Läpielämisestä

Tiiviskurssi, jonka kävin ja joka tosiaan on nyt loppunut jättäen minut hämmentyneeseen hiljaisuuteen, käsitteli erilaisia identiteetti-/ryhmäulottuvuuksia, joiden nojalla ihmisiä jaotellaan meihin ja muihin, sekä miten nuo leimat voivat vääristää pyrkimyksiä taata kaikille yhtäläinen oikeus koulutukseen. Kurssi tuntui raskaalta: oli paljon luettavaa eikä siitä selvinnyt ulkokohtaisella tarkastelukulmalla, jossa olisi pitäytynyt siihen, mikä niille muille olisi parasta ja miten niiden muiden edut turvattaisiin byrokraattisin keinoin. Zeus Leonardo kirjoitti whiteness studiesia rasismintutkimuksen ja -purkamisen ytimeen sysätessään, ettei riitä, että tutkitaan, ovatko alistetut ryhmät todella sellaisia kuin ovat tai miten heitä voitaisiin auttaa, vaan että olennaista on tutkia, miten ennakkoluulo syntyy niissä, jotka sitten käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Koska se kolahti voimalla, olen viime aikoina lukenut hieman ärsyyntyneemmin ja huolestuneemmin erilaisia merkityskiistoja, kuten vaikkapa kiistaa siitä, oliko loukkaavaa ehdottaa, että myös viimeisillään raskaana olevat naiset saisivat käyttää invapysäköintipaikkaa. Yksi muunnos tästä on myös se, saako asiakasta kutsua potilaaksi terveydenhuollossa ja missä kohtaa menee se raja, ettei kukaan loukkaannu leimasta "potilas". YK:n vammaisuusmääritelmän mukaanhan vammaisuus määrittyy sosiaalisesti, vaikka sen pohjalla onkin fyysinen tai psyykkinen erilaisuus. Tärkeimpänä näen itse määritelmän toteamuksen, että jokainen meistä kokee vammaisuutta, koska jokainen kokee erilaisia rajoituksia terveytensä takia jossain vaiheessa elämää, eli kyse ei ole vähemmistöstatuksesta. Tätä vasten loukkaantumiset näyttävät kummallisilta. Totta kai se raivostuttaa, jos itseä kohdellaan täysin kyvyttömänä mihinkään kun varsin hyvin kykenee moneen asiaan, mutta ei tunnu olevan kyse siitä. Enemmänkin tuntuu siltä, että "terveet" siinä ottavat nokkiinsa siitä, että heidän on luokiteltu "vammaisiksi". Kellekään ei jääne epäselväksi, kumpi luokista on toivottavampi ja kumman jäsenyys uhkaa leimata.

Koetan keksiä vastaesimerkkiä tälle mutten oikein keksi, missä kohdin "vammainen" suuttuisi "terveeksi" luokittelusta laajemmalla, institutionaalisella tasolla ja esittäisi joutuneensa loukkaavan luokituksen kohteeksi. Sitä varmasti käy, että joku menee lääkäriin kovien kipujen kanssa ja saa kuulla, että ei siinä mitään, se on ihan normaalia, töihin vaan. Muistan lukeneeni tästä valitusta useammankin noidannuolen kohdalla. Siinähän suositus on nimenomaan napata kipulääkkeet ja jatkaa elämää, koska vällyihin vajoaminen vain hankaloittaa parantumista. Valitus on kuitenkin kohdistunut pelkoon, ettei itse pärjää ja kestä kivun kanssa, ei siihen, että olisi jotenkin yleismaailmallisemmin loukkaavaa tulla kutsutusi terveeksi. Tietysti se voi loukata, ettei saa myötätuntoa kivulleen ja että siinä helposti jää miettimään, kuvitteleeko lääkäri, että vika onkin korvien välissä. No, kivun suhteen se aina jossain määrin onkin - aivot sijaitsevat korvien välissä ja käsittelevät ja tulkitsevat hermosignaaleja. Lisäksi monet tuki- ja liikuntaelimistön kiputilat korreloivat enemmän psyykkisen hyvinvoinnin kuin tiettyjen elimellisten rakenteiden tilan kanssa. (Tämä voi kyllä palautua kuvantamislaitteistojemme epätarkkuuteenkin sekä kuvantamistulosten vaikeatulkintaisuuteen - eikö olekin aika riemastuttava ajatus, että käyttäytymistieteellinen itsearviointillomake saattaisi välittää informaatiota paremmin kuin tieteellisemmäksi mielletty röntgen tai magneettikuva? Heh.) Se ei tee kivusta tietenkään yhtään epätodellisempaa, osoittaapa vain hyvin, miten köpö jako mieleen ja ruumiiseen on.

