Hitto, että joskus elämä tuntuu hankalalta. Ja silloin kun ei tunnu, kuinka harvoin sitä jaksaa olla kiitollinen tai edes tyytyväinen siitä, että asiat sujuvat tutulla mallillaan? Aina välillä, aina kun kuulee jonkun toisen karmaisevat kokemukset, mutta sitten on myös niitä päiviä, kun pyörittelee nilkkoja pöydän alla ja kuultu puuroutuu ja kello etenee hitaasti ja ei näe siinä kaikessa mitään tyytyväisyyttä esiin lietsovaa. Ajattelee: tapahtuisi ihan mitä hyvänsä. Nyt.
Tänään on vapaapäivä koulusta. Olin etukäteen buukannut mukavia tekemisiä: aamusta opinnäytetyökirjallisuutta (minulla on kiva aihe, joten lukeminen sujuu innolla), iltapäivällä kokovartalohieronta niin että kerrankin makaan itse nauttimassa, ja sen jälkeen vielä ystävän synttäriteet ja koiran hakeminen kylään viikonlopuksi.
Tiistaista saakka olen kuitenkin ollut hieman huolissani intiimialueen patista, jonka koko vaihtelee ärsytyksestä ja turvotuksesta riippuen aamun herneestä illan manteliin ja jonka kanssa on hankalaa kävellä ja istua. (Mitään seksuaalista en pysty edes ajattelemaan, kun patti tyksää kipua.) Varaan aamusta lääkärin akuuttiajan, koska patti tuntuu vain suurentuvan ja käyvän kivuliaammaksi. Koska tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla on tuommoinen kova, kipeä patti, joka on syvällä kudoksen sisässä, en ymmärrä, mitä alkuvalmisteluja kannattaisi tehdä. (Fauni kyllä kehottaa syömään särkylääkkeen varmuuden varalle, mutta lellun jotenkin siinä oletuksessa, että lääkäri vain vilkaisee pattia ja määrää lääkkeen.)
Niin siinä sitten käy, että makaan lääkärissä selälläni ja lääkäri palpoo pattia niin että haluaisin huutaa kivusta, ja sitten saan kuulla, että vapaapäivän ohjelma alkaa mukavasti spontaanilla intiimilävistyksellä: kyseessä on paise, joka on aika pahan näköinen ja se täytyy ehdottomasti puhkaista. Koska reikä tehdään limakalvoon, ei ole mahdollista oikein mitenkään puuduttaa. Ja koska paise on vielä aika syvällä, reiästä tulee syvä. Mutta että paise kannattaa kyllä heti koettaa puhkaista, koska se on sen verran hankalassa paikassa, ettei istumisesta ja kävelemisestä tosiaan taida tulla mitään, jos odoteltaisiin sen kypsymistä ja pinnemmas nousemista. Hengitän hetken saamaani tietoa ja sanon sitten, että okei, eihän tässä vaihtoehtojakaan ole. Lääkäri nyökkää ja toteaa, että nyt vain sitä kuulua naisten kivunsietoa peliin. Jään miettimään, sanottaisiinko miehille vastaava lause, mutta miehuuteen vedoten. (Minun kohdallani tietysti tuommoisiin kivunsietoihin on ihan turha vedota, koska en ole synnyttänyt enkä aio niin tehdä vastaisuudessakaan. Vaikka ehkä se ei näy päälle päin. Ehkä onneksikin. Niin monelle kuitenkin lapsettomuuden valitseminen tuntuu olevan outo juttu, jota pitäisi selittää jotenkin. Minusta tuntuu ihan toisinpäiseltä, tietysti: haluaisin, että lapsia haluavat selittäisivät, miten ja miksi ihmeessä he haluavat lapsia, mutta eivät he taida osata sitä yhtään sen paremmin kuin minäkään osaan omaa haluttomuuttani! Hiiteen koko selittäminen, miksei voisi vain elää kuten parhaaksi näkee.)
Lääkäri desinfioi ihon ja koetan hengitellä rentouttavasti. Kohta sattuu, hän varoittaa, tämä on aika hyvin hermotettu alue. "Vedä nyt ihan keuhkot täyteen ilmaa ja pidätä ja kun sattuu, koeta puhaltaa pihisten ulos." Nyökkään, pää ei tahtoisi pysyä alustassa. Sitten kipukaari, valkoinen rätisevä, saan käyttää kaiken tahdonvoiman, etten karkaa pöydältä, se on kumman jännitteinen ja kädet kylkiin kurova asento, ei ollenkaan suojautuva vaan on ikään kuin joku näkymätön vanhempi vuosien takaa puristaisi kädet kylkiin ja kiemurtelun loppumaan korvaa puhkaistaessa, poskiontelua punkteerattaessa, hammasta porattaessa ja niin edelleen, ehkä asento on muistuma tilanteista, joiden toisintoja olen harjoitellut eläinten kanssa eläinlääkärissä, pitänyt kiinni niin että hiki valuu ja lopulta puheen tavoittamaton keho lakkaa edes yrittämästä kiemurrella, suu huutaa, mutta vartalo on jäykkä ja nauliintunut, ja jossain vaiheessa tajuan, että tämä hirveä karjunta pääsee minusta, ja saan lopetettua äänen, tainnutettua sen nyyhkeeksi, kyyneleet valuvat korviin, lääkäri puristelee mätää reiästä ulos ja kehuu reippautta, kun saan puhalleltua pihisten ilmaa kaikkea muuta kuin rentona. Reippautta! Nauran itkun sekaan, koska reippaus on tilastani kaukana. Seuraavassa hetkessä nauru katkeaa ja saan keskittyä pihisten puhaltamiseen.
