Energiat ja silleenjättäminen

Kurssin viimeisenä päivänä tulee tilaisuus kysyä yksitellen opettajalta. Minä kysyn tietysti reisiroikaleistani, jotka ovat saaneet niin armottoman tuomion ja joita olen yrittänyt joustatella viimeiset kolmekymmentä vuotta. Opettaja kokeilee reisiä käsin, kun seison, ja toteaa sitten hämmentyneenä olleensa väärässä: eivät ne olekaan ylikehittyneet vaan ihan hyvän tuntuiset näin, osaan pitää ne rentoina ja kaikkea. Mistä ne tulivat tällaisiksi? Hieronnasta? Ei, ne olivat tällaiset jo kun olin viisi ja menin balettitunnille, sanon. Sen täytyy olla jotain tosi vanhaa. Hän nyökkää mietteliäänä. Niin niin, taatusti se on jotain hyvin vanhaa... etkä vaikuta sellaiselta, joka kilpailisi itsensä jumiin, hän lisää, et sinä tätä nyt näytä tekevän, ja olet kuitenkin muualta ihan normaalin liikkuva. Tämä on jäämää. No mutta, voinko tehdä sille jotain, kysyn. Hän pudistaa päätään epäillen. Siirry eteenpäin, hän sitten sanoo, anna niiden olla. Ne nyt ovat ehkä hyvin jäykät, eli koeta tehdä kaikki, mitä teet, vapaasti ja pidentäen äläkä missään nimessä hikoile ja puserra. Hyvä, sanon, niin minäkin olen sen suunnilleen ajatellut. Olen käynyt feldenkraisissakin monta vuotta, lisään, jotta oppisin käyttämään kehoani rauhanomaisesti.

Minäkin kävin monta vuotta feldenkraisissa, hän vastaa. Feldenkraisin luona, herra Feldenkraisin tunneilla. Niinpä tietenkin, ajattelen, ympäri mennään ja yhteen tullaan. Eivät tanssijat keksi tyhjästä, että hermotuksen aktivointi on avaintekijä. Lisäksi opettajan muusta puheesta on jo käynyt ilmi hänen käyneen samaa musiikkikorkeakoulua kuin Berleantin, josta pragmatistien ohella tein graduni. Vaikka sitä kuinka olettaa etsivänsä uusia vaikutteita, eikö vain aina ajaudukin samoihin perinteisiin...

Olen tyytyväinen saatuani ohjeen jättää reidet rauhaan. Niin moni tanssinopettaja ja pilatesohjaaja on sanonut, että niille pitäisi tehdä jotakin. Mutta kukaan ei oikein ole osannut ohjeistaa, mitä muutakin kuin sitä normaalia venyttämistä, jota toki teen jo ennestään.

Opettaja jakaa muutenkin ohjeita. Kuultuaan, että hieron ihmisiä, hän kertoo välittömästi kokeilleensa itsekin sitä jonkin aikaa mutta että siitä ei tullut mitään. Tai siis, hierottavat olivat tyytyväisiä, mutta hänen oli mentävä jokaisen hieronnan jälkeen kuuraamaan käsiään puhtaiksi ja kosketeltava asiakkaiden välillä kissoja, puita, ruohoa, kaikkea mikä elää ja missä on parantavat energiat. Tiedäthän, että kaikki se paha energia siirtyy sinuun, hän kysyy. Sinun on jotenkin kanavoitava se itsestäsi ulos ette sairastu. Ymmärräthän? En oikein osaa vastata mitään kohteliasta tai oikeastaan yhtään mitään koska energiapuhe on itselleni niin vieras ajattelutapa. Voin kyllä itsekin puhua jostain ihmisesta energiasyöppönä; sen tunnistaa siitä, että monet ovat tuon ihmisen kanssa tekemisissä oltuaan aivan lopussa. Tyypillisiä itseäni syöviä energiasyöppöyden piirteitä ovat martyrismi, kaikenkattava kielteisyys ja etenkin katkera kyynisyys. No okei, oikeutuksen skeema myös, etenkin yhdistettynä aggressiiviseen toisten syyttelyyn. Sellaisten piirteiden lähellä käy jotenkin väsyneeksi ja loputtoman surulliseksi, kutistuu ja jälkikäteen vannoo, ettei tämän ihmisen kanssa pidä ajautua liikaa tekemisiin. Ja tunnistan myös sen, mitä tarkoittaa, että jossakussa tai hänen tekemisissään on hyvät vibat: tunnelma on välitön, mieli kohoaa tai rauhoittuu, tietynlainen helpostilähestyttävä hilpeys siivittää keskustelua.

Nämä ovat omia preferenssejäni, ja olen elänyt riittävän kauan huomatakseni, etteivät preferenssit näissä asioissa tosiaankaan päde universaalisti.