No, eksyinpä harhateille! Tämä ei nimittäin ollut läpielämisen kannalta hankalimpia kysymyksiä, vaikka ilahduinkin ableismiin tutustumisesta ja mietin omia kupruiluitani terveyden kanssa hieman uudesta näkökulmasta. Sen sijaan se, mitä luin suomalaisilla yläasteilla tehdyistä kouluetnografioista (Souto 2011 ja Kurki 2008) suomalaisen valtaväestön maahanmuuttajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja odotuksista, pongautti sisältäni esiin sellaisen määrän asioita, että väliin tuntui, että hukun siihen kaikkeen. En halua kirjoittaa sen olleen tunteita tai emotionaalisesti raskasta. Se on jotenkin hyvin ulkokohtainen, sievistelevä tapa puhua läpielämisestä. Kliininen tapa, voisi sanoa. Miten terapeutti katsoo asiakasta. Miten hän käsitteellistää asiakkaan tilan. Mutta kun työstän itsekseni itseni kanssa, minun ei tarvitse välittää niin paljon siitä, kuinka kohteliaalta tai leimaavalta kuulostan. Tuo kuvaus kuulostaa vain aivan liian siistiltä.

Mihin sitten olin hukkua? Uniin, ainakin. Valveen ja unen sekoittumiseen, liukumiseen toistensa lomitse. (Se voi kyllä liittyä siihenkin, että luin ja kirjoitin sairaana, koska en ollut laskenut mitään sairastumisvaroja aikatauluihini ja sairastuttuani en suostunut siihen, että olisin vain tehnyt huonompaa jälkeä, sikäli kun nyt sairaana pystyy tekemään hyvää jälkeä. Välillä tuntui omituiselta istua satulatuolilla ja kirjoittaa, kun huimasi niin, että pelkäsin voivani kaatua mihin suuntaan hyvänsä.) Muistoihin. Ei semmoisiin muistoihin, joissa muistettaisiin tunteet - joskus epäilen sitäkin, koemmeko niinkään tunteita kuin tunnelmia - vaan ilmapiiri, hyvin konkreettisia haju-, tunto-, näkö- ja kuulokuvia, äkillinen tietyn teeman läsnäolo ajatuksissa, tietoisuus, miten tietyt asiat tehtiin, missä järjestyksessä tietyt asiat tapahtuivat, kauan sitten kuolleiden ihmisten äkillinen läsnäolo omassa kokemuksessa ikään kuin he eivät olisi koskaan poistunutkaan siitä. (Ehkä he eivät ole. Ehkä he ovat vain seisoskelleet sivummalla ja odottaneet.)

