Uutisten odottamisesta

Tämä pandemia-aika on kyllä varsin erikoista aikaa olla elossa. Ehkä oman mieleni kieltämisosasto on jo niin ylityöllistetty, etten ehdi kieltää pandemiaa samassa mittakaavassa kuin suurin osa tutuista. Oli syy mikä hyvänsä, tuntuu hyvin oudolta nähdä kuvia suojautumattomista ihmisistä siellä, täällä ja tuolla ottamassa yhdessä joulua tai pikkujoulua vastaan samalla kun Suomen jätevesistä mitatut viruspitoisuudet ovat korkeammat kuin vielä ikinä mittaushistorian aikana. (Oudolta sen sijaan ei lainkaan tunnu, miten moni on nyt sairaana. Totta kai, siten se viruskuorma jätevesiin syntyy.) 

Viime päivät ovat tuntuneet jotenkin - kaukaisilta. Kai kyse on jonkinlaisesta sulkeistamisesta, häivytyksestä, yrityksestä pysyä työkuntoisena omituisessa tilanteessa.

Isä on ollut eilen operaatiossa sairaalassa, en vielä tiedä, miten meni. Kohta voi jo soittaa äidille ja kysyä. Koska perheeni on, mitä on, informaatio kulkee hitaahkosti. Laitoin eilen aamusta isälle viestin, että onnea matkaan. Luultavasti hän ei ole huomannut sitä. Kun puhuimme viimeksi puhelimessa, tiesin isän reippaudesta ja vitsikkyydestä, että häntä pelotti valtavasti. Samalla tavalla tiesin äidin kanssa jutellessa hänen toistelustaan, että asiat tapahtuvat aina jostain syystä, ja ettei voi muuta kuin odottaa ja luottaa, että häntäkin pelotti. Kun kysyin joulusta, äiti ilmoitti tarmokkaasti, ettei välitä jouluista eikä halua ajatella joulua. Joten äitiäkin pelottaa. Aiemmin jouluista on välitetty. Nyt on vaan tämä isompi mörkö pimentämässä maisemaa. 

Operaatio sinänsä on ihan rutiinijuttu, mutta covidia on paljon liikkeellä eikä isäni todellakaan olisi ensimmäinen sen sairaalasta saava. (Kellään lapsuudenperheestäni ei ole ollut covidia, me olemme suojautuneet. Emme poteroituneet, äiti käy metrolla päivittäin töissä ja minullakin on lähijunineen pari lähiä viikossa, mutta hyvät maskit tuntuvat todella vaikuttavan sairastumisriskiin.) Kun hänen tilansa on jo valmiiksi heikko - siksihän operaatio tehdään - voisi tartunta osoittautua kohtalokkaaksi. 

Toisin kuin vanhempani, jotka molemmat ilmoittavat kernaasti ja kysymättä, ettei yhtään pelota - luultavasti eivät myönnä sitä itselleen, itsekin kielsin pelon lääketieteellisistä operaatioista vuosikausia - niin minua kyllä pelottaa. Ei niinkään operaatio - onhan se ilskottava, ei tunnu neutraalilta eleeltä työntää reisivaltimosta vaijeria kohti sydäntä mutta sellaisia asioita ihmisille tehdään rutiininomaisesti ja lopputulos on yleensä loistava - vaan enemmän se kaikki muu, tartuntariski, covidin vähättely. (Asiaa ei helpota se, että olen lueskellut Koronapeli-kirjaa ja todennut, että pandemia on taidettu hoitaa hätäselviytymismoodissa, jossa ei tunnetusti riitä rahkeita minkään uuden syväoppimiseen. Norjassa ja Tanskassa on jo seminaareissa kuultu jonkun sanovan ääneen, että on ollut käytännön hommien kannalta kätevämpää ajatella covidia pisaravarotoimien kuin aerosolivarotoimien kautta. Suomessa ollaan vielä hiljaa ja Ruotsissa samoin.) Onneksi sairaaloissa on sentään tehokas ilmanvaihto. Äitikin selvisi leikkauksestaan ilman ikäviä kotiintuomisia. Toisaalta, se oli päiväkirurgia, ei vaadittu yöpymistä. 

Eilen, kun tiesin isän olevan operoitavana, olin koko päivän ihan kumikalkkunana. Selailin kasvijuttuja netissä, luin kirjaa kykenemättä keskittymään siihen kunnolla, ja illan dynaamisella tunnilla huomasin selvästi, miten tajuntani mateli etananvauhtia. Hain sanoja, sekotin sanoja, nauroin pöljille puheilleni, kuulostin mielestäni aivan alkavalta dementikolta. Sanoin päätä kädeksi, kättä jalaksi, mutten sentään mennyt siihen moodiin, josta Jukka Kemppinen kirjoittaa Stevensin runosuomennoskokoelman esi- tai jälkipuheessaan, siihen, jossa puuttuva sana korvataan kuin satunnaisgeneraattorin sylkäisemänä jollain aivan dadalla: "Venytä matto pitkäksi --- mikä se on --- nuo soirot --- nuo nuo nuo --- hubbabubbien välissä." Sanoin kyllä jalkoja jalaksiksi. Syytän huonosti nukuttuja öitä, niitä on nyt viikolla useampia. Sellaista huoli ja hämmennys kaksoistodellisuudesta aiheuttaa. 

Olisi aika surullista, jos ei ymmärtäisi, miten mieli kuorman alla ei toimi tavanomaisesti. Onneksi ymmärrän siitä jotakin. Tästä oudosta, keskittymiskyvyltään alenneesta särisevästä turtuudesta. Asiat lähtevät etenemään johonkin suuntaan. Mutta vielä odotan. 

Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan. 

Olla vain

Perjantai-iltana tarjoutuu kaksi vaihtoehtoa: joko pelata pokeria tai olla vain. Jos pelaa, saa olla hyvässä seurassa. Jos on vain, no, sitten saa olla kotona eläinten kanssa. Valitsen jälkimmäisen.

Mitä sitten tarkoittaa "olla vain"?

Nostan toisen tomaatintaimista ulos, koska se nuupottaa ja sen ruukkumultaan näyttää pesiytyneen ripsiäinen poikineen. Laitan värjäyskoneen pyörimään, sävynä flamingo pink. Värjäytymään joutuvat nyt mm. Vompsun housut, kierrätyssäkistä pelastettu entisen vuokraemännän entinen puuvillatakki sekä Vompsun tylsänvärinen kesätakki (joka pinkkinä muuttuu kaikkea muuta kuin tylsäksi miestenpukineeksi). Syön lounasta: pari kazakhstanilaisella hapankaalilla ja tahinalla päällystettyä leipää (hyi minua, teen raskasta työtä ja syön lounaan vasta kello kuuden jälkeen - mutta kun join välipalaksi litran kaupan valmista sikamakeaa soijakaakaota, ei tullut aiemmin nälkä) ja pussin pakasteherneitä mikrotettuna eli lohtuherneitä alla veloenisch, laskeskelen päivän proteiinisaantia ja syön sitten siihen tyytymättömänä vielä eilisen mustikkatofupiiraan jämätkin. (Uskokaa tai älkää, mutta saan mahdutettua paketillisen munia viattoman oloiseen piirakkaan.) (Oho, kuulostipa tuo törkeältä! Yksin kotona jne.) Luen vähän facebookia ja kyllästyn nopeasti. Sovitan UFFilta ostettuja kahden euron farkkuja, joissa on ihanan pinkki satiininen kirjailtu nimilappu takamuksessa. Tyhjennän taas täyttyneen kuukautiskupin ziljoonatta kertaa tänään. (Sanonko sanottavani säästöhuuhteluista vessanpöntöissä? Kyllä. Ne ovat perseestä, koska niillä ei saa millään huuhdottua kaikkea verta pöntöstä. Tänään piti huuhdella NELJÄSTI ennen kuin pönttö ei näyttänyt teurasaltaalta. Meni ikuisuus odotella vesisäiliön täyttymistä kolme kertaa.) (Ehkä verimöllö pitäisi vaan jättää pönttöön rohkaisemaan muitakin ekoelämäntapaan... se ei taida pysyä kauhean ekona kun joutuu huuhtomaan vettä hulluna.) Keittelen yrttiteetä. Unohdan ostaa kaupasta soijamaidon huomisaamun kofeiinittomaan kahviin. (Alkuviikon raivohulluus-itkuisuuden jälkeen olen päättänyt pitäytyä kofeiinittomassa täältä ikuisuuteen.) Katselen tuttujen flickrkuvia. Etsin yhtä koukuttavaa burleskitarta flickrista ja löydänkin juuri sen kuvan, johon olen haksahtanut. Leikin koiran kanssa. Pistän villatakin värjäytymään metsänvihreään semitoneliuokseen isoäidin haudutuslaatikon sisään. Tutkin peilin edessä kiiltopunaa, jonka ostin koska se oli niin kauniin värinen. Totean sen olevan täsmälleen huulten värinen. Ensin masennun, koska miten turha ostos. Ja sitten päätän olla tyytyväinen siitä, että minulla on niin kivan väriset huulet. Nostelen flamingonpinkit pyykkikoneesta narulle. Sävyjä on kaikkea mahdollista ukkosenvioletista possupinkkiin. Ällöraikas punavalkoinen nanson paitakin on muuttunut hauskan näköiseksi punapinkiksi. Pohdin hetken, miksi ällöän kaikkea valko-jotainsekoituksista, ja päädyn siihen, että niiden ällöttävyys palautuu assosiaatioon purjehduskerhoista. En voisi kuulua sellaiseen. Laupias taivas, se on yhtä kaukaista kuin golfkerho tai aerobic. Vaikka luulen, että voisin pitääkin merellä seilaamisesta. Laivat tuoksuvat miltei vuoristoradalta. Huomaan ällöäväni monia asioita: purjehduskerhoja, golfkerhoja (ehkä koska niissä ei arvosteta grungelookia, johon olen tarrautunut siitä lähtien kun siitä alettiin puhua ja kai pukeuduin sillä tavalla jo aiemminkin, sillä ei vain ennen ollut nimeä ja siitä sai toruja lapsena), marimekkoa ja nansoa, varjostavia markiiseja, viisikymmentälukua, messinkihelaisia esineitä, pieniä (myös normaalikokoisia siis, kaikkia ei-jättikokoisia) teekuppeja. Ja rakastavani hassuja asioita: taikasientä lieden puhdistuksessa, itsevärjättyjä kuviovaatteita (sillä tavalla valkoinen saadaan taikaistua pois), ylipäänsä vihreitä vaatteita, kissojen purinaa, koiran tuhahduksia ja huokauksia, sitä miten Pompsu osaa nostaa minua kainaloiden alta niin että fasettinivelet hyppäävät selässä kohdalleen, Faunin hii-ilmettä, PARVEKETTA, chilien taimia, tomaattien taimia, kanariankrassin tainta, rocotochilin sinivuokkomaisia kukkia, sitä miten keksin laittaa pesukoneen jalkojen alle hammaslankatönät kun en löytänyt jakoavainta konetta oikeasti tasatakseni, listaa voisi jatkaa, mutta en jaksa. On niin paljon rakastettavaa! Ja niin vähän epäillyttävää, oikeastaan.

Oleminen vain saa hyväntuuliseksi. Toisaalta olin hyvällä tuulella jo valmiiksi ja mietin siksi pitkään, lähtisinkö sittenkin pelaamaan pokeria. Mutta jotenkin - no, tämä kaikki muu kuulosti vain niin paljon antoisammalta tällä kertaa. Elämä on käynyt niin vauhdikkaaksi, vaihteen vuoksi, että tällainen itsekseen oloilu kotona kuulostaa aidoimmin luksukselta.

Karsikkoilo

Väsymys sen kun syvenee, normalisoituu, kerrostuu. Se muuttuu poikkeustilasta joksikin, minkä kanssa eletään. (Sikäli se muistuttaa sairauksia ja kipua.) Siihen oppii, sen kanssa oppii selviämään ja luovimaan kuiville.

Tähän tilaan liittyy kummallinen ilo, aivan omanlaisensa. Tekemiseen on mahdollista kadota täysin, kadottaa kysymykset ja kriittisyys ja itsensä. (Minä pidän sitä ensisijaisesti hyvänä seikkana omalla kohdallani, koska jos kysytään, ajattelenko ja puntaroinko ja kritisoinko liikaa vai liian vähän, taivun vastaamaan, että enimmäkseen liikaa, vähemmälläkin selviäisi aivan mainiosti. Joku toinen voi toki olla näistä asioista toista mieltä, mutta taidan olla läpeensä kyllästynyt siihen arvomaailmaan, jota niin kovasti hinguin kaksikymppisenä. Vaihe vaiheelta kohti tasapainoa.) Ylimäärä leikkautuu pois.

Koska on uupunut hyvin fyysisellä tasolla, tekemiset karsiutuvat. Työ kannattelee, samoin tekevät toisten tunnetilat, niiden kuunteleminen. Kun jään yksin, jaksan maata juuri ja juuri matolla vatsallani ja kirjoittaa pari laskua asiakkaille, siinä kaikki. Siihen ei liity mitään erityistä asennoitumista. Teen asiat, piste. Hemingwaylaista aika tuntematonta maastoa.

Seitsemän päivän työviikon, unettomuuden ja ystävän huolien kuulemisen jälkeen olo puristuu niin ohueksi, ettei oikeastaan jää varaa kommentoida mistään mitään. Kuulostelen, odottelen tasaantumista, tarkkailen tilaa. Kaikki erimielisyydet on sovittu, ei oikeastaan ole mitään jännitettävää. En jännitä sitäkään, nukahdanko, tai miten, missä ja milloin osaan nukkua kunnolla seuraavan kerran. Alan lueskella kirjastosta lainaamaani kirjaa, se tekee kiitolliseksi. Olen unohtanut kirjat viime aikoina, se ei ole hyvä. Kirja tarjoaa hyvän tuen ohuelle ololle ja karsikkoilolle. Tuntuu kuin kaikki turha olisi pudotettu pois. Siinä on kummallinen rauha.

Elääköhän joku tällaista suuren osan elämästään?

Mukavuus ja perustunnekategorioita

Koska koin keskiviikkona niin suurta epämukavuutta isoissa juhlissa, helpotuin eilen kovasti. Pienissä juhlissa oli nimittäin varsin mukavaa. Ihmiset vaikuttivat sympaattisilta, keskusteluissa sivuttiin mielenkiintoisia kysymyksiä (tarvitaanko toimivaan tiedeyhteisöön askeesin ihannetta vai riittääkö jo lahjomattomuus, koiraeläinten ymmärrys ja paikallistuntemus, kommunikaation tasot puheen ja selvästi erotettavien ja helposti sanallistettavien eleiden ulkopuolella), enkä juonut kuin vettä isosta olutlasista. Hämmentävää, miten paljon helpompaa on innostua, ihastua ja syttyä selvinpäin. Minun kohdallani se vain menee niin päin. Ainakin tällä viikolla...

Jäin torstain darraparanoiastressimöykyssä miettimään, miten tärkeää oikeastaan on jäsentää oman elämänsä perustunne- tai perusolotiloja ja niiden tyypillisiä ilmenemisolosuhteita. Ei siksi, että voisi pitäytyä mukavuudessa, vaan siksi, että jaksaisi paremmin ymmärtää silloin tällöin iskeviä paniikkeja, suruja ja niin edelleen. (En usko välttelytaktiikkaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että kun stressiä on jo ennestään riittävästi, voi olla ihan hyvä vähän höllätä tahtia ja olla tunkematta itseään oletettavasti hankaliin tilanteisiin, silloin kun tuskin kuitenkaan oppii selviytymään noista tilanteista, puhumattakaan siitä, että äkkäisi voivansa pitää niistä, viihtyä niissä...)

