Pimentymässä

Tähän vuodenaikaan on hyvin vaikeaa säilyä inhimillisenä, silloinkaan kun olisi aikaa ja periaatteellista kiinnostusta yhteistöihin. Ja eritoten se tuntuu vaikealta nyt, kun pitää jaksaa käydä kokopäiväkoulua, jossa joutuu jatkuvasti toimimaan ihmiskontaktissa. Revin etäisyyttä ihmisiin vaikka väkisin. En mene istumaan pyöreisiin pöytiin ja rupattelemaan mandariinien kuorinnan hajussa. En yksinkertaisesti nyt jaksa. Kävelen mieluummin koulun käytävillä edestakaisin sotkuharjasutena. Harpon ja mietin siinä mennessäni asioita.

En ole pitkiin aikoihin jaksanut mennä venyttelytunneille enkä uimahalliin. Niissähän on ihmisiä. Häliseviä, kääntyileviä, tilaa ottavia ihmisiä. Jokin heissä tuntuu tällä erää kauhistuttavalta, kuten tähän vuodenaikaan tapaa käydä. Otan mieluummin aamuisin sauvat ja sauvakävelen kouluun ja takaisin kovalla tahdilla. Sauvoessani laulan kovaan ääneen joululauluja. Tai jos päässäni soi jotakin muuta, sitten sitä. Enimmäkseen kyllä joululauluja, etenkin jos nurmikossa ja metsän rungoissa on kuuraa. Koulussa kiskon päältä teknisen aluspaidan ja ripustan sen lukkokaappiin kuivumaan. Muilla on avainlukot, minulla numerolukko - uskon enemmän muistiini kuin materian huolintakykyyni. Vetkuttelen aikaa kaapeilla, paitsi silloin jos lähihoitajakoulutettavia on siellä hälisemässä. Aamuisin koulu hälisee aivan kaikissa tiloissaan. Silloin se saattaa tuntua hurjan ahdistavalta, koska ei ole paikkaa, johon voisi pysähtyä turvallisesti eli yksin.

Näin pimentyminen vaikuttaa. Usein koulupäivän jälkeen melkein tärisen helpotuksesta päästessäni hälystä pimeään, vaimeaan metsään, jota pitkin taivallan kohti vilkasliikenteisiä väyliä ja kotia.

Pienen poikkeuksen pimeän ihmisissä muodostavat läheiset. Mutta heidänkin piirilleen käy jotakin kummallista näin talvisin: se kiristyy. Ihmiset, joita rakastan kesäisin, keväisin ja syksyisin maailmaasyleilevällä otteella, muuttuvat lähtökohtaisesti hieman epäillyttäviksi. Eivät yhtä uhkaaviksi kuin hälisijät, mutta omalla tavallaan rasittaviksi kyllä, elleivät he tunnu suostuvan ymmärtämään pimentymismoodiani ja ottavat sen jotenkin henkilökohtaisesti. Talvisin korostuu erityisen selvästi se, miten paljon turvallisempina pidän hieman etäisempiä, väljempiä kaveruussuhteita, joissa ei tarvitse pelätä toisen loukkaantuvan, jos vellon hajamielisyydessäni tai vaadin paljon tyhjää tilaa ja rauhaa ympärilleni. (Tavallaan hajamielisyyskin saattaa olla juuri tätä - rauhallisen miettimismyssytilan vaatimus, joka vain toteutetaan sosiaaalisessa tilanteessa.)

Rakkaatkin joutuvat sietämään pimentyvän. Käyn uneliaaksi, mietteliääksi, saatan itkeskellä.

Hetkittäin on kuin sakea puuro repeilisi tai ainakin löystyisi vellimäisemmäksi, läpiliikuttavammaksi. Jokin yksittäinen teema, hyasintti tai naamiaisasu, saattaa siirtää sivuun vuorenkokoista halua saada jäädä omaan rauhaan. (Ja kaiken huipuksi tiedän senkin, että jos sallin itselleni täyden yksinäisyyden, sitten minusta vasta berserkki tuleekin - surullinen villi, joka kadottaa viimeisetkin unensa ja itkeskelee nurkissa kaiken vaikeutta. Toisten ihmisten seurassa iskee sentään kumma halu oikaista ryhti ja edes yrittää sinnittelemistä.)