Mutta en ole sillä lailla ajatellut, että sairaudet ja kivut olisivat huonoa energiaa, likaa, myrkkyä, jotakin mikä kontaminoi käteni, kun hieron kipeää kohtaa. Ei se tunnu siltä, ainakaan. Tietysti työ on omalla tavallaan fyysisesti raskasta eikä ole aina helppoa kohdata ihmisiä, joita sattuu ja jotka suojelevat kipuaan ja pelkoaan, aivan kuten itsekin tein silloin kun minua sattui niin että saatoin huutaa kesken päivää äkkiarvaamatta. Välillä tuntuu, ettei maailmassa ole kuin kipua ja särkyä ja kolotusta, jos sattuu raskaita päiviä ja tarpeeksi monta kivun ympärille sykertynyttä asiakasta peräkkäin. Mutta ei minusta enemmistö asiakkaita edes ole tällaisia. Usein nauramme. Joskus joku itkee. Ei se tunnu pelottavalta eikä kontaminoivalta. Mutta on työ raskasta, se on myönnettävä. Ja siitä on kai ihan järkevää ottaa opikseen ja säännöstellä työn määrää.

En oikein tiedä ylipäänsä, mitä pitäisi ajatella näistä detoxmaailmoista, joihin niin moni uskoo. Että kehoon kertyy mustaa paskaa, ryönää, likaa, joka on huuhdeltava pois. Joskus sellaiselta voi tuntuakin, tunnistan kokemuksen, jota vasten myrkyllisyyden kuva tuntuu järkevältä. Esimerkiksi keväällä kun liikkuminen oli kielletty ja söin kipuihin reumalääkettä, maistuin väärältä. Suussa oli vieras maku, pelko halvaannutti tuon tuosta. Maku tuli lääkkeestä, se mainittiin jopa sivuoireena lääkepakkauksen infolehtisessä. Mutta en oikein osaa ajatella sitä oikeastaan kuonana enkä pahoina energioina. Kipu ja pelko ja muuttunut aineenvaihdunta riittävät minulle.

Joskus kun hieron asiakasta, hänen kudoksensa alkavat haista hyvin pahalle. Tuo haju tarttuu käsiin ja sitä on hyvin vaikeaa pestä pois. Vain harvoin näin käy, mutta joskus. Olen puhunut asiasta äidin kanssa, ja yli neljäkymmentä vuotta ihmisiä lymfannut äiti tunnisti heti ilmiön. Hän sanoi, että aika usein, kun haju vain pahenee ja pahenee, ihmisellä todetaan jonkin ajan päästä syöpä tai muu vakava sairaus. Ei sillä tunnu olevan tekemistä asiakkaan iän, hygieniatason eikä lääkityksenkään kanssa. Se on jonkin muun haju. Ja joskus se häviää, kun kudoksia on käsitelty useampi kerta. Ongelma ratkeaa, mikä se sitten olikin.

Tästä tulee mieleen myös ahdistuksen ja pelon haju. Vompattia kiusattiin siitä armeijassa. Se sama haju uhosi hänestä vahvana viime keväänä ennen kuin hänen lääkitystään korjattiin. Nyt se on kadonnut kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Vain joihinkin hänen paitoihinsa on jäänyt jäänteitä tuosta hajusta, enkä oikein keksi, miten sen saisi täysin lähtemään. Ehkä se ei ole välttämätöntä. Ei sitä haista, ellei paitoja haistele aivan läheltä. Tunnistan hyvin tuon hajun, koska haisin siltä itsekin usein ennen. Pelkohien hajua ei tunnu pitävän mikään deodorantti.

En osaa pelätä hieroen saatua kontaminaatiota toisten hajuista tai energioista. Enkä osaa pelätä sitäkään, että kehoni kuonaantuu niin että sitä pitäisi puhdistaa jotenkin perusteellisemmin kuin venyttelyllä, liikunnalla, riittävästi vettä juomalla ja silloin tällöin saunomalla. Iloon ponnistamalla... Terveellistä syömistäkään en ymmärrä puhdistavaksi vaan enemmänkin kudosten järkevää toimintaa ruokkivaksi. Voi tietysti olla, että olen perusasenteeltani aivan liian epäsiisti ja silleenjättävä, jotta puhtausmetaforalla minuun saisi vipinää... järkevyyteen ja toimintakykyyn vetoaminen tepsii paljon paremmin.

Hieman samanlaista hämmennystä aiheuttaa se, kun joku puhuu, että jossain paikassa on voimaa tai hyvät energiat. Koetan kääntää sen semmoiselle kielelle, jota ymmärrän; että paikka jotenkin vetoaa, rentouttaa, siellä tuntuu turvalliselta tms. Mutta pohdittavaksi jää aina jäämä: säilyttääkö tällainen käännös merkitykset, joita puhuja koettaa viestittää? Deweykin kirjoittaa energioista (Deweyn Art as experience on muuten nyt suomennettu!) mutta jotenkin ymmärrettävämmin. (No se voi olla kyllä vain sitäkin, että hän kirjoittaa ja selittää pitkästi eikä vain sano, että "täällä on voimaa".) Voimat ja energiat on myös helpompi ymmärtää, jos ajattelee, että kyse on kokemuksen tai kokemuksen kentän piirteistä, ei objektin piirteistä. Osa energiaihmisistä puhuu ikään kuin kyse olisi jonkin esineen tai ihmisen tai paikan voimista sinänsä. Mutta ehkä se on vain puheenpartta ja oikeastaan he puhuvatkin kokemuksestaan.

