Iltapäivä

Aurinko putoaa parvekkeelle. Ultravioletti vioittaa chilien talven aikana sisällä esiin puskeneita ohuita lehtiä. On kesä, se mitä odotetaan talvisin, kuvitellaan pyöräilyä ja kävelyä, naurua ja piknikkejä ja pelleilyä, ukkosmyrskyjä ja lämpöä. Tämä on kesä on alkanut toisella tavalla. Olen mitannut maailmaa kahdella jalalla, joista toinen raksuttaa laskurin tavalla saamaansa rasitusta ja säkenöi jumalien koston tulta. Ei, tuo on sentään liian dramaattista. Mutta joka tapauksessa, toinen jalkaterä muistuttaa pientä, pikkumaista laskuria, joka naksahtaa jokaisella askeleella pahaenteisesti piirun eteenpäin kohti jotakin.

Kohti parantumista, sanon itselleni päivä toisensa jälkeen. Se ottaa aikansa. Viimeksi olin onneton, nyt jo tiedän. Tai miten sen nyt ottaa. Töissä asiakas on lykännyt aikansa alkua puolella tunnilla, joten istun satulatuolilla ja heilutan laskurijalkaa käännellen nilkkaa varovasti. Joka liikkeestä kuuluu iso pamaus. Kävin eilen itse hierojalla, sanon kynsiteknikolle. Hieroja sanoi, että sinullahan on kaksi eriparin jalkaa. No älä, hän sanoo. Et varmaan ollut itse huomannut. En en. Katsotaan nyt, mitä viikonlopusta tulee... tällaista tämä on, viimeksi meni puoli vuotta ennen kuin sen tunnisti jalaksi, sanon. Mutta se puoli onkin pysynyt hyvänä sen jälkeen, mitä nyt varvas murtunut pari kertaa. Eri ihmisillä on eri heikot kohtansa, ajattelen. Isoäidillä ja äidilläkin heikko kohta ovat jalkaterät. Ja ihotulehdukset. Sokeriaineenvaihdunta. Temperamentti. Pää. Sitten lakkaan ajattelemasta heikkoja kohtia, koska en halua ajatella isoäidin kauneusleikkauksia enkä äidin sairaalaan itseään laihduttamista. Me vaan niin haluaisimme, että meitä rakastettaisiin. Turpa kiiinni, pää, sanon päänsisäisesti ja hymyilen kynsiteknikolle ja siirrän puheenaiheen koiriin. Se toimii aina. Yhden kampaajan tukasta on irrotettu lisäkkeet. Nyt hän näyttää vähemmän Barbarellalta.

Talvella, kun jalat tuntuivat ihan normaalin ihmisen jaloilta, istuin takahuoneessa ja luin tenttiin tai referoin esseeseen ja koetin olla muistamatta varauskirjan tyhjiä sarakkeita ja yhtäkaikkisesti toisten pyykkejä viikatessani mietin, miten rahat riittävät. Eiväthän en riitä ilman asiakkaita. Ja nyt kun jalka ei kestäisi mitään, varauskirjan sarakkeet täyttyvät. Vaihdan asiakkaiden välillä kenkiä. Se alkaa tuntua yhtä rutiinilta kuin käsien desinfioiminen, lakanoiden kierittäminen rullaksi ja rullan kiinnittäminen nimikoiduilla teipinsuikaleella odottamaan seuraavaa kertaa.

Asiakas rynnii sisään ovesta ja huohottaa: vain kaksi minuuttia myöhässä! Ponkaisen koivilleni ja viittilöin häntä takahuonetta kohti.

Tänäänkin minun piti mennä töihin, mutta makaan kotona jalan kanssa. Ota rennosti, viestittää takaisin ystävä peruuttaessani aikaa. Se on hyvin sanottu. Otan parvekkeelle soijajäätelön loput ja kaadan seuraksi hieman limoncelloa ja luen vielä kerran Gretkowskan Metafyysisen kabareen (miten voisi olla lainaamatta kirjaa, jonka nimessä yhdistyvät metafysiikka ja kabaree?) ja mietin, että jos oikeasti uskoisi sen allegoriaa, olisi pitänyt pysyä neitsyenä, mutta perse, siinäkin olisi pää hajonnut. Eikä ehkä muulla ole niin väliä. Tai siis on, mutta kuitenkin. Onko silläkään väliä, miten pää hajoaa, jos se joka tapauksessa hajoaa? Mutta ei sitä voi etukäteen tietää, hajoaako se vai ei, vastustelen. Ainahan voi toivoa...