Onneksi Lissaboniin lähtemiseen on aikaa enää kaksi ja puoli viikkoa. Ja koulupäiviä on enää tasan kymmenen. Tämän päivän jälkeen yksi kirjastolauantai. Yhdet skypejoululaulut (saapa nähdä, olenko tänä vuonna paskana vai viritynkö hyvään tunnelmaan; sitä on jokseenkin mahdotonta ennustaa enkä aio ottaa asiasta stressiä - mielialat tulevat ja menevät) ja yhdet yhteissynttärit Faunin kanssa (me olemme näet syntyneet peräkkäisinä päivinä) ja ehkä huomenna näemme joitakin ihmisiä itsepäisyysillallisella. Pimeä putki, jota pitkin on vaikea edetä.

Muistan hyvin edelliset talvenkatkaisut. Miltä tuntuu äkisti päästä valoon. Tai edes valoisampaan. Miten äkkiä käsiin puhkeavat ihottumat liudentuvat ja iho paksuuntuu. Miten säärien sisäsivujen kutina lakkaa eikä valvota enää öisin. Miten ilma on leutoa hengittää eikä saa silmiä vuotamaan. On kestettävä enää kaksi ja puoli viikkoa. Jotkut matkaseuralaiset ovat hieman huolissaan siitä, millaista perillä on. Minua se ei huoleta. Siellä on valoa. Sen sijaan olen huolissani siitä, miten kestän sinne saakka.

Tosiaan, tuntuu kuin ryömisin ahtaassa ja epämiellyttävässä tunnelissa. Täysikuun värin oivaltamisen jälkeen ei ole tapahtunut paljon sellaista, josta voisin kirjoittaa muutoin kuin tällä tavalla, pimentyvän kuvauksena. Sinä aamuna olin elossa, nyt säästöliekillä. Eilen hetken ajan ihmiset tuntuivat mukavilta, mutta heillä olikin viikset, korvat ja hännät, olimme pukeutuneet kissoiksi. Ihmisten jälkeen en osannut taaskaan nukahtaa koko yönä, olin aivan yliväsyneessä vipinän tilassa. Nyt, töissä, silmiä painaa ja selkää särkee. Kunhan pääsen kotiin, haluan vain nukkua. Osaanko? En tiedä. Mitä pimeämmäksi aika käy, sitä hankalammaksi käy nukahtaminen järkevää aikaan. Voin nukahtaa iltapäivällä, mutta yöksi nukahtaminen tuntuu mahdottomalta. Ehkä olisi aloitettava taas valeriaanakuuri? Ja kun nukun, näen painajaisia. Ehkä niitä pitäisi kuvata psykologisiksi painajaisiksi, sillä käsittelen niissä neljän vuoden takaista eroa. (Lakkaako se koskaan, ja jos lakkaa joskus, niin milloin?) Unet saattavat olla huikean kerroksellisia: ensin olen eronnut ja hädissäni siitä, sitten ikään kuin herään siihen suhteeseen Kissan kanssa ja olen helpottunut siitä, että olemmekin yhdessä, mutta sitten ikään kuin herään siitäkin ja tajuan, että se oli vain unta, ja alan unessa kirjoittaa pitkää kirjettä, jossa erittelen, millä tavalla se suhde oli erityinen, ja kun herään, itken, koska muistan äkisti joitakin asioita, joita en ole kestänyt valveessa ajatella, kuten sitä, miten juoksin aina riemuissani Kissaa vastaan ovelle ja halasin häntä, kun hän palasi kotiin, ja miten ihmeelliseltä tuntui herätä hänen vierestään, miten onnelliseksi se minut teki, miten en ikinä sen suhteen aikana oppinut täysin pitämään sitä kaikkea oikein todellisena. On aika surullista, etten usko kuntoutuvani enää ihan sellaiseen luottavaisuuteen ja varmuuteen ihmissuhteissa. Mutta tavallaan se ei ole surullista, koska siihen onnellisuusvarmuuteen sisältyi aika paljon itsesensuuria ja ongelmien kieltämistä. Se on sitä aikaa, tämä tätä aikaa, nämä ovat erilaisia kausia. On jotenkin järkyttävää, miten rikki tunnetasolla voi olla edelleen neljä vuotta sitten tapahtuneesta erosta.