Haluaisin kyllä osata kuunnella sujuvammin energiapuhetta. Toistaiseksi se vain on jäänyt yhtä hämäräksi kuin jumalapuhe. Aivan kuin välissä olisi jokin seinä ilman ovea. Tuntuu, etten tarkalleen tunne niitä ilmiöitä, joista toiset puhuvat. Ja samalla tiedän, etten ole mikään kovanaama tai kovin materialistinen. Itken välillä kaiken kauneutta ja haikeutta, on päästävä liikuttumaan metsiin, estetiikan tutkimus on minusta ihan peruskauraa ja niin edelleen. Mitähän nuo ihmiset kokevat, mitähän he tarkoittavat? Kenties en saa siihen ikinä vastausta.

Kädet irti, tylsyys!

Huh, mitenkä siten viriääkin maanisuuteen pääsykokeissa! Se on sama viritys kuin tenteissä, pyörä polkeutuu itsestään ja jossain vaiheessa havahtuu siihen, että päässä asiat myllertävät värikkäinä, pesukoneen pyöreä ikkuna, männyt ohi, mäntyjen välistä. Askeltaa eteiseen, käytävään, hymyilee, sydän hakkaa. Kuin olisi rakastumassa. Sama jalkojenleijutus, kykenemättömyys syödä, lievä huimaus, epätodellinen tunne. Kuka tämä on?

Pidän jännityksestä, tästä elämästä, kihelmöinnistä, voimasta. Pidän siitä, että en tiedä, kuinka käy. Olisin huolestuneempi jos olisin rauhallisempi, yhtä rauhallinen kuin joskus työhaastattelussa, silloin tiedän jo etukäteen suhtautuvani piittaamattomasti työhön. Nyt katselen muitan pyrkijöitä uteliaasti, he piirtyvät jotenkin epätodellisen todellisina (ääh, mikä ilmaisu) ympäristöstä esiin, heillä on kasvonpiirteet. (Useimmilla tapaamillani ihmisillä ei ole kasvonpiirteitä, he ovat ihmisiä ylipäänsä, en havaitse heitä.) Voisin vielä viikon päästä piirtää heidän muotokuvansa lyijykynällä tai hiilellä. Sitten he haihtuvat. Mutta olemme vielä tässä käytävässä. Kas, tuo poika asettelee laukkunsa noin. Eräällä miehellä on uskomattoman kapeat reidet. Ja tuolla tytöllä kukkahuivi, hänessä on jotakin tavattoman hymyilevää. (Myöhemmin käy ilmi, että hän on rentoutusohjaaja ammatiltaan. Harmillista, ettei se tule esiin aamupäivällä. Olisin voinut ostaa häneltä ruokatauolla mieluusti kymmenen minuutin rentoutuksen...) Joku sanoo ääneen olevansa ujo ja toinen vastaa, että hänen nimensä perään on ehkä vedetty siitä miinus, miten epäreilua, ei sellainen saisi vaikuttaa.

Mutta ovatpa he rauhallisia! Se tuntuu niin omituiselta. Tai ehkä hekin kiehuvat sisäisesti. Mutta heidän kasvonsa ovat aika levollisia, ja joku vastaa kysymykseen, ettei jännitä ollenkaan. Kun opettaja kysyy, että niinkö kaikilla, vastaan että tietysti jänskättää ihan kauheasti, ja että se on musta hyvä merkki, osoittaa miten tärkeä juttu tämä on. Huomaan kasvojeni elävän jatkuvasti hymyjä, pelleilyjä, kaikkea sellaista. Mitä minä sanoin, ihan kuin olisin rakastumassa.

