Olosuhteista

On olosuhteita, joihin en halua joutua. Esimerkiksi, en halua joutua opettamaan menetelmää, josta voin sanoa, että en oikeastaan usko, että tästä on pohjimmiltaan hyötyä. Yksi oppilaista rollii tällaisesta opettajasta - hän on mennyt tietynlaiselle joogatunnille, joka onkin ollut jotain aivan muuta, ja opettaja on perustellut, että tuntikuvauksen ja nimen muotoisesta harjoituksesta ei ole hänestä mitään hyötyä kenellekään. Tämä oppilas on suivaantunut asiasta ja koettaa saada minut sanomaan, ettei niin voi sanoa. Mutta totta kai niin voi sanoa, jos niin uskoo. Ei siinä ole mitään väärää, että sanoo jotain totena pitämäänsä ääneen. Siinä sen sijaan on jotain uskomattoman tahditonta - ei väärää mutta tahditonta -, että sanoo sen ihmisille, jotka ovat tulleet etsimään apua juuri tuosta menetelmästä, koska ovat kokeneet sen auttaneen, ja että sallii itsensä joutua olosuhteeseen, jossa odotetaan opettavan jotakin, mihin ei usko pätkääkään. Sehän osoittaa lähinnä, ettei ole koskaan kunnolla perehtynyt juuri tuohon menetelmään, syventynyt, opiskellut sitä, elänyt sitä. (Eikä edes vaivaudu uskomaan himpun verran plaseboonkaan, mikä sekin tuntuu omituiselta. Ylipäänsä, missä määrin kehomielimenetelmien teho on plaseboa? Mieltähän siinä usein käännetään ja joustatetaan!) Tietysti ymmärrän motivaation - raha sanelee usein asioita, joita sen ei olisi hyvä sanella. Olosuhde, jossa kokee olevansa rahan takia pakotettu tekemään jotain, mitä ei todellakaan haluaisi tehdä, on niitä, joista niin ikään ajattelen, etten halua joutua sellaiseen. 

En yhtään tiedä, miten tässä onnistun, mutta koetan kohtaamisissani välittää toisille sellaista ajatusta, että heillä on aina, missä tahansa, oikeus jättää tekemättä sellaisia asioita, joiden he kokevat satuttavan itseään tai toisia. Tämä ei ole kategorista - joskus riskit tiedostaa mutta ne haluaa silti ottaa, koska ajattelee hyötyjen ylittävän haitat (ja nimenomaan itsen satuttamisen kohdalla, toisten satuttamisen kohdalla semmoista arviota ei voi tehdä, koska toisista ei koskaan tiedä tarpeeksi). (Punnitessani tätä edellistä pohdintaa vasten tulen siihen tulokseen, etten taida uskoa oikein ikinä rahan muodostavan sellaista hyötyä, joka voisi ylittää haitat.) Mutta useimmiten tällaisessa kohdin voi aivan hyvin pysähtyä ja etsiä toista polkua eteenpäin. 

Mietin yksi päivä opettaessani sitä, että jos tällainen ajatus ottaisi itua ja istutettaisiin jo nuorempiin ihmisiin, ei ehkä olisi ikinä tarvittu mitään me too -liikkeitä vuosien päästä tapahtumista tai että ainakaan tapauksia ei olisi läheskään niin paljon. Ei on ei, ja monessa kohdin se riittää. Ja siinä, missä se ei riitä, on tapahtunut jo selvästi rikos. Monesti vaikuttaa ennemminkin siltä, että ei ole osattu sanoa sitä eitä, ei ole koettu, että siihen olisi oikeus tai että se kannattaisi. Se tuntuu jotenkin hyvin surulliselta. Ikään kuin omalla eheydellä, itsen suojelemisella, ei olisi mitään arvoa. Tai että olisi sitä tärkeämpää saada rahaa, menestystä, nimeä ja niin edelleen. Tiedän kyllä, ettei tiettyjen tahojen mielestä tällaista pohdintaa saisi harjoittaa vaan pitäisi katsoa vain heitä, jotka painostavat toisia ylittämään rajansa, jotka he haluaisivat pitää, tai kulttuuria kokonaisuutena. Mutta itse ajattelen, että tarvitaan näitä kaikkia - opetusta siitä, miten luoda toimivia käytänteitä, jotka vähentävät hyväksikäytön mahdollisuuksia, opetusta siitä, että toiset ovat pyhiä ja opetusta siitä, että omaa eheyttään saa suojella, koska itsekin on pyhä. En näet usko, että mikään katsomusjärjestelmä tai kasvatusjärjestelmä voisi olla niin aukoton, että voidaan vakuuttua, ettei enää kukaan koskaan koeta käyttää hyväksi toista. Mikä ne aukot voisi tilkitä? No se, että kaikilla on kyseenalaistamaton oikeus asettaa rajansa, ajattelivat toiset siitä mitä hyvänsä lystäävät. (Ehkä sekin olisi hyvä opettaa, että toiset ajattelevat joka tapauksessa, mitä ajattelevat, ja ettei sen kontrolloimisen yrittäminen ehkä ole kauhean hedelmällistä. Ajatella, opiskelin filosofiaa kaikki ne vuodet ja tulin tällaiseen tulokseen. Mutta ehkä juuri siksi. On nimittäin valaisevaa lukea kaikkia niitä selityksiä siitä, mitä on maailma, tietäminen, oleminen, hyvä elämä ja niin edelleen ja tajuta, että nämä kaikki kirjoittajat ovat saman lajin edustajia ja että oletettavasti heidän kokemuksensa on ihan lajityypillisistä reunaehdoista johtuen pitkälti samanmoista. Ja että silti he ovat edenneet näin huikean erilaisiin katsantoihin, pinnalta tarkastellen.) Olen monesti ennenkin kirjoittanut siitä, miten huikean tymäkkä vastareaktio on pelastanut minut yhdeltä sun toiselta harmilta. Varmasti hieman pehmeämmälläkin tyylillä tulisi toimeen monessa elämässä, mutta tässä elämässä, jota olen elänyt, olen tarvinnut joka ikistä kuutiosenttimetriä säilyäkseni turvassa. Ja toisinaan, kun olen altistanut itselleni aika mittaville haitoille, on takana ollut oma huvittavan epärealistinen arvioni siitä, mistä kaikesta on helppoa korjaantua ja päästä yli. Ystävät ovat sanoneet että älä nyt helvetissä ja sekös on vain ollut omiaan innostamaan lisää. Onneksi vanhetessaan viisastuu ja oppii, että mukavuusalueellekin on toisinaan sallittua pyrkiä ja että rajat voi asettaa konservatiivisesti muuttumatta silti joksikin tiukkapipoksi, joka ei ymmärrä, että toiset asettavat ne toisin. 

Katsoimme Vompsun kanssa netflixelokuvan Blonde. Kirjan olin lukenut jo aiemminkin, se on valtavan surullinen ja tarkkanäköinen. Elokuvasta olin lukenut etukäteen sen mässäilevän seksillä ja seksuaalisella väkivallalla. En tunnistanut tätä näkökulmaa elokuvasta ollenkaan. Minusta elokuva oli realistinen ja jopa humoristinen paikoin, vaikka pohjavire toki olikin sama surullinen kuin kirjassa. Ehkä se johtuu siitä, että osa minusta ymmärtää sisältäkäsin tuota maailmaa, jossa rakastetuksi, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on tärkeintä. Jossa pelkää, ettei mikään riitä siihen. Eikö se ole kaikissa, se pelko? En tiedä. Mutta en osaa kuvitella elämää, jossa sitä ei ole, koska minussa oli joskus sitä niin paljon. Ei enää niin paljon. Mutta en osaa oikein kuvitella, että sitä voisi täysin kadottaakaan. Enkä oikein tiedä, mitä tapahtui, tarkalleen, kun se pelko alkoi kutistua. Aloin tarkkailla sitä pelkoa. En pyrkinyt vaikuttamaan siihen mitenkään, tarkkailin vain. Ja olosuhteet alkoivat muuttua. (Toki on sanottava tähän, etten ehkä sittenkään ymmärrä tragedioihin marssittavaa riittämättömyyden tuntua sisältäkäsin, koska on toinenkin tätä tasapainottava vahva pohjavire, joka hyvin harvoin katoaa näkyvistä, ja se pohjavire on taipumus tarkastella omaa elämäänsä slapstickina. Se pohjavire aika hyvin saa pidättäytymään tragediamarsseista. Tarkoitan tätä: synkeimpinä hetkinäkin näen muutamia kurjuuden minuutteja lukuunottamatta - tai ehkä joskus, kurjuuden tunteja, mutta niitä kohtia ei ole ollut paljonkaan sen jälkeen kun ryömin ylös kuoleskelulätäköstä mummolapsiaikuisuuteen - myös suunnattoman huvittavana sen, miten tämmöinen pieni pyhä muurahainen räpiköi kaiken maailman siirappikaivoissa, itsesäälin rämeissä, enimmäkseen itse valituissa näkymättömyyksissään. Koska onhan se myös huvittavaa kaiken traagisuuden keskelläkin. Tiedän varsin hyvin, että olot tulevat ja menevät ja että tietyn olon iskusanat aina, ei koskaan, pitäisi ihan turhaan koettavat draamaailullaan pitkittää tilannetta, joka tilanteiden tapaan on tuomittu muuttumaan joksikin muuksi aivan pian ja useimmiten ihan omalla painollaan.)

Toisinaan hämmästyn, miten kummallisesti elän. Tarkoitan tätä: Täällä on nyt se hedelmäpuu ja sen alla tuoli. Kaikki nämä vuodet haaveilin siitä, että olisi puu ja sen alla tuoli. Piha, jossa kukaan ei tule selittämään. No, se on nyt. Ja tätä: Kaikki ne vuodet, kun koetin opiskella jotain akateemista, kuvitella itseni aikuisten kokoaikatyöpaikkaan, aikuisten työvaatteisiin, identiteettiin, kaikkeen siihen jaksamisen pinnistämiseen minkä olen aina tuntenut syövän jotain olennaista elämänilosta, kävin liikkumassa, hahmottelemassa kehona elämistä, koska koin saavani siitä oikeastaan enemmän kuin luennoista, kirjoista, keskusteluista yhteensä. Mutta en osannut mitenkään kuvitella, että voisin jokin päivä työskennellä niiden asioiden parissa, koska niissä aineissa, joita opiskelin, sellaisista kokemuksista ei kirjoitettu tai puhuttu. Hierojakoulussa toki sukelsin kehollisuuteen ja tuntoaistiin, myötätuntoon ja läsnäoloon teemoina, mutta se kaikki oli jotakuta toista varten, koska ajattelin edelleen olevani jotenkin huono itseni huoltamisessa ja eheänä pitämisessä, voiman säilyttämisessä. Koululiikunnalla oli niin pitkät jäljet! (Ja siellä ei totisesti iskostettu sellaista asennetta, ettei jotain ole pakko tehdä jos kokee sen rikkovan itseä niin kuin koin aika monen asian siellä tekevän. Ainoa mahdollinen vastareaktio oli inhota koululiikuntaa.) Ja nyt sitten kuitenkin opetan juuri näitä asioita, samoamista tuntemuksiin, mielen juurruttamista hengitykseen ja liikkeeseen, katseen kääntämistä sisäänpäin. Enkä yhtään ymmärrä, miten olen päätynyt tällaiseen näin etuoikeutettuun asemaan ja olosuhteeseen. 

Haluaisin melkein sanoa, että se on tulosta siitä, etten enää koettanut suunnata ja hallinnoida vaan koetin tarkkailla vaan, pysytellä syrjemmässä mielipiteineni, ja katsoa, mitä tapahtuu. Tämä on hyvin kummallista ja vastakkaista sille, miten asiat jäsennetään esimerkiksi koulutusmaailmassa: että otetaan tavoite, pilkotaan se paloihin, napsitaan niitä yksi kerrallaan kunnes koko vuori on valloitettu. Jo ennen kuin päädyin tänne, tähän asujaimeen ja ammattiin, rähisin kasvatustieteissä sitä tavoitepuhetta vastaan, koska kokemukseni oli niin sille vastainen. 