Miksi nämä unet eivät piinaa koskaan kesäisin, vaan juuri talvella, kun on pimeää ja muutenkin kiikun kaakun jaksamisen kanssa? Ehkä pimentyminen kutsuu ne esiin?

Ensi viikon torstaina on tämän vuoden viimeinen tentti. Anatomiaa, tietysti. Pitäisi jaksaa lukea, mutta epäilen, meneekö nyt päähäni yhtään mitään, kun en meinaa osata edes ajatella omiakaan ajatuksiani valvomisväsymykseltä. Kirjastoon ei ole tuotu vielä joulukuusta. Olisin halunnut jo mennä sen luo, haistella sitä, napata muutaman neulasen suuhun. Eihän meillä sitten Lissabonissa tietenkään ole mitään kuusia. Kirjasto lienee ainoa paikka, jossa voin seurustella tänä vuonna kuusen kanssa, tuollaisen pienen ihmisenkokoisen ja ymmärrettävän ikäisen kuusen, toisenlaisen kuin ne, jotka pitelevät kokonaista kuuta sylissään, hapsuhihoissaan ja kohoavat vaikeasti arveltaviin korkeuksiin.

Kunpa huomenna aurinko edes pilkahtaisi. Huomenna sen ehtisi nähdä, koska huomenna ei ole hälinävankilaa, johon mennään ja josta poistutaan pimeässä.

Pimeä ja kuu

Kun polkaisen pyörän pihalta liikkeelle, kuu vaanii jo puiden takana. Se tuntuu lähellä horisonttia valtavalta, myöhemmin kaupungin yläpuolelle kohottuaan sen koko on etäinen, se silmäilee taivaan pilvenpankolta meitä kävelijöitä laiskasti.

On kuin hengittäisi häkää. Pimeä syöpyy jäseniin. Koulumatkalla on varottava liukastumista. Viikon suu repsottaa, sinne voisi tunkea useammankin kehon, yksi venyttelisi lattialla toisen lukujäykkyyttä ja sanasokeutta. Kun väsyn riittävästi, aloitan sanan peen sijaan ässällä. Edistän sanan verran ensimmäisessä kirjaimessa. Jos kirjoittaisin sen näin, srosessus, kirjoittaisinko seuraavan sanan ppinosus vai ehkä vain pinosus, ässähän oli jo käytetty, vai onko ässiä tarvetta enemmän lihashermotuksessa? Eilisen tunnilla toistetaan, että hermot ovat sähkökaapeleita kehossa, ja tänään aamun tunnilla, että aivot ovat kaksi kiloa poimuttunutta lihaa, jossa on kaksi hippokampuspulleromerihevosta ja että taksikuskien aivojen pulleroiset surkastunevat nyt kun heillä on navigaattorit.

Viikonloppuna tapaan mummun, joka haluaa kuolla. Hänen suoliluussaan on murtuma, sillä hän joutui sairaalassa potkutappeluun toisen potilaan kanssa yritettyään varastaa tämän peiton keskellä yötä omaksi lisälämmikkeekseen. Tapahtumaa setvittäessä mummu livauttaa senkin, että kyllä hänkin toista potki. Potkutappelun jälkeen mummun sängyn laidat on nostettu yläasentoon niin ettei hän pääse yöllä hiipparoimaan ympäriinsä ja aiheuttamaan kaaosta. Nyt mummu kiukuttelee myös isälle ja isä uskoo ensimmäistä kertaa elämässään, että mummu osaa olla myös ilkeä sillä lailla kuin me muut olemme vakuuttaneet kaikki nämä vuodet. Äiti sanoo isän järkyttyneen kovasti tästä paljastuksesta. Uskoikohan isä tänne saakka mummun todistusta, että min olin aina niin kiltti ja kunnioitin vanhempia ihmisiä eikä min lapsuudessain kukaan koskaan ollut pahalla päällä tai kiukkuinen? (Ja että siksi sellaisen vaatiminen toiselta on kohtuullista samoin kuin vaatimuksessa epäonnistumisesta rankaiseminen rajusti.)

