Ruoasta

Vanhetessa on keksittävä ruoanlaittoon kaikenlaisia vippaskonsteja suojaravinteet turvatakseen. Kuten: Suurustaa kiinalaistyyliset kastikkeet tärkkelyksen sijaan kaurakuitujauholla - beetaglukaania ja proteiinia. Viskoa lisukekauran/kvinoan/riisin sekaan yhtä sun toista ravinteikasta: dulsehiutaleita, happomarjoja, shalottisipulia, neilikkaa, kaardemummaa, ja vähän öljyä (ja jos kyseessä on riisi, iskeä se heti jääkaappiin muodostamaan resistenttiä tärkkelystä). Tehdä kasvimaitoa siemensekoituksesta: parapähkinän seleenit, cashewn sinkit, seesamin kalsium ja hampun omega kolmoset samassa liemessä (ja jos laittaa vähemmän vettä, on kasvikermaa). Käyttää sokerilla ja arominvahventeilla hölvättyjen valmiskastikkeiden sijaan luovasti esimerkiksi aasialaisen makean kastikkeen pohjaksi tamaria, omaa omenamehua ja inkiväärimehua. Leipoa kakku niin ettei siinä ole ripaustakaan jauhoa, vaan ainoastaan bataattia, porkkanaa, kaakaojauhetta, oliiviöljyä ja muutama laidunkanan muna. (Luojan kiitos molempien meidän kolesteroliarvot ovat aivan erinomaiset, ei ole tarvinnut yrittää korvata kookosta millään.)

Meidän keittiö on vähän hupaisa. Sieltä ei löydä sokeria eikä oikein perinteisiä jauhojakaan. (Niveleni ilmoittavat, jos yritän syödä niitä.) Kahvia ei juo enää mieskään. Alkoholiin ei ole koskettu ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen sijaan on kaikenlaisia outoja kuivattuja itsekasvatettuja kasveja, pakasteeseen soseutettuja itsekasvatettuja, kuivattuja ruusun terälehtiä, sitruksen kuoria, monenlaisia siemeniä ja pähkinöitä, kuivattuja sieniä, kimchiä, valtavia tuottajalta ostettuja pusseja talvijuureksia kuten porkkanoita ja mustia retikoita, veriappelsiineja ja bataatteja, itupurkissa kehittymässä seuraava mungpavunitujen satsi, kilokaupalla tahinaa. (Ylipäänsä, ostan asiat yleensä vähintään kilon pakkauksissa, pienemmät pakkaukset saavat vain pahalle tuulelle. No, ei ehkä dulsen kohdalla, tai ravintohiivahiutaleiden, mutta monen muun.)

(Huomaan äkisti ikävöiväni hijikiä. Sitä pitäisi hankkia pitkästä aikaa. Rakastan hijikiä.)

Kokarua emme silti harrasta, mutta jotain pikkaisen sinnepäin. Ystävälle kvinoan liotusta kommentoidessani tulin ajatelleeksi, että oikeastaan se, miten teen ruokaa, on aika kapinallista. En pyri kätevyyteen tai helppouteen, joskaan en toki tahallani tee asioita vaikeiksikaan; kyllä menen siitä, missä rima on matalimmillaan, mutta se on oma rimani, ei jonkin mainosmiehen rima. En ajattele olevani niin nerokas, etten voisi laittaa aikaa ruoanlaittoon. Ja en ajattele olevani niin vähäarvoinen, että voisin syödä ruokaa, joka on tehty mitenkuten. Liotan kuivatuotteet, jotta siementen suoja-aineet purkautuvat ja niiden ravinteet ovat paremmin käytettävissä ja mahanpurut minimissään. En tiedä, tästäkö johtuu, luultavasti ei, mutta en ole koskaan sairastunut raudanpuutosanemiaan tai saanut mittauksista huonoja ferritiiniarvoja, en edes kuparikierukan kanssa, joka totisesti teki kuukautisvuodoista runsaita. (B12-vitamiinin puutteen silti sain fennovegaaniyritelmävuosinani, vaikka popsin purkista sitä; kun siirryin vahvempaan valmisteeseen, pulma ratkesi.)

Ystävän sanoin meillä on kasvissyöjän kakka: se tulee joka ruokailun jälkeen ja on volyymikas. Paljon kuitua, siitä kai se kertoo. Ummetusta en ole ikinä joutunut kokemaan. Nyt kun koetan parannella jännettä, olen ottanut kuurin naudan kollageenia, joka on joissain tutkimuksissa tuottanut fysioterapiaan yhdistettynä tiiviimpää jänteen rakennetta. Suhtaudun kollageeniin lääkkeenä, jota syödään kuuri ja sitten ei taas tarvitse.

(Koira ja kissatkaan eivät syö nautaa. Nuorempi kissa syö vielä osin kanapohjaista ruokaa, koska penturuokia ei ole vielä tarjolla pelkällä hyönteisproteiinilla. Laguuna ja Koko syövät eläinkunnan tuotteista vain hyönteisproteiinia, ja taitaa niissä ruoissa olla myös kalaöljyä. Välillä Koko saa luita ja muita perinteisempiä koiranherkkuja, mutta koetan pitää senkin kulutuksen maltillisena. Ja itse asiassa, jos miettii jotain kissan luontaista ravintoa, hyönteisproteiini lienee sitä lähempänä. Ennemmin kissa hyönteisiä saalistaa kuin nautoja.)

Platonin Gorgias-dialogissa puhutaan siitä, miten eri lailla kokki ja lääkäri laittavat ruokaa. Muistan jo silloin, kaksikymppisenä filosofiaan hassahtaneena untuvikkona, ajattelleeni, että haluan laittaa ruokaa kuin lääkäri, joka ruokkii koko systeemiä koko sen elinkaarta ajatellen, en kuten kokki, joka tavoittelee vain hetken nautintoa. Tietysti siinä tuo lääkäri ja kokki olivat vain analogia muihin asioihin, mutta pysähdyin miettimään ihan kirjaimellistakin tasoa. (Sitä paitsi syötävä on joka tapauksessa.)

Ensimmäiset kesän ravintokasvit on kylvetty. Kunpa sääennusteet pitäisivät nyt paikkansa ja kammottava talvi sulaisi pois omaan mahdottomuuteensa. 

Viisaat kasvot ja muita pysähdyksiä

Eilen kanssani heilui raitiovaunussa kohti koteja ranskanbuldoggi. Se seisoi useamman metrin päässä, käänteli päätä tanakan tuskinkaulansa päässä. Katselin sen kehoa ja ajattelin ihmislihan erilaisia variaatioita. Ennen kuin ryhdyin hierojaksi, en voinut käsittää, miksen ala koskaan näyttää aikuiselta. Tai naiselta. Nyt alan vähitellen käsittää. Kudokset voivat tuntua hyvin erilaisilta. Niillä on erilainen pehmeys, kireys, kimmoisuus, erilainen pitoisuus rasvaa ja sidekudosta ja lihasta, turvotusherkkyys. Katselen ranskanbuldoggia. Niin, se ei ole lihava. Vinttikoirastandardissa se vaikuttaisi lihavalta, mutta se ei ole vinttikoira vaan ranskanbuldoggi. Ne tapaavat näyttää Timo Soineilta. Jotkut sanovat niiden kasvoja viisaiksi tai viisaan näköisiksi. (Onkohan joku sanonut Timo Soinin kasvoja viisaan näköisiksi tai viisaiksi?) Kun kerran kysyin hämmentyneenä, mikä juuri tuon koirarodun kasvoista tekee viisaat, sain vastaukseksi "ajatusrypyt". Tajusin näin puhuvan samastavan viisauden ja huolen. Tai jonkin huolentapaisen.

Koska itse tapaan huolestua vähän turhankin laajasti ja syvästi, en itse tietenkään kykene kytkemään yhteen ajatus- tai pikemminkin huoliryppyjä ja viisautta. Nyt kun istun kirjaston tietokonesaarekkeessa, mietin, pitäisikö minun ehkä muuttaa käsitystäni. Melkein kaikki kurtistavat kulmiaan näyttöruuduille. Ehkä he kehittyvät ongelmanratkaisussa siten.

Eilen lähdin itse lounaan jälkeen ulos, koska aurinko paistoi ja tuntui keväiseltä. Hitot esseestä, sanoin itselleni tai itsekseni. Niistä on aina ennenkin tullut jotain. Jokin sutermullukka. Hittoako minä siitä sen enemmän.

Ehkä tämä on yksi tapa käsitellä sellaista mielenmaisemaa, jossa viisaus ei samastu otsan rypistämiseen. Ottaa takkinsa, kävellä. Tarkistaa, että lumi huputtaa edelleen kaiken mainitsemisen arvoisen (paitsi ei jäniksenjälkiä) (eikä lehtien rahinaa, kuivien lehtien edelleen kiinni oksissa, kaikkien näiden räntien ja tuiskujen ja tuulien jälkeen; miten tuota osaisi pitää kuolleena materiana).

Tänään sitten ajattelin ranskanbuldoggia uudestaan istuessani syömässä. Katselin, miten pikkuriikkisiä annoksia muut naiset syövät. Itse asiassa kellään miehelläkään ei näköpiirissäni ollut lautasella samanlaista kukkurakasaa kuin minulla. Alusta loppuun saakka tunsin nälkää. Itse asiassa olen hieman nälkäinen edelleen, tunti syömisen jälkeenkin, jättiannoksineni. Vaikka välttäisin viisaat kasvot ja pysyisin loppuun saakka enemmän kevytmielisenä, keholtani muistutan elävästi ranskanbuldoggia. Olen hihitellyt viime aikoina erään kuntoilunettipalvelun tavoitteenmäärittelyille. Miehet haluavat kymmenen kiloa lisää massaa ja naiset pudottaa kymmenen kiloa. Molempien resepti on sama: lisää liikuntaa.

Nyt kun jalkani kestää paremmin liikkumisen himojani, ei normaalisti, mutta siedettävästi, olen liikkunutkin paljon. Ja koska en erityisemmin kontrolloi syömistäni, olen syönyt entistä enemmän. Kävin pitkästä aikaa pari kertaa vaa'assakin. Painoni on noussut kuukaudessa yli kilon. Koska mahdun samoihin vaatteisiin kuin aina ennenkin aikuisiällä (paitsi kainaloista ja hauisten luota), lisäys on toivon mukaan lihasmassaa. Tai sitten se on sijoittunut kasvoihin.  No, ehkä huomaisin sen.

Ruokaa haarukoidessani tunnen kummallista, kaikennielevää surua tästä kaikesta. Naisista, jotka kokevat huolta silloinkin kun päättävät, ettei jokin asia ole huolen arvoinen. Tai toki monista painoasia onkin huolen arvoinen. Sirousasia. En ymmärrä, miten he jaksavat olla niin kiihkeästi tahtovia. Pystyn kyllä silloin tällöin paastoamaan viikon ja välillä mieli tekeekin juuri tehdä niin. Mutta en ymmärrä, mitä olisi pitää itseään nälässä kroonisesti. Tai kaiken aikaa ajatella, että on syönyt sopimattoman paljon. Syöminenhän on niin ihanan rauhoittavaa ja nautinto jo itsessään. Sen jälkeen on helpompi istua paikallaan tai maata. Ei hermostu eikä menetä malttiaan yhtä helposti. Katselen tarkasti. Ehkä näillä ihmisillä on vain erilainen elämismaailma. Jospa he rauhan sijaan tarvitsevatkin enemmän pontta ja intohimoa? Ja jospa heidän nautintonsa hukkuu johonkin muuhun tuntemukseen? En osaa kuvitella, ihan mahdotonta, millaista sellainen elämä on, miltä se tuntuu?

Kyllä minäkin olen välillä hidas, esimerkiksi portaita kiivetessä liikuntatunnin jälkeen, joku on laskenut raajoista kaiken innon ulos, on pihistävä jäämillä askel kerrallaan, kuunneltava nivelnarinaa, siedettävä tätä tilaa. (Joku toinen tietysti juo kahvin tai teen mutta minusta tämä tuntuu siunaukselta.) Mutta sitten istun hetken ja jonglööraan ideoilla ja sitten maailman imu palautuu. Joudun muistuttamaan, ettei jalkaa tarvitse kävellessä tampata lattian lävitse eikä pään pompahteluun ehkä ole viisasta sijoittaa liikaa puhtia. Mutta elämä tuntuu vain niin värikkäältä ja täydeltä ja innostavalta, että on sanottava itselleen hei, ei niin nopeasti, odota.

Katselen, katselen ruokalaa. Luonnovalosta huolimatta katon loisteputkia ei ole sammutettu. Kirjoitetaan, että tarvitaan asiantuntijoita ja tutkimusta. Täällä siihen koulutetaan. Katselen tarjottimia pienine lautasentäytteineen. Hiuksia, vaatteita, eleitä, seurueita. Mihin tätä tarvitaan? Mitä täällä edes opin? Se tuntuu hauskalta, mutta epäilen, pystynkö auttamaan missään ketään näillä asioilla. (Hieromalla voin toki auttaa ja tiedän joidenkin kokeneen saaneensa tästä blogistakin jotain, mutta eivät ne asiat, joilla joskus kuvittelin auttavani, jollain hiton asiantuntijuudella ja runoilla, tunnu saavan mitään aikaan.) Entä nämä muut. Mitä he haluavat? Mihin he pyrkivät? Haluavatko he viisaat kasvot vai hyvän työpaikan vai mitä?

Eläimet järjestyvät ryhmiin, elehtivät. Olisiko vaikeaa estää kuvitelmaa siitä, että niiden hienomotorinen käsillä tekeminen fasilitoisi puhetta? En tiedä, sillä en edes koeta estää sitä. Annan sen tulvahtaa ylitseni. Kassamyyjä istuu satulatuolilla. Suorittavassa istumatyössä satulatuoli tuntuu olevan normi, älyllisessä istumatyössä ei. Mistä sekin johtuu? Siitäkö, ettei pää sijaitse istuinluiden välittömässä yhteydessä?

Pilvet vyöryvät hitaasti taivaansinistä pitkin.

Vääjäämättä.

Istun ja pureksin falafelpyöryköitä. Kikhernesalaattia. Jääsalaattia. Täysjyväriisiä.

Kaikki tuntuisi loppuvan aina liian pian ellei iltapäivä olisi jo pitkällä, samoin essee, jota kirjoitan silloin kun en ole läsnä enkä katsele, kun katoan sanoihin ja ajatuksiin ja sulkeistan hetkeksi kysymyksen, mitä ihmettä niillä kuvittelen tekeväni. Ellei jokainen hetki olisi niin pakahtumaisen täysi, että sen tietää mahdottomaksi kuvata.

Innostumisesta ja nirsoudesta

Olenkohan joskus muistanut kirjoittaa siitä, miten tavattomasti saatan ihailla ihmisiä, jotka osaavat innostua ja syttyä sekunnin murto-osassa? Muutamat tuttavani kuuluvat tähän kategoriaan. He osaavat sanoa vaikka mistä, että se on huippua tai mahtavaa tai ihan parhautta.

Heidän kanssaan tuntuu silti joskus vähän vaikealta, koska tuntee itsensä möykkyklimppiseksi. Kas: minä pidän aika harvoja asioita huippuina tai mahtavina. Ihan parhaudesta nyt puhumattakaan. Ei se tarkoita, ettenkö syttyisi. Sytyn kyllä välillä ruoasta ja joskus juomastakin, kuten vaikka maracujamehusta. Ja tilanteista. Mutta aika harvoin osaan sanoa jotain ihmistä ihan huipuksi tyypiksi. Jotenkin etenen varovaisemmin, ja siinä vaiheessa, kun olen jo oppinut ihailemaan tietyn ihmisen tiettyjä piirteitä, olen tyypillisesti ehtinyt havaita hänessä myös paljon sellaista, jota en suin surminkaan toivoisi hänelle tai kellekään toisellekaan (mukaanlukien itseni). Ja oikeastaan olen ruoan ja juoman suhteen aivan yhtä alkuynseä kuin ihmistenkin kanssa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Enimmäkseen en pidä ruoasta, jota minulle tarjotaan, maustamatta sitä jollain tavalla, yleensä niin, että vain suolan tai sokerin maustama tasainen mitäänsanomattomuus saisi enemmän sävyjä. (Esimerkiksi voisi antaa sen, että lorauttaa maustettuun ostosoijajugurttiin makeuttamatonta puolukkamehua. Ja ripsauttaa vähän kanelia, kardemummaa ja inkivääriä.)