Niinpä tänään teen kirjoittamisen sijaan vain lyhyen kartaston:

Iloinen olo: liikunta ja liikunnan jälkeen, ystävien tapaaminen, eläimet, hymyt, metsä, kevät, kesä, sienestäminen ja marjastaminen ja yrttien kerääminen

Surullinen olo: välinpitämättömyys, tapaturmat, tunne ettei voi vaikuttaa asioihin, ilmastonmuutos, sukupuuttoaalto, kolmannen maailman ongelmat, oman muuttumisen hitaus, oma suuttumus (ei aina mutta usein)

Ulkopuolinen olo: suuret joukot, työelämässä eteenpäinsuuntautuneisuus, hyvätyyppiyden korostaminen, namedropping, perfektionismi, baarit

Joukkoon kuuluva olo: hiljaisuus, mietiskelevyys, armollisuus, huumori, virheiden ja hupsuuksien näyttäminen, asioista rakentavasti keskusteleminen, halaaminen, ihokosketus

Paranoidi ja toivoton olo: krapula (etenkin yksin krapuloidessa), joskus myös humalatila, eroaminen, ystävyyssuhteen katkeaminen tai sen uhka, liika kahvi tai tee (yli kuppi per päivä)

Ärsyyntynyt olo: fyysinen kipu, kilpailuasetelman korostuminen, yhdessä tekemisen hitaus, liika kahvi tai tee

Vihainen olo: fyysiseen koskemattomuuteen luvatta kajoaminen, viheltely kadulla, toisten (tuntoisten olentojen) törkeästi kohteleminen

Vetäytyvä olo: isot joukot, tunne että vahingoittaa toisia omalla surullisuudellaan

Hämmentynyt olo: rahakeskeisyys, vihana ilmenevät ennakkoluulot, rähjäyskulttuuri, perfektionistinen suhtautuminen kehoon ja kehollisuuteen, kun oma keho nousee tarkastelun kohteeksi jonkun toisen toimesta

Pelokas olo: perhe, lapsiperheet, epäonnistuminen tosissaan yrittämisen jälkeen, hymyilemättömät ihmiset, isot joukot, viinilasillista voimakkaampi humalatila, tunneilmaisun ekshibitionismina pitäminen, fyysinen kipu

Turvallinen olo: halaaminen, hymy, seksuaalisuus, sauna, lämpö, auringonpaiste, helle, meri, ulkonilma, metsä, eläimet, selvinpäin tai lasi viiniä, tavoitteiden selkeys, vaikeidenkin tunteiden näyttäminen niistä puhuen, asioiden selvittäminen piiloon lakaisemisen sijaan, hierominen ja hierotuksi tuleminen

Pysähtynyt olo: sotku, jonkun toisen tekemä aikataulu, ihmissuhteet joissa aito kiinnostus ja ihmetys on kuollut, samassa asunnossa yli 5 v., samoissa työtehtävissä yli pari vuotta, "olen tällainen ja tälläinen" ja "olen saavuttanut nämä asiat" (vs. mitä haluan, minne suuntaudun, tavoitteeni ja pyrkimykseni), makean syöminen ja siitä seuraava öllötys, tietämättömyys tavoitteista ja ihanteista

Joskus

Joskus aamu tuntuu varpaissa asti melkein iltaan saakka. Lämmin särisevä kutkutus, kiireetön käsi selaamassa toisten poisheittämää materiaa. Yllätyn siitä, että suhtaudun myönteisesti lumeen. Ehkä se johtuu kirjavista säärystimistä. Kun lahkeet tunkee niiden sisään, kylmämärkä ei nouse kangasta ylöspäin kramppaamaan pohkeen seutua. Haaveilen pulkkamäestä, mutta sataa vettä.

Huomaan olevani surullinen sen vuoksi, että silloin tällöin joku rakastuu minuun. Ei usein, mutta riittävän usein, että kammotun. En oikein osaa hahmottaa itseäni rakastettavaksi.

Hoidan viimein asian, jota olet vatkuttanut pari kuukautta. Pieni viesti, asia selviää tai ainakin alkaa purkautua. Jään miettimään, mikä tässä kaikessa on välillä niin vaikeaa. Miksi asioita ei hoida, kun ne ensimmäisen kerran havaitsee? Onko muka todella parempi pelätä, ettei ratkaisuja löydy, pelätä yksin ja aiheetta?

Lehdessä on kuva ihmisistä, jotka jonottavat rokotetta. Tämä taitaa olla se talvi, jolloin opitaan olemaan hieromatta silmiä ja suupieliä sormin. En ole luopunut kangasnenäliinoista.

Ensimmäiseen tutkintotilaisuuteen on vielä kaksitoista päivää.

Jokin minussa herkistyy kuulemaan riitasoinnun puheessa. Miksi tähän syydetään rahaa, jota tarvittaisiin tuolla? Miten on mahdollista elää hyvin? Onko se mahdollista? Äkkiä näen kuvion, josta en pidä lainkaan. Suutun omaan eettiseen vaativuuteeni ja siihen, etten lopultakaan pidä niistä ihmisistä, jotka jaksavat olla huimaavan systemaattisia ja kunnianhimoisia suurten tavoitteiden suhteen, niin kovasti kuin heitä ihailenkin. En halua olla sellainen enkä halua, että minusta koetetaan tehdä sellaista. Mutta en osaa välinpitämättömyyttäkään. Uskomus- ja etenkin pitämysjärjestelmäni on niin ristiriitainen spagettioksennus, että on suoranainen ihme, että olen ylipäänsä toimintakunnossa. Enkä keksi, mistä sitä lähtisin purkamaan ja muodistamaan. Olen jumissa, ärtynyt, sekin, mitä nyt opiskelen, tuntuu jotenkin puolivillaiselta. Auttaako se ketään, jos hänelle tulee hetkeksi helpottuneempi olo hieronnan myötä? Etten nyt tuhlaa aikaani johonkin ihan jonninjoutavaan hössötykseen?

Mutta niin kauan kuin parempia ideoitakaan ei ole, ei auta kuin hopottaa lihaksia luita nikamanrakennetta teveydenhuollon ammattihenkilöstöä koskevia lakeja.

On jotenkin marraskuista oivaltaa olevansa oikeastaan ihan samassa tilanteessa kuin ennenkin: yhtä jumissa sen suhteen, miten edetä kohti mielekkäämpää elämää, miten toteuttaa ihanteitaan, miten oppia pitämään itsestään. (Minusta tuntuu, että hyväksyn itseni jo huimasti paremmin kuin ennen - näin nyt vain tunnun toimivan, ja sillä hyvä - mutta en osaa edelleenkään pitää itsestäni. Tuntuu, että vien liikaa tilaa ja resursseja, olen hankala ja avosuinen, heijastan ympärilleni omaa kauhuani ja epävarmuuttani.) Vain ulkoiset puitteet ovat muuttuneet, ihmiset ounastelevat jotakin arvomuutosta ja vakiintumista ja sen sellaista, huomaan heidän puhuvan yksinkertaisemmin ja avoimemmin nyt kun esittäydyn hierojakoululaiseksi kustannustoimittajan sijaan. Mutta tietysti syvätaso on ihan samalla tolalla kuin ennenkin. Ehkä osaan nauraa vähän useammalle asialle, mutta se on aika mustaa nauramista. Asfalttinaurua. Ehkä olen tottuneempi siihenkin, ettei tämä tästä mihinkään muutu. On hyviä hetkiä, mutta on myös tämä epävarmuus ja iänikuinen tietämättömyys siitä, miten olisi järkevää edetä.

Joskus, silti, aamu jatkuu melkein iltaan saakka, huomailen hyräileväni vesijuoksualtaassa, tämä on toinen uimahalli, kuljen sen louhostilaa kysymysmerkki-ilmein, luen allasprofiileista ja kurkistelen enkä löydä höyrysaunaa. Olo on kissantyytyväinen, kehräävä, mukautuva. Käperryn tyytyväisenä kaikkien kauhujen ja kärsimysten keskellä vesijuoksemiseen, työnnän merkityksettömyyttä hivenen kauemmas, hengitän syvään. Tyksyy varpaissa saakka.

Tuntemuksia kehossa

Viimeinen kirjoitus onkin saanut mielenkiintoisia kommentteja, joista yksi sai minut hieman mietteliääksi. Oikeastaan unohdin, mistä olin ajatellut aloittaa, joten aloitan siitä. (Ja minne päädyn, on arvoitus, kuten aina... paitsi silloin kun tosissani tahdon jotakin melko järkevin ponnistuksin saavutettavaa; tosin sekin tuntuu paljastuvan säännönmukaisesti ihan joksikin muuksi olotilaksi kuin olen osannut kuvitella.) Kommentoija esittää kysymyksen:

Kysypä vaikka ihmisiltä, missä kohdissa kehoaan he tuntevat kärsimyksen ja missä ilon? Ilo on useimmille epämääräisempi ilmiö – he eivät osaa sanoa sille paikkaa. Ja niistä, jotka osaavat, vain harva on kokenut kehossaan laajalti iloa, mutta monikin on joskus kokenut kehossaan laajalle levinnyttä kipua tai kärsimystä.

Ja koska täällä on kissojen lisäksi vain minä, taidan kysyä itseltäni.

En osaa sanoa, onko muille ilon paikantaminen hankalampaa, mutta kyllä minussa on välillä sellaista iloa, joka paikantuu selvästi tai jonka ainakin havaitsen tiettyjen maamerkkien perusteella. Kun kävelen iloisena, rintakehäni on avoin, silmät hakeutuvat kuin itsekseen uteliaina detaljeihin, en hengästy, on kuin joku hypittäisi minua kumilangassa. On helppoa porhaltaa vauhdilla kiireettä. On kuin jostakin olisi annettu äkisti lisää aikaa havaita kaikki, sillä ei ole mitään, mikä hidastaisi. Eikä sillä ole minusta paljonkaan tekemistä hilpeyden tai huvittumisen kanssa, ne ovat toinen moodi, joka kyllä auttaa kohti iloa, muttei oikeastaan yllä samaan. Tarkoitan tätä: hilpeänä voi olla lysyssä, mutta iloa ei voi sillä lailla elää kumartuneella rintarangan asennolla (totta kai tämä on suhteutettava itse kunkin normaaliasentoon). Osittain paikannan siis ilon ryhtiin. (Tiettyyn oloon, olen kirjoittanut sen kehollisuudesta joitakin tekstejä: mm. tämän, tämän, tämän, tämän, tämän, tämän... en tietenkään tiedä, ovatko ne muista kehollisia, mutta itse luen ja miellän ne kehon asennon kautta.) Ja uskon, etten ole siinä aivan väärässä. Tarkoitan tätä: koetapa huijata ihmisiä siitä, ettet ole rakastumassa. Se on mahdotonta. Vaikkeivät he arvaisikaan tarkalleen, mitä on tapahtumassa, he huomaavat eron ja usein kysyvät jotakin siihen liittyvää. Rakastumisen ei tarvitse kohdistua ihmiseen. Se voi tulvahtaa aaltona, joka koskettaa kaikkea, mitä havaintokin.

En itse pidä kärsimystä sen helpompana paikantaa. Kivun kyllä paikannan tai pikemminkin, se nostaa vaurioituneen kudoksen paikan esiin säihkyvänä ja erehtymättömänä. (No, toki kipukin heijastuu... ajattelen hermopinnettä ja siitä heijastuvaa kipua, ajattelen aavekipua amputoidussa raajassa.) Mutta kärsimys on ainakin omassa käsitejärjestelmässäni eri asia kuin kipu, siihen liittyy hätä. Jostakin syystä liitän senkin etupäässä rintakehän alueen asentoon. Hätään kuuluu jotenkin elimellisesti vaikeus hengittää, sellainen kiireisyyden tuntu, joka liittyy tukehtumisen tunteeseen. Minulle se on luojan kiitos vieraampi kuin ilo. Tarkoitan tällä, että koen kärsimystä harvemmin kuin iloa. Väitän silti kärsineeni muutaman kerran, en pitkästi, mutta puolihalvaannuttavan pelottavasti kyllä.

Kärsimys on käsitejärjestelmässäni tätänykyä voimakkaampi termi kuin ahdistus tai masennus tai suru tai kipu, ja viittaa tuntuun koetun painavuuden ja ajattelemisen, liikkumisen ja toimimisen vaikeuden mielivaltaisuudesta ja murtamattomuudesta. Kärsimys tuntuu hellittävän aika paljon sillä hetkellä kun huomaa oppineensa jotakin, oivaltaneensa jotakin tuosta koetusta kivusta, ahdistuksesta, masennuksesta tai surusta. (Siksi kirjoittaminen ja kärsiminen sopivat huonosti yhteen, kärsiminen pakenee tutkivaa kirjoittamista.) Kärsimyksen hellittäminen ei tietenkään tarkoita, että sen takana häämöttävä ahdistus tai suru katoaisi, mutta niihin jaksaa kyllä suhtautua uteliaammin kärsimyksen heltiämien myötä. Ja ehkä uteliaisuus ja asian käsitteleminen on välttämätöntä, jotta myös surulliset ja ahdistavat seikat saavat mahdollisuuden jäsentyä, käydä tutuiksi, lakata painamasta oloa samalla tavalla?

Voih, tämä kuulostaa huonolta selitykseltä, mutta jotenkin näin olen sen jäsentänyt. (Huomaan myös, etten ole oikeastaan onnistunut koskaan kirjoittamaan kärsimyksestä mitään täsmällistä. Löydän muutamia alkuja, mutta niissäkin näyn voimaantuneen jo muutamasta alustavasta sanallistuksesta sen verran, että teksti muuttuu selkeästi uteliaammaksi ja hyväntuulisemmaksi ja muistikuvani kirjoittamisestakin viittaa samaan suuntaan: istun koneelle järkyttyneenä ja lähestulkoon säpissä, ja sitten kun pääsen pari riviä eteenpäin, innostun, suutun, käyn uteliaaksi, mykkä kärsiminen kuihtuu mahdottomuuteensa... ja lopulta nousen ehkä vähän tuohtuneena, mutta enimmäkseen toimintakykyisenä ja joskus jopa päättäväisenä.)

Kumpikin, sekä ilo että kärsimys, on etenkin voimakkaassa ja melko puhtaassa muodossaan voimakkaasti kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Molemmat myös tuntuvat hyvin todellisilta, siinä määrin, ettei minusta löydy sitä kohtaa, joka tahtoisi sanoa toista todellisemmaksi toisen kustannuksella. Toki kun iloisena muistelee elämäänsä taaksepäin tai suunnittelee tulevaisuutta tai tarkkailee ympäristöään, havaitsee lähinnä ilon mahdollisuuksia ja avoimia reittejä ja vahvat surut ja kauhistuttavuudetkin näyttäytyvät haasteina, joihin on mahdollista tarttua omalta osaltaan. Sitä juuri tarkoittaa, että ilo on kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Ja samalla tavalla, kun kärsimyksen läpi tarkastelee aistimuksia ja muistikuvia ja koettaa luoda tulevaisuuden suunnitelmia, kaikkialta tuntuu paistavan vastaan toivottomuus, mielivaltaisuus, kärsimyksen monistuminen, ja ilo näyttää jotenkin valheellisesti sulkeneen silmänsä kaikelta tältä. Luultavasti jos olisi elänyt vain toista näistä, ei tunnistaisi toisen näkökulmaa lainkaan. (Mutta onko sellaista aikuista? Ehkä jonkun näkymä on ollut niin hurja, että hän on tahtonut sulkeistaa sen täysin?)