Toivon, että tämän voisi selittää jotenkin vähemmän sekopäiseltä kuulostavalla tavalla, mutta tämä taitaa olla parasta, mihin riitän tätänykyä: Olin kurssin alkaessa ehtinyt ajatella sitä, miten haluton olen ollut noihin identiteettiluokkiin solahtamiseen. Olin monesti ennenkin sosiaalisiin luokituksiin törmätessäni naureskellut sitä, että kas, minulla on sen verran iso ego, että se tarvitsee laajemman asumuksen. Edes ihmiskunta ei sille riitä, ehei, se haluaa mukaan vähintään eläinkunnan ja ehkä koko elollisuuden voidakseen ajatella ymmärtävänsä itseään edes mitenkuten. Ja sitten unet ja konkreettiset muistot alkoivat vyöryä ja jouduin korjaamaan aiempaa ajatusta: ei, ehkä kyse ei olekaan mistään tiedostetusta, ei vapaudenkaipuusta eikä erityisestä hankitusta taidosta tapella stereotypioita vastaan, ehkä tämä on aivan tavanomainen kyky vastarintaan, ja se, miksi se vastarinta aktivoituu, ei ehkä liity mitenkään niihin syihin, joita olen selityksissäni ladellut - ehkä siinä on sittenkin kyse jostain esitajuisesta tunnistamisesta, etteivät muistiin talletettu aines (käsitteellistetty ja käsitteellistämätön) ja esitetty kategorisointi kohtaa, vastaa toisiaan. Voin leikkiä luokituksilla ja tiedän tulevani luokitelluksi tietyllä tapaa joka tapauksessa, mutta minun on vaikeaa muodostaa itselleni mitään vaateita siksi, että "kuulun näihin" ja saatan olla hyvinkin ponteva sen suhteen, etten vastaa toisten kuuluvuusperustaisiin pyyntöihin enkä vaatimuksiin. Aloin miettiä, johtuuko se tuosta valtavasta massasta muistiaineistoa, joka näkyy kantautuvan mukanani, minne sitten menenkin.

Kouluetnografioissa käsiteltiin sellaisia termejä kuin maahanmuuttaja ja pakolainen. Tuli esiin, etteivät näin kutsutut pitäneet siitä. Mutta eivät he mieltäneet itseään myöskään suomalaisiksi vaan identifioituivat eniten vanhempiensa lähtömaahan ja -kultuuriin. (Monet olivat syntyneet suomessa ja Suomen kansalaisia - maahanmuuttajaksi kutsutaan koulutuskontekstissa lasta/nuorta, jonka vanhemmat ovat kotoisin toisaalta.) Molemmat tutkijat osoittivat selkeästi, miten huolimatta "käyttäytykää mahdollisimman suomalaisittain" -vaatimuksista vierasperäiset nuoret pistettiin yhä uudestaan vieraan paikalle - ja että itse asiassa vaade suomalaisittain käyttäytymisestä oli yksi tapa osoittaa, että toinen on tosiaan täällä vieras ja hänen olisi seurattava tarkemmin, miten aiemmin tänne tulleet isännät ovat päättäneet täällä käyttäydyttävän. Toinen tutkijoista kertoi hämmentyneensä huomatessaan, etteivät haastatellut nuoret myöskään halunneet tulla suomalaisiksi. (Asiakirjoissa se on tietysti asetettu tavoitteeksi, että heistä tulee juuri Suomen yhteiskunnan jäseniä ja että he kotoutuvat tänne.)

Nauroin ääneen tässä vaiheessa. Haluta tulla suomalaiseksi? Jos suomalaisuus näyttäytyy sellaisena, mihin ei voi kuitenkaan päästä, koska on väärän värinen tai verenperintönsä takia todistetusti omituinen ja haiseva tai puhuu hassusti suomea? Haluta tulla sellaiseksi, joka ei vaivaudu puhumaan itselle tai puhuu ainakin alentuvaan sävyyn tai holhoten? Tai eksotisoiden? Tai joka ystävällisyydestään huolimatta ei onnistu näkemään, millainen etninen hierarkia täällä vallitsee hiljaisessa yhteisymmärryksessä? (Jopa vierasperäiset nuoret osasivat käyttää paikallista etnistä hierarkiaa: no okei, olen omituinen, koska tulen X maasta, mutta ainakaan en tule Y maasta enkä puhu niille, koska ne on Y-tyyppejä! Tuo viittaamani Jaakkolan tutkimuksesta löytyvä etninen hierarkia tuskin ällistyttää ketään suomalaista. Tarvitsee vain kuunnella, millaisia rodullistavia/etnistäviä haukkumasanoja käytetään ja millä tiheydellä ja millaisia inhon ja ei-toivottuuden ilmaisuja niihin liittyy.)