Joskus mietin ohikiitävästi, onko elämänsä suuntaaminen (siis aktiivisena järkeiltynä toimintana, joka eroaa suuntautumisesta, jossa suunta vain muodostuu ja sitä seurataan) jotakin, jota tarvitaan lähinnä olosuhteissa, joissa tajuaa riskit muttei jostain syystä onnistu muodostamaan vaistomaisesti vastareaktiota (sana vaistomainen hämää, kirjoitan sen tottumuksesta vaikka tarkoitan sillä ehkä pikemminkin luontumuksellista, ajattele tätä minään lajityypillisenä ja synnynnäisenä vaan ehkä esitietoiseksi luontuneena hankittuna taipumuksena). Eli että voi valita ein, vaikka ehkä ei voikaan valita kyllää, koska kyllä on aina monimutkaisempi, prosessuaalisempi, se ei ole täysin itsestä kiinni, toisin kuin ei. Tämä ajatus on vielä keskeneräinen, kuten ne muutkin, pahoittelen. Ehkä vieläkin keskeneräisempi, enemmän aavistuksen kaltainen. Tai ehkä tämä on vain elämänkulku sellaisena kun se näyttäytyy ihmisellä, jonka kasvuolosuhteissa vastareaktio on ollut hedelmällisempi hyvinvoinnin turvaaja kuin tasaisempi toiminnan suuntaaminen jotain kohti. En tiedä.

Mutta kun ajattelen, että näillä ajatuksilla koetin luovia kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, ei ihmekään, että ison osan ajasta tunsin halua parahdella ja kylpeä tuhkassa. Kaikki se hyväntahtoinen valoisa tarmokas tavoitepuhe, kylläpuhe, usko ihmisen itsensä aktiivisesti suuntaamisen autuuteen, uran rakentamiseen, ja sitten itse mietti, että miten ne tuommoisia puhuvat. Että joo, uskoin minäkin noihin kun olin sen ikäinen etten ollut kerinnyt elää. Mutta että enää en osaa uskoa. Ja että minusta vaan näyttää siltä, että moni kyllä kyllä kyllä jojottaa itsensä sen verran monta tuntia päivässä ulos keskiöstään, ettei se tee yhteisöllekään hyvää. Että kehittämisen sijaan joskus voisi puhua suojelemisesta ja säilyttämisestä. Nimettyjen tavoitteiden sijaan siitä, mikä jää piiloon mutta mitä ilman nimeäminenkään ei toimi. Pohjimmiltaan tämä tietysti on hyvin taolainen (ja ehkä muutenkin dynaamisia maailmankuvia luonnehtiva, kenties hegeliläinenkin?) ajatus, että mikä tahansa fokus heittää varjonsa ja lopulta varjo uhkaa nielaista fokuksen merkityksen. 

Elämänpolut ovat ihmeellisen erilaisia. Minkä kaikenlaisten olosuhteiden kautta ne polveilevatkaan! Enimmäkseen olen tuntenut olevani transithallissa, nyt lillun hetken suvannossa. Epäilemättä kohta taas matkaan sillä vauhdilla, ettei jää jäljelle kuin kouristuksenomainen vastareaktio, takertuminen. 

Reikäjuuston viipale falskaa

Syyslomalla on taas hetkeksi aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Ja kuin kello, maailma ajastaa ihmettelyn hetkiin isoja pasauksia, joista keho järkkyy vielä tunteja jälkeenkinpäin. 

Iso johtaja kertoo, ettei maskeista saanut edes oikein viestiä Suomessa keväällä, ministeriö ei halunnut, ja tärisen sitä edelleen, yli vuorokauden jälkeenkinpäin. Kuinka monta tuntia olemme keskustelleet Vompsun kanssa metsäpoluilla, miten tällainen on mahdollista, kuka on vastuussa, ja onko tosiaan niin, että ihan kaikki on myytävänä. Olemme epäilleet silppuisen lehtitiedon varassa juuri sitä tahoa, jota vastaan nyt lausutaan todiste. Mutta miltä siinä kohden tuntuu? Sen sijaan, että hihkuisin, että katsos, olimme oikeassa, koko valehtelun voima iskee kehoon täysillä vasta nyt. Itken, tärisen, hihitän ja mieli toistaa ei voi olla totta, ei voi olla totta, ei voi olla totta. Jää vain jäljelle kysymys, miksi. Se valvottaa yli yön. 

Jäljelle jää myös kysymys, eivätkö vasemmistolaiset todellakaan koe tätä kaikkea ahdistavana. Olen kai ollut aiemmin vihreä mutta nyt en tiedä, äänestänkö. Ymmärrän järjellä, että varmasti vihreät ajavat eniten sitä politiikkaa, jota haluan ajettavan, mutta olen pohjamutiani myöten hämmennetty tällä, että he voivat pysyä hallituksessa, joka on allekirjoittanut hybridistrategian, purkanut rajoitteita tällä innolla ja sallinut valehtelun keinoista, joilla taudin leviämisen estoa olisi voitu alkaa harjoitella jo aiemmin. Edelleenkin tuntuu olevan tabu puhua lasten ja nuorten tartuttavuudesta. Koululaisilla ei ole edelleenkään maskeja WHO:n suosituksesta huolimatta. Sitä, että peruskouluissa tapahtuu eniten altistumisia, ei juurikaan uutisoida. Ja se, että keväällä peruskoulujen avaamista perusteltiin silläkin, että saadaan tauti leviämään nopeammin, tuntuu olevan ainoastaan asiasta rummuttavien kansalaisaktivistien muistissa ja kuvan- ja videonkaappauksissa. 

Hybridistrategia muistuttaa piirteiltään ikävän paljon Hollannin fiksua hybridiä, jonka tuloksena siellä on nyt ollut maailman korkein esiintyvyys kahden viikon aikana. Koska Vompsun työpaikka on juuri siellä - vaikka hän tekeekin kaiken etänä täältä - olemme seuranneet tilannetta. Eivät hänen työkaverinsa ymmärrä, miksi hän ei halua lähiopettaa ilman maskia. Epidemia on heistä ihan hyvin hoidossa. Vompsun sopimusta ei uusita, koska hän ei pomon mielestä sitoudu tiimiin, kun ei halua tulla paikan päälle (paikkaan, joka pyytää Saksalta apua sairaalapaikkoihin, kun omat loppuvat kesken taas kerran). "Tasapaino taudin hoidon ja talouden välillä" ei siten ainakaan itseäni rauhoita meemivalintana. Se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Samaan aikaan kun IMF julkaisee laskelmia siitä, etteivät lockdownit itse asiassa olleetkaan taloudellisesti niin vahingollisia kuin kuviteltiin, jakavat Helsingin ja Vantaan isot kihot Twitterissä lehtijuttua, jossa haastatellaan yhtä pandemiatoimijaa, joka viittaa puheissaan Great Barrington Declarationiin, laumasuojaa ajavaan julistukseen. Mutta mitä järkeä on puhua laumasuojasta taudissa, jossa oman immuniteetin suoja näyttäisi kestävän tyypillisen hengitystietulehdusviruksen tapaan joitain kuukausia, ehkä vuoden, jossa iso osa (olen nähnyt lukuja joka kolmannen ja joka kymmenennen väliltä) saa kenties pysyviä vaurioita useisiin eri elimistön osiin ja jossa oireet saattavat jatkua kuukausikaupalla vieden työkyvyn ainakin siksi ajaksi? WHO:n Tedros puolestaan korostaa painavissa puheenvuoroissaan, ettei laumasuojan hakeminen ole koskaan ollut strategiana vastattaessa vaaralliseen kulkutautiin. Kysyn mielessäni, miksi se on nyt ok? Olisiko se ennenkin ollut ok? Ovatko arvot todella koventuneet niin paljon, että ihmisoikeudet, vaikkapa oikeus elää turvassa tai edes turvaa tavoitellen, koskevat todella vain ihmisiä, jotka eivät ole rasitteita - siis täysin terveitä (mitä se fantasia sitten tarkoittaakaan), ei-riskiryhmäläisiä? 

Jostain syystä sitä, että GBD julkaistaan tunnettujen ilmastoskeptikkojen kustantamalla sivustolla, ei herätä kauheasti kiinnostusta. Samoin siitä uutisoidaan aika vähän, että GBD:n ovat allekirjoittaneet mm. lääkärit T Rump, Tooth Fairy ja Easter Bunny. Eli allekirjoittaneiden tunnistautumisen kanssa on vähän niin ja näin.

Lehdistö jatkaa valitsemallaan linjalla: sen sijaan, että haastateltaisiin niiden maiden epidemologeja, joissa on onnistuttu oikeasti palaamaan lähelle normaalia (WHO:n ohjeiden mukaan tai tiukemminkin toimineet Taiwan, Vietnam, Thaimaa, Uusi-Seelanti jne.), tai vaikkapa briljanttia Devi Sridharia, tuutataan ihan toisenlaista tavaraa ulos. Suosikkihaastateltava suomalaisista lääkäreistä on se, joka on eniten vähätellyt taudin vakavuutta ja puhunut keväällä, että koulut on hyvä avata, koska lapsista tulee tautimoottoreita levittämään tautia nopeammin. Aina välillä saamme lukea Tegnellistä. Toki hänen ajatuksistaan on hyvä tietää siinä mielessä, että hänen diskurssinsa soi suomalaistenkin viranomaisten sananvalinnoissa välillä turhan paljon. (Minusta pohjoismainen diskurssi on alkanut kalskahtaa todella pelottavalta - tutkimus, joka löytyy tuon linkin takaa, kannattaa todella lukea.) Jokainen suomalainen osaa todeta maskeista puhuttaessa, että maskit eivät yksin riitä, mutta silti emme jostain syystä näe juurikaan puuttumisia niihin muihin asioihin - paitsi käsien pesuun ja pintojen desinfiointiin, joiden merkitys lähinnä ilmavälitteisessä sairaudessa tunnutaan arvioitavan kuukausi kuukaudelta pienemmäksi. (Mikä on helpotus: avokadojen saippuapeseminen alkoi tuntua rasittavalta. Jääkaappi- ja etenkin pakasteostokset tosi desinfioin edelleen.) Missä viipyy suunniteltu lockdown? Kontaktien oikeasti rajaaminen? (On jotenkin perverssiä tajuta, että moni kyllä käy etätöissä, mutta menee sitten tapaamaan ystäviä kaupungille. Monesti nämä iltaliikkujat ovat ilman maskia.) Tuuletus ja ilmanvaihtoon panostaminen? (Ostin kotiin kaksi ilmanpuhdistinta. Jos altistun, laitamme ne päälle jotta edes Vompsu ja koira säästyisivät.) Kokoontumisrajoitukset? Matkustajien karanteenit? Edelleen suurimmalla osalla joukkoliikenteessä ei ole maskia - niillä vuoroilla, joilla kuljen lähityöhön kahtena päivänä viikossa. Mitä illampi ja mitä kauempana keskustasta, se vähemmän maskeja. Mistähän sekin johtuu? Liikennevälineet ovat usein kuitenkin ihan yhtä täynnä kuin aamummassa ja keskustammassa. Liikkuivatko ihmiset keväällä näin paljon? En osaa sanoa, koska keväällä sain tehdä työni täysin etänä, joten en käynyt missään. Nyt menen lähityöhön kolmasti viikossa, mutta yhtenä päivänä selviän fillarilla matkoista. Mietin, edelleen, olisiko eettisintä ihan vaan yksinkertaisesti irtisanoutua kaikista lähitöistä. 

Nähdäkseni koetamme ehkäistä pandemiaa vain yhdellä oikein käytettynä varsin tehokkaalla viipaleella reikäjuustoa, kun viipaleita pitäisi olla paljon useampi, jottei reikä ammota tyhjyyteen. Sitten on muutama irtofläpäre, mutta niiden reiät ovat pelottavan suuret. 