Itse pidän enemmän ilon näkymästä ja etenkin kehollisesta tunnusta. Joskus olen sekoittaa silkan väsymyksen suruun tai ahdistukseen ja onnistun ahdistumaan väsymyksestäni ja saan hetken kamppailla tosissani pyörää ylämäkeen lykätessäni, etten kadottaisi toiveikkuuttani. Siksi pidän järkevänä koettaa elää säännöllistä elämää, pitää kehostani huolta, pitää ikään kuin ilon edellytykset kohdallaan siinä määrin kuin se nyt on mahdollista. Hyvin rajallisesti, siis. Koska pidän enemmän ilon kehollisesta tunnusta, koen järkeväksi ponnistaa kohti iloa. Pidän siitä, etten tunne tukehtuvani. Tukehtumisen tuntu on hyvin todellista ja kehoon paikantuvaa, mutta niin on helposti hengittämisen ja jaksamisen ja maailmassa viihtymisen tuntukin.

Mutta en osaa sanoa, kokeeko kukaan muu näin. Sen toki tiedän, että kun esitin surua, se tunnistettiin, ja etten osaa peitellä myöskään sitä, kun olen iloinen, en edes silloin, kun minua on tiukasti kielletty kertomasta, että minulla on tietty syy olla tiukkuvan iloinen. Ja että tiedän toisista, tutummista, jo usein heidän selkäänsä vilkaisemalla, miten heillä juuri tällä hetkellä sujuu. Ellei heillä sitten ole ryhtiprojektia... elleivät he jatkuvan pedantisti tarkkaile itseään. Se voi kummuta melkein mistä vain, niin kärsimyksen aalloille avautuvasta ilosta kuin kärsimyksen loitolle työntämisestä ja piilottamisesta.

Tällä hetkellä en ymmärrä pedanttiutta lainkaan, mutta ehkä se johtuu vain siitä, etten saa ajatuksistani oikein tolkkua tällä erää. Taidan ottaa päivätorkut. Ajatuksila ei lopulta ole niin väliä. Riittää, että tunnistan, kun olen iloinen, ja voin jakaa sitä vaikkapa taluttamalla ystävän noihin tilanteisiin, joissa olen itse saanut kokea ilon. Tarvitaanko mitään sen monimutkaisempaa?

Monimutkainen yksinkertainen

Ahdistus ja avuttomuudentunteet menevät tosiaan ohi. Itken kyllä matkalla uimalaan, mutta lohduttaudun sillä, että aurinkolasien takana silmäni saavat erittää kyynelnestettä rauhassa. Posket vähäsen kastuvat, mutta kesä kuivaa. Silti itku ei poista tuota raskasta tunnetta, joka keskittyy kurkunpään tienoille ja heijasteena kylkivälilihasten panssariin. Selviän siitä yksinkin ja kaupungissakin ja talvellakin, mutta aina paremmin ystävän kanssa, metsässä ja kesällä. Viime aikoina olen jäänyt vähän yksin käsittelemään tunteitani ja olojani, koska Vompsulla on paljon töitä ja koira meillä tekee sen, että toinen on kotona koiran kanssa toisen liehuessa muualla, ja aamulla lähden kun Vompsu vielä nukkuu ja illalla taas olen niin väsynyt, ettei minusta ole käsittelemään mitään järkevää. Ehkä siksikin liu'un hitaasti kohti avuttomuutta.

Siunattu Eufemia, jonka tapaan uimalassa, ehdottaa kahveja, ja tartun ensin siihen. Moodi helpottaa jo hieman, kun istumme kesäkahvilan terassilla ja juttelemme. Töölönlahti siinä alla purskuttelee vesiään, näkyy pitkälle. Tervaleppätropiikin takana kiiluu meren silmä.

Myöhemmin menemme metsään Faunin kanssa. En jaksaisi odottaa metsään pääsyä, bussi matelee raivostuttavan hitaasti Vihdintietä. Vielä bussissa olossa on jotakin kumman surumielistä ja avutonta. Mutta ei metsässä! Metsässä on niin paljon muuta. Olen ihan turhaan miettinyt, itkettääkö minua metsässä. Ei minua itketä metsissä. Suo on aivan ihmeellisen syvän vihreä ja liian märkä, jotta sinne voisi samoilla. Puunrungot kohoavat pilarimaisina ja ylhäällä havut ovat eläviä, rungossa ja kuihtuneita valon vähyydestä. Koira juoksee ja tohottaa. Puron luona odottavat edelleet kenollaan ne rungot, jotka kaatuivat myrskyssä joitakin vuosia sitten. Muurahaiset haravoivat tienpohjaa, puukiipijät ja tikat ovat piilossa ja hiljaa. Jokin yksinäinen lintu viheltelee lyhyitä luikautuksia hämärästä. Aukkopaikoista puskee horsmaa ja mesiangervoa. Ja kun kulkee hitaammin hetken tai kiipeää kallioseinämää, huomaa porraspuutarhat, pienet kallioiden tasanteet, joihin on kertynyt sammalia ja jäkäliä. Näen semmoisiakin torvijäkäläjättiläisiä, joiden päälle on asettunut asumaan toinen, pieni ja röpyliäinen jäkälä. Ja kulku: ei sovi unohtaa kulkemista ja sen kaikua kehossa. Metsä on niin monimutkainen ja rikas, ettei siellä yksinkertaisesti ole mahdollista, että minäntila pelkistyisi ja erottuisi selkeästi. Ja kun mieliala painuu taka-alalle, se saa ratketa itsekseen.

En tiedä, päteekö tämä muihin, mutta minuun se tuntuu pätevän: Kun ympäristö on riittävän rikas ja mahdollistaa fyysisen liikkumisen (tai voimakkaan toiseen eläytymisen, sekin saattaa toimia), mieli asettuu yksinkertaisesti, pelkistyy, suuntautuu maailmaan uteliaasti. Ja taas kun ympäristö on yksinkertainen, pelkistetty, arvattava ja jopa tylsä, mielelle jää tilaa ja kapasiteettia alkaa pyöritellä omia kuvioitaan. Mikäs siinä, jos kuviot ovat kauniita, ja välillä ne ovat. Mutta jos on jo valmiiksi vähän ahdistunut ja tuntee syvää avuttomuutta, saattaa auttaa hakeutua metsään. Joku voisi kutsua tätä ehkä eskapismiksi, mutta olen aika varma siitä, että se on väärä nimi. Huolenaiheet palaavat, mutta niistä on hyvä ottaa aina välillä hieman etäisyyttä, kun kerran niiden jatkuva pyörittäminen ei juuri ratkaisua nopeuta. Aivan yhtä hyvin voi kävellä metsässä tai tanssia tai kuunnella jotakin kaunista musiikkia ja tuntea huikaisevaa onnea hetken ja sitten käydä voimaantuneempana pulmien kimppuun.

Ja joskus, kun ahdistus tuntuu liittyvän enemmän omaan rooliin suhteessa toisiin kuin johonkin omaan konkreettiseen pulmaan, avuttomuus ja lievä pääpanta ja hengityksenrajaus yksinkertaisesti katoavat metsässä kävellen. Ja kun ei ole avuton olo, on helpompaa tehdä järkeviä päätöksiä ja panna toimeksi, hoitaa paremmin tehtäväänsä ystävänä!

Fauni-paralla on hieman flunssaa, mutta kävelemme silti reippaan iltapäivälenkin. Lähdemme kävelemään siinä puoli neljän maissa ja otamme bussin takaisin puoli yhdeksän aikaan. Reittiin sisältyy vaativampiakin osuuksia, kuten jyrkkien rotkojärven kallioseinämien ylös ja alan kiipimistä, ei mitään kiipeilyköysikamaa mutta kuitenkin sen verran haastavaa, että mieli kiinnittyy kuin itsestään sellaisiin asioihin kuten mihin voi asettaa kämmenen ja mistä löytyy varpaansija. Siinä kohdin reitti on kuin astinkivi, joka pakottaa siihen hetkeen ja liikkeen tiedostamiseen. (Aina välillä mietin, että jos meditaatiossa on kerran tarkoitus päästää irti mielen turhista tasoista ja suunnata koko olemusta läsnäoloon, miksi suuntaamisen pitäisi olla tietoisella mielellä tehtävää, kun kerran ilman sitäkin sujuu hyvin - pikkulapset ovat tässä mestareita. Kai lopulta tärkeintä on, että itsellä on keinoja, joilla on mahdollista juurruttaa olemistaan tähän hetkeen, kehoon ja hengittämiseen, ajatusten ja niitä liipaisevien mielialojen liikkeeseen. Voi tietysti olla, että mielenrauha tms. ei kiehdo itseäni tarpeeksi, jotta ymmärtäisin täysin tietyt meditaation muodot; minusta on paljon kiinnostavampaa sietää tunteita, mielialoja ja ajatuskuvioita ja koettaa hyväksyä ne ja sitten opetella myös keinoja virittää itseäni vähemmän tukkoiseen ja takertuvaan suuntaan. Ehkä tämä on jokin hassu ydinuskomus: ajatus mielenrauhasta pelkistetyssä ympäristössä kuulostaa vähän pitkäpiimäiseltä, mieluummin otan yksinkertaisuuden monimutkaisuudessa.)

Käymme myös uimassa Mustalammessa, joka on aivan ihmeellinen paikka. Yleensä lammissa ja järvissä rantavesi on matalaa ja sikäli lämminneempää, mutta tuollaisessa lammessa, joka on soistumassa umpeen, rannan tuntumassa vaaniikin kylmä ja suon hajua kupliva vesimassa, mättäiden alle taskuun jäänyt talven ja kevään vilu, jota aurinko ei pysty lämmittämään rahkasammalen kostean turkin läpi. Tuntuu oudon luonnonvastaiselta, että keskellä lampea on lämpimämpää kuin reunoilla, mutta niin vain on. Koira juoksee rannan rahkasammalta ja piippaa ja visertää eikä päästä hetkeksikään päitämme silmistään. Se ei tule pelastamaan, koska tietää jo, että sen pelastamisyrityksistä ei ilahduta - se nimittäin yksinkertaisesti ui päälle ja raapii voimakkailla eturaajoillaan ja niiden kynsillä, minkä kerkiää - mutta taatusti se aikoisi pelastaa, jos jompikumpi erehtyisi sukeltelemaan pidemmäksi aikaa tai alkaisi kuulostaa hätääntyneeltä. Niin kauan kuin päät liukuvat pintaa pitkin se kuitenkin malttaa mielensä ja vinkuu ja juoksee ja vain tarkkailee.

Niin, ja kastelee turkkiaan ravistelemalla toisten paikalle eksyneiden uimareiden reput, joita he eivät älyä nostaa korkealle vaan jättävät laiturille ja joiden turvaan nostamista en itsekään huomaa kehottaa... voi koiraa.

Tuntuu hauskalta liukua sammakkouintia lammen tummaa suovettä. Kädet melkein heti vedenpinnan alla saavat vihreänkellervänruskean suosävyn. Vedestä törröttää sama karahka kuin edellisinäkin vuosina. Toinen sen oksanpäistä on liestynyt nyt virnistäväksi lohikäärmeen naamaksi. Rannalta nauraa sen sisko, lohikärmekekoira. Vesi kannattelee. Siinä on helppo liukua eikä se tunkeudu sieraimiin tai tärykalvojen luo. Lampi on hyvin tyyni ja ilma ja vesi samanlämpöiset. En muista enää, miksi ennen kuvittelin hukkuvani ensimmäisenä vesiassosiaationani. Se valaa toivoa: suhde asioihin voi käydä muissakin kohdin elämää seesteisemmäksi, luottavaisemmaksi.

Löydämme myös mustikoita, metsämansikoita ja kantarelleja niitä erikseen etsimättä. Juolukat sen sijaan killuvat varvuissa vasta vaaleanvihreinä.

Haluan metsään pian uudestaan.

Paluumatkalla minusta näyttää siltä, että Fauniinkin on laskeutunut sellainen rauhallisuus, jota en ole hänessä vielä ennen havainnut. Mutta voi tietysti olla, että kyse on vain oman havaitsemiseni rauhallisuudesta. On vaikeaa hahmottaa, mikä tietyssä kokemuksessa on kenenkin tilanteeseen tuomaa. Ehkä on jopa hedelmätön lähtökohta attribuoida sillä lailla yksilöolioisesti, ikään kuin yksilöoliot olisivat enemmän kuin tilanteet. Koira nukahtaa bussin lattialle, keikumme kohti keskustaa ja kaupunkia, joka ei oikeastaan tunnu kovin vieraalta enää sitten kun kävelemme puistojen läpi ja mäkeä ylös, ei vieraalta, ainoastaan kummalla tavalla muotoillulta, niin paljon sileitä pintoja ja suoria kulmia ja jyrkänteitä ilman jäkäläterasseja, näkymä niin pitkälle ja pakoperspektiiviä silmällä pitäen luotuna.

Vaikka on perjantai-ilta, kaupunki tuntuu hyvin rauhalliselta.

Avuton olo

Tänään aamu on erilainen kuin yleensä. Eilen on ollut mukava päivä, samoin toissapäivänä, olen tavannut ihania ihmisiä, sellaisenkin, jota jännitin varmasti yhtä paljon kuin hän minua, ja nauranut ja ollut herkkänä ja kuunnellut, ja sitten äkisti, kun herään, taivaan sininen huikaisevuus ei vain tempaisekaan minua pääskyskorkeuksiin, vaikka yleensä niin käy. Herään surumielisenä ja mietteliäänä, tai ehkä suru on liian voimakas sana, ehkä olen enemmän avuton. Luen hieman ja lukemani vain vahvistaa avuttomuuden tuntua.

Olen äkkiä humisevan yksin. Kuulen sydämenlyönnit sisältäni, ne kuulostavat kadun ääniä voimakkaammilta. Koetan hengittää syvään ja rauhallisesti, mutta kylkiluideni ympärillä on näkymätön kiristysside. Itkettää epämääräisesti. Mikä itkettää? Koetan tunnustella varovasti, mutta avuton olo on jotenkin selittymätön. Ehkä se on summa monesta asiasta. Ettei oikein osaa auttaa tarmokkaasti ja täsmällisin ehdotuksin, ettei löydä sanoja ilmaista ystävälleen, että tukee häntä niin paljon kuin se on näistä lähtökohdista mahdollista, ettei osaa antaa epäoikeudenmukaisuuden olla vaan haluaa jotenkin pehmeästi oikaista sitä, mutta sitten kuulostaa mielestään kuitenkin vain ääliöltä ja niin edelleen.

Haluan iltapäivällä metsään.

Mistä sekin halu tulee? Haluan metsään, en pakene sinne. Kävelen siellä ja uin ehkä lammessa ja ehkä joku lähtee mukaani, ja sitten ehkä pystyn itkemään ja ampiaispesämäinen avuttomuus keksii ulospääsytien päästäni. Jollain tasolla tiedän, että ahdistus tulee ja menee, aaltoilee, ja että aalto vyöryy pääni yli kyllä, aallot eivät seuraa päitä, niin se on aina ennenkin mennyt, on vain hengitettävä vettä syvälle keuhkoihin ensin. Mutta haluan mennä metsään, metsässä hengittäminen on helpompaa, ja jos en saa suoraan tahdollani purettua kiinnikkeitä kylkiväleistä, ehkä puut saavat, ehkä tupasvillat suolla.

