Vaikutelmia kesäpäivästä

Kolmea erilaista valkoista: pilvet, lokit, poppelinlumi. Kolmea valkoista pään päällä, turkoosia kaikkialla iholla kaulasta alaspäin. Ei, ei tässä voi ryhtyä mustavalkoisen kuvan vakavaksi, säälliseksi. Liikeneuvotteluleikissä en tiedä, mitä odotetaan, joten leikin, etten omaksu mitään roolia. Mitä se voisi tarkoittaa? Kai sitä, että jos joku rooli tulee, se tulee vastauksena.

Vastaan pituuteen, hoikkuuteen ja pisamiin. Arvuuttelen päänsisäisesti, kumpi on vanhempi. Tämä sopisi kummaan huumorintajuuni, arvioin ääneen.

Myöhemmin venytysasennossa mietin, mikä tekee arvauksesta arvion. Jos vastaus vetoaa arvauksen valistuneisuuteen, jää enää kysymys valistuneisuuden kriteereistä.

Liikeneuvotteluleikeissä ei sentään kysytä työhaastatteluleikkiasioita kuten että missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua. Ei tarvitse kosahtaa samaan vastaukseen kuin aiemmin roolittomuusroolileikissä, siihen, etten näe tulevaisuuteen, ja jos näkisin, tekisin siitä bisneksen. Höpsismiä kysymys ja vastaus. Mutta kaikki kysyjät eivät koe sitä höpsisminä. Jotkut jäsentävät vastauksen aggressiiviseksi, leikkiin kuulumattomaksi. Mutta mitä tekemistä viiden vuoden päästä ajalla on, kun puhutaan kolmen viikon sesonkityöstä tai jopa viikon sesonkityöstä?

Joten kaikki sujuu hyvin, kai. Ahdistun vähän hiuksistani mutta tolkutan, etteivät muut näe niitä samalla tavalla tuhkasäkin päähän kumoamisena ja voimainkoetoksena (joka on osoittautumassa turhan vaativaksi). Saan ainakin ilmaisen lasillisen kivennäisvettä, ja saan annostaa sen itse hanasta. Moista ihmettä en ole aiemmin kokenut, joten ainakaan seitsemäntoista kilometrin pyörälenkki ei mene hukkaan.

Ja sitten näen valkoiset ja taivaan laki on huomattavasti ääriään tummempi ja koetan hahmottaa ilmakehän optisia ominaisuuksia keskellä vesikehää, jossa painovoima melkein katoaa. Mutta vain melkein. Vähän vettä vetäytyy nenään. Suihkuissa ystävätär yhyttää minut ja sovimme treffit seuraavaksi aamuksi.

Saan viettää illan yksin. Viimeinen ilta kotona pitkään aikaan. Tuhlaan vähän hetkiä imurointiin, jotta lattialla on mukavampi maata.

Makaamiseenkin kyllästyy.

Kävelemme koiran kanssa merenlahden ympäri. Hanhenpallerot töpöttävät karkuun, koiraa ei kiinnosta mutta hanhivanhempia kiinnostaa. Ne kärisevät nokka auki ja vaappuvat uhkaillen suuntaamme. Kiihdytämme tahtia. Kotimäessä ystävä pysähtyy hetkeksi pyörällä tervehtimään. Koira huutaa hänelle vertahyytävää uu-uutaan ja vähän luimistelee, kun kysyn, eikö kannattaisi ensin katsoa, kuka siinä on. Ystävä kiihdyttää mäkeen ja nyt koira tahtoisikaan mukaan matkaan, teutaroi ja loikkii takajaloillaan vilkuttaen vimmatusti etukäpälillään. Tahtoo, tahtoo, tahtoo. Äkkiä keksin: Kas niin, nyt tiedän, miksi tämä koira vaikuttaa typerämmältä kuin muut tuntemani. Olen aiemmin kuvannut ystäville ajattelevani, ettei sitä ole kohdeltu järjellisenä olentona. Ja totta vie: se muistuttaa enemmän ihmistä kuin mikään tuntemani koira.

Kotona en osaa päättää, lukisinko mahdollista tulevaa työpestiäni vai feminististä esseekokoelmaa, joka käsittelee ruumiillisuutta ja jonka useita asenteita minun on vaikeaa ymmärtää mutta jonka lukemista pidän juuri sen vuoksi tarpeellisena urakkana.

Tuntuu kuin olisin jättämässä hyvästejä jollekin. Kunpa vain tietäisin, mille. Kummallista kaihoa.

Lehmukset tuoksuvat ja valo putoaa niihin ja ruohikon pehmeältä vaikuttavaan pinnalta vaikuttavaan sekamelskaan. Se kaikki tuo mieleen maalauksen pienessä nelikulmaisessa taidekirjassa. Jokin venäläinen mestari. Harvoja tauluja, jotka voi haistaa ja kuulla. (Olisikohan minusta tullut namedroppaaja paremmalla faktamuistilla?)

Kesä liikuttaa ja pakahduttaa.

