Pitkään odottamisesta

Luin pensaspetuniasta ensimmäistä kertaa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Jokin kuvauksessa sykähdytti, luultavasti maininta tuoksun hienostuneisuudesta ja voimasta. Siitä pitäen olen aina maallisena aikana (ja olihan tässä inhottavan pitkä tauko, jonka aikana olin eksyksissä kuin irrallinen hana) ollut hakemassa Petunia axillarista siemenluetteloista. Ja hätkähtänyt anatomian latinan termiä axillaris, koska olen muistanut tämän kasvin. Ja nähnyt siitä untakin - unessa kuljen varjoisassa puutarhassa jonka täyttää ihmeellinen tuoksu ja sodan äänet kuuluvat kauempaa, ja kulman takaa löydän tämän kasvin, ja itken ilosta. Olen unenkin nähnyt useamman kerran ja vaikka se vähän varioi, perustarina on ollut sama kahdenkymmenen vuoden ajan. Nyt kun ystävän poika asuu Yhdysvalloissa ja heillä on lentelyä sinne ja tänne, tuli talvella puheeksi, että he voivat tuoda jotain siemeniä, jos tarvitsen. Mutta vaikka jossain vaiheessa Yhdysvalloissa oli tätä tarjolla, eipä tietysti juuri siihen hätään, tai ainakaan en löytänyt lähdettä. Huokaisin ja ajattelin, että taitaa jäädä haaveeksi edelleen tähän kasviin törmääminen.

Satuin keväällä selaamaan ihan sattumoisin Maatiaisen siemenluetteloa, kaikista mahdollisista siemenmyyjistä: perinnesiemeniä. Ja siellä, yhtäkkiä, pensaspetunia, Petunia axillaris. Kädet täristen kliksuttelin tilauksen menemään ja aamulla en ollut uskoa, ettei se ollut vain unta. Mutta niin siemenpussi tuli, ja huhtikuun alussa kylvin minimaaliset siemenet, joista kasvoi ihan pikkuruisia taimia.

Vähän synkeänä olen seurannut niiden hidasta elontaivalta, kuukausi sitten istutin suunnilleen nuppineulan kokoiset kasvit ulos, mutta sielläpä ne ponkaisivat vauhtiin ja jouduin jo viikon jälkeen siirtämään ne sittenkin isompiin sammioihin. Ja viimeiset pari viikkoa ne ovat pinkoneet hurjaa tahtia. Tänään avautui ensimmäinen valkea kukka. Miten kuvata kahdenkymmenen vuoden odotusta? Lähestyin kukkaa vaanien. Nuuhkaisin. Täysin hajuton. Tämä oli päivällä.

Mutta tiesinhän toki, että pensaspetuniaa pölyttävät yöperhoset, ja että ne tavankin petuniat tuoksuvat - jos tuoksuvat - nimenomaan ilman viilentyessä yöksi. Äsken kävin uudestaan tuoksuttamassa. Tuntui oudolta, upottavalta, koska olen tehnyt tämän niin monesti unessa mutten koskaan valveessa. Tuoksu oli juuri niin uskomaton kuin oli kuvattu. Rikas, täyteläinen, makea, muttei yhtään yli, ei semmoista pahoinvointikatkua kuin vaikkapa liljoissa, kieloissa ja syreenissä saattaa pahimmillaan olla. Hämmästyneenä pysyin kukan luona, haistelin uudestaan. Ja ajattelin, että niin, jos en olisi nähnyt tästä unta ja odottanut sitä kahtakymmentä vuotta, tuoksuisiko tämä yhtä hyvältä? Mistä sen voi tietää?

Mutta kyllä, kyllä tämä on täyttymys. Jokin ympyrä on sulkeutunut. Pitkään olin ihminen joka kaipasi pensaspetunian tuoksuttelua, haaveili siitä. Nyt olen päässyt haistelemaan ja tiedän, että jos vain saan siemenet talteen, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi onnistua, saan nauttia tästä seurasta jatkossakin.

Tuskin ketään yllättää se tieto, että tämä tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä kuin vaikkapa korkeakouluista valmistumiset. Tämä on jotenkin - syvempää, ravistelevampaa, todellisempaa, kouriintuntuvampaa. Miksi? Jaa-a, paha sanoa.

Puutarhablogi tammikuussa

Mikset kirjoita puutarhablogia, kysyi joku taannoin. Tämä taitaa johtua siitä, että puhun nykyään lähinnä kasveista ja puutarhasta, ja jos en niistä niin eläimistä ja säästä. Vastasin kai jotain siihen malliin, että voisi olla kummallista, jos ihmisyyttä pohtiva blogi yhtäkkisesti nyrjähtäisi kasvillisuutta pohtivaksi blogiksi. Mutta ei kai siinä mitään niin ihmeellistä lopulta olisi?

Unenikin askaroivat enimmäkseen kasvien seurassa. Tosin viime yönä unessa kävelin sateessa kaikkien kanssani asuneiden eläinten kanssa, siis kuolleiden, nämä nykyiset eivät olleet mukana joukossa mutta muut olivat. Kaikki mahtuivat ison sateenvarjon alle ja menimme sateenvarjo auki kaupungissa pieneen kivijalkaliikkeeseen, jossa tungeksi koululaisia. Pandemiaa ei unessa ollut. Valikoin suklaalevyjä ja eläimet kyöhnäsivät jaloissa ja sateenvarjosta tippui vettä shakkiruutuiselle lattialle. Lopulta löysin taloussuklaata kaiken muun alta ja koetin maksaa sen kassalle Singaporen metrokortilla. Siitä ei tullut mitään mutta kassa sanoi, että ota levy silti. 

Olen tilannut grelinetten eli kahden käden talikon. On aika käydä maata parantamaan. Siis sitten, kun hanki sulaa. Nythän lunta on tullut vain lisää ja lisää ja kun vein eilen kissanvessan sisältöä kissakompostiin, lumi ulottui pihan takaosassa reippaasti yli polven. Menee oma aikansa että lumi sulaa ja maa lämpiää ja kuivuu niin että pääsee grelinoimaan. Mutta ainakin työkalu on valmiina. 

Istutin lokakuun alussa preparoituja hyasintin sipuleita ruukkuun ja se on saanut viettää aikaa chilien kanssa kattoikkunahuoneessa. (Nyt tosin kattoikkunan päällä on lunta niin paljon että valon hoitaa tehokas kasviledi.) Piipat nousivat viikko sitten ja venyttäytyvät varovasti kohti valoa. Saas nähdä, milloin hyasintti kukkii! Nostan sen lämpimään vasta alkujen venyttyä yli viisisenttisiksi. Jouluhyasintit ovat jo lopettaneet kukintansa ja siirtyneet sitrusten juurelle sitrushuoneeseen. Kesällä ne siirtyvät ulos. 

Tammikuu on pahin kohta vuodessa. Kylmää, lumista, toivotonta. Poskiontelot ovat kiukutelleet kylmyydestä jo ainakin kuukauden mutta huimaus pysyy siedettävässä mittakaavassa limakalvoja supistavan lääkkeen avulla vaikka makuuasennosta ohjattavat asiat vähän yököttävätkin. Antibiootteja ei ole onneksi tarvittu tänä vuonna. Jokainen talvi muistuttaa siitä tosiseikasta, että eugeniikkaihmisten maailmassa en olisi nähnyt edes kouluikää näillä hengitysteillä näillä leveysasteilla. Olen miettinyt näiden tervehenkisten ihmisten puheenpartta elämässäni ihan kylliksi ja kerran toisensa jälkeen se lyö ällikällä: heistä olisi ihan ok, että joku kuolisi limaisten poskionteloidensa vuoksi. Ihan vain sen takia, ettei heillä itsellään ole sellaisia. Vompsun kanssa juttelimme yksi päivä ja tajusimme, että niin, meillä on eri talvinormaali: Vompsun perheessä ei oltu talvien ajan nuhayskäkuumeessa tai vähintään jossain typerässä röhässä, he hiihtivät ja laskettelivat kylmästä innoissaan. Ja minun perheessäni kaikki kaatuivat nätisti heti kylmien alkaessa. Kylmien, ja keskuslämmitysilmojen. Puutalossa ei ole niin paha kuin kerrostalossa, se on selvää. Mutta kyllä kylmät silti koettelevat. 

Onneksi siis kevättä kohti mennään! Tänään on viidentoista päivän ennusteen viimeinen kylmä päivä ja sitten lämpöviiva litistyy nollan tuntumaan. Talvikylvöt voi heittää ulos hangen suojiin, jouluruusut nostaa lasiterassille virkistymään. Sitrushuone on niille turhan kuuma ja ulkoa kannettu lumikin virkistää vain hetkellisesti. 

Olohuoneessa nököttää kasa rasioita, joihin on kylvetty orvokkeja, rohtosuoputkea ja mitähän vielä. Ne istuvat siellä kaksiviikkoista lämpöään ennen kylmäkäsittelyn alkamista. Ja ulkona, hangen alla, on paljon odottavaa: esimerkiksi pionikylvöruukut, jotka ovat saaneet juhannuksesta eteenpäin lämpimän jakson ja odottavat nyt katolta pudonneiden lumien minua korkeamman kinoksen helmoissa kylmän päättymistä. (Lämpimässä siemenkuori murtuu ja pioni tekee juuren, mutta lehdet tarvitsevat kylmän jakson kehittyäkseen.) Ja kaikki sipulikasvit! Istutin niitä taas satapäin pihaan. 

Jossain vaiheessa keväällä saapuu kasa piiskataimia - karhunvatukkaa, talviomenaa, talvipäärynää. Tänä vuonna en tilaa hirveällä höökyllä kärhöjä enkä paljasjuurisia perennoja, koska viime vuonna opin, että jos ne tilaa innoissaan aikaisin, ne saapuvat maaliskuussa, jolloin toki monessa paikassa pääseekin jo istuttamaan, mutta jossa täällä istutukset on tehtävä sisään ja sitten vaivalloisesti ulkoilutettava hauraita, venyneitä taimia kun alkaa tulla riittävän lämmin. Ihme kyllä kaikki selvisivät tästä outoudesta, että niitä ensin kasvatettiin sisällä ruukuissa kasvilamppujen alla kaksi kuukautta ja sitten vasta alettiin ulkoilla ja lopulta muutettiin Suomen kesään. Viime keväänä täällä kukkivat sattuneesta syystä alppikärhöt jo aivan toukokuun alussa! Ne olivat niin isot, että taisin istuttaa ne ensimmäisinä, ovathan ne kylmänsietoisiakin. Mutta yöksi ne oli aina kiedottava harsohuppuun ja aamulla käärittävä huput kokoon. Halloja riitti viime vuonna kesäkuullekin kolmeksitoista yöksi, joten huppuhommaa piisasi. 

Tammikuussa on vielä helppoa vaikuttaa seesteiseltä - siis omassa mittapuussani, mikä on tietysti ainoa järkevä mittapuu vireystilan mittaamiseen. Mutta epäilen, että kevään tullen ja valon voimistaessa kehoa ja mieltä alkaa taas hirveä kouhotus siitä, mikä kaikki olisi hyvä jo panna alulle. Viime vuonna tilasin lopulta 16 kuutiota maata - 8 moreenia ja 8 puhdistamolietteestä kompostoitua multaa. Tänä vuonna voisi selvitä vähemmällä maalla, mutta katemateriaalia taas hankkia enemmän. Koetan nimittäin vähitellen nitistää nurmikon. Jos ensin kattaa ja muokkaa maata, voi myöhemmin istuttaa lisää. Nurmikolla ei tee mitään. Mieluummin jotain mielenkiintoisempaa ja monimuotoisempaa.

Simuloi kimalaista

Pitkään meidän naapurit jaksoivatkin ihmetellä hiljaa. Mutta tänään heidän oli pakko kysyä, mitä teen hyöriessäni ruukuilla sähköhammasharjan ja pienen tumman muovirasian kanssa. Vaikuttivat vähän hämmästyneiltä kun kerroin, että risteytän tomaatteja ja näin kerään siitepölyä emaskuloiduille kukille simuloiden hammasharjallani mehiläisen treblaa, joka irrottaa siitepölyn isoina tuprauksina. No, kävimme sitten ihan hyvän keskustelun tomaatin genetiikasta, gurmeesta ja logistiikasta, nykyisen lajikkeenjalostuksen teloksesta ja sen myötä vähentyneistä ravinto- ja makuarvoista, ja toisaalta Suomen maantieteellisestä asemasta muualta tulevien herkullisten perinnelajikkeiden hyödyntämisen haasteena.

Mutta mistä sinä olet voinut tuommoista oppia, kysyi rouva keskustelun päätteeksi. Ethän sinä ole biologi!