Lehdistö ei ole edelleenkään julkaissut järkeviä maskinkäyttöohjeita, joissa painotettaisiin olennaisinta: hengitys pitäisi saada virtaamaan suodatusmateriaalin läpi, ei tuuttaamaan sivusta tai nenänvieristä ulos ja sisään. Suurin osa näkemistäni maskeista on puettu niin, etteivät ne liiku hengityksen tahtiin - siitä näkee aika hyvin, etteivät ne suojaa ainakaan käyttäjäänsä aerosoleilta, vaikka ne olisi tehty mistä materiaalista. Ehkä pintakontaminaation vaarojen sijaan viestinnän kannattaisi ottaa suuntaa mieluummin maskin funktiosta: miten blokata hengitysteitä kohti virtaavia taudinaiheuttajia ja hengitysteistä ulos virtaavia taudinaiheuttajia? Niksejä riittää: kuminauhakonsti, alumiiniset nenäraudat teippitaustalla, solmumalli, ihoteipillä reunojen ihoon tiivistäminen - mutta ilmeisesti tauti ei vielä täällä pelota. (Pandemiaan reagointi jollain muulla kuin pelolla tuntuu edelleen hassulta ajatukselta. Eihän pelko tarkoita, että sitten lamaantuisi tai vain itkeskelisi pitkin seiniä. Minä, joka pelkään kaikkea aasta ööhön, ja siitä huolimatta muutenkin teen noita asioita vain havaiten ja tunnustaen että joo, kyllä tämä on turhan jännittävää, voin vakuuttaa, että pelkoa voi säädellä monin eri tavoin. Ei siihen kuole eikä sairastu. Siitä oppii jopa jollain tavalla pitämään - ikävöin esimerkiksi tenttijännitystä nyt kun en ole saanut niitä kicksejä pitkiin aikoihin.)

Yhdelle tunnilleni tuli nainen, jolla oli kyllä maski mutta nenä sen ulkopuolella. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tällaista käytännössä. Nenä näytti niin penismäiseltä, etten yksinkertaisesti saanut koottua itseäni sisäisestä hihityksestä kommentoimaan, että nenä maskiin ja. Aina kun yritin mielensisäisesti ottaa aihetta esiin, sain ponnistella, etten vain alkanut nauraa. Muut mulkoilivat naista äkäisenä ja tajusin, että minulta odotetaan nyt johtajuutta. Sitä ei ilmaantunut yhdenkään jumalansormen tuomana. Näin koko tunnin miehen, joka roikuttaa elintään housujen ulkopuolella eikä näe siinä mitään hassua - näin luotettava on aistieni todistus. Nyt minulla on yli viikko aikaa valmistautua siihen, miten puutun tähän seuraavalla kerralla. 

Ehkä asetun jo muutaman päivän kuluttua, tai sitten jatkan itkemistä, nauramista ja tärisemistä. (Ei se koskaan kauan jatku. Nyt kyllä naurattaa, koska meinasin kirjoittaa patoutuneesta energiasta, ja tuli mieleen se käännös, jota siivosin kauan sitten ja pyysin Vompsun apua - kääntäjä oli kirjoittanut auringon valon energian patoutuvan kasveihin. Mietin, millainen olisi maailma, jossa kaikkea varastointia ajateltaisiin patoutumisena!) 

Tänä aamuna tajusin, miksi ehkä reagoin niinkin voimakkaasti tuohon maskiasiaan. Se muistuttaa tapaa, jolla minua ja monia muita lapsia on kohdeltu. On ollut kaikenlaisia agendoja, joista on ajateltu, että on parasta, ettei lapsi tiedä niistä. Ja kun lapsi kuitenkin jotain kautta onnistuu ymmärtämään kuvion siinä takana ja sanoo sen ääneen, seuraavaksi häntä vähätellään ja nöyryytetään, yritetään hiljentää tällä, ja vääristellään ja valehdellaan - siinä mittakaavassa, että lopulta lapsi arpoo pääparassaan, onko hänen järkensä pettämässä. Koska eihän minulle valehdeltaisi päin naamaa, eihän? Että jospa minä nyt olenkin väärässä vaan? (Tosin tässä maskicasessa tuota ajatusta, että koko muu maailma on väärässä, ei tullut. Mutta sama hämmennys valehtelemisesta: Mikä ihme tässä nyt on? Miksi näin? Tavoitteena mikä?)

Se, että aikuisia kohdellaan kuin lapsia, on kertakaikkisen inhottavaa. Se, että lapsia kohdellaan kuin lapsia, on sekin kertakaikkisen inhottavaa ja osoittaa, miten vähän moni aikuinen tajuaa siitä, miten valppaita lapset ovat. Lapsethan tuppaavat olemaan paljon aikuisempia valppaampia, koska heillä on vähemmän teoria- ja ennakko-oletus -somaa tajunnassaan. (Toki lapsuuteen kuuluu muutakin kuin tämä, mutta oma mielikuvani lapsuudesta on tämän moodin aika tavalla varjostama. En juurikaan usko siihen, että ihmisille valehdellaan heidän omaksi parhaakseen tai koska jos ei valehdeltaisi, tulisi lisää hankalia kysymyksiä.) 

Omassa elämässni on ollut ehkä ihaninta, että ei tarvitse olla lapsi. Todellakin. (Vaikka lapsena, ja olin sitä edelleen kun olin 14-15, en halunnutkaan ikinä ikinä ikinä aikuiseksi, joiden habituksessa korostui niin voimakkaasti seksuaalinen keimailu ja kaikki siihen liittyvät hullun taivaan oireet.) (Näin sitä on väärässä, näin graavisti. Mistähän olen nytkin väärässä?) (Onko elämänvaihetta, jona en ajattelisi hihitellen olevani juuri nyt hyvässä kohdassa? Kyllä - silloin kun minuun sattuu. Mutta muuten? Kaksi- ja kolmikymppisyydessäkin oli vissit puolensa, vaikka se hedelmällisyysikäiseksi naiseksi luokitelluksi tuleminen tuntuikin jotenkin täysin kajahtaneelta, etenkin silloin kun gynegologi puhui jostain vauvojen haistelemisesta oman lisääntymisvietin herättämiseksi.) Ei siis ihme, että suutun, itken, tärisen, hihitän, menetän uneni ja niin edelleen, kun minua kohdellaan kuten lasta. Mutta asetun. 

Viime yönä sain sentään jo nukuttua. 

En osaa kuvitella, mitä ajattelen viikon päästä. Varmaan haavanlehtiä. edelleen, edelleen sanallistuksia tunneille, hämmästellen sitä, että jotenkin tässä kävi niin, että päätettyämme erota tulikin pandemia ja kutsuin Vompsun tänne. Tällaisia ovat pandemiat: soittaa ex-miehelleen ja asuu tämän kanssa, miettii töistä irtisanoutumista ettei levittäisi tartuntoja, ihailee luontoa entiseen malliin, vieraantuu ihmiskunnasta entistä enemmän koska niin moni haluaa jonkin normaalinsa takaisin ja sitten ihmettelee, miksi piittaa näiden ihmisten sairastumisesta niin paljon, kun ei kuitenkaan jaksa piitata heidän seurastaan ihmeemmin. Outo maailma.

Hammasta purren vaikka läpi hybrisvuoristoratojen & kolme hiuspesua päivässä

Toisiksiviimeinen päivä. Vapaapäivä, ikään kuin asioiden järjestämiseksi. Kuljen ostoskeskuksen läpi ja tunnen itseni hemmotelluksi. Kampaamossa, jossa olen hieronut syksyn mittaan, on ajateltu minun tarvitsevan pientä joululahjaa ja omaa hemmottelua. En tiennyt siitä etukäteen. Tulin sinne toimittamaan aivan muuta, ja äkkiä minulle lyötiin käteen kaunis joulukortti, joka oli samalla lahjakortti. Päähieronta ja hoitonaamio. "Haluaisitko tulla heti?" Mietin puoli sekuntia, mietin sitä miten seison aamulla suihkussa, on pimeää ja kylmää mutta suihku höyryää ja selvittää hengitysteitä ja ajattelen Mumbaita ja sitten kuivaan hiukset pipon alle ja hyvästelen aviomiehen liikennevaloissa ja juoksen kaarevaa kujaa - nii-in, täälläkin on kaareva kuja, kun vähän ehti etsiä, kuljen mieluummin näitä kehiä kuin suoria - pitkin kampaamoon, se on mennyt, hiukset ovat ihan puhtaat, illalla olen värjäämässä ne, mutta mikä ettei, kuulostaahan se houkuttelevalta, totta kai nyt heti käy.

Hiuksista tulee uudet. En kyllä usko, että se liittyy naamioon, ennemminkin siihen, että ne föönataan suortuva suortuvalta kiiltäviksi ja vähän kaartuviksikin, ilmavasti päänahasta irrallaan leijuviksi. Katselen kuvaani hetken hämmästyneenä ja vedän sitten pipon pääihanuuden päälle ja tarvon kylmävihman läpi ja käyn useammassakin paikassa vain toteamassa, että torjunta-aine, jolla vaatteet olisi hyvä käsitellä malaria-alueella, on loppu. Oikaisen kauppakeskuksen kautta kotiin. Tai ei se oikaisua ole, mutta lämpäisyä.

Kesken tuota epätodellista leijumista kipu vihlaisee. Pysähdyn, emmin. Kävelen pari askelta varovasti, kipu vihlaisee uudestaan ja sitten se kouraisee minut sisäänsä. Koetan pitää vatsaa ryhdikkäänä ja vapauttaa pakaran ja nelikulmaisen lannelihaksen kaikesta työstään, mutta kipu on ja pysyy. Iloinen kävelyrytmi ja hymyileminen katkeaa. - Myöhemmin sanon Faunille, etten oikeastaan tiedä, voiko kivusta puhua tuntoaistimuksena, koska tunteminen tarkoittaa yleensä jotakin paljon hienoviritteisempää, tunnustelevampaa. En tiedä, sanoisinko sitäkään kuulemiseksi, mikä saa nostamaan kädet korville ja kirkumaan tärykalvojen kivun lävistäessä.

Lyhyt matka, joka kotiin piti olla, tuntuu ikuisuuden pitkältä. Niljainen lumi vaanii kaikkialla. Autot töytäilevät liikenneympyrään. Jaksanko käydä kaupassa? Luultavasti tämä on vain noidannuoli, muistutan itseäni. Noidannuolen käypä hoito: Särkylääke, ehkä lihasrelaksantti, normaalielämän jatkaminen niin pitkälti kuin mahdollista. Ei makuutusta. Ostan kirsikkatomaatteja. Muutaman suippopaprikan. Myöhemmin illalla unohdan laittaa suippopaprikan wokkiin. Tai oikeastaan ohjeistaa Faunia laittamaan sen, koska siinä vaiheessa makaan vatsallani keittiön lattialla.

Kotona lysähdän suuren maton päälle heti haettuani kipulääkkeen. Koetan tasoittaa hengitystä kunhan ensin annan itkun tulla ja huuhtoa mennessään kaiken älyttömän huolen siitä, etten pääsekään matkaan. (Entäs sitten? Saisihan lipun siirrettyä.) Olen niin pettynyt myös siihen, miten epäzeniläisesti suhtaudun tämmöiseen vastoinkäymiseen. Ja sitten sisuunnun. Hengitän, ojentelen, kurkottelen, liikutan. Liike on lääke. Ja annan itselleni luvan huutaa. Käytän tuota lupaa useat kerrat, kun kivun koura ottaa tavallista tukevamman otteen ristiluun seudusta. Lohduttaudun sillä, ettei minulle voi tapahtua näin mitään pahaa. Liikun ja huudan. Särkylääke alkaa tehota, mutta olen äkisti aivan väsynyt mieleltäni ja möngin sänkyyn nukkumaan. Oloa ei paranna lainkaan se, että pakkaamisesta ja vaatekaappien uudelle tulijalle raivaamisesta hermostunut harmaa kolli on kussut yhteen vaatekasoistani. Enkä pysty istumaan lainkaan, en halua ajatella lentokonetta. Nukahdan selälleni piikkimaton päälle levitettyäni ensin hiuksiin henna-sennamöllön ja kurottuani koko komeuden suojaksi muovisen hedelmäpussin ja sen päälle villaisen pitsihuivin pitämään lämpöä.

Herättyäni liikutan taas itseäni varovasti. Pelottavinta kivussa on sen voima. Särkylääkkeen läpikin se näyttäytyy sen tuntuisena, että on vaikeaa jäsentää se joksikin harmittomaksi mutta kiusalliseksi. Mutta en pelkää: jos alaselässä olisi oikeasti jotain isosti pielessä, en pystyisi kävelemään varpaillaan ja kannoillani, eikä siinä ole nyt mitään vaikeutta. Kiukkuiseksi kipu kyllä tekee. Miksi juuri nyt? Tyhmä tyttö! Miksi ei juuri nyt? Ihan hyvä kohta oppia, miten hybriksestä romahdetaan ja miten hauras on keho. Hah, hauras vai? Kyllä tämä kipu aika väkevältä vaikuttaa eikä keho siitä näytä menevän yhtään sen toimintakyvyttömämmäksi kunhan antaa peloille luvan tulla, antaa turhautumisen purkautua huutona, antaa kehon nukahtaa ja herätä sitten uudestaan.