Sitten siirryn toiseen opukseen vilkuillen aina välillä ympäristöäni. Suurin osa kasveista on muuttanut parveke-eläjiksi kesän ajaksi. Olen kaupungilla liikkuessani - se tapahtuu nykyään julkisilla, koska jalka ei kestä pyöräilyä eikä kävelyä ja kestää hädintuskin työtkään; milloin kestää, milloin ei, eikä se juuri ennakkovaroittele - vilkuillut uteliaasti toisten parvekkeita ikkunan läpi ja hämmästellyt sitä, miten harva haluaa oman ulokeviidakon. (Joskus toki myös sisennysviidakon tai nauhaviidakon, mutta enimmäkseen parvekkeet on ulokkeistettu.) Ja muistellut junassa Roomasta Fiumicinoon salakuultua keskustelua, kaksikymppisiä tyttöjä, jotka ovat hämmästelleet Italian parvekkeita, kun niille on laitettu kukkia. Heidän kotonaan parvekkeilla säilytetään kaikkea kamaa. He eivät tarkenna, mutta olen nähnyt lasilaitaisista parvekkeista, kuinka niihin voidaan ahtaa mattoja, pyöriä, jätesäkillisiä talvivaatteita, kulutusoksennusta. (Paitsi että onhan kasvienkin ostaminen kulutusvalinta. Sillä on vain toisenlaiset perustelut.)

En ole vielä ollut niin sairas, etten olisi hammasta purren ja kivun päälle pängertäen raahannut multasäkkejä ja tomaatintaimia, taputellut juurakkoja maan suojiin ja kangennut kastelukannulla vettä janoisille juurille, varsille ja lehdille. Nytkin parvekkeella on viidakko. Sekö on tärkeää, kysyn itseltäni välillä kun suljen kirjan hetkeksi. Onnun sisältä hakemaan pari tyynyä, kellahdan parvekkeen lattialle, nostan pohkeet taittotuolin päälle. Se on tärkeää, vastaan itselleni. Se on tärkeää. Jos se tuntuu tärkeältä, eikö sen silloin tiedä olevan tärkeää? Nyt se tuntuu erityisen tärkeältä, kun en ole juuri päässyt metsiin. Jos minulla ei ole parvekeviidakkoa, joutuisin katselemaan kaiket päivät kivikaupungin kuumia seiniä. Ei niissä mitään vikaa tietysti ole ja pidän niistä enemmän kuin vaikkapa lähiön metsästä. Mutta pidän niistä enemmän, kun on myös viidakko.

Olen illalla pakannut laukun, pakannut lääkkeet ja kipugeelit ja sampoopalan, mekkoja ja muuta roinaa. Olen koettanut pysyä tyynenä sen kanssa, että matkustan pyöräilykaupunkiin kykenemättä polkemaan. Aamulla olen herännyt siihen, että polttava hiekkakäärme on kiertynyt kerälle päkiän sisään, se kehrää omia aikojaan, sen sydän sykkii. Olen istunut sängyssä ja itkenyt ja kysynyt, mitä minun pitäisi tehdä, koska koko päivä on kaavailtu jalan päälle, ja illaksi lento, ja sitten neljä päivää kaupunkilomaa. Olen niistänyt liian monta kertaa pyjamapaidan helmaan osaamatta päättää, mitä tehdä. Huumata itsensä kipulääkkeillä ja vain painaa kivun päälle ja sitten ehkä havahtua vieraassa kaupungissa siihen, ettei mistään tule mitään? Vai jäädä ja huomata jalan jo pian arvostavan lepoa ja rauhoittuvan ja sitten miettiä, olisiko sittenkin pitänyt mennä? Käärme päkiän sisällä on kuitenkin sen verran polttavaa sorttia, että lopulta päädyin inhoamaani järkevään ratkaisuun.

Olen kyllästynyt järkevyyteen ja jalan pikkumaiseen kirjanpitoon.

Olen kyllästynyt siihen jo kauan sitten mutten oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida hiekkakäärmeen pyörteilyyn. Käärmeen, päärmeen, pyörteen. Se tuntuu tosiaan hiekalta, joka on kuumunut auringossa ja kiertyy alas näkymättömästä suppilosta. Hiekasta tulee mieleen tiimalasi, aika, aavikot, kamelien varjot ja tuulenpuhaltamat käärmekuviot. Aallot.

Odotan kesää, parvekkeella on kuuma. Sisällä parvekkeenovesta puhaltava ilmavirta tuntuu liian viileältä ja viiltää hermopäätteitä ärsyyntyneessä jalkaterässä. Kylmää vasten tyksyttää kuuma pyörre. Siityäkö takaisin ulos ultraviolettivaurioittamaan ihon elastaanisäikeitä? En oikein tiedä, muista, ymmärrä, mitä ihmisille sanotaan, miten heidän kansaan oletetaan oltavan.

Alan kadottaa toivon. Gretkowska kirjoittaa siitä aika viiltävästi:

Itse asiassa toivokin on hyvä esimerkki siitä, miten erilaisia kreikkalais-roomalainen ja kristillinen maailma olivat. Pandoran lippaasta putkahtaneesta toivosta tuli ihmiskuntaa kiusaava rutto. Kristinuskolle taas, kenties siksi että sillon niin vahva taipumus marttyriuteen, ihmisiä kiusaava toivo on hyve. (Manuela Gretkowska, Metafyysinen kabaree, suom. Tapani Kärkkäinen, s. 31.)