Metsään mennään bussilla. Se tuntuu vähän pelottavalta nyt, kun itku on aivan silmien takana, kuuma paine ohimoilla. Perjantaisin ihmiset liikkuvat bussilla remuavina seurueina. Ehkä grillipaikoilla istuu tyyppejä. Eivät he pahoja ole, sen toki tiedän, mutta ystävällinenkin remuaminen saattaa nyt tällaisena päivänä tuntua vähän uhkaavalta. Eilenkin meinasin alkaa itkeä, kun joku äijä huuteli terassilta, enkä sitten uskaltanut enää lähteä Vompsua vastaan mäkeä alas, se tuntui vain täysin kestämättömältä, jalkani eivät halunneet totella, ja sanoin ei, kävele sinä tänne, en minä nyt tule sinua vastaan, olen väsynyt Porthaninkatuun. Vaikka varmasti sekin olisi auttanut, jos olisin laittanut vain hiukseni kiinni, näin jälkiviisautena. Jokin aukinaisissa pitkissä hiuksissa tuntuu provosoivan terassiukkoja. Minä luulin, että niin oli tuhatkahdeksansataaluvulla, että silloin aukinainen harja oli jotenkin seksuaalinen ele, mutta ei, on se edelleen, tai sitten ne ovat jäljessä ajastaan.

Olen väsynyt kamppailemaan siitä, että saan kulkea kadulla rauhassa hiukset auki. Olisi melkein helpompaa kuuroutua.

Nyt olen sitonut hiukset kiinni ja menen uimalaan. Ehkä olo siellä hivenen helpottaa, ainakin sen verran, että tulen ehdottomaksi ja päättäväiseksi metsän suhteen, että päätän mennä sinne, vaikka menisimme koiran kanssa kahdenkin.

Lisää sormiharjoituksia

Hassu juttu, miten suunnan käännähtäessä sanat saavat uusia merkityksiä. Olen ennen tarkoittanut sormiharjoituksilla kirjoittamista, joskus sitä ennen luonnosten piirtämistä. Mistä sana tulee, pianotunneiltako? No, nyt sillä on uusi sisältö. Haluan näppivoimaa, tarvitsen sitä ensi syksynä.

Tarjoudun kuuraamaan eräästä seitsemän vuotta poikamiesboksina toimineesta yksiöstä saastaa ennen kuin seuraava poikamies muuttaa sisään. Kirjoitan "saastaa", koska en oikein keksi kauniimpaakaan nimeä: vaikka en ole mitenkään siisti, kämpän kunto jotenkin vavahduttaa jopa minua, joka yleensä puhun siitä, miten ankeaa on siivota kotona, kun ei ole kunnon likaa kuten talleilla.

Ehkä riittää, että kerron jynssänneeni pahaista liettä ja sen ruskeaksi rappautunutta emalia kolme tuntia ennen kuin liesi alkoi vaikuttaa puhtaalta. Leikin hammashoitajaa, joka poistaa hammaskiveä. Sellaista saattaa tapahtua, kun on väsynyt ja ajatus lieden kuuraamisesta, varovaisesta rapsuttamisesta ja otsa hiessä hinkkaamisesta alkaa maistua puulta. Kun saan lieden puhtaaksi, jynssään valkoisen kaakelilattian vessassa. En tiennyt, että kaakeleihin voi tarttua likaa sillä lailla. Lika vaikuttaa sellaiselta, jota voisi matkia sekoittamalla tervaa ja sulaa purukumimassaa ja ehkä vähän margariinia ja levittämällä tätä seosta ohueksi kerrokseksi.

Poikamiehillä voi olla kummia tapoja.

Jynssääminen on sormiharjoitusta siinä missä aurinkohatun virkkaaminenkin.

Huhkiessa päässäni soi hieromista käsittelevän lainakirjan lause, jossa todetaan, että hierominen on työtä, jota saa tehdä vauhdikkaasti ja hiki hatussa.

Ihmeellistä, miten erilaisia töitä onkaan olemassa. Päivänä minä hyvänsä saan kirjakäännökseni oikovedokset tarkastettavaksi, ja sitten minun on istuttava sängyllä tai satulatuolilla pöydän ääressä, ehkä mieluummin kuitenkin sängyllä, niin voi venyttää samalla alaselkää, ja tiedän jo, millaiseksi se työ muokkaa ilmeeni: tarkaksi, kriittiseksi, erottautuvaksi. Niin, se on hyvin erilaista kuin jynssääminen. Pidän molemmista.

Jynssäämisestä jää silti parempi jälki kehoon, siihen miten elän tässä ja nyt. Nyt makaan sängyssä ihanan väsyneenä, en sillä lailla kun joskus tekstin jäljiltä, vaan toisella tavalla, mieli virkeänä ja iloisena, raajat raskaina. Olen varma, että uni ymmärtää tulla tänä yönä. Vaikka onkin heleä. Vaikka onkin kesänheleä, vaikka pilvet hohtelevat vasta aavistuksen verran lämmintä iltavaloa, vaikka kuu on oikeanpuoleisen ikkunan vasemmassa yläreunassa pilviä kylmemmän värinen kynsäisy, vaikka näyttää aamulta tai päivältä.

Kas, nyt pitää vain muistaa kohtuus sormiharjoituksissa, ettei tule jännetupen tulehdusta.

Asumisen poetiikkaa

Tämä asuntoasia näyttää kaivautuvan yhä syvemmälle maailmankuvani luihin ja ytimiin. Jotenkin haaveilin, että eilisellä puhumisella Vompsun kanssa asia selkiäisi tai hän ainakin sanoisi jotakin johonkin suuntaan, mutta Vompsullapa oli takanaan yliopistouransa toisiksi laajin tentti ja sen jännityksen lauetessa ilmaa siipiensä alle kauhova migreenin alku. Niinpä söimme ravintolassa intialaista ruokaa ja olimme enimmäkseen vaiti (minäkin olin väsynyt, koska kitkin niin raivopäisesti, kuten aina kun pinnan alla on jokin ongelma - en ajattele ongelmaa ollenkaan, mutta se saa jossakin tietoisuuden alla möyriessään aikaan sen, että suoritan vimmaisella teholla), mitä nyt välillä totesin aina, että ai niin, sitten asuntoon liittyy vielä tällainen juttu.

Tänään aamulla toivoin asian olevan ratkennut, mutta ehei. No, onhan sunnuntaihin vielä kaksi yötä aikaa. Kolmessa yössä luulisi asian kuin asian ratkeavan. Ainakin alustavasti... Ongelmalliseksi jutun tekee se, että osaan kuvitella meidät tyytyväisinä molempiin asuntoihin. Rakastan tätä asuntoa ja Vompsukin pitää siitä. Toisaalta tiedän, että Vompsua kiinnostaisi se, että asunnosta saisi pidettyä osan valoisana ja osan nukkumapimeänä - ja tuossa toisessa kämpässä voisi askarrella kirjahyllystä ja verhosta valoeristeen, ikään kuin alkovin seiniksi, futonin ympärille. Tänne sellainen ei mitenkään mahtuisi. Vompsu heräilee usein öisin ja on kyllästynyt lukemaan vessanpytyllä istuen. Se on ymmärrettävää.

Kun koetan oikein porautua siihen, mikä tarkalleen minua epäröittää siinä, että saisimme samalla rahalla aika paljon isomman asunnon, huomaan epäilysten haiventen takertuvan sellaisiin seikkoihin kuin kadulleastumisen tuntu, ikkunamaisema, rapun valoisuus ja avaruus sekä tietysti huoneen poetiikka. Tämä nykyinen kämppä on niiden suhteen jokseenkin suvereeni. Ympäröivät talot ovat sieviä, kohta rauhallinen, pidän jopa liikenteen äänistä ja siitä, että katukuiluun on viritetty vaijeriin lamppu, joka pimeinä öinä heijaa seinälle varjojen puutarhan, jossa toistuvat ikkunakasvien rakkaat hahmot. Rappu on avara ja valoisa, suuret lasi-ikkunat ja -ovet tuuletusparvekkeille tuovat siihen jos ei nyt juhlavaa, niin ainakin hyväarkista tuntua. Ja ikkunamaisema on joskeenkin täydellinen: kaksikymmentäluvun talo sievine ikkunoineen, kattoineen, savupiippuineen, ahtaan katukuilun toisella puolin. Jotenkin tämä kaikki on niin vanhakaupunkimaisella tavalla urbaania ja inhimillistä, etten voi olla rakastamatta sitä.

Puhumattakaan sisätilasta. Tässä asunnossa tuntuu siltä kuin asuisikin korurasiassa. Ei, ei tämä ole mikään asunto tai huoneisto, tämä on lasikuisti viidennessä kerroksessa ja vessa suoraan Pompeijista.

Toinen talo on aivan toisenlainen, kuusikymmentäluvulla rakennettu. Sen kerrokset ovat matalammat ja asunto tuo mieleen lukuisia asuntoja, nimenomaan asuntoja ja huoneistoja, joissa olen käynyt. Esimerkiksi huone on leveämpi kuin sen ikkuna eikä ole kokonaan leveyssuunnassaan erkkeriä. Sen voisi kalustaa kuin, no, huoneen. Pohja on käytännöllinen, mikä tarkoittaa sitä, ettei asunnossa ole pitkää eteiskäytävää eikä suurensuurta kylpysalia vaan pienet, vaatimattomat eteis- ja vessatilat. Huone on ehkä kaksi kertaa sen kokoinen kuin meidän nykyinen lasikuistihuoneemme. Pimeämpi, tietysti, koska ikkuna on hivenen matalampi, kuten huone muutenkin. Jotenkin tuohon asuntoon on helppoa kuvitella käytännöllisiä, realistisia ihmisiä, jotka arvostavat tehokasta pohjaa. Ja pitävät pohjoismaisesta sisustustyylistä. (Se johtuu varmaan siitä, että asunto tuo mieleen monet opiskelijaboksit, joissa olen käynyt. Sen tietyn sisustustyylin, johon kuuluvat marimekkoverhot ja värikkäät Teema-astiat. En osaa kuvitella itseäni sellaiseen.)

Mietin, onko ihan hullunkurista muotoilla asiat tällä lailla. Niin moni kuitenkin perustelee asuntoasioitaan sillä, että sieltä sai enemmän neliöitä tai että tässä pohjassa eteiseen ja vessaan ei mene niin paljon tilaa. Jotenkin minua myös ärsyttää se, että toisen asunnon hyviä puolia itselleni listatessani ne kaikki tuntuvat liityvän jotenkin kuluttamiseen: sinne mahtuisi kirjahylly tilanjakajaksi, pakastinarkku... ne pitäisi tietysti ostaa ja täyttää jollakin, selvähän se. Mahtuisi enemmän tauluja seinille. Jaa-a. Jotenkin minua kismittää ja jurppii tajuttomasti se, että laitan plussapuolelle sen, että mahtuisi sitä, tätä ja tuota. Koska en toisella tasolla ajattele ollenkaan, että lisätavara tekisi ihmisen jotenkin onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi, päinvastoin. Olenhan asunut isossa asunnossa ja ahdistunut sen tavaramäärästä ihan tajuttomasti. Tiedän, miten huono olen pitämään siisteyttä yllä, ja mitä suurempi asunto, sen tainnuttavampi on se lopullinen kohta, jossa on PAKKO siivota. Sellaiseen siivoukseen menee helposti kolmekin päivää aamusta iltaan enkä tahdo sellaista elämää. No, eihän tämä asunto tietysti ihan niin suuri ole, hyvänen aika, mutta silti, en oikein ole varma siitä, onko lisätila nyt tosiaankaan plussaa edes tällaisissa neliölukemissa kuin 19 ja 25 neliötä kahdelle ihmiselle ja kahdelle kissalle. Ei se tunnu sillä lailla itsestäänselvyydeltä kuin ihmisten yleinen puhetapa antaisi olettaa.

Tietysti olisi tavallaan realistista olettaa tavaroiden salaa lisääntyvän tällaisessa yhteiskunnassa, mutta jokin siinä tuntuu pakkopullamaiselta inhorealismilta. Ei, en halua uskoa, että tavarat kuin itsestään luikertavat luokseni ja että minun on niiden takia tehtävä yhä enemmän töitä, jotta saan säilöttyä ne lämpimään ja kuivaan tilaan, jossa töiden takia ehdin olla niiden luona yhä vähemmän aikaa. Toisaalta kai on inhorealismia sekin, että annan itselleni luvan olla niin vaikutelmista viehtynyt, että heitän kovafaktamaiset neliöt romukoppaan päätöksessä. Voisin varmasti muuttuakin, jos tahtoisin. Mutta ehkä en tahdo, ja se tuntuu vähän inhorealistiselta. Ja olen huolissani siitä, onko Vompsulla ehkä jokin kanta, jota hän ei vain tohdi sanoa ääneen, jos hän on hiljaisesti päättänyt, että skitsoan kuitenkin asumisen suhteen enemmän. (Se on totta, sillä on minulle enemmän väliä, olen asunut elämästäni 9 1/2 vuotta asunnoissa, joissa en erityisemmin viihtynyt ikkunoiden suuntien ja asuntojen suuruuden takia, ja olen päättänyt olla tarkka ja pitää puoleni tästä lähin, mitä asuntoasioihin tulee.)

Jokin siinä toisessa asunnossa tökkii, ja vaivoin saan sen ponnistettua itsestäni esiin: Siinä ei ole mitään erityistä. Se on niin tavanomainen, tasapainoinen ja tylsä ihan-kivuudessaan. Jotenkin tahtoisin, että se asunto, jonne tästä muutan, olisi jotakin erityistä, koska tämäkin koti on. Tämä on elämässäni toinen niistä kodeista, josta olen tosissani pitänyt (toinen oli Tähtitorninmäen kämppä sen jälkeen kun olin eronnut), ja se tekee minusta kai vähän säikyn muuttamiskysymyksessä. Olen joutunut lapsuuteni asumaan asunnoissa, joissa kukaan perheestä ei viihtynyt, koska vanhemmillani oli neliöfiksaatio ja halpuusfiksaatio ja niinpä he tekivät tylsistä ihankivoista asunnoista uskaliaita tarjouksia kaiken aikaa ja aina välillä tärppäsi ja sitten me muutimme saman kaupunginosan sisällä yhden portaan ylemmäs, mitä neliöihin tulee. Usein se tarkoitti tunnelman suhteen romahdusta, joskaan lähtötasokaan ei ollut edes tyydyttävä. Lapsena ihmettelin kovasti toisia perheitä, joissa asuntonäyttelyt eivät olleet jokasunnuntainen huvi. Usein nuo perheet asuivat vähän ahtaasti, mutta kotoisasti, jossakin kivassa vähän vanhemmassa talossa. He tuntuivat melkein kuin joltakin etuoikeutetulta lajilta, joltakin ihan erilaiselta elämänmuodolta. (En tietysti silloin tiennyt sanaa elämänmuoto, mutta en muutenkaan taida päästä tarkalleen lapsuudensanoihin ja elämänmuoto on kaikenkattavuudessaan aika hyvä käsite kuvaamaan sitä, miten koko elämä sujuu.) En kai koskaan päättänyt, että minä aion ainakin asua kivasti. Satuin vain löytämään tämän asunnon, olin onnesta ymmyrkäisenä, ja sitten myöhemmin kaduin tästä pois muuttamista niinä vuosina, kun asuin suurissa, varjoisissa asunnoissa, joihin ei tullut huikaisevaa kirkkautta, vaikkei pitänytkään verhoja. Taloa olisi pitänyt kääntää, jotta iltapäivällä olisi paistanut sisään ja auringonläikissä olisi tarjennut alusvaatteisillaan. Minusta tuntuu jopa, että aika iso osa senaikaisen suhteen kuihtumisesta on attribuoitavissa siihen seikkaan, että olin salaisesti vihainen siitä, että minut oli riistetty ihanasta lasikuististani ja sullottu "kahdelle ihmiselle järkevän kokoiseen" asuntoon. Ja että olin antanut sen tapahtua ihmeemmin rutisematta. (No tietysti olinkin aluksi valtavan rakastunut, eikä siinä huumassa muista aina, mihin kaikkiin asioihin on itse asiassa aika vaikeaa haluta sitoutua pidemmän päälle.)