Fauni tulee kotiin enkä pysty olemaan itkemättä. Hupsua, miten sitä pitää saada sanoa jollekulle ääneen, että entä jos tämä vaan paheneekin eikä ala mennä ohi. Ja sitten itkeä. Ja sitten on heti helpompi olla, ja voi itsekin todeta hihaan niistäen, että okei-okei, tiedän, mitä näille jutuille tehdään. Varovaista liikuttamista. Ja sitten makaankin jo kyljelläni lattialla ja juoksen vaaterissa tyyny lantion alla. Siitä ristiselkä tykkää! Sinne leviää melkein lämmin olo. Fauni tekee vihreää currya, sitä syödessä pahin tokkuraisuus ja surhuisuus väistyy. Lopuksi vielä lämmitän saunan ja menen sinne makaamaan kuuttiasennossa, vähän peppua sivulta toiselle heilutellen. Heilutan lohikäärmeen häntää, kunnes alaselkä lakkaa tuntumasta turralta ja viileältä ja möhkälemäiseltä ja alkaa sykkiä verenkierron rytmiä ja keinua vapaammin.

Hiuspohjan pesu kolmatta kertaa päivässä tuntuu kyllä vähän liioitellulta. Nahkaparka.

Ja niin nukahdan toiveikkaana.

Ei selkä edelleenkään hyvältä tunnu, mutta tänään se on särkylääkkeiden tuolla puolen lähinnä epämukava ja silloin tällöin vihloskeleva, ei samanlainen täysstoppi kuin eilen. Istun töissä, koetan pitää alaselkää tuolillakin liikkeessä, aktiivisena. Hurjaa, mikä päivä eilen oli. En saanut pakattua, vaikka piti. Fauni ei ole löytänyt toista matkareppuamme. Haa. Mitähän tästä oikein tulee... mutta nyt alan olla varma siitä, että pääsen matkaan. Hitto vie, tämä menee ohi. Lisää juoksemista kyljellään, työmatkat jalan, selälle ei anneta nyt vaihtoehtoa. Tarpeen tullen voin vaikka lentokoneessa sanoa, että nyt minua sattuu liikaa istua ja on päästävä makuulleen. Kyllä kaikki jotenkin järjestyy. Hihittelen jo etukäteen ajatukselle, että Wienissä vaihdon aikana laskeudun kyljelleni ja alan juosta sutkuttaa. Kutsuttaisikohan turvamiehet?

Jo Kreikan-lennollakin pyllypalloni oli saada turvatarkastuksen kuohumistilaan. Ja se vielä sijaitsi Vompu-kullan käsimatkatavaroissa. Pakaasi ajettiin yhä uudelleen läpivalaisun läpi, Turvamies näytti tuota triggerpisteiden pehmittämiseen käyttämääni koiran raakakumista palloa Vompulle ja kysyi, että mikäs tämä on, mihin Vompu: "It's a ball." Jälkeenpäin ohjeistin, että olisihan hän aina voinut todeta sen olevan "for my wife's ass" ja eiköhän kysely olisi siihen loppunut... (Jostain syystä muuten näyttää siltä, ettei huumorini tämäntyylinen kukoistus useinkaan pyyhkäise Veloenan yli. Kumma juttu.)

Oijoi. Liian jännittävää.

Vain viikonloppuisin

Hetkittäin tuntuu siltä, että minusta on tullut, J. K. Ihalaista mukaillen, elinikäinen oppimistyöläinen joka hengittää vain viikonloppuisin. Elämä sujautettiin pussiin, pistettiin pari koipalloa mukaan, vinnille tai kellariin, lukkojen taakse.

Mutta ei se pidä täysin paikkaansa, vaikka enimmäkseen pitäisikin. Pidän niistä hetkistä, kun kävelen kouluun ja sieltä takaisin, niistä hetkistä, jolloin olen riittävän terve nauttiakseni kävelemisestä, kun en raahusta, laahusta enkä pure hammasta. Kun ei itketä eikä väsytä. Niitäkin hetkiä riittää sen verran, ettei tunnu valheelliselta vetää päälle t-paitaa, jossa lukee "shine".

Sunnuntai-ilta tuntuu uhkaavalta. Saa käydä nukkumaan, mutta sitten kaikki on taas ohi ja kehot sullotaan torveen, joka jauhaa lihamuhjua, sitä tasoitetaan jauholla ja vedellä, tasamausteella, pursotetaan muovikuoriin tai suoliin. On hetkiä, joina huomaan hengittäväni vastahankaisesti, ajattelevan vastakarvaan. Tapahtumat menettävät tarinallisuutensa, latistuvat pakoiksi. Nyt pakolta tuntuu etenkin yrittäjyysopetus.

Muut luokkalaiset pitävät yrittäjyyden opettajasta, joka tuntuu minusta falskilta ja tekovitsikkäältä, ja pinnan alta riipaisevan eksyksissä olevalta ja siksi vähän ilkeältä suustaan. Minua kumma kyllä alkaa melkein itkettää, kun muut nauravat. Hetkittäin mietin sitäkin, olenko vain liian väsynyt edelleen kaiken sairastamisen jälkeen, mutten oikein usko siihenkään. Tuntuisi helpommalta reagoida tasatahtiin muiden kanssa. Tuntuisi helpommalta todeta tuosta noin vain, että tyypit ovat ihan mahtavia. Ovat ihmiset minustakin kiinnostavia ja hämmentäviä, mutta muistan aika harvoin tavanneeni sellaisen ihmisen, jota voisin fanittaa. Etenkään tuosta noin vain, parin tunnin kuuntelun perusteella. Enkä edes tiedä, haluaisinko osata fanittaa. Ehkäpä en. Ehkä riittää sekin, että kuulostelen ja tunnustelen ja sitten vähitellen opin arvostamaan ja kunnioittamaan ihmisiä jotenkin toisella tapaa, sillä tapaa kuin sen teen. (Sitä on vaikeaa kuvata. Se on vähän surumielistä ja myötätuntoista ja sisältää vaimeaa nyökyttelyä sen suhteen, että meillä kaikilla on kardinaaliongelmamme ja että ne ovat toisille usein niin vaikeasti ymmärrettävissä.)

Jokin kumma tässä hyväntyyppiyden kuviossa nyppii. Silloin kun kävin akateemisen urasuunnittelun kurssia, olin ratketa vaatimukseen, että meidän kaikkien olisi haluttava hinkuen olla hyviä tyyppejä. Jokin siinä painotuksessa häiritsee minua. Voin haluta toimia sovinnollisesti, pitää aikataulut ja sopimukset, kannustaa toisia ja koettaa kritisoida mahdollisimman pehmeästi, mutta hyvä tyyppi, ei kiitos, sellaiseksi en tahdo ponnistella. Ilo ja myötätunto ja sitoutuminen ovat okei, mutta hyvätyyppiys... jotenkin se tuntuu liian keskittyneeltä vaikutelmiin, vieläpä lyhyen tähtäimen vaikutelmiin. Niillä laskelmointiin. Ehkä käsitän tämän jotenkin kierosti ja kummallisesti, voi olla.

Ja viikonpäivät tunnen itseni aika friikiksi, kun tajuan, miten kaukaa katselen tuollaista opetustuokiota, jossa huumori tuntuu päälleliimatulta ja suojamuurilta. Toiset nauravat, nauru lainehtii ympärillä, ja minä, jonka on tavallisesti helppo nauraa, jään hämmentyneenä ihmettelemään, eivätkö toiset kuule äänen pingottuneisuutta ja pane merkille eleiden jähmeyttä. Jokin kummallinen suru. Koetan päästää sen sisääni, antaa sen tulvahtaa lävitseni, jotta voisin hymähtää edes muiden mukana, mutta törmään muurimaiseen suruun ja hätään. Enkä osaa auttaa mitenkään, en osaa kuin istua ja katsella vakavana ja vähän surumielisenä.

Viikonloppuisin on hiljaista, en erotu ympäristöstä. Sunnuntai-iltana rajani alkavat hahmottua, kipinöidä, huomaan väsyneeni surullistumiseen. Vielä hetki aikaa hengittää, olla tässä.

Levottomuutta

Sen oppilaitoksen sivulla, jossa kerrotaan koulutuksesta, jonne olen hakenut - ja jonka pääsykoepäiviä ovat ensi maanantai ja tiistai - lukee, että kaikille hakeneille lähetetään postia valinnoista haastatteluun. Hakuaika päättyi maaliskuun lopulla. Mitään postia ei ole kuitenkaan kuulunut, ja pääsykokeeseen on enää viikko aikaa.

Tänään päätin ottaa puhelimella yhteyttä ja kysyä asiasta. Toisinaanhan posti kadottaa kirjeitä (esimerkiksi Vompsun sairaslomaa koskevat dokumentit eivät koskaan olleet päätyneet Kelalle viime syksynä, vaikka itse näin hänen pudottavan Kelan kuoren postilaatikkoon), ja en tahdo uudelleenkouluttautumissuunnitelmieni menevän mönkään jostakin noin tylsästä syystä. Sitä paitsi aloin olla jo aika levoton. Niinpä soitin asiasta vastaavalle henkilölle, joka ei kuitenkaan tiennyt postituksista mitään ja lupasi ottaa asiasta selvää. Selitin, että kokeeseen on kuitenkin alle viikko, ja että minua oli alkanut huolestuttaa, missä vaiheessa informaatio oli katkennut - oliko oma hakemuskirjeeni tullut perille tai oliko heidän tiedotteensa kadonnut matkalla. Niin, hän lupasi tutkia asian ja laittaa sähköpostia.

Iltapäivällä sähköposti saapuikin. Siinä luki vain "kaikki kirjeet on postitettu kiirastorstaina", ei muuta.

Välissä on neljä postipäivää. Yleensä kirje kyllä kulkee saman kaupungin sisällä neljässä päivässä. Mutta tietysti nyt postitetaan parhaillaan veroilmoituksia, joten ruuhkaakin saattaa olla kovasti. Jotenkin on vaikeaa suhtautua rauhallisesti tuohon vastaukseen, joka on aika epämääräinen. Ja itseensä: tunnen itseni hölmöksi, hössöttäväksi kalkkunaksi. On vaikeaa uskoa, että kaikki menee hyvin ja että kirje tulee varmasti huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Kuin sattuman oikusta ystävä laittaa minulle pari tuntia viestin tulemisen jälkeen (jossa vaiheessa en enää pystynyt lukemaan estetiikkaa ja valmistautumaan esitelmään, koska pääni surisi kuin ampiaispesä - niinpä virkkasin isoäidin neliöitä valtavalla vimmalla, grr) sähköpostia ja liitetiedostona on mainio häpeästä kertova artikkeli (Eero Rechardt & Pentti Ikonen: Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 3/1994.) Luen artikkelin kiinnostuneena ja äkkiä alan hahmottaa tilannettani aivan uudella tavalla. (Harmillista kyllä, artikkelia ei näy olevan verkossa.) Tosiaan, hössöttävän kalkkunan ololle on olemassa nimikin, ja se on häpeä. Tietysti ihmiset purkavat ja potevat häpeäänsä erilaisilla oloilla, mutta kun tarkemmin ajattelen, hössöttäväkalkkunuus on itselleni aika tyypillinen häpeän ilmiasu, koska en suostu yleensä lamaantumaan täysin, vaan haluan raivata itselleni tilaa ja oikeutta olla kiinnostunut asioista ja ihmisistä, vaikka saisinkin kylmää vettä niskaan. Ja samalla en osaa olla varma siitä, onko tuo oikeus olla elämänjanoinen sittenkään oikein... ei, sen on pakko olla, koska alistuminen ja uhrautuminen vasta karseaa onkin! Mutta on vaikeaa olla kokematta itseään hankalaksi, kun sillä lailla hammasta purren ja itkua edellään työntäen pinnistelee ja väittelee itsensä kanssa tuntikausia vain oikeuttaakseen kaikella järjellä ajatellen ihan normaalien omista oikeuksistaan kiinnipitämisen.