Joskus mietityttää, onko tämä oikein tai normaalia. Mitä ne sitten ovat? Oikein? Mitä epäoikeudenmukaistakaan tässä on, paitsi etten pysty palauttamaan mahtavuushuudahduksia? Toisaalta, valitettavasti on myös niin, että ne, jotka sanovat lähes kaikkeen, että se on aivan parhautta, ovat menettäneet ainakin minun tapauksessani luotettavan arvostelijan statuksen. Heidän mahtavuutensa on kokenut inflaation. Eikä se tarkoita, että muuten pitäisin heitä epäluotettavina. Esimerkiksi oma aviomieheni kuuluu tähän innostujakategoriaan. Joskus hän, reppana, masentuu ynseydestäni. Se on vähän sääli, kun hän voisi ajatella asiaa niinkinpäin, että olen kuitenkin innostunut menemään hänen kanssaan naimisiin, mikä sentään on aika ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. (Kyllä vain, kyllä minä hänestä olen vaikuttunut.) Ja normaalia - voi luoja, tuskin tämä nyt olisi normaaliuskorjauslistan kärjessä kuitenkaan!

Ehkä ynseä on kyllä vähän väärä sana. Olen kiinnostunut monista asioista ja ihmisistä. En vain jotenkin osaa hurahtaa niihin ja heihin. Tai siis, joskus hurahdankin, mutta se on käytännön hurahtamista. Saatan virkata suuren peiton tai alkaa viettää aikaa kovasti jonkun uuden tuttavuuden kanssa tai tapailla vaikka harrastamani tanssin askelia päivittäin. En silti osaisi luonnehtia näitä huipuiksi tai ihan mahtaviksi. Se on vain semmoista hupsua hurahtamista! Ja odotan tilanteen korjaantuvan tuon tuosta takaisin laimeampaan: paras siis ottaa irti kaikki virkkaushulluudesta tai jee jee bestikset -fiilareista.

Ehkä tämä on jokin jäänne, yritys piilottaa hurahtamiset? Olen lapsena oppinut piilottamaan vanhemmilta taitavasti kaiken kiinnostavan, etteivät he talloneet innostusta jalkoihinsa alkamalla intoilemaan siitä, että jos kunnolla panostaisi, tuosta voisi tulla hyvä ammatti ja leipäpuu. Ja miten jokin harraste vielä voisi parantaa naimamahdollisuuksiakin. Lapsena en halunnut sellaista tapahtuvan, en jaksanut sitä heidän hurahtamistaan kerta toisensa jälkeen. No, en kai halua vieläkään sellaista tapahtuvan. Tosin vanhempien suhteen ei enää ole pelkoa tässä asiassa; nykyään he tuntuvat luopuneen toivosta sen suhteen, että voisin menestyä heidän mittareillaan. Toisinaan he mainitsevat, paljonko siskoni ja minä tulemme aikanaan perimään ja että sitten meidän elämämme tulee olemaan taloudellisesti turvatumpaa. Se jotenkin masentaa, se kaiken rahaan redusoiminen.

Vaikeaa arvioida!

Mutta jokin nirsous kyllä on, ja olen alkanut hahmottaa sitä viime vuosina. Saatan sinnitellä aika pontevasti, kun en tahdo jotakin, ja olla hyvin varma siitä, etten tahdo jotakin tapahtuvaksi. En tunne suurtakaan tarvetta koettaa innostua samoista asioista kuin toisetkin, jos niistä aistinvaraisesti saatu kokemus ei vakuuta. On monia asioita, joista en ole oppinut pitämään ja joista en ole edes yrittänyt opetella pitämään. Hullunkurisimmin se käy ilmi snägärillä, kun tilaan annoksen niin ettei siihen laiteta mitään lisukkeita. En nimittäin ole opetellut pitämään sinapista, ketsupista ja niin edelleen. Joskus nuorempana se meinasi käydä vähän uhkaavaksi kaverisuhteissa, mutta päätin, että jos en kelpaa kaveriksi sen takia, etten syö ketsuppia, niin se on sitten siinä. Koska eihän ketsuppi nyt voi olla kovin oleellista ystävyyden kannalta.

Kiinnostaisi tietää, tai tutkia, onko joku ehkä tietoisesti lähtenyt muokkaamaan itseään suositumpaan suuntaan. Muistan tehneeni itse niin oliivien kohdalla. Niistä opettelin pitämään. (Tosin en vieläkään syö mustia halpisoliiveja; ei, niiden pitää olla kalamataa, että saan ne alas muutenkin kuin irvistellen.) Mutta siihen se taisi jäädä. Vai onko niin, että monista asiat eivät tunnu aistinvaraisesti samalla tavalla yhtä tyrmäävän vastenmielisiltä? Ettei heitä ole koskaan fyysisesti kuvottanut kovasti esimerkiksi paljastuttua, että hampurilaisen sisään on ruiskautettu ketsuppia? Että heissä on sisäänrakennettuna jokin suurempi vastaanottavuus, avoimuus, hurahtamiskyky... helppous innostua?

Pidin pitkään itseäni ehkä vähän jopa nirsousvammaisena ja innostusrajoittuneena, mutta muutamat viime vuosien tapahtumat ovat auttaneet hahmottamaan, että kenties tämä omakin lähestymistapani, jota en erityisemmin koe tietoisesti valituksi, ja josta en oikein osaa suunnata muuallekaan, sisältää hyviäkin puolia. Olen nimittäin päässyt todistamaan muutamaa ihan parhautta -hurahdusta hyvin läheltä. On tuntunut siltä kuin hurahtaja olisi rakastunut. Ja sitten, vähitellen, suhde asiaan tai ihmiseen (ja kyse ei ole ollut rakkaussuhteesta perinteisessä mielessä) on saanut kumman parisuhdeahdistusmaisia muotoja. On kuin tuolta asialta tai ihmiseltä olisi odotettu jotain vastinetta omalle tunteelle. Ja petytty. Syyllistetty. Suututtu toiselle, osoitettu mieltä. Yhdessä seuraamistani tapauksista oirehdinta on vaikuttanut todella kummalliselta, koska hullaantumisen kohde on ollut instituutio. Silti suhteessa on vaikuttanut olevan monia väljähtyvän ja vähitellen eroon päättyvän parisuhteen tunnusmerkkejä. Pettymys tuntuu karvaalta melkein sivustakatsojan suussakin. Samat seikat, jotka aluksi jäsentyivät ihmeellisinä, saavatkin inhottavan ja perverssin luonteen. Mutta olen seurannut tapahtumaketjua niin läheltä, että tiedän tilanteen ja siksi minun on vaikeaa ymmärtää, miten ihmeessä tuollainen hurahdus on ollut mahdollinen. Ja etenkin tämä sen pettymäpuoli, sen suuntautuminen toiseen itsen sijasta. Ikään kuin hurahtajalta olisi hukkunut näkökulma riskiin, jonka hän otti - nähdäkseni tietoisesti, mutta ehkä joku ottaa riskejä aivan yhtä tiedostamatta kuin itse jarruttelen niiden ottamisessa?

En muista, että itselleni olisi käynyt ihan tuolla tavalla. Ehkä ynseä eteneminen säästää siis tällaiselta?

Moni tuntemani innostuja on myös kärsinyt eritasoisista burn out -oireista. Ehkä tämä on kapean otoksen harhaa. Mutta kenties ynseys ja varovaisuus suojaa loppuunpalamiseltakin. Eihän nimittäin ole mitään mieltä syöstä kaikkia voimiaan johonkin juttuun, joka vaikuttaa ihan lupaavalta, mutta siinä kaikki. Aika harvoin minusta on tuntunut siltä kuin muutamasta ystävästä tuntuu säännöllisin väliajoin. Nimittäin että nyt elämän kiitotie aukeaa, pidäkkeet vain katoavat, elämä imee ja kantaa, vie mukanaan, menee lujaa. Ehkä hetken, ja silloinkin lähinnä seksuaalisessa kontekstissa (jossa saman moodin eliniänodote ei ole kovinkaan pitkä). Ja ehkä nimeomaan yhden viinilasin jälkeen. Mutta muuten - no, joskus näyttää lupaavammalta kuin toisinaan, joskus voimavarat on helpompi tunnistaa, on helpompi luottaa talvesta selviytymiseen ja sillä tavalla. Enimmäkseen kuitenkin etenen varovaisesti ja aika jalat maassa.

Ei se tarkoita, etten tuntisi voimakkaasti tai sävykkäästi. Joskus olen saanut selvittää tätä eroa pitkällisesti. Ei: on mahdollista tuntea voimakkaasti, ihailla jotakin ihmistä tai käytäntöä ja silti tiedostaa kaiken aikaa, että tässäkin on puutteita, tämäkään ei ratkaise kaikkia ongelmia kertaheitolla, ei ole mitään taikasanaa tai kertapelastusta. On mahdollista aloittaa uusia harrasteita ja opintoja ja olla jipoissa niistä ja syömistään ruoista ja sillä tavalla. Ja silti - se ei ole huippua eikä mahtavinta. Enkä usko, että kyse on vain sanallistuksen eroista.

Epäröinti, se ei katoa. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan raivostua siitä, ettei se katoa.

Olla vain

Perjantai-iltana tarjoutuu kaksi vaihtoehtoa: joko pelata pokeria tai olla vain. Jos pelaa, saa olla hyvässä seurassa. Jos on vain, no, sitten saa olla kotona eläinten kanssa. Valitsen jälkimmäisen.

Mitä sitten tarkoittaa "olla vain"?

Nostan toisen tomaatintaimista ulos, koska se nuupottaa ja sen ruukkumultaan näyttää pesiytyneen ripsiäinen poikineen. Laitan värjäyskoneen pyörimään, sävynä flamingo pink. Värjäytymään joutuvat nyt mm. Vompsun housut, kierrätyssäkistä pelastettu entisen vuokraemännän entinen puuvillatakki sekä Vompsun tylsänvärinen kesätakki (joka pinkkinä muuttuu kaikkea muuta kuin tylsäksi miestenpukineeksi). Syön lounasta: pari kazakhstanilaisella hapankaalilla ja tahinalla päällystettyä leipää (hyi minua, teen raskasta työtä ja syön lounaan vasta kello kuuden jälkeen - mutta kun join välipalaksi litran kaupan valmista sikamakeaa soijakaakaota, ei tullut aiemmin nälkä) ja pussin pakasteherneitä mikrotettuna eli lohtuherneitä alla veloenisch, laskeskelen päivän proteiinisaantia ja syön sitten siihen tyytymättömänä vielä eilisen mustikkatofupiiraan jämätkin. (Uskokaa tai älkää, mutta saan mahdutettua paketillisen munia viattoman oloiseen piirakkaan.) (Oho, kuulostipa tuo törkeältä! Yksin kotona jne.) Luen vähän facebookia ja kyllästyn nopeasti. Sovitan UFFilta ostettuja kahden euron farkkuja, joissa on ihanan pinkki satiininen kirjailtu nimilappu takamuksessa. Tyhjennän taas täyttyneen kuukautiskupin ziljoonatta kertaa tänään. (Sanonko sanottavani säästöhuuhteluista vessanpöntöissä? Kyllä. Ne ovat perseestä, koska niillä ei saa millään huuhdottua kaikkea verta pöntöstä. Tänään piti huuhdella NELJÄSTI ennen kuin pönttö ei näyttänyt teurasaltaalta. Meni ikuisuus odotella vesisäiliön täyttymistä kolme kertaa.) (Ehkä verimöllö pitäisi vaan jättää pönttöön rohkaisemaan muitakin ekoelämäntapaan... se ei taida pysyä kauhean ekona kun joutuu huuhtomaan vettä hulluna.) Keittelen yrttiteetä. Unohdan ostaa kaupasta soijamaidon huomisaamun kofeiinittomaan kahviin. (Alkuviikon raivohulluus-itkuisuuden jälkeen olen päättänyt pitäytyä kofeiinittomassa täältä ikuisuuteen.) Katselen tuttujen flickrkuvia. Etsin yhtä koukuttavaa burleskitarta flickrista ja löydänkin juuri sen kuvan, johon olen haksahtanut. Leikin koiran kanssa. Pistän villatakin värjäytymään metsänvihreään semitoneliuokseen isoäidin haudutuslaatikon sisään. Tutkin peilin edessä kiiltopunaa, jonka ostin koska se oli niin kauniin värinen. Totean sen olevan täsmälleen huulten värinen. Ensin masennun, koska miten turha ostos. Ja sitten päätän olla tyytyväinen siitä, että minulla on niin kivan väriset huulet. Nostelen flamingonpinkit pyykkikoneesta narulle. Sävyjä on kaikkea mahdollista ukkosenvioletista possupinkkiin. Ällöraikas punavalkoinen nanson paitakin on muuttunut hauskan näköiseksi punapinkiksi. Pohdin hetken, miksi ällöän kaikkea valko-jotainsekoituksista, ja päädyn siihen, että niiden ällöttävyys palautuu assosiaatioon purjehduskerhoista. En voisi kuulua sellaiseen. Laupias taivas, se on yhtä kaukaista kuin golfkerho tai aerobic. Vaikka luulen, että voisin pitääkin merellä seilaamisesta. Laivat tuoksuvat miltei vuoristoradalta. Huomaan ällöäväni monia asioita: purjehduskerhoja, golfkerhoja (ehkä koska niissä ei arvosteta grungelookia, johon olen tarrautunut siitä lähtien kun siitä alettiin puhua ja kai pukeuduin sillä tavalla jo aiemminkin, sillä ei vain ennen ollut nimeä ja siitä sai toruja lapsena), marimekkoa ja nansoa, varjostavia markiiseja, viisikymmentälukua, messinkihelaisia esineitä, pieniä (myös normaalikokoisia siis, kaikkia ei-jättikokoisia) teekuppeja. Ja rakastavani hassuja asioita: taikasientä lieden puhdistuksessa, itsevärjättyjä kuviovaatteita (sillä tavalla valkoinen saadaan taikaistua pois), ylipäänsä vihreitä vaatteita, kissojen purinaa, koiran tuhahduksia ja huokauksia, sitä miten Pompsu osaa nostaa minua kainaloiden alta niin että fasettinivelet hyppäävät selässä kohdalleen, Faunin hii-ilmettä, PARVEKETTA, chilien taimia, tomaattien taimia, kanariankrassin tainta, rocotochilin sinivuokkomaisia kukkia, sitä miten keksin laittaa pesukoneen jalkojen alle hammaslankatönät kun en löytänyt jakoavainta konetta oikeasti tasatakseni, listaa voisi jatkaa, mutta en jaksa. On niin paljon rakastettavaa! Ja niin vähän epäillyttävää, oikeastaan.

Oleminen vain saa hyväntuuliseksi. Toisaalta olin hyvällä tuulella jo valmiiksi ja mietin siksi pitkään, lähtisinkö sittenkin pelaamaan pokeria. Mutta jotenkin - no, tämä kaikki muu kuulosti vain niin paljon antoisammalta tällä kertaa. Elämä on käynyt niin vauhdikkaaksi, vaihteen vuoksi, että tällainen itsekseen oloilu kotona kuulostaa aidoimmin luksukselta.

Moroja ja muuta räyräyruokaa

Morot ovat taas täällä. Piipahdan hallissa toiveikkaana ja syystäkin. Ostan puolitoista kiloa mehevää aromikasta kirpeyttä luomuhedelmien tiskiltä.

Päivät liukuvat ohitse. Seuraan hämmentyneenä ja kiinnostuneena, mitä tarkoittaa taas elää normaalikoira-arkea, sellaista, jossa koiran voi hetkeksi jättää kotosalle yksin eikä se mene siitä mitenkään sekaisin. Pidän tästä arjesta: voin tehdä muutakin kuin koiraa, mutta toisaalta on joku, joka jaksaa kanssani köpyttelyä ja sään ihmettelyä useamman kerran päivässä. Ei koira sentään herää yhtä aikaisin kuin minä, muttei toisaalta protestoikaan, kun herättelen sitä ulos.

