ja sen lisäksi näen kriisin olevan täynnä mahdollisuuksia suunnata suhdetta ihan uusille urille, mutta toisaalta sekä mies että vanhat ystävät ovat sitä mieltä, että jos olen niin levoton ja neuvoton jonkun kanssa ja meillä on niin eritahtinen temperamentti ja eri universumista kotoisin oleva maailmankuva ja arvot ja tyyli olla ihmisuhteissa ja jos minulla on epämääräisesti paha olla asian kanssa kaiken aikaa, eikö nyt vain kannattaisi yhdessä sopia, ettei siitä kaveruudesta mitään tule. Huuooh. En ole tottunut luovuttamaan helposti, saatan olla ihmissuhteissa liian jääräpäinen ja tiedän sen hyvin. Mutta jokin saa minut epäröimään, koska en haluaisi ainakaan kenenkään kanssa sellaisia välejä, että ihmiset joutuvat miettimään, voiko meidät kutsua samoihin juhliin. Hittolainen... tämä itsepäisyys.... etukäteen ei voi lainkaan tietää, onko tässä mitään säilyttämisen arvoista vai ei. Ei voi tietää, harmitteleeko myöhemmin väärää itsepintaisuuttaan vai katuuko liian helppoa luovuttamistaan. (Niinkin olen välillä tehnyt. Höh.) No, ei kai auta kuin seisottaa asiaa. Se tuntuu todella raivostuttavalta, haluaisin nyt heti paikalla selvät sävelet, ja kun niitä ei ole, koen suurta halua ilmoittaa, että ilman mitään suunnitelmaa en etene mihinkään ja anti olla koko paskan. Ikään kuin uskoisin suunnitelmaankaan... en uskoisi, mutta se antaisi sentään systemaattisuuden tunnun, kaavan jolla kestää ahdistusta. Mikä jumi!

Onneksi sentään äidin kanssa asiat ratkeavat. Me olemme hitsautuneet hyvin yhteen. Suutumme toisillemme tuon tuosta ja ennen kaikkea olemme hurjan huolissamme toisistamme, mutta sitten se kaikki purkautuu elähdyttävänä pulssina ja äkkiä olemme taas äiti ja lapsi, iloiset toistemme näkemisestä, ylpeät ja omanarvontuntoiset ja mielissämme toisesta ja tämän itsepäisyydestä ja rohkeudesta käydä ongelmia päin.

Vaihdamme äidin kanssa nopeasti kuulumiset, sitten lähden kotia kohtia iloisena ja keveänä, miltei ilmaan pompahtelevana. Onko mitään yhtä ihanaa kuin sovitus, rajojen ja käsitysten selkeä piirtyminen vaivaamisen, kitkaamisen ja tinkaamisen jälkeen? Ei, ei kai ole! Onnellisuus on liikahdus parempaan suuntaan... merenlahden jään päällä makaa kirkas lumi, kevät tuoksuu ilmassa, pipo ja lapaset ovat ylimitoitetut. Ehkä kohta voi siirtyä kevättakkiin! Virkkasin eilen siihen sopivan baskerin. En pidä virkkaamisesta, mutta osaan tehdä kivan mallisen hatun itselleni sillä tavalla, ja kun näin isossa kaupassa kaunista, ihan takin väristä lankaa, päätin ottaa ristikseni tuollaisen käsityön. Onneksi baskeri valmistuu parissa tunnissa eli ennen kuin täysin raivostun siitä, miten inhottavalta virkkaaminen tuntuu kosketusaistillisesti ja miten raivostuttavan nököttävää puuhaa se on. Ehkä jos olisi kehittyneempi virkkaaja, voisi samalla tehdä vaikka timestepiä tai askelkyykkyjä. Toistaiseksi kuitenkin virkkaamus vaatii kaiken huomioni, mikä on jokseenkin raivostuttavaa, koska virkkaaminen on hyvin yksitotista puuhaa. Kumma juttu, miten leipominen, huovuttaminen ja keramiikkatyöt eivät ollenkaan saa minua tylsistymään ja raivoisaksi tällä tapaa. Ehkä se johtuu siitä, että märkä villa ja sävilälli tuntuvat kivemmalta käteen kuin lanka? Niissä on anarkistisen sotkemisen mahdollisuus eivätkä ne assosioidu alistuneiden naisten asemaan.

Kotona odottaa kutsu vappupiknikille, sinne on enää seitsemän viikkoa, ja vuokrapalstan maksulappu, jonka tahdon maksaa heti, etten vain unohda. Jos vappuun on vain seitsemän viikkoa, se tarkoittaa, että kohta pääsen maankin kimppuun, kääntämään sitä ja viskomaan sitä uusiksi aalloiksi. Voi ihanuus! Olen ostellut lisää siemeniä, löysin oranssinvärisen mangoldinkin siemeniä ja tilasin eBaystä Mrs. Collierin pyöreitä, kovia herneitä.

Saattaa olla, että saan erään lyhyen työn, että käyn parina sunnuntaina maalaamassa erään liiketilan katon ja seinät. Se ilahduttaa: maalaaminen on hauskaa, ronskia hommaa! Vähän kyllä kauhistuttaa, josko onnistun roiskimaan kattomaaleja kaikille kalliille esittelypöydille ja myytäville tavaroille, kun olen sillä lailla enemmän innokas kuin huolellinen tuollaisissa motorisissa hommissa, mutta kai ne kalusteet nyt onnistuu jotenkin peittämään. Ehkä pitää käydä ostamassa jostain muovisuojuksia niiden päälle levitettäviksi. Nyt pitää vaan ottaa selvää, voinko laskuttaa tuon työn toiminimeni kautta, kun kuitenkin yritysrekisteriin toimialakseni ei ole kirjattu "maalaustöitä" eikä mitään sinne viittaavaakaan, vai pitääkö minun ensin maksaa siitä, että muutan toimialaani. Tulisi se silti ihan kannattavaksi urakaksi.

Näen myös taas Napaketun, menemme uimahalliin yhdessä. Hänkin viettää aikaansa nyt vapaalla, tutkailee uusia mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea vain elää ja hengittää, kokee ja fiilistelee edellisistä kuukausista säästyneillä palkkarahoilla. Kerrankin ystävä, joka on samassa elämäntilanteessa... kaikki mahdollisimman avoinna, kaikki vaiheissa. Se tuntuu rentouttavalta kaiken levottomuuden, itsensä kelvottomaksi ystäväksi ja ihmiseksi tuntemisen sekä ainaisten ulkopuolisuuden olojen jälkeen.