Koetan kuvata tuon tilan. Ensinnäkin, odotan kirjettä, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt jo saapua. Mutta se ei ole saapunut. Seuraukset ovat tällaiset: Mietin, kuikahan todennäköistä on, että hakemukseni tai haastattelun kutsukirje tai "valitettavasti sinua ei tärpännyt" -viesti olisi hukkunut matkalla. Tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllistän postia. Voinko edes olla varma siitä, että pistin hakemuksen postiin? Muistan liimanneeni postimerkit, mutta entä sitten? Entä jos olenkin tullut hulluksi ja piilottanut kirjeen jonnekin kaappin tai jotakin? Osa minusta pitää tätä ihan uskottavana tapahtumainkulkuna. Ja toinen osa suhtautuu tähän osaan ilkeästi ja pilkallisesti ja solvaa sitä varhaisemman hulluksi tulemisen pelon esiin kaivamisesta ja muistuttaa siitä tosiseikasta, että kääntämässäni kirjassa oli lause, jonka mukaan romahdus on jo tapahtunut siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa pelätä romahtavansa tai tulevansa hulluksi. En pidä "terveemmän" dialogin puolen ivallisesta sävystä. Haluaisin vähän armollisemman sävyn, mutta olen asiasta sen verran kierroksissa, ettei se tunnu juuri nyt onnistuvan.

Vaikka tunnenkin itseni typeräksi kalkkunaksi, koen silti pontevaa tarvetta selvittää asia. Samalla pidän tarvettani jotenkin naurettavana ja osoituksena omasta kärsimättömyydestäni ja tavoitteisiini kiinnittymisestä tavalla, joka ei ole tervettä. (Osa minusta kyllä on sitä mieltä, että levottomuuteni on ihan tervettä ja olisi paljon huolestuttavampaa, jos suhtautuisin EVVK siihen, että tärkeän päätöksen seurauksena kyhättyyn hakemukseeni ei kuulu vastakaikua.) Tuo itseni naurettavaksi, aggressiivisesti etujani valvovaksi ja sen takia ärsyttäväksi kokeminen saa minut lykkäämään oppilaitokseen soittamista perjantaista maanantaihin, vaikka myönnettäköön kyllä, että perjantaina en paljon saanut puhuttuakaan yskältäni. Mutta se ilo, joka puhelimessa puhuessa laukesi, osoittaa kyllä selvästi, ettei kyse ollut vain yskän takia lykkäämisestä. (Ah, järkeillen sitä melkein hämää itseäänkin.)

Puhelinkeskustelu sujuu hyvin ja henkilö on oikein ystävällinen ja asiallinen. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että kysymykseni ei ole ehkä vain kalkkunaisuutta vaan ihan järkevää, oikeutettua huolta. Ja että se voi kuulostaa vastaanottajasta siltä, että olen tosissani kiinnostunut koulutuksesta, oma-aloitteinen ja reipas, ja sehän taas on vain hyvä asia pääsykokeen kannalta! Toisin sanoen: toiveikkuus viriää.

Mutta sitten tulee uusi romahdus, kun sähköpostitse tullut vastaus on niin epämääräinen. Jotenkin kuvittelin, että puhelimessa sanomastani välittyi se, miten huolissani olen, ja että henkilö nyt olisi ainakin tarkastanut sen, onko hakemukseni tullut perille. Tai että hän olisi kirjannut vaikka, että jos hakemusta ei kuulu ylihuomiseen mennessä, voisin soittaa silloin uudestaan. (Silloin soittaminen tuntuisi paljon tervetulleemmalta ja huoleni oikeutetummalta.)

Ja kun alan hurista uudelleen sitä, onko informaatio kadonnut jossakin kohdassa, ja olenko vain puhelinkeskustelussa liian sekava tai mistä oikein on kyse, häpeä ruoskaisee uudelleen. Se on todella rasittavaa. Äkkiä olen aivan lannistunut ja muistan eilisen puhelinkeskustelun äidin kanssa. Äiti yritti kaikin tavoin vakuuttaa minut siitä, että valitsemani uusi koulutus on aivan paska ja että hän ei voi uskoa, että viihtyisin tai pärjäisin hierojan ammatissa. Hänellä oli myös monta ammattia valmiiksi katsottuna ja hän kertoi niistä ja perusteli, miksi minun oikeastaan pitäisi hakea niihin. Pidin puhelimessa pääni, vaikka välillä minua ärsyttikin ihan tajuttomasti. Mutta hoin itselleni, että tällä kertaa päätän itse. Jos äiti nalkutti ja jäkättikin minut hakemaan yliopistoon "koska kaikki muu olisi tuon älyn tuhlaamista" (ja kuinka he olivat panostaneetkaan siihen raahaamalla jälkikasvuaan teatteriin, taidemuseoihin, vaikka minne, kustantamalla balettitunteja ja pianonsoittoa ja ostamalla kilokaupalla kirjoja ja piirustuspaperia ja hyvälaatuisia vesivärejä ja siveltimiä, ei mitään halpatavaraa, tämä on sijoitus loistavaan tulevaisuuteen, sinä saat niin paljon sitä, mitä me emme koskaan saaneet - ja jo lapsena petin heidät hinkumalla talleille, se kyllä sallittiin, mutta pitkin hampain, ja hampaat pitenivät ainakin kilometrin kun hain taidelukioon ja ilmoitin, että jos pääsen, en pyrikään eläinlääkikseen; eläinlääkärit sentään ansaitsevat aika hyvin, eikö totta; ei ihme, että Innocence on lempielokuviani ja että pidin myös toisesta samasta Wedekindin kirjasta tehdystä elokuvasta, ne kuvaavat loistavasti ja siksi karmaisevasti ehdollista hyväksymistä - ehdollinen hyväksyminen on karmaisevaa), ja jos olinkin yliopistoon ajettuna liian nuori ja tietämätön näistä painostamisen keinoista, nyt kyllä näen sen kaiken läpi ja haluan sellaisen koulutuksen, johon itse haluan mennä, en sellaisen, joka olisi äidistä minulle sopiva. (Siinä puhelimessa tajuan äkisti senkin, miksi olin sanonut ammatinvalintapsykologille aikanaan, kolmisen vuotta sitten, että kaikkein tärkeintä uudessa koulutusurassa on se, että äiti ja silloinen puolisoni hyväksyvät sen. Myöhemmin olen monta kertaa ihmetellyt noita sanoja, jotka jotenkin vain tupsahtivat ulos suustani ja jotka kuullessani tajusin välittömästi, että niihän se tosiaan oli - silloin - mutta nyt kun puhuin äidin kanssa puhelimessa muistin nuo sanat ja ajattelin, että rivien välissä minulla taitaa olla sittenkin aika hyvä kuva siitä, miten äiti reagoi yrityksiini tehdä omia valintoja. Filosofia kelpasi hänelle, koska sehän nyt oli niin teoreettista ja ihailtavaa. Ja monet asiat, joita tiedän hänen vieroksuvan, vain jäävät sanomatta, jos se on mahdollista.)

Kaikkein hulluinta on, että tämä äidin epäluuloisuus uusia suunnitelmiani kohtaan jotenkin tihkuu ja suodattuu kaikkeen asian käsittelyyn, niin kovasti kuin koetankin vain hyväksyä sen, että se on äidin asia, äidin mielipide, hänen tapansa olla minusta ja elämästäni huolissaan. Ymmärrän kyllä kognition tasolla, että äidin tapa reagoida kertoo enemmän äidistä kuin minun suunnitelmieni järkevyydestä. (Hitto, että itkettää, kun koetan kirjoittaa tätä.) Mutta en voi oikein mitään muuta kuin inttää kognitiosta käsin vastaan tunteelle, että jotenkin olen ansainnut sen, ettei kirjettä tule. Että ehkä olen vain kuvitellut kaiken, kuvitellut hakeneeni. Että ehkä olen jotenkin sairaampi kuin tiedän. Ja että se kuuluu läpi jopa puhelimessa, kun tiedustelen pääsykoekutsuista. Että jotenkin kuulostan vain erehtyneeltä, väärään paikkaan soittaneelta. Että olen väärä henkilö, nyt ja kaikkialla. Että huoleni ovat naurettavia, tylsiä ja turhia.

Se on kauhea, lamaannuttava tunne. Se riistää toivon joskikin aikaa.

Ehkäpä se, mitä psykologisessa kirjallisuudessa käsitellään toivottomuutena, voisi niveltyä tiukasti häpeän tunteeseen - kyyristyneeseen asentoon, väkisin esiin pukkaavaan itkuun, punastumiseen, pois kääntymiseen? On pakko sinnitellä uteliaana tässä tuntemuksessa, käännellä ja tutkia sitä. Mitä tarkoittaa se, että vierastin niin kovasti lapsena ja että olen arka uusien ihmisten kanssa vieläkin? Tuo artikkeli, jonka luin, kytkee häpeäntunteen siihen kaikille tuttuun lapsen ujostamiseen ja vierastamiseen. Vierastin etenkin miehiä, itse asiassa pelkäsin heitä kuin ruttoa. Ystävällinen ja hymyilevä kummisetäni ei voinut koskaan saada minua syliin, koska kiljuin täyttä kurkkua ja menin aivan sekaisin pelosta, jos hän vain yritti kaapata minut. (Sanallinen vastusteluni ehdotukseen mennä sedän syliin tulkittiin ilmeisesti kursailuksi, vaikka tarkoitin täsmälleen, mitä sanoin: Ei missään nimessä!) Lakkasin pelkäämästä miehiä oikeastaan vasta toisessa pitkässä seurustelusuhteessani, ensimmäistä avomiestänikin pelkäsin kummalla tavalla, vaikka uskalsinkin asua hänen kanssaan. Vasta edellisessä suhteessani tosiaan rentouduin ja lakkasin kokemasta itseni kauheaksi tyypiksi.

Jotenkin tämä teema ja sen elekieli, mielleyhtymät ja tuntemukset ovat aika toistuva seuralaiseni. Ei kaiken aikaa, mutta kylläkin silloin, kun jotakin menee pieleen. Siinä ei varmasti ole mitään kummallista, ainakin tuossa Duodecimissa ilmestyneessä artikkelissa, jonka ystävä lähetti, esitetään todennäköisesti jokaisella olevan tiettyjä häpeäkokemuksia.

Häpeäminen tuntuu niin typerältä tapahtuessaan, että se lietsoo itsevihaa kerkeästi ja suhraa piiloon toiveikkuuden. Tuntuu vain niin omituiselta ja väärältä tuntea häpeää, kun esimerkiksi on mennyt itse tapaamiseen ja toinen tekee oharit siitä mitään ilmoittamatta. Eihän itse ole se, joka on käyttäytynyt huonosti ja hävettävästi, mutta silti tuntee itsensä jotenkin hävettäväksi - sopimattomaksi, kelvottomaksi, vääräksi. Moni kokee tätä toisen myöhästyessäkin, itse en koe, koska minulla on ollut monia ystäviä, jotka myöhästelevät ja joista tiedän, etteivät he sillä mitenkään koeta ilmaista, etteivät arvosta minua tai etten kelpaa heidän ystäväkseen. (Olen aika monen kanssa käsitellytkin asiaa suoraan, koska en halua myöskään, että he tuntisivat syyllisyyttä siitä, että joudun odottamaan heitä, enkä halua heidän miettivän tuskaisena, loukkaako se minua kovasti; myöhästymisen osaan sentään attribuoida ihmisen kyvyttömyyteen järjestää aikaansa, ohareita en. Hmm, tuosta "loukkaako se minua kovasti" tulee mieleen, että aika usein se, mitä sanomme loukkaantumiseksi, voikin olla häpeää - kokee jotenkin itsensä totaalisen epäonnistuneeksi ja vääräksi, koska vaikka on kuinka koettanut, toinen ei palauta ystävällisiä eleitä.) Mutta artikkelin mukaan juuri tuo on häpeän alkuolemus: omaan ystävälliseen, innokkaaseen eleeseen joko ei vastata tai vastataan nolostuttaen tai pilkallisesti, jotenkin väärällä tavalla kuitenkin.

Olen saanut sitä sorttia elämässäni aika paljon, joten voisin ehkä käydä sille jo vähän immuunimmaksi. Ja ainakin haluaisin olla heijastamatta sitä tilanteisiin, joissa häpeän tunteminen on ihan turhaa, koska totta vie minulla on oikeus pettyäkin. Suuttua. Itkeä.