Olen monesti ajatellut (vähän huolissanikin), etten ole oikein osannut katua elämässäni mitään. Mutta kun mietin tätä asuntoasiaa, niin tajuan, että sitä kyllä kaduin, että suostuin muuttamaan tästä asunnosta aiemmin pois. Silloin minut suostuteltiin juuri noilla samoilla neliöargumenteilla ja mahtumispuheella. Ei siis ihme, että olen aika luimukorvainen...

Jotenkin pienuus viehättää. Se, ettei voi alkaa hamstrata tavaraa, esimerkiksi, on pelkästään hyvä asia tällaisessa yhteiskunnassa, joka toitottaa ostamista kehdosta hautaan saakka. Ja minusta on niin hauskaa asua korurasiassa tai lasikuistilla ja kieltäytyä haluamasta suuria varjoisia asuntoja, siinä on jotakin villiä, ennakoimatonta. Se tuo mieleen vähän sen hassun kehotuksen, jonka hyvä ystävä joitakin vuosia sitten antoi - että minä tarvitsisin miehen, joka hoitaisi käytännön asiat kuntoon, niin että saisin liihotella keijukaisena niityillä ja metsissä. (Itse asiassa tämä on muunnelma vanhempieni ikuvirrestä, joka varioi teemoin "nai maajussi niin saat niitä eläimiä", "nai mies jolla on perittyä rahaa niin voit elää leppoisasti", "miten sinulle nyt käy, kun sinulla ei ole miestä pitämässä sinusta huolta" jne. jne. - Onko kauhea ihme, että minun on ollut todella vaikeaa erota, aina, ja etten siksi meinannut ymmärtää, kun yksi ystävä kuvasi kaksikymppissuhteitaan "kaksikymppissuhteiksi, jotka lopetettiin vain siksi, että toinen keksi haluavansa katkaista suhteen vaikka tultiin toimeen tosi hyvin"? Onneksi jo nykyään tiedän, että osaan tehdä muutakin kuin liihotella. Osaan myös elättää itseni ja selviän hyvin käytännön hommista kuten hyllyjen kiinnittämisestä seinään, vasaroimisesta, poraamisesta, pyörän renkaanvaihdosta, laskuttamisesta ja niin edelleen.) Tavallaan ystävä varmaan osuikin tietyssä mielessä oikeaan. Sillä vaikka osaan selvitä käytännön asioista itsekin ja jopa pidän niistä, tahdon muutakin kuin ne. Haluan jotakin kutkuttavampaa, leikkisämpää, seikkailevampaa. Usein se on myös vaativampaa ja joskus tosi raivostuttavaakin, mutta parempaa silti kuin tylsä ihankivuus. Jokin osa minussa kieltäytyy päättäväisesti käyttäytymästä odotetulla tavalla asuntoasiassa. Ei koska kieltäytyminen olisi itseisarvo, olen varmasti liian vanha ja kukkahattutäteinen arvostamaan kapinahenkeä an sich, ja itse asiassa epäilys siitä, että jostakin semmoisesta voisi olla kyse, tuntuu vähän nololta, vaan enemmänkin kai koska olen huomannut aiemmin elämässäni, miten noihin odotuksiin sopeutuminen on tehnyt minusta onnettoman.

Eivät niitä kai heijastakaan minuun muut kuin vanhemmat ja sitten ne, jotka eivät tunne minua, ja sitten ehkä - auts! - se, joka asuu kanssani.

Haluaisin kuunnella tarkkakorvaisesti olojani asumisen suhteen. Ja toisaalta tiedän, että olen melko sopeutuvainen, ja että todennäköisesti emme asuisi tuossa asunnossa kauankaan. Vuoden, pari maksimissaan. Mutta senkin ajan voisi asua täällä. Sopeutuisin varmasti ja olisin ihan tyytyväinen, mutta olisinko onnellinen?

Voi, taidan olla taipumassa siihen, etten halua muuttaa tästä. Enkä tiedä, mitä Vompsu siitä tykkää. Tavallaan hänestä on kauhean kivaa, että olen niin kummallinen ja itsepäinen joissakin asioissa, mutta ehkä se voi tuntua välillä hirvittävän rasittavaltakin silloin kun tällaisen ihmisen kanssa pitää yrittää elää joka päivä. Itse tavallaan ihailenkin sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvaisesti ja harkitsevaisina siirtyvät elämänvaiheesta toiseen jotenkin oletetussa järjestyksessä. Ensin he opiskelevat köyhäillen, seurustelevat lyhyesti, sitten he menevät kihloihin ja naimisiin ja muuttavat isompaan asuntoon, hankkivat vakityön ja saavat lapsen. Jotenkin se kaikki on ainakin markkinoitu näyttämään tasapainoiselta ja kypsältä. Mutta oma elämäni ei yksinkertaisesti taivu tuollaiseen polkuun!

Opiskeluaikana asuin kumppanini suuressa omistusasunnossa ja rahasta ei ollut pulaa. Kun valmistuin, erosin ja siitä pitäen olen ollut hilpeä tyhjätasku, joka asuu miniasunnossa ja sitten löysin tuon nuoren siippani ja naimisiinkin menimme pankin ehdotuksesta ja nyt alan sitten kolmivitosena opiskella itselleni oikeaa ammattia. Dsiissus. Olen ollut myös ulkomailla laittomana siirtolaisena töissä alle kaksikymppisenä ja käynyt ensitreffeillä yli kolmikymppisenä. Mutta voi tietysti olla, että se kuva siitä, miten elämä yleensä sujuu, on ihan markkinointipaskaa ilman todellisuuspohjaa. Muistan monen kommentoineen täälläkin kommenttiboksissa, että heilläkin nämä asiat ovat menneet kummassa järjestyksessä. Jotenkin olen ollut aina aika vastustuskykyinen sille, että ystävät ympärillä näyttävät elävän tietyllä tavalla, ja että oma elämäni juoksee ihan toiseen suuntaan. Saatan angstata, mutta en siinä määrin, että oikeasti hankkisin kokopäivätyön tai muuttaisin muuten elämääni normimmaksi, jos epäilen sen tekevän minut kenties tyytymättömäksi joko selvästi havaittavalla tai sitten sillä vielä vaarallisemmalla, salaisella tavalla, jossa mikään ei varsinaisesti ole pielessä, mutta innostus puuttuu ja jollakin epämääräisellä tavalla tajuaa elävänsä säästöliekillä. Se on kaikista pahinta. Sillä jos ei hahmota tyytymättömyyttään, ei tajua oikein pistää toimeksikaan.

Onneksi päätös asunnosta pitää tehdä jo sunnuntaina. Ja huomenna istun töissä hyvän ystävän kanssa, luulen, että hänen kanssaan puhuminen selvittää päätäni asian suhteen taas hieman. Ja sitten on enää yksi ilta ja sitten sunnuntai, ja päätöksen pitää olla valmiina.

Pidän tästä temposta. Ei vetkuttelua eikä empimistä. Onneksi minulla on myös varmuus, että tyydyttävä ratkaisu löytyy varmasti, koska molemmat asumisratkaisut ovat tyydyttäviä. Ne vain tekevät meistä Vompsun kanssa ihan eri ihmiset ja siksi kyseessä on aika iso asia. Keitä me tahdomme olla?

Kas niin, nyt minulla taitaa olla oikea kysymys, jonka voin esittää Vompsulle ja jota voimme miettiä yhdessä.

Neljäs paastopäivä

Makaan sängyssä ja luen Hanna Svennevigin kirjaa Kehon mieli. (Onpa muuten kaunis sukunimi tuo Svennevig! Jotenkin pontevan oloinen.) Kirja tuo mieleen sen kirjeen, jonka sosionomiystäväni kirjoitti kuultuaan, että aion opiskella hierojaksi. Hän kirjoitti hoitotyöhön valmistautumisesta, omien kuilujen tuntemisesta ja transferenssista hoitosuhteessa. Sekä siitä, miten moni lihaskolotus onkin vain piilotettua psyykkistä ristiriitaa. Se sama nousee Svenneviginkin kirjan sivuilta esiin. Svennevig kuvaa jopa, miten osa vaihtoehtohoitoihin hakeutuvista etsii itselleen suunnilleen messiaanista pelastajaa, joka ottaa kolotukset ja pahat olot pois.

Se tuntuu pelottavalta lukea, sillä jos jotakin itsestäni tiedän, niin ainakin sen, että sellaiseen minusta ei taida olla. Olen ihan vain tavallinen ihminen, jolla on omat vaikeat kohtansa ja joka ärtyy, inhottuu, pelästyy ja suuttuu siinä missä muutkin. Ei, messiaaksi minusta ei taatusti ole.

Mutta sitten tulen ajatelleeksi jotakin. Tavallaan minäkin olen etsinyt koko elämäni tuollaista ihmistä, joka pitelisi minut täysin ehjäksi. Enkä silti ole ihmeemmin loukkaantunut, vaikkei kukaan tietysti ole niin tehnytkään. Kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä olen kuitenkin oppinut paljon asioita ja monesti jo heidän hymyilynsä tai nyökkäyksensä on auttanut minua eteenpäin silloin kun eläminen on tuntunut musertavan vaikealta. Ja vaikeilta ihmisiltä olen oppinut kaikista eniten, sitä ei käy kieltäminen, vaikka välillä olenkin itkeskellyt ja miettinyt lopullista erakoitumistakin ihmissuhdekuormituksen takia. Ilman heitä en olisi ollenkaan niin selvillä siitä, missä omat kipukohtani sijaitsevat. Ja mitä en ainakaan tahdo. Ja olen siitä kiitollinen - mikseivät siis muutkin voisi olla?

Olo on paaston kanssa käynyt nyt jotenkin normaalimmaksi. Sellainen huterahko ja helposti hikoileva heiluvapitkäkaulaisuus on ohitse. Yllättävää kyllä, näytän myös peilikuvana jotenkin vähemmän eteeriseltä ja kalvakalta. Tai ehkä se on vain tulkintaa. Silmäpussit ovat palanneet. Huhuu, mistä ne nyt muka voivat tulla suolattomalla juomavaliolla...? Kummallinen keho.

Svennevigin kirjaa lukiessani huomaan, miten itsekin luotan paljolti kehon viisauteen. Paitsi yhdessä kysymyksessä, lisääntymiskysymyksessä. Se puristaa olemisestani esiin selkeästi rajansa asettavan ja kehon yläpuolelle itsepäisesti änkeävän mielen.

Hullua kyllä, jos teen hypoteettisen jaon mieleen ja kehoon, niin minusta tuntuu, että tämä paasto on kehon toivoma. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Tai ainakin tämä on saumattomammin sopusoinnussa kehoni kanssa kuin edelliset paastot, niistä on hyvänen aika jo pitkä aika, viimeisestä kymmenen vuotta, silloin kiinnitin enemmän huomiota siihen, miten paksulta näytän kaksikymppiseksi. Nyt minulla oli enemmän tukkoisa, paisunut olo. Ja alan vähitellen tunnistaa kehoni tuon karmean olon alta, olen raivannut olon pois aika vaivattomasti pidättäytymällä kiinteästä ravinnosta. En pidä siitä tukkoisasta olosta, joka ilmaisee itseään monin oirein: se valvottaa myöhään, herättää aikaisin vatsa nälästä kiljuvana, ylipäänsä vakuuttelee monin äänin, että ulos ei voi lähteä syömättä alle todella tukevasti, koska muutenhan saatan tuupertua verensokerit alhaalla jonnekin jalkakäytävälle... Se on jonkinlaista väsymystä ja ylikierrosta yhteennivottuna, se saa useimmat ruoka-aineet, josta olen perinteisesti pitänyt, näyttämään jotenkin liian laihoilta ja turvaa tarjoamattomilta. Ja sitten olen lorottanut leivän päälle turvaa oliiviöljystä, jonka olen tahmannut paikalleen za'atarilla, ja syönyt leipääkin valtavat lohkareet.

Nyt keho on taas osoittanut mielelle, että se keuhkoaa ihan turhaan sen kanssa, kestääkö keho. Ei keho tarvitse turvaa siinä missä mieliparka. Mieli on kehoa nälkäisempi, levottomampi, huolestuneempi. Kysymykseksi jää vain, miksi mieleni on aina huolestuneimmillaan silloin, kun elän suhteessa, ja levollinen, kun en elä. Vai onko kyseessä sittenkin jokin hormonaalinen hirviömäisyys, kehon valmistuminen raskauteen, jota sille ei tulla suomaan? Vai onko kyse vain siitä, että kun asuinkumppanini ovat pitäneet yleensä paljon raskaammasta ruoasta kuin minä, kehoni vähitellen lakkaa protestoimasta tahtovansa aivan toisenlaista ruokaa? (Olen kuitenkin sen verran laiska etten jaksa kokata päivittäin kahta erillistä ruokaa kahdelle eri keholle, joilla on selvästi erilaiset tarpeet...) Onpa kummallinen ja kiinnostava kysymys. Olen kuitenkin pintatasolla levollisempi, kun elän suhteessa, onnellisempi. Tai sitten vain tunnistettavammalla tasolla onnellinen, eri lailla onnellinen.

Huooh, kysymykset! Nyt on jo lähdettävä joogatunnille, jotta ei tarvitse kiirehtiä matkalla.

Kolmas paastopäivä

Ilta sujui mainiosti peloista huolimatta. Haa, minun pitääkin siis vain tahdistaa nämä kumman kuuloiset ateriat lounas ja päivällinen omaan lämpimään ruokaani ja iltapalaani, niin kaikki sujuu oolrait. En ole syönytkään ikinä kahta lämmintä ruokaa päivässä, paitsi urheilu- ja rippileireillä, joissa olo olikin sellainen, että tuntui kuin koko ajan olisi pitänyt kiirehtiä syömään.

Kävelin koiran kanssa pitkään Kallion katuja pussi oliivinlehtiä taskussa ja eksän kirjoittama kirja kädessäni. Eksä ja tämän työtoveri, joka kävi samoilla luennoilla yliopiston alkuaikoina, näyttävät takakannessa hyvin vakavilta. Se jaksaa hämmästyttää minua. Minun on vaikeaa kuvitella, että tahtoisin muuta kuin hymyillä kuvissa. Tai ylipäänsä hymyn merkityksen tiedostaville olennoille, livenäkin. Se on jotenkin hassua, he näkevät asian varmasti huiman eri tavalla.

Nyt sitten on aamu mennyt jo, istun töissä, mikrofoni sojottaa tyhjään vasemmassa etuviistossa. Työkaveri kysyy, saako mennä lounaalle ensin vai kuolenko nälkään. Vastaan, että kuolen tänään nälkään eniveis, joten siitä vaan. Oikeasti ei ole nälkä, hieman hutkula olo vaan. Pääni killuu pienenä lipputangonnuppina jossakin kilometrejä lengurtelevan kaulan päässä. Mutta kun käyn vessassa (paaston ihme - sisään laitetaan vain nesteitä mutta ulos tulee spontaanisti ja suolihuuhteluitta kiinteää ainetta, joskin liikuttavan pieninä annoksina), peilikuvani on ihan kiinteän ja keskikokoisen ja päättäväisen näköinen.

Iho alkaa kuivua. Hiukset eivät rasvoitu oletettavalla tahdilla. Uni on keventynyt.