Enpä tiedä. Mutta huomaan, miten vaikeaksi toivon menettäminen tekee kommunikaation silloin jos pitäisi käsitellä muutakin kuin aivan arkisia asioita. Ne käsittelen ja kestän varsin hyvin. (Jos liikkumisasioita ei lasketa.) Mutta kaikki suunnitelmat ja päämäärien asettamiset tuntuvat jotenkin illuusioilta verrattuna parvekkeeseen, huvipuistosta kuuluviin kiljaisuihin, ultraviolettivioituksiin Short Yellow Tabascon lehdissä. Käärmepyörteeseen päkiässä. Hiljaisuuteen, alistumiseen sille, mikä on.

Koetan nimetä tätä kesäksi enkä onnistu. Mutta onnistun sentään nimeämään tämän iltapäiväksi.

Pilvien alla

Vastapäisen talon hopeinen katto hohtaa taivasta kirkkaammin. Mistä se heijastaa? Jostain tämän talon katon takaa. Siellä on oltava vaaleampaa, ohuempaa katetta. Upotan chilejä yksitellen kylpyyn jalkakylpyammeeseen, pesen varovasti nuoria lehtiä, kukkia ja marjanraakileita mäntysuopaliuoksella.

Suu on edelleen turta ja turvonneen oloinen. Ruiskeiden välillä kysytään, tuntuuko jo, ja sitten, miltä tuntuu. Vastaan lopuksi, että tuntuu vähän siltä kuin olisi saanut turpaan. Koko alanaama pistelee ja puutuu, tuntuu kudosvauriolta kivun ruoskaisun jälkeen. Huomaan hämmennyksen häilähtävän lääkärin kasvoilla ja tajuan vastanneeni liian rehellisesti, sanoneeni ensimmäisen mieleen tulevan kuvauksen tuntumasta suun tienovilla. Mietin hetken, pyytääkö anteeksi, mutta tyydyn sitten hymyilemään varovasti, jos nyt kaikelta siltä puudutteelta saa aikaan muuta kuin vinon irveen. Siitä on jo tunteja. Vähitellen pahin turtuus katoaa. Oikea leukanivel on suutuksissa pitkän operaation jäljiltä. En pysty pureksimaan. Menee taas kofeiinittomaksi soijalattelounaaksi.

Haluaisin vesijuosta, mutta illalla on töitä ja kun suu ei anna syödä kiinteää ruokaa, pelkään uuvuttavani itseni. Ehkä silti vähäksi aikaa? Makaan ensin peiton alla paleleva koira kainalossa. Hytisemme yhdessä. Pyörittelen mielessäni sitä arvoitusta, että kun kuumasta kärsivien ihmisten seuraeläimet heidän todistustensa mukaan kärsivät nekin kuumasta, makaavat kyljellään ja läähättävät tuskaisasti ja juovat paljon, nämä minun ystäväni menevät helteellä parvekkeelle makaaamaan aurinkoon ja grillaavat siinä tyytyväisinä, mutta tämmöisellä kalsalla koira tärisee ellei pääse peiton alle ja kissat ovat kaivautuneet kaappien perukoille. Katsovatko ne ihmisistä mallia vai kuinka? Vai onko ero vain tulkinnassa? (Minusta kuumassa lököttävä kissa näyttää nauttivalta, se on yhtä lullua.) Vai mitä tapahtuu?

Mitä muutenkaan tapahtuu?

Matkalla operaatioon olen ajatellut unta, jonka näin yöllä ja johon heräsin onnettomana. Uni alkoi burleskiesityksellä. Esitys voitti jonkin palkinnon, jonka toi lavalle mies. Yksi naisista tunnisti miehen aviomiehekseen ja kauhistui; hän oli siellä salaa esiintymässä. Tässä vaiheessa tietoisuuteni hyppäsi naisen sisään, se olinkin minä ja mies oli Vompsu ja kun tulin kotiin, kaikki tavarat oli viety, Vompsu lähti vielä kerran kauppaan kanssani ja ostin hirvittävät määrät ruokaa selvitäkseni, ja siten kaikki lähtivät pois ja jäin tyhjään asuntoon ruokakassien kanssa ja tajusin olevani taas yksin, ja se oli vähän kuin joku olisi lyönyt päähän mutta ilman turtaa pistelyn tunnetta ja unessa ajattelin, että no niin, nyt olen taas tässä tilanteessa, kuinkas muutenkaan, ja koetin ajatella positiivisesti, mutta ruokakassit näyttivät aika pieniltä kuitenkin enkä oikein ymmärtänyt sitäkään, miksi minulle niin oli burleskista suututtu. Säpsähdin hereille Faunin kyljestä: kas, hän on antanut anteeksi sentään, ajattelin. Vai ajatteleeko hän vain, ettei löydä ketään muutakaan? Ja sitten tulin hurjan surulliseksi ja itketti, koska en halua kenenkään joutuvat sietämään itseäni vain semmoisen ajatuksen takia. Herätyspuhelin soi. Vompsu kiskotteli toisessa huoneessa. Hassua, ajattelin, alanko nyt taas nähdä näitä unia, olenko taas kajahtamassa, kauanko kestän tällä kertaa näitä unia ennen kuin sekoan ja lähden. (En ole edelleenkään varma, sekosinko ja lähdinkö vai teinkö järkevän päätöksen, mitä, kohta kuusi vuotta sitten. Onko sen väliäkään?)