(Mutta en osaa ajatella, että minulla olisi oikeus jähmettyä ja vetäytyä, sitä en osaa. Se on varmasti pelastanut minut monessakin mielessä, pitänyt sinnikkäänä ja tapahtumissa kiinni silloinkin kun olisin halunnut oikeastaan itkeä tyynyyn kotosalla. Minkä joku on rikkonut, toinen on paikannut.)

Aika paljon auttaa se, että minulla on nyt nimi - häpeä - jota en ole oikein aiemmin osannut käyttää. (Olen selvästi sekoittanut sen syyllisyyteen - tietoisuuteen, että on toiminut tyhmästi. Syyllisyys liittyy artikkelin mukaan tiettyyn tekoon, häpeä koko omaan olemiseen. Niiden sekoittaminen on ilmeisen yleistä.) Minulle on annettu ihan toisia sanoja: naurettava, kärsimätön, hassu. "Älä viitsi olla naurettava" siinä vaiheessa kun on ollut olemukseltaan jo koko häpeäkirjon eleitä säteilevä. "Miten sinä voit olla noin kärsimätön?" siinä vaiheessa kun vuorovaikutus on pettänyt, toivottomuus iskenyt ja on alkanut itkeä. "Oletpa hassu!" siinä vaiheessa kun ollut puolikuollakseen säikähtänyt siitä, että pitäisi äkkiä jäädä jonkun vieraan aikuisen seuraan ja tajunnut, että vanhemmilla ei ole aikaa, heidän elämänsä on vain toisaalla, ja vieras aikuinen on irrottanut takaapäin lukko-otteen isän jalasta ja päivä on käynyt harmaaksi, vatsaansattuvaksi eikä mikään ole oikein osannut nostaa siitä suosta, koska on tiennyt, tiennyt, tiennyt, miten ei-rakastettava on.

Minusta artikkelissa loistavimpia kohtia on, kun tutkijat kirjoittavat, että huumori voi purra häpeään vasta siinä vaiheessa kun ihmisen minäkuva on niin vakiintunut, että hän on tietoinen monista puolistaan. Lapsella ei vielä ole. Totta kai vanhempansa jalkaan tarrautuva lapsi on hassu, mutta hän pelkää myös kuollakseen jäävänsä yksin. Mitä hassua siinä lopulta on? Onko se hassua, että joku pelkää sellaista enemmän kuin joku toinen? (Ne lapset, joiden kaltainen pitäisi olla, "katso nyt kuinka hyvin tuo käyttäytyy, mikset sinäkin". "Minua niin hävetti kun sinä aloit siellä itkeä, ei sinulla ollut mitään syytä pelätä sukulaisia.")

Ei se kaikki enää merkitse tietenkään niin paljon (nyt on huumori jo ja oh boy, minulla on sitä aika synkistäkin asioista ja olisin varmasti ihan ralasina ilman sitä, minusta on hassua jopa se, että välillä pelkään tulevani hulluksi ja häpeän - kas niin, kutsun itseäni silloin kalkkunaksi ja se on hassu kuva, koska tiedän, etten enimmäkseen ole kalkkuna; en usko, että pystyisin kirjoittamaan näistä asioista, jos minulle olisi mahdotonta astua askelta kauemmas ja vähän hymyillä sille hädälle, joka minussa on, jos en tietäisi, ettei se hätä riko minua). Muistojen kaltainen karsea häpeä nousee esiin lähinnä silloin kun keskustelee vanhempien kanssa ja huomaa, miten kovat arvot heillä on, miten tiukka vaatimus kasvojen säilyttämisestä, taloudellisesta menestymisestä ja lähestulkoon tunteettomuudesta. Tai kun jokin tärkeä asia mietityttää. Se jotenkin aktivoi tuon kuvion.

Se tekee asioiden todella haluamisesta vähän pelottavaa. Jotenkin tämänpäiväinen lukeminen auttaa tajuamaan yhden jutun tuohon pelottavuuteen liittyen. Kyse ei ole itse asiassa siitä, että pelkäisin epäonnistuvani jossakin tehtävässä - tiedän kykeneväni työskentelemään ahkerasti, pysymään aika rauhallisena haastavissakin kommunikaatiotilanteissa (joissa ei ole läsnä torjunnan elementtiä) ja aikatauluttavani ja priorisoivani jokseenkin suvereenisti tekemiseni - vaan siitä, että pelkään, että siitä huolimatta en kelpaa. Eihän suorittaminen ole sillä lailla mekaanista, ettei pärstäkerroin vaikuttaisi siihen, kuka kelpuutetaan mihinkin. Eikä minulla ole omasta vetoavuudestani kovinkaan myönteistä kuvaa. Pelkään, että olen väärä ihminen tehtävään vain koska olen minä. Tai että minulle annetut lupaukset voidaan purkaa tuosta noin vain johtuen siitä, että olen minä. Että koko olemukseni ja olemassaoloni, luontumusteni verkko ja kaikki yksittäiset piirteeni ja taipumukseni ovat sellaisia, että niiden perusteella minulle on hyvin helppo kääntää selkä, kiukutella ja kiusata minua. (Koulukiusaamisen jäljet ovat piilossa hyvinä päivinä, mutta annas kun asiat alkavat mennä pieleen. Sieltä se pelko nousee taas: pelko siitä, että toiset kääntävät selän eikä itse edes voi ymmärtää, miksi ne niin tekevät. Etteivät ota mukaan, vaikka rukoilee, että voisi vaikka vain pyörittää hyppynarua ja olla tyysin hyppimättä. Ja se, mitä ensimmäinen avomieheni sanoi: oli ihan oikein, että minua koulukiusattiin, koska olen niin itsepäinen ja omaehtoinen eikä sellaista maailmassa kaivata. En ymmärrä tuota ajatusta. Minusta omaehtoisuuteni ja itsepäisyyteni ei ole sillä lailla toisia vahingoittavaa, että sitä pitäisi alkaa kollektiivisesti kitkeä pois.)

Tällaiset ajatukset tuntuvat kauhean tyhmiltä silloin kun tietää toimineensa itse aivan asiallisesti ja miellyttävästi, huomaavaisesti ja päättäväisestä, järkevästi ja luottavaisesti. Mutta yhtäkaikki ne alkavat piiritanssia, kun toiveikkuus romahtaa ja tuntuu siltä, ettei omaan avunpyyntöön tai ystävälliseen eleeseen tai yhteistyöhakuisuuteen vastata juuri mitenkään. Pahinta on huomata, miten itse tekee pilaa tuosta auliudestaan ja aktiivisuudestaan, että on imaissut itseensä torjujien ja kiusaajien iskostaman äänensävyn, jolla nyt sitten piinaa itseään. Hysteerikko. Et sinä varmaan mitään hakemusta vienytkään. On sinulle ihan oikein, että käy näin. Miksi ihmeessä me haluttaisiin olla sun kanssa.

Kerrassaan hämmentävä tuntemusten verkko!

No, oli miten oli, odotan ylihuomiseen saakka, ja sitten soitan uudelleen, jos kutsua tai hylkäystä ei edelleenkään kuulu. Piru vie, minulla on ihan varmasti oikeus olla kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani ja tulevaisuudensuunnitelmistani, enkä minä voi vain kääntyä poispäin maailmasta häpeämään innokkuuttani ja sitä, miten paljon pidän erilaisista asioista, ihmisistä, oppimisista ja elämästä yleensä.

Kehollinen reaktio

Olen tässä naureskellut pari päivää iloisesti ja oivalluksesta hykerrellen Hanna Svennevigin tokaisulle, että kenties voimakkaasti kehollisesti reagoiville ihmisille on luontevaa lähteä purkamaan hankalia olojaan nimenomaan kehollisten keinojen ja terapioiden kautta. Se on kuin minusta kirjoitettu! Minähän jotenkin haksahdin koko kehomieliajatteluun sitä kautta, että menin feldenkrais-tunnille ja kohtasin siellä ensimmäistä kertaa ääneenlausuttuina nuo armolliset sanat, että voi vain panna merkille yrittämättä korjata. Että on vain ja antaa asian olla ja panee merkille ja on siitä tyytyväinen.

Se oli kuin maailma olisi äkisti avautunut. Että niinkin voisi ajatella.

Myöhemmin olen tietysti löytänyt monia ajatuksia, jotka kaikuvat noiden sanojen kanssa. Esimerkiksi psykoterapian perusvire sopii hyvin yhteen merkille panemisen ja siitä tyytyväisyyden kanssa, samoin tietoisen läsnäolon periaate.

Mutta on kauhean luontevaa, että löysin tuon ajatuksen ensimmäisen kerran nimenomaan kehonhallinnan tunnilla. Koska on aivan selvää, että minua auttaa paljon enemmän kehollinen harjoittelu kuin ajatusten pyörittäminen, ympäristönvaihdos paremmin kuin ajatusten muokkaaminen, ja niin edelleen. Ajatukset ovat niin jääräpäisiä että niitä on vaikeaa kyseenalaistaa suoraan. Ja vaikka järjellä sitoutuisikin siihen, että joo, tämä kyseenalaistus on aiheellinen ja että varmasti se on järkevämpi suhtautuminen kuin tämä vanha ajatuskuvioni, vanha ajatuskuvio tuntuu oikealta. Se on välittömäksi tai automaattiseksi käynyt reaktio, luontumus. Ja jos sitä koettaa muuttaa tuosta noin vain, nythetinytheti, ei se ihan niin onnistu. Siksi on hyvä ensin tosiaan vain panna merkille korjaamatta. Panna merkille ja olla tyytyväinen siitä, että on pannut merkille. Kognitiivisen terapian piirissä tätä asioiden tarkkailemisen merkitystä on tutkittu, ja tiedetään, että tämä pelkkä tarkasteleminen mitään muuttumista yrittämättä on muutoksen tärkeimpiä edellytyksiä.

Sen lisäksi se on myös kauhean kiinnostavaa!

No mutta, nyt eksyin aiheesta. Niin taitaa käydä aina. Parasta olisi lähteä rupattelemaan aiheetta, luulen. Ei tulisi eksymisen tunnetta.

Mutta halusin tallentaa ja oikeastaan haluan edelleen kirjata muistiin sen, miten nyt pari päivää reaktioideni korostunutta kehollisuutta ja työstämistapojeni kehollisuutta ajateltuani sain muistutuksen siitä, miten voimakas kehollinen reaktio voi olla.

Aamu oli jo aika stressaava. Paljastui, että siskon muuttoavuksi meneminen olikin ollut äidin idea ja että sisko oli loukkaantunut siitä, että äiti hössötti asiasta ja oletti, ettei sisko selviäisi muutosta ilman apua. Niinpä mitään muuttoa ei sitten ollutkaan. Sen sijaan juttelin isän kanssa puhelimessa pitkään siitä, ymmärtääkö äiti, miten hänen huolehtimisen tuputtamisensa voivat tuntua tarpeettomilta ja jopa rasittavilta jo aikuisista lapsista, jotka ihan mielellään huolehtivat oman elämänsä sujumisesta. Ja että ymmärtääkö äiti, ettei hänen tarvitse aina meidän sinne mennessä laittaa useamman ruokalajin illallispöytää ja siivota kahta päivää - tämä saa isän hyvin ärtyisäksi, koska isän mielestä on ihan kiva syödä meidän kanssa, mutta hän ei kestä sitä, kun äiti romahtelee "kun vessa on niin epäsiisti enkä osaa edes laittaa mitään ruokaa". Isä myönsi, että äidin kanssa on ajoittain rasittavaa elää, koska äidille ei kelpaa mikään muu kuin täysi perfetto. (Olin onnellinen tästä sanallistuksesta. Se tekee helpommaksi ymmärtää sen, miksi tunsin itseni aina naamiaisasuiseksi lapsena, ja miksi minulla oli aina tunne, etten oikein riitä - koska en riittänytkään. Ei ihme, että ryhdyin isän tytöksi jo heti kättelyssä. Sisko valitsi toisin. Hän jatkaa perfettoperinnettä omalla tavallaan.) Sitten ajoin metrolla itäkeskuksen Prismaan ja ostin luomuvihanneksia ja -hedelmiä repun täyteen sekä kaksi kasvatusharsoa palstalle. Tässä vaiheessa olin vielä oikein hyväntuulinen.