Koirien ja koiran kanssa kaikki on niin arvaamatonta. Toisella kertaa Nasu ja Putte käyttäytyvät puistossa kauniisti, Nasu menee edeltä rauhallisesti ja Putte katsoo tarkasti ja matkii. (Putte on ottanut Nasun vähän kuin äidikseen, se tekee poikasmaisia eleitä Nasun suuntaan.) Koiria saa kehua ja ajatella hetken, että kas näin, noin se vanhan koiran viisaus suodattuu nuorempaan. Mutta pari päivää myöhemmin toisessa koirapuistossa Puten hermo pettää ja se ulvoo ja räkyttää pidemmältä toisille koirille - ja kun nämä koettavat tulla katsomaan, mitä se nyt komentelee, Putte juoksee kauhusta vinkuen pakoon, missä vaiheessa Nasun vanhat örkkikäyttäytymismallit aktivoituvat ja se syöksyy raivoisana puhurina puolustamaan pikku ystäväänsä, jota noin kurmotetaan. Eikä Nasua tietenkään tyydytä mikään muu kuin toisten täydellinen alistuminen, kerta toisensa jälkeen. Ei se näyki eikä pure, mutta hyppää päälle, kengurupotkii ja pitää niin pahaa ääntä, että toiset koirat järkyttyvät. (Ne eivät ole tottuneet kung fu -tyyliin, jota Nasu on omaksunut osittain kissoilta.) Ei voi kuin huokaista ja ajatella, että no niin, noin se nuoren koiran pönttöpäisyys myös aktivoi vanhasta jo unohtuneiksi kuvitellut käyttäytymiset esiin. Eihän Nasulla tietysti olekaan ollut koirakaveria pitkään aikaan puolustettavana. Ja on aivan selvää, että Puten pentumaiset lähestymisyritykset ovat saaneet Nasun ottamaan suojelevan äitiörkin roolin. Minä roikun Puten loimessa ja Fauni yrittää kahmia Nasua syliinsä niiden ärhennellessä olan takaa. Heti kun Putte lakkaa kiljumasta, Nasukin rauhoittuu.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, ettei ole yhtään liioittelua antaa koirille sikojen nimiä.

Tietysti niiden aiemmat ihmisnimet, joilla varustettuina ne alunperin tulivat, Roope ja Malin, voisivat sopia nekin...

Hieman toivoa räyskinnän keskelle antaa sentään se, miten aiemmin lapsille murissut Putte tarkastelee varovasti ystävän lasta, ja kun se saa lähestyä lasta omassa tahdissaan, kaikki on ihan okei ja lapsi saa samantien suukonkin suulle.

Koirat ohjaavat ajatuksia. Askartelen Putelle kaksi lointa, toisen huopuneesta villapaidasta ja toisen banaanisilkkineuleen retaleesta, josta piti tulla itselleni paita ennen kuin äkisti tajusin, että lanka on kiiltävää ja joulunpunaista, yök. Koiralle se kyllä sopii, se on sellainen pieni namu.

Tuntuu kummalliselta kun Vompatti on mennyt etukäteen Etelä-Amerikkaan ja tietää itsekin jo viikon päästä olevansa siellä. Niin kaukana, kuvittelemattomissa. Ja kun sieltä palaa, on enää muutama päivä maaliskuuta, ja sinä aikana on vain katsottava vuokra-asuntoja ja päätettävä, mitä asunnoista Kalliossa ilmoitetaan: aiotaanko niihin palata vai ei. Jos ei, sitten olemme tyhjän päällä ja on vain löydettävä uusi kommuunikämppä. Ja ainakin yksi kämppis lisää.

Hieman kyllä huolettaa, kuka hullu meidän kanssamme suostuu asumaan.

Lomakeskusoutoutta

Mamallapuramin luona huokaa meri, toinen meri kuin ennen. Bengalinlahti sylkee hiekalle erilaisia kotiloita ja simpukoita kuin Arabianmeri. Kaupunki tai kylä, pieni tämä ainakin on, tuntuu jotenkin unohdetulta ja pölyiseltä. Turistikauppoja on vaikka millä mitalla, mutta turistit ovat kadonneet jonnekin, vaikka on vielä sesongin loppurippeitä.

Ensimmäistä kertaa tunnelmassa on jotakin ahdistavaa. Kaduilla päivystää mustalaislasten laumoja, jotka eivät tahdo päästää kulkemaan ohitse. Tuloerot kiipeävät silmille. Lapset ovat oikeasti likaisia ja rääsyissä, aikuiset aliravittuja. Eivät kaikki - puhun nyt kerjäläisistä. Heitä on paljon. Jos istuu rannalle hetkeksikin lukemaan, ympärillä kuhisee pian lauma ihmisiä, jotka haluavat kokeilla vähintään aurinkolaseja, vaihtaa nimiä ja mieluiten myydä santelipuuhelmiä, ja jos niitä ei osta, he pyytävät tuomaan kilon riisiä lahjaksi, jotta olisi syötävää. Näiden ihmisten käytös on puolihyökkäävää.

Mamallapuramilla on huono maine. Kaupunkiin ja sen laitamille on perustettu lukuisia orpokoteja, joissa on ilmeisesti tapahtunut lasten seksuaalsista hyväksikäyttöä, ja vielä useammin turistien rahojen niistämistä johonkin ihan muuhun kuin orpolasten koulutukseen.

Toisaalta kaupungissa on myös Unescon maailmanperintöarkkitehtuuria. Ja meri. Ja mahdollisuus vieläpä loikoilla rannalla hetken ja hengitellä rauhassa pelkäämättä riksan jostain tuututtavan päälle. Nämä vetävät meitä sinne.

Mutta heti huomaa, miten toisenlainen meininki on kuin vaikkapa Goalla tai Varkalassa, jotka ovat toisia käymiämme turistoituneita rantapaikkoja. Täällä tulijaa arvioidaan ihan toisella tavalla. Jos käyttää kameraa tai läppäriä, ilmestyy aika nopeasti paikalle tyyppejä, jotka hypistelevät housunsaumaa laitetta nälkäisinä tuijottaen. Lasten kerjäys, myös muiden kuin kadulla asuvien pikku mustalaislapsireppanoiden, on hyökkäävää ja takertuvaa. Kun pyöräilee heidän ohitseen, he koettavat pysäyttää pyörän vaikka väkisin koettamalla tarttua sarviin tai tarakkaan ja kiljuvat vaativaan äänensävyyn "give me school pen" tai "bon bon" tai "madam give money". Eipä siinä mitään, mieluusti vaikka tukisinkin koulutusta täällä, mutta luettuani aika monta kertomusta siitä, miten näitä school penejä sitten myydään kauppaan tai kadulla toisille turisteille ja miten paikalliset aikuiset eivät pidä ollenkaan siitä, että heidän lapsiaan rohkaistaan kerjäämään, pidän järkevämpänä suunnata apuyritykseni jotenkin systemaattisemmin. On aivan eri asia antaa lahja pyytämättä kuin antaa sellainen sitä röyhkeästi kärttävälle. Kun pyöräilin yhden poikajoukon ohi ja vain väistin heidän pyörää tavoittelevia käsiään, yksi pojista juoksi perääni ja iski nyrkillä selkääni. Kirskautin jarrut pohjaan ja totisesti pysähdyin ja karjaisin, ettei toista ihmistä saa lyödä. Ettei se nyt vain käy. Pojat luikkivat pakoon vähän säikähtäneinä tilanteen saamasta käänteestä koettaen nauraa pollean oloisina, mutta elekieli kyllä kertoi heidän tietävän menneensä liian pitkälle ja pelkäävän nyt seuraamuksia. Nämä pojat olivat siisteissä koulu-univormuissa ja pestyjä ja hyvin ruokittuja. Eivät he nälkäänsä kerjänneet.

Viime yönä sitten tämä rahamassina liikkuminen ja oleminen realisoitui entistä selkeämmin, kun hotellihuoneemme ikkunasta tunkeutui huonetilaan tietä tunnusteleva, lukon aukaisua etsivä sormi. Hotellihuoneen ikkunassa ei ole laseja, vaan pelkät kalterit ja ikkunaluukut. Kalterit ovat niin harvat, että käsivarren saa työnnettyä helposti sisään kainaloa myöten. Jos sängyn laidalla ikkunan edessä sattuu olemaan lompakko tai kamera tai puhelin, sen voi helposti kiskaista ulos kaiken kansan kuljettavissa olevalle luhtiparvekkeelle kalterien välistä. Yksi ikkunaluukuista on rikki; siitä puuttu haka. Luukku oli köytetty kiinni, mutta en tajunnut tarkistaa köyttä - joka paljastui elastiseksi kuminaruksi, joka tietysti jousti, kun luukusta tungettiin kättä sisään. Satuimme istumaan sängyllä kasvot ikkunaa kohti, joten näimme sormen työntyvän sisään. Fauni hyökkäsi luhtiparvekkeelle ja näki jonkun lurahtavan portaita alas kadulle. Hän meni vielä kadulle perään ja löysi sieltä pimeästä jonkun, jolta kyseli, oliko tämä ollut ylhäällä parvekkeella ja mitä asiaa tällä oli siellä. Tyyppi oli vaikuttanut säikähtäneeltä ja painellut matkaansa.

Hämmästelimme vielä tapahtunutta, kun ikkunan eteen vedetty verho liikkui taas alareunastaan - eikö joku taas ollut tunkemassa rikkinäisestä ikkunaluukusta sisään! Nyt tiesimme toimia nopeammin, viimeksi tuijotimme sormea liian kauan ja pidimme niin kovaa meteliä, että se omistajineen kerkisi karkuun ennen varmaa tunnistamista. Fauni riuhtaisi oven auki ja ponkaisin mukaan perässä. Luhtitasanteella luimuili hämärän suojissa esimurrosikäinen poika, joka oli hengaillut hotellin alatasanteella niin monet kerrat, että olin mieltänyt hänet jo kalustoon kuuluvaksi, ehkä omistajan tai alakerran ravintolan kokin lapseksi, ja alkanut moikata häntä ohikulkiessamme. Poika ei vastannut kysymyksiin, mitä tämä nyt oli tarkoittavinaan, nosteli vaan hartioitaan ja pakeni paikalta selvästi kauhusta jähmeänä. Palasimme sisään ja nyt kiskoin kelvottoman kuminauhan pois ikkunasta ja sidoin luukun tiukasti tiinni pellavanarulla, jota on mukana suuri kerä moskiittoverkkojen virittelemistä varten.

Ikkunastatunkeutumisyritys tuntui entistä hurjemmalta, kun se tapahtui sellaisen päivän päätteeksi, joka alkoi aamulla siitä, että kuvasin pientä skorpionia ja työnsin kameraa sitä lähemmäksi ja tarkensin ja yhtäkkiä elikko oli hävinnyt etsimestä, ja kun taivastelin, mihin se oikein oli pompannut, tajusin sen pompanneen kameralle ja matkaavan kohti naamaani pyrstö pystyssä ja tarttumaraajat heiluen. Mitään ei onneksi sattunut, sain saateltua kameran aika pehmeästi asfaltille ja Fauni houkutteli skorpionin kameralta pois. Nähtävyyksillä meille koetti tarjota palveluitaan opas, jonka englannista ei saanut mitään selvää, joten sanoimme kiitos ei, etenkin kun meidän tietämyspohjallemme ihan riittävät informaatiot löytyvät opaskirjasta ja paikoissa kuitenkin kiinnostaa itseä enemmän tunnelma ja veistosten esteettinen tyyli kuin hallitsijoiden nimet tai kuvien uskonnollinen merkitys, joihin useimmat sivukorvalle kuulemamme esitykset tuntuvat keskittyvän. Kieltäytyminen sai opastarjokkaan raivostumaan ja purkautumaan meille siitä, miten perseestä länsimaiset ihmiset ovat ja miten emme ymmärrä mistään mitään ja arvostamme ihan vääriä asioita (epäilemättä: tässäkin kohteessa vaikuttavimpia olivat vuohi- ja koiravauvat, apinalauma ja koululaiset, jotka menivät sekaisin sileänliukkaasta kalliosta, jota saattoi liukua alas) ja miten pihistelemme rahojamme väärissä paikoissa toisin kuin intialaiset, jotka aina auliisti ottavat oppaan (mikä ei selvästi pidä paikkaansa). Niin niin, vastasimme ja totesimme, että emme silti aio ostaa hänen palveluksiaan. Ja kun palasimme hotellille, hotellinpitäjä ilmoitti, että mehän lähdemme huomenna. Mihin vastasimme, että ei kun ylihuomenna. Teidän olisi sitten pitänyt heti sanoa haluavanne viettää täällä kolme yötä, hän valisti ystävällisen isällisesti. Mutta niinhän me sanoimme, vastasimme hämmentyinä. No, katsotaan nyt, hän sanoi, ehkä tämä järjestyy... niin, sanoimme, ehkä joo. No problem. Varmasti kyse oli väärinkäsityksestä, joka ei ollut kenenkään syytä. Mutta ajatus kamojen pakkaamisesta päivää aiemmin ei ilahduttanut. Ja kun oikein tarkasti muistelimme hotellille tuloa, tajusimme äkisti, miten auki kaikki oli jäänyt. "Kahdeksi yöksi?" oli pitäjä kysynyt. "Kolmeksi, onko se mahdollista", kysyimme. "Ai kahdeksi?" hän vastasi. "Ei kun kolmeksi", korjasimme. "Yes this is the room", hän sanoi ja avasi huoneen oven. "Look, no bad? You want it?" Ja me otimme sen kuvitellen sopineemme kolmesta yöstä.

Sormiepisodin ja muutenkin pitkän päivän jälkeen pidin jopa aivan suotuisana ajatusta hotellista nopeasti lähtemisestä. Aamulla silti ilahduin hotellinpitäjän tullessa ilmoittamaan naama leveässä virneessä, että hän on saanut junailtua asiat niin että saammekin pysyä tässä huoneessa. Jotkut toiset saivat siirtyä, huomasimme. Liekö armo käynyt sen takia, että otimme väärinkäsityksen niin hyvin, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hotellinpitäjä.

Sormen huoneeseen tunkeutumisessa oli jotain kumman uhkaavaa. Vaikken oikeastaan syvemmin usko omistamiseen tai ainakaan minkään omaisuuden täydelliseen koskemattomuuteen, huomaan kyllä järkyttyväni, jos jonkun omaisuuteen kajotaan. Kun pyöräni on varastettu, olen ollut helposti lamassa useita päiviä. Tai kun koira on karannut. Vaikka koiran kanssa on entistäkin selvempää, ettei sen omaisuudellisuus voi tarkoittaa oikein mitään. Sehän on itsellinen elävä olento, jonka kiintymystä ei voi ostaa. (Paitsi ehkä lihapullilla ja vastaavilla, mutta ei niillä vielä sen kunnioitusta eikä täyttä luottamusta saa. Niihin tarvitaan enemmän koherenssia ja lempeyttä ja vakautta vaativissa tilanteissa.) Ja vaikken usko siihen, että omistaisin tämän kehon (enemmän se minut - mikä tuo minä sitten onkaan - omistaa), en voi ajatella hyväksyttävänä sitä, että tätä kehoa kohdeltaisiin miten vaan. Samalla tavalla, tulee niljainen, avuton ja turvaton olo silloinkin jos näkee toisen tekevän jotain minkä tietää järkyttävän jotain toista. Satuttavan tuota toista sanoin tai teoin. Se voi tarkoittaa vaikka pyöränkumien tyhjentämistä tai ilkeää kuittailua. Tuossa olossa on jotakin kumman levotonta ja epäuskoista, eihän se noin voi mennää.