Äkkiä jokin energia, jokin selittämätön voima, joka on nukkunut minussa viime aikoina liikaa, purskuu esiin jokaisessa eleessä. Iltapäivällä muut alkavat nurkua kahvia, ja ihmettelen hiljaa ja itsekseni, miten eri tavalla he reagoivatkaan jännitteeseen. Itse olen enemmän jonkin rauhoittavan tarpeessa... paitsi ettei sellaista rauhoittavaa ole! Olen niin jännittynyt ja täynnä voimaa, että puen aamulla lempivillapaidan, jossa on vatsan kohdalla iso reikä, ja ajattelen, että sitten voin kertoa koulutuksen tärkeydestä osoittamalla paitaa ja nauramalla, että katsokaa nyt, mihin maagisuuksiin asti sitä voikaan mennä, kun jokin tuntuu todella tärkeältä, ja sitten haastatteluissa unohdan mainita paidasta, niin että olen sittenkin vain virttyneeseen ja mahareikäiseen villapaitaan pukeutunut tyyppi, joka vaistomaisesti vilkaisee reikää siinä ryhmäkeskustelun vaiheessa, kun joku listaa hyvän hierojan ominaisuudeksi henkilökohtaisen siisteyden. Muistan sentään mainita sen, että jos tämä ei tärppää, haen samanlaiseen koulutukseen Jyväskylään ja sitten pakkaan kissat ja aviomiehen ja muutamme koko konkkaronkka kaupunkia ja jätämme taakse myös miehen vakituisen työsopimuksen (ei tosin omalle alalle, mut silti, vakkarisopimuksia ei ole ihan joka oksalla). Se kiteyttää mielestäni aika selkeästi ja konkreettisesti sen, kuinka motivoitunut olen kouluttautumaan hierojaksi. Sitä paitsi se on totta.

On kauheaa ja samalla jotenkin kiihdyttävää olla tuollaisessa tilaisuudessa, jossa oma minuus ja sen tiedot ja taidot ovat huomion keskipisteessä ja arvioitavana. Se on jotenkin... päihdyttävää. Yleensä itsetietoisuus tuntuu tukalalta, mutta ei tässä. Tanssityttöminuus ponkaisee estradille, viihdyttää, hauskuuttaa, lausuu välillä jotakin syvällistä. Ja herranjumala mitä tahtia kädet huitovat ja huiskivat! Sydämen pikajuna juntskaa kiskolaulua, yhtälöt ratkeavat tarpeeksi tuijottaen, toisten puhetta kuunnellessani huomaan taas, miten eri lailla käsittelen tehtäviä päässäni, mutta nyt olen siitä iloinen, pääsinpä sisään tai en. Hapsutukkainen tyttö tilittää, mitä ihmettä tarkoittavat arvot, joita kannattaa, ja arvot, joita ei suostu kunnioittamaan, eihän sellaisia voi keksiä. Minulta meinasi loppua tila kesken siinä kohdin. Kuten oikeastaan muissakin kohdissa. Kirjoitan ja piirrän nopeasti ja olen siitä kauhean iloinen, että näillä kirjoituksilla ja piirroksilla on funktio. (Taas on projektiivinen testi, jossa saa piirtää, kerron psykologillekin, että ne on musta aina superjee. Tällä kerralla piirrän ensimmäiseksi kuvan nimeltä "kuralätäköt ja sade on kivoja kunhan on oikeat ulkoiluvarusteet päällä" - siinä seisoo sadetakkinen, kumisaappainen ja sateenvarjoinen henkilö hymyillen lätäkössä ja varjon ympärillä sataa esterin ahterista.)

Välillä iskee kauhu - en saisi olla näin innokas, näin leikkisä. Voiko olla oikein kokea, että on rakastumassa? Tämähän on valintakoe, laupias taivas... mutta energiat ovat jo riistäytyneet irti, ja mitä James tästä kirjoittikaan Deweyn siteeraamana? "Kädet irti" on ainoa käsky, joka silloin voidaan antaa!

Ihminen, joka tekee ratkaisut, on saanut saman koulutuksen kuin minäkin ja haluaa korostaa, etteivät he usko sellaiseen asiaan kuin ylikoulutettuus. Hyvä, sanon, koska jos he uskoisivat, saattaisin sanoa painavan vastalauseen asiaan. Myöhemmin hän on opiskellut psykologiksi, koska filosofit eivät silloin oikein saaneet töitä, no, eivät saa nytkään, nauran takaisin... puhumme hetken filosofiastakin. Tunnemme samoja setiä. Hän sentään saattaa ymmärtää, kun kerron kiinnostuksestani kehollisuuteen ja siitä, että oikeastaan tämä hierojakoulutus on minusta aivan luonteva jatko filosofian ja sosiaalipsykologian opinnoilleni.

Sitten on viimeinen haastattelu, saa lähteä. Pelmahdan pihalle ja pyörälle, poljen taas jonkin jumalallisen voiman siivittämänä, varmasti se on lähinnä turhautumiseni ja umpikujani purkautumista, jumitilanteeni hajoamista pirstaleiksi tuntiessani taas innostuksen ja toiveikkuuden elämäni suhteen. Vaikka tulos olisi eioota, ei se mitään. Voinhan osallistua aina uusiin pääsykokeisiin... tajuan äkkiä, miten olen kaivannut tällaista koetosta, tällaista yhden päivän suurten asioiden ratkaisua, tällaista selkä seinää vasten, tässä ja nyt -fiilistä. Hittolainen, enkö vain olekin jotenkin koukussa Suuriin Ratkaisuihin, siihen että on vain minä ja sen minkä nyt tiedän ja keksin sanoa tässä ja nyt ja siitä riippuu paljon? Kyllä vain!