Lähdimme hoitamaan asioita iloisesti ja tyytyväisinä, Vompsulla on vapaapäivä. Jo ensimmäinen asiakaspalvelukontakti kääntyi heti oudoksi: se, että tulemme ostamaan palvelua liikkeestä, lietsoo asiakaspalvelijasta ensin mölähdyksen: "Voi ei!" ja sitten epämääräistä mutinaa. Olin hämmentynyt ja jäin aika sanattomaksi, ja koska hoidimme asiaa, joka oikeasti on pakko hoitaa, jotenkin nielin nämä mölinät ja koetin vain olla tilanteessa ja sietää epämukavaa oloani ja epäselvyyttä siitä, saammeko nyt ostettua palvelumme vai emme. Onneksi Vompsun ahdistus viriää suuremmaksi ja helpommin, joten hän sitten aika pian totesikin: "No jos nyt on sulle huono hetki niin kyllähän tuosta läheltä saa tätä palvelua toisestakin liikkeestä eli voimme ihan hyvin mennä sinne, ei se ole mikään ongelma..." Huokaisin helpotuksesta: mainio avaus, nyt kaikilla oli mahdollisuus vetäytyä tilanteesta kasvot säilyttäen. Mutta ei, asiakaspalvelija sanoi, että ottaa kyllä homman hoitaakseen. Mutta sitten hän murisi kaikesta mahdollisesta asiaan liittyvästä ja tilanteen ahdistavuus ja absurdius piirtyi taas selvänä esiin. "No, nämä pitää sitten hakea tänään pois, soitan kun on valmista, enkä hyväksy mitään selittelyitä!" hän evästi tuikeasti.

Talsimme kohti keskustaa jokseenkin tyrmistyneinä ja puhuimme siitä, miten valtavasti valtaa yhdellä asiakaspalvelijalla oikeasti on. Mieliala oli aivan erilainen kuin mennessämme liikkeeseen hyväntuulisina. Vompsu oli niin ahdistunut, että huomasin, kuinka itse väkisinkin ponnistin kannattelemaan häntä, vakuuttamaan että on ok olla järkyttynyt tuosta kohtelusta ja lohduttamaan, ja sitten erittelemään sitä, kuka nyt heijasti pahan olon ja kehen, ja kääntämään asioita parhain päin ja huumoriksi. Olen siinä joskus aika hyvä jos oletan tällaisen tarpeelliseksi, ja onnistun usein hämäämään itseänikin siinä, että jesh, asia käsitelty, ei tästä tämän enempää, jos joku käyttäytyy hölmösti, ei minun siitä tarvitse ahdistua.

Ei tarvitse, ei, mutta ei se tarkoita, etten ahdistuisi! Nauraminen laukaisee suuren osan ahdistusta, muttei suinkaan pyyhkäise kaikkea pois.

Lohduttauduin sillä, että kohta toinen asia saadaan ainakin hoidettua asianmukaisesti ja siitä jää hyvä mieli. Meidäthän oli puhelimessa nimenomaan ohjastettu tekemään näin. Niinpä kävelimme kauppaan tyytyväisinä ja nostin vempeleen pöydälle ja kerroin, että teknisestä tuesta oli käsketty tuoda se tänne huollettavaksi ja että kaikki muut vaihtoehdot oli käyty läpi jo. Myyjä pyysi sopimuspapereita, mutta eihän niitä ollut käsketty ottaa mukaan, tekninen tuki oli sanonut, että riittää, että vempeleen vie paikan päälle, niin se viedään huoltoon. Tuki oli nähnyt koneelta, että sopimukseeni kuului huolto. Niinpä pahoittelin, että en ollut tajunnut ottaa sopimusta mukaan, kun se kerran selvästi koneeltakin heille näkyy, ja tarjouduin esittämään henkilöpaperini, joiden avulla he voisivat tarkistaa, että minulla on tosiaan oikeus huollattaa tämä laite. Mutta eipä niitä tietoja saatukaan esiin, koska sopimus oli tehty nettikaupassa... Myyjä oli oikein kohtelias ja ystävällinen, mutta silti tästäkin asioiden hoitamisesta jäi pinnalle pettymys, koska olimme turhaan kävelleet pitkän matkan reitittimen kanssa puhelimessa saadun teknisen tuen väärien ohjeiden takia. Oli myös vaikeaa olla tuntematta itseään tyhmäksi tuollaisessa tilanteessa. Mietin kuitenkin vielä kotona, että pitäisikö sopimuspapereita ottaa mukaan, mutta kun puhelinpalvelu oli sanonut, että pelkkä laitteen tuominen riittää, ajattelin iloisesti, että mennään sitten kevein kantamuksin, hyvä näin. Mutta ei se ollutkaan hyvä. Ja koska olen itse ollut asiakaspalvelutöissä, tiesin, että tälle tyypille on hedelmätöntä ruveta tilittämään toisen ihmisen tekemästä virheestä, joten kiitin vain ja läksimme.

No, saan sen asian hoitoon huomenna. Ei siinä mitään. Mutta kaksi peräkkäistä epäonnistunutta asioimista jotenkin saa kauhean epävarmaksi. Tuntuu kurjalta, kun lähtee hoitamaan asioita ja kaikki muuttuu jotenkin oudoksi eikä mikään suju kuten olettaisi. Alice asioiden hoitamisen painajaismaassa.

Sitten tulimme kotiin. Kummallista, miten äkkiä iloinen ja tarmokas keho muuttuu kivuliaaksi ja tuntuu, ettei sormeaankaan jaksaisi liikauttaa. Tein meille ja söimme tempeh-kaaliwokkia, ja tekemiseen tarttumisesta ja hukuttautumisesta tuli parempi olla, kuten aina käy. Sitten Vompsu kävi nukkumaan päiväunia, kun oli niin surkealla päällä. Mietin hetken, tarvitsenko unta, ja ajattelin, etten tarvitse, mutta kävin kuitenkin kompaten siihen viereen makaamaan ja sammuin välittömästi. Kun heräsin tuntia myöhemmin, oli kuin ydinlataus olisi räjähtänyt päässäni. Tällaista pääkipua en ole kokenut aikoihin. Aamulla olin vetreä ja rento, nyt kaikki olkapäiden ja kaulan ja pään alueen lihakset ovat aivan jumissa. Kurja tunne!

Ja odotin pelolla, milloin puhelin soi ja meidän pitää mennä ensimmäisen, äreän palveluntarjoajan luo hakemaan kimpsumme ja kampsumme takaisin. Joka ikinen kehon osa kirkui: En tahdo! Ei enää! (Se on muuten kummallista, koska silloin kun on itse asiakaspalvelijana ja asiakas kiukuttelee, ja sitäkin on nähty monet kerrat, on paljon helpompi kestää pettymys ja suhtautua rauhallisesti siihen, että toinen murisee: itse on asiakaspalvelijan roolin suojassa, ainakin melkein aina. Siitä käsin on helppoa ottaa tilanteeseen etäisyyttä: tässä kiukutellaan järjestelmälle ja sen käytännöille, ei minulle. Minä olen täällä vain vuokrakehona, kulissina, olkoonkin, että parhaassa tapauksessa onnistun kohtaamaan asiakkaat myös henkilökohtaisella tasolla. Mutta kun on itse asiakkaana, on jotenkin aika suojaton toisen kiukulle.) Puoli kahdeksan aikaan Vompsu kyllästyi odottamaan ja pelkäämään ja soitti itse sinne päin ja huomautti, että olemme nyt olleet tässä passissa ja odottaneet ja että milloin oikein meidän pitäisi tulla. No, se siirtyykin toiseen päivään. Ei sitä sitten jaksanut ilmoittaa.

Tietysti ihmisillä on huonoja päiviä, mutta kyllä tuollainen asiakaspalvelu saa miettimään uudemman kerran, mistä seuraavaksi hankkisi vastaavan palvelun. Tuntuu niin hullunkuriselta, että menee jonnekin ja haluaa tukea juuri tuota yritystä ja tulee syyllistetyksi siitä, että käyttää heidän palveluitaan. Miksei mieluummin suoraan sanoa, että nyt on täyttä, nou gou, tulkaa ensi viikolla uudestaan, tai neuvoa kollegalle? Paljon vähemmän sellainen herättäisi (ainakin minun tapauksessani) tällaista tunnetta, että on jotenkin paha ihminen, kun koettaa ostaa tuon paikan palveluksia ja että ehkä on yksinkertaisempaa käyttää sellaisia palveluntarjoajia, josta on ihan vaan mukavaa saada asiakkaita.

Olen nyt venytellyt ja hieronut kipeää aluetta ja alan vähitellen tulla inhimillisempiin tunnelmiin. Jännittävää, miten voimakkaita keholliset reaktiot voivat olla. Ja miten tämäkin selvästi liittyy pettymykseen ja hämmennykseen ja ahdistukseen. Ihottumaa ei sentään ole puhjennut raajoihin, joskus käy niinkin.

On jotenkin järkyttävää mutta hyvin havahduttavaa tajuta, miten pienet asiat saattavat kääntää koko päivän kulun ja tunnelman. Se saa mietteliääksi - onnistuuko sitä itsekin tekemään toisten elämästä helvettiä? Kenties ihan huomaamattaan, silkkaa joskus liikakuormittuneisuuttaan? Onko tärkeämpää asiaa kuin ensimmäiseksi järjestää elämänsä sellaiseksi, että jaksaa olla perusystävällinen? Onko oleellisempaa asiaa kuin rajojen ystävällisesti ja jämäkästi asettaminen siten, ettei tarvitse tuntea tulevansa tallotuksi tai uhrautuvansa, mihin sitten vastaisi nälvien, ärtymyksellä tai raivostumisella?

Saniteettitilat

En ole nauranut aikoihin niin makeasti kuin äsken. Vompsu tuli takaisin terapiastaan ja kertoi, mitä he olivat tehneet, miltä se oli tuntunut ja millaisia oivalluksia hän oli saanut.

Terapeutti oli antanut hänelle pinkan kuvia, joista hänen olisi pitänyt valita viisi itselleen merkityksellisimmän oloista ensin niitä kaikkia lyhyesti kommentoituaan. Harjoite oli kuitenkin venkoillut omille poluilleen jo heti aluksi, ja koska Vompsun hallitsevin skeema on vaativuuden skeema - tosin se näyttäytyy hänessä nykyään aika eri tavalla kuin tuossa linkaamassani kuvauksessa - ei terapeutti ollut palauttanut prosessia raiteilleen ehkä vaativuuden skeeman tai sitten jonkin muun seikan takia, saattoihan häntäkin kutkuttaa tilanteen outo kehityskulku, joka sekin tarjoaa toki aina informaatiota toisen havaitsemisen, keskittymisen ja asioiden käsittelyn tavasta yllin kyllin. (Vaativuuden skeeman terapointiin kuuluu näet se, että asioille saa nauraa ja tehtävät saa oppia hutiloimaan; minusta tuntuu turvalliselta, että Vompsulla on juuri tuo skeema, koska taatusti minä nauran asioille monesti silloinkin kun se saatetaan kokea ahdistavaksi. Siinähän siedättyy--- :P) No, oli syy harjoituksen vinksahtamiseen mikä hyvänsä, näin se tapahtui: Vompsun piti tarkastella puolistrukturoidussa harjoitteessa siis kuvia pikaisesti ja valita niistä viisi, joihin olisi syvennytty. Tähän vaiheeseen saakka ei kuitenkaan ikinä päästy, sillä Vompsun kertoman mukaan kukin kuva vaati aika pitkän käsitelyajan.