Ehkä tuon levottomuuden ja turvattomuuden avulla on helpompaa yrittää ymmärtää niitä ihmisiä, jotka suurten tuloerojen maissa halulla linnoittautuvat piikkilankojen, muurien ja kalterien sisään, bunkkeroituvat ja poteroituvat turvaan, koskemattomuuteen, näkymättömyyteen. Sillä turva, koskemattomuus ja näkymättömyys ovat esimerkiksi täällä seikkoja, joita ei juurikaan saa kadulle jalkautuessaan. Jos sattuu tällaisessa yhteiskunnassa syntymään rikkaampaan perheeseen, se epäilemättä näkyy vaatteissa, puhetavassa ja ties missä ja sen seurauksena kaduilla saa samantapaista kohtelua kuin mekin saamme; häiritsevän paljon kohtelua kävelevänä pankkiautomaattina.

Ennen tällaisessa yhteiskunnassa matkaamista on helppoa ihmetellä, miksi rikkaat ajavat kaikkialle yksityisautoillaan, tapaavat vain toisia rikkaita, pitävät tarkasti kiinni luokkansa mukaisesta tasosta syömä- ja ulkoilupaikkojen valinnassa ja koettavat vältellä kaikkia muita. Nyt kun täällä matkaa, moinen käytösmalli alkaa hahmottua yhä ymmärrettävämmäksi. Kuka haluaisi kaiket päivät nieleksiä pistävää pakokaasukatkoa ja väistellä pientareella riksoja, jotka tulevat kohti töötöttäen ja olettaen, että totta vie jalankulkija väistää katuojaan, koska jos törmätään, häntähän sattuisi pahemmin, kun vaihtoehtona on autossa kaaoksen läpi vaivatta lipuminen vaikkapa kännykällä nettiä selaillen tai ystävän kanssa jutellen? Kuka haluaa syödä kolmenkymmenen miehen tuijottaessa suu auki ja kaivellessa sepaluksiaan, jos voi mennä hienon hotellin ravintolaan, jossa ruoka on tehty oikeasti tuoreista aineksista eikä kukaan viitsi tuijottaa epähienosti toisia, olivat nämä kuinka rikkaan tai miten muuten vain poikkeavan oloisia. Eikä kukaan kirnua räkäänsä ja sylkäise sitä sitten lattialle oman kengän viereen. Ja listalle olevia ruokalajeja oikeasti saa toisin kuin kansanpaikoissa, joissa voi hyvinkin olla tarjolla vain kahta annosta kolmenkymmenen kohdan listalta. Ja kuka haluaa matkustaa junalla osastossa, joka on sullottu niin täyteen ihmisiä, että kymmenenkin ihmistä voi roikkua vaunun ulkopuolella junan portaissa ja pitää kahvasta kiinni tunninkin matkan ajan ja sisällä kaikki hinkkaavat toisiaan vasten pystyen tuskin tungokselta hengittämään ja ulos päästessä vaatteet ovat aivan rypyssä ja vieraiden ihmisten hiessä.

(En ole tainnutkaan kirjoittaa junamatkastamme ilman paikkalippua. Matka kesti tunnin, maksoi kolmekymmentä senttiä ja oli aiheuttaa paniikkia työmatkalaisissa, koska vastoin paikallisten tapoja tungin määrittelemättömään vaunuun vaikka minua erikseen koetettiin paimentaa ladies-vaunuun. Mutta en voinut riskeerata Faunista eksymistä suurkaupungin väärälle asemalle... yksin, kännykän akku lopussa, ilman passia ja taskussa kaksi kymmenen rupian seteliä. Joten sanoin no no it is not necessary ja kapusin yleiseen vaunuun ja työmatkamiesparat koettivat parhaansa mukaan olla osumatta minuun siinä tungoksessa. Fauni oli kovassa puristuksessa ja minun ympärilläni oli kauhua uhoava, sangen kapea, mutta kuitenkin tuntoaistillisesti selkeä tyhjä rinki.)

Niin, äkkiä paikallinen yläluokka käy ymmärrettävämmäksi.

Tänään vuokrasimme pyörät ja pyöräilimme kartasta katsomallemme niemennokalle, johon oli präntätty backwaters. Kuvittelimme löytävämme metsää ja lintuja mutta tulimmekin Kalpakkamin ydinasejalostamon/ydinvoimalan suojavyöhykkeen portille ja jouduimme kääntymään takaisin. Tutkimme karttaa lisää ja päätimme suunnistaa motaria pitkin pohjoiseen. (Motarilla kulkee täällä pyöräilijöiden lisäksi lehmiä, kävelijöitä, riksoja, härkävankkureita, kolmimetrisiä putkia mopolla kuljettavia äijiä ja niin edelleen. Aina välillä joku moottoriajoneuvo tulee vastaan väärän puolen piennarta pitkin ja torvi soiden.) Motarin varrelta löysimme modernin kahvilan, josta löytyi jopa vegaaninen jäälatte. Sen voimalla jatkoimme eteenpäin katsomaan kivestä hakettua teatteria 600-luvulta. Kotimatkalla poikkesimme pikkutielle, joka näytti kartassa pistotieltä keskelle maaseutua. Tien päästä löytyi kaatopaikka, jonka kytevää muovijätettä mäyhtivät kymmenet naudat. Muuten niin lempeät otukset raivostuivat kuvaamisestani, ehkä ne kuvittelivat minun havittelevan niiden jäteateriaa. Pakenimme paikalta vikkelästi.

Pyörät palautettuamme peseydyimme ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kolusimme muutaman lupaavan näköisen paikan, mutta kun yksi oli kiinni ja toinen, kaukaisempi, tarjoili vain iänikuista dosalättyä, kimpaannuimme ja marssimme Radissonin rantaresorttiin sisään ja kysyimme turvamiehiltä, onkohan heillä siellä ravintolaa. Ensiksi piti tarkistaa, voiko maksaa kortilla, koska vaikka mukana oli rahaa ehkä kuuteen normi-illalliseen, ei meillä ollut mitään käsitystä paikan hintatasosta eikä buffetmenussa ollut ilmoitettu lainkaan hintaa. Onneksi Radissoneissa voi tietenkin maksaa kortilla. Tarjoilija puhutteli minua koko ajan "sir" (ehkä joku on kertonut heille, miten raivostuttavaa on olla päivästä toiseen mrrdam buy this mrrdam taxii mrrdam, mrrdam mrrdam look here hey hello; tosin on kyllä raivostuttavaa tulla puhutelluksi babynäkin; ehkä se on yritystä olla kohtelias, mutta pohjoismaisena on vaikeaa olla kuulematta sukupuolitusta jotenkin puolittavana), mikä oli hieman huvittavaa. Koska tapaan olla päättäväisempi ja jämptimpi kuin aina ystävällinen Fauni, minusta taisi tulla seurueen sir. Laskukin tuotiin minulle.

Hyvä, että tarkistimme korttimaksun mahdollisuuden. Lasku ylitti roimasti käteisvaramme. Itse asiassa se oli täsmälleen saman verran kuin koko edellisen viikon majoitukset yhteensä. Ja silti vain puolet siitä, mitä maksaisi syöminen Ruotsin-laivan buffetissa. Ruoka oli hyvää, kunnolla tehtyä, kasvisvaihtoehtoja oli lukematon määrä, salaattipöytä sai melkein itkemään ilosta ja jälkiruokiakin tarjoiltiin kiitettävissä määrin ja laaduin. En ole tainnut ikinä syödä yhtä hyvää illallista. Palanpainikkeeksi juomani intialainen merlot oli merlota paremmasta päästä. Se maksoi lasilta hotelliyön verran, muttei samaa kuin viinilasillinen talon viiniä Helsingissä. Ja toden totta, ruoka ja viini tuntuivat hintansa arvoisilta. Äkkiä aloin ymmärtää diplomaattipiireissä pyörinyttä ystävää paremmin, hänen väsymystään höyryisiin kansanpaikkoihin, maiskuttamiseen, epäkohteliaisiin huomautuksiin. Ja samalla tajusin myös, miten vaikeaa pohjoismaisen ihmisen on hyväksyä tällainen reaktio itsessään. Koska minusta tuntui, että eihän tämä ole mitenkään ansaittua eikä hyväksyttävää. Että me täällä vaan mälläämme vaikka rahat voisi kuluttaa johonkin yhteishyvään. Miten tämä muka hyödyttää ketään paikallisia? Enkö nyt muka ole yhtä kauhea kuin koko luokkayhteiskunnan rakennetta kynsin hampain säilyttävä yläluokka tai se joukko Euroopassa, joka ei halua purkaa maataloustukiaisia, koska meidän pitää saada olla rikkaita näiden ihmisten täällä kustannuksella. (Täällä maatalous on monissa paikoin ajettu alas.)

Kiitimme ruokaa erinomaiseksi, toikkaroimme ulos ruokaonnellisina mutta vähän hämmentyneinä ja näimme kotimatkalla lehmän, joka repi betoniaitaan liimattua poliittista julistetta ja söi siitä yhden hymyilevän silmälasipäisen sedän naaman. Toiset naudat makailivat kylätien varrella. Monien sarvet oli möllätty sinisellä, punaisella tai vihreällä värillä pongalin kunniaksi. Joillain valkeilla lehmillä oli kaulapanta täynnä kulkusia. Monen sierainten läpi oli ujutettu karheaa kookoskuituköyttä; en tiedä, onko tuollaisen riimun takia tehtävä reikää sierainten väliseinään vai saako narun pujotettua jotenkin rauhanomaisemmin hengitysteitä pitkin, onnistuuhan nenäkannulla huuhtominkin ihmisiltä ilman mitään väliseinien puhkomisia.

Kylätie vaikutti monin verroin sympaattisemmalta keskellä yötä, kun autoliikenne oli hiljentynyt. Liikkeellä oli vain hupsuja kulkukoiria ja muutama ukko jalan. Yksinäinen lehmä ahdisteli puodinpitäjän sulkemistoimia ja märisi römäkästi rrröööö rrrrööööö seisten alasvedettävän peltioven tiellä. Kuu möllötti taivaalla, sen täyteys on alkanut sulaa yläpäästä ja kohta se epäilemättä taas virnistää taivaalla silmittä, nenittä ja lihoitta. Hotellille vievän tien varressa nukkui mustalaisia suurina läjinä. Joku mies huusi ravintolan suljetulta terassilta humalaisella römeydellä: "Good morning, good morning!"

Kello oli hieman yli yhdentoista.

Täysi yö täkäläisten mielestä.

Meals ready

Valumme yhä syvemmälle Tamil Naduun eli Tamilimaahan. Kaupungit pienenevät, ihmisten meiningissä on yhä pikkukaupunkimaisempi ote. Tuijotus muuttuu pidemmäksi, töllistelevämmäksi. Kerjäläisiä on enemmän. Likaiset lapset takertuvat paidanhelmaan ja repivät. Haluaisin pysähtyä ja katsoa jokaista kunnolla silmiin, mutta eivät nämä lapset ole kiinnostuneita kohtaamisesta vaan rahasta.

Hetkittäin matkustaminen tuntuu hyvin raskaalta. Pahinta on niinä päivinä, joina tulee kohdelluksi tunnista toiseen kävelevänä rahamassina, joka pitäisi jotenkin saada aukeamaan. Ja itse haluaisi ymmärtää paikan arkea, jutella muutaman sanan. Kaipa rankat tuloerot tarkoittavat juuri tällaista kokemusta. On hetkiä, joina haluaisi viskata kaikki rahat asfaltille ja kirkua takaisin madam madamia kiekuville taksiäijille, että vittu antakaa minun kävellä, helvetti sentään, ottakaa nuo rahat ja antakaa meidän mennä rauhassa. Kerjäläisiäkin on liikaa. Temppeleissä tungen ensin hamuaviin käsiin kolikoita ja sitten pieniä seteleitäkin, mutta jossain vaiheessa kallisarvoiset pikkurahat loppuvat, enkä oikein voi tunkea viisisataarupiaistakaan kenenkään käteen vaan joudun tarjoamaan eioota. Ja sitten kaupoissa murjotetaan, kun maksan viidentoista rupian vesipulloa viisisatasella. Kaikki pienempi on tuhottu, ikuisesti katoavaa.

Joinain hetkinä jurppii jokin muu pieni juttu, kuten se, miten täällä ei lounasaikaan tunnu saavan muuta ateriaa kuin mealseja. Meals on Etelä-Intian vastine pohjoisen thalille. Intian matkaoppaiden kuvissa mealsit näyttävät houkuttelevilta: banaaninlehdelle on nostettu kasa riisiä ja pienissä metallikulhoissa erilaisia kasviskastikkeita. Mutta kun mealsia on syönyt lounaaksi viikon ja tajunnut, että se on periaatteessa kaikkialla aina samanlaista, vain jälkiruoka vaihtuu, ja se taas on niin erilaisesta makumaailmasta, etten yksinkertaisesti saa sitä alas, ravintoloiden innokkaat kyltit MEALS READY alkavat pahasti tökkiä. Täällä ei nimittäin tunnu lounasaikaan saavan sitten yhtään mitään muuta. Matkaopas toteaa tämän siten, että paikalliset tykkäävät iltaisin makustella erilaisia ruokia ja dosia, mutta suosivat lounaalla mealsia. Vaikuttaa täysin ennenkuulumattomalta, että joku haluaisi lounaaksi syödä muutakin kuin aina saman ruoan.

Ja silti, kun tarkemmin asiaa ajattelee, vielä isovanhempien aikaan syötiin samaa ruisleipä-muikku-kaali-perunaa suurin piirtein vuoden ympäri. Ainakin köyhemmissä perheissä. Me olemme vain etääntyneet siitä kauas.

Mealsien kaikkivoipaisuus tuntuu silti enimmäkseen pieneltä ja typerältä huolen tai tyytymättömyyden aiheelta. On mahdotonta kulkea sataa metriä näkemättä ihmisiä, jotka kerjäävät pysyäkseen hengissä. Samalla matkalla näkee myös, mitä polio ja spitaali voivat aiheuttaa. Nuori poika on pallukkamaisten ihokasvainten peitossa. Toisen vasen käsi on verta siteisiin tihkuttava tynkä. Kaksi kerjäläistyttöä istuu tien reunassa; toinen etsii täitä toisen päästä.

Eläinten asiat ovat vielä huonommin. Melkein kaikki pelkäävät ihmistä, eikä ihme: kaikki paikallisten ja eläinten välinen kommunikaatio, jota olen todistanut, on ollut häätäen husivaa, paitsi parissa temppelissä, joissa lehmiä on kosketettu kylkeen ystävällisesti. Harva koira on turkiltaan terve. Vuohien, lehmien ja koirien kyljissä on autojen tönimiä haavoja, joissa kärpäset kuhisevat. Hotellille vievän kadun varressa on auton kuoliaaksi tönäisemä koira. Ja kun taivallamme pimeässä kotiin, ihmettelemme, kuuluvatko pimeästä esiin kajastavat pyllyt naudalle ja vasikalle, jotain kummaa kun niissä on. Kohdalla toteamme, että ponejahan ne ovatkin, tamma ja varsa. Mutta tamma ontuu. Kun katson tarkemmin, huomaan sen toisen etujalan epämuodostuneeksi: etupolvi on siinä, missä vuohinen terveessä jalassa, ja loppuosa liian pitkästä jalasta on aivan taittuneessa mykyrässä, jolla tamma varoo varaamasta painoa. Se on syntynyt tällaisena eikä tiedä muusta. Mutta sillä on varsa, jolla on terveet jalat. Hörähtelen varsalle hiljaa ja puhallan ilmaa kuuluvasti, kuten hevoset tekevät tervehtiessään ystävällisesti. Varsa kiinnostuu ja tulee lähemmäs - riittävän lähelle, jotta näen katulampun kajossa sen silmän tulehtuneen niin karmealla tavalla, että epäilemättä se sokeutuu tai sairastuu muuten pahemmin tulehduksen levitessä.

Tällaisina hetkinä tuntuu kauhealta ja väärältä, että itse uskaltaa olla sukka rutussa jostain sellaisesta kuin jatkuvasta äänten kivuliaasta kakofoniasta ja madam madam osta osta osta -hopotuksesta. Tai vaihtumattomasta mealslounaasta.