Töissä on vaikeampi olla paastoaja kuin kotona. Kotona on niin paljon enemmän mielenkiintoista tekemistä, töissä ennestäänkin harmaankapeaksi ja sydämentahtiseksi vanunut aika tuntuu venyvän tahmeana ihan hervottomiin mittoihin. Tuntuukohan anorektinen kehokokemus jotenkin tällaiselta, leijuvalta ja piittaamattomalta? Huomaan, että kun hermostun, hikoilen paidanselän märäksi, mitä ei normaalisti tapahtuisi. En tunnista tästä kehosta itseäni.

Käsien iho on punaläiskikäs. Poskissa palavat punaiset kiekot. Jotakin kyllä tapahtuu sisälläni, elimistössäni. En tarkalleen ymmärrä, mitä ja miten, mutta tunnen kyllä olon erilaisuuden. Pystyn puhumaan ja nauramaan entiseen malliin, laskemaan leikkiä. Silti jokin on eri tavalla. En esimerkiksi osaa ärsyyntyä. Ja olen huvittavalla tavalla tunteellinen, melkein itken kun mies herää. Helpotuksesta! Ikään kuin yksin hereillä oleminen olisi jotenkin erityisen vaativaa...

On myös hassua huomata, miten kahden desilitran mehun ja kahden desilitran kasvisliemen "syöminen" tekee aivan voipuneen täyden olon. Niin nopeasti tavat muuttuvat... vihannesmehu myös maistuu tainnuttavan suolaiselta verrattuna yrttiteehen. Silti siihen ei ole edes lisätty suolaa.

Jännittävää.

Tämä päivä on vedenjakaja, huomenna ollaan jo voiton puolella: enää sunnuntai ja maanantai paastoa, ja sitten varovaista totuttelua takaisin kiinteään ruokaan. Onneksi perintömustikoita riittää pakkasessa ja kaapin hyllyllä on aina tattarihiutaleita!

Olen kauhean iloinen, että uskalsin paastota viime paaston karmeuden jälkeen. Silloin oli pakko jättää kesken, koska menin vain ihan huonoksi. Silloin tietysti lähtötilannekin oli aika erilainen, koska olin joitakin kiloja keveämpi. Aloitin paaston silloin jonkinlaisena kevätrituaalina siihen todella suuntautumatta tai sitä kaihoamatta. Nyt taas olin päässyt niin velttoon kuntoon, että ilmeisesti vararavintoa on tarjolla kauhean helposti... jopa ilman päänsärkyjä ja kivistyksiä.

Tuntuu ihmeelliseltä myös huomata, miten aina jäytävä huoli siitä, onko syönyt varmasti riittävästi ja että pitäisikö nyt varmuuden varalle vetäistä kuitenkin vielä yksi banaani tai leipäviipale, on ehkä ihan turha. Ei keho niin helpolla nujerru! Tuntuu hauskalta huomata, että on sitkeämpi ja itsellisempi kuin oli kuvitellutkaan. Tai ainakin epäillyt.

Keskittyminen, kiitollisuus

Viimeinen päivä kiinteää ruokaa. Nälkä hyökkää äkisti, mutta nujertuu pian. Pureksin punaista, mehevää paprikaa lohko lohkolta. Pureksin pitkästä aikaa sillä lailla kuin minut opetettiin lapsena syömään: keskittyen pureksimiseen, jokaista suupalaa neljäkymmentä jauhaisua hampailla, jotta sylki sekoittuu kunnolla. Keskittyen siihen, mitä on suussani, miltä se maistuu ja miten se on kasvatettu (vanhempani ovat aina ostaneet paljon biodynaamista ja myöhemmin luomua ja seuraan samoja jälkiä) ja mieluusti mitä lajiketta se on ja sitten tietysti vielä siihen, että voisi olla niinkin, ettei minulle olisi ruokaa.

Tulen äkkiä kylläiseksi, paprika on ihmeellisen makea ja aromikas. Ajattelen seuraavia päiviä, jolloin pureksin mehua ja kasvislientä. Ajattelen myös niitä päiviä, jolloin olen istunut pöydän ääressä ja tehnyt tekstityötä niin topakasti päämäärää tuijottaen, että olen huomannut ruoan kadonneen itseeni vasta kun lusikka on raapinut tyhjää lautasta ja tullut tyhjänä suuhun. Joinakin noista kerroista olen hämmästynyt: olen huomannut, että minun on ollut pakko katsoa lautaseen jääneitä tahroja tietääkseni, mitä olen syönyt.

On ehkä väärin sanoa, ettei tämä paastoamiseni olisi henkistä tai hengellistä, vaikkei se tietysti sillä lailla uskonnollista olekaan, että kukaan toinen voisi tulla minulle kertomaan, miksi minun pitää tehdä näin. Onko mitään henkisempää harjoitetta kuin keskittyminen ja kiitollisuus siihen, mitä juuri nyt on käsissäni ja kehossani ja ympärilläni, ulottuvissani, mahdollisuuksien rajoissa? En ole kovinkaan etevä tuollaisessa asenteessa. Saatan olla hurjan kiukkuinen, haluta jotakin lisää tai eri tavalla, saatan joku päivä unohtaa ihan kokonaan sen, ettei tämä mikään ole itsestäänselvyyttä.

Muistan sen iltapäivän, kun seisoin krapulassa Auschwitzissa ja luin raskasta fyysistä työtä tehneen vangin aamupalasta. Tai kun katselin kenkäröykkiöitä. En oikeastaan ajatellut niinkään sitä, miten kauheaa tuhoa siellä oli tehty, vaan sitä, olivatkohan ne ihmiset olleet tyytyväisiä noihin kenkiinsä. Oliko heitä harmittanut jokin tietty saumaus tai koron linttaantuminen, varpaat kokoon purista malli tai se, että koristenauhaus oli tehty suklaanruskealla mustan sijaan? Tarkoitan: ennen leirille joutumista, tietysti. Todennäköisesti. Ja silti ne olivat kasa kauniita kenkiä. Ei sellaisia saa enää mistään.

Myöhemmin yritin selittää muutamalle ihmiselle, ettei minulle tullut siellä mitenkään paha olo. Ei, vaikka tiesin, että isoäiti oli hiuskarvan päässä tuollaiselle leirille joutumisesta. Seisoin siellä ja katselin kenkiä ja ajattelin, miten lähellä oli se, etten olisi koskaan syntynyt. Olin pettynyt siitä, että olin elossa. Silloin. Tarvittiin vielä koko joukko toisia tapahtumia, että äkkiä ymmärsin voivani valita asioita, voivani suunnata elämääni. Kohtaloon ei tarvitse suhtautua on/off -valintana, jossa off tarkoittaa kuolemista tai syntymättömyyttä ja on asioiden vietävänä olemista. En osaa sanoa, miten suhtautuisin Auschwitziin nyt. Tuskin koskaan kuitenkaan tulen ihmiseksi, joka osaisi surra kuolleita. Elävien harkitsemattomia ratkaisuja kyllä suren usein. Esimerkiksi sitä, miten helposti jätän huomaamatta yksityiskohtia ja saatan olla huikaisevan tyytymätön.

Ei minun tarvitse hyväksyä hutiloivuuttani ja kiittämättömyyttäni. Paasto tuntuu hyvältä keinolta keskittyä kiitollisuuteen siitä, mitä on. Ruoka ei ole mikään itsestäänselvyys. Se ei ole ollut sitä ennen eikä se kenties lähitulevaisuudessakaan ole itsestäänselvyys. Kai kaikki ovat lukeneet ilmastonmuutoksen mahdollisista vaikutuksista viljelyyn (no okei, tiivistämisvaraa on, meilläkin peltopinta-alasta 80 % kasvaa eläintuotannon rehua, luki Vompsu ääneen eilen jostakin), väestömäärän kasvusta, öljytalouden romahtamisesta tai hiipumisesta... on todella vaikeaa kuvitella, millaista elämä on kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Kenties ruoasta on tullut uudestaan arvokasta ja ajatus sen pilaantumisesta on käynyt jälleen moraalisesti sietämättömäksi? (Minua hävikki hirvittää jo nyt. Yhteenlaskettu luku siitä ruoasta, joka kolhiintuu kuljetuksissa kelvottomaksi, viskataan kaupasta jäteastiaan ja mätänee kuluttajien jääkaappeihin, voisi olla aika masentava. En lainkaan hämmästyisi, jos se olisi kymmenys tai ylikin. Olen nähnyt joitakin yksittäisiä lukuja vain keskimmäisestä suureesta, kaupan hävikistä, ja joudun tekemään arvaukseni sen pohjalta.)

En usko, että paastoamiseni vaikuttaa pitkään. Mutta ehkä se virittää minussa hetkeksi taas tarpeellisen kunnioituksen ruokaa kohtaan. Että maltan istua ja mutustella paprikaa auringonläikässä kiitollisena siitä, että voin tehdä niin. Muistan jo ennalta, miten paaston aikana ruoat tulveksivat uniin ja mielikuviin. Odotan sitä, koska tarvitsen sitä. Sehän on juuri se, mitä haluan: että jaksan keskittyä perusasioihin, muistaa ne, olla niistä kiitollinen.

Jotkut ihmiset tekevät sellaisia harjoituksia, etteivät puhu vaikkapa viikkoon. Minusta tuntuu, että minulle se ei olisi kovin vaikeaa. Olen elänyt joitakin viikkoja puhumatta kellekään, koska en ole halunnut tavata ketään. Ei se tunnu pahalta, jos saa lukea ja kirjoittaa. Joskus se on hyvin helpottavaakin. Tietysti jos kieltäisi kaiken lukemisen ja kirjoittamisenkin... no, silti voisi varmasti ajatella. Luultavasti itselleni olisi kuitenkin suurempi haaste tavata vaikka viikon ajan joka päivä enemmän kuin kolme ihmistä ja puhua näiden kanssa. Mutta ei se rauhoittaisi, en usko. Ei jäisi aikaa ajatella ja myötätunto olisi vain entistäkin vaikeampaa. Syöminen on jotenkin konkreettisempaa ja siihen kiteytyy ainakin itselläni enemmän ongelmia kuin puhumiseen. Harvemmin kuitenkaan puhun suutani niin puhtaaksi, että olen sen jälkeen lukossa. Syömisen kanssa niin taas käy helposti. Ja välillä ostan jotakin epäterveellistä, vaikka suolattuja pähkinöitä tai popcornia. Ne maistuvat pahalta oikeastaan jo suussa kahden ensimmäisen suupalan jälkeen. Miksi niitä tulee syöneeksi? Kumma juttu!

Nyt tuntuu hyvältä mitellä omaa nälkä-äkäänsä eli sitä kiukkuisuutta, joka liittyy verensokerin tipahtamiseen. Toivottavasti Vompsu kestää ja minä myös. Ja ehkä myös tunnustella, millaista on ilman verensokerikierroksia. Huomaan ne todella selkeästi normaaliruokavaliolla, ja tiedän, että jos olen perusstressaantunut jostakin asiasta tai tahdon vältellä jonkin asian käsittelemistä, pakenen helposti napostelemiseen ja siitä seuraavaan mielihyvän leviämiseen. Se tekee minusta jotenkin tasaisen ja välinpitämättömän. Mutta en pidä tasaisuudesta enkä välinpitämättömyydestä. Haluan kohdata ahdistukset, painia niiden kanssa.

Haluan keskittyä noihin kummallisiin, heikkoihin oloihin, tuntea niiden mielikuvat. En halua vain painella automaattivaihteella läpi elämän. Ja tietysti pelkään, että paasto epäonnistuu, niin kävi kerran, oloni meni niin kurjaksi, että katsoin parhaaksi lopettaa, sen jälkeen en ole uskaltanut kokeilla uudelleen... mutta en tiedä, onko minulla enää koskaan näin hyvää saumaa: paljon vaikeita asioita mielessä, perusturvallinen parisuhde, ei töitä, ei kiirettä mihinkään, ei tiiviitä ystävyyssuhteita eli ei tarvitse nähdä oikeastaan paljon ketään, kissojen suoma läheisyys. Miksei siis nyt?

On hauskaa aloittaa paastoon laskeutuminen ja huomata, miten tietoisuus siitä, ettei seuraavina päivinä aio syödä lainkaan kiinteää ruokaa, muokkaa jo tänään sen, miten tarkasti ja uteliaasti suhtaudun pureksimaani paprikaan.

Yksityinen laskiainen

En oikein muista, mistä ajatus pilkahti mieleeni, mutta äkkiä keksin, että haluan paastota taas pitkästä aikaa. En tarkoita uskonnollista paastoa, vaikka toki sekin paastonaika on käynnissä, vaan mehupaastoa. Luulen, että voisin nyt pitää siitä raskaanpalelevasta vetämättömästä olosta, joka jossain vaiheessa kääntyy unettomaksi euforiaksi.

Katselen kalenteria, istun risti-istunnassa sängyn laidalla. Ylihuomenna, aloitan ylihuomenna. Söin tänään vielä lounaan, mutta sen jälkeen olen syönyt vain marjoja, vihanneksia ja tattaripuuroa. Toisin kuin uskonnollisessa, kollektiivisessa laskiaisessa, tässä paastoon laskeutumista ei pehmennetä herkuilla vaan luopumisella vähän kerrassaan. On jo jonkinmoinen nälkä. Mitähän tästä tulee. Huomenna ajattelin syödä vain tattaripuuroa, mustikoita ja pellavansiemenlimaa. Niin, ja käydä ostamassa paastopaketin. Puhuin jo miehellekin, että hän saa siitä sen herajuoman, joka on tehty maitoherasta, enhän minä sitä voi käyttää. Millähän sen korvaisin? Ehkä hapankaalimehulla?

Helppoahan tämä on sillä lailla, etten ole kofeiiniriippuvainen nytkään. Se olisi varmasti vaikeinta.

Miehen flunssa alkaa helpottaa, hän tahtoo taas järjestää ja siivoilla asuntoa sillä aikaa kun uppoudun ajatuksiini. (Me teemme sitä vuoron perään - toinen miettii ja toinen siivoaa. Yhdessä meistä ei ole siivoamaan.) Hän löytää lattialta lilan käsineeni ja sen sisästä pienen neonvihreän kolmionmuotoisen lapun (revin post it -lapun kolmionmuotoisiin paloihin erään ystävän ollessa kylässä ja tahtoessani keskittyä kuulemiini asioihin - kun emme kerran kävelleet, oli tehtävä jotakin, siispä revin post-ittiä) johon olin kirjoittanut PAPERIN PALA.

En muista enää, miksi niin kirjoitin, mutta tunnistan kyllä käsialani. Muistelen, että kirjoitin niin jokaiseen noista pienistä lapuista. En silloin kun ystävä oli tässä, vaan vasta myöhemmin. Istuin pöydän ääressä ja kirjoitin niin. Uudestaan ja uudestaan. En muista, monta kertaa.

Olemme lainanneet koko joukon Chaplinin elokuvia. Kaipa jokainen on sisimmässään kulkuri, mutta keitä ne muut ihmiset ovat? Kultakuumeessa meinaan itkeä, kun kulkuri kattaa uuden vuoden ateriaa vieraille, joiden saapumattomuuden arvaa. En vain kestä sitä kohtaa, haluan huutaa, ettei saa olla niin rakastettava, mutta otan vain miehen kädestä kiinni ja pidän kyyneliä. Mikseivät ne muut tule? Ehkä vastaus selviää, kun laskeudun ja venytän nälkää. Eihän minulla ole nyt kiirettä mihinkään eikä mitään tekemistä, voin aivan hyvin siis vaikka paastota. On aikaa maata peiton alla, palella, kävellä ulkona ja koettaa olla haistamatta leipien tuoksua, joka uhoaa kauppojen ovista. En usko puhdistumiseen enkä karaistumiseen, pedattuihin koettelemuksiin enkä sen sellaiseen. Siitä on vain niin kauan, kun olen paastonnut. Haluaisin muistaa tarkemmin sen olon, hengityksen imelän lemun suussa, sen tunteen, kun tulee kylläiseksi viidestä mustikasta.