Kun kysyin, mihin aika oikein kului, selvisi, että Vompsu halusi aina ensin käsitellä kuvan valokuvana, ei tilanteena tai tunnelmana. Niinpä hän oli aina ensin katsonut järkeväksi arvioida ääneen kuvan valon laadun ja kulman, terävyyden, visuaalisen rytmin, tuntuiko se liian vahvasti kuvankäsittelyohjelmalla manipuloidulta ja niin edelleen. (Kun aloimme seurustella, hän ei suhtautunut kuviin näin. Tunnen pienen epämiellyttävän pistoksen, vaikka toisaalta luulenkin, että maailmassa on kivempi elää, jos on tuollaisia käsitteellisiä työkaluja kuvallisuuden hahmottamiseen. Mutta en osaa olla varma... en ehkä edes tahtoisi olla varma... en ainakaan vain sen vuoksi, etten pysty enää palaamaan tuohon toiseen tilaan, jossa en havaitsisi noita seikkoja...) Vasta sen jälkeen hän oli kertonut, mitä näki kuvassa. Hän mainitsi minulle ääneen viisi eri kuvaa: sellaisen, jossa oli kehäkukka keinovalaistuna mustaksi manipuloidulla taustalla, sellaisen, jossa oli norsu, jonka jalassa oli kahleet, sellaisen, jossa oli kumman väriseksi photoshopattu metsä, jonka värit toivat elävästi mieleen painajaisunet, sellaisen, jossa oli hyvässä valossa sellainen satamalaiturien rautamötikkä, jonka ympäri laivan köydet heitetään, sekä kuvan, jossa sumennetun lasin takaa näkyi "joku valkoinen kukka".

En nyt aio kuvata muiden kuvien herättämiä assosiaatioita sen pidempään, koska ne eivät saaneet minua nauramaan. Kerron vain viimeisestä. Ja voin tietysti kertoa vain sen, mitä Vompsu kertoi minulle.

Hän oli katsellut kukkaa ja miettinyt, miksi se oli tuollaisen vääristävän lasin takana. Eihän se edes oikein näkynyt terävästi. (Aluksi luulin, että lasi olisi jotenkin vääristänyt kukan mittasuhteita, mutta lopulta kyseltyäni lisää ymmärsin, että kyseessä taisi sittenkin olla jollakin tavalla sumennuskäsitelty lasi, sellainen joita on joskus kerrostalojen pohjakerrokseen tehtyjen saunatilojen ikkunoissa.) No, aikansa asiaa mietiskeltyään Vompsu oli tullut siihen tulokseen, että varmasti lasi on sumennettu, koska kukka on saniteettitiloissa. Kun terapeutti oli yrittänyt udella, tuliko kuvasta jotakin muutakin mieleen, Vompsu oli puhunut pitkään ja laveasti vessoista ylipäänsä. (Hän ei referoinut keskustelua sen tarkemmin.)

Hänen vaiettuaan hetkeksi terapeutti oli sanonut neutraaliin sävyyn, että useimmille ihmisille tuli kukasta mieleen hautajaiset.

Tässä vaiheessa repesin nauramaan aivan hillittömästi. Koko tilanteen komiikka kuulosti aivan käsittämättömän virittyneeltä. Ymmärsin, että kukka lieni kuningaslilja tai jokin valkoinen orientaalililja, jotka kai useimpien mielissä yhdistyvät hautajaisiin. Monihan ei siedä niiden hajuakaan hautajaisassosiaatioiden takia. Minä taas pidän valkoisista liljoista ja olen joskus ohjeistanut kukkamakuani tiedustelevia, että hautajaislilja on aina hyvä valinta. (Irlanninkellot ja tasetit ovat myös mieleeni, samoin tuoksuherneet. Muut leikkokukat tuntuvat helposti vähän ikävystyttäviltä paitsi tietysti väriensä puolesta. Ja äskettäin huomasin, että tulppaanien terälehtien pinta on siipisulkamainen.) Ehkä myös se "vääristyminen", jota Vompsu kuvasi, saattoi liittyä ihmisten mielessä johonkin himmeään rajantakaisuuteen tai sitten sellaiseen kyynelutuun, jonka läpi itkiessä näkee kaiken.

Vompsu oli ensin hieman hämillään, kun sillä tavalla ulvoin naurusta, mutta yhtyi pian riemuun.

Kun olin saanut pyyhittyä kyyneleet silmäkulmista, sanoin hänelle, että saattaa olla, että karmivan luonnollinen ja kauhistelematon suhtautumiseni kuolemaan on jotenkin suodattunut häneen. (Niinhän usein jonkun kanssa eläessä käy, vaikka harvemmin näitä piirteitä kovin nopeasti itse huomaakaan ja sitten jos suhde katkeaa, ei voi kuin hätkähtää sokeuttaan niille. Siksi on oltava niin tarkka seuraansa valitessa. Tai siis, ei ole oltava, mutta itse tahdon olla.) Hän kohautti harteitaan ja sanoi, että ei kai se haittaisikaan. Ja eihän häneltä ole koskaan kuollut ketään läheistä. Mistä hautajaiset olisivat voineet pinkaista hänen mieleensä? Niin, sanoin, onhan se niin. Ja sitä paitsi, kyllähän ihminen yleensä käy useammin vessassa kuin hautajaisissa. Sitten nauroin lisää.

Nyt kun palaan takaisin käännöksen pariin ja tarkistan sitä lause lauseelta ja kappale kappaleelta, hihitys kiipeää alavatsasta uudestaan ja uudestaan kutkuttamaan rintakehää. Lapsuuteni tärkein ihminen kuoli, kun olin kaksikymmentä. En osannut itkeä hautajaisissa, hänhän halusi kuolla, oli halunnut kuolla niin kauan kuin saatoin muistaa. En osannut edes olla surullinen tai haikea. Tunsin vain viiltävää riemua, hurjan vapauden, avartuneen tilan. Tilan kasvaa eteenpäin. Se täytti minut naurulla, kirkunalla ja hihityksellä. Kuoleman odottamisen ahdistus oli loppunut ja jätti jälkeensä keveyden.

Ehkä tämä nauraminen on edelleen sitä perua? Joka tapauksessa, jokin hautajaisten ja vessan rinnastuksessa on ihan tajuttoman osuvaa. Molemmat ovat useimmiten äärimmäisen persoonattomia tiloja (miksi?) ja niitä ja niistä puhumista ympäröi tietty kumma häveliäisyys, vaikka jokainen tietää, millaisia prosesseja noihin tiloihin saattaa liittyä. Niistä puhuminen nyt vain on mautonta, ja juuri siksi kutkuttavaa. Kummankin kaunistelun ja häveliäisyyden rikkomisesta saattaa saada kohtuuttoman ankaran rangaistuksen. (No, tietysti tuo "kohtuuton" on oma mielipiteeni. Siitä saa olla toista mieltä. Mutta minä en liiemmin usko rankaisemisen hedelmällisyyteen.)

Ja tuntuu vain niin käsittämättömän huvittavalta assosioida vessaan, kun oletetaan assioivan hautajaisiin. Näiden kahden asian sekoittaminen - totisesti, en ole nauranut pitkään tällä tavalla!

Botuliinia tai ei, kauniilta näyttää!

Kun naureskelen jokin aika sitten Tukaanille tämänsyksyisen omenaliköörimme kummaa värikehitystä, hän käy vakavaksi. Omenankuorissa elää botuliinia valmistavia bakteereita, hän valistaa. Jos omenat pääsevät homehtumaan, on likööristä leikki kaukana. Kuuntelen lievän huolestuneena ja kotosalla vilkuilen kolmen litran lasitönikkää, joka on täynnä tuota jumalten nektarin valmistusaineksia.

Mistä tietää, onko omena homeessa? Voiko viinalla kyllästetty omena homehtua, jos sen ylänurkka pilkottaa viinan yläpuolella kuin huolettoman hain evä? Eivätkö omenat muka normaalistikin rusketu silkasta happialtistuksesta?

Eilen illalla ryhdymme toimiin. Vompsu saalistaa omenat tölkistä terävällä veitsellä. Omenoiden kikatuksen niiden veistä väistäessä ja veitsestä tiehensä lipsahtaessa (joidenkin sisälmykset ovat muuttuneet hyytelöksi itsestään) melkein kuulee. Nauramme, Vompsu näyttää selvinneen levollisesti tiedosta, että olen maannut kyljelläni ja tunnustellut, miltä tuntuu haluta kuolla. (Tuntuu hurjalta, että ihmiset voivat järkyttyä sellaisesta. Minusta tuntuu ihan yhtä hurjalta se, että on ihmisiä, joille ei tule sellaista oloa. Ei kai minun ole syytä epäillä, kun joku niin vakuuttaa, en halua ottaa sitä velvollisuudekseni kun voin kerran edetä keveämminkin kantamuksin. Heidän olen elossa -hahmotuksensa on pakostikin oltava todella erilaista kuin omani ja se tuntuu valtavan hurjalta ja kiinnostavalta, joskin on myös aika pelottavaa, miten eri tavalla ihmiset asuvat kehoaan ja maailmaa.) Vasta tänään aamulla kuulen, että Vompsu on keskustellut terapiassaan minun halustani kuolla. Se tuntuu kurjalta, koska haluni kuolla on niin kotoinen ja tuttu ja vaaraton, epämiellyttävä kyllä mutta ihan siedettävä samalla tavalla kuin kuukautisten nipistys tai liikaluiden aiheuttama kipu vasemmassa jalkaterässä ja nykyään on niin selkeää, että se on vain yksi osa minusta, pienenpieni ja hyvin vanha osa.

Luulen vielä siinä, että kaikki on ihan kunnossa ja etten satuta Vompsua sillä, mitä tunnen. Meillähän on hauskaa. Omenat pakenevat, ponkaisevat lasiseinään ja livahtelevat toistensa taakse piiloon. Yksi kerrallaan ne silti nousevat kullankellervästä, ohuesta nesteestä. Ne leikellään palasiksi ja tungetaan mehulinkoon. Joskus mehulinko sylkäisee syöttöaukostaan palasen pihalle komeassa kaaressa. Väistämme kirkuen paloja, veitsi heiluu uhkaavana ilmassa muttei satu kenenkään käteen tai vatsaan.

Omenoista puristuva mehu on paksua ja melkein ketunväristä pinnan omenista ja melkein vihervää alaomenista. Sekoitamme pulloihin alkoholia ja mehua, hölskyttelemme. Hieman nestettä jää yli, kaadan sen lasiin ja maistelemme tuotosta. Miten mikään voikaan maistua näin hyvältä, botuliinia tai ei? Ja miten kaunista likööri onkaan! Jos olisi aikaansaavampi, voisi tehdä useampia liköörejä per vuosi, mutta toisaalta, liköörin menekki on sen verran pieni taloudessamme, että pullot taitaisivat pölyisinä lähinnä tukkia kaapin käyttötarpeilta. Mutta yhtäkaikki en osaa olla kuvittelematta pullorivistöä, joka olisi järjestetty sateenkaaren väreihin. Pihlajanmarjaa, omenaa, mustaherukkaa, mustikkaa... tuomenmarjaa, siitä tulee ihanaa likööriä, sitruunakissanminttua...

Koska botuliiniasia kiusaa edelleen mieltäni, tutkin nettiä asiasta, mutta löydän lähinnä viittauksia botuliinista ja lihatuotteista. Sitä paitsi olemme jo pistäneet lasillisen puoliksi, joten tiedosta ei olisi ehkä ihmeemmin hyötyäkään. Koetan ajatella myös entisaikojen ihmisiä. Eivät he tienneet botuliinista mitään. Se ei tietenkään tarkoita, etteivät he olisi toisinaan kuolleet jumaliensa langettamiin kummiin kouristuksiin, mutta toisaalta, tekiväthän he aika alkeellisin ja epähygieenisin metodein omenoista luonnonsiideriä ja siitä etikkaa eivätkä kuitenkaan kaikki ja koko ajan kuolleet. Me sentään upotimme omenat pestyyn lasiastiaan viinaan, joka on käytännössä desinfiointiaine, ja heitimme perään vielä kanelia ja neilikkaa ja hunajaa, jolla on antibioottisiakin ominaisuuksia.

Jossain vaiheessa tajuan, että saman päivän aikana tahdon kuolla ja sitten toisaalta neuroottisesti höpöttäen selittelen itselleni sitä, miksi liköörimme ei ole hengenvaarallista. Tajua tästä seikasta on hassunkurista kannatella ja pidän siitä kiinni. Niin kauan kuin hahmotan, että enimmäkseen en tahdo itselleni sattuvan mitään pahaa mutta että minussa on myös epäluotettava ja toisin ajatteleva puoli, voin luottaa harkintakykyyni.

Koska heräämme terveinä ja virkeinä ja iloisina, oletan, ettei pulloissa ole botuliinia. Se on hyvä juttu, koska nyt meillä on mukava itsetehty tuominen joulupöytään ystävien kesken.