Täällä olisi hyödyllistä, jos olisi kuoreltaan kovempi. Jos ei tekisi mieli itkeä, kirkua, raivota, heitellä rahoja ja tavaroita. Jos ei haluaisi joinain hetkinä vain lakata olemasta, koska tuntuu niin karmealta seurata kärsimystä, johon kukaan ei tunnu haluavan löytää ratkaisuja. Olisi hyödyllistä osata hyväksyä luontevammin kärsimys osana elämää. Sarah Macdonaldin kirjassa Holy Cow, jota eräs ystävä suositti kulttuurishokkilukemistoksi, tulee hyvin esiin vaikeus ymmärtää kärsimyksen hyväksymistä. Kirjan minäkertoja haastattelee pyhiä miehiä Ganges-joen tilasta ja kysyy, mitä mieltä nämä ovat joen saastuneisuudesta. Melkein kaikki ilmoittavat, että saastuneisuus on katsojan mielessä, ei joessa. Yksi vastaa, että tokihan itse joki on saastunut, mutta ettei se ole oleellista - on otettava etäisyyttä aistitodellisuuteen.

Huomaan, etten ole sen halukkaampi etääntymään aistitodellisuudesta kuin aiemminkaan. Ja etten pysty asettumaan siihen ajatukseen, ettei asioille voi tehdä mitään tai ettei niistä saisi tulla surulliseksi, vihaiseksi tai ahdistuneeksi. Suru, viha ja ahdistus voivat olla varsin mainioita työkaluja. (Tällä matkalla olen kokenut vihaa pontevammin kuin koskaan aikuisikäisenä. En ole tietenkään kanavoinut sitä eteenpäin, olen tarkastellut sitä ja huomannut sen voimaannuttavan suojamuureja rakentamalla. Kyllä, vihalla tuntuu olevan funktio. Ääritilanteissa se puikahtaa esiin.) Tärkeintä on käyttää niitä työkaluina ja muistaa niiden olevan työkaluja. Antaa niiden tulvahtaa pyörryttävinä ja kadota sitten.

Ruokailuun liittyy täällä niin paljon muutakin kummallista kuin meals. Esimerkiksi sellainen seikka, että rikkaat arvostavat ilmastoituja tiloja. Koska ilmastointi on kallista, ravintoloiden ilmastoidut puolet (hyvissä ravintoloissa on yleensä molemmat ja joskus ruoka on eri hintaistakin niissä, useammin kuitenkin ei-ilmastoidussa saa typistettyä listaa ja kaikki vaihtoehdot ovat tarjolla vain ilmastoidussa kopissa) ovat pieniä, lämmöneristyksen takia bunkkerimaisia koppeja. Usein tilaan on ahdettu viisi, kuusi pöytää tiiviisti. Varsinaisesta suuresta ja usein viihtyisästä ravintolatilasta koristeineen kopin erottaa lasi-ikkunainen seinä. Jostain syystä ikkunatkin on usein maalattu umpeen. Siksikö, etteivät köyhät töllistelisi rikkaita, vai miksi? En osaa arvata, mutta tuntuu todella hämmentävältä, että kukaan, jolla on varaa, ahtautuisi vapaaehtoisesti tällaiseen pieneen, bunkkerimaiseen koppiin, jossa on kylmä kuin tuulikaapissa hyisellä säällä. Mutta sinne yhtäkaikki ihmiset tunkevat. Ja sinne meitäkin ollaan tunkemassa kerta toisensa jälkeen.

Tuloerot ja hintaerot ovat huimia. Olemme maksaneet hyvin samantasoisesta kahden hengen huoneesta välillä 325 rupiaa, välillä 2500 rupiaa. Ja hyvin samantasoisesta ateriasta milloin 25, milloin 400 rupiaa. (Sillä on enemmän tekemistä kaupungin tai kylän kuin liikepaikan tai -konseptin kanssa.)

Hyvinvointi näyttää ainakin täällä tihkuvan myös eläimiin saakka. Siellä, missä on muutenkin rahaa, ja sen myötä kallista, on myös hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka rokottavat ja steriloivat eläimiä sekä pitävät ensiapuklinikkaa sairaille kulkukoirille ja lehmille. Siellä, missä rahaa on niukemmin, ovat eläimetkin huonommassa jamassa. Ja pieniä likaisia kerjäläislapsia saattaa äkisti pelmahtaa ympärille suuri lauma. Ja vaikka heidän luonaan on siinä, tuntuu, ettei ole mitään kunnollista keinoa auttaa heitä. Ei edes lipasta, johon voisi tunkea kolikot ja tietää, että ne sijoitetaan köyhien perheiden tyttöjen koulupukuihin tai muuhun vastaavaan.

Ja silti, kummallista kyllä, vaikka hetkittäin käväisenkin aika rajoilla, jaksan pysyä valtaosin hyväntuulisena ja toimintakunnossa. Miettiä oikeudenmukaisuuden joustoa: Täällä pysyy järjissään paremmin, jos hyväksyy paikallisen tavan mukaisen kohtalonomaisen suhtautumisen ja ajattelee, että tuloerot nyt ovat realiteetti. (Mutta siihen en sentään pysty, että pitäisin meidän rupiamääriämme ansaittuina. Kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden elintasoero ei todellakaan ole ansaittua.) Mutta kun palaa kotimaahan, omaan toimintaympäristöönsä, jossa tuntuu luontevammalta pystyä tekemään asioille jotain - vaikkapa jo se, että tulee ymmärretyksi, kun puhuu, edes marginaalisesti - tuloerojen "realiteetti" on järkevää sulattaa ja siihen on hyvä suhtautua kriittisesti, ehkä vihaisestikin: siitä on oikeudenmukaisuus kaukana. Ja sitten toisaalta, toisinpäin - en jaksa tingata yhtä innokkaasti kuin moni muu travellaaja, koska minusta on ihan järkevää ja oikeudenmukaista, että meiltä länkkäreiltä roksautetaan white man tax vähän kaikesta. Meille viisikymmentä senttiä ei ole iso raha, mutta paikalliselle se on. Miellän tässä oikeudenmukaisuuden vähän päiväsakkoperiaatteen mukaisesti: esimerkiksi taksikyydin kuuluisikin kirpaista kukkaroa, koska on ekologisempaa kävellä tai pyöräillä tai mennä bussilla. Onneksi turisteja ei ole niin paljon, että asiakaspalvelijat voisivat alkaa väheksyä vakkariasiakkaita ja keskittyä turisteihin.

Olemme alkaneet käyttää korvatulppia kaupungilla kävellessä. Se helpottaa stressiä aika tavalla, kun kipukokemuksesta leikkautuu pois terävin kärki.

Riskienhallintaa jne.

Riskienhallinta on yksi seikka, jota tulee miettineeksi Intiassa paljon terävämmin kuin Suomessa. Aika monet perustoimenpiteet kuten paikasta toiseen liikkuminen, syöminen ja jossakin nukkuminen nimittäin tuntuvat sisältävän käsinkosketeltavia riskejä.

Intialainen liikenne lienee pieni shokki jokaiselle tänne saapuvalle. Siitä huolimatta sen virtaan on vain sukellettava kulkuneuvoitta tai ilman. Usein "ilman" tuntuu turvallisemmalta vaihtoehdolta. Silloin voi sentään säädellä sitä, kuinka ahtaaseen rakoon itsensä tunkee. Autoriksat tuntuvat kuitenkin sen verran huterilta ja kiikkeriltä kavereilta, että törmäyskurssilla melkein minkä vaan kanssa ne taitavat kärsiä matkustajineen. Mutta vaikka liikenne on, mitä on, mylvivä hullunmylly, jossa moottoritiellä u-käännöksen tekeminen ja vastasuuntaan ajaminen ei ole mitenkään erityistä tai pahkesuttavaa, emme ihme kyllä ole nähneet vielä yhtään kolaria. Läheltä piti -tilanteita kyllä on nähty. Äkkijarrutuksissa on saanut pitää laukuistaan kiinni, etteivät ne sinkoa tielle töröhirviön hampaisiin. Koska riskit eivät oikein ole "hallittavissa", ne on vain hyväksyttävä ja sitten käyttäydyttävä ikään kuin niitä ei olisikaan. Se osoittautuu yllättävän helpoksi. Jotenkin ehkä liikenne on jo niin absurdi kaaos, että on helppoa ottaa lehmämäisen itsepäinen asenne ja vain kävellä kadun poikki sillä kehonkielellä, että minä kyllä menen nyt ja tehän hemmetti väistätte. Naudat käyttävät tätä tekniikkaa. Ne tosin ovat pyhiä ja me emme. Mutta toistaiseksi olemme säästyneet.

Olenkohan muistanut kertoa liikuttavasta naudasta, joka hetken oikein pahaa liikennepuuroa levollisesti silmäiltyään nytkähti laiskaan käyntiin ja luovi autojen väliin mylväisten säännöllisin väliajoin? Sillä oli selkeä käsitys siitä, että intialaisen liikennekulttuurin keskeinen viestintäväline on tööttäys. Sen kummempia sääntöjä, suuntamerkkejä tai muuta ei tarvita. Mutta ääntä on päästeltävä!

Syöminen lakkasi tuntumasta riskiltä melko pian. Ensimmäiset päivät olin vähän varpaillani ja pidin tiukasti kiinni pulloveden vaatimuksesta. Aika pian kuitenkin höllyin tuorepuristetuille hedelmämehuille, ja kun ne kerran tarjotaan samoista laseista kuin ravintoloiden kannuissa tarjoilema puhdistettu vesikin, myös kannuvedelle. Ehkä tämä on virhe, joka vielä kostautuu raskaasti, mutta toistaiseksi näillä eväillä on matkattu kuukausi ilman kummankaan ripulia. Pientä vatsanväännettä on ollut ehkä kerran tai kaksi, mutta tosiaan, meikäläisen vatsa tapaa rututa tuon verran Suomessakin. Salaattia ja tuorevihanneksiakin olen syönyt melkein päivittäin. Jos olen paikassa, jossa on paljon länsituristeja, ja löydän jonkun länkkärin pitämän ravintolan, olen uskaltanut syödä siellä salaatin (joka harvemmin on siis salaatista, yleensä se on tomaattia ja kaalia ja kurkkua ja porkkanaa suikaleina). Ja kun itse ensin pesee kraanavedellä, sitten kuivaa ja kuorii ja viimeiseksi vielä huuhtoo juomavedellä vihannekset, tuntuu proseduuri aika turvalliselta. Täällä myös tulisi hulluksi, jos uskaltautuisi syömään pelkät ruoan kuumennetut osiot. Tarkoitan: usein maku tulee chutneyn tai pikkelsin muodossa. Eikä sitä kuumenneta.

Luen nyt toista kotoa saakka mukaan rahtaamaani matkakirjaa, Matti Rämön kertomusta Polkupyörällä Intiassa. Sitä lukiessa tunnen syvää helpotusta siitä, etten ole keksinyt lähteä tänne pyörälomalle. Ja hämmennystä, sillä setä tuntuu juovan pelkkää cokista ja syövän ensin rusinamantelia, energiapatukoita, omenia ja banaania sekä pääruokana paahtoleipiä ketsupilla ja sitten uskaltautuvan melkein itsekin hurjapäisyyttään ihmetellen tilaamaan riisiä ja linssipataa. Samaa ruokaa aamu, päivä ja ilta toisensa jälkeen! Ehkä tämä on riskienhallintaa ja meidän toimintamme taas riskienhyväksyntää? Olen aina kuvitellut itseni jotenkin hieman ärsyttävän turvallisuushakuiseksi olennoksi, mutta toisen paljon tiukemman kontrollin havaitseminen saa ajattelemaan, että kenties sittenkin omasta kontrollihakuisuudesta löytyy aika paljon joustovaraa.

Nukkuminenkin sisältää riskejä. Yöllä vaanivat malariahyönteiset. Olemme nyt edenneet varsinaisen malariariskialueen ulkopuolelle ja lakanneet syömästä estolääkitystä. Silti täälläkin voi huonolla tuurilla saada malarian. Hyttyset levittävät myös muita vakavia tarttuvia tauteja, kuten dengue-kuumetta ja japanin aivokuumetta, johon minulla on rokotesuoja mutta Faunilla ei. (Matkamme loppupuolella palaamme uudestaan alueelle, jolla vallitsee kohonnut malariariski, joskaan ei sentään samaa antibioottiresistenttiä malariaa kuin Pohjois-Goalla. Reittimme nimittäin muuttui yllättäen, ja sen seurauksena meillä on tosiaan tiedossa yksi malariamaaseutukohde. Sen päiviksi on juuri ja juuri malariatabletit, mutta niitähän pitäisi syödä viikko alueelta poistumisen jälkeenkin. Mutta ehkä täsmätableteistakin on jotain iloa... tai sitten pitää vaappua lääkäriin kinuamaan doksisykliinikuuria. Malaronea ei täällä nimittäin myydä ollenkaan. Tätä pitää vielä puntaroida ja tutkailla epideemisiä tilastoja.) Olemme koettaneet valita verkotettuja hotelleja, koska vaikka meillä on hyvät permetriinikäsitellyt verkot, on käynyt selväksi, ettei Fauni oikein osaa nukkua verkon alla. Ilmastointi ei tule kysymykseenkään, se vain hankaloittaa ilmastoon sopeutumista Faunilla ja minut taas saa flunssaan. Ja tuuletin puolestaan estää minun nukahtamisen. Siispä tiivis, verkotettu hotelli olkoon ratkaisu! Tämäkin hotelli, jossa nyt asumme, mainostaa verkotettuja huoneita. Sekä tässä että edellisessä oli sama ongelma: avointen ikkunoiden eteen on kyllä niitattu verkot, mutta ne on niitattu kiinni vain yläpäästään ja sieltäkin harvakseltaan. Alareuna liehuu tuulen mukana eestaas miten sattuu. Ensimmäinen toimenpide verkotettuun hotelliin tullessa näyttääkin olevan säännönmukaisesti leveän teipin esiinkaivaminen ja verkon huolellinen kiinnitys ikkunanpuitteisiin. Korkeissa hotelleissa tätä ongelmaa ei olisi, maanpinnassahan hyttyset viihtyvät, mutta olemme enimmäkseen asuneet pienissä majataloissa ja nytkin siis maantasossa.

Luteita emme ole missään nähneet. Olin valmistautunut siihenkin mielessäni, mutta toistaiseksi turhaan. Torakoitakin olemme nähneet vain kahdessa paikassa. Eilen näimme täällä mitä mahtavimman torakan. Se on semmoinen ehkä nelisen senttiä pitkä ruumiiltaan. Kuori on sievä, kapea ovaali. Torakka on kauniin suklaanruskea ja sen niskassa kulkee oranssihtava raita. Kun katselimme sitä, se kiinnostui siitä heti. Se kääntyi puolittain meitä päin ja saimme nähdä, ettei sen pää ole kaulatta kiinni selkäpanssarissa vaan että sillä on joustava, panssaroitu kaula, jonka varassa se totisesti voi kääntää päätään. Tässä vaiheessa kävin epäröiväksi, saattoiko kyseessä sittenkään olla TORAKKA. Tuijottelimme toisiamme hetken, sitten eläin äkisti ponnisti ilmaan ja surahti lentoon toiselle puolen huonetta ja kipitti verhon taa. Kohtaaminen sai sen jollakin tapaa levottomaksi, koska se surahteli huoneen poikki vielä muutaman kerran. Hotellinpitäjä istui siinä ihan vieressä, joten menimme kysymään häneltä, tietäisikö hän ehkä tämän jännittävän ja kiinnostavan eläimen nimen. Hotellinpitäjä harmistui, kiroili ja ilmoitti, että torakka se on ja että se pitää tappaa. Eikö sen kuitenkin voisi vain ottaa kiinni ja heittää ulos, Fauni pyysi. Hotellinpitäjä mulkaisi häntä tuskastuneen näköisenä, kaappasi pienen muoviämpärin ja alkoi jahdata jättitorakkaa, joka paljastui paitsi taitavaksi lentäjäksi, myös oikein vikkeläksi juoksijaksi. Selvästi se tiesi, että se aiottiin tappaa ja kuka sen aikoi tappaa. Se pinkoi valtavaa vauhtia mutkitellen huonekalujen välistä, surahti maton alle ja toiselta puolen taas ulos, katosi suuren pöydän alle eikä sitä sitten enää löytynyt hotellinpitäjän harmistukseksi. Me taas olimme tyytyväiset hienon suuren torakan säästyttyä.