Olen tuskin koskaan halunnut itse tulla suomalaiseksi, mutta kukaan ei ole älynnyt siihen liittyvän mitään huolestuttavaa, koska omasta taustastani vain neljännes on pakolaisperäistä, ja sekin suomenkielistä pakolaisuutta (tosin alueelta, joka ei tarkalleen ottaen ole koskaan kuulunut samaan hallintopiiriin Suomen kanssa vaan on niputettu enemmän Baltian kanssa yhteen). Siten menen nätisti suomalaisesta, nimikin on kotoperäinen enkä näytä joukosta erottuvalta. Mutta ei,  ei se ole mikään itsestäänselvyys, että täällä asuvat kotoperäisiltä vaikuttavat tai jopa kotoperäiset kersat haluaisivat mennä suomalaisesta. Meille se ei vain ole mikään iso juttu, koska kukaan ei keksi ruveta epäilemään mitään: saamme sen luokituksen automaattisesti. (Sitä juuri tarkoittaa etuoikeus;: ei tarvitse haluta, ei tarvitse ottaa kantaa, ei tarvitse huolehtia tai pohtia koko asiaa.)

Rasismintutkimus kehysti etnisen identiteetin aika pitkälti vastareaktiona kohdattuun rasismiin: jos suomalaisuus ei houkutellut, se johtui varmasti tästä kohtelusta. Nuorten omat huomautukset oman etnisen identiteetin tärkeydestä ja heidän ylpeästi ja haukkumisesta huolimatta kantamansa etnisyyden symbolit (tietty tapa tervehtiä, tietynlaiset vaatteet, puhuminen äidinkielellä milloin mahdollista) tulivat tarkastelluksi ehkä turhan paljon tästä näkökulmasta. Tietysti rakennettaessa tutkimusta on tärkeää ryhmitellä havainnot tietyn viitekehyksen mukaan, mutten voinut täysin nielaista tämän kaiken siinä mitassa reaktiivisena näyttämistä. Pohdin itsekseni, että ainakin itsessäni on tiettyä ylpeyttä niistä asioista, joiden vuoksi en istu muottiin, ja niiden esiin tuominen käyttäytymisen tasolla saattaa tuntua hyvinkin tärkeältä. Toki ulkomailla eläminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, mistä on kotoisin ja miten asiat siellä mielletään. (Tai jopa kouluun meneminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, miten asiat on kodissa järjestetty. Esimerkiksi se, että koulussa syötiin lihaa, oli minulle suuri järkytys. Että piti syödä nopeasti, ettei ruoasta nautiskeltu vaan ihanteena oli hotkia kuin koira, mutta ehdottomasti haarukalla ja veitsellä, koska pelkällä haarukalla syöminen oli jostain syystä luokiteltu sivistymättömäksi.) Tietoisuus on kuitenkin vielä vähän eri tason asia kuin se, että haluaa ilmaista kuuluvuuttaan johonkin tai kotoisuuttaan jossakin - jopa sillä uhalla, että siitä tulee sanomista. On kohtia, joissa eron tuntee hyvinkin vihlovana, mutta teeskentelee uskottavasti, ettei tunne mitään sellaista. Ja on ihmisiä, jotka valitsevat tämän strategian useimmissa tilanteissa. (Minua kiinnostaa, miksi toinen haluaa ilmaista erilaisuuttaan ja toinen piilottaa sen.) Jos sanomista on tullut vuosien varrella aika tavalla, on jossain vaiheessa toki aika vaikeaa sanoa, mikä kaikki on reaktiivista ja provokatiivista ja mikä kaikki ylpeää itsen ja omien luontumusten kantamista. Vuosien varrella itsestä ja omista luontumuksista on kenties muodostunut kuva, jossa yksi aika olennainen seikka on juuri se, ettei halua antaa toisten odotusten lannistaa itsessään niitä asioita, joita haluaa tehdä ja ilmaista.

Pidin kyllä rasismitutkimuksesta muuten kovasti. Minulle siinä suomalaisuuden vastenmielisyydessä ja vierasperäisten syrjinnässä ei ollut kauheasti uutta ellei ehkä lasketa sitä, etteivät tietyt asiat näy paljonkaan muuttuneen vanhempieni kouluajoista. Kuten vaikkapa venäläisiin kohdistuvat epäluulot. Toisaalta siinä oli paljon uutta, kuten argumentteja siitä, miksi maassa maan tavalla saattaa olla huono periaate, olkoonkin, että siihen vedotaan muuallakin. Eihän yleinen idioottimaisuus voi olla mikään peruste sille, ettei itse edes yritä jotain parempaa. Toisten käytäntöjä on paha mennä arvostelemaan, mutta omaa tonttiamme voisimme kyllä myllertää ja huolella.

Totesin livahtaneeni kuin koira veräjästä etnisyyden suhteen. Epäilyksistä vapaana olen saanut mieltää itseni muuten kuin etnisiin luokkiin vedoten. Eläimeksi, helsinkiläiseksi, ihmiseksi, eurooppalaiseksi. Vaikka ehkä se kaikki on vain odottanut tuloaan syrjässä ja nyt vyöryy päälle. Mietin monta kertaa, miksi ihmeessä tartuin koko etnisyyden teemaan. Okei, näin lehtijutun ja provosoiduin. Näen monia muitakin lehtijuttuja enkä provosoidu tarttumaan aiheeseen. Nyt provosoiduin. Miksi? Halusinko muistaa jotakin tiettyä, minkä tajusin jollain tasolla muistavani? Ajattelinko artikkelia lukiessani sitä, miten isoäiti oli halunnut opettajaksi (ja hän olisi epäilemättä ollut hyvä siinä) mutta ei täällä tietenkään kelvannut sellaiseen koulutukseen vaan kouluttautui ompelijaksi, mutta eihän hän täältä töitä saanut, koska oli pakolainen, suomenkielestään huolimatta epäilyttävä ja erilainen, ryssitelty mennen ja tullen? (Oikeastaan vasta viime vuosina olen tajunnut, miten erityinen ihminen isoäidin ainoa kunnon ystävä Kukkosen Eeva on ollut. Hän on ollut siinä yhteisössä ainoa, joka on luonut tasavertaisen ystävyyssuhteen isoäitiin.) Tietysti olen pohtinut näitä asioita joskus ennenkin, mutta keveämmin, miettinyt hiljaa, miltähän se oikein mahtaa tuntua, kun jonkun suku on ollut vuosisadat tietyllä alueella ja niillä on siellä sukutiloja ja kaikkea sellaista. Varmaan se on jotenkin erilaista, mutta en oikein saa kiinni, miten. Isänäidin suku on ollut paikallaan, ja heissä se näkyy jonkinlaisena kärkevänä varmuutena siitä, miten asiat kuuluu tehdä, keiden kanssa sopii liikkua, itsestäänselvyyksien määränä. Heillä on vankkumaton hierarkioiden taju. Heitä on hyvin vaikea ymmärtää. Mutta olen varovainen samastamasta heidän asennettaan paikallaanpysyvyyteen, koska voihan siinä olla paljon muutakin takana.

Oikeastaan sekin on hieman hassua, miten voimakkaasti miellän itseni helsinkiläiseksi, aloin miettiä kurssin kuluessa. Helsinkiläisyyttäkin on niin monenlaista! Ja joka tapauksessa olen ensimmäisen polven helsinkiläinen. Syntynyt täällä, vanhemmat muualta. Täällä on ystäväpiiri, mutta sen koossa pitämisessä pitää olla itse aktiivinen. Ei ole mitään sellaista suurempaa yhteisöä, johon kuuluisi itsestäänselvästi. (Vanhempani eivät näe ketään vapaa-ajallaan paitsi joskus harvoin sukulaisia, mutta viime aikoina on käynyt selväksi, että isän puolet sukulaiset ovat monesti kokoontuneet heitä kutsumatta, mikä hämmentää heitä, koska heidän sukulaisuuskäsityksensä ei ole antanut heidän olettaa niin käyvän. Minun on helppoa arvailla selityksiä tälle - luokka ja koulutustaso, esimerkiksi, niiden mukanaan tuomat erot tavassa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sekin, ettei ole mökkiä, jonne voisi kutsua vastavuoroisesti kylään. Tämän kuvion tajuttuani olen tietysti yrittänyt käydä entistä enemmän vanhempien luona.) Ehkä se helsinkiläisyys on kohdallani vain sitä, ettei ole muutakaan. Ei ole mitään mökkiä, sukutilaa tai mummilaa. Ei ole mitään paikkaa, minne mennä tai minne mennessä ihmiset voisivat äkätä, kuka ja kenen sukua olen. (Sain itseni tästä kiinni kirjastossa yhden tytön hakiessa noutokirjaansa - spekuloimasta, onkohan hän tietylle professorille sukua, ja miten se mahdollisesti näkyy. Tulin vähän surulliseksi tajutessani, että suurimman osan kirjannoutajista kohdalla en katso yhtä kiinnostuneesti, mitä aineistoa he ovat varanneet.) Kaikki, mihin voi mennä, on Helsingissä, ja julkista tilaa.

Niin se on taatusti myös useilla niistä vierasperäisistä koululaisista, joita täällä on. Itse hätkähdin hieman heidän määräänsä - 17,5 prosenttia peruskoululaisista.

Sekin on hurjaa, miten arvaamatta tuo etninen identiteetti voi muovautua. Kuka olettaisi, että jos jossakussa on neljännes jotain etnistä identiteettiä, syntyykin edes hatara identifikaatio siihen neljännekseen sen kolmen neljänneksen sijaan? Kai se on pitkälti kiinni siitä, kenen sukulaisen kanssa synkkaa parhaiten tiettyinä vuosina. Kuka jaksaa antaa olla se, joksi itsensä silloin kokee. Antaa kokea asiat niin kuin kokee, ensin, ennen kuin kysyy, voisiko sen kokea toisinkin. (Tai sanoo, että pitäisi kokea jotenkin aivan toisella tavalla, koska maailma arvostaa sitä toisenlaista kokemisen tapaa enemmän.) Isoäidin hautajaisissa oli Inkerinmaan lippu. Juttelin isoäidin veljen kanssa pitkään, ja isoäidin ainoan ystävättären. Kirjoitin hautajaisten pohjalta novellin, mutta siinä en tainnut käsitellä mitenkään etnisyyttä. En ollut vielä lähtenyt etsimään sitä mistään, se oli vain puuttuva pala. Aukko. Aukko se varmasti edelleenkin eniten on. Ei siihen ainakaan suomalaisuus sovi palana. Ei minusta ole vaatimaan ketään käyttäytymään maassa maan tavalla, koska en ole koskaan havainnut täällä olevan sellaisia maan tapoja, joita neuvoteltaisiin ensin yhdessä vetoamatta sellaisiin sanoihin kuin "perinne". Ei siihen oikein inkeriläisyyskään sovi, koska olen tuntenut lähinnä isoäitini ja vaikka ne häneen liittyvät asiat ovatkin painottuneet kokemuksessani painavammin kuin moneen muuhun liittyvät asiat, meidän vuorovaikutuksemme loppui silloin kun hän kuoli. Ehkä, jos etnistä identiteettiäni joskus kysyttäisiin, vastaisin totuudenmukaisesti: sutermullukka. Eivät ne sellaiset kansallisuussanat vain oikein sovi minuun tai minä niihin.

Niin että olin aika hämmentynyt aiheeni kanssa. Miten nyt semmoiseen tartuin? Jouduin sitten lukemaan näitäkin artikkeleita, joissa käsiteltiin etnisen identiteetin kehittymistä ja siihen sitoutumisen tärkeyttä. Miettimään, voiko sitä kompensoida jollakin. (Ei, en ajatellut kirjoittamista, vaan voimakkaampaa kiinnittymistä muihin identiteettiluokituksiin.) Toisaalta