Uudesta normaalista

Sisko synnytti vauvan, luen naamastosta. Koska on pandemia-aika, näen varmaan uuden sukulaisen sitten joskus ensi kesänä. Eipä silti, että se erityisesti harmittaisi - en ole vauvaihmisiä. Siihen, että vauvasta tulee puhuva ja oma ihmisensä ja sillä tavalla kiinnostava, menee kuitenkin vielä aika tavalla aikaa. Ensi kesäkin lienee siitä perspektiivistä aika pikainen ajankohta. Mutta ajattelen äitiä, jonka kanssa sisko ei enää kommunikoi lainkaan. 

On minunkin joskus tehnyt mieli pistää liinat kiinni hetkittäin. Kenenpä ei. Mutta en jotenkin pysty aiheuttamaan sellaista tuskaa. Tiedän, että äitini tarkoittaa ehdottoman hyvää. 

Enimmäkseen ajattelen siskoa. Onko hänellä riittävästi tukea? Silloin kun kustannustoimitin aivan järkkyä kirjaa masennuksen juurista varhaislapsuudessa, ainakin siinä kirjassa kovasti korostettiin, ettei lapsen saanut äiti saisi jäädä yksin. En oikeastaan tiedä, onko siskollani sellaisia ystäviä, joiden kanssa hän pystyy puhumaan kaikesta. Oletettavasti on. Toivottavasti on. Oikeastaan on hullunkurista, että olemme sisarukset - meillä on niin iso ikäero ettemme oikein ikinä ole jakaneet mitään. Pidämme hyvin erilaisista asioista, vaikka joitain yhdistäviä tekijöitäkin toki löytyy (koirat, jooga). Sisko suuttuu niin helposti ja on niin pitkävihainen (tässäkin olemme hyvin erilaiset), etten tiedä vielä, uskallanko kysyä, onko kaikki hyvin ja tarvitseeko hän tukea. Sen perusteella, mitä tiedän, hän voisi suuttua siitäkin, etenkin ehkä kirjallisessa kommunikaatiossa, jossa eleet ja äänen sävy eivät samalla tavalla kuulu ja näy. Joten ehkä pitäydyn sivummalla jotta hänellä on joku tuttu aikuissukulainen siltä varalta, että hän tarvitseekin jonkinlaista tukea.

Uusi normaali on tosiaan aika erikoisen näköinen. 

Hämmennyksellä olen lueskellut joidenkin ihmisten kaipaavan tässä pandemiassa eniten koko suvun päivällisiä. En osaa edes kuvitella sellaista. Millaista olisi semmoisessa suvussa? Tai siis - olen nähnyt Vompsun suvun päivällisiä ja todennut, etten oikein osaa sovittautua niihin. Väsyn niistä samalla tavalla kuin yläasteesta tai avokonttorista. (Mutta kai ulkopuolisena sellaisessa väsyykin? Sisäpuolelta se ehkä tuntuisi toiselta?) 

Muistan sen ajan, kun pidin päivällisiä ja kutsuja ja kutsuin aika arvelematta vaikka kenet mukaan. Siinä oli jotain hauskaa ja sain siitä jonkinlaista tyydytystä - ha! osaan tämmöistä! - mutta lopulta siinä oli kuitenkin iso annos teatteria ja itselleen jonkin todistelua mukana. Koska kun vieraat olivat lähteneet, aika usein tunsin tyytyväisyyden lisäksi myös pohjatonta surua ja yksinäisyyttä. (Kumpaakaan en samalla tavalla tunne tässä uudessa normaalissa, jossa sellaisia asioita ei vain tapahdu.) Enkä nyt ajattele, että suru ja yksinäisyys olisivat jotain, mitä pitää vältellä. On vain mielenkiintoista, miten systemaattisesti niitä kutsuin, kun olisin voinut olla kutsumattakin. Ymmärtäisin sen, jos niiden vastapainona olisin jotenkin kokenut olevani huiman elossa ja onnellinen juhlien aikana. Mutta ei - se oli aina enemmän odotushorisontti, ei toteutuma. Mukavaa jutustelua, kyllä, mutta aina pinnallisemmin kuin kahden kesken metsäretkeillessä tai vesijuostessa. Enemmän lähipiiriä, tavallaan, mutta en sitten kuitenkaan osannut ystävystyä useimpien niiden ihmisten kanssa. Tai ehkä edes halunnut. Olen edelleen sitä mieltä, ettei ystäviä voi olla liikaa. Mutta nykyään ajattelen myös, että vaikka ihmisten kanssa on yleensä aika helppoa tulla ihan ok tasolla toimeen, aika harvan kanssa lopulta on helppoa ystävystyä syvästi. Ja kun on näin helposti ihmisväsähtävä, on järkevää (niin uskaltautuessaan - ei se helpolta tunnu) suunnata liveresurssinsa fiksummin. 

Ehkä se ei ole niin kummallinen näkökanta, jos ajattelee sitä, kuinka monen perheenjäsenenkään kanssa tunnen olevani jotenkin samassa veneessä. Äidin, yleensä. Välillä isän. Isoäidin kanssa, ehdottomasti, silloin kun hän eli. Ja on minulla mukava serkku, josta ehkä voisi tulla ystävä, jos asuisimme lähempänä toisiamme. Mutta muuten - kolmesta isovanhemmastakin kaksi jäi vieraaksi, vaikka kuinka vietimme aikaa keskenämme. 

Mietin, miten siskoni nämä asiat jäsentää, ja tuleeko jossain kohdin elämiämme sellainen tuokio, jossa puhumme näistä. Ehkä, ehkä ei. 

Luonnollista, tottakai

Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran tätä kuuluisaa TEDtalkia. Siinä toki puhutaan stereotypioista ja ihmisryhmästä, johon ne kohdistuvat. Mutta on toisenkinlainen vaarallinen yhden tarinan ansa. Siinä oloudutaan vallitsevaan tilanteeseen omasta näkökulmasta ja ajatellaan, että juuri näinhän tämän kuuluukin mennä. Kaikki ratkaisut tuntuvat luonnollisilta ja loogisilta. 

Opetan kolmelle eri työnantajalle. Paikat sijaitsevat vierekkäisissä kunnissa ja yhden kunnan alueella minulla on kaksikin työnantajaa. Sijaitsemme alueella, jossa korona on joko kiihtymis- tai leviämisvaiheessa, riippuen kai vähän, keneltä kysytään. (Yhden tarinan kannattajat ehkä hyväksyvät ajatuksen, että hallinto saa päättää, miksi vaihetta kutsutaan. Ja tottahan toki se onkin vain nimi - mutta nimi, joka vaikuttaa toimenpiteisiin, joten tavallaan se ei ole vain nimi. Nimillä ja sanoilla yleisemminkin on maagisia voimia. Niillä saadaan asioita aikaan tai jarrutetaan.) Kun opetan kolmelle työnantajalle, näen kolme aivan erilaista käytäntöä, suhtautumistapaa, toimintapolitiikkaa. En pääse erehtymään kuvittelemaan mitään niistä luonnolliseksi tai loogiseksi. 

Yhdessä paikassa meille esitettiin painava vetoomus loikata lähitunneista etään. Se on sama paikka, jossa on suositeltu painokkaimmin maskia myös asiakkaille. Myös kaikki kevään tunnit suositeltiin samalla siirrettävän etään. Vain desinfioitavia yhteiskäyttövälineitä on saanut käyttää ja ne desinfioitiin syyslähin aikana sekä ennen käyttöä että sen jälkeen. Nyt olemme edässä. Viimeisellä lähiviikolla näin oppilaitoksen oveen teipatun kaupungin epidemologisen yksikön kirjoittaman altistumisilmoituksen. Kysyessäni altistumistiedoista selvisi, että oppilaitos toimii, kuten epidemologinen yksikkö suosittaa, ja kommunikoi altistumisista vain ja juuri sillä tavalla kuin epidemologinen yksikkö ohjeistaa. Itsenäisiä linjauksia ei siis kommunikaation suhteen tehdä, mutta toisaalta otettiin ennakoiva kanta digiloikassa. 

Toisessa paikassa viestintä maskeista on ollut vähän sekavampaa: toisaalta niitä on suositeltu mutta toisaalta korostettu ehkä vähän hämmentävissäkin määrin sitä, että niitä ei asikkaiden tarvitse käyttää, jos siltä tuntuu. Tässä paikassa vakitunneillani kaikilla on maski yhtä (ja ainoaa) miesosallistujaa lukuunottamatta. Kun olen sijaistanut sairastuneiden kollegojen tunteja, olen havainnut, ettei muiden tunneilla maskeja käytetä yhtä laajalti. Ehkä siellä maskipuhe ei ole osa opetuspuhetta? Ehkä opettajat eivät ole itse käyttäneet maskia ennen kuin suositus tuli? (Itse käytin kauden alusta saakka viikkokausia ennen kuin oppilaille suositeltiin - silloin olin usein ainoa maskillinen salissa.) Olen myös kuullut tuntilaisiltani, etteivät kaikki liikunnan opettajat käytä maskeja. Riskiryhmäläiset ovat kiittäneet minua siitä, että olen pitänyt maskia kaiken aikaa ja pitänyt maskiasiaa esillä sinne saakka, että tunneilla alettiin käyttää maskia. Täällä paikassa maskisuositus annettiin hallinnon taholta asiakkaille kuukautta myöhemmin kuin ensimmäisessä paikassa eikä sitä kauheasti perusteltu. Osa yhteiskäyttövälineistä on sellaisia, että niitä ei voi desinfioida. Sitä ei problematisoida millään tavalla. Uskotaan, että ryhmien pienentäminen ja nollavaihtojen väljentäminen tunnit hieman aiemmin lopettamalla riittää hygieniaksi. Täällä olen saanut myös joukon hassuja ohjeita, kuten että asiakkaiden juomapullot pitää salissa asetella turvavälien päähän toisistaan. Ohjeissa on myös ristiriitaa: toisaalta sanotaan, että opettaja saa poistaa tunnilta hengitystieoireisen, toisaalta, että opettajan pitää ohjata yskivää tai aivastelevaa oppilasta ohjaamaan eritteensä kyynärtaipeeseen. Opettajan pitäisi myös ohjeistaa ja valvoa käsien pesu aina ennen ja jälkeen harjoituksen. Luulen, ettei ohjeen kirjoittaja ole tajunnut, että siihen kuluisi tunnista turvavälit säilyttäen siinä kymmenen minuuttia siinä paikassa, jossa kaksi valvottavissa olevaa lavuaaria on salin puolella ja käsien pesun pitää siten tapahtua sinä aikana, kun sali on meille varattu. (Käsiähän pitää saippuoida se kolmekymmentä sekuntia ja sitten huuhtelut ja huolella kuivaamiset päälle.) Kun tähän lisää desinfioitavien yhteiskäyttövälineiden desinfiointiajan turvavälit jälleen säilyttäen sekä nollavaihdon väljennysajan, tunnista onkin kulunut koronatoimenpiteisiin kätevästi liki kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi on käytännön pulmia: kun sanon, että peskäähän kädet ennen ja jälkeen harjoituksen, aikuisoppilaat sanovat "kyllä äiti" ja nauravat (eivätkä pese käsiään). Tämän paikan hyvä puoli on, että epidemia-asiasta kommunikoidaan avoimesti. Saan tietää, moniko opettaja ja oppilas on saanut koronan ja monenko vilkku on vilkutellut (niin että hallinto siitä tietää - kuvittelen kyllä että jokainen ei välttämättä ilmoittaisi tuntilaisena harrastusryhmäänsä vilkun vilkutelleen vaan jäisi vain pois seuraavalta tunnilta). Samoin saan tietää, ettei yhdenkään tartunnan arvella tulleen meidän toiminnastamme. (Se ei ihan hirveästi lohduta, kun tietää, miten iso osa tartunnoista jää mysteeriksi tällä seudulla.) Täällä jatketaan aikuisten harrastetoimintaa normaalisti uusimman tuntiopettajakirjeen mukaan. 

Kolmannessa paikassa ei suositella maskeja liikuntaan. Eikä vain niin, että niitä ei suositella: siellä suositellaan asiakkaille lähetetyssä kirjeessä, että maskia nimenomaan ei käytetä liikuntasuorituksen aikana. Perusteluksi on otettu WHO:n kanta asiasta. Itseäni tämä linjaus hivenen hymyilyttää sikäli kun tiedän, että muissa opetuspaikoissani maskeja suositellaan, seniorinikin niitä käyttävät sujuvasti tunneilla ja etenkin, kun ohjaamani lajit kyseisessä paikassa ovat niin leppoisia, että mittauslaitteeni Oura kuvittelee usein minun ottavan päiväunet "suorituksen" aikana. Miksi ihmeessä joku ei haluaisi suojella itseään ja toisia sellaisessa lajissa, jossa ei edes tule hiki tai hengästys? Täällä suurin osa tunneistani on onneksi nettipohjaisia jo lähtökohtaisesti. Mutta pari intensiiviä pidetään lähinä. Kellään ei ole enää paikallaan maskia, vaikka niitä käytettiinkin sääntöjen mukaisesti pukuhuoneessa, ja kun mainitsen, että muissa opetuspaikoissani niitä käytetään myös joogassa, katseet kiertävät seinänvieriä eikä viestiä haluta kuulla. Toisaalta tämä paikka on varovaisin siinä mielessä, että mitään yhteiskäyttövälineitä ei sallita lainkaan - ei edes niitä, jotka voisi helposti desinfioida. Lattiaan on teipattu merkit matoille, jotta kahden metrin turvavälit hahmotetaan. Paikassa on myös ilmavin ja tilavin sali, jossa ei koskaan tule samanlaista pöppöröistä oloa kuin muutamassa muussa opetuspaikassani - pöppöröö saattaa kertoa toki lisääntyneen hiilidioksidin (ja siten huonon ilmanvaihdon) lisäksi tai sijaan myös vaikkapa homeongelmasta tms. Sitä, tapahtuuko paikassa altistuksia tai tartuntoja, emme saa edes opettajat kuulla. Tätä perustellaan sillä, ettei oppilaitos käsittele salassa pidettävää tietoa, jota (yksilöidyt) terveystiedot tietenkin ovat. Jos kuitenkin joku haluaa varoittaa anonyymisti ryhmäläisiään sairastumisestaan, tieto on välitettävä suoraan oppilaitoksen johdolle, joka päättää yhdessä viestinnän kautta, kommunikoidaanko asiaa eteenpäin. (Tämä perustelu tuntuu tietysti vähän kummalliselta, kun tietää, että toisaalla meille kerrotaan altistumisista koontikirjeellä säännöllisesti ja toisaalla on ollut altistumisista tiedottavat epidemologisen yksikön laput koko rakennuksen ulko-ovessa jopa ohikulkijoidenkin nähtävinä.) (Mutta virkamiehenä työskennelleenä tiedän, millaisia lait ovat: niitä tulkitaan. Yksittäinen virkamies tulkitsee virkavastuussa lakia, ehkä tiimin tuki taustalla, ehkä ei.) 

Koska opetan kolmessa näin eri tavalla koronaturvallisuutta hakevassa paikassa, en ymmärrettävästä syystä voi pitää yhdenkään tahon toimintatapaa luonnollisena. En pysty kuvittelemaan, että näinhän tämä menee, koska näin tämän on mentävä. Tiedän, millä muillakin tavoilla toimitaan. Kussakin paikassa on hyviä puolia ja huonoja puolia. Tämä on ollut pelastukseni koko työaikani: Olen freelancerina nähnyt jos minkälaisia tapoja järjestää asiat. Olen oppinut ottamaan asioista itse selvää sen sijaan että luottaisin siihen, mitä minulle kerrotaan, etenkään juhlapuhemaisissa törähdyksissä. (Ja kyllä, lägään kaiken aikaa - opin koko ajan uutta - ne ovat kolikon kaksi puolta.)

Minua kohdellaan kaikissa paikoissa reilusti. Saisin kaikista paikoista ilmaisia maskeja laatikkokaupalla sekä lainavisiirin opetukseen. En ole koskenut näihin ilmaisiin tai lainavehkeisiin vaan olen hommannut paremman tason suojaimet itse - ehkä koska asia on huolettanut itseäni jo paljon aiemmin kuin hallintoa, ja tehtyäni itse pohjatyöt en pidä kirurgisia maskeja lainkaan ihanteellisena source control-toimenpiteenä liikuntaan enkä toisaalta usko visiirin estävän tarpeeksi aerosolileviämistä, jota moni maailmalla pitää ensisijaisena superspreading -leviämistapana.

Tämä on kummallinen syksy. Sama moniäänisyys päässäni jatkuu. Sama moniäänisyys, joka keväällä syntyi siitä, että tarkasteli maskien hyödyistä kirjotettua maailmalla, tiedeyhteisössä ja sitten toisaalta meidän hallinnossamme. Ja kun luen ihmisten mielipiteitä, hätkähdän välillä siihen tosiseikkaan, miten moni on ostanut sen tarinan, ettei koronaa kannata yrittää tukahduttaa - koska pääministeriämme lainaten, mitä hyötyä siitä olisi. (Ehkä hän ajattelee tukahdutuksen lockdownina, jota eivät seuraa mitkään rajoitteet? Mutta eihän sellaista kantaa ole kannattanut kai kukaan muu kuin muutaman maan hybridistrategia... mukaanlukien oman maamme hybridistrategia, jonka taustalla ovat täysin vanhentuneet arviot taudista, jonka kanssa koetetaan "tasapainoilla". Tukahdutimme vahingossa ja heitimme tulokset roskikseen, noin pelkistäen. Kuinka tehokas voisikaan olla tukahdutus, joka tehdään etukenossa ja suunnitellusti, ei vahingossa? Ja jota motivoisi tieto siitä, että sen tuloksia ei heti hassata?) On harmillista, jos ihmisten ajattelua hallitsee haastamaton ajatus, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa korona vastaan. Miten tällaisen ihmisen kanssa puhutaan? Miten häntä motivoidaan käyttäytymisenä muuttamiseen? Häntä voi ohjeistaa toki tarkastelemaan tilannetta muualla, mutta ilmeisesti niin kauan kuin tarkasteltava maa ei ole yksi euromaista, se ei ole sopiva vertailukohde. On luonnollista, että täällä toimitaan näin. Tämä on järkevä tapa toimia täällä. Tälle ei ole vaihtoehtoa. Jos joku esittää vaihtoehdon, voi pohtia, mikä häntä vaivaa. 

Ja totta kai ymmärrän, että luonnollisen menettämisessä on riskinsä. Tunnen joka ikinen päivä, joka ikinen facebookin avauskerta nihkauksen erilaisten todellisuuksien välissä. Ei ole helppoa mennä ainokaisena junaan maskin kanssa, ei ole helppoa toistaa toistamistaan, että mutta eikö tämän strategian taustalla ollutkin laumasuoja-ajatus, hyvä, no, mitä on käytännössä muutettu nyt kun siitä sanouduttiin irti. Kuten Vompsu sanoi: jos epäilee valtionsa hoitaneen asian parhaalla mahdollisella tavalla, osa ihmisistä näkee foliohattuna, ja kun sitä foliohattuepäilyä kohtaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa itsekin miettiä, että olenko foliohattu ja vaan ihan sekaisin.

Luonnollisen menettäminen ei toisin sanoen tunnu mukavalta. 

Toisaalta, kuten Dewey kirjoíttaa, ihminen tapaa ajatella vasta umpikujaan kosahdettuaan. Niin kauan kuin hommat vain sujuvat, ei ole tarvetta pysähtyä, tarkistaa lähtökohtiaan. Mikään homma ei ole sujunut ainakaan omassa maailmassani sitten maaliskuun. Ja se aktivoi ajattelemaan. 

Reflective thinking is always more or less troublesome because it involves overcoming the inertia that inclines one to accept suggestions at their face value; it involves willingness to endure a condition of mental unrest and disturbance. Reflective thinking, in short, means judgment suspended during further inquiry; and suspense is likely to be somewhat painful.

En osaa sanoa, ottaisinko mieluummin tilanteen, jossa ajelehdin onnellisesti elämän virroissa vai tilanteen, joka pakottaa minut oikeasti miettimään, mistä tämä kaikki oikein kertoo ja olenko arvioinut väärin vastuualueeni aiemmin, kun olen luottanut enemmän toimintapolitiikoihin. Onneksi ei tarvitse valita. Mutta sen tiedän, mitä ottaisin mieluummin: ottaisin mieluummin tilanteen, jossa ihmisten terveyttä ja henkeä suojeltaisiin pontevammin. Olisin ihan mieluusti siinä uskossa, että minut, tuntilaiseni ja läheiseni koetetaan tosissaan turvata. Ettei minun tarvitse itse lukea vieraiden oppialojen tekstejä osatakseni suojautua ja suojata. Ettei minun tarvitsisisi harmitella sitä, etten ottanut kamerallani kuvaa altistusilmoituksesta oppilaitoksen ovessa - koska kun menin katsomaan altistumiset-sivulta, sitä ei vielä ollutkaan siellä. Ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni foliohatuksi silloin kun koetan sanoa, että okei, sinulla on tämä yksi tarina, mutta entä jos se tarinana johtaakin harhaan ja lamaannuttaa juuri siinä kohdin, jossa jälkiviisaana joutuisi toteamaan, että tuossa olisin halunnut ymmärtää ja osata toimia paremmin. 

Rucola boikotissa

Kerran kansalaisaktivisti, aina kansalaisaktivisti, vissiin. 

Nyt ovat boikotissa ruotsalaiset, hollantilaiset ja yhdysvaltalaiset tuotteet, koska näissä maissa koronaa on hoidettu niin luokattoman huonosti. (Yhdysvaltoihin maksan kyllä yhtä jos toistakin lisenssiä ja niitä en voi oikein olla maksamattakaan. Mutta muuten.) Näen tämän ihmisoikeuskysymyksenä ihan siinä missä monet muutkin asiat, joiden vuoksi olen iskenyt maita ostoboikottiin. Esim. Israelin tuotteita olen vältellyt pitkään muutenkin (koska Palestiina) ja Mururoan atollin ydinkokeiden takia Ranska oli pitkään boikotissa. Keväällä kun meille ei saatu aikaisiksi maskisuositusta, tilasin teet kombuchaa varten etelänaapurista postipaketissa, koska siellä maskeihin mentiin reippaammin. 

En ihan hirveästi usko, että kuluttajakansalainen Veloenan yksityinen boikotti kaataa minkään maan taloutta tai saa sen päättäjiä muuttamaan toimiaan. Mutta se on se, minkä voin kuluttajana tehdä: ohjata pennoseni toisaalle. Ja siitä tulee hyvä mieli, että käytän edes sen minimalistisen vallan, joka minulla on. (Minustahan ongelma ei ole valta tai sen korruptoivuus vaan se, miten moni väistää valtaansa tai kieltää sitä olevankaan.) (Ja uskon enemmän poliittisiin vaikutusmekanismeihin, mutta kun tämä ei ole pois niistä vaan ainakin minua sitouttaa vahvemmin niihin poliittisiin juttuihinkin, vaikka tuo viereisen huoneen taloustieteilijä ei ikinä sitä tunnu uskovankaan, koska ei itse vain jaksa tämmöistä detaljismia.)

Tässä kirjoittaessani sen sijaan en ole kuluttajan roolissa vaan kansalaisen. Luultavasti valtani kuluttajana on isompi kuin valtani kansalaisena ja se on jotenkin häiritsevä ajatus. Haluaisin oppia argumentoimaan paremmin, kirjoittamaan paremmin, mutta huomaan olevani epävarma sen suhteen, miten se oppiminen tapahtuu. Haluaisin oppia ymmärtämään paremmin toisenlaisia todellisuuksia. Niitä harvemmin eritellään auki, ja se tuntuu vähän surulliselta. Meillä on näitä hienoja jakamisen työkaluja, mutta aika vähän näissä lopulta saadaan jaettua. Menee melkein niin, että pitää asua jonkun kanssa useampi kuukausi, ennen kuin saa kiinni edes vähän siitä, miltä sen ihmisen mielenmaisema näyttää. Sitten kun joku kirjoittaa kirjamitassa, kyse on yleensä fiktiosta. Jos kirjoittaisin fiktion, tuskin kirjoittaisin siitä, miten koen, koska se kyllästyttää ja pitkästyttää itseäni loputtomasti ja on aina jotenkin vähän noloa. (No, siksi kai kirjoitan blogia - että saan sen nolouden jotenkin prosessoitua.)

En oikein tiedä, miten elää ilman protesteja ja boikotteja. Tarkoitan tätä: kyllä minulta menee maku, kun näen jossain perseiltävän kunnolla. Ja sitten en ainakaan rahallisesti halua tukea sitä meininkiä lainkaan, olkoonkin että toki niissä maissa on aina myös ihmisiä, jotka haluaisivat asioiden hoidon reilummalle tolalle. Mutta nekin maksavat verot valtioilleen, joten ei. 

Koenko tämän rajoittavan elämääni? Enpä oikeastaan. Ja kyse on suunnasta, ei kategorisesta lukkoon lyömisistä. Enemmän kokisin sen rajoittavaksi, jos pitäisi sulkea silmät pulmilta ja paaduttaa mieli mantralla, ettei omalla toiminnallani ole väliä höläsen pöläystä. Ja että etiikka on vain poseeraamista. En halua semmoista maailmaa ja elämää. Joten jätin tänään tilaamatta kauppatilauksesta rucolat, joiden epäilen olevan kuitenkin Ruotsista. Hurjaa. En kuvitellut, että boikotoisin Ruotsia jokin päivä ihmisoikeusrikkomusten takia, mutta siihen on nyt kuitenkin tultu ja oltu siinä jo useampia kuukausia.

Malmöstä tuli uutisia, että siellä useimmissa peruskouluissa on epidemia valloillaan. Ehkä viimein täällä aletaan avata silmiä sille, että siihen on syynsä, että WHO suosittaa maskien ikärajaksi kuutta vuotta siellä, missä tauti leviää. Sääliksi käy ruotsalaisia. Ei ole mukavaa tuntea itseään höynäytetyksi. 

Elämme outoja aikoja. 

Reikäjuuston viipale falskaa

Syyslomalla on taas hetkeksi aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Ja kuin kello, maailma ajastaa ihmettelyn hetkiin isoja pasauksia, joista keho järkkyy vielä tunteja jälkeenkinpäin. 

Iso johtaja kertoo, ettei maskeista saanut edes oikein viestiä Suomessa keväällä, ministeriö ei halunnut, ja tärisen sitä edelleen, yli vuorokauden jälkeenkinpäin. Kuinka monta tuntia olemme keskustelleet Vompsun kanssa metsäpoluilla, miten tällainen on mahdollista, kuka on vastuussa, ja onko tosiaan niin, että ihan kaikki on myytävänä. Olemme epäilleet silppuisen lehtitiedon varassa juuri sitä tahoa, jota vastaan nyt lausutaan todiste. Mutta miltä siinä kohden tuntuu? Sen sijaan, että hihkuisin, että katsos, olimme oikeassa, koko valehtelun voima iskee kehoon täysillä vasta nyt. Itken, tärisen, hihitän ja mieli toistaa ei voi olla totta, ei voi olla totta, ei voi olla totta. Jää vain jäljelle kysymys, miksi. Se valvottaa yli yön. 

Jäljelle jää myös kysymys, eivätkö vasemmistolaiset todellakaan koe tätä kaikkea ahdistavana. Olen kai ollut aiemmin vihreä mutta nyt en tiedä, äänestänkö. Ymmärrän järjellä, että varmasti vihreät ajavat eniten sitä politiikkaa, jota haluan ajettavan, mutta olen pohjamutiani myöten hämmennetty tällä, että he voivat pysyä hallituksessa, joka on allekirjoittanut hybridistrategian, purkanut rajoitteita tällä innolla ja sallinut valehtelun keinoista, joilla taudin leviämisen estoa olisi voitu alkaa harjoitella jo aiemmin. Edelleenkin tuntuu olevan tabu puhua lasten ja nuorten tartuttavuudesta. Koululaisilla ei ole edelleenkään maskeja WHO:n suosituksesta huolimatta. Sitä, että peruskouluissa tapahtuu eniten altistumisia, ei juurikaan uutisoida. Ja se, että keväällä peruskoulujen avaamista perusteltiin silläkin, että saadaan tauti leviämään nopeammin, tuntuu olevan ainoastaan asiasta rummuttavien kansalaisaktivistien muistissa ja kuvan- ja videonkaappauksissa. 

Hybridistrategia muistuttaa piirteiltään ikävän paljon Hollannin fiksua hybridiä, jonka tuloksena siellä on nyt ollut maailman korkein esiintyvyys kahden viikon aikana. Koska Vompsun työpaikka on juuri siellä - vaikka hän tekeekin kaiken etänä täältä - olemme seuranneet tilannetta. Eivät hänen työkaverinsa ymmärrä, miksi hän ei halua lähiopettaa ilman maskia. Epidemia on heistä ihan hyvin hoidossa. Vompsun sopimusta ei uusita, koska hän ei pomon mielestä sitoudu tiimiin, kun ei halua tulla paikan päälle (paikkaan, joka pyytää Saksalta apua sairaalapaikkoihin, kun omat loppuvat kesken taas kerran). "Tasapaino taudin hoidon ja talouden välillä" ei siten ainakaan itseäni rauhoita meemivalintana. Se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Samaan aikaan kun IMF julkaisee laskelmia siitä, etteivät lockdownit itse asiassa olleetkaan taloudellisesti niin vahingollisia kuin kuviteltiin, jakavat Helsingin ja Vantaan isot kihot Twitterissä lehtijuttua, jossa haastatellaan yhtä pandemiatoimijaa, joka viittaa puheissaan Great Barrington Declarationiin, laumasuojaa ajavaan julistukseen. Mutta mitä järkeä on puhua laumasuojasta taudissa, jossa oman immuniteetin suoja näyttäisi kestävän tyypillisen hengitystietulehdusviruksen tapaan joitain kuukausia, ehkä vuoden, jossa iso osa (olen nähnyt lukuja joka kolmannen ja joka kymmenennen väliltä) saa kenties pysyviä vaurioita useisiin eri elimistön osiin ja jossa oireet saattavat jatkua kuukausikaupalla vieden työkyvyn ainakin siksi ajaksi? WHO:n Tedros puolestaan korostaa painavissa puheenvuoroissaan, ettei laumasuojan hakeminen ole koskaan ollut strategiana vastattaessa vaaralliseen kulkutautiin. Kysyn mielessäni, miksi se on nyt ok? Olisiko se ennenkin ollut ok? Ovatko arvot todella koventuneet niin paljon, että ihmisoikeudet, vaikkapa oikeus elää turvassa tai edes turvaa tavoitellen, koskevat todella vain ihmisiä, jotka eivät ole rasitteita - siis täysin terveitä (mitä se fantasia sitten tarkoittaakaan), ei-riskiryhmäläisiä? 

Jostain syystä sitä, että GBD julkaistaan tunnettujen ilmastoskeptikkojen kustantamalla sivustolla, ei herätä kauheasti kiinnostusta. Samoin siitä uutisoidaan aika vähän, että GBD:n ovat allekirjoittaneet mm. lääkärit T Rump, Tooth Fairy ja Easter Bunny. Eli allekirjoittaneiden tunnistautumisen kanssa on vähän niin ja näin.

Lehdistö jatkaa valitsemallaan linjalla: sen sijaan, että haastateltaisiin niiden maiden epidemologeja, joissa on onnistuttu oikeasti palaamaan lähelle normaalia (WHO:n ohjeiden mukaan tai tiukemminkin toimineet Taiwan, Vietnam, Thaimaa, Uusi-Seelanti jne.), tai vaikkapa briljanttia Devi Sridharia, tuutataan ihan toisenlaista tavaraa ulos. Suosikkihaastateltava suomalaisista lääkäreistä on se, joka on eniten vähätellyt taudin vakavuutta ja puhunut keväällä, että koulut on hyvä avata, koska lapsista tulee tautimoottoreita levittämään tautia nopeammin. Aina välillä saamme lukea Tegnellistä. Toki hänen ajatuksistaan on hyvä tietää siinä mielessä, että hänen diskurssinsa soi suomalaistenkin viranomaisten sananvalinnoissa välillä turhan paljon. (Minusta pohjoismainen diskurssi on alkanut kalskahtaa todella pelottavalta - tutkimus, joka löytyy tuon linkin takaa, kannattaa todella lukea.) Jokainen suomalainen osaa todeta maskeista puhuttaessa, että maskit eivät yksin riitä, mutta silti emme jostain syystä näe juurikaan puuttumisia niihin muihin asioihin - paitsi käsien pesuun ja pintojen desinfiointiin, joiden merkitys lähinnä ilmavälitteisessä sairaudessa tunnutaan arvioitavan kuukausi kuukaudelta pienemmäksi. (Mikä on helpotus: avokadojen saippuapeseminen alkoi tuntua rasittavalta. Jääkaappi- ja etenkin pakasteostokset tosi desinfioin edelleen.) Missä viipyy suunniteltu lockdown? Kontaktien oikeasti rajaaminen? (On jotenkin perverssiä tajuta, että moni kyllä käy etätöissä, mutta menee sitten tapaamaan ystäviä kaupungille. Monesti nämä iltaliikkujat ovat ilman maskia.) Tuuletus ja ilmanvaihtoon panostaminen? (Ostin kotiin kaksi ilmanpuhdistinta. Jos altistun, laitamme ne päälle jotta edes Vompsu ja koira säästyisivät.) Kokoontumisrajoitukset? Matkustajien karanteenit? Edelleen suurimmalla osalla joukkoliikenteessä ei ole maskia - niillä vuoroilla, joilla kuljen lähityöhön kahtena päivänä viikossa. Mitä illampi ja mitä kauempana keskustasta, se vähemmän maskeja. Mistähän sekin johtuu? Liikennevälineet ovat usein kuitenkin ihan yhtä täynnä kuin aamummassa ja keskustammassa. Liikkuivatko ihmiset keväällä näin paljon? En osaa sanoa, koska keväällä sain tehdä työni täysin etänä, joten en käynyt missään. Nyt menen lähityöhön kolmasti viikossa, mutta yhtenä päivänä selviän fillarilla matkoista. Mietin, edelleen, olisiko eettisintä ihan vaan yksinkertaisesti irtisanoutua kaikista lähitöistä. 

Nähdäkseni koetamme ehkäistä pandemiaa vain yhdellä oikein käytettynä varsin tehokkaalla viipaleella reikäjuustoa, kun viipaleita pitäisi olla paljon useampi, jottei reikä ammota tyhjyyteen. Sitten on muutama irtofläpäre, mutta niiden reiät ovat pelottavan suuret. 

Lehdistö ei ole edelleenkään julkaissut järkeviä maskinkäyttöohjeita, joissa painotettaisiin olennaisinta: hengitys pitäisi saada virtaamaan suodatusmateriaalin läpi, ei tuuttaamaan sivusta tai nenänvieristä ulos ja sisään. Suurin osa näkemistäni maskeista on puettu niin, etteivät ne liiku hengityksen tahtiin - siitä näkee aika hyvin, etteivät ne suojaa ainakaan käyttäjäänsä aerosoleilta, vaikka ne olisi tehty mistä materiaalista. Ehkä pintakontaminaation vaarojen sijaan viestinnän kannattaisi ottaa suuntaa mieluummin maskin funktiosta: miten blokata hengitysteitä kohti virtaavia taudinaiheuttajia ja hengitysteistä ulos virtaavia taudinaiheuttajia? Niksejä riittää: kuminauhakonsti, alumiiniset nenäraudat teippitaustalla, solmumalli, ihoteipillä reunojen ihoon tiivistäminen - mutta ilmeisesti tauti ei vielä täällä pelota. (Pandemiaan reagointi jollain muulla kuin pelolla tuntuu edelleen hassulta ajatukselta. Eihän pelko tarkoita, että sitten lamaantuisi tai vain itkeskelisi pitkin seiniä. Minä, joka pelkään kaikkea aasta ööhön, ja siitä huolimatta muutenkin teen noita asioita vain havaiten ja tunnustaen että joo, kyllä tämä on turhan jännittävää, voin vakuuttaa, että pelkoa voi säädellä monin eri tavoin. Ei siihen kuole eikä sairastu. Siitä oppii jopa jollain tavalla pitämään - ikävöin esimerkiksi tenttijännitystä nyt kun en ole saanut niitä kicksejä pitkiin aikoihin.)

Yhdelle tunnilleni tuli nainen, jolla oli kyllä maski mutta nenä sen ulkopuolella. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tällaista käytännössä. Nenä näytti niin penismäiseltä, etten yksinkertaisesti saanut koottua itseäni sisäisestä hihityksestä kommentoimaan, että nenä maskiin ja. Aina kun yritin mielensisäisesti ottaa aihetta esiin, sain ponnistella, etten vain alkanut nauraa. Muut mulkoilivat naista äkäisenä ja tajusin, että minulta odotetaan nyt johtajuutta. Sitä ei ilmaantunut yhdenkään jumalansormen tuomana. Näin koko tunnin miehen, joka roikuttaa elintään housujen ulkopuolella eikä näe siinä mitään hassua - näin luotettava on aistieni todistus. Nyt minulla on yli viikko aikaa valmistautua siihen, miten puutun tähän seuraavalla kerralla. 

Ehkä asetun jo muutaman päivän kuluttua, tai sitten jatkan itkemistä, nauramista ja tärisemistä. (Ei se koskaan kauan jatku. Nyt kyllä naurattaa, koska meinasin kirjoittaa patoutuneesta energiasta, ja tuli mieleen se käännös, jota siivosin kauan sitten ja pyysin Vompsun apua - kääntäjä oli kirjoittanut auringon valon energian patoutuvan kasveihin. Mietin, millainen olisi maailma, jossa kaikkea varastointia ajateltaisiin patoutumisena!) 

Tänä aamuna tajusin, miksi ehkä reagoin niinkin voimakkaasti tuohon maskiasiaan. Se muistuttaa tapaa, jolla minua ja monia muita lapsia on kohdeltu. On ollut kaikenlaisia agendoja, joista on ajateltu, että on parasta, ettei lapsi tiedä niistä. Ja kun lapsi kuitenkin jotain kautta onnistuu ymmärtämään kuvion siinä takana ja sanoo sen ääneen, seuraavaksi häntä vähätellään ja nöyryytetään, yritetään hiljentää tällä, ja vääristellään ja valehdellaan - siinä mittakaavassa, että lopulta lapsi arpoo pääparassaan, onko hänen järkensä pettämässä. Koska eihän minulle valehdeltaisi päin naamaa, eihän? Että jospa minä nyt olenkin väärässä vaan? (Tosin tässä maskicasessa tuota ajatusta, että koko muu maailma on väärässä, ei tullut. Mutta sama hämmennys valehtelemisesta: Mikä ihme tässä nyt on? Miksi näin? Tavoitteena mikä?)

Se, että aikuisia kohdellaan kuin lapsia, on kertakaikkisen inhottavaa. Se, että lapsia kohdellaan kuin lapsia, on sekin kertakaikkisen inhottavaa ja osoittaa, miten vähän moni aikuinen tajuaa siitä, miten valppaita lapset ovat. Lapsethan tuppaavat olemaan paljon aikuisempia valppaampia, koska heillä on vähemmän teoria- ja ennakko-oletus -somaa tajunnassaan. (Toki lapsuuteen kuuluu muutakin kuin tämä, mutta oma mielikuvani lapsuudesta on tämän moodin aika tavalla varjostama. En juurikaan usko siihen, että ihmisille valehdellaan heidän omaksi parhaakseen tai koska jos ei valehdeltaisi, tulisi lisää hankalia kysymyksiä.) 

Omassa elämässni on ollut ehkä ihaninta, että ei tarvitse olla lapsi. Todellakin. (Vaikka lapsena, ja olin sitä edelleen kun olin 14-15, en halunnutkaan ikinä ikinä ikinä aikuiseksi, joiden habituksessa korostui niin voimakkaasti seksuaalinen keimailu ja kaikki siihen liittyvät hullun taivaan oireet.) (Näin sitä on väärässä, näin graavisti. Mistähän olen nytkin väärässä?) (Onko elämänvaihetta, jona en ajattelisi hihitellen olevani juuri nyt hyvässä kohdassa? Kyllä - silloin kun minuun sattuu. Mutta muuten? Kaksi- ja kolmikymppisyydessäkin oli vissit puolensa, vaikka se hedelmällisyysikäiseksi naiseksi luokitelluksi tuleminen tuntuikin jotenkin täysin kajahtaneelta, etenkin silloin kun gynegologi puhui jostain vauvojen haistelemisesta oman lisääntymisvietin herättämiseksi.) Ei siis ihme, että suutun, itken, tärisen, hihitän, menetän uneni ja niin edelleen, kun minua kohdellaan kuten lasta. Mutta asetun. 

Viime yönä sain sentään jo nukuttua. 

En osaa kuvitella, mitä ajattelen viikon päästä. Varmaan haavanlehtiä. edelleen, edelleen sanallistuksia tunneille, hämmästellen sitä, että jotenkin tässä kävi niin, että päätettyämme erota tulikin pandemia ja kutsuin Vompsun tänne. Tällaisia ovat pandemiat: soittaa ex-miehelleen ja asuu tämän kanssa, miettii töistä irtisanoutumista ettei levittäisi tartuntoja, ihailee luontoa entiseen malliin, vieraantuu ihmiskunnasta entistä enemmän koska niin moni haluaa jonkin normaalinsa takaisin ja sitten ihmettelee, miksi piittaa näiden ihmisten sairastumisesta niin paljon, kun ei kuitenkaan jaksa piitata heidän seurastaan ihmeemmin. Outo maailma.