Tänään on viimeinen lepopäivä rannalla. Eilinen on ehtinyt jo tehdä hyvää. Täällä saa vieläpä olla rauhassa kaupustelijoilta. Eikä tarvitse ottaa aurinkotuolia vaan voi levittää viltin maahan ja nukkua siinä.

Uusi vuosi

Odotan uudelta vuodelta kaaosta, ja sitä totisesti saamme. (Kaaosten ja yllätysten odottaminen tuntuu olevan pomminvarmaa toimintaa. Silloin saa, mitä tilaa.)

Lounastamme myöhäisen lounaan hotellin alakerrassa sijaitsevassa katubaarissa, jonka pitäjä on henkilökohtaisesti tullut mainostamaan baarinsa edullisuutta ja monipuolisuutta. Fauni haikailisi kävellä pidemmälle, mutta aamupäivän keskeytymättömän marssin jäljiltä olen haluton kävelemään pidemmälle syömään, etenkin kun pidemmällä sijaitsevat kehutut kasvisravintolat edustavat udupi-keittiötä, ja olemme kuitenkin seuraavaksi siirtymässä Udupiin itseensä. Niinpä päädymme alakertaan. Se tarkoittaa, että istumme muovisilla pihatuoleilla valtatien penkalla. Saamme seurata, miten lehmät taas kerran mäyhtävät ja sitten märehtivät epävirallisen kaatopaikan roskia, törmäilevät liikenteen sekaan, miten autot bassojytkeessään jonottavat tyhjäkäynnillä ja liikkuvat kohti määränpäätään hitaammin kuin juuri ryömimään oppinut vauva liikkuisi. Ruoka, jota saamme, ei maksa paljon mitään ja on parempaa kuin vielä mikään intiassa maistamamme.

Myöhäisten päiväunten jälkeen lähdemme kohti rantaa, jossa kuulemamme mukaan kaikki tapahtuu. Kieltämättä väkijoukko tiivistyykin, mitä lähemmäs rantaa päästään. Mutta melkein kaikki liikkeellä olijat ovat miehiä, heidän suhteensa naisiin on ehkä 50:1. Etsimme thairavintolaa, jota on kehuttu ehkä koko Intian parhaaksi, mutta ei se enää ole siellä, mihin sen oli ilmoitettu sijoittuvan. Niinpä menemme syömään paikkaan nimeltä sähkökissat. Valitsemme sen nimen perusteella. Katselemme terassilta ihmisten parveilua, siemailemme paperisateenvarjollista drinkkiä nimeltään One for the Beach (cashewfeniä, kookosmaitoa, ananas- ja appelsiinimehua) ja arvuuttelemme, josko rantabulevardin lammas nyt on paennut toisaalle.

Ja pian jo tunkeudumme joukkoon ja saamme todeta, että ei, pässi edelleen hengaa mestoilla. Se on nähnyt selvästi aivan kaiken eikä aio nytkään hetkahtaa tapahtumista. Pommit paukkuvat, raketit viuhahtelevat taivaalle ja ennen kaikkea tuhansia ihmisiä kuhisee. Pässi seistä tököttää sen kaiken keskellä provosoitumatta mitenkään. Otan siitä kuvan, ja joku maistissa oleva intialainen mies ilmeisesti provosoituu moisesta, koska hänen on mentävä ja lyötävä pässiä ja sitten tuijotettava meitä voitonriemuisesti hetken ennen kuin hänen ystävänsä vetävät hänet paikalta pois. Pässi vain mulkaisee miestä ja palaa sitten takaisin silmät puoliummessa meditointiinsa. (Miten erilaista käytöstä kuin peruslampailla, jotka tuntuvat säikkyvän vähän kaikkea.)

Rannassa suosittu baari soittaa kovalla musiikkia. Sen ympärille on muodostunut tanssiva joukkio. Muuten ihmiset vaikuttavat tukevasti humalaisilta. Hiekalla istuu ja makaa puolitajuisina epäilemättä kymmeniätuhansia ihmisiä. Toinen mokoma haahuaa rantaa eestaas seikkailuita etsien. Koko alue on tietysti pilkkopimeä, vain satunnaiset nuotiot täplittävät näkymää. Varsinaiset maailmanlopun festarit! Vuoden vaihtumiseen on aikaa vielä tunti. Tässä vaiheessa mietimme vielä, mihin olisi hyvä pysähtyä. Selvästikään yksittäisiä istujia ei väistetä, pitäisi istua isommassa rykelmässä. Mutta me olemme ulkopuolisia, sen huomaa tuijotuksesta. Jotkut toiset taas ovat aivan liian innokkaita tuppautumaan seuraamme tai pikemminkin takapuoleeni. Tuntuu jotenkin hätkäyttävältä, että vaikka olen pukeutunut hyvin peittävästi ja sullonut hiuksetkin pipon sisään ja oikeastaan minusta näkyy vain naama ja kämmenet, silti takapuoltani kouritaan melkein jatkuvasti. Ja kun käännähdän ärtyneenä, kohtaan vain monen tuijotuksen ilmeettömän muurin. Siinä tulee vähän paranoidiksi, huomaa kiskovansa kävellessä lantiota jopa vähän etukenoon ikään kuin se veisi takapuolen kourijoiden ulottumattomiin.

Lopullisesti mitta täyttyy, kun saamme kunnon stalkkerin. Hän käy ensin kourimassa pariin otteeseen, ja kun sitten spurttaamme hänestä kauemmas, hän kiertää toista kautta sivustalle ja tarttuu kovasti kiinni kyynärvarrestani ja koettaa kiskoa minut jonnekin. Pistän hanttiin minkä pystyn. Onneksi hieronta kasvattaa voimia. Saan kiskaistua käteni irti, ja kun hän koettaa uudestaan tarttua siihen, tungen kädet torjuvaan asentoon ja hän vilkaisee naamaani, jolla taitaa olla niin vihainen ilme, että hän perääntyy. Mutta sitten huomaamme, että ei, hän seuraa edelleen meitä, vaikka miten mutkittelisimme väkijoukossa. Ja huutelee kaiken aikaa. Koetan vilkuilla ympärilleni, olisiko jossain pelastavaa kolkkaa. Mutta kaikkialta tuijotetaan ilmeettömästi tai puuhataan omiaan. Ei auta kuin suunnistaa meren äärestä kohti rantamajojen terasseja. Siellä sitten tarjoilija tulee luettelemaan heidän uuden vuoden spessujaan, ja näen silmäkulmasta miehen pysähtyvän hetkeksi vähän kauemmas. Kun hän kääntyy pois, tartun Faunia ranteesta ja kiskaisen hänet juoksujalkaa sivummalle, ison väkijoukon taakse, ja stalkkeri putoaa jäljiltämme. Ei, emme enää halua jäädä tänne. Tämä on vähän kuin jokin örkkipeli. Ennemmin tai myöhemmin tapahtumat taitaisivat viedä käsirysyyn, mikä ei ole intresseissämme.

Ja niin kapuamme vastavirtaan portaita rantakadulle ja puskemme itsemme halki väkijoukkojen, ohi pässin. Haluamme kuitenkin viettää uudenvuoden hetken muualla kuin ankeassa majapaikassamme, joka haisee liuottimille. Ja kas, tuossahan on pääkadun varressa mehu- ja jäätelöbaari. Sinne vaan terassille! Meille pitävät terassiseuraa papurikko lehmä ja kaihinen laiha koiravanhus. Seuraamme tapahtumia. Tuhansia ihmisiä lappaa rannalle. Joukossa on myös neljä länsimaista naista, joista kaksi on pukeutunut tiukkaan bodyyn ja pupunkorviin ja toiset kaksi minimekkoihin. Voin vain kuvitella, millaista säpinää he rannalla aiheuttavat, kun minäkin muodottomissa vaatteissani kohtasin ahdistelua. Huh. On mukavaa istua siinä kaikessa rauhassa, imeksiä pillillä tuorepuristettua mosambimehua ja olla tapahtumista vähän syrjemmässä.

Lehmä märisee ja tuijottaa baariin sisään, kuten lehmät täällä usein tekevät. Lopulta sitä alkaa jurppia, ettei se vielä ole saanut mitään lahjuksia, ja se alkaa uhitella sarvillaan asiakkaita. Tässä vaiheessa jätskibaarinpitäjä jutustelee lehmälle ja tuo sille pesuvadillisen hedelmien kuoria. Lehmä alkaa mutustella tyytyväisenä ja lajistereotypialleen sopivammalla lauhkeudella. Olisi mielenkiintoista tietää, ymmärtääkö baarinpitäjä juuri vahvistaneensa lehmän käyttäytymismallia uhitella sarvillaan.

Satunnaiset asiakkaat astuvat portaiden edessä nukkuvan vanhan koiran päälle. Kaksi astuu sen hännänpäälle ja yksi etujalalle. Koira ei jaksa silti edes liikkua. Mitähän se odottaa, mietin. Sitten äkisti se nousee seisomaan, kiskottelee ja heiluttaa meille häntää. (Olemme tietysti jo hyvän aikaa puhuneet siitä, ja se selvästi tietää tämän.) Se kävelee luoksemme ja asettuu silitettäväksi. Sillä on perhoskoiran korvat, se on siro ja pienempi kuin kulkukoirat yleensä, mutta kuitenkin perhoskoiraa paljon suurempi. Sen silmiä peittää siniharmaa ketto, joten se ei paljon enää näe. Luut tuntuvat selvästi ohuen, pölyisen turkin läpi. Hyvää uutta vuotta, koira, sanoo Fauni. Tämä on sen viimeinen vuosi, sanon. Silitämme koiraa ja terassilla on hiljaista ja rauhallista ja ohitse kulkee satoja humalaisia ihmisiä minuutissa. Koko juhannus- tai vappumeininkiä kaihoava intialainen keskiluokka tuntuu pakkaantuneen juhlimaan tänne, missä bileet saavat kestää aamuneljään ja viina virtaa. Koiraa hermostuttaa pauke ja joukon suuruus, se säpsähtää hivenen rakettien paukauksia ja sen nenä heiluu villisti kaikkien ohikulkijoiden hajuista. Mutta sormet turkissa pitävät sen rauhallisesti siinä tuoliemme välissä.

Lopulta koira nousee ja käy pissalla nurkan takana. Sitten se palaa terassille ja alkaa louskuttaa ohikulkijoille. Taas baarinpitäjä tulee hätiin. Tämä pyylevä kuusikymppinen keltaiseen sariin pukeutunut täti kyykistyy koiran viereen ja silittelee sitä ja juttelee sille ja pyytää sitä sitten portaiden viereen. Hän koettaa käskeä jotain, koira vain nauraa. Sitten hän painaa kädellä koiran takamuksen maahan. Koira urahtelee tyytymättömänä, mutta kun täti on aikansa jutellut, se päättää asettua siihen rauhassa. Tuntuu hyvältä saada tietää, että koiravanhuksella on joku, joka selvästi pitää siitä huolta.

Keskiyön hetkellä raketit paukkuvat hieman tavallista enemmän, mutta mitään muuta muutosta ei tapahdu. Väkijoukko tunkee edelleen rannalle katkeamattomana rintamana. Me tungemme pian toiseen suuntaan, kohti hotellia. Tunnen onnellisuutta siitä, että huomenna matkustamme toisaalle. On vaikeaa pitää Calangutesta, sen kaduilla pyörivästä punaisesta pölystä, kaiken kaupallisuudesta, ja ihmisten käsittämättömästä humalatilasta. (Täällä aikuisetkin selvästi jäävät vähän teineiksi, mitä viinaan tulee. Sitä saa niin harvassa paikassa vapaasti, että kun sitä saa, meininki on täysin viinakeskeistä.)

Matkapäivä Calangute-Udupi

Juna Udupiin lähtee Margaon asemalta, joka sijaitsee nelisenkymmnentä kilometriä Calangutesta. Asemaa on netissä haukuttu karmeaksi ja likaiseksi, mutta onneksi totuus on toisenlainen: harvoinpa missään kohtaa yhtä siistiä assanvessaa, kirjakauppoja ja loistavaa ravintolaa, jossa syöminen maksaa kymmenesosan siitä, mitä edellisessä ruokapaikassa.Juna tulee myöhässä, mikä on kai aivan olettavaakin. Istumme laiturilla siinä paikassa, johon elektroniset opasteet ohjaavat sleeper ykkösen matkustajat. (Tosiaan, junat ovat valtavan pitkiä ja siksipä vaunujen paikat on merkitty valotauluin laiturin sivustaan.) Aina välillä kuulutus tiedottaa Maru Sagar Expressin olevan juuri saapumassa laiturille. Se synnyttää kanssamatkustajissa kiihkoa. He rynnistävät laiturin laidalle ja koettavat tähyillä kauas horisonttiin. Me istumme. Meidän vaunumme pitäisi olla järjestyksessä kahdeskymmenes, joten ehdimme kyllä varsin mainosti nousta sittenkin, kun junan etupää jyrää jo ohitsemme. Paikat on joka tapauksessa numeroitu, joten paikatta jäämisen uhkaa ei ole.

Viimein juna saapuukin. Mutta vaunu, joka pysähtyy kohdallemme, ei suinkaan ole s1 vaan ilmastoitu makuuvaunu. Sleepereitä on valunut ohitsemme, joten ei auta kuin tempaista laukut mukaan ja lähteä raivaamaan tietään tungoksisella laiturilla kohti junan etupäätä. Puolimatkassa rautatieunivormuinen tyyppi pysäyttää meidät ja kysyy, mitä vaunua etsimme. S1-vaunua, vastaamme. Väärä suunta, hän ilmoittaa, ja viittoo takaisin sinne, mistä tulimme juuri. Se on tuo aivan viimeinen vaunu, hän opastaa. Muut sleeperit ovat olleet numerojärjestyksessä toisessa suunnassa, mutta myönnymme rautatiehenkilön asiantuntemuksen edessä. Hulluja nämä intialaiset, toteamme. Miksei samantien laittaa vaunuja loogiseen numerojärjestykseen? Käännymme kannoillamme ja lähdemme vipeltämään kohti junan peräpäätä. Mutta ei siellä ole sleeper ykköstä. Joten käännymme taas ja nyt juoksemme asemalaituria niin kovaa kuin kintuista pääsee, väistelemme laukkukuormattuja työntölavoja ja voileivänmyyjiä ja teenmyyjiä ja junasta juuri nousseiden matkustajien vastaanottokomiteoita ja toisia vaunuaan etsiviä ryntäilijöitä. Sleeper kymmenen, sleeper yhdeksän, sleeper kahdeksan, tavaan vaunujen ohi juostessani. Ykkösen on pakko olla toisessa päässä! Ensimmäinen vaunu! Ja viimein olemme sen kohdalla ja totta vie, siinähän se on. Koko juna on vaan koottu aivan eri tavalla kuin asemahenkilökuntaa on tiedotettu. (Emme suinkaan ole ainoat laiturilla juoksijat.) Ehkä se johtuu uudenvuodenpäivän ekstravaunuista?

No, joka tapausessa nousemme vaunuumme hikeä uhoten. Yläpedeille, jonne liput ovat, on jo kavunnut nukkujia. Arvomme liian kauan, mennäkö ja herättää heidät, mutta huomaan suhtautuvani kourintarannan jäljiltä edelleen vähän säikysti intialaisiin miehiin. Niinpä avaan kirjan ja alan lukea. Olemme ensimmäisessä vaunussa veturin jälkeen. Ikkunat ovat avoimet ja dieselinkatku puskee vahvana sisään. Kun juna sukeltaa tunneleihin, katku käy sietämättömäksi, kirvelee silmiä ja kurkkua. Koetan piiloutua pashminahuivin taakse, minkä pystyn. Lattialla juoksee hiiri. Roskiksia ei ole, vaan ihmiset nakkaavat roskat suoraan lattialle. Juna jyskää ja keinuu eteenpäin. Ikkunat saisi myös kiinni, huomaan; yksi miehistä, jonka hengitys hinkuu liinankin takana, on sulkenut oman ikkunaluukkunsa, mutta paljonpa se auttaa, kun sulkee yhden ikkunan kolmestakymmenestä.