Puoli minuuttia, lupa kavuta alas toimenpidepöydältä, ja pyydän luimistellen anteeksi karjaisuani ja itkua. Lääkäri vain pyörittää silmiään. "Niin ihminen vain toimii", hän toteaa. Koetan ajatella noita sanoja apteekissa ja ruokakaupassa, jossa en pysty käyttäytymään normaalisti. Koetan pitää itkun sisällä ja kävellä muina miehinä, mutta kipu sivaltelee voimakkaasti enkä oikein onnistu, en jatkuvasti. Aina välillä kyyneleet vain tulevat ja onnun hetken ennen kuin ryhdistäydyn ja yritän hymyillä kassalla.
Oikeastaan vasta kotona pystyn rauhoittumaan ja nauramaan kunnolla. Saan nimittäin lääkäriltä ohjeen makoilla tämän päivän ajan selälläni haava-alue paljaana ja mieluusti vielä lonkat aukikierrossa ja koukistettuna, jotta paisealue saisi mahdollisimman hyvin ilmaa eikä joutuisi hautumaan. Kun visualisoin itseni moisessa asennossa ja vähäpukeisuudessa hierontapöydälle ja ystävän teekutsuille, tajuan, että minun on peruutettava päivän menot. Laupias taivas, millaisen väänteen sosiaalinen elämä voisi saada, jos vain menisin menoihini, riisuisin housut ja ilmoittaisin, että tämä on jumankauta lääkärin määräys, tästä ei tingitä. Tässä vaiheessa nauran jokseenkin hervottomasti. Että paiseen hoitokin voi olla huvittava asia! Ainakin sinne saakka, että joutuu lypsämään mätää reiän kautta. Se sattuu. On vaikeaa pakottaa itseään tuohon toimeen. Ainoa, mikä motivoi, on lääkärin painotus, että lypsäminen on antibioottiakin olennaisempi juttu. Jos en saa mätiä ulos, paraneminen voi pysähtyä ja saattaa olla, että olen maanantaina uudelleen vastaanotolla samassa jamassa lääkkeistä huolimatta. Silloin vuorossa on neulan sijaan skalpelli. Aika motivoivaa. "Mutta jos niin käy niin sitten kannattaa etukäteen syödä kipulääke tuntia ennen", ohjastaa lääkäri.
Ei siis auta kuin syödä kipulääkettä, pissiä suihkuavusteisesti ja lypsää mätää säännöllisesti. Melkoinen vapaa perjantai ja pitkä viikonloppu...
Jos näistä voisikin oppia jotakin. Mutta olen vähän skeptinen sen suhteen, muistanko näitä fiiliksiä silloin kun kaikki on periaatteessa hyvin ja olen vain vähän äreä ja kyllästynyt asioiden edetessä liian verkkaisesti ja tuijottelen minuuttiviisaria, joka ryömii eteenpäin tahmeasti. Ja onko ylipäänsä hyvä oppia näistä fiiliksistä, muistaa niitä. Mitä elämästä tulisi, jos kaiken aikaa pelkäisi sairauksia? Minulla on muutama ystävä, joilla on voimakkaita sairastumisen pelkoja. Ei se näytä miltään sellaiselta, mitä haluaisin omalle kohdalleni. Ja paiseen tyhjennystä on vaikeaa ajatella ilman vastenmielisyyden väristyksiä, halua vaikka nukahtaa sattumalta ennen kuin pitää mennä vessaan ja ryhtyä toimeen. Ehkä on aivan järkevää ja käytännöllistä, ettei enimmäkseen kykene muistamaan, millaista on sietää tulehduskipua.
Vaikka ei se nyt pahemmin tunnu, kun olen syönyt postoperatiivisiin kipuihin soveltuvan kipulääkkeen. Ei se tunnu, ennen kuin tartun paiseen kovan kapselin yläpuolelta ja työnnän sormieni paineella mätää pois ontelosta. Mutta nyt makaan sängyllä eikä ole vielä hetkeen tarvetta mennä.
参った寝(21)
6 tuntia sitten