Kajahtamisen tunne kasvaa, kun matkalla operaatioon ajattelen unta, värähdän ajatuksesta, etten kestä uniani, ja sitten, bim, törmään eksään, jonka luota lähdin uni ja valve sekoittuneena. Sanon hei ja pyöräilemme eri suuntiin, ja aivoni törmäilevät kallon sisällä kivuliaasti ja toistan kaiken olleen sattumaa. Ehkä olenkin kajahtamassa toisella tavalla ja alan nähdä enneunia ja ennustaa ihmisten kuolemia ja sairastumisia ja muuta kauheaa soopaa, sitä jota päähäni koetetttiin kaataa lapsuuden kesinä. En halua niitä unia. En halua semmoista maailmaa tai maailmankuvaa. Riittää, että tarinat tulevat. Haluan sulkea sen muun pois. Ainakin säpsähtelemisen ja unen ja valveen sekoittumisen. Itkettää vähän. Ehkä siksi puudutuskin tuntuu siltä kuin olisi saanut turpaan puolisen tuntia, tunti aiemmin.

En usein haluaisi elää teflonisti, mutta nyt sekin tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta. En vain ymmärrä, miten semmoiseksi tullaan. Ja: luultavasti en enää huomenna edes haluaisi.

Peiton alla luen Indra Sinhan kirjan loppuun ja itken. Minun tulee ikävä Animalia, kirjan päähenkilöä. Aika harvoin kohtaa päähenkilön, joka on samalla tavalla eläin ihmisten maailmassa. Joka ei saa varmuutta siitä, mikä on... eikä oikeastaan edes tiedä muusta. Mieleen leijuu sekin lista, jota kokosin illalla tai oikeastaan jo yöllä, kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Koetin muistaa tärkeitä non-fiction -kirjoja. Se on vaikeaa kun ei ole kirjahyllyä eikä lukupäiväkirjaa. Menee aikaa, että ajatukset palaavat, ja nimet, ja usein kansikuvatkin. Hämmästyin sitä, miten moni vaikuttavista kirjoistani käsitteli ihmisiä ja näiden kulttuuria ja psykologiaa. Tarvitsen matkaoppaita tähän maailmaan, siltä se vähän vaikuttaa. Olisi kätevää, jos ihmissuhteet olisivat sillä tavalla helppoja, että jäisi enemmän voimia lukea vaikkapa teknologiasta tai avaruudesta. Mutta taitaa olla niin, että tarvitsen jatkossakin selittäviä teoksia luoviakseni ihmisten maailmassa. (On niistä ollut apua. En pelkää yhtään niin paljon enää, en toisia enkä etenkään itseäni, en pelkää enää niin kauheasti että pilaan kaikkien läheisteni elämän.)

Sataa. Parvekkeelta leijuu sisään mäntysuovan tuoksu.

ukkosmyrskyn värinen nuppu

Kesällä parveke etenee. Tai siis, onko nyt kesä? Jollain tavalla tuntuu, että on. Valoa riittää. Kohta palsta on kitketty loppuun monivuotisista. Sitten käännämme maan Vompsun kanssa ja istutamme taimia ja alamme kitkeä uutta kierrosta. On aina yhtä ihanaa palata maan ääreen, kyykistyä, ruopsutella ja kuulostella kasvua.

Parveke alkaa rehottaa. Ruusupavut on pakko siirtää rootrainersista ruukkuihin, koska muuten ne syleilevät muut taimet hengiltä. Aji Cristalissa on muutama chilin alku. Rocotochili on tissutellut muiden kasvien kanssa heidän omaa perjantaipulloaan, jaakontaikaa. Eilisen aikana yksi sen pienistä kukkanupuista turposi niin että nyt nupun päästä pilkottaa jo hiven ukkosmyrskyn väriä. Kuinka sopivaa! Haluaisin jo myrskyjä ja niissä heiluvia vaahteranlehtimassoja! Jostain syystä juuri vaahterat jäsentyvät mielessäni oivallisiksi myrskypuiksi.

Kuten tavallista, tähän vuodenaikaan huomiot säpälöityvät kirkkaiksi säleiksi ja tuokioiksi. Varastetun pesukoneen tilalle saadaan ostettua toinen. Sen paneelissa lukee chronovision. Hauska kielikuva! Työpaikan kahvihuoneen pöydälle taas on unohtunut Iltalehti, jossa kirjoitetaan Kike Elomaan salasuhteesta. Epäselväksi jää, missä mielessä suhde on salainen, kun kaikki asianosaiset ovat kerran tilanteesta tienneet ja sen hyväksyneet. Epäilen vähän, että sanavalinta uhkuu moralismia. Siihen on muutenkin tullut törmättyä viime aikoina muutamissa kommenteissa (ei täällä, toisaalla) ihmisillä leikkimisestä ja siitä, sitoudutaanko toiseen. Minusta tuntuu edelleen kummalliselta, että jos kolme ihmistä muuttaa yhteen kahden sijaan, tuollaisia kysymyksiä kysytään niin siekailematta. En muista kenenkään kyselleen niitä sellaisissa tilanteissa, joissa kaksi ihmistä muodostaa avoliiton. Mitä te oikein haette? Oletko oikeasti sitoutunut häneen? Ettei se vaan leikkisi sinulla? Sellaisia kysymyksiä pidettäisiin "normiparisuhteen" kyseenollessa yksinkertaisesti osoituksena kysyjän tahdittomuudesta. (Olen kerran ollut tuolla tavalla tahditon, kun olin ystävästä kauhean huolissani, harkitsin puhumisen tarvetta ahdistuneena ja lopulta päätin kysyä noita järkyttäviä kysymyksiä, sain kunnolla nenilleni ja olin jälkikäteen pahoillani kaikesta. En taida ihan heti toistaa käyttäytymismallia.) Kun kyseessä on jotain muuta - pitäkää kiinni hatuistanne! Yksi ystäväni on tosin kertonut törmäävänsä tuollaisiin epämääräisiin epäilyksiin ja asenteisiin kahden kesken -suhteissaankin, koska molemmat suhteilijat ovat samaa sukupuolta. Tyrmistyttävää tai ei, vaikuttaa siltä, että edelleenkin jotkut ihmiset hyväksyvät oikeaksi rakkaudeksi vain semmoisen, mikä tapahtuu tiukasti kahden ihmisen kesken ja mistä seuraa (mahdollisesti) vauvoja. Muuhan on vain leikkiä eikä kauan kestä. Ja mikä kestää, todistuu ihan itsestään, ikään kuin kesto todistaisi jotakin muuta kuin sen, kuinka kauan jokin olosuhde vallitsi. Kumman ottaisin mieluummin, kolmen viikon euforian vai neljäntoista vuoden piinan? Jaa-a, vaikea valinta...

Minulla on ehkä ollut muutama aivan liian hyvä hyvin lyhyt kohtaaminen. Niihin ei ole sisältynyt välttämättä edes mitään kovin seksuaalista ulkoisin kriteerein. Ja silti sanoisin saaneeni niistä enemmän rakkautta kuin joistain pidemmistä seikkailuista. Tai jopa yhdestä avoliitostani. En ehkä siksi osaa ajatella kestoa minään todisteena. Enkä koeta nyt sanoa, etteikö kestossa olisi hyviä puolia. Totta vie siinä on, jos suhde pysyy toimivana, avoimena ja kuuntelevana. Mutta kesto itsessään ei vielä kerro siitä. Eikä muoto.

Ja joskus huomaan ajattelevani, kuinka paljon helpompaa onkaan rakastaa niitä, joita tapaa hieman harvemmin. Helpompaa: ei niin kuumaa, ei niin pakottavaa, ei niin tukehduttavaa. Silti heitä voi kaivata kovasti ja lämpö tulvahtaa ylitse heti kun sellaisen kaivatun ihmisen kohtaa. Eikä sillä taaskaan tarvitse olla juurikaan tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Ylipäänsä minusta seksuaalisuus käsitetään omituisesti, jotenkin hyvin kapeasti tai seksistisesti. Ajattelen rakkautta enemmän kuin kallioihin siirtyneenä auringonlämpönä tai sinä riemuna joka valtaa kun kävelee aamuviileää koiran kanssa ja näkee kevään puskevan läpi jokaisessa oksankärjessä.

Tai sinä lastenhoitajana, joka yhden kerran pisti minut nukkumaan Italiassa, kun olin vielä aivan pieni. Sain iltapusun otsalle ja hän oli täysin siinä eikä ajatellut omiaan. Onhan kaikki hyvin, hyvä, hyvää yötä sitten!

Muuta en tahtoisi pyytääkään. Enkä antaa. Kesti tai oli kestämättä!

Nautin nyt kovasti uudesta kodista. Nyt minulla on taas koti. Siellä asuvat rakkaimmat ja se tuntuu hyvältä ja turvalliselta (ja enimmäkseen hyvin aseksuaaliselta, onhan kevät - yksi ystävä puhui keväästä ja yritti oikotietä sanomalla, että keväisinhän sitä aina ihastuu ja ajautuu pussailemaan vaikka kenen kanssa, mutta olin aivan äimän käkenä ja minun oli todettava, että anteeksi, minulle kevät on sitä aikaa kun ajattelen lähinnä kaikkea vegetatiivista ja ei siinä ihmisille eikä pussailuille riitä aikaa, niiden aika on sitten syyskesällä, tyypillisesti; meillä on eri vuosirytmi). Se tuntuu siltä, ettei kukaan ole lukinnut itseään mihinkään lupauksiin ja että vain etenemme ja katselemme, mitä tapahtuu. En ole ikinä erityisemmin arvostanut suunnitelmallisuutta paitsi palkkatöiden suhteen. Niissä aikatauluni pitävät kutinsa mutta vain projekti kerrallaan. Muu elämän suunnittelu tuntuu jotenkin oudolta ajatukselta.

Käyn taas vanhalla koululla rupattelemassa entisen opettajani kanssa. He haluaisivat työllistää minua vähän lisää, kouluttaa minut oppilaitoksen laskuun näyttömestariksi, joka voi ottaa vastaan näyttötutkinnon osia tutkintolautakunnan osana. Luottamus tuntuu hyvältä ja uskon pitäväni työstä, vaikka hieman karmistuttaakin sanoa että joo, olen kiinnostunut. Toivottavasti oppilaitoksen määrärahat tosiaan riittävät tuohon koulutukseen. Se tapahtuisi syksyllä. Niin pian. Kas, mitähän syksy tuo tullessaan, huomaan ajattelevani siinä huoneessa istuskellessani. Joudun muistuttamaan näemmä jatkuvasti itseäni siitä, ettei elämässäni niin kauheasti asioita muutu, vaikka välillä siltä tuntuukin. Olen esimerkiksi istunut kirjastossa lauantaipäivystäjänä vissiin kymmenen vuotta. Kissatkin ovat asuneet luonani yli kymmenen vuotta. Palstakin on ollut niin kauan. Ja käräjäoikeudessa istuminen. Kaikki muu on tietysti muuttunut tuossa ajassa, mutta entä sitten? Varmasti pystyn sitoutumaan johonkin tutkintolautakunnassa toimimiseen muutamat kerrat vuodessa, sehän on vähän kuin oikeuskeikat tai vaalikeikat. Ei mitään liian kiinteää...

Keskustelin eräs päivä perfektionismista ja siitä parantunut sanoi ikävöivänsä perfektionismia. Että vaikka periaatteessa kaikki sujuu keveämmin toisella tavalla asiat jäsennettäessä, tuntuu jotekin kummalta tietyssä kohden havaita ja muistaa, että aiemmin olisi tässä tehnyt toisella tavalla ja että siitä jäi itselle parempi mieli, siitä tsemppaamisesta, kun nyt tuntuu vain jotenkin epämääräiseltä ja innottomalta. Tunnistan tuosta jotakin. Olen monesti hieromisen jälkeen havahtunut siihen, että olen taas rehkinyt kehoa ja minuutteja säästämättä tässä maassa, jossa kuudenkymmenen minuutin hieronta tarkoittaa monessa paikassa viittäkymmentä minuuttia ja kymmenen minuutin pukeutumista, ja radio tai rentoutuspimpelipom pauhaa taustalla ja hierojan ajatukset askartelevat jossain ihan muualla. On kuin ei mikään aika koskaan riittäisi minulle, kun oikein solahdan tekemiseen. Hyvä, että ajalla on sentään jotkin rajoitteet, asiakkaan maksama tunti tai puolitoista, koska muuten varmaan muokkaisin häntä iltaan saakka eikä hän sitten enää pystyisi kävelemään kotiinsa. Koska siinä tilanteessa ei ole muuta kuin se keho, sen jännitykset ja rauhoittumiset, reagointityyli, keinovalikoima. Ei siihen sisälly sillä tavalla ajatusta siitä, miten ajan saisi kulumaan tai miten säästää itseään jollain tavalla; koetan kyllä ajatella ergonomiaa, pilkauttaa sen mieleen tuon tuosta, selkärangan pituutta ja kaularangan neutraalia asentoa, mutta sen on riitettävä oikeassa hierontatilanteessa. Näiden tilanteiden ulkopuolella tapahtuu varsinainen ergonomiahuoli, oman kunnon kartoittaminen ja kipeytymien ja kiristymien syynääminen, jäsentäminen liiketottumusten kautta ja vaihtoehtoisten liikeratojen miettiminen.

Ergonomia-ajattelu vuotaa toisiinkin konteksteihin: Palstalla käännän maata eri tavalla kuin ennen. Tungen talikon piikit saveen, astun talikon kannakselle ja hetkuttelen sen ruumiinpainolla alas kuten ennenkin, mutta sitten talikon itseen päin kiskomisen sijaan vaihdankin puolta ja työnnän talikon vartta kauemmas itsestäni. Kas, näin saan jalkojen voimat hyödynnettyä aivan eri tavalla! Ainakin kääntäminen tuntuu tällä tavalla keveämmältä.

Hassua muistaa aika viisi vuotta sitten äkisti. Silloinkin palasin Kallioon ja tunsin siitä onnea. Pian olemme Vompsun kanssa jakaneet ainakin osaa arjesta ja ajatuksista viisi vuotta. Se on valtavan pitkä aika. Ja samalla on kuin sekunti, silmänräpäys, pieni puhuri joka puhaltaa parvekkeelta alas muovisen minikasvihuoneen läpinäkyvän katon.

Niin sen on täytynyt tapahtua. Löydän katon ehjänä nurmikolta, joka vihertyy ja tihentyy päivä päivältä eikä lainkaan enää muistuta kaljuuntuvan vanhuksen kuontaloa. Huomasin sen kadonneen, ja nyt se on tässä. Siitä ei tullutkaan harakan pesäkupua.

Harakka on nähty parvekkeella vain kerran eikä se silloinkaan tutkinut sitä varten köynnöstukeen pingottamaani peilihileistä norsuavaimenperää. Ei: se vain istuskeli. Eivät ne oikeasti ole kaiken aikaa shampanjahumalassa, vaikka Renard niin vihjaakin.

Sulaa

Kirkkaus ja selkeys tuntuu kyllä hyvältä metaforalta tietämiselle. Mutta en ajattele nyt mitään matemaattista oivaltamista vaan oikeastaan enemmän tietoa siinä, että kaikki, mitä on, kaikki, mitä tapahtuu, on tässä ja nyt. Aamulla on vielä viiltävän viileää. Sullon vastapestyt hiukset ruohonvärisen pipon sisään. Koska pipo on virkattu intialaisesta langasta, se ei juuri lämmitä. Viima huitoo sisään korvakäytäviin ja korvanlehtiin. Lätäköt ovat silti jo sulia näin varhainkin.

Ilma katoaa muuttuessaan riittävän kirkkaaksi ja selkeäksi. Taivas värittyy ehdottoman siniseksi. Sitä on lähes mahdotonta vangita kuvaan, sen läpikuultavuutta ja kaukaisuutta. Pajujen oksat kellertävät tätä avaruuden tuntua vasten. Koivut liilovat. Pian pointillisti puhkoo maisemaan neonvihreää pikseliä. Halkaisen kevättä ensin pyörällä, alarinteeseen, ja sittemmin linja-autolla. Huomaan linja-auton kulkevan samaa tietä, jota kuljin ratsastamaan viimeksi kaksitoistavuotiaana. Tunnistan tienristeyksen tai kuvittelen tunnistavani sen, vaikka siitä on kaksikolmanneselämää aikaa. Mistä sen tunnistan? Kauhusta vatsanpohjasta, spontaanista pissahädän tunteesta joka katoaa risteyksen kadotessa taa.

Millaista olisi elää elämää, jossa himoittuihin, haluttuihin ja kaihottuihin asioihin ja ilmiöihin ja toimintoihin ei liittyisi kauhua? Kauhua kaiken mönkään menemisestä, valmista haikeutta elämänvaiheiden ohikiitävyydestä? Kauhua siitä, että tietyt seikat synnyttävät melkein jalkaapolkevan nälän, saavat neuvottelemaan ja vänkäämään, järjestelemään ja priorisoimaan.

Iltapäivällä palaan samalla linja-autolla toiseen suuntaan. Kyytiin nousee koululaisia maalaiskouluista. Linja-auto kulkee nyt eri reittiä, pudottelee lapsia kotiteiden päihin. En enää onnistu paikantamaan risteystä, jossa linja-autosta noustiin ulos ja tarvottiin maalaismaiseman halki viima ohuen polyesterelastaanikankaan läpi tunkien ja raippa kassista törröttäen. Eikö se tunnukin loogiselta? En ole ennen matkannut reittiä tästä suunnasta. Olen aina saapunut Helsingistä päin.

Täyttelen arviointilomaketta autossa ja livun kauas aamun kirkkaudesta. Vuosi sitten pelkäsin, etten pääse läpi koulusta kipujen ja sairaslomien venymisen takia. Nyt vierailen saman koulun oppilaiden luona opettajan sijaisena, arvioin heidän tietojaan ja taitojaan. He kaikki jäsentävät omaa oppimistaan valtavan eri tavoin. Koetan kuunnella jokaisen omaa ääntä, saada kiinni sen nyansseista. Mikä tälle ihmiselle on tärkeää? Mitä hän tarkoittaa puhuessaan tehdastyön antamista valmiuksista kohdata ihmisen ihmisenä?

En tiedä, auttaako se, sanon, mutta voisit ajatella tätä tanssina. Joskus metaforat auttavat. Ajattele tanssijaa: hän käyttää voimaa, joskus täysilläkin, mutta säilyttää silti uljaan ryhdin ja suojelee selkäänsä. Tanssijakuvitelma, tanssijan roolin sovittaminen itsen ylle voisi auttaa pysymään samaan aikaan sekä voimakkaana että pitkänä ja keveänä. Hierottava nostaa päänsä kasvoaukosta ja tuijottaa minua ikään kuin olisin sanonut jotain hämmentävää. Sitten hän laskee kasvonsa takaisin aukkoon. Hierojan ryhti on kohentunut silminnähtävästi.

Kotona kirkkaus palaa, kun nukun lyhyen päiväunen koira sylissä kerällä. En tiedä, onko oikein ottaa koira luokseen säälistä. Mutta se säälittää minua. Eikä minua haittaa, että täällä asuu koira. Muista en aina ole ihan varma, mutta jollain tasolla hekin kiintyvät koiraan. Päiväunet tulevat tarpeeseen, koska yöuni jäi vähiin.

Melkein kaikki tavarat ovat asettuneet paikoilleen. Entinen kämppä alkaa muistuttaa pommintyhjentämää unikaupunkia: pimeää, roskaa, epämääräisyyttä. Uudessa asunnossa esineet kylpevät kevään valossa. Aji cristal avaa pian kukkansa. Oranssi rocotochili ei tunnu loukkaantuneen kissan salaatinkorvikkeeksi joutumisestaan. Parvekkeella seisoo turkoosiksi maalaamani huutonettihylly. Sen tasoilla seisovat rootrainersin kennoissa päivänsinet, salsolat, tuoksuherneet, ruusupavut, chilit, tomaatit, tomatillot ja achochat. Kiinnitän kaksi vihreää haitarisäleikköä parvekkeen päätyihin. Niihin kelpaa köynnösten kiivetä. Haitarisäleikkövarjot leikkaavat seinän valoläikkiä.

Keväälle tyypilliseen tapaan en jaksa stressata ihmeemmin siitäkään, että pesukone varastetaan muutossa. Kriiseilen sitä yhden yön ja sitten jaksan jo hymyillä koko asialle. Pesukone-entässitten. Minnehän se on seikkaillut? Pesukoneella on nimikin. Se kuuluu kokonaisuudessaan: PIENEN OVELAN KALUN NIMI OLI PIMPUTTAJA. Lyhyyttä arvostavassa kulttuurissa kun elämme, kutsumme arjessa konetta vain Pimputtajaksi. Se laulaa herätessään ja ohjelman valmistuttua. Tuntuu kummalliselta, että satuolento on varastettu ja että uusi omistaja ei ehkä arvaakaan sen nimeä.

Rakastan tätä uutta asuntoa, koska täällä on taas sadun hohde läsnä. Miksi se tuntuu toisissa paikoissa ja toisissa ei? Koko talven koetin löytää Arkadiankadun asunnon tarinan, heijastaa merkityksiä kaksikymmentäluvun kapeankorkeisiin ikkunoihin. (Tai no, sen osan talvesta, jonka vietin täällä pohjoisessa.) En onnistunut. Oikeastaan taisin koko talossa pitää vain pyykkituvasta. En tiedä, miksi. Ehkä koska pyykin peseytymisen katsomisessa on jotain hyvin tyydyttävää. (Myös käsin pesemiseen pätee sama, ja ei vain pyykkiin, vaan myös tiskiin.)

En usko enää koskaan päätyväni Töölöön. Tai vanhanvanhaan taloon. Tai ainakaan pohjakerrokseen. Pidän liikaa valosta ja, nyt tämän suhteen lyhyen jälleen elvytyksen jälkeen, parvekkeista. Tuntuu kotoisalta nähdä paljon taivasta ja vähän ylimpiä kerroksia ja kattoja. Harakka vartoo pesänsä luona lehmuksessa paljon, paljon alempana.

Yksi achochan siemen on karannut päivänsinen kennoon. Kiskon taimen varovasti irti ja petaan sille uuden ruukun. Päivä venyy pitkälle iltaan eikä tule kylmä, vaikka parvekkeen ovi losottaa auki.

Käytännön tohottamista

Muutossa ei paljon kerkiä mietiskellä syntyjä syviä. Ja kun on vielä kevätkin, jalat vain vievät kävelemään koiran kanssa. Kävelen siinä mittakaavassa, että plantaarifaskiitin ensi oireet iskevät jälleen. (Onneksi tiedän jo, että niihin on reagoitava heti.) Ja pakkaan, kuuraan, puran.

Chilikylvökset nousevat mullasta. Ainoastaan kolme lajiketta antaa odottaa itseään. (Ilman niitäkin lajikekirjo yltää kolmeentoista. Se on taatusti tarpeeksi!) Tomaatit ja tomatillot nostavat hentoja päitään. Näyttää siltä, että kesällä parvekkeella rehotetaan.

Parvekkeelle satanut valtava hanki on nyt hakattu säpäleiksi ja sulatettu osittain keittiön lavuaarissa, osittain suihkukopin lattialla ja osittain ihan parvekkeella. Lumien alta paljastui terassilaatoitus, jonka revin irti ja nostin lappeelleen kuivumaan. Tänään menen töistä suoraan parvekkeelle mäntysuovan kanssa hullujusseilemaan eli pesemään lattiasta inhan mustan möljän, jossa on sekaisin aineksia tupakantumpeista, kissankarvoista, mullasta, mudasta ja kaupungin noesta. Kunhan vielä laatat hankaa puhtaiksi, voi parvekkeelle alkaa sysiä kalusteita.

Muuttaminen tuottaa muutakin päänvaivaa. Osa tavaroista ei mahdu uuteen kämppään, ja ne on myytävä huutonetissä. Sitten toisaalta tarvitaan uuteen asuntoon sopivia asioita: peili, parvekkeenpöytä, parvekkeentuolit, ruokapöydän tuolit. (Yllättäen huomasimme ruokapöydän jakkaroidemme muuttaneen eteenpäin yhden kämppiksen matkassa. Hänen ne kyllä alunperin olivatkin, mutta asuivat luonani yli viisi vuotta ja olin jo alkanut ajatella niitä meidän jakkaroina.) Mutta nämä päänvaivat ovat helppoja ja hauskoja ja käytännöllisiä. (Ehkä vaiva lienee väärä sanavalinta, siis!)

Huikaisevia onnen vuoristoja ja leppoisaa tyytyväisyyttä seuraa joka ikisestä piipahduksesta uuteen, valoisampaan asumukseen. Ja nyt voi jo mukavasti pyöräilläkin. Ihmeellistä, miten toisenlaisena kaupunki avautuu satulassa hikoilijalle!

Toivon, että ehtisin ja innostuisin jokin päivä kirjoittamaan enemmänkin, mutta toistaiseksi: käytännön toimet kutsuvat!