Osaan minä lukea, vastasin vähän huvittuneena. Lukea ja ymmärtää lukemani (ja ryhtyä toimeen). Ja katsoa youtubevideoita ja tehdä perässä. Nyt kun youtubessa on jalostuksesta, varttamisesta jne. vaikka mitä, nekin, jotka eivät jaksa lukea paksuja, vähäkuvaisia ja runsaasti teknisiä termejä sisältäviä opuksia, voivat ryhtyä toimeen. Minä jaksan paremmin niitä kirjoja ja diggaan enemmän genetiikan vääntämistä kuin youtuben liikkuvan kuvan käytännön ohjeita mutta hyvä, että molempia on, kun se kerran parantaa asian saavutettavuutta. Minusta on hyvä tietää tomaatin genetiikan palikat kun ne on kerran kartoitettu (mikä on kasville harvinaista) niin ettei tarvitse turhaan arpoa f1, 2 jne. sukupolvien kasvatuksessa vaan voi ihan todennäköisyyslaskentaa hyödyntäen laskea, monta taimea pitää kutakin sukupolvea kasvattaa, jotta on tilastollisesti todennäköistä, että tietty resessiivisten geenien yhdistelmä sukeltaa esiin siinä joukossa.

Mutta entäs jos niistä ei tulekaan semmoisia kun sinä haluaisit, kysyy naapurin rouva. Ei se mitään, vastaan. Sitten minä yksinkertaisesti syön ne. (Miten tyydyttävä tapa tuhota umpikuja!) Tuskin ne jäljet edes ovat sen kamalampia kuin kaupan tomaatit, jotka on jalostettu lähinnä logistiikkaketjua, ei ihmisen maistia silmälläpitäen.

Siinä keskustellessa tuli mieleen, että pidän itseäni äärimmäisen tavoitteettomana olentona ja että sitä tavoitteettomuutta saattaa olla vaikeaa tajuta jos tulee toisenlaisesta mielenmaisemasta, etenkin semmoisesta, jossa on keskeisenä uskomus, että tavoitteita pitää olla, että ne pitää määritellä tarkasti ja palastella ja rytmittää niillä elämänsä, sitoa niihin egonsa ja pettymyksensä ja riemunsa. Sellainen saa mut voimaan pahoin, se ajatusmaailma, joten annan sille huutia henkkoht asioissani ja itse asiassa opinnoissa ja töissäkin - yleensä sitä ei kukaan edes huomaa, eivätkä meinaa uskoa, jos sanon siitä. Niin vahva on usko tavoitteiden autuaaksitekevyyteen tai suorastaan välttämättömyyteen tiedostetussa mielenmaisemassa. Mutta - jos tavoite on riittävän laaja ja epämääräinen sekä riittävän monen vuoden työn päässä, kuten löytää pönkki tai pysyä kiinnostuneena siitä, mitä on tietäminen tai oleminen tai kehona eläminen, niin mikäpä jottei, semmoinen on musta aika motivoivaa. Tomaattien risteyttäminen solahtaa tuohon "löytää pönkki" -kategoriaan. Eikä minua kiinnosta, tykkääkö joku muu tomaatistani tai menestyykö se muilla - haluan semmoisen tomaatin, joka kestää juuri tätä tässä - tätä tonttia ja hoitajaa. Tai ainakin etsiä semmoista. Hyviä tomaatteja on vaikka millä mitoin mutta ei niitä kukaan ole kehittänyt juuri meikäläisen kastelukädelle ja tälle savijönkälle.

Siksipä simuloin aamuisin kimalaista. Talvella tulee tätä ikävä. 

Mummona tunkiolla

Pionien kodin sivulta:

Miksen saa kasvatettua yhtä komeita pioneja kuin mummolla oli?

Mummon mökki oli siellä mäen päällä soraisessa maassa. Siinä olivat sopivat ja läpäisevät kosteusolosuhteet pioneille. Pionit kasvavat heikoimmin tasaisella maalla ja ostomullassa, joka on poikkeuksetta hyvin turvepitoista. Lisäksi mummolla ei ollut kalkkia, keinolannoitteita eikä vesiletkua.

Tämäpä tämä. Pitää oppia olemaan huolehtimatta niin hirvittävästi. Koko kevään olen seurannut, miten ihmiset pillastuvat kasviryhmissä milloin mistäkin. Pitääkö heittää roskiin, jos lehden reuna kellertyy, tulee kirva tai pari, kasvu häiriintyy. 

Ne ovat vain kasveja. Joo, ne yhteyttävät meille hapen, sitovat auringon energian ravinnoksi ja niin edelleen, mutta silti, jos johonkin jonkun tyypin kasviin tulee ödeemaa liikahoivan takia, ei se happi lopu. Eikä taimi useimmiten mene pilalle vaikka vähän källejä kävisikin matkalla. 

Katkaisin ehkä eniten odottamani tomaatin taimen just kun siinä oli vain yksi lehti sirkkalehtien jälkeen. No, tökkäsin sen kummemmin harmittelematta juurettoman pienen pätkäreppanan multaan ja se on ulkoillut vahingoittumattomien ikätoveriensa kanssa päivittäin. Näyttää siltä, että juuria tehdään, koska eipä tuo ole kuollutkaan. Ei se ole tietysti kasvanutkaan maanpäällisiltä osiltaan, koska sen pitää kasvattaa niitä juuria. Mutta kyllä se ehtii kesän juhliin aivan varmasti mukaan. 

Jos siis päättää elää. Yleensä ne päättävät. 

Toki olen itkuni minäkin itkenyt katkenneiden taimien kanssa, ei siinä mitään. Mutta vuosi vuodelta oppinut yhä enemmän odottamaan ja katsomaan, josko sittenkin. Viime vuoden sardinialainen kirsikkatomaatti opetti paljon, se sienitaudin saanut reppana, jonka viskasin näillämain vuotta (tosin vuosi oli lämpimämpi muttei vielä tomaattilämmin) uv-karaisemattomana rhodon juureen ja ajattelin, että en voi sua pitää muiden kanssa, etteivät ne saa sulta tartuntaa, mutta annetaan nyt kuitenkin sulle mahdollisuus elää, jos haluat: tässä on sulle puolivarjo, ja kylmät yöt, katso itse, olisiko niistä elinympäristöksi. Olin riipinyt reppanoista kaikki mähmäiset lehdetkin pois ja päissä oli vain ihan minitupsulehdet. Kaksi kolmesta taimesta selvisi, ja ne olivatkin sitten viime vuoden maukkaimmat tomaatit. Ilman sardinialaisia viime vuonna olisin ehkä nakannut roskiin sen katkenneen Meili de Nuhain. No, saas nähdä, kuinka hän selviytyy... halua kyllä tuntuu riittävän. Ei vaan saa hoivata puhki. Pitää antaa kuivahtaa kunnolla välissä niiden pienten juurien, että ne saavat yllykkeen venyä ja kasvaa oikein mahtaviksi.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa mennyt ihan ilman mitään ostolannoitteita ja lannoittanut pissalla (myös sisäkasvit, ei haise, kun ei losottele liikaa). Kukkia on tullut enemmän kuin koskaan (no, luultavasti kyllä uuden kodin ikkunatilan ansiota valtaosin). Ja koska töitä on piisannut, on kastelukannukin heilunut aika laiskanpulskeasti. Pari kertaa on muutama kasvi tiputtanut lehtiään kuivana mutta kyllähän ne siitä virkoavat. Taimia on niin hervoton määrä, kiitos viljelystä innostuneen ystävän siemenkirjeen, että ei tässä ole ehtinyt todellakaan hyysäämään ketään tai mitään erikoiskohtelulla. Isommat ruukut on ehditty laittaa vasta siinä vaiheessa kun taimiparat ovat ihan letturalla jo.

Kun pionin juurakko saapuu tänne, pitää tehdä mummot ja kasata kivinen, sorainen kohopenkki, ei juurikaan ostomultaa, ehkä vähän kookosrouhetta ja tuota savimaata ja soraa, soraa, soraa.

Katse kesään

Vuodenkierto etenee. En ole ehkä muistanut tänne sitä kirjoittaa, mutta muutimme tosiaan pois Helsingistä, isona syynä korona ja ihmisten holtittomuus taudin kanssa, oletus, että tämä saattaa kestää vielä vuosia, ehkä jopa loppuelämän ajan jossain muodossaan, ja toisena syynä jo pidempään jatkunut halu asua maalla. (Alle kolmikymppisenä yritin sitä kovemmin, sitten jotenkin lamaannuin ja koetin sopeutua kaupunkiin seuraavat viitisentoista vuotta. Mutta kun tilaisuus tarjoutui ja pandemia vähän tuuppasi vauhtia -  a vot!) En tiedä, pitäisikö kukaan muu kuin helsinkiläinen tätä "maaseutuna". Mutta valitsimme talon kahdella kriteerillä - sen piti olla aivan asutuksen rajalla, metsien ja peltojen ääressä, mutta kuitenkin joukkoliikenteellä kuljettavissa, ja sitten energiatehokas. Saimme talon energialuokkaa B. Se on aika hämmentävää. Saimme myös lähimetsät valtavine kuusineen, sammalikkoineen, suppilovahveroineen, ja pellot. Pellot, joista en vielä tiedä, mitä niillä viljellään kesäisin, koska tosiaan, näimme talon vasta kun pellot oli jo syyskynnetty. Mutta siis - takapihaltamme alkaa metsä, ja sen takana on ihan vaan maaseutua.

Meillä on nyt paitsi talo chilihuoneineen (kattoikkuna!) myös isohko piha. Siinä kasvaa iso hapankirsikka, kolme omenaa ja kaksi päärynää sekä yksi rypäle ja epämääräisiä marjapensaita. Koska edellinen asukas ei ole ollut pihaihmisiä, en tiedä lajikkeista mitään. Mutta sen tiedän, että pihan pohja on savea. Ja että tiedän, kiitos palstaviljelyn, miten savimaasta tehdään mustaa multaa. Toisin sanoin: minulla on projekti. Semmoinen parinkymmenen vuoden projekti. Se mittakaava tuntuukin oikein mukavalta!

Onneksi viime kesä osoitti, että käteni kestää kuin kestääkin viljelemistä. 

Nyt ei ole kiire mihinkään, paitsi ehkä kesään. 

Olin tilannut jo aiemmin siemeniä, ja ajattelin, että näillä nyt mennään. Sitten kävi ilmi, että vanha blogituttu on samassa tilanteessa - muuttamassa maalle ja kasvihulluuden viemä. No, mehän nyt sitten vaihtelemme siemeniä. Äkkiä tomaattien määrä on vähintään tuplaantunut ja kaikkea eksoottista on tulossa. (Kapris!) Ja ensimmäiset kylvöchilit ovat jo sirkkalehdillä vesiviljelyjärjestelmässä. Viime kesän chileistä iso osa kuoli syksyllä tai muutossa, mutta moni on myös talvehtimassa kattoikkunan alla aivan tyytyväisen oloisena. Toisvuotiset - jos he selviävät kesään - tekevät yleensä isomman sadon. Ja viime kesän kuivattua chiliäkin on vielä vaikka millä mitalla! Viime kesänä minulla oli pellolla kymmenkunta tomaattia ja pihassa kaksitoista. Söimme niitä omia tomaatteja aina marraskuun puoliväliin saakka joutumatta turvautumaan kaupan tomaatteihin enää heinäkuun lopun jälkeen. Omavaraisuutta se on pienikin omavaraisuus! Ja edelleen, pakkasessa on useita rasioita tulista salsaa, jota keitin paahdetuista tomatilloista, chileistä ja korianterista. Rasia kerrallaan voi syödä kesää ja muistoja siitä meksikolaisesta ravintolasta, jonka buffetissa söin usein Lontoossa au pairina ollessa, ja joka sittemmin poltettiin niin että ystävä, joka oli menossa sinne syömään, kohtasi vain hiiltyneen luolan. Silloin en osannut vielä haaveillakaan, että jokin päivä viljelen itse salsan ainekset. 

Synkeys väistyy vähitellen, ehkä. Pandemiassa on vaikeaa olla ajattelematta niitä, joilla on vaikeaa ja hätä. Itse olen voinut paremmin kuin ilman pandemiaa, varmasti ihan johtuen siitä, että töitä on voinut tehdä etänä ja olen asunut syrjemmässä jo edellisessäkin kodissa. (Tämä on jo aivan paratiisimaista, ja silti junapysäkille kävelee alle puoli tuntia, pyörällä toki vielä nopeammin.) Ja marraskuussa ja joulukuussa nyt vaan on marraskuu ja joulukuu. Tässä kohdin vuotta on kyllä aika hämmentävää muuttaa. Talossa hämmästelen, miten vähän valoa täällä on. No, kaikkialla on nyt vähän valoa. Pitää jaksaa odottaa kevättä!

Pihalla on kiva työnnellä kolalla lunta ja miettiä, minkähänlaiseksi se muovautuu. Vompsu ennusti, että parin vuoden päästä ei ole enää neliösenttiäkään nurmikkoa, jota pitäisi leikata. Näin saattaa käydä. En ole ruohoaavikkoihmisiä. Haaveilen magnoliasta, rusokirsikasta, makeapihlajasta, saskatoonista... tryffeliympätystä tammesta... pari marjasinikuusamaa muutimmekin mukaan, kaivoimme ne Malminkartanon peltopalstasta ylös ja lastasimme muuttoautoon. Meillä oli kolme muuttokuormaa, josta ensimmäinen, pakettiautollinen, oli pelkkiä kasveja ja kasvatusasioita. 

On vaikeaa uskoa, että on vasta tammikuu. Vielä monta kuukautta lunta. Ja taimia, ei vain lunta. Ja lasikuisti, jonka logiikkaa pitää opetella. Se tuntuu kylmyvän enemmän kuin lasitettu parveke kerrostalon kyljessä. Mutta jossain vaiheessa tulee kevätaurinko (ja suunnittelen pöhistimen asentamista). Tulossa on kolmen erilaisen melonin siemeniä - kahta ystävältä, yhdet tilasin itse. Ehkä kuistille pääsee kolme meloniruukkua, ja terassille vielä lisää? 

Ensi kesänä pitää rakentaa salaojat talon ympärille, katsastaa kasvihuoneen paikka, ehkä tehdä sen pohjatyötkin. Ehkä salaojittaa myös polunpohja. Rakentaa isot kompostit. Tilata biohiiltä, hampputilpettä, betaviiniköynnöstä, Madame Plantier. (Olen aina haaveillut Madame Plantier -ruususta. Nyt voin toteuttaa viimein haaveeni.) 

Ihanaa, että pimein on selätetty ja edetään kesää kohti. Se tarkoittaa, että olemiselle on uusia kiinnekohtia. Paitsi työ ja pandemia, on animistinen kasvimaailma. Se ilahduttaa minua edelleen kaikista eniten. Edelleen minun on vaikeaa ymmärtää ihmisiä ja välillä eläimiäkin. Mutta kasvit. Niiden kanssa tunnen eläväni, voivani hyvin, liikuttuvani. Ties mihin elämä vielä kuljettaa. 

masthävkasvihuone

Oi, miten paljon keltaista hyrinäiloa, naurun heteitä ja lierihatturiemua onkaan kevään päivissä. Ei ehdi syömään lounasta, opetus alkaa viideltä zoomissa, syö päivän kolmannen aamiaisen ja sillä mennään. Ja koska on niin innoissaan kaikesta, pitää tuntia vähän liian pitkään ja senkin jälkeen unohtuu haaveilemaan kevätasioista ennen kuin hätkähtää siihen, että kohtahan on yö, jospa söisi edes päivällisen neljännen aamiaisen sijaan?

Ja iltaisin, ruoan laskeuduttua, parahduskeskusteluita: Eiii, olen tullut hulluksi, miksi mulla on kaksikymmentä tomaatintaimea muttei kasvihuonetta, tarvitsen niille kasvihuoneen, raukkaparoille, ja Vompsu yrittää sanoa, että hanki kasvihuone, onhan täällä pihaa, ja purnaan vastaan, että en halua hajoilevaa muovitelttaa eikä me tänne voida laittaa muunlaista, ja palstallekaan ei saa laittaa yli metrin korkuista muovin kannaketta, yhyy, haluan muuttaa maalle ja tasan kolmesta syystä: 1) vieläkin vähemmän ihmisiä, 2) vieläkin vähemmän liikenteen ääniä, 3) pääsyy, KASVIHUONE TOMAATEILLE.

Kun me muutamme pois Helsingistä, syy on se, ettei palstalle saa laittaa kasvihuonetta. Voi sanoa puisto-osaston sääntönikkareille, että miettikääpäs tätä, me muutetaan ihan teidän tyhmien pyllyhoususääntöjen takia. Harmittaako nyt, mitä? 

Alan vähitellen kypsyä jopa sille ajatukselle, että voisimme hankkia romuauton kulkemiseen, jos muuten löytyisi hyvä kasvihuoneen paikka. Koska kasvihuone kaupungissa on mahdoton tällä varallisuustasolla. Ja elämä ilman kasvihuonetta - - olen kyllästynyt tuntemaan syyllisyyttä siitä, että vaalin noita pikkuystäviä, jotka sitten tyrkkään Suomen kesän armoille. 

Stefano Mancuso on mielestäni varsin oikeassa siinä, että kasvit ovat ovelia ongelmanratkaisijoita ja jallittavat meitä elikoita mennen tullen täyttämään toiveitaan. Ainakin minä poimin helposti tämän PAKKO SAADA KASVIHUONE -signaalin. Ja haluan järjestää elämäni sen tahdittamana tuosta noin vain neljänkymmenenkuuden (joskin vastentahtoisen) kaupunkilaisvuoden jälkeen.

Vielä yksi teksti animismista

Luen Pollanin kirjan loppuun ja istun pitkään sängyssä siemaillen tulsiteetä ja kuunnellen sateen rummutusta ikkunaan ja kattoon. On vapaapäivä mutta koira ei halua ulkoilla sateessa - joko turkki kastuu tai joutuu pukeutumaan inhaan sadetakkiin. Molemmat vievät sen hyvän tuulen.

Tuntuu oudolta lukea, kuinka se maailma, johon on itse päässyt tuon tuosta, ei jatkuvasti, tietenkään, mutta suhteellisin pienin ponnistuksin, ilman kemikaaleja, näyttää olen toiselle ihmiselle isojen muutosten takana. Kirjan lopuksi Pollan kuvailee jollakin tavalla animistista maailmankuvaa. Hän kirjoittaa uskoneensa jo pitkään kasvien tietoisuuteen ja älykkyyteen, mutta vasta psykedeeleissä lopullisesti sisäistäneensä sen välittömän kokemuksen tasolla.

Ehkä useampi kuratoi valvetodellisuuttaan jotenkin tiukemmin? Ehkä kaikilla ei ole isoäitiä ja äitiä, jotka uskovat, että unet ovat aivan yhtä todellisia ja kuunneltavia kuin valvekin? Ehkä kaikki eivät tosiaan kävele vertaistensa joukossa metsässä ja niityillä? Ehkä moni ajattelee kaiken vähänkin suunnitelmista poikkeavan jotenkin rationaalista uhkaavaksi, mielenhäiriöksi, muistisairauden ensioireeksi tai jotain? Minusta tämä on tietysti aivan älyttömän hämmentävää, koska itselleni se aikuisen ihmisen pulmitta sanallistettavissa oleva normaalimaailma, jossa on selvärajainen itse, jonka elämää hallitaan, on tosiaankin jäävuoren huippu, hyvin pieni osa kokemusta. Olen tästä kiitollinen ympäristölleni - jotenkin on ollut mahdollista säilyttää tällainen kokemusmaailma. Osaan puhua korkeakoulukieltä, jossa en viittaa tällaisiin kokemuksiin, mutta luultavasti kaikki, jotka ajautuvat enemmän tekemisiin kanssani, tajuavat ennen pitkää, miten paljon kasvit, eläimet, kalliot ja  niin edelleen merkitsevät minulle. Unet, transsi, meditaatio. Kehoon tallentuneet olot, joista en tiedä, mitä tai mistä ne kertovat. En onnistu uskomaan epiteelikudosta minkään oleellisen rajaksi.

On kiinnostavaa, miten Pollan kertoo päässeensä meditaation kyytiin oikeastaan vasta kokemustensa jälkeen. Ja miten vaikeaa se silloinkin on, koska hän haluaa menestyä, onnistua, pystyä. (Ja siinä silmänräpäyksessä koko meditaation ajatus katoaa, tietenkin. Kyse ei ole kontrolloinnista.) Minulle on ollut meditaatiossa käänteentekeviä asioita kaksi: ensiksi, ne spontaanit kokemukset mielen hiljentymisestä, joita on ollut lapsesta saakka, ja joista voin ottaa vauhtia muistelemisen kautta, ja toiseksi, kohtaamani opettaja, joka sanoi, että tietoinen läsnäolo on hallinnan vastakohta. Ei eri asia, vaan vastakohta. Mielen kääntäminen tuolla tavalla - mielenkääntötemppu - jostain syystä avasi polun, jota osaan kulkea aika luotettavasti. (En silloin, kun kaikki säpälöityy ja muuttuu hurjan pelottavaksi, mitä tapahtuu harvoin. Mutta enimmäkseen.)

Kun luen Pollania, kiitän mielessäni ympäristöestetiikkaa. Tietysti samoin tein kun tartuin siihen, tajusin, että minun on kuljettava tätä tietä. Vaikka gradu tieteenfilosofiasta olisi ollut jo melkein puoliksi tehty hyvän kandintyön takia, vaikka tämä oli ihan uusi alue ja niin edelleen. Mutta se ajatus: Maailma on aktiivinen. Ei vain ihminen. Kaikki se valoa kohti punoutuva vihreä, sienten aavesormet, muuttolintujen säähän vastaaminen. Se, miten muut eläimet väistävät, koska lajini on satuttanut niitä niin julmasti. Ympäristöestetiikassa oli ainakin siemen siitä, mihin kasvoin lapsena, nuorena ja aikuisena. Vaikka se oli väärää ympäristöjärjestölle, jossa toimin -  ei mediaseksikästä ja taatusti liian hörhöä. Vaikka se oli väärää monelle kumppanille, jotka kiemurtelivat tuskissaan puhuessani pyhästä. Vaikka se oli väärää opinnäytetyöni tarkastajalle, jonka mukaan en käsitellyt filosofian kannalta keskeisiä kysymyksiä. Olkoon vain väärää muille, se oli jotain, mitä tarvitsin. Minulle se oli niin oikeaa kuin olla saattoi: päivä päivältä ympäristöestetiikkaan syvemmälle sukeltaessani huomasin käyväni luontevammaksi, aistivani terävämmin, vapautuvani: ei tarvinnut teeskennellä jotain ihan toisella tavalla kokevaa ja tuntevaa, toisia asioita tärkeinä pitävää. (Niille, jotka eivät tunne ympäristöestetiikkaa: kyse ei tosiaan ole mistään pelkästä luonnonniityn visuaalisessa kauneudessa paistattelusta vaan jostain paljon juurevammasta, ehkä - tämä on oma yritelmäni - läsnäolosta tilassa, jossa huomiota venytetään kattamaan itsen ja ympäristön välinen jatkuvuus/yhteys, koettaen pitää huomiota riittävän hajautuneena, jotta yksi teema, kuten arvio, emootio, kehollinen tuntemus tai jokin ympäristön piirre ei varasta huomiota vaan on mahdollista pysyä herkkänä sille kaikelle, mitä tapahtuu. Usein ympäristöestetiikassa huomion kohteeksi nousee kauneuden sijaan jotain ihan muuta - esimerkiksi se, miten monet ihmisille periaatteessa suunnitellut ympäristöt eivät juurikaan onnistu vastaamaan esimerkiksi johonkin kuulumisen, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, rauhoittumisen jne. tarpeisiin.)

Koko sen ajan, kun vietin yliopistolla, ihmettelin yhtä seikkaa. Samaa ihmettelen edelleen, mutta nyt yksityisemmin, ei kurssikirjojen ja keskusteluiden jatkuvasti liipaisemana: Miten on mahdollista, että niin moni ihmistä kuvaava tutkija kuvaa meitä ensisijaisesti ihmisjoukkoihin identifioituvana ja niissä itseksemme kehittyvinä? Jopa jotenkin arkitodellisuus-todellisten ryhmien jäsenyyden kautta? Missä ovat voimistavat kokemukset, jotka versovat ihan toisenlaisesta identifikaatiosta paljon laajempaan yhteisöön - elonkehään? Missä on tietoisuus siitä, että vaikka nämä ihmiset tässä eivät minua hyväksyisikään tällaisenaan, kelpaan juuri näin koiralle, ponille, voikukalle ja männyille? (Samalla kun olen osa tappokoneistoa.) Että olen enemmän osa tätä kuviota kuin teen jotain tiettyä suhteessa johonkin Homo sapiensien liittoumaan? 

Iltapäivä

Aurinko putoaa parvekkeelle. Ultravioletti vioittaa chilien talven aikana sisällä esiin puskeneita ohuita lehtiä. On kesä, se mitä odotetaan talvisin, kuvitellaan pyöräilyä ja kävelyä, naurua ja piknikkejä ja pelleilyä, ukkosmyrskyjä ja lämpöä. Tämä on kesä on alkanut toisella tavalla. Olen mitannut maailmaa kahdella jalalla, joista toinen raksuttaa laskurin tavalla saamaansa rasitusta ja säkenöi jumalien koston tulta. Ei, tuo on sentään liian dramaattista. Mutta joka tapauksessa, toinen jalkaterä muistuttaa pientä, pikkumaista laskuria, joka naksahtaa jokaisella askeleella pahaenteisesti piirun eteenpäin kohti jotakin.

Kohti parantumista, sanon itselleni päivä toisensa jälkeen. Se ottaa aikansa. Viimeksi olin onneton, nyt jo tiedän. Tai miten sen nyt ottaa. Töissä asiakas on lykännyt aikansa alkua puolella tunnilla, joten istun satulatuolilla ja heilutan laskurijalkaa käännellen nilkkaa varovasti. Joka liikkeestä kuuluu iso pamaus. Kävin eilen itse hierojalla, sanon kynsiteknikolle. Hieroja sanoi, että sinullahan on kaksi eriparin jalkaa. No älä, hän sanoo. Et varmaan ollut itse huomannut. En en. Katsotaan nyt, mitä viikonlopusta tulee... tällaista tämä on, viimeksi meni puoli vuotta ennen kuin sen tunnisti jalaksi, sanon. Mutta se puoli onkin pysynyt hyvänä sen jälkeen, mitä nyt varvas murtunut pari kertaa. Eri ihmisillä on eri heikot kohtansa, ajattelen. Isoäidillä ja äidilläkin heikko kohta ovat jalkaterät. Ja ihotulehdukset. Sokeriaineenvaihdunta. Temperamentti. Pää. Sitten lakkaan ajattelemasta heikkoja kohtia, koska en halua ajatella isoäidin kauneusleikkauksia enkä äidin sairaalaan itseään laihduttamista. Me vaan niin haluaisimme, että meitä rakastettaisiin. Turpa kiiinni, pää, sanon päänsisäisesti ja hymyilen kynsiteknikolle ja siirrän puheenaiheen koiriin. Se toimii aina. Yhden kampaajan tukasta on irrotettu lisäkkeet. Nyt hän näyttää vähemmän Barbarellalta.

Talvella, kun jalat tuntuivat ihan normaalin ihmisen jaloilta, istuin takahuoneessa ja luin tenttiin tai referoin esseeseen ja koetin olla muistamatta varauskirjan tyhjiä sarakkeita ja yhtäkaikkisesti toisten pyykkejä viikatessani mietin, miten rahat riittävät. Eiväthän en riitä ilman asiakkaita. Ja nyt kun jalka ei kestäisi mitään, varauskirjan sarakkeet täyttyvät. Vaihdan asiakkaiden välillä kenkiä. Se alkaa tuntua yhtä rutiinilta kuin käsien desinfioiminen, lakanoiden kierittäminen rullaksi ja rullan kiinnittäminen nimikoiduilla teipinsuikaleella odottamaan seuraavaa kertaa.

Asiakas rynnii sisään ovesta ja huohottaa: vain kaksi minuuttia myöhässä! Ponkaisen koivilleni ja viittilöin häntä takahuonetta kohti.

Tänäänkin minun piti mennä töihin, mutta makaan kotona jalan kanssa. Ota rennosti, viestittää takaisin ystävä peruuttaessani aikaa. Se on hyvin sanottu. Otan parvekkeelle soijajäätelön loput ja kaadan seuraksi hieman limoncelloa ja luen vielä kerran Gretkowskan Metafyysisen kabareen (miten voisi olla lainaamatta kirjaa, jonka nimessä yhdistyvät metafysiikka ja kabaree?) ja mietin, että jos oikeasti uskoisi sen allegoriaa, olisi pitänyt pysyä neitsyenä, mutta perse, siinäkin olisi pää hajonnut. Eikä ehkä muulla ole niin väliä. Tai siis on, mutta kuitenkin. Onko silläkään väliä, miten pää hajoaa, jos se joka tapauksessa hajoaa? Mutta ei sitä voi etukäteen tietää, hajoaako se vai ei, vastustelen. Ainahan voi toivoa...

Sitten siirryn toiseen opukseen vilkuillen aina välillä ympäristöäni. Suurin osa kasveista on muuttanut parveke-eläjiksi kesän ajaksi. Olen kaupungilla liikkuessani - se tapahtuu nykyään julkisilla, koska jalka ei kestä pyöräilyä eikä kävelyä ja kestää hädintuskin työtkään; milloin kestää, milloin ei, eikä se juuri ennakkovaroittele - vilkuillut uteliaasti toisten parvekkeita ikkunan läpi ja hämmästellyt sitä, miten harva haluaa oman ulokeviidakon. (Joskus toki myös sisennysviidakon tai nauhaviidakon, mutta enimmäkseen parvekkeet on ulokkeistettu.) Ja muistellut junassa Roomasta Fiumicinoon salakuultua keskustelua, kaksikymppisiä tyttöjä, jotka ovat hämmästelleet Italian parvekkeita, kun niille on laitettu kukkia. Heidän kotonaan parvekkeilla säilytetään kaikkea kamaa. He eivät tarkenna, mutta olen nähnyt lasilaitaisista parvekkeista, kuinka niihin voidaan ahtaa mattoja, pyöriä, jätesäkillisiä talvivaatteita, kulutusoksennusta. (Paitsi että onhan kasvienkin ostaminen kulutusvalinta. Sillä on vain toisenlaiset perustelut.)

En ole vielä ollut niin sairas, etten olisi hammasta purren ja kivun päälle pängertäen raahannut multasäkkejä ja tomaatintaimia, taputellut juurakkoja maan suojiin ja kangennut kastelukannulla vettä janoisille juurille, varsille ja lehdille. Nytkin parvekkeella on viidakko. Sekö on tärkeää, kysyn itseltäni välillä kun suljen kirjan hetkeksi. Onnun sisältä hakemaan pari tyynyä, kellahdan parvekkeen lattialle, nostan pohkeet taittotuolin päälle. Se on tärkeää, vastaan itselleni. Se on tärkeää. Jos se tuntuu tärkeältä, eikö sen silloin tiedä olevan tärkeää? Nyt se tuntuu erityisen tärkeältä, kun en ole juuri päässyt metsiin. Jos minulla ei ole parvekeviidakkoa, joutuisin katselemaan kaiket päivät kivikaupungin kuumia seiniä. Ei niissä mitään vikaa tietysti ole ja pidän niistä enemmän kuin vaikkapa lähiön metsästä. Mutta pidän niistä enemmän, kun on myös viidakko.

Olen illalla pakannut laukun, pakannut lääkkeet ja kipugeelit ja sampoopalan, mekkoja ja muuta roinaa. Olen koettanut pysyä tyynenä sen kanssa, että matkustan pyöräilykaupunkiin kykenemättä polkemaan. Aamulla olen herännyt siihen, että polttava hiekkakäärme on kiertynyt kerälle päkiän sisään, se kehrää omia aikojaan, sen sydän sykkii. Olen istunut sängyssä ja itkenyt ja kysynyt, mitä minun pitäisi tehdä, koska koko päivä on kaavailtu jalan päälle, ja illaksi lento, ja sitten neljä päivää kaupunkilomaa. Olen niistänyt liian monta kertaa pyjamapaidan helmaan osaamatta päättää, mitä tehdä. Huumata itsensä kipulääkkeillä ja vain painaa kivun päälle ja sitten ehkä havahtua vieraassa kaupungissa siihen, ettei mistään tule mitään? Vai jäädä ja huomata jalan jo pian arvostavan lepoa ja rauhoittuvan ja sitten miettiä, olisiko sittenkin pitänyt mennä? Käärme päkiän sisällä on kuitenkin sen verran polttavaa sorttia, että lopulta päädyin inhoamaani järkevään ratkaisuun.

Olen kyllästynyt järkevyyteen ja jalan pikkumaiseen kirjanpitoon.

Olen kyllästynyt siihen jo kauan sitten mutten oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida hiekkakäärmeen pyörteilyyn. Käärmeen, päärmeen, pyörteen. Se tuntuu tosiaan hiekalta, joka on kuumunut auringossa ja kiertyy alas näkymättömästä suppilosta. Hiekasta tulee mieleen tiimalasi, aika, aavikot, kamelien varjot ja tuulenpuhaltamat käärmekuviot. Aallot.

Odotan kesää, parvekkeella on kuuma. Sisällä parvekkeenovesta puhaltava ilmavirta tuntuu liian viileältä ja viiltää hermopäätteitä ärsyyntyneessä jalkaterässä. Kylmää vasten tyksyttää kuuma pyörre. Siityäkö takaisin ulos ultraviolettivaurioittamaan ihon elastaanisäikeitä? En oikein tiedä, muista, ymmärrä, mitä ihmisille sanotaan, miten heidän kansaan oletetaan oltavan.

Alan kadottaa toivon. Gretkowska kirjoittaa siitä aika viiltävästi:

Itse asiassa toivokin on hyvä esimerkki siitä, miten erilaisia kreikkalais-roomalainen ja kristillinen maailma olivat. Pandoran lippaasta putkahtaneesta toivosta tuli ihmiskuntaa kiusaava rutto. Kristinuskolle taas, kenties siksi että sillon niin vahva taipumus marttyriuteen, ihmisiä kiusaava toivo on hyve. (Manuela Gretkowska, Metafyysinen kabaree, suom. Tapani Kärkkäinen, s. 31.)

Enpä tiedä. Mutta huomaan, miten vaikeaksi toivon menettäminen tekee kommunikaation silloin jos pitäisi käsitellä muutakin kuin aivan arkisia asioita. Ne käsittelen ja kestän varsin hyvin. (Jos liikkumisasioita ei lasketa.) Mutta kaikki suunnitelmat ja päämäärien asettamiset tuntuvat jotenkin illuusioilta verrattuna parvekkeeseen, huvipuistosta kuuluviin kiljaisuihin, ultraviolettivioituksiin Short Yellow Tabascon lehdissä. Käärmepyörteeseen päkiässä. Hiljaisuuteen, alistumiseen sille, mikä on.

Koetan nimetä tätä kesäksi enkä onnistu. Mutta onnistun sentään nimeämään tämän iltapäiväksi.

Hiljaisuus

On vaikeaa kuvata hiljaisuutta, joka kietoo sisäänsä elämää. (En halua kirjoittaa, määrittää sen kietovan koko elämää, koko elämä on rakennelma, josta en osaa sanoa vielä mitään, odotetaan että kuolen, sittenkään en sano mitään, parempi olla sanomatta tai haluamatta sanoa mitään niin ei tarvitse mainita kuolemista, joka saa jotkut ahdistumaan ja varpailleen, vaikken tarkalleen ymmärrä, miksi: jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu ja eikö ole helpottavaa, että on edes jokin varmuus?) Voisin varmasti kirjoittaa kivun väsyttävän tai jalkaa mahdollisimman hyvin lepuuttavien kenkä-pohjallisyhdistelmien metsästyksen vaativan melkein kaiken älyllisen annettavan. Mutta ei tämä tunnu siltä. On vain hiljaisuus, outo levollisuus, helppous luovuttaa. Kipu ja sen kanssa luoviminen saa katselemaan elämää uudella tavalla. Asuntoa. Tavoitteita. Läheisiä.

Olen sosiaalisessa ympäristössä ja kuuntelen, mitä eräästä muutaman kerran tapaamastani ihmisestä puhutaan hänen poissaollessaan. Meidän tapaamisemme oli noita kummallisia hetkiä, jolloin kaikki osui kohdalleen: arka kysymys, avoin vastaus, tila hengitttää ja edetä, ei mitään piilotettua eikä paheksuttua. Sen kohtaamisen jälkeen olen kunnioittanut kovasti tuota toista, hänen rohkeuttaan ja jaksamistaan. Maailmassa ei liene helppoa edetä silloin, jos kokee tietyt asiat, kuten hän kokee. Jotkut luokittavat hänen kokemustapansa sairaudeksi, jotkut häiriöksi, jotkut - nämä jotka puhuvat - virheeksi, joka oikeuttaa sanomaan, että onneksi siitä ihmisestä päästiin. Se saa minut hyvin surulliseksi ja hiljaiseksi. Minussa on jokin omituinen vika, siltä joskus tuntuu, kun en osaa sanoa, että joo, hyvä että päästiin. Minusta kun ei ole vääriä tapoja kokea. On tapoja kokea, jotka saavat läheiset tuntemaan olonsa niin epämukavaksi, että he etääntyvät. Se on heidän oikeutensa, tietenkin. Mutta silti en osaa sanoa, että tapa kokea, tapa tajuta asiat, olisi yksiselitteisen väärä. Se voi olla kanssakäymistä hankaloittava. Se voi olla toisia syyllistävä ja sikäli ehkä vähän lyhytnäköinen. Mutta väärä. Ei, sitä en osaa ajatella. Se, että kokee asioita tietyllä tavalla ja puhuu niistä kokemuksista läheisilleen - ei, en osaa ajatella sitä vahingoittamisen haluna. Silloinkaan kun se satuttaa. Ainakaan en osaa ajatella sitä minään sellaisena, josta sivullisena olisin pätevä lausumaan, että hyvä kun hänestä päästiin.

Hiljaisuus ilmenee varovaisena vetäytymisenä. Huomaan sellaisen kauden alkaneen, jossa tarvitsen enemmän aikaa vain olemiseen ja lepäämiseen, itseni kuuntelemiseen. Tuntuu oudolta, että hiljaisuus tulee kesällä, mutta on se joskus ennenkin astellut sisään kesän kynnyksellä. Sinä kesänä mietin, mitä teen elämällä. Pyrin yliopistoon mutten jaksanut oikein lukea pääsykoekirjoja, otin mustavalkofilmille kuvia ja vedostin suurille venäläisille valokuvapapereille vanhan ruumishuoneen kellarin pimiössä, pukeuduin valkoisiin miestenpaitoihin, solmioihin ja farkkuihin vaikka olisi ollut kuinka kuuma. Halusin pois.

Nyt en halua pois, mutta huomaan, miten rasittavalta kuulostaa ihmisten näkeminen isoina joukkoina. Voin nähdä ihmisiä kahden kesken, etenkin jos samalla vesijuoksen, mutta juhliminen kuulostaa vain joidenkin toisten asialta. Haluaisin kysyä keholtani, mitä se on nyt keksinyt. Jotain se hautoo. Millaiseksi se aikoo ryhtyä? Mitä sinusta tulee tällä kertaa, ystävä? Ehkä tämä onkin muutoksen tuntu, kulu luissa ja lihaksissa, kalvorakenteiden hiljaista huminaa ja supistelua.

Ja miten hiljaisuus kuulostaa pedaalimaiselta vaikkei ole sellaista, tämä on oikaistava. Eivät tunnut vaimennu, päinvastoin - nyt ne vasta kuulee kunnolla. Joskus kysymykset ja epäilykset tuntuvat vaikeasti elettäviltä ja haluaisin vastauksia. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että kysymysten vastauksiksi sulkeminen sisältää vaaran sokeutua tilanteille. Enkä halua jättää aistimatta epävarmuuksia, onnettomuuksia, tyytymisiä, tyyntymisiä, kohti kurottautumisia. En halua määritellä ja sitten pakottaa havaittua määritelmien mukaisiin askelkuvioihin.

Vesijuoksualtaassa käyn merkityksellisiä keskusteluita ja koska kaikkea taustoittaa hiljaisuus, kuulen ja oivallan tarkemmin. Oivallan esimerkiksi, miten eri tavalla ystävään verrattuna hahmotan ihmissuhteet. (Tai ehkä tämä on vain tapa puhua niistä, ehkä niistä on mahdotonta puhua haluamatta määritellä.) Että välillä saan kiinni itseni samanlaisista ajatuskuvioista, mutta niiden hyväksymisen pointsina on minulla se, etten usko niihin ja että vain totean tulleeni ajatelleeksi niin, epäpätevästi ja ajattelemattomasti, näkemiin, ajatus hyvä, emmeköhän me vielä tapaa, mutta tässä asiassa sinä saat nyt mennä kotiisi. Etten oikein usko, että ihmiset ovat jonkinlaisia pohjimmiltaan. Että he olisivat pelkistettävissä yhteen rooliin ja että riittäisi, että saisin selville, mikä se rooli on, ja sitten voisin päättää, lähestyäkö vai loitotako. Tietysti olen jo kauan ajatellut ihmisiä ennen kaikkea tilanteiden ihmisinä, paljon enemmän kuin ihmisinä tilanteissa, mutta kuulostaa siltä, että tarvitsen tälle uusia sanallistuksia, uusia muotoiluja.

Niin, ja hiljaisuutta.

Italiassa istuin ptikään yksin rannalla muiden vaeltaessa. Luin buddhalaista kirjaa, jonka suljin välillä käsitelläkseni kysymystä, selviänkö psyykkisesti tilanteesta, jossa olen suunnitelmieni ääressä kykenemättä kävelemään niihin sisään, ja kykenemättä teeskentelemään, ettei pettymys vaikuttaisi mielialaani. Aurinko välillä piileksi pilvien takana, välillä hiipi niiden välistä. Aallot jatkoivat ääntään. Rannan pengermät kohosivat suojaavina muureina molemmin puolin, kasvit olivat kiinnittyneet melkein pystysuoraan kallioon hennoin mutta sitkein juurin. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin ehkä ikinä ennen. Mutta ei se itkettänyt, ei enää siinä vaiheessa, kun toiset olivat jo menneet. (Yhtä olin pyytänyt jäämään, koska minun oli pelottavan vaikea olla, mutta hän ei halunnut auttaa. Toisia en edes pyytänyt, koska mielestäni minulla ei ollut siihen mitään oikeutta. En halua pyytää asioita, jotka saavat minut ajattelemaan, että itse luultavasti suostuisin pyyntöön mutta sitten marisisin asiasta mielessäni ja ottaisin - kauhistuttavaa kyllä - edes salaisesti pienen marttyyrinroolin.) Oli vain hiljaisuus ja yksinäisyys. Viipyilevä lämpö, meri, meren hiomat kivet ja keramiikanpalaset. Kasvillisuus, pilvet, veden kiertokulku.

Ehkä hiljaisuus on vain jatkoa tuolle rannalle.

Ehkä istun siellä jossain mielessä edelleen, istun ja kuuntelen ja pidän kirjaa sylissä, sormi merkiksi sivujen sisään suljettuna. Nainen rannan toisessa laidassa on riisunut kaikki vaatteet ja litistynyt aurinkopaneeliksi vilttiin, hänen mäyräkoiransa juoksevat aaltoihin ja takaisin. Välillä toinen koirista lähestyy minua, hermostuneet kasvot, uteliaisuuden ja pelon sekainen katse, ulinaa ja karkuun. Ajattelen sitä, minkä olen lukenut jostain kirjasta, jota editoin. Että jos pelkää romahtavansa, voi yhtä hyvin lakata pelkäämästä, koska on jo romahtanut. Ettei kestänyt. Ei se enää siitä muutu. Ja äkisti olen takaisin siellä, mikä kannattelee. Istun kivillä, meren ääressä. Mieli on liian raskas ja hiljainen lukemiseen tai mihinkään pakenemiseen. On vain päivä, ja kivet, meri, istuinluiden alla kiinteä. En putoa, katoa, hajoa. Maa kannattelee, ilma ei lakkaa suomasta keuhkoille pumpattavaa, sydän ei kieltäydy tutummaamasta.

Miten voisin ajatella ihmisissä olevan jotain pohjimmaista, kun solahdan itseni läpi istuinluiden painoksi kivillä, kiven lämmöksi kämmenkuopassa, kirjan paineeksi merkkisormessa, aaltojen ääniksi?

Kun ihmiset kysyvät, millaista lomalla oli, en oikein tiedä, mitä vastata. Millaista? No, rapattuja seiniä. Köynnöskasveja. Muureihin pultattuja ulkolamppuja. Kissa joka istui kukkapenkissä yöllä ryhdikkäänä kehräten itsekseen. Tomaatit ja paprikat oli juuri istutettu suuriin punasavisiin ruukkuihin. Ei sekään varsinainen kesä ollut. Niin, vaeltamaan en päässyt, en tällä kertaa. Ei, minä palasin kotiin. Istuin kivillä ja upposin hiljaisuuteen, jonka keskeyttivät toisten ihmisten ja eläinten äänet, tuulen riepomien puiden äänet, lintujen kirkaisut, meren tasainen pulssi, palava halu kyetä sanomaan jotain kivusta joka melkein salpaa hengityksen.

Ja sen tajuaminen, ettei sille ole sanoja. Ettei melkein millekään, mitä haluaisi sanoa, ole sanoja. Ei sanoja, ei maalattavia kuvia, veistettäviä muotoja, ehkä voisi olla säveliä, mutta en osaa niitä sillä tavalla.

Loppumatka tuntui jollakin tavalla helpottavalta, koska matkalla ei tule ajatelleeksi, että olisi hyvä järjestää tapaamisia ja nähdä ihmisiä. Kotona sellaista tulee ajatelleeksi. Ja törmää hiljaisuuteen. En minä sitä, etten näkisi, jaksaisi ja järjestäisi. Kyllähän minä, hitaasti ja haparoiden, aloitan taas, jos en muuta niin ettei minusta sanottaisi, että hyvä kun siitäkin päästiin. Ehkä ihmiset niin sanoessaan koettavat ilmaista haluavansa tukea hymyjen etsimisessä? Autanhan minä siinäkin, omassa tahdissani. Ei minun ole vaikea nauraa tai itkeä edelleenkään.

Mutta hiljaisuus dominoi, istun rannassa ja käännän sileää kiveä kädessäni. Eikä minulla ole kiire mihinkään. Olen kulkenut pidemmän matkan kuin olisin kukenut, jos jalka olisi kestänyt polkuja vuorten pengermillä, kuin jos olisin kulkenut muiden kanssa, nauranut ja viittilöinyt ja nimennyt kasveja, eläimiä, kyliä, meren eri sävyjä niistä korkeuksista kun se nähdään, ei kuulla. 

Mitä tehdä romanttisissa paikoissa öisin

Myöhään viimeisenä iltana livahdan ulos. Kiipeän portaita koettaen pitää painoa mahdollisimman keveänä vasemman päkiän ja varpaiden suhteen. Kuljen portaita alas, ylös, käännyn Delikatessenin kulmasta, panen merkille kissat tummilla kujilla ja modernien veistosten terasseilla. Kiipeän kohti valtatien haaraa. 

Terassilla istuu rikkaita amerikkalaisia. Tai mistä minä heidän varallisuudestaan tiedän, mutta he vaikuttavat sellaisilta, vaatteista ja kampauksista ja puheista päätellen. Terassilla: kynttilät, pöydät ulkona, Tyrrhenianmeri huokaa alapuolella, ranta erottuu tuolien suorakulmioista, jotka taittavat hajavaloa takaisin. Terassi-ihmiset pitävät toisiaan kädestä. Se on helppo havaita kynttilöiden vuoksi. 

Kuulen, kuinka he ovat onnellisia tapahtuvasta. Tunnen sen onnen, mutta se ei ole asiani tässä eikä nyt. Tarkastelen pimeää kadun jyrkänteestä erottavan kaiteen luona. Erottuuko sieltä jotain harovaa? Jossain tässä niiden pitäisi olla, niiden minun asioideni. Kyllä, tuossa on jotain. Jään ikään kuin ihailemaan maisemaa ja ottamaan muutamia kuvia. Onhan tämä ihmeellinen paikka, sellainen johon voi palata kerta toisensa jälkeen tuntematta minkään kyllästyttävän pätkääkään.

Jossain vaiheessa kyykistyn ja työnnän käteni pimeään. Nyt olen näkymätön, koska päätän niin. Käteni tapaa piikit ja sileät seinämät. Tunnustelen varovasti, etsin eloisan oloisen kasvukohdan, sijoitan toisen käden sormet varovasti niveltymän toiselle, toisen käden sormet toiselle puolen. On valittava otekohta piikeittä. Sitten alan vääntää kasvia kierteelle. 

Lopulta pala napsahtaa irti. Tuskin ääntäkään kuuluu. Tungen kaktuksen palasen taskuun. Se pistelee taskun ohuen puuvillavuorin läpi. Amerikkalaiset jatkavat onnensa kertaamista. Kuljen heidän ohitseen suorana ja hymyillen. 

Kyllä minäkin rakastan, kaipaan ja pakahdun, selvähän se. Ja sellaisessa tilassa olen niin heikko, että saatan särkeä sydämeni silloinkin kun en osaa enkä halua loukkaantua. Ja saatan silti olla onnellinen. Niin, niin. Kuljen heidän ohitseen, livahdan takaisin alakaupungin pimeille kujille, luovin porras portaalta kohti kirkkoa ja merta ja meren keinuttamia veneitä pala kaktusta taskussa. 

Nyt en jää kaipaamaan, en harmittelemaan. Kirkon luona silitän kissaa ja istahdan varoen sen viereen. Se kipuaa syliin kehräämään ja haluaisi nukahtaa siihen. Voisinko kantaa kissan sisään nukkumaan amorinkuvin koristeltuun antiikkivuoteeseen? Fauni ilahtuisi siitä kovasti. Ei, sitä kissa ei hyväksy. Se painelee tiehensä häntä pörhöllä ja unohtaa äskeisen hetken, rauhan sylissä.

Kiipeän portaita taloon, jossa olen asunut viikon ja jossa olen kai ollut eniten eksyksissä ja onnettomin, hetkittäin, vuosikausiin. Jalkaan ei juuri nyt satu. On vain yö ja valppaus. Ja kaktus: tunnen tyytyväisyyttä siitä, että hain sen pistokkaan. Avaan oven päiväkirjalukon, hiivin yläkertaan. Tunnen itseni riittävän vahvaksi heittäytymään hymyn syliin nyt kun olen hakenut palan kaktusta.

Paistepalkinto

Sain pal(a)kinnon ja haasteen. Kiitokset!

Ensiksi pitää kirjoittaa jotain palkintokuvasta. (Tai jotain sinnepäin.)

Kehäkukkien terälehtiä myytiin taannoin Tallinnassa torilla. Mummot olivat itse kuivanneet ne ja pussittaneet mitä ilmeisimmin jo kerran käytettyihin muovipussukoihin ja kirjoittaneet teipinpalaan saialill ja teipanneet sen pussukkaan. (Sisällön kyllä tunnistaisi ilman teippiäkin.) Pussit eivät maksaneet paljon mitään. En halunnut vaihtorahoja takaisin. Muutenkin tori vastasi toiveisiin: sieltä löytyi muun muassa rohtoaaloen pistokas.

Maailma muuttuu. Helpoiten sen huomaa ehkä juuri Tallinnassa. Siellä käy riittävän harvoin huomatakseen muutoksen ja riittävän usein muistaakseen, mitä viimeksi koki ja näki (eli oikeastaan tässäkin tapauksessa: havaitakseen muutoksen).

Eräs hieronta-asiakas kertoi käyneensä Tallinnassa joululomalla. Tori oli nykyään erilainen. Lähinnä made in china -kamaa ja business opportunity -tyyppejä, ei niinkään mummoja tuotteineen. Sefiirejä oli ollut vaikea löytää.

Mutta mummoihin tai oikeastaan heidän yrttiteehensä: Ensimmäisiin opiskeluvuosiini yhdistyy vahvasti muisto suurista englantilaisista posliinikupeista ja niihin haudutetusta kehäkukkateestä. Jokin terälehtien oranssiudessa ja värin hitaasti veteen uuttumisessa on hypnoottisen kaunista. Pidän siitä oikeastaan vielä enemmän kuin sidottujen teekukkien katselemisesta. Ne kun ovat artifakteja, ja nämä taas kokonaisina kuivattuja kukkia, jotka paisuvat kosteudesta samalla kun luovuttavat loistavaa väriään. Luin tentteihin ja kirjoitin esseitä kehäkukkateen kanssa. Asuin ensimmäistä kertaa ilman hälisevää perhettä. Hiljaisuudesta yksityiskohdat piirtyivät esiin häkellyttävän kauniina ja ainutkertaisuutta täynnä. Ja samalla minusta tuntui, että se kaikki oli satunnaista, ei mitään ansaittua. Tiikkiviilupöytä, suuri kuppi, avautuva kukka... kamelia ja lumisade ja vastapäisten talojen fasadit. Mies joka tykkäsi puhua alasti puhelimessa ikkunan ääressä. Kissakaverukset rahapuuasunnossa.

Kukkien innostamana kylvin sitten kehäkukkien siemeniä vuokrapalstalleni heti sellaisen saatuani, vuosien päästä. Noiden kehäkukkien jälkeläiset - villiintyneet, ohuempikukkaiset, yksinkertaisemmat, salamyhkäisemmät - marssivat edelleen palstalla kylväytyen milloin minnekin. Kitken osan pois mutten koskaan kaikkia.

Ei, tämä ei ole metafora mistään.

Tuli vaan mieleen tuosta kuvasta.

Paistepalkintoon kuuluu myös jakaminen eteenpäin 12 tärkeälle blogille. Tarttukaa tai olkaa tarttumatta, miten tykkäätte.

Pagistaan, Suklaahirviön mässymaailma, Annikin, Aika ja minä, Jähmettynyttä vettä, Tarina norsusta, Eufemia, Jaguaari höyhenpuvussa, Suolaisia pisaroita, marginaali, Chilivaari.

Hiljainen ilta

Muut rientävät sosiaalisissa jutuissaan. Tulen töistä salille, teen voimaharjoitusta silmät suljettuina. Kävelen kotiin pimeää sateista Helsinkiä, ostan huomisia tykötarpeita kurpitsapiirakkaan ja -keittoon. Kuljemme koiran kanssa puistojen läpi, palaamme sisään. Yksin.

Kaipaan vain hyasinttia. Jotenkin se on jäänyt. Mutta olen kutonut kaksi maksipituista säärystintä ja kokenut tunnetiloja laidasta laitaan, seksuaalisesta riehaantumisesta pienen lapsen haluun ryömiä jonkun vatsalle kerälle itkemään. En ole uskaltanut mennä lähellä Vompsua nyt kun hänellä on uusi suhteensa. Se on näkymätön muuri; en osaa uskoa, että lähestyminen nyt voisi muuta kuin rikkoa kaikkia asianosaisia. Minun pitäisi saada jokin lupa jostakin ja joltakin, tai luottaa siihen, että se jokin meidän välillämme olisi jotain niin erityistä, että se oikeuttaisi mahdolliset häiriöt toisaalla. Olen luottanut tuollaiseen erityislaatuun oikeastaan vain yhdessä suhteessa ja siinäkin vain hetkittäin; se on se suhde, josta minua on kielletty ehdottomasti kirjoittamasta. Kauan sitten. Kuusi vuotta sitten. En usko, että nyt kestäisin sitä, että kuitenkin ajattelisin, että niin, tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan olla näin lähellä. Erotessani Kissasta kauan sitten, kuusi vuotta sitten, tuo tuntu pureutui minuun niin syvään ja kipeästi, että välillä vain huusin suoraa huutoa. Ei, nyt haluan pysyttäytyä varovaisemmin turvallisemmalla alueella. Odotan. Tarkkailen.

Kuusi vuotta sitten asuin Tähtitorninmäellä, olin muuttanut sinne yksin. Yksin: minä ja hyasintti, adventti, rauhallinen musiikki, hiljentyminen pimeään. Opettelin olemaan yksin enkä äkisti pelännyt pimeää kuten olin siihen asti tehnyt. Luulen, että sinä talvena onnistuin ensimmäistä kertaa hahmottamaan itseni, huomaamaan itseni ja tuntemukseni kunnolla, kieltämättä osaa niistä jo jossain tietoisuuden laitamilla. Opettelin sanomaan "minä", ei "me".

Tämä adventti resonoi voimakkaasti tuon adventin kanssa. Silloin koetin asettautua yksinoloon pitkäkestoisten venytysten avulla. Nyt kudon sukkaa. Siinä on jotain kumman meditatiivista, miten sukka noin järjestyy silmien alla kerros kerrokselta. Siitä taitaa tulla myös ensimmäinen jalkaani istuva villasukka ikinä. Missään ohjeissa ei neuvota neulomaan niin kapeaa jalkaterää kuin minulla on. Olen kutomassa jalkaterää kestävästä paksusta villasekoitelangasta, mutta varsi on unelmapehmeää lulluista merinoa. Eihän varren tarvitse sillä tavalla kestää kulutusta. Ja ainakin minulla nilkan ja sääriluun päällyksen iho on kehon herkimmin kuivuvia ja kutiavia kohtia, jotka eivät siedä normaalien sukkalankojen karkeutta ja kovuutta oikein kuinkaan.

Panen merkille kuin hämmästyen, miten tänä syksynä asiat ovat järjestyneet pitkälti juuri kuten olen halunnut niiden järjestyvän jo pidemmän aikaa. On konkretiaa, kosketusta, ihmisseuraa, ja sitten on teorioita ja mieleen palauttamista, uusia näkökulmia ja abstrahoituvaa, on turvallinen lämmin ihmissuhde, joka liikuttaa minua jotenkin eri tavalla kuin mikään aiemmin, ja romuluisesti koikkelehtiva ja hurja mutta silti tärkeä ja pitkä ihmissuhde, jonka kohdalla saan koetella, miten hyvin lopulta ymmärrän sen, ettei minun tarvitse siivota itseäni olemasta vaivoiksi vaikka olisinkin vaivalloinen ja omituinen ja täysin kykenemätön romantiikkaan. Sekin on kummallista ja ihanaa, miten suhde Vompsuun on nyt tasaantunut vertaissuhteeksi, joka muistuttaa eniten eksäsuhdetta. (Tai ainakin sellaista ideaalieksäsuhdetta, jota koin hetken aikaa.) (Ääh, ei kai pitäisi tuntea turvallisuutta tästä uudesta suhdetilanteesta, koska eivät aiemmatkaan eksäsuhteeni ole pysyneet stabiilin hyvinä vaan väljähtyneet.) (Mutta iloa aion piru vie tuntea niin kauan kuin siihen on syytä. Ilo ei koskaan ole pahaksi.)

Hassu muuten tuo, ettei usko pystyvänsä johonkin tai kestävänsä jotakin. Lähes aina sitä osoittautuu paljon kestävämmäksi ja pystyvämmäksi kuin on osannut kuvitella. Ainakin silloin kun on ollut pari päivää aikaa sopeutua. Yllätykset toki saavat aikaan kauheita kuoppia ja stressipiikkejä, joita voi olla vaikeaa käsitellä mitenkään tai kenenkään toimesta. Niissä tulee vain sellainen olo, ettei kestä, putoaa johonkin kylmään ja hahmottomaan kaikuvaan tyhjyyteen, ja sitten saatan huutaa tai itkeä tai karata ulos kävelemään peläten, etten enää osaa palata takaisin mitenkään. Ei näitä kohtia ole ollut enää kolmenkympin jälkeen niin montaa, mutta ihan tarpeeksi, jotta osaan nykyä asettaa toivomuksen, että saisin etukäteen pohtia mahdollisia vaihtoehtoja rauhassa ja epäilemättä muiden kannalta ja näkökulmasta varsin pitkäveteisesti, monitahoisesti ja ahdistuspaineistettuna, lähes kaiken aiemmin ajattelemani ja hyväksi toteamani hetkeksi kyseenalaistaen.

Vaikea kuvitella parin viikon takaista tunnelmaa. Vai mitä siitä nyt onkaan.

Mitä ovat ne vihlovat pelot, paitsi kylmää talven ilmaa kasvoilla? Onko niihin vielä sen pahemmin palelluttu? Keitän yrttiteetä, kuuntelen hiipivää musiikkia ja sukan ensimmäinen puolisko on pian valmis.

Vihellystä ja sivuaskelia

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monena päivänä siitä, miten rauha on laskeutunut ja levottomuus työntynyt sivuun samalla kun olen uteliaana liikkunut tässä uudessa tilassa ja asemassa. Olen potenut lievää harmia siitä, että ehkä joku ajattelee minun räytyvän sydänsuruissa ja peloissa, kun niin ei lainkaan ole. Nimittäin Vompsun juttu ehti edetä fyysiselle asteelle ennen kuin hän ehti vaatia tapaamista ja uuden läheisyyden myötä kävi selväksi, ettei se hänen ihastuksensa tahdo tavata meitä, mikä on minustakin ihan ymmärrettävä kanta. Miksi ihmeessä, nimittäin. Eihän hän meidän kanssamme makaa.

Pidän tästä tilasta, tästä joulukuun viipyilevästä tulemisesta. Ainoa mutta on opiskelun ja muutaman työn aikaansaama kiire ja väsymys, joka painaa olemistani vielä tämän viikon ja on tähän mennessä estänyt minua istumasta ja kirjoittamasta. Kotiin päästyäni olen joka ilta ollut vain niin tyhjiin puristettu kaikesta vaativasta ja suoritetusta, etten ole kyennyt, ja olen lähtenyt aamuisin niin aikaisin, etten ole aamuisin kerinnyt ennen lähtöä kirjoittaa, ja toisaalta, olen nukkunut kokonaisia öitä enkä ole valvonutkaan kirjoittaen. Huomenna on syksyn raskaimmaksi lopulta osoittautuneen kurssin lopetus, jonka suullisessa kuulustelussa toimin puheenjohtajana. Meinasin aluksi sanoa ryhmän minut rooliin halutessa, että hei, en mä pysty tuohon nyt, koska mieheni on rakastunut toiseen ja vaikka ajattelenkin sen olevan lopulta hyväksi kaikille osapuolille eikä keltään pois, niin toistaiseksi uin vielä jossain shokkilätäkössä enkä osaa ajatella kuin sellaisia käytännön kysymyksiä kuin että mitä käy, jos hän muuttaa pois ja haluaa eron, ja asunnon vuokrasopimus on kuitenkin huhtikuulle saakka, miten rahani riittävät ensi keväänä, pitääkö minun täysin keskeyttää opinnot sitten ja niin edelleen. Mietin tämän sanomista kymmenesosasekunnin ja sanoin sitten, että okei, jos te haluatte, voin kyllä olla peejiinä, vaikka minusta tuntuukin, etten ymmärrä tällä erää yhtään mistään yhtään mitään.

Paitsi että ymmärrän yhden seikan: ymmärrän, miten olin välillä dekonstruktion kanssa niin eksyksissä enkä ymmärtänyt sen punaista lankaa. Onhan sekin sentään jotakin. Ja kun löysin punaisen langan, tai ainakin ymmärrettävältä kuulostavan pätkän sitä, tiesin saman tien senkin, etten pysty ehkä enää kuulemaan puhetta dekonstruktiivisesta lukemisesta samalla tavalla kuin ennen. Että ajattelen sitä kummallisesti samanaikaisena yrityksenä kurottaa transsendentaaliseen ja olla kurottamatta. Ja tämä ymmärrys asettaa minut rauhalliseen tilaan.

Olen kutonut kohta valmiiksi pitkät keväänvihreät säärystimet. Olen sommitellut huomisen puheenparret. Olen kävellyt koiran kanssa ja ihmetellyt päivien kulua, syksyn katoamista opintoihin. Monet odottavat lumentuloa ja pakkasia, minä odotan jo kevättä ja kesää.

Hyväntuulisena, hyväntahtoisena, kummallisen vakaana kahden repivän viikon jälkeen. Jotenkin haikeana, viheltelevänä.

En ole vielä kerinnyt ostaa hyasinttia, mutta huomenna koetan keretä. Huomenna menemme katsomaan joukolla näytelmää Hannah ja rakkaus. Toivottavasti ehdin kirjoittaa enemmän huomenna ja sen jälkeen. On niin paljon, mitä olen miettinyt kävellessäni, kuunnellessani ja keskustellessani. Ja unohdan niin nopeasti.

Empiristin aamulenkki

Puu on pudotellut hedelmiään, niitä samoja, joiden syötävyydestä luin ehkä kuukausi sitten. Astelen varovasti hedelmien luo. On aamu, ennen kymmentä. Olen ilmoittautunut seuraavan alkuviikon ryhmäliikuntoihin - joogaa ja feldenkraisia - ja hoitanut edellisen kuun laskutukset kuntoon sekä käännellyt kuivurin tasoilla haurastuvaa persiljaa ja mangoldinlehtisilppua. Aamuisin en enää osaa nukkua entisenkään vertaa, mutta herään iloisena. Tulkitsen tämän niin, että opinnot sopivat minulle, että niiden säännönmukaisuus on tervetullutta vaihtelua.

Hedelmä tuntuu kädessä keveältä. Liha on muuttunut hauraaksi, huokoiseksi, ja kuoriutuu helposti sormin. Kivi on pieni, puikulainen, tuskin lainkaan poimuinen. Ajattelen lukemaani kuoren kovuudesta, mutta päätän yrittää joka tapauksessa. Etsiydyn liuskakivipolulle ja asetan kivisydämen liuskakiviaskelmalle. Sitten nuohoan lähiympäristön tarkemmin kuin koira, joka katselee uteliaasti remminsä päässä. En osaa lukea sen ajatuksia. Mutta löydän liuskakiven palan marjakuusen alta. Niitä lohkeilee aina astinkivistä ja usein puistotyöntekijät vain työntävät ne pensaiden alle. (Katso: lapsuudessa oppii paljon hyödyllisiä asioita kunhan ei anna itsensä unohtaa.)

Asettelen liuskakiven palaa kivisydämen päälle. Polkaisen. Kivi singahtaa. Uusin toimituksen kunnes osaan ennakoida, mikä päällikiven asento estää sydäntä pyristelemästä karkuun. Roksahduksen seurauksena astinkiveä kirjoo sekalainen silppu kuorta ja sydäntä. Etsin sydämestä puhtaan kohdan ja maistan varovasti.

Pähkinät ovat kypsiä. Villi ilo karkaa kaikkiin jäseniini.

Harppaus

Kasvillisuus harppaa. Miksi se tuntuu tapahtuvan aina juuri silloin, kun poistuu kaupungista muutamaksi päiväksi. Kun kävin viimeksi palstalla, herneillä ja pavuilla oli mittaa kymmenisen senttiä. Nyt niiden pituus on viisitoistakertaistunut ja biomassa ainakin viisikymmenkertaistunut.

Muistan saman ilmiön tapahtuneen aiemminkin palstan kanssa. Kevätkesällä kaikki kasvaa liioitellun hitaasti. Pientä mutta sitkeää, ajattelen. Eikä rikkakasveja sillä lailla ole, ei kunnolla. Niitä joutuu nyppimään. (Eivätkä ne nypi niin paljon, että motivaatiota pinsettitouhuiluun syntyisi.) Tuleeko satoa lainkaan, huomaa miettivänsä. Entä jos jokin vuosi olenkin riippuvainen tästä tässä, näistä taidoista muokata maata, kylvää, kitkeä, tukea kasvua erilaisin toimenpitein? Tai, laupias taivas, älköön niin käykö, jos joku muukin on.

(Aivan kuin sellaisessa tilanteessa turvautuisin viljelyyn. Eiköhän kesä menisi keräilyn merkeissä. Keräiltävästä ei tarvitsisi varmaankaan edes taistella samalla tavalla kuin viljellystä.)

No, jossain vaiheessa muutos kuitenkin tapahtuu. Hyppy. Muutama hellepäivä ja kosteus ratkaisevassa kohdin kasvua. Kaikki rehahtaa. Epäiltäväksi ei jää sato vaan kyky säilöä se talteen. Ja samalla voi maahan työntää lisää siemeniä, lyhyen päivän kasveja. (Mihin ne tungetaan syksymmällä?)

Myös parveke harppaa palstan tahtiin. Erimuotoisia raskaita vihreitä chilejä, punastuvia tomaatteja. Yrtit ja köynnöstävät kukat rehottavat.

Äkisti käsi näyttää pieneltä poimiessaan köynnöksestä kellastuneen lehden. Kuka onkaan kenen huomassa? Muistuttaako tämä jollain tavalla oppimista?

Hiljaiselämää

Mökillä on hiljaista, kun saavumme. Tikan pehmeä koputus etenee kohti rantaa, toukat eivät raota kaarnan ovea. Järvi peilaa taivasta pelottavan tyynenä. Järviruoko puskee vuoroin kellanvihreitä, vuoroin tummia kaaria levollisesti äilähtelevästä poudasta ja kumpupilvistä. Surina voimistuu mökin nurkalla, mutta se ei kumpua ampiaisten pesästä vaan sadoista kimalaisista, jotka hurmautuvat tuoksuvatukan kukinnasta.

En ole koskaan käynyt täällä näin, ilman Vompsun sukua. Kerran olemme käyneet kolmistaan Vompsun äidin ja Vompsun kanssa, mutta silloinkin puhetta on riittänyt ja radio soinut keittiössä. Nyt on riittävän hiljaista, jotta osaan asettua paikkaan, solahtaa osaksi kesää. Nukahdan ja herään varhain. Ehdin venytellä laiturilla ennen kuin toiset ovat heränneet. Ja ennen kuin vieraat heräävät, olen jo pessyt pyykit. Pyykkääminen on täällä valtavan hauskaa: ensin otetaan edellisillan saunavesien lämminjämiä, sekoitetaan niihin tira mäntysuopaa ja tira astianpesuainetta, rutistellaan kesänväriset vaatteet käsin sankossa laiturilla, alasti tietysti, etteivät puhtaat vaatteet kastu, ja sitten vaatteiden vääntämisen jälkeen ne pulautetaan järveen huuhteluun. Tarvitsee vain istua alasti laiturinreunalla ja vangita hulmuava kankaanretale jalkaterien ja nilkkojen väliin ja ojentaa ja koukistaa polvia.

Vuorikaunokista löytyy kuollut kimalainen. Tien varsi työntää ahomansikkaa. En muista tarkalleen, milloin viimeksi olisin syönyt överit niistä, mutta nyt niin käy.

Ja mukana ovat koirat. Ne juoksevat, touhottavat, ihmettelevät. Joskus ne haukkuvat aaveita. Soutuveneessä kukin niistä käyttäytyy itselleen tyypillisellä tavalla: perunkarvattoman pentu (siskolta lainassa) makaa silmät kiinni ja toivoo olevansa jossain muualla, villakoira asettuu jatkuvasti soutavien käsien ja veneenpuoleisten aironosien tielle eikä näytä yhtään häiriintyvän saamistaan tönäisyistä, saahan se myös huomion ja voi sijoittua kauas pelottavista reunoista, ja vanha viisas rakas Nasu keikkuu etutassut veneen laidalla ja kurkistelee vettä ja lokkeja ja kaikkea niin että melkein keikahtaa laidan ylitse. Niin että jos puhutaan siitä, kumpi voittaisi, karhu vai leijona, lienee oikein vastata, että se on vähintään yhtä paljon persoonallisuus- kuin lajikysymys. Koirat eivät onneksi käsitä olevansa koiria sillä tavalla, että niiden pitäisi noudattaa jotain määrättyä koiramaisuutta tai koiruutta kelvatakseen.

Niin että ei minun tee mieli oikeastaan yhtään mitään muuta kuin toisinaan ruokaa ja sitäkin aika vähän. Toiset juovat aika paljon. Se tuntuu jotenkin hämmentävältä, koska kaikki täällä tuntuu nyt kovin täydelliseltä. Ehkä he eivät hahmota asiaa näin. Tai sitten heidän täydelliseensä kuuluu alkoholi. (Minulle se taitaa olla korostuneesti työkalu. Levottomuuden työkalu.)

Saapuu vieraita, he nukkuvat ja valvovat myöhään. Toisaalta se ei hämmennä koska koiratkaan eivät ymmärrä heräämistä kanssani. En anna näiden kohtien ahdistaa. Mutta jään miettimään, miten toisille syntyy sellainen ajatus, että on itsestäänselvyys herätä eri rytmissä luonnon kanssa, mikäli se sallitaan. Ja jatkuvasti muuntaa tajuisuuttaan, lievästi mutta kuitenkin, jos siihen on mahdollisuus. Se tuntuu niin kummalliselta, koska minusta tuntuu itsestäni taas varsin selkeältä, että selvin päin asiat erottuvat selkeämmin, esteettiset kokemukset ilmestyvät täydempinä ja sisäinen rauha - no, se laskeutuu vain selvinpäin. (Ja tarkoitan nyt myös ei-kahvia ja ei-teetä.) Ja en voi mitään sille, että arvostan tätä rauhallista oloa enemmän. Ja että mikäli se ei tunnu ahdistavalta tai siis jos jokin muu ei ahdista minua, niin mieluiten en ota saunakaljoja tai ruokamaljoja tai muutakaan.

Jotenkin se ei sovi yhteen tämän rauhallisuuden kanssa.

Mistähän moinen kokemus ja näkemys kohoaa? Siitäkö, ettei omalla perheellä ollut mökkiä, jossa olisi opittu tuommoinen mökkikulttuuri? Vai siitä, että molempien isovanhempien miespuolella oli alkoholiongelma, joten heidän mökeillään ei naukkailtu edes saunakaljaa, koska siitähän se putki lähti päälle. (Joitain putkikertoja olen kyllä nähnytkin eivätkä ne toimineet hyvänä mainoksena.) Vai siitä, että omat vanhemmat ovat absolutisteja? Vai siitä, että aina kun oltiin maalla, olin ainoa ikäiseni, toiset olivat vanhempien ikäisiä tai kymmenen vuotta nuorempia, eikä siten syntynyt mitään paheellisia maistelurinkejä, ei, kävelin vain itsekseni ja keräsin kukkia ja palautin mieleen niiden latinankielisiä nimiä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi koska en suostunut äidin kanssa antakaa meidän edes tiskata -leikkiin enkä isän tennisseuraan enkä vanhuksien tanhurinkiin enkä pienten lasten kiljumiseen. Mutta ulkopuolisenakin viihdyin hyvin, etenkin siinä vaiheessa kun oli jo nuorempiakin lapsia, joihin kohdistui vanhempien ihmisten hirviömäinen huomio, jossa huomautellaan näteistä nenistä ja hyvistä naimamahdollisuuksista ulkonäön takia. (No, ainakaan minusta ei tullut sen takia ylpistynyttä; päinvastoin, pyrin verhoutumaan säkkeihin ja tuhkaan ettei minua olisi myyty kauppatavarana naimisiin vastoin omaa tahtoani. Samaa mieltä siis olen siitä, ettei pienille tytöille kannata puhua ripsistä ja nenistä ja hymyistä, syy on vain vähän eri... ei ulkonäkökorostus välttämättä synnytä käsitystä siitä, että siihen pitää korostetusti panostaa; se voi synnyttää myös silmittömän kauhun siitä, ettei ketään kiinnosta kokemus ja sen liike, ainoastaan joku helvetin naimamahdollisuus. Ei ihme, etten luottanut vieraisiin aikuisiin pätkääkään.)

Aamulla on parasta kun muut vielä tahtovat nukkua.

Joskus ohimennen käväisee se ajatus, että pitäisi jaksaa olla seurallisempi, mutta annan sille nopeasti huutia. Pöh. Ei minun tarvitse parantaa naimamahdollisuuksiani tai muuta höttöä. Saan haluta tämän yksityisyyden, tämän hiljaisuuden, nämä omat hetket. Se tuntuu erilaiselta suuntautumiselta, mutta entä sitten. Muistan äkisti tällaisina aamuina, miten paljon tavallaan pidin yksinelämisestä, vaikka toisaalta olinkin pimahtaa siihen. Pidin siitä, miten hiljaa saatoin olla.

Hyvä niin ja hyvä näin. Olen viettänyt niin suuren osan elämääni yksin ja melko yksinäisenäkin, ettei minulla ole kiirettä siihen takaisin. Tulkoon kun on tullakseen. Osaan asettua siihen ehkä jopa luontevammin.

Järvi metelöi kummallisessa rytmissä. Meri ei ääntelisi noin. Mutta samalla tavalla sekin ajaa rantaan muhmua.

Löydän korkean heinän keskeltä siperiankarhunvatukkapensaan, jonka toimme joitain kesiä sitten. Ostin niitä samalla kaksi, toisen palstalle ja toisen tänne. Palstan pensas on valtava rehottaja, joka änkee juuriversoja pitkältä emokasvista. Tämä pensas on kaksi ohutta suikeroa heinän seassa. Suunnittelen heinien ylöskääntämistä ja järvimuhmu-heinäkatteen sommittelua, jotta taimi saisi vahvistua ilman kilpailua.

Tänään tulee lisää vieraita. Se tuntuu hauskalta.

Maanantaina tulee myös tulos siitä, miten kasvatustieteellisen kanssa on käynyt. En osaa ajatella asiaa suuntaan enkä toiseen. Joka tapauksessa olen saanut sen toimituskeikan, jota hainkin. Kai heitä miellytti sitten se, että vakuutin, ettei toivottomia urakoita olekaan. (Se, että ryhtyisin toivottomaksi jonkun firman juhlakirja-historiikin takia, on aika fantastinen skenaario. Ei, ei ja ei kiitos. On niitä parempiakin toivottomuuden aiheita. Kuten vaikka holtiton kulutuskulttuuri.)

Lakaisin saunapolulta enimmät neulaset. Vompsu hämmästyi, miten hyvältä polku nyt tuntuu kulkea. Vaikka hieman häntä ihmetyttää, miten hänen äitinsä suhtautuu moiseen toimeen kun ei täällä kuulemma ole ennen neulasia poisteltu poluilta. Tuleehan niitä lisää, lohdutin.

Nyt lopetan kirjoittamisen (muut nukkuvat) ja menen nautiskelemaan taas yhtä seesteistä, hiljaista aamua. Jokainen aamu tuntuu täydeltä, kimmeltävältä, innostavalta, ihmeelliseltä.

Ei ihmisääntä mistään. Paitsi oma hengitykseni. Mutta annan sen anteeksi saman tien.

Sadettimen kuuloinen lintu

Aamu lähtee käyntiin hitaasti illan takia. Olemme seisseet lähiseudun anniskeluliikkeessä ja ensin tuijottaneet, sitten ketkuneet lystikkään käännösmusiikin tahtiin. Hassua katsella ihmisiä ja äkkiä tajuta, että toiset heistä ovat puolet omasta iästä noin vuosissa mitattuna. Silti se oli suunnilleen eilen kun ei päässyt sisään mihinkään baariin, jotenkin se on lähempänä kuin ne kerrat kun joistain kotibileistä olisi lähdetty jatkoille mutta ei päässyt sisään ilman henkilökorttia, koska paperithan kysyttiin joka ikinen kerta. Ehkä se johtui kahdesta letistä. Parasta on, kun bändi soittaa Yeke Yeken. Millainen piristys se olikaan kahdeksankymmentäluvulla kaikkien niiden jalkaa toisen viereen -diskobiisien lomassa! Se ja Ofra Haza... hassua, että meni kuitenkin vuoteen 2006, että löysin kunnolla etnomusiikin, muutenkin kuin afrikkalaisen ja itämaisen tanssin tunneilla.

Kas niin, on mennyt myöhään, olemme tanssineet kunnon hien pintaan ja sitten onkin mahdotonta vain käydä nukkumaan, on saatava ruokaa. Koira tanssii Harrin nakille Karhupuiston kulmalla, vispaa etujalkoja niin että kynnet vain ripsaavat yhteen. Pienet steppikengät sille pitäisi ostaa.

Aamu, hidas aamu, vapaapäivän aamu. Kissa koettaa marssia koiran yli, koira rähähtää. Kissa ei ota nokkiinsa, valitsee vain toisen reitin.

Kävelemme koiran kanssa pitkän lenkin, silmäilen riekaloituneita idänunikoita, niiden rähjääntyneet hyönteisbordellit nurppuvat sadekylmän jäljiltä. Vesi on hakannut siitepölyä laikuiksi lehdille. Kuivuneen pisaran muoto on kirjoitettu ohuella keltaisella renkaalla. Pienet linnut, joilla on mustaa kajalia, lentävät pään molemmin puolin, kurvaavat oksalle, ravistavat siipiään. Niillä taitaa olla jossain pesä tai poikasia maassa.

Hämmästyen totean niiden kuulostavan sadettimilta. Vien koiran hetkeksi aidan luo, sidon sen siihen. Sadetus lakkaa mutta linnut lehahtelevat edelleen lähellä. Koira pelottaa niitä enemmän. Katselen vielä hetken keltaisia renkaita syvänpunaisilla terälehdillä ja mietin, millaista olisi elää maailmaa, jossa sadetinääninen lintu saisi aikaan nuo renkaat.

Kotona tarjoilen kasveille perjantaipulloa, jaakontaikaa. Aji Cristalissa on ainakin viisikymmentä chiliä. Rocoton möhkäleet suurentuvat. Tomaatissa on kukkia ja raakileita. Laatikoissa rehottavat yrtit ja kukat. Ei tarvitse enää hankkia eikä istuttaa mitään. Riittää, että huoltaa ja kastelee ja ihmettelee. Niin, ja istuu pöydän ääressä aurinkolasit päässä ja siemailee yrttiteetä ja lukee Margaret Atwoodia. Sitä ei sovi unohtaa.

Pilvien alla

Vastapäisen talon hopeinen katto hohtaa taivasta kirkkaammin. Mistä se heijastaa? Jostain tämän talon katon takaa. Siellä on oltava vaaleampaa, ohuempaa katetta. Upotan chilejä yksitellen kylpyyn jalkakylpyammeeseen, pesen varovasti nuoria lehtiä, kukkia ja marjanraakileita mäntysuopaliuoksella.

Suu on edelleen turta ja turvonneen oloinen. Ruiskeiden välillä kysytään, tuntuuko jo, ja sitten, miltä tuntuu. Vastaan lopuksi, että tuntuu vähän siltä kuin olisi saanut turpaan. Koko alanaama pistelee ja puutuu, tuntuu kudosvauriolta kivun ruoskaisun jälkeen. Huomaan hämmennyksen häilähtävän lääkärin kasvoilla ja tajuan vastanneeni liian rehellisesti, sanoneeni ensimmäisen mieleen tulevan kuvauksen tuntumasta suun tienovilla. Mietin hetken, pyytääkö anteeksi, mutta tyydyn sitten hymyilemään varovasti, jos nyt kaikelta siltä puudutteelta saa aikaan muuta kuin vinon irveen. Siitä on jo tunteja. Vähitellen pahin turtuus katoaa. Oikea leukanivel on suutuksissa pitkän operaation jäljiltä. En pysty pureksimaan. Menee taas kofeiinittomaksi soijalattelounaaksi.

Haluaisin vesijuosta, mutta illalla on töitä ja kun suu ei anna syödä kiinteää ruokaa, pelkään uuvuttavani itseni. Ehkä silti vähäksi aikaa? Makaan ensin peiton alla paleleva koira kainalossa. Hytisemme yhdessä. Pyörittelen mielessäni sitä arvoitusta, että kun kuumasta kärsivien ihmisten seuraeläimet heidän todistustensa mukaan kärsivät nekin kuumasta, makaavat kyljellään ja läähättävät tuskaisasti ja juovat paljon, nämä minun ystäväni menevät helteellä parvekkeelle makaaamaan aurinkoon ja grillaavat siinä tyytyväisinä, mutta tämmöisellä kalsalla koira tärisee ellei pääse peiton alle ja kissat ovat kaivautuneet kaappien perukoille. Katsovatko ne ihmisistä mallia vai kuinka? Vai onko ero vain tulkinnassa? (Minusta kuumassa lököttävä kissa näyttää nauttivalta, se on yhtä lullua.) Vai mitä tapahtuu?

Mitä muutenkaan tapahtuu?

Matkalla operaatioon olen ajatellut unta, jonka näin yöllä ja johon heräsin onnettomana. Uni alkoi burleskiesityksellä. Esitys voitti jonkin palkinnon, jonka toi lavalle mies. Yksi naisista tunnisti miehen aviomiehekseen ja kauhistui; hän oli siellä salaa esiintymässä. Tässä vaiheessa tietoisuuteni hyppäsi naisen sisään, se olinkin minä ja mies oli Vompsu ja kun tulin kotiin, kaikki tavarat oli viety, Vompsu lähti vielä kerran kauppaan kanssani ja ostin hirvittävät määrät ruokaa selvitäkseni, ja siten kaikki lähtivät pois ja jäin tyhjään asuntoon ruokakassien kanssa ja tajusin olevani taas yksin, ja se oli vähän kuin joku olisi lyönyt päähän mutta ilman turtaa pistelyn tunnetta ja unessa ajattelin, että no niin, nyt olen taas tässä tilanteessa, kuinkas muutenkaan, ja koetin ajatella positiivisesti, mutta ruokakassit näyttivät aika pieniltä kuitenkin enkä oikein ymmärtänyt sitäkään, miksi minulle niin oli burleskista suututtu. Säpsähdin hereille Faunin kyljestä: kas, hän on antanut anteeksi sentään, ajattelin. Vai ajatteleeko hän vain, ettei löydä ketään muutakaan? Ja sitten tulin hurjan surulliseksi ja itketti, koska en halua kenenkään joutuvat sietämään itseäni vain semmoisen ajatuksen takia. Herätyspuhelin soi. Vompsu kiskotteli toisessa huoneessa. Hassua, ajattelin, alanko nyt taas nähdä näitä unia, olenko taas kajahtamassa, kauanko kestän tällä kertaa näitä unia ennen kuin sekoan ja lähden. (En ole edelleenkään varma, sekosinko ja lähdinkö vai teinkö järkevän päätöksen, mitä, kohta kuusi vuotta sitten. Onko sen väliäkään?)

Kajahtamisen tunne kasvaa, kun matkalla operaatioon ajattelen unta, värähdän ajatuksesta, etten kestä uniani, ja sitten, bim, törmään eksään, jonka luota lähdin uni ja valve sekoittuneena. Sanon hei ja pyöräilemme eri suuntiin, ja aivoni törmäilevät kallon sisällä kivuliaasti ja toistan kaiken olleen sattumaa. Ehkä olenkin kajahtamassa toisella tavalla ja alan nähdä enneunia ja ennustaa ihmisten kuolemia ja sairastumisia ja muuta kauheaa soopaa, sitä jota päähäni koetetttiin kaataa lapsuuden kesinä. En halua niitä unia. En halua semmoista maailmaa tai maailmankuvaa. Riittää, että tarinat tulevat. Haluan sulkea sen muun pois. Ainakin säpsähtelemisen ja unen ja valveen sekoittumisen. Itkettää vähän. Ehkä siksi puudutuskin tuntuu siltä kuin olisi saanut turpaan puolisen tuntia, tunti aiemmin.

En usein haluaisi elää teflonisti, mutta nyt sekin tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta. En vain ymmärrä, miten semmoiseksi tullaan. Ja: luultavasti en enää huomenna edes haluaisi.

Peiton alla luen Indra Sinhan kirjan loppuun ja itken. Minun tulee ikävä Animalia, kirjan päähenkilöä. Aika harvoin kohtaa päähenkilön, joka on samalla tavalla eläin ihmisten maailmassa. Joka ei saa varmuutta siitä, mikä on... eikä oikeastaan edes tiedä muusta. Mieleen leijuu sekin lista, jota kokosin illalla tai oikeastaan jo yöllä, kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Koetin muistaa tärkeitä non-fiction -kirjoja. Se on vaikeaa kun ei ole kirjahyllyä eikä lukupäiväkirjaa. Menee aikaa, että ajatukset palaavat, ja nimet, ja usein kansikuvatkin. Hämmästyin sitä, miten moni vaikuttavista kirjoistani käsitteli ihmisiä ja näiden kulttuuria ja psykologiaa. Tarvitsen matkaoppaita tähän maailmaan, siltä se vähän vaikuttaa. Olisi kätevää, jos ihmissuhteet olisivat sillä tavalla helppoja, että jäisi enemmän voimia lukea vaikkapa teknologiasta tai avaruudesta. Mutta taitaa olla niin, että tarvitsen jatkossakin selittäviä teoksia luoviakseni ihmisten maailmassa. (On niistä ollut apua. En pelkää yhtään niin paljon enää, en toisia enkä etenkään itseäni, en pelkää enää niin kauheasti että pilaan kaikkien läheisteni elämän.)

Sataa. Parvekkeelta leijuu sisään mäntysuovan tuoksu.