Ilo-oloja

Odottamaton ilo: Seison uimahallissa allastilan ulkopuolella. Päälläni on bikinit. Palelee. Ei, tämä ei ole unta! Minulla on ihmisen jalat, ei kaviot, siitä sen tietää. Katson lastenaltaan ja venyttelyaltaan ylitse ja katseeni liukuu viistoon ikkunapintaan. Sen läpi näkyy lumista pensasaitaa. Ikkunasta heijastuu venyttelyaltaan poresuihkujen rivin kuohunta. Niinpä näyttää siltä kuin pensaiden päälle olisi asennettu pienet suuttimet, joista purskuaa talvi-ilmaan lunta, joka leijailee kupumaisena muodostelemana pensaille. Tiedän katselevani illuusiota ja ilo minussa liikahtaa. Tahdon säilyttää tämän kyvyn, tämän halun pitäytyä määrittämästä todellista ja illusorista liian erilleen. Tämä ei ole unta ja pensaiden päällä on pienet lumisuuttimet. Hymyilen, unohdan kylmän.

Valmistautunut, pohjustettu ja määrätietoinen ilo: Ensiksi kun kuulin, ettei yrittäjän puhelinnumeroon voi asettaa mitään mainostuskieltoa, meinasin murtua kuvitellessani kaikkia mainospuheluita. Tätä toivottumuuden tuntua kesti ehkä viikon. Sitten jokin muuttui ja sain toiveikkuuteni takaisin. Päätin suhtautua puheluihin harjoitteena, en mielipahana. Vastaisin iloisesti, ystävällisesti ja silti lopettaen myyntipuheet heti alkuunsa. Kertasin mielessäni vielä sen, että jos tallon omia pyyteitäni tai loukkaan toista osapuolta, en saa mielenrauhaa, jota tarvitsen työssäni. Puhelin on pirissyt kovaa tahtia, siinä nelisen soittoa päivässä. Vakuutuksia, tietokonepaketteja, mainostilaa. Olen vastannut ystävällisesti ja kertonut, millainen tilanteeni on (olen tehnyt töitä jo vuosia ja asiakkaat ja välineet ovat siten olemassa, eli en tarvitse mainoksia, tietokoneita enkä puhelinliittymiä ja vakuutusasiatkin ovat jo kunnossa). Siihen menee ehkä puoli minuuttia. Sitten olen vielä todennut ystävällisesti, että tykkään ostaa palvelut sillä lailla, että otan itse omalla aikataulullani asiasta selvää esimerkiksi netistä, eli puhelimitse en muutenkaan ryhdy kauppoihin, olivat tarjoukset millaisia tahansa. Arvostan näet työrauhaani sen verran, että tahdon tukea kaupankäyntitapaa, jossa sitä ei häiritä. Tässä vaiheessa myyjä on poikkeuksetta luovuttanut ja joskus pyytänyt anteeksikin. Siihen olen todennut, että eihän hän sitä voinut tietää, ja jotakin työtähän hänenkin on varmaan tehtävä. Olen toivottanut hänelle iloisesti parempaa onnea seuraavan uhrin kanssa, ja puhelut ovat aina päättyneet ystävällisen ja molemmin puolin reippaan sävyn vallitessa. Olen hämmentynyt ja ilahtunut siitä, miten helposti tämä kaikki sujuu. Ja miten jokainen näistä puheluista voikin olla kuitenkin aivan erilainen ja ainutkertainen, vaikka peruskaava pysyykin samana! Se on kummallista ja hauskaa.

Menneitä murehtimaton ilo: Kuukautiseni alkavat niin, etten meinaa huomata niitä. Onnistun tuhrimaan pyjamanhousut. Se tuntuu ihmeellisen ilahduttavalta. Ensimmäisen kierukkani aikaan kuukautiskipuja ei ollut, kuten ei koskaan ennen kierukan ottamistakaan. Toisen kierukan kanssa kuukautiskipuja tuli. Valitin niistä gynekologille, mutta hänestä oli aivan luontevaa, että kierukan kanssa on jonkin verran nipistelyä. (Selvisin kuitenkin useimmiten ilman mitään kipulääkkeitä ja niinä kertoina, kun kouristi pahasti, puolikkaalla aikuisten parasetamoliannoksella; koetin välttää kipulääkettä sen vuoksi, että ajattelin, että jos kivut tätä tahtia pahenevat, kipukynnystä nyt ei ainakaan kannata opettaa liian matalalle vaan pikemminkin altistaa kehoa kivulle niin pitkälle kuin kestää ihan solmulla olematta, jotta se hitaasti nousisi tilanteen tasalle.) Gyne ei liiemmin uskonut, että kyse voisi olla uudesta kierukasta, koska tunnusteltaessa se vaikutti olevan ihan kohdallaan. Hän sanoi myös, että joskus kuukautiskivut alkavat vasta myöhemmällä iällä ja että kenties oli kyse siitä. Nyt syksyllä kierukka piti taas vaihtaa tuon kivuliaan viisivuotiskauden päätteeksi. Ja missä olenkaan - takaisin tilanteessa, jossa kuukautiset voivat alkaa sillä lailla, että huomaan niiden alkamisen housujen vereen kastumisesta enkä yhtään mistään muusta, paitsi ehkä tunneherkkyydestä edellisinä päivinä. (Alkutulvahdus saattaa olla kiusallinen, jos on kylässä paikassa, jossa on kangaspäällysteiset istuimet eikä tietenkään edes kuppia mukana.) Olen niin iloinen, ettei minuun enää satu! Ja tajuan, että voin suhtautua tilanteeseen kahdella eri tavalla (tai jollakin niiden sekoituksella): voin joko iloita täysin rinnoin nykyisen naiseuteni kivuttomuudesta tai manata sitä, että suostuin kärsimään viiden vuoden kuukausittaiset raatelevat kivut enimmäkseen hammasta purren. Tahdon valita näistä ensimmäisen ja niin myös teen. Minua enää huvittaa kaikki se kipujen kanssa kärvistely ja teoriani noista kivuista. Niin lyhytnäköistä! Niin hassua! Olen niin iloinen näistä uusista, kivuttomista kuukautisista!

Epätäydellinen ilo: Seison kylpyhuoneessa harjaamassa hampaita. Varon astahtamasta oikealle, koska siinä on Lohen paskaa. Olen lukenut miehen pienestä ahdistuksesta huolimatta Thoreaun Kävelemisen taidon yhdellä ahmaisulla ja ajatellut, että jos olisimme tavanneet, olisimme ehkä pitäneet toisistamme tai sitten ei, ja että joka tapauksessa olisin varmaan nähnyt viisaaksi konfrontoida Thoreauta hieman tämän ajatusten mustavalkoisuudesta. Thoreau julistaa varmoin äänenpainoin, ja minusta varman kuuloinen julistaminen kuulostaa helposti siltä, että samalla rivien välissä julistaa itsensä onnettomaksi. Paitsi että ehkä oma epävarmuuteni on sekin onnellisuuden epävarmuuden julistus... No, joka tapauksessa, mies on ahdistunut hieman siitä, että olen tahtonut vain lukea ja olen ottanut itselleni lupaa kysymättä lukijan roolin. Harjaan hampaita. Äkkiä mies seisoo kylpyhuoneen ovella ja sanoo: "Tajusin just et sä ole mun vaimo! Vaikka kaikki muu menisi pieleen, sä olet mun vaimo! Vaikka koko jugurttikuorma olisi paskana, sinä et vihaa minua!" Hän on asiasta jotenkin haltioissaan. "Saan rakastaa jotakuta, tai siis ei jotakuta, vaan sinua, sinä olet mun vaimo!" hän selventää. "Niin saat", vastaan hammasharja suussa edelleen sutkuttaen, joten se kuulostaa varmaan enemmän hiihhhaakh-äännähdykseltä. En tiedä tarkalleen, mitä hän tarkoittaa kryptisellä onnellisuuden ilmauksellaan, ja se on tavallaan vähän ahdistavaakin, mutta hänen ilonsa tarttuu minuun silti reikäisenä ja salakielisenäkin.

Elämään havahtumisen ilo: Kuljen väsyneenä pimeän puistonpläntin halki. Annan katseeni liukua autojen ja puiden lomitse ja lävitse, saunan luona höyryävien pyyhelanteisten miesten sivuitse, kotia kohti. Reppu painaa. Olen yksin, olen niin monesti viime päivinä tahtonut olla yksin. Kohotan varomatta katseeni ja näen, kuinka yksi seinäpinnan mustista aukoista täyttyy äkkiä lämpimällä valolla. Näen häämöttävän käden, joka katoaa kynttilän luota, hämärän syliin pujahtavan olkapään ja päämäisen muodon. Äkisti veri jyskyttää korvissani ja tunnen maan vastuksen kengänpohjien alla, kengänpohjat pohjallisten alla, pohjallisten tuen jalkapohjissa. Tiedän, kuka ja missä olen, että olen pystyasennossa ja matkalla kotiin, että olen jotakin kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä ja silti viiden ja yhdentoista ikäinen, tiedän äkisti väsymyksenikin perinpohjin, ja minut täyttää suunnaton, paisuva ilo siitä, että olen elossa ja että maailma on olemassa ja ettei kaikki ole vain kuviteltua ja että siedän päiviä, että olen siedättynyt niihin ja tähän elämään. Tämä hetki ei toistu, vaikka tämä oivallus toistuu tuntuen aina yhtä tarpeelliselta ja havahduttavalta, muistan sen taas ainakin puoli minuuttia ja kuljen hilpeänä ja keveästi askeltaen, eläimen jaloin, kotitalolle.

Tarkastelupisteen vaihtaminen ja laukaiseva harjoitus

Yhdessä minuun syvimmin kolahtaneista terapiakirjoista kirjoitetaan tähän tyyliin: toivomme, että asiakas poistuu terapiaistunnosta taas hieman enemmän oikeuksia ja vapauksia itselleen suoneena.

Olen tänään koettanut päästä käsiksi niihin tuntemuksiin ja oloihin, jotka iskevät siinä vaiheessa, kun suistun jonnekin tavoittamattomiin. (Ensin toki suomensin päiväosuuteni, mutta koska aloitin jo varhain, olin varhain myös valmiina tarttumaan tärkeämpiin toimiin eli itkettyneen pääni selvittämiseen.) Olen lueskellut viime päivinä Raphael Cushnirin kirjaa Sytytä sydämesi, osittain koska koetan keksiä kirjaa, jonka haluaisin antaa äidille joululahjaksi nyt kun hänellä on jonkinlainen kriisivaihe meneillään, ja osittain, koska selailin Cushnirin kirjaa kirjamessuilla ja totesin heti, että haluan lukea sen itsekin. (Haluaisin tulla rakastavammaksi ja myötätuntoisemmaksi ja minusta tuntuu, että olen aivan lapsenkengissä sen kaiken kanssa, mutta ei se toisaalta taida olla vaarallista, tarkemmin ajatellen, koska onhan tässä vielä aikaa.) Cushnir viittaa siihen samaan ilmiöön, jota käsiteltiin tänään suomentamassani pätkässä - siihen, kuinka usein ne tunteet ja olot, joita meidät on opetettu väheksymään tai joiden meidän on annettu ymmärtää olevan sopimattomia, ovat jääneet sanallistamatta ja tutkimatta ja oikeastaan jopa yksilöimättä. Onneksi nämä tunteet ja olot ilmenevät kehossa tietyllä tavalla, ja omien kehollisten merkkien tarkkaileminen voi toimia oppaana näiden olojen ja tunteiden näkyväksi (ja siten muutettavaksi) tekemisessä.

Cushnir neuvoo:

Kun olet paikallistanut kohdan, pidä huomiosi siinä. Älä yritä pohtia, mitä kehossasi tapahtuu tai miksi. Älä arvostele asiaa äläkä yritä muuttaa sitä tai saada sitä katoamaan. Älä mieti, onko tunne lähinnä fyysinen vai mielessä tapahtuva. Keskity vain tunteeseen. Anna sen ilmaista itsensä. Älä pohdi, mitä pitäisi tapahtua tai miten. Luota siihen, että kaikki mitä tapahtuu, on hyväksi.

Jos mielesi alkaa harhailla, palauta huomiosi tunteeseen.

Tämä tuntuu tutulta, koska tämä on yksi asioista, joita olen tehnyt jo jonkin aikaa, oikeastaan siitä lähtien, kun kiinnostuin ympäristöestetiikasta. Kokemuksen kuvaaminen tuntuu minusta kauhean vaikealta ja kauhean palkitsevalta ja pidän siitä paljon enemmän kuin poleemisuudesta ja argumentoinnista. (Ehkä se johtuu siitä, että minun on vaikeaa keskusteluissa kokea, että minulla olisi oikeus mielipiteisiin tai että niissä voisi olla mitään kiinnostavaa. Tämä blogin pitäminen tuntuu aika hurjalta, kun koko ajan koen, ettei minulla ole oikeastaan mistään mitään sanottavaa, ja silti tekstiä syntyy.)

Tiedän monia tunnetuntuja: ilon ryhdin suoristava keveys, siihen äkisti tulvahtava rintakehää sisäänpäin työntävä liikutus, jännityksen vasen hartia ja niskanpuoli, surun halvaantunut makuuasento ja tukehtumisen tunne, taju siitä että on purskahtamaisillaan itkuun kesken lauseen jonka on päättänyt silti jatkaa loppuun, itkun jälkeinen räjähdyspää talonraunioineen, ahdistuksen leivänhimo ja sitä seuraaava inho ja halu leikata vatsa saksilla auki ja ottaa turvonnut, kuvottava leipäolo pois itsestä. En ole varma, nimeänkö yhdenkään tunteen oikein, mutta nuo olot kyllä tunnistan melko hyvin ja olen kirjoittanut monesta niistä sillä mielellä, että tällaisia asioita tapahtuu ja että voin tarkkailla niitä, panna vain merkille.

Mutta sitten Cushnir neuvoo jotakin vaikeaa, joka mykistää minut välittömästi:

Tee lista kaikesta, mitä ei voi sietää rakkaimmissa ihmisissäsi. Älä jätä mitään pois äläkä kaunistele arvioitasi. Tee itsellesi palvelus ja kirjaa kaikki ärsytyksen aiheesi. Mikäli epäröit listata asioita tai tunnet syyllisyyttä niin tehdessäsi, muista että tämän harjoituksen tarkoituksena on auttaa sinua rakastamaan ja kunnioittamaan noita ihmisiä entistä enemmän. Salatut tunteesi heitä kohtaan nousevat tarkasteltaviksi ja lopulta avaudut tunteille. Tästä seuraa, että arvostelunhalusi luonnostaan vähenee.

Istun paperin ja kynän kanssa ikuisuuden, mutta en saa kirjattua yhtään ärsyttävää piirrettä. Sen sijaan minusta nousee kummia tuntemuksia. Alan itkeä enkä pysty lopettamaan ennen kuin ajatukseni ovat niin sotkuiset, että menee jokin aika ja monta leivänpalaa ennen kuin edes tajuan ihmetellä tapahtunutta. Keksin sen sijaan itsestäni monia vihattavia ja sietämättömiä asioita ja minusta alkaa tuntua yhä enemmän, että oikeastaan on todella rasittavaa olla tällainen ja että elämä on yhtä saaperkutin kärsimystä. Kirjoitan kokeeksi paperiin pari sellaista piirrettä, josta tiedän ystävien ärsyyntyneen äidissä ja miehessä, mutta se tuntuu valheelliselta, koska totta puhuen nuo piirteet ovat minusta osittain jopa aika viehättäviä tai ainakin osaan tulkita ne parhain päin, toisin kuin monet omat piirteeni, jotka tahtoisin vain saksia tiehensä, snip snip.