Otsatukka

Yhtenä aamuna, matkapakkausaamuna, herään varhain ja oivallan, että on aika ryhtyä toimiin. Otan keittiövälineiden kuivaustelineestä sukkapuikon (mitähän sekin siinä tekee?) ja jaan hiukset kahteen osioon. Sitten nostelen etuosiota kokeilevasti otsan päälle ja totean ajan koittaneen. Mutta jokin kummallinen minussa hakee vahvistusta ja tukea, joten herätän toisen ja kysyn, näyttäisikö tämmöinen otsatukka hauskalta vai tylsältä. Vastaus on epämääräistä, mutta valtapuolin myönteistä aamuyninää. Siispä keittiösakset käteen (ne samat, jotka tuhrin pikaliimalla mutta joista onneksi pikaliimatuubi suostui vääntymään irti) ja roks roks roks.

Kas niin, näytän jälleen virtahevolta ensimmäistä kertaa sitten sen kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Mutta silloin näytin mielestäni virtahevonlapselta, ja nyt muistutan omasta mielestäni enemmän niitä viisikymppisiä naisia, joiden elämäntapaan minun on aina ollut helppoa samastua. Tiedäthän, otsatukalliset tädit, jotka kävelevät koiran kanssa eivätkä perheile. Joilla on farkut ja silmänkulmissa naururypyt ja jotka eivät hössötä eivätkä erityisemmin suorita tai miellytäkään. Asuvat pienesti, renttuilevat kevyesti. (Tällaisia ihailtavia tapauksia olen tuntenut useampiakin, ja heihin on vain niin paljon helpompi samastua kuin äitinaisiin, uranaisiin, runonaisiin, kissanaisiin, korsettinaisiin, hellemekkonaisiin ja niin edelleen.) Hippomaisille kasvonpiirteille ei kai voi oikein mitään, mutta kieltämättä näytän nyt jotenkin kevytmielisemmältä ja vähemmän vakavalta ja se miellyttää minua, koska jos tarkkoja ollaan, en koskaan alkanut näyttää eteeriseltä enkä kohtalokkaalta ilman otsatukkaakaan. Ei minusta oikein saa kalvakkaa ja etupäässä henkistä neitoa, tai ehkä saisi, jos hyödyntäisi plastiikkakirurgiaa ja lobotomiaa, mutta muuten ei. Pakko myöntää.

Yhtäkaikkisesti kokemusmaailma muuttuu uskomattoman paljon otsatukan myötä. En tarkoita vain niitä hetkiä, jolloin kuvajaiseni vilahtaa näköpiiriin jonkin huolettomasti avoimeksi pönkätyn oven lasista tai peilin petollisesta pinnasta, vaan kaikkia hetkiä. Otsatukka näkyy kaiken aikaa ja otsa pysyy ihanan lämpöisenä, kun veto ei pääse siihen. Tunnen sen. Ja koska tunnen sen, ja se tuntemus on vieras, luulen melkein sonnustautuneeni peruukkiin. Ja sinähän tiedät, mitä se tarkoittaa. Näiden täytyy olla jonkinmoiset naamiaiset! Roolihahmoni on tällainen ja tällainen!

Otsatukan myötä on helppoa hyväksyä, että pohjimmiltaan sitä kenties on koiratar, joka vaeltaa kallioilla melko piittaamattomana. Tai pohjimmiltaan ja pohjimmiltaan, mutta ainakin koko ajan jollakin tavalla, silloinkin, kun sitä vastaan koettaa taistella. Hei-hei, taistelut. Päästän koirattaren häkistä ja se ulvahtelee innostuksesta.

Ehdin riemuita viisikymppisyydestäni vain hetken. Matkalla käymme nimittäin Systembolagetissa, ja minulta kysytään paperit. En ensin ymmärrä, mitä tiedustellaan, koska myyjä korostaa riikinruotsalaisittain, ja sitä paitsi, olenhan jo viidenkymmenen ulkomuodoltani ja tyyliltäni, otsatukka ja terveyssandaalit ja väljä virkattukauluksinen kukkatunika. Kysyn englanniksi tarkennusta, ja tajuan, että papereitahan tässä. Myyjä punastuu nähdessään syntymävuoteni.

Laivalle kävellessä tuntuu kuin joku olisi tökkäissyt kylkeen ihan vain muistutukseksi siitä, että se, miten itsensä hahmottaa, ei ole mikään absoluuttinen totuus eikä kai kenenkään hallittavissa tai edes etäisesti säädeltävissä. Kas tässä minäkin koen tehneeni valtavan jättiharppauksen kohti myöhäiskeski-ikää ja toiset tulkitsevat sen teiniytymiseksi. Jos tässä vaiheessa huumori ja ymmärrys pettäisi, kylvettäisiin taas jonkin tulkintasodan siemenet. Mutta tämä vain vähän huvittaa, koska se muistuttaa niin monia keskusteluja aiemmin, niin monista keskusteluista aiemmin, kun tiettyä ratkaisua, ominaisuutta tai luontumusta on itse pitänyt merkkinä tietystä asiasta ja toinen täsmälleen tuon asian vastakohdasta.

Tarkoitti se mitä hyvänsä, leikkasin eräänä aamuna otsatukan puhtaan intuitiivisesti. En miettinytkään sitä kuin seitsemän tai kahdeksan vuotta. Ja matkan aamuna ratkaisu viimein avautui täysin problematisoimattomana. Tahto tulla koirattareksi julkinäöltäänkin.

Nyt minun on taas kysyttävä, olisiko tämä haircuttia. Osaisinko sen jo nyt, kun leikkasin otsatukan?