Ei siitä mihinkään pääse: ei ole mitään niin kummallista ja kiihdyttävää kuin tällainen jännitys, ja äkisti siinä, kesken pyöräilyn, tajuan monta asiaa, joita olen käännellyt sinne ja tänne päättämättömänä ja päätän muutenkin nyt oikaista elämääni tällä voimalla, jonka tiedän olevan olemassa, jonka tunnen taas selvästi. Mitenkä saatoinkin unohtaa niin pitkäksi aikaa moton ylipäänsä, unohda tylsyys? Ehkä se on tämä parisuhteellisuus, mikään ei kai ole niin vaarallista kuin elää parisuhteessa, siinä jotenkin taipuu helposti sellaiseen tilaan, jossa vain koettaa kuunnella toista ja hyväksyä kaiken. Hitto, mitä paskaa. Ei siis koko parisuhde, mutta se siitä lähtevä vaikutus, joka aaltoilee muualle omaan maailmaan. Haluan puhua tästä Vompsun kanssa ja äkkiä, koska minusta hän kärsii aivan samanlaista varovaisuuslannistuneisuutta. Se on ihan perseestä! Ei kumpikaan meistä halua sitä ja varmasti suhde on mahdollinen ilman sitäkin!

Äkkiä muistan senkin, miten pelkäsin hevosia vuosikaudet ja kävin silti ratsastamassa, jouduin viikoittain tähän kuohuntaan ja kiinnityin siihen. Tarvitsen tavoitteen, suunnan, pelkoa... tarvitsen ne sisältäkäsin, en jonkin työn asettamana. Kädet irti! Tai ainakin tarvitsen irtioton, kunnon repäisyn, siitä maailmasta, jonka osaksi en mistään hinnasta tahdo tulla ja jonka rajan omaan elämääni merkitsen tympeällä inholla. Kuten talvi Kyproksella, se oli sopivan pähkähullua ja suurieleistä pitääkseen hyvällä tuulella. (Vaikka sen seuraukset olivatkin karseat - metodeja on hiottava, kuinkas muutenkaan.)

Kuohunta ei laske, kohta on ilta, pitäisi tehdä huomista esitelmää, mutta olen liian levoton, liian onnellinen levottomuudestani. Että minä vihaan tasaisuutta! Että se on raivostuttavaa, kauheaa, lannistavaa!

En tiedä, ehkä menen toiseenkin pääsykokeeseen, vaikka pääsisinkin tänne sisään jo, jos saan sinne kutsun. Tuntuu vain niin ihmeellisen virkistävältä kävellä tuollaiseen kokeeseen ja ponnistella, olla täysin läsnä. Vai onko se osittain sitä, että luin Deweyn pitkästä aikaa ja muistin aiemman ärtymykseni kyökkipsykologian ja aika suuren osan psykoterapiaa tunneteorian suhteen ja olin taas sen kanssa yhtä mieltä ja ymmärsin, miten vahingollisten ajatusten kanssa olin ollut tekemisissä lukiessani jonkun kirjoituksia vihasta tai surusta tai ilosta? (Kirjoitan tästä taas joku päivä, kunhan tokenen.) Ja heitin sen myötä aika paljon huoliani laidan yli, plumps, käsitteellisenä sekoiluna, joka oli kohdistanut huomiotani ja voimiani turhalle silmukalle.

Joka tapauksessa, nyt se on taas muistissa: Ylipäänsä, unohda tylsyys.

Ahdistuksen tervetulleeksi toivottaminen

Odelma toteaa jotakin tärkeää:

Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää.

Voi tietysti olla, että tulkitsen tätä nyt aivan omalla tavallani, saa älähtää. En tiedä myöskään, onko tässä kyse siitä, mitä Eufemia tarkoitti todetessaan kerran, että haluaa olla välillä surullinen. En silloin saanut ajatuksesta mitenkään kiinni, koska en itse halua olla surullinen - minun on välillä vaikeaa olla mitään muuta, päästää surusta irti, enkä usko omalta kohdaltani "suruaikoihin" tai muihin sellaisiin, koska sen kerran, kun annoin itselleni suruajan, se kesti viitisen vuotta ja sinä aikana suhtauduin ällöttävän suvaitsemattomasti ja epäuskoisesti ilon ja toiveikkuuden mahdollisuuksiin ja melkein vihasin niitä, joilla ei ollut vaikeaa. Kirjoitan "melkein", koska tuollainen häivähdys synnytti minussa voimakkaan reaktion, jossa viha kääntyi itseäni kohtaan, tuota suvaitsemattomuuttani kohtaan. Olin jumissa tämän vihan eestaas ailahtelussa ja siitä pohjattoman surullinen. Enkä halunnut muuttua. Halusin maata surussani enkä hyväksynyt yhtään viestiä toiveikkuudesta. Lopulta halusin vain kuolla, vaikka ulkoisesti ottaen moni asia olikin kunnossa: opiskelin kiinnostavaa alaa, joku oli viimeinkin hyväksynyt minut tyttöystäväkseen ja olin ensimmäistä kertaa yhteisössä, johon tunsin edes jonkinlaista yhteenkuuluvuutta sen sijaan, että olisin pelännyt jatkuvasti, että pian minut otetaan taas silmätikuksi. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka on suhtautunut jotenkin vihamielisesti ajatukseen, että toivoa ehkä sittenkin olisi. Aika moni on jälkeenpäin kuvannut tunteneensa jossain vaiheessa näin, vaikkei tietysti tuossa vaiheessa sitä tahdokaan myöntää. (Se taitaa olla mahdotonta.) Ehkä siksi minun oli niin vaikeaa saada kiinni, mitä voisi tarkoittaa haluta olla surullinen, kun ajattelin sitä tuota kautta.