Koska harjoite menee persuuksilleen (eli en ole valmis saman tien), päätän muuttaa tarkastelutapaa kesken kaiken ja tarkkailla sitä valtavaa, järkälemäistä oloa, jonka harjoituksen yrittäminen on aiheuttanut. Käyn makuulle pimenevään huoneeseen kaikki valot sammuksissa. Yritän maata selälläni, mutta olo tuntuu niin turvattomalta, että sallin itselleni kyljelle käpristymisen, käsien polvien ympäri kietomisen, lysyn. On vaikeaa hengittää. On kuin keuhkoista olisi kadonnut yhdeksän kymmenystä eivätkä kylkivälilihakset anna lainkaan joustoa. Pää on kevyt ja kipeä, itku kulman takana. Seison itkun rajalla samalla kun makaan kyljelläni keräksi käpertyneenä. Ällöttävä leipä tuntuu sisälläni turvotuksena, olen syönyt sitä hermostuksissani liikaa. Inhoan leipää ja inhoan itseäni, koska teen moisesta ällökkeestä itseäni, koska muotoni on kehrännyt itselleen tilan kaikesta tällaisesta kuonasta, ja haluaisin olla paljon pienempi ja näkymättömämpi ja olottomampi ja että hahmoni katoaisi kokemuksen kentästä täysin. Mutta ei: leipä-ällötys on kerrostalon kokoinen. Tunnen itseni suunnattoman kykenemättömäksi ja epäonnistuneeksi, mitään ymmärtämättömäksi. Haluaisin olla kuollut ja oikeastaan tunnen oloni jo kuolleeksi. Jos tämä olisi uusi tuntemus, varmasti säikähtäisin, mutta eihän se ole. Tuo olo on vieraillut luonani niin kauan kuin muistini ylettyy. Ja olen kuitenkin, ihme kyllä, vain kerran koettanut pistää toimeksi sen kanssa.

Koetan olla hätääntymättä kuolleisuudestani ja jättää sen tuomitsematta. Pidän mielessäni päättäväisesti sitä tekstinkappaletta, jossa skeematerapeutit kirjoittavat siitä, kuinka ajatus kuolemasta (he puhuvat itsemurhasta, mutta en ole koskaan ajatellut kuolemista itsemurhana; minussa ei yksinkertaisesti ole riittävää identiteettiä hahmottamaan itseäni yksittäiseksi toimijaksi ja niin päättäväiseksi; ymmärrän, että lakien ja vastuunjaon takia tarvitaan ajatus kiinteistä henkilöistä tyyliin henkilö per keho, mutta havainnon tasolla tällaiseen identiteettiin tuntuu vaikealta sitoutua) on turva ja lohtu ja kuinka sitä ei tarvitse riistää siihen kerran tarttuneelta - riittää, että sovitaan, että asiaa tosissaan harkitessaan ihminen sitoutuu hakemaan apua. Sen taas olen tehnyt itselleni jo kauan sitten selväksi. Milloin? Ehkä edellisen suhteen päättyessä, kun tulin vastuuseen omasta kehostani ja kohtalostani ja päättäessäni, että minun on alettava pitää parempaa huolta siitä, miten voin. Sitä ennen olo ei ollut hätyytellyt minua hälyttävän kokoisena vuosiin ennen kuin sitten laukesi pintaan sillä voimalla, että joinakin päivinä tosissani mietin, pitäisikö minun pukea takki päälle ja kävellä päivystysvastaanotolle. Mutta onnistuin jotenkin pysymään aina metatasolla riittävän rauhallisena: oloa voi tarkastella tempautumatta sen vietäväksi. Se, että haluaa kuolla, ei tarkoita, että kuolee. (MOT, hengissä edelleen, ja kaiken lisäksi pidän itseäni ihan normaalin koloon sopivana.)

Makaan paikallani ja koetan tunnustella Cushnirin ohjeiden mukaan, missä kohdin halu kuolla sijaitsee kehollisesti. Mutta kokemus on liian voimakas ja kokonaisvaltainen. Koko ryhtipanssari on pinkeänä, on kuin joku olisi kuronut ympärilleni liian tiukan luiden ja sidekudosten korsetin, veri on paennut käsistä ja jaloista ja kasvoista, palelee, kuvotuttaa ja huimaa (mutta luulen, että huimaus on tätä kaikennielevää hyvänlaatuista asentohuimausta, koska makaan eikä sitä ole ennen tuntunut vastaavissa tiloissa). Annan tämän tuntemuksen olla minussa, en koeta häätää sitä, koettelen itseäni makaamalla siinä kyljelläni, sietämällä sitä kuin kiusallani. Tiedän jo, kumpi meistä on vahvempi.

Jossain vaiheessa käy mahdolliseksi kääntyä selälleen. Makaan selälläni ja tuijotan kadulla liikkuvien autojen kattoon heittämiä kukkaikkunavalovarjoja. Alan itkeä uudelleen ja tukahdutan sen osan itsestäni, sen äänen, joka muistuttaa teennäisesti siitä, miten itkeminen turvottaa silmät ja etten halua näyttää porsaalta ja sitten myöhemmin säröilleeltä. Saan näyttää porsaalta ja säröilleeltä, olen tänään katsonut peiliin ja nähnyt, että olen eilen itkenyt monta tuntia, joskus kaikki purkautuu tällä tavalla, uuden työn jännitys ja ihmisten näkeminen ja epävarmuus siitä, onko itsessä kauheita lonkerohirviöpuolia, joita ei vain itse näe ja joista ihmiset eivät kehtaa mainita kasvotusten. Ja äkisti olen tunnistanut ilmeen, joka on tuijottanut minua peilistä: se on sama ilme kuin yhdessä tärkeimmistä lapsuuden kuvistani, kuvassa jota olen monesti katsonut, siinä Anne ja minä istumme portailla, Anne on niin siinä hetkessä ja iloinen ja jollakin tapaa viaton, lapsena ajattelin sen johtuvan siitä, että hän asui maalla, minäkin olisin halunnut asua maalla ja olisin kernaasti ollut myös Anne tai kuka muu tahansa, ja minä taas, no, sitä ilmettä en ole osannut tulkita ennen tätä aamua, kun se sama ilme tuijottaa minua peilistä ja tajuan, että olen jokin aika ennen valokuvan ottamista halunnut kuolla ja itkenyt ja sitten kuvassa ollut siinä samassa tilassa, joka tarkkailee sitä, onko itkuisuutta vielä piilossa ja valmiina syöksähtämään esiin. Lapsena en vielä tiennyt, että on monia minuja, se joka makaa sängyllä ja haluaa kuolla, ja se joka istuu siinä vieressä ja katselee sitä kaikkea rauhallisesti ja panee asiat merkille ja tietää ettei halu kuolla tarkoita kuolemista eikä edes sitä että kaikilla tasoilla haluaisi kuolla, kaikkina hetkinä, kaikissa seuroissa, kaikissa huoneissa, että sen kaiken voi muistaa ja siitä voi pitää kiinni silloinkin kun osa haluaa kuolla tässä ja nyt.

Maattuani jonkin aikaa selälläni päätän, että tämä tarkkailu riittäköön. Nousen ylös, sytytän valot ja pyyhin silmät. Pesen kasvot, niistän ja rasvaan kasvot päivävoiteella. Riisun pyjamanhousut ja puen verkkarit. Alan tiskata. Kuuma vesi tuntuu käsissä ihanalta ja on hyvin palkitsevaa nähdä astioiden puhdistuvan. Sitten petaan sängyn. On melkein kuin asunnossa asuisi ihmisiä, jotka eivät ole sinut surun, kauhun ja kuolemanhalun kanssa. Mietin miehen ehdotusta harjoituksen vaikeudesta tilittäessäni. "Tee se vähän kerrassaan, sitä mukaa, kun sinua ärsyttää." Se varmasti on järkevä ohje. Hänen luulisi tietävän, hän on tehnyt harjoitetta terapiassaan. (Hän sanoo, ettei keksinyt minusta montaa moitetta, ja se kuulostaa kummalliselta, koska minun on niin helppoa keksiä niitä itsestäni. Mutta luulen keksiväni heti, mikä häntä minussa ärsyttää: itseviha. Se ärsyttää itseänikin, enkä ymmärrä, miten hän kestää sitä ja sen viiltävyyttä. Minusta tuntuu, että minulla on jatkuvasti kädet täynnä töitä itsevihan kanssa. On auttanut jonkin verran tunnistaa ääni joksikin muuksi kuin tarkalleen ottaen omakseen, mutta epäilen, ettei niin piintynyt luontumus koskaan täysin katoa. Olen kyllä tullut jo paljon taitavammaksi kiistämään sen väitteitä, mutta silti se välillä, kuten tänään, saa ylivallan.) Mutta huomaan miehen hämmästyvän siitä, miten vaikeaa minun on keksiä ärsyttäviä asioita ihmisistä, joita rakastan. Kaikki, mitä keksin, on jotenkin yleisluontoista ja varmasti jokaisen kohdalla pätevää, kuten "en pidä, jos minua ei kuunnella" tai "en pidä, jos toiset yrittävät päättää puolestani, miten minun pitäisi elää ja mitä minun pitäisi haluta" tai "en pidä, jos minua uhkaillaan vaikeuksilla ellen taivu toisen tahtoon", enkä osaa attribuoida niitä kellekään tietylle läheiselleni.

Se saa minut tuntemaan itseni jotenkin typeräksi ja vihattavaksi. Se taas saa tuntemaan, että ansaitsisin moittimista ja tylytystä. Se on hullunkurista, koska tiedän varsin hyvin, ettei jäkättäminen ja haukkuminen tee oppimisesta ainakaan yhtään helpompaa. Ei muille, ei minulle. Tarvitaan jotakin aivan muuta. Siksi koetan ajatella asiaa oikeuksien ja vapauksien kannalta. Ehkä tästäkin olosta voisi oppia jotakin? Ainakin sen, että haluan pitää kiinni oikeudesta olla väärässä, lapsenkengissä ja osaamaton. Se oikeus tai vapaus on kai ainoa ase, mikä minulla on rankaisevaa ja tyytymätöntä ääntä kohtaan. Tietenkään tuo oikeus ei muuta asiaa itseään miksikään: en osaa ryhtyä Cushnirin suosittelemaan harjoitukseen lämmittelemättä ja avustamatta. (Huomaan huumorin kutkuttavan, ja se on hyvä merkki: "Ohhoo, onpa vaarallista, että tarvitsee harjoitusta osatakseen tehdä jotakin, johon ei ole erityisesti koskaan saanut aiemmin rohkaisua ja jota ei ole koskaan aiemmin koettanut systemaattisesti kuumien kognitioiden poissaollessa...") Mutta jos minulla on oikeus olla väärässä ja kyvytön ja jopa pysyä väärässä ja kyvyttömänä, kunnes käy itselleni mahdolliseksi oppia muuttumaan tältä osin, voin sanoa äänelle vastaan: "Minulla on oikeus olla osaamatta tätä tehtävää. Olen siitä kyllä kiinnostunut, joten ongelma ei ole motivaatiossa eikä siinä, etten uskoisi ikinä siihen oppivani. Tiedän, että jos riittävän sitkeästi harjoittelen ja keskityn, opin kyllä tähänkin. Mutta vielä en osaa, ja herraties kenties en yksin siihen opikaan, ja jos siltä alkaa näyttää, voin ehkä pyytää apua joltakulta sellaiselta, joka osaisi neuvoa minua alkuun saamatta minua tuntemaan itseäni naurunalaiseksi tai typeräksi sen takia, etten osaa vielä. Mutta se, etten vielä osaa, ei tarkoita, että olisin pilalla tai tyhmä tai ettei minulla olisi oikeutta elää. Osaan monia asioita ja voin oppia tämänkin. Ja sinne asti minulla on oikeus olla osaamatta."

Kun olen saanut muotoiltua (alustavasti tietty, minulla oikeus myös alustaviin muotoiluihin ja kanamaiseen päätönjuoksuhakemiseen :P) oikeuteni, mielialani yllättäen kohentuu.

Tuntuu kauhean hyvältä antaa itselleen tällainen oikeus. Sinänsä on aika kummallista, etten ole antanut sitä aiemmin, en ainakaan sanoiksi puettuna. Suurimman osan aikaa olen toki antanut itselleni sen sanattomana lupauksena, mutta vaikeissa kohdissa en ole osannut inttää itsen tyhmäksi tuomitsevalle äänelle vastaan enkä penätä tuota oikeutta olla keskeneräinen. Olen ollut tietoinen keskeneräisyydestäni ja muiden keskeneräisyydestä (jep, vasta kuolemassa sitä on valmis) ja antanut muille kyllä luvan tähän, mutta olen jotenkin kuvitellut, että joku muu tulisi ja antaisi minulle lupani ja oikeuteni, eikä kukaan ole tehnyt niin. (Siksiköhän etsin äitiä kaikista naisopettajista kouluaikana, fantasioin siitä, että he tulisivat meille kotiin ja pitäisivät minusta huolta? Ehkä halusin, että joku antaa minulle luvan olla keskeneräinen ja onneton? Lukioikäisenä nämä haaveet alkoivat tuntua jo niin noloilta, että kuritin itseäni aika säälimättömin kielenkääntein niiden takia. Lukiossahan olisi pitänyt haluta poikakaveri, ei äitiä, ja muutenkin silloin minusta tuntui, että yhdessäkin äidissä oli aivan liikaa haastetta. Mutta silloin en ollutkaan tajunnut, miten jossakin mielessä sitä ei koskaan lakkaa olemasta viisivuotias tai kymmenvuotias itsensä: ne olot, ne pettymykset ja syyllisyydet ja hämmennys ovat edelleen läsnä ja pilkahtelevat esiin kiusallisesti. Ei tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että juuri minä kaikista ystävistäni olen niin kiinni siinä ideassa, että kaikki myöhemmät kumppanit ja ystävät ovat vain sijaisäitejä. Ja siirtymä vuotaa toiseenkin suuntaan: toisin kuin useimmille tuttavilleni, minulle oma äiti kuuluu seksuaalikuvastoon sen olennaisena osana.)

Päätän pitää pienen tauon ennen kuin paneudun uudelleen Cushnirin harjoitteeseen. Selvästi en vielä saa siitä kylmiltäni irti muuta kuin mahtavan tunnereaktion. Kuinkahan kävisi, jos en olisi lukenut kaikkea sitä tekstiä metakognitiosta ja tietoisesta läsnäolosta enkä tajuaisi, että kesken harjoitetta on mahdollista siirtää huomio siihen, minkä pystyy jo tekemään, olla läsnä rauhallisesti ja antaa olon tulla ja mennä, panna vain merkille nyt kun kerran on näin tärkeitä tuntemuksia merkille pantavana?

Vasta myrskyn tuiverrettua osaan iloita kuvakeksinnöstäni. Viimein tunnistan ilmeen, jota olen usein ihmetellyt. Äiti kutsuu ilmettä "juonikkaaksi ilmeeksi" ja sanoo, ettei ole koskaan ymmärtänyt, mitä tarkalleen ottaen juonin, kun minulla on se ilme.

Mutta luulen, etten henno kertoa hänelle, mistä on kyse.