Tänään luento, jolla hippokampuksia kuvataan pulleroisiksi merihevosiksi, käsittelee juuri vanhusten dementiaa ja hoivakotiasumista ja muistihäiriöitä ylipäänsä. Luennoitsija katselee jossain välissä ikkunasta ulos ja sanoo toivovansa, että olisi paljon aiemmin tehnyt elämässään hullunrohkeita asioita, astunut tyhjän päälle ja miettinyt, mitä elämältään haluaa. Lopuksi hän siteeraa nappisilmäisten eläinvauvojen ja keltaisena hehkuvien voikukkaniittyjen kuvien ohella Spinozaa.

On kuin jotakin kiertyisi renkaaksi. Okahaarakkeet ja ilo. Oratuomi.

Kuinka vaikeaa iloa onkaan säilyttää, kun eteen levittäytyy kokonaisen pyyhkeen alta sojottava reisi, ja äkkiä huomaa, miten kaikkina näinä viikkoina, kun olemme hieroneet niska-hartiaseutua, koko alaraajan käsittely on haalistunut epämääräisiksi käsikiehkuroiksi, joita piirretään kämmenen päkiällä joka puolelle reittä. Miltä tuntuisi varmuus tässä? Onko se liikaa toivottu, jos on ihminen, joka ei ole varma edes siitä, onko jollakin hetkellä enemmän surumielinen, mietteliäs vai tyytyväinen? Tai joka ei tiedä, mitä tahtoo, ja välillä havahtuu siihen, että käy hierojakoulua, valmistuu ehkä jossakin vaiheessa hierojaksi, mitä se sitten tarkoittaakin, joka tietää vain, miten hyvältä tuntuu joskus maata jonkun sylissä tai peittojen sisällä ja miten vaikeaksi käy toisinaan pidätellä itkua, jolle ei ole mitään selkeää syytä? Painaltelen reiteen mietteliäitä ympyröitä ja kuulen hengityksestäni, että marraskuu raksuttaa eteenpäin tauotta.

Vapaus maistuu erilaiselta kuin kuvittelisi. Joskus se tuntuu vaikeudelta ylittää näkymätön kelmu, joka on pingotettu kahden vierekkäin nukkuvan ihmisen väliin. Jos olisikin valoa ja kuivana puhaltuvia lehdenriekaleita, aikaa kävellä ja katsella omia kenkiään maan sitkeällä selkänahalla, aikaa ajatella ja solahtaa yksinoloon. Mutta maa makaa raskaana, lehdet ovat vielä niljaisia ja melkein lihallisia, valoaukko kiristyy, kohta jäävät vain vipisevät sanat, kehojen iho käy hauraaksi, noille toisille ei jaksaisi sanoa enää mitään, on keskityttävä sierainten pitämiseen vesirajan yläpuolella.

Näen unen, jossa suuni on hampaiden sijaan täynnä kavioita.

Kun ajan pimeän läpi ja pyörän valo piirtää maahan läpättävää keltaista ellipsiään, ajattelen ajavani kavion alapintaa, hampaan kruunua, rummunkalvoa. Mistä ne metaforat tulevat?

En osaa sanoa, kuvittelenko vain etääntyväni kaikista. Ja mitä tarkoittaisi vain kuvitteleminen, jos kerran vastaan siten tulkintaani laimealla surumielisyydellä, joka toisinaan kuohahtaa yli epätoivona, mutta ei koskaan kolmea minuuttia kauemmin, ei sentään. On kuin ajaisin kaiken aikaa liukasta rummunkalvoa, suu voisi sulkeutua mikä hetki hyvänsä, ja pyöränvalon vapiseva sormi on kuun lisäksi ainoa, minkä kunnolla näen, kuun ja kuuneteisten puiden siluettien lisäksi. Mutta tiedän, että liikahtelen jonnekin päin, että maailma muuttuu kaiken aikaa, eläkepommi kasvaa, energiankulutus lisääntyy taas talven tullen, ymmärrän äkkiä meihin heijastettavan toiveita, meihin kaikkiin jotka istumme keinovaloisassa tilassa kuunnellen ja lopuksi taputtaen, vähitellen piirtyy kuva ihmisestä, joka uskomusten ja tavoitteiden sijaan koostuu lihaksista, jänteistä ja kalvoista, luista ja rustoista ja sähkökaapeleista. On vaikeaa mieltää tämä vain aalloksi, joka puhaltuu pois, keinahtaa takaisinpäin, tämä on niin hidas vuodenaika, tämä, voimat kadonneet käsistä, tuntuma sormista.

Matkalla jonnekin, minne.