Hauskuus alkaa oikeastaan vasta kun yläpedin nukkujat heräävät ja pääsemme jutustelemaan. Saamme matkavinkkejä. Hämmästyttää vain, miksi kaikki täällä antavat samat matkavinkit. Selvästi jotkut kohteet ovat sillä tavalla arvostettuja, että paikallisten mielestä olisi sulaa hulluutta mennä jonnekin muualle, vaikka tuolla toisaalla kenties olisikin vähemmän turistifasiliteetteja ja siten vähemmän kerjäämistä, nostettuja hintoja ja mautonta ruokaa.

Äkisti juna onkin Udupissa. Onneksi matkaseurue on paremmin perillä junan liikkeistä, sillä meillä ei ole tulostettuna junareitistä karttaa eikä asemia mitenkään kuuluteta. Valoisan aikana näkee sentään, mitä rataa aseman luona reunustavaan aitaan on maalattu. Mutta kun tulee pimeä, ei ole mitään keinoa tietää, mille asemalle juna seisahtuu. Tai ainakaan Udupin asemalla ei ole valaistua kylttiä. Kokoamme tavarat ja rynnimme ulos. Ihmiset tungeksuvat laiturilla. Missään ei ole viitoitusta, kumpaan suuntaan lähteä, joten toteamme, että molemmista päistä laituria päässee jonnekin ja lähdemme kävelemään toiseen suuntaan sen kummemmin problematisoimatta. Löydämmekin pian riksat, ja kun asetumme jonoon, yksi kuskeista tulee poimimaan meidät sieltä ohi jonon, ilmeisesti siinä toivossa, että olisimme menossa läheiseen rantakohteeseen. Mutta ei, me suuntaammekin kaupunkiin. Mies kohauttaa hartioitaan ja hyväksyy kohteemme ja ottaa meidät silti ohi jonon. Koska riksakyyti on niin halpa, emme taida maksaa edes turistilisää.

Mikähän magneetti meissä oikein on, kun kaikki kuskimme ovat täysiä raivohulluja liikenteessä? Tämäkin riksa haluaa koukata motarin kautta sen sijaan, että luovisi pikkuteitä pitkin. Ja motarilla kuski kiihdyttää riksan valtavaan vauhtiin ja ryhtyy ohittelemaan autoja. Asfaltti ei ole mitenkään erityisen tasaista, joten pieni, keveä ajoneuvo poukkoilee villisti ja sisällä saa tehdä täyden työn, ettei valahda penkin sivulta takapuoli edellä moottoritielle. Koska molemmissa käsissä on pakaasi, joista on pidettävä tiukasti kiinni kuoppaisessa kyydissä, ainoa oman kehon vakauttamiseen sopiva raaja on ulkojalka, jonka pönkitän ajajan istuimen takakulmaan ja jolla koetan työntää itseäni yhä keskemmälle liukkaalla, kapealla penkillä. Täällä ei tule huvipuistoa ikävä, koska samat vaarakicksit saa joka ikisellä motoroidulla kyydillä.

Hotelli paljastuu suureksi. Aula on loistelias, marmoriportaita ja upottavia sohvia ja kullattuja peilejä. Huone maksaa silti kuusi euroa yöltä. Syykin paljastuu nopeasti: Loisto on rajattu aulaan. Portaissa näkyy jo paljasta betonia ja vesivahinkojen jälkiä. Ja huone on siroteltu täyteen inhoja valkeita rakeita, joiden on ilmeisesti tarkoitus tappaa torakat. (Torakat eivät näytä piittaavan niistä juuri mitenkään.) Rakeet haisevat kammottavasti liuottimilta, ja tunnistan hajun samaksi kuin edellisessä majapaikassa. Voin pahoin hajusta, joten kerään vessapaperilla rakeet kaikkialta, mistä niitä löydän, ja heitän ne ulos ikkunasta. Miksi ihmeessä pitää hajurakeet, kun eivät ne kuitenkaan estä torakoita puuhastelemasta tyytyväisinä omia juttujaan?

Olemme saapuneet kaupunkiin, josta meillä ei ole karttaa. Niinpä lähdemme harhailemaan Udupin yöhön summamutikassa. Kaupunki on tosiaan tärkeä temppelikaupunki. Temppelirituaaleihin liittyen siellä on kehittynyt Intian tunnetuin kasviskeittiö, mikä on varsinainen syy kohdevalintaamme. Lisäksi tiedämme, että elintaso on täällä Karnatakan osavaltion korkein ja että lukutaito on hyvässä jamassa. Vauraus todella näkyy. Esimerkiksi jalkakäytävissä: täällä on jalkakäytävät. Ja kaupunkirakenne on väljä eikä ihmisiä ole mahdottomia määriä kadulla. Kaupankäynnissäkin on kiireetön meininki. Osumme pian myös nettikahvilaan, jonne sukellamme puoleksi tunniksi katsomaan karttaa ja pähkäilemään illastuspaikkaa. Valitsemme yhden kehutuista kasvisravintoloista hotellin läheltä. Mutta emmehän me sitä pimeässä löydä, vaikka löydämmekin teatterin ja bensa-aseman, joiden luona sen pitäisi sijaita. (Kaupunkisuunnittelullisesti teatterin ja bensa-aseman naapuruus tuntuu eksoottiselta.) Niinpä luovimme lopulta vain Holiday Park -hotellin alakerran ravintolaan, joka on kuitenkin pure veg. Ja onneksi näin - saamme nimittäin kerrankin hyvää, tulista ruokaa. Hinta on taas vain murto-osan siitä, mitä Goalla. Ja palvelu nopeaa ja tehokasta.

Chilionnellisuus hiipii tajuntaan. Ehkä vähitellen, kun etenemme kauemmas turistoituneista alueista, alamme saada oikeasti intialaisittain maustettua ruokaa eikä laimeaa turistikamaa, johon verrattuna kotimaan intialaisten tarjonta tuntuu asiallisen ärhäkältä.

Udupin temppeli ja Woodlands restaurant

Etsimme temppeliä aikamme. Meillähän ei ole kaupungin karttaa, ja jalkauduttuamme toisiin kaupunginosiin huomaamme, miten hatara muisti saattaakaan olla. Olemme toki illalla katselleet google mapsia, mutta kun emme löydä temppeliä ja törmäämme military campiin, sadattelen sitä, ettemme piirtäneet pientä karttaa edes näiden instituutioiden suhteesta toisiinsa. Muistan nimittäin nähneeni sotilaskasarmit kartalla, mutta mielikuva siitä, että ne sijaitsivat alas ja vasemmalle temppelistä, on melkoisen hatara. Toisaalta, ei ole myöskään kiire mihinkään ja kaiken näkemämme Intian jälkeen Udupissa on mahtavaa kävellä. Se on hiljainen, rauhallinen ja hyvin vehreä kaupunki.

Viimein törmäämme kadulle, jolla on Woodlands restaurantin viitta. Seuraamme viitoitusta, koska Woodlands on aivan temppelin luona. Mutta menemmekin ensin ravintolaan aamiaiselle. Se on loistava, maukas ja tulinen. Banana buns paljastuu banaanimunkeiksi, joiden kanssa tarjoillaan tujusti valkosipulilla ja chilillä terästettyä kookoskastiketta.

Aamiaisen jälkeen löydämme viimein temppelin seuraamalla varjojamme. (Temppeli on siihen nähden sopivassa ilmansuunnassa.) Tulemme takaportista sisään ja törmäilemme ympäriinsä aluetta, joka on täynnä pieniä pyhättöjä, rukoushuoneita, ilmaisia temppelilounaita tarjoavia huoneita, ja, kummallista kyllä, taloustarvikekauppoja. Tiedäthän, siivilöitä, perunanuijia ja niin edelleen. Ehkä se johtuu siitä, että tälle Krishnalle on laitettu joka päivä erilaista ruokaa (ja juuri siksi täällä on kehittynyt loistava kasviskeittiö). Ehkä siksi ruoanvalmistusvälineitä on taajan kaupan temppelialueella. Mutta mistä myös vessaharjat ja teippirullat ovat ajautuneet tänne? Lienevätkö ne vain keittiötarvikkeiden kylkiäisiä? Tuskin Krishnasta sentään on sellaisia legendoja, että hänen jäljiltään pönttö on parasta harjata huolella. Etenkin kun monessa opaskirjassa on korostettu, miten temppeleihin ei pidä viedä pidätyskyvyttömässä iässä olevia lapsia, koska jos he tekevät tarpeensa temppelissä vaikka vaippaankin, temppeli on saastutettu ja se pitää puhdistaa monimutkaisin ja kallein rituaalein. Joihinkin temppeleihin ei haluta myöskään naisia, joilla on kuukautiset.

Vanhin temppeleistä on 1200-luvulta, mutta jono sinne on tainnuttava. Tyydymme siten vain kurkistamaan kaikkein pyhintä pienestä kurkistusluukusta, joka on suotu laiskoille matkaajille. Näemme hämärässä pyörivän väkijoukon, saripukuisia naisia ja paidattomia miehiä lannevaatteissaan. Joidenkin miesten lannevaatteet ovat roiskeläppämallia. Se ei tunnu estävän heidän kumarteluaan.

Temppelialueella tapahtuu paljon kaikkea kummaa. Munkit tai bramiinit, en ole varma, kummista on kyse, ovat kyhänneet temppelien sisäpihojen pylväskäytäviin nuotioita, rummuttavat ja heittelevät tuleen tuoksuvia yrttejä. Ihmiset maksavat siitä, että saavat rukoilla ja kurkistaa pyhimyksenkuvia pienistä luukuista. Kaikkialla pitää olla ilman kenkiä. Astun melko pian purukumiin, joka kiitos kuuman ilman ei suostu irtoamaan kantapäästä vaan leviää tahmeaksi kalvoksi. Lehmät ja sonnit häiriköivät banaanimyyjän kopilla. Hänen on heiteltävä banaaneja vähän kauemmas jatkuvalla syötöllä, jotta eläimet eivät vain kävelisi kojuun sisään ja söisi kaikkea myyntitavaraa. Syötyään itsensä kylläisiksi naudat käyvät makaamaan banaanikojun edustalle, ilmeisesti seuraavaa vatsankurnetta odottaen. Pari nuorta sonnia haastaa riitaa. Suitsukkeet leyhyttävät imelänraskasta tuoksua, joka sekoittuu lehmänpaskan juurevaan aromiin.

Koikkelehdimme joukon mukana ja pujahdamme paljain jaloin pyhättöihin. Emme sentään kumartele tai osta siunauksia. (Vaikka hetken mietinkin, olisiko hyvä asia ostaa temppelielefantin siunaus.) Seisomme pitkään tuijottamassa elefanttia. Sen kärsänäppäryys hämmentää. Ja sen suu - en ole koskaan tajunnut, miten paljon norsun suu näyttää emättimen suuaukolta. Paljonkohan norsun kieli painaa? Pystyisikö se edes halutessaan näyttämään kieltä? Vuorenkokoinen eläin irrottelee sokeriruo'oista herkät lehdet ja nostaa ne sirosti kärsää kiertäen suuhunsa. Jossain vaiheessa se syö myös jonkun ajattelemattoman pyhiinvaeltajan maahan heittämän helmiketjun. Yksi norsusiunauksen ostajista haluaisi antaa norsulle paahtoleipää - hän on tuonut mukanaan kokonaisen perhepakkauksen - mutta norsumies kieltää ehdottomasti antamasta leipää. Aika ymmärrettävää: jos norsun maha sekoaa, se tietää taatusti melkoista lisätyötä. Norsun lisäksi vaikuttavin näky temppelialueella on yhden pyhätön kissanpentukaksikko. Kilpikonnanväriset pikku rääpäleet lymyävät ovensuussa sisemmäs luostariin. Yksi munkeista käy silittämässä kissanpentuja jalallaan. Välillä hän painaa jalalla kissapienen päätä asfalttiin vähän aikaa, kunnes kissanpoika lakkaa rimpuilemasta ja alistuu kohtaloonsa. Sitten hän palaa takaisin hellään silittämiseen. Ei mitään arvausta, miksi. Kierrämme temppelin keskusta vastapäivään. Meitä tuijotetaan peittelemättömän uteliaasti. Nuoret tulevat kättelemään ja kysymään nimiämme.

Tuntuu kummalliselta, miten oma retkemme temppeliin tuntuu vinksauttavan etenkin lasten ja nuorten retken ihan sijoiltaan. Sen sijaan, että he mietiskelisivät näkemäänsä, keskittyisivät kilistämään kelloja ja asettelemaan kukkauhreja tai miten se nyt heillä sitten meneekään, he tuijottavat meitä valkonaamoja ja haluavat kätellä ja vaihtaa esittelyitä. Pyhiinvaellus tuppaa vähän unohtumaan.

Ja toisaalta, joukkio pieniä lapsia hälisee lähellämme temppelikierroksen jälkeen. He kuikuilevat ujosti. Menen kysymään, saisiko heistä ottaa kuvan. He lähtevät juoksemaan pakoon. Onneksi paikalla on munkki, joka ymmärtää yskän ja huudahtaa lapsille muutaman jutun ja auttaa lopulta järjestämään heidät ryhmään kuvausta varten. Riemu repeää jälleen, kun näytän kameran näytöltä juuri ottamani kuvan. Kuvaan pääseminenkin näyttää monesta tuntuvan hienolta, mutta otetun kuvan katselu samantien tuntuu vielä selkeämmin ilahduttavan.

Lounas meinaa mennä pieleen, koska nyt Woodlandsissa, jonne toikkaroimme ilahtuneina aamiaisen tulisuudesta, häärää tarjoilijoiden päällikkö, joka tekee jonkin sortin pr-työtä asiakkaiden suhteen. Tarjoilija suosittelee pyynnöstä oikein tulisia annoksia ja kirjaa muistiin pyynnön niiden tulisuudesta. Sitten hän menee viemään tilausta kokeille, mutta joutuukin päällikön hampaisiin. Päällikkö läksyttää tarjoilijaa ja raahaa tämän hihansuusta pöytämme luo. "These foods you ordered are chilli foods. Chilli-hot! There must have been some mistake!" Ilmoitamme jääräpäisesti mutta ystävällisesti, että ei tässä mitään väärinkäsitystä ole syntynyt, kyllä tarjoilija aivan oikein on ymmärtänyt. Me näet haluamme ruokamme chilisenä. Ukko tuijottaa hetken selkeästi pettyneen oloisena, repäisee sitten lapun tarjoilijan kädestä ja jatkaa tarkistusta. "And he has written that the pineapple juice comes without ice and sugar." Niin, se on aivan oikein, toteamme lehmämäisellä kärsivällisyydellä. Ukko tuhahtaa, tunkaisee lapun takaisin tarjoilijan käteen ja porhaltaa toisaalle kyttäämään, josko joku muu tarjoilija tekisi virheen. Keittiöstä porhaltaa pian vielä yksi ukko lisää ja kysyy, eikö ananasmehuun tosiaankaan tule sokeria eikä jäitä. Ei tule, ei. Onneksi ruoat ovat saapuessaan tulisia, kuten pyydettiin. Mutta koko episodista jää tympeä maku. Kaikki toimi niin hyvin ilman tuota pr-ukkoa.

Pienemmissä, halvemmissa paikoissa ei tietenkään ole varaa palkata ketään kyttäämään. Päätämme suosia niitä, koska totta puhuen Summer Park -hotellin Campus Veg Treat oli mauiltaan ainakin Woodlands-klassikon tasoa ja tunnelma on verrattomasti parempi. Klassikko on nyt maistettu ja kansankeittiöt kutsuvat!

Päiväunilta herääminen saa yllättävän käänteen, kun Fauni epäilee kuumaa tuntuaan ja mittaa kuumeen. Sitähän riittää. Hänellä ei koskaan aikuisena ole ollut tuollaista yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumetta. Vielä kummallisempaa on, ettei mitään muita oireita löydy. Pelkkä kuume vain. Ehkä se on lämpöhalvaus, arvelen, ja komennan Fauni-paran kylmään suihkuun. Se kuitenkin vain nostaa kuumetta. Kun mittari on kavunnut kolmeenkymmeneenyhdeksään ja puoleen, määrään särkylääkkeen. En halua kaitsea kuumehoureista. Onnistumme jotenkin syömään hotellin ravintolassa, ja sitten käymme nukkumaan. Ehkä kuume laskee aamuksi...

Udupissa edelleen, Fauni sairaana

Aamulla kuume ei ole laskenut yhtään mihinkään. Nyt mennään lääkäriin, totean. Vähän kyllä hirvittää, riittävätkö rahamme, niitä on vain pari tuhatta, enkä muista nähneeni kaupungissa automaatteja muuta kuin temppelialueella. Ja tietysti, kun on vähän hätä toisen sairaudesta, alan arpoa, muistinko sittenkään, miten sinne käveltiin. Lopulta olen niin hermostunut, että totean, että minun on mentävä selvittämään asioita, koska tehdessä ahdistus tapaa laantua ja muuttua päättäväisyydeksi. Mutta jos jää kipristelemään paikoilleen, ahdistuksesta kasvaa huima möykky, joka saa lopulta epäilemään suunnilleen sitäkin, osaako hengittää.

Hotellin säännöissä on epäsympaattinen kohta, jonka mukaan hotellissa ei saa asua, jos sairastaa tarttuvaa tautia. Silläkin uhalla, että meidät viskataan pellolle, on mentävä kysymään respasta, onko lähellä luotettavaa lääkäriä tai sairaalaa. Onneksi säännöt tuntuvat olevan sääntöjä ja kaukana käytännöistä. Respasta neuvotaan ystävällisesti tie Gandhi-sairaalaan, joka sijaitsee samassa korttelissa. Käyn huoneessa hakemassa Faunin ja lähdemme. Kai ne rahat riittävät, päätän, ja jos eivät riitä, voin tilauttaa sairaalaan riksan ja pyytää sitä viemään minut automaatille. Varmasti automaatteja on enemmänkin, en vain tiedä, missä. Sairaalasta osataan varmasti neuvoa.

Kierrämme korttelin muttemme löydä sairaalaa. Kysyn hedelmänmyyjiltä, jotka vain viittovat, että kulman takana, siellä mistä juuri tulimme. Menemme uudestaan tuohon kohtaan, parin rapistuneen hotellin luo, ja kas, tosiaan, siitä vie tie sisäpihalle, korttelin keskelle, jossa nököttää oikein modernin näköinen, sievä pieni sairaala. Ei sitä tieltä käsin kyllä mitenkään näe, pitää mennä sisäpihalle, jotta sen löytää.

Itse lääkärissäkäynti muistuttaa omaa visiittiäni Panajissa. Fauni määrätään ensiapuosaston sänkyyn kumilakanan päälle, minut määrätään riisumaan hänen sandaalinsa. Verenpaine, syke ja kuume mitataan. (Täällä kuume ilmoitetaan fahrenheiteina, kun Goalla se ilmoitettiin celsiusasteina. Silläkin tavalla siis siirtomaaperinnön ero näkyy käytännöissä.) Se on vain flunssa, toteaa lääkäri. Kuumetta alentavia lääkkeitä, hän määrää. Enintään yksi illalla ja yksi aamulla. Enintään kaksi kappaletta päivässä. Jännitän vähän maksua, onhan sairaala huimasti modernimpi ja siistimpi kuin Panajin vastineensa, mutta turhaan: tuhansien rupioiden sijaan hinta on neljäkymmentä rupiaa. Lääkkeet puolestaan maksavat huimat kuusi rupiaa. Alle eurolla siis selvitään... lääkärinpalkkion tapauksessa alle viidesosalla siitä, mitä sama palvelu maksoi Panajissa.

Fauni ei haluaisi syödä lääkettä ennen sen googlaamista. Lopulta saan hänet kuitenkin suostuteltua sen nielaisemiseen: kyseessä on sentään kansainvälisen lääkefirman tuote, laillistetun lääkärin määräämänä. Ei se nyt sentään mitään lsd:tä ole. Ei tosiaankaan: kun Fauni hotellilla tarkistaa asian puhelimensa netistä, selviää, että hänelle on määrätty lapsille ja yli 82-vuotiaille vanhuksille suunnattu parasetamolitabletti, jonka vaikuttavan aineen pitoisuus vastaa normaaleja käsikauppaparasetamoleja Suomessa. Hieman kyllä huvittaa lääkärin vannottaminen, ettei lääkettä saa ottaa kuin kaksi tablettia päivässä. Ainakin Suomessa annokset saattavat olla korkeampia. Muistaakseni söin itse viime keväänä tupla-annosta ja siihen vielä päälle toista särkylääkettä. Vaikka tietysti niukkuuden periaate on hyvä lääkkeiden kanssa; mitäpä sitä turhaan rasittamaan elimistöä, jos vähemmälläkin pärjää.

Arvoitukseksi jää, miksi Faunille määrättiin lasten lääke, joka on hyvänmakuinen ja josta sen vuoksi on tilastoitu paljon yliannostuksia lapsilla, jotka ovat kipeinä ja valvomatta napsineet muutaman "karkin" lisää. (Ehkä se selittää lääkärin varoitukset siitä, ettei kahden tabletin päiväannosta saa ylittää...)

Nyt istumme yksinaisten paivakavelyideni jalkeen nettikahvilassa, koska meilla on tosiaan hotla, joka maksaa 6 egea yolta eli ei nettia. Parasetamoli nayttaa purevan. Tai sitten Faunin on vaan paastava nettiin hinnalla milla hyvansa.

Uudenvuodenaatonaatto

Matka Morjimista Calanguteen on maksimissaan parikymmentä kilometriä, mutta siihen palaa reilusti yli tunti. Heti autoon noustessamme kuski kysyy kohteliaasti, onko musiikki meille ookoo. Kuvittelen hänen tarkoittavan, että saako hän pitää musiikin tällä tavalla hiljaisena taustamusiikkina vai onko se pistettävä pois, joten vastaan, että se on ookoo. Jolloin kuski vääntää ämyrit täysille ja kaiken lisäksi soittaa koko matkan samaa biisiä (kas, sehän löytyi youtubesta pienellä hakemisella... tosin se oli tästä joku klubiversio) toistolla. Biisissä lauletaan (tai siltä se kuulostaa ainakin) "catch me if you can", "i can break your hand", "he's a survivor, he's a survivor, usva man, usva man, he's a survivor". Biitti hakkaa tärykalvoja ja jossain vaiheessa usva manin uudelleen alkaminen aiheuttaa hihityskohtauksen. Taksi poukkoilee tuttua koulutietä, kaikkialla on vihreää ja kaunista, sitten läpi parin kylän, edelleen maalaismaisemaa, sillan yli, ohi rakenteilla olevan vesipuiston, ja jumahtaa äkisti liikenneruuhkaan. Liikenneruuhkan ympärillä rakennukset alkavat olla rumempia. Roskaa on enemmän. No, ajattelen, kohta mennään ylimenovaiheen ohi ja tullaan sinne lomapaikkaan meren rannalle. Mutta hitto vie, sitten alan katsella katukylttejä ja tajuan, että mehän olemmekin jo määränpäässä. Morjimin ja Ashwemin kauniiden rantojen jälkeen ja Arambolin länkkäri-hippilän jälkeen olen ajatellut pakettimatkaturismikohteen jotenkin eri näköiseksi.

Taksilta kuluu suurin osa ajasta siihen, että koetamme löytää hotellimme Calangutesta. Kukaan ei tunnu kuulleenkaan moisesta hotellista. Paitsi muutama hassu täti, jotka neuvovat meidän väärään suuntaan. Hotellivoucherissa lukee vain Calangute osoitteen kohdalla. Lopulta Faunin puhelin löytää internetin ja pääsemme googlaamaan hotellin puhelinnumeron. Jälleen kerran taksi soittaa hotelliin, neuvottelee, ottaa ohjeita. Täytyy soittaa silti vielä uudestaan, että löytäisimme. Ja silloinkin taksikuski ja hotelli sopivat keskenään risteyksen, johon jäämme jumittamaan, kunnes löydämme toisemme, ja sitten seuraamme ponnaripäistä harmaantunutta ukkoa skoottereineen hotellin ovelle saakka.

Calangute on täynnä punaista pölyä, kaoottista liikennettä ja intialaisia pakettimatkalaisia. Mistä tiedän heidät pakettimatkalaisiksi? Vaatteista. Hyvin harvalla on erityisen intialaiset vaatteet. Ehei, nyt ollaan lomalla, sosiaalisten velvoitteiden ulottumattomissa. Naisten pukeutumisessa sen erottaa selkeimmin. Oma ilta-asuni, farkut ja intialainen tunika, on aivan ylisiveä. No, helpompi näin päin!

Brittimies kurssilta voihkaisee hyvästellessämme, että hän toivottaisi mieluusti hyvää uutta vuotta Calangutessa, mutta ei hän oikein voi, koska se on kauhea paikka. Ymmärrän yskän saavuttuani tänne. En haluaisi viettää täällä pitkää aikaa. Onneksi olemme täällä vain pari päivää, uudenvuoden yli, katsomassa, miten inkkarit menevät sekaisin alkoholin ja uudenvuodenbileiden yhdistelmästä.

Tuntuu vähän haikealta jättää taakseen Morjim ja muut pohjoisen rannat. Tutustumme nimittäin kölniläis-intialaiseen dj:hin, joka soittaisi mukavalla klubilla siellä rauhan tyyssijassa, ja siellä on oikeasti hiljaisuutta ja koiria ja puhveleita ja lintuja, voi miten kauniita lintuja, bramiinihaukkoja ja vihreitä mehiläissyöjiä ja kuningaskalastajia. No, matka kuitenkin jatkuu. (Ja jos saamme sätkyn, voimmehan aina peruuttaa junaliput ja junailla takaisin Morjimiin ja asua tiibetiläisten pystyttämässä rantakylässä Om Shankarissa, jonne päädymme useimmiten syömään. Se on pieni kylä, viimeisinä päivinä oli jo monta tuttua moikattavana.)

Ehkä tämä on hyvää absurdismin harjoittelua. Menemme supermarketiin ajatuksenamme syödä aamiaista hotellin parvekkeella. (Ei mikään kaunis paikka mutta parveke kuitenkin.) Ongelma vain on, ettei täällä oikein osaa kuluttajuutta. Koluamme koko ruokakaupan läpi, mutta ainoa, mitä osaamme haluta, on takkujenselvityskampa ja kahden litran vesipullo. Se aamiaisesta parvekkeella! Hedelmämyyjiä emme enää löydä sen jälkeen, kun ohitamme yhden, jolta emme ostaneet hedelmiä olettaessamme, että niitä on varmasti hotellia lähempänäkin.

Käymme rannalla ihmettelemässä näkymää. Oikealla kävelykadusta on jonkinlainen avokaatopaikka, jossa lauma lehmiä tonkii roskia illallisen toivossa. Lehmien luona istuu ujojen saripukuisten naisten ryhmä. Rantaviiva on täynnä kulkijoita. Aurinko laskee. Utuisen pastellitaivaan läpi leijuu monta liitovarjoilijaa meren yllä. Merta kyntää niin usea vesiskootteri, polkuvene, surffilauta ja ties mikä vempele, että kyseessä voisi olla Tove Janssonin kuvitus. (Ajattelen sitä kuvaa kirjassa Kuka lohduttaisi nyytiä, jossa on jonkilainen vesihuvipuisto. Vai onkohan se vedessä. No joka tapauksessa, siellä karusellit pyörivät ja poosea riittää.) Rantamajat ovat valtavan kokoisia aittoja. Kaupustelijoita kojuineen on kaikkialla. Rantakadun päätekiveykselle on sammunut useampikin liikaa juhlinut intialainen. Poikaporukat notkuvat. Ja rannalla päivän sareissa tai salwar kameezeissa siveästi rypeneet naiset näyttävät riettaampia kanssasisariaan spurguisemmilta, koska bikineissä keekoilleiden kaupunkivaatteet ovat puhtaat ja siveydensipulien vaatteet taas aivan rutussa ja hiekkaiset, aivan kuin he eivät olisi peseytyneet viikkokausiin.

Pakenemme kaaosta ravintolaan. Se on erikoistunut eteläintialaiseen keittiöön. Fauni tilaa special thalin, jonka eroa tavalliseen thaliin emme saa selville kyselyistä huolimatta. Mutta hintaero on vain 20 rupiaa, joten hän päättää ottaa sen. Itse taas koetan tilata paper masala dosan. Tarjoilija koettaa selittää, että se on suuri, levittää käsiään valtavaan mittaan. "Maybe the normal masala dosa, madam?" Mutta ajattelen, että tuon täytyy olla liioittelua. Eihän paperidosa maksa paljonkaan enemmän kuin tavallinen. Joten tilaan paperidosan. (Dosa on siis semmoinen rapsakka lettu.) Ja alkuruuaksi otamme vielä muutaman etelän erikoisuuden snacks-osiosta. Voi tuho. Sillä Faunin thali on valtava, kokonainen tarjottimellinen ruokaa. Ja kun paperidosa tulee, siinä vasta riittää ihmeteltävää. Sen halkaisija on siinä 80 senttiä. Itse lätty on kääritty rullalle, joka ei mahdu silti valtavan tarjottimen päälle. Ja lisukkeita on kaikkia kaksin kappalein, mistä päättelemme, että oikeastaan ruoka on tarkoitettu selvästi jaettavaksi. Jaksan syödä dosasta noin kolmanneksen. Sitten päätän lopettaa ahkeroinnin, jottei kävisi niin, että voin pahoin jo dosia nähdessäni. Olemme nimittäin liikkumassa kohti aluetta, jossa dosat ovat perusruokaa...

Oikeastaan paljastuu varsinaiseksi onnenpotkuksi, että ruokamme osoittautuu absurdiudessaan ympäristönsä veroiseksi. Nauramme itsemme tärviölle. Emmekä ota mitään tyhmää tavoitetta yrittää ahtaa kaikkea sisäämme. Se on täysin mahdotonta. Itse asiassa tulen ajatelleeksi paper masala dosaa tuijottaessani, että se voisi toimia hyvin terapiavälineenä kaikille niille, jotka eivät ole päässeet irti "lautanen on syötävä tyhjäksi" -fiksaatioistaan.

Hoipumme ruokapaikasta ulos hekottelusta vetelinä. Raivaamme tiemme markkinoiden läpi, ohi lehmän, joka kaihoten tuijottelee kasvisravintolan sisään sen portaat tukkien, ohi viinakauppojen ja poikaporukoiden, taksien ja autoriksojen ja katuruokakojujen, ohi vahvasti parfyymilta tuoksuvien naisten, ohi parturin, joka raksii asiakkaitaan pienessä avokatoksessa valtatien laidalla.

Hotellihuoneen ovea ei saa lukkoon. Ulos mennessä se lukitaan riippulukolla, mutta sisältä käsin on vain siirrettävä sohva oven eteen. Ja wifi, jota hotelli mainostaa, sijaitsee respassa, joka puolestaan on kiinni. Onneksi wifi on jätetty päälle, joten sitä voi käyttää kadulta käsin, suuren kukkaistutuksen reunalla istuen. Eikä oikeastaan ole mitään sisätilaa, mihin paeta... autojen äänet tunkeutuvat sisään, ja kun kyliltä väsyneinä palattuamme uteliaina tutkimme, mitä ohjelmaa tulisi mainostetusta kaapelitelevisiosta, paljastuu, että seillä on vain yksi kanava, jolla pyörii nonstoppina bacardimainos, jossa huokaillaan "drifting in sunlight" ja "lallalla bacardi fun". Eikä kuvaa ole mahdollista säätää, se on rakeinen ja ylivalottunut. Uutiset olisivat ihan jees, mutta bacarditeevee ei oikein pure. No, huomenna sitten varmaan hengataankin ulkona, rannalla ja ihmetellään bilestystä!

Veikkaan, että tästä tulee kummallisin uusi vuosi vähään aikaan!