Mutta minun on helppoa ymmärtää surun ja ahdistuksen tervetulleiksi toivottaminen. Kuulen sen jotenkin eri lailla, ja siitä mielestäni Odelmakin puhuu tuossa siteeraamassani otteessa. Osa omaa tavoitettani olla välttelemättä surullisia ja ahdistavia asioita on tapani olla juomatta aamu- tai päiväkahveja ja -teetä (muuten kuin todellisessa työpinteessä, jossa ei ole aikaa setviä perinpohjin, mistä surkea ja osaamaton olo nyt johtuu, ja sitten toisaalta vapaapäivinä, jolloin huomaan olevani jo valmiiksi mainiolla tuulella enkä tarvitsisi vetoapua).

Eräs ystävä kuvasi joululomalla, miten loistava olo tulee aamukahvista. Tunnistan tämän mekanismin. Minullekin tulee loistava fiilis kahvista, teestä ja punkusta. Äkisti maailma on täynnä värikkäitä ja houkuttavia mahdollisuuksia ja toivoja, ja epäilykset ja väsymys ovat tiessään. Olen kuitenkin huomannut, että monesti käy niin, että sitten kemikaalipöhinöissäni toimin suojautujan moodissa (tässä testi, jonka avulla voi testata, onko esim. viimeisen kuukauden aikana ollut siinä tai muissa hyödyllisissä ja haitallisissa moodeissa). Silloin en kuuntele sen enempää muiden kuin omaakaan ahdistustani. Kaiken kielteisen edessä on ikään kuin silmälaput. Olen vahva ja pystypäinen olento, joka kyllä huomaa ahdistuksen ilmeet ja eleet toisissa, mutta metaforisesti pyyhkäisee kädellään ne tiehensä ja ajattelee, että voi hitto, ollaanpa sitä tänään heikoissa kantimissa, harmi juttu, mutta tuskin tuo nyt kovin vakavaa on. Sitten jälkeenpäin iskee ahdistus. Enimmäkseen kyllä itseni kohtelun suhteen, koska yleensä käy niin, että toisen voimakas hätä kyllä romauttaa minut suojautujan moodista voimakkaaseen ahdistukseen, enkä osaa esim. pitää itkua ärsyttävänä, kuten jotkut toiset toisinaan tekevät. (Kotona ja koulussa minulle on opetettu, että tämä romahtaminen on vika, mutta nykyään olen sitä mieltä, että on varsinainen onnenpotku, että saan niin helposti ahdistustartunnan. Koska jos en saisi, olisin varmasti aika kamala ihminen.) Morkkiksesta voin antaa seuraavan esimerkin: saatan esimerkiksi ahdistua siitä, että olen työssäni tehnyt niin rohkeita ratkaisuja teen vallassa, ja sitten teetä viikkoihin juomatta tarkistaessani kohtaa mietin, että tämä on kyllä jo ehkä vähän omavaltaista ja että asiasta pitää ainakin tiedustella pomolta, ei vain pistää ryskäämään. (Toisaalta nyt kun olen kysynyt näistä ratkaisuistani, pomo on ollut sitä mieltä, että totta kai teen tuon rohkeamman ehdotuksen mukaisesti. Minulta puuttuu siis vielä aimo annos itseluottamusta kääntäjänä. No, ei kai se ole mikään ihme kun tämä on ensimmäinen käännökseni. Etsin vielä kultaista keskitietä orjallisen sanasta sanaan kääntämisen ja luovemman asian välittämisen väliltä. Hassua, miten paljon epävarmempi olen tarkastellessani omaa tekstiäni kuin editoidessani kustannustoimittajana jonkun toisen käännöstä!)

Nyt tuntuu turvalliselta kirjoittaa tästä aiheesta, suojautujan moodista ja ahdistuksen tervetulleeksi toivottamisesta, koska tuntuu siltä, että puolisen vuotta suojautujan moodia tarkasti monitoroituani alan olla aika hyvin selvillä siitä, miten se ponkaisee esiin, mitkä sitä liipaisevat (kuten juuri kahvi, tee ja punkku) ja millaiset sen haitat todella ovat. Olen myös voinut tarkkailla lapsuudenperhettäni tuon ajan ja todeta, miten voimakkaasti vanhempani elävät suojaajan moodissa ja miten voimakkaita heidän ahdistuksensa (äidillä) ja vihansa (isällä) sitten äkisti ovat, kun tuon moodin naamio putoaa. Tuntuu hullunkuriselta, että minä, heidän lapsensa, koetan nyt varovasti tuoda heidän ulottuvilleen ajatusta, että ärtymyksen, surun ja ahdistuksen kokeminen ei ole mitään vaarallista ja epänormaalia ja ettei se mitenkään "saastuta" heitä tai tee heistä toimintakyvyttömiä, päinvastoin. Eihän siihen ole pakko jumiutua. Ja tavallaanhan suojautujan moodi osoittaa, että ihminen todella osaa kääntää varsin kiitettävästi huomionsa pois levottomuutta herättävistä viesteistä - ja että hän jopa on siinä hyvin harjaantunut, koska käyttää juuri tätä mekanismia säännönmukaisesti ahdistuksensa "käsittelemiseen". (Laitan tuon "käsittelemisen lainausmerkkeihin, koska minusta tuntuu selvältä, etten ainakaan itse saa koskaan suojautujan moodissa käsiteltyä mitään kiperää, ainoastaan vähäteltyä sen kirpaisevuutta. Se on vähän kuin siivoaisi niin, että tunkee vain kaikki roinat kaappiin ja naulaa sen oven kiinni. Jossain vaiheessa romun paino vääntää naulat ja sama sotku valahtaa lattialle, mutta vähän aikaa kyllä huone näyttää oikein vieraskelpoiselta.) Jos tuota mekanismia osaa käyttää tuolla lailla robustisti, varmasti sitä pienellä harjoittelulla (heh, heh, minulta meni viitisen vuotta, että tajusin, miten stepissä pidetään nilkat rentoina, mikä on kauniiden äänien edellytys - toisaalta ei viisi vuotta ole kovinkaan paljon, jaksoinhan harjoitella jonkin noinkin triviaalin asian, tämä on tärkeämpää) oppii käyttämään myös hienosyisemmin, niin ettei täysin käännä ahdistusta nollalle vaan sääntelee sitä kulloisenkin tilansa mukaisesti ja ponnistelee iloon ahdistuksen tai surun kanssa. (Aivotutkimus on osoittanut esimerkiksi, etteivät suru ja ilo ole vastakkaiset prosessit tai toistensa vastakohdat samalla akselilla vaan kaksi toisistaan riippumatonta erillistä prosessia. Siten ne kyllä vaikuttavat toisiinsa, että ainakin minusta esteettinen ilo sisältää aina melkoisen ripauksen surua ja tutkimustenkin mukaan ilon läsnäolo auttaa surun käsittelemistä.)

(Minun pitäisi erottaa tarkemmin suru ja ahdistus, lähdin selvästi kirjoittamaan tätä vähän hassusta asetelmasta, ehkä kykenen siihen myöhemmin.)

Toivotan ahdistuksen ja surun ja epävarmuuden maailmaani tervetulleeksi muinkin tavoin kuin piristeitä ja estojen liudentajia välttämällä. Toisten kuunteleminen, heidän kanssaan oleminen ja yritys asettua heidän asemaansa tuntuu myös usein ahdistavalta ja lietsoo epävarmuutta. Silti en ole halunnut luopua siitä muulloin kuin sinä jaksona, jolloin olin menettänyt toiveikkuuteni. Samalla lailla tällainen työ, johon sisältyy paljon itsenäisiä päätöksiä, tekee aika nöyräksi. Tunsin aikanaan kovaa kutkutusta ryhtyä opiskelemaan jotakin varmaa, matemaattisesti virittynyttä alaa - jotakin yksiselitteistä, jossa tulos on selkeästi oikea tai väärä. Nyt olen aika iloinen, että vastustin tuota kutkutusta, vaikka varmasti olisin aika paljon itsevarmempi, jos olisin jonkun alan asiantuntija enkä kaiken aikaa altistuisi työssäni psykologisille käsitteille ja mekanismeille, joita vasten sitten ikään kuin sivutoimenani tulen mittailleeksi itseäni. Mutta jälleen kerran: en olisi kovinkaan mukava ihminen, jos kuvittelisin olevani erinomainen. En ole kauhean pehmeä tai mukava nytkään, mutta silloin voisin kotoa saamillani ihmissuhde-eväillä olla melkoinen hirviö ja mörkö. En vain tietäisi siitä mitään ja porskuttaisin itsetyytyväisyydessäni eteenpäin, kunnes aina välillä romahtaisin. Nyt sentään tunnen itseni aina välillä hirviöksi ja möröksi.

Tein tuon yllä linkkaamani testin joitakin päiviä sitten ja sain tulokseksi, että vietin viime kuussa eniten aikaa tyytyväisen lapsen moodissa, sitten melko paljon toimivan ja vastuullisen aikuisen roolissa ja haavoittuvan lapsen moodissa. Muita moodeja ei ollut kuukauden aikana liiemmin ollut, ja siltä minustakin tuntuu. (Vaikka rankaisevan vanhemman rooli iskee päälle voimallisesti, se iskee yhä harvemmin nyt kun olen alkanut hahmottaa, miten tuo rooli tai minäntila on lainattu äänensävyään myöten minua alle kouluikäisenä hoitaneelta sukulaiselta. En ole ainoa hänen hoitamansa, jolla on välillä aika vaikeaa itsensä kanssa. Kunpa kunnallinen päivähoito olisi ollut tarjolla kaikille silloinkin, kun olin lapsi! Mutta vanhempani ansaitsivat liikaa. Kysyin kerran, miksi he halusivat ansaita niin paljon. Jotta saisin oman huoneen, he vastasivat. Mutta olihan muillakin varaa ostaa oma huone, vaikka heillä oli pienempi palkka, purnasin. Niin, mutta me olimme molemmat yrittäjiä, sanoi äiti, siihen aikaan yrittäjille ei annettu lainaa samalla tavalla. Piti ensin tienata hyvin suuri osa itse, paljon suurempi kuin palkkatöissä käyvien. Onneksi nykyään tämä kohtelu on oikeudenmukaisempaa.) Joululomainen surkeuteni oli jonkinlainen sekoitus haavoittuvaa lasta ja sitä lohduttavaa aikuista, joka kiskoi lapsen kävelylenkille piristymään auringosta. Rankaisevuuteen en mennyt, ja se on hyvä, en myöskään suojautujan moodiin.

Nyt kun minulla on selkeät tuntomerkit, joita tarkkailla, on paljon helpompaa vahtia, koetanko pitää silmät kiinni ahdistukselta. Tai surulta. Saan olla ahdistunut ja surullinen. Haluan toivottaa nuo olot tervetulleiksi. Sillä tiedän, että voin halutessani suunnata katseeni niistä toisaallekin. Tiedän, että osaan tehdä niin. En niin hyvin kuin moni muu, mutta minun ei myöskään tarvitse haluta olla hyvä tunteiden sulkeistamisessa. On parempi, että osaan ponnistaa iloon kuin että osaan tilkitä ahdistukset komeroon ja elää kuin ne eivät vaivaisi minua.

Hassua kyllä, nyt kun olen toivottanut ahdistuksen tervetulleeksi, se vierailee paljon harvemmin. No, suru kyllä tulee luokseni aivan kuten ennenkin, mutta se tuntuu laihemmalta ja vähemmän painostavalta, kun ahdistus ei samalla tavalla lisää sen voimaa. En edelleenkään pidä sanonnasta "pieni ihminen", koska minulle tulee siitä mieleen sellainen elämänkenttä, jossa ongelmat kaartuvat ihmisen ylle limaa tippuvina ja hirviömäisinä, lannistavina, ja jossa ihminen istuu kyyryssä ja itkee lohduttomasti, koska mitenkä hän nyt voisi nuo hirviöt peitota. Enkä ole varma, onko kenenkään hyvä identifioitua vain tuollaiseen kuvaan. Mutta ehkä toiset kuulevatkin sen aivan muulla tavalla. Ja toisaalta minusta tuntuu, että näkemykseni hyvistä hetkistä, jolloin ihminen tuntee elämän kannattavan ja itsensä vähintään samassa sarjassa ongelmiensa kanssa painivaksi, on laajentunut. Puhdas ilo ja ilosuru ovat saaneet kumppanikseen myös neuvottomuuden ja ahdistuksen ja etenkin niiden tervetuliaiksi toivottamisen eleen.

(Voi että, nyt toin tähän neuvottomuudenkin.)

Kävimme tänään kiinalaisessa uudessa vuodessa katsomassa akrobaatteja, tanssijoita ja tietysti lyhtyjä. Lyhdyt ovat kyllä minusta hurmaavampia kuin mikään muu. Mikä siinä oikein on, että ne ovat niin kiehtovia? Kai se, etteivät ne ole ihmisiä. Niissä on rauhaa... Naureskelimme matkalla Hurinan kanssa, että taitaa olla aika turhaa odottaa mitään lopullista oivallusta siitä, mitä haluaa tehdä elämässään. Minustakin on hauskaa nyt kääntää, mutta en tiedä, haluaisinko tehdä tätä loppuelämäni. Kaipaan ihmisten seuraa, niin tavallaan hieman ahdistavaa kuin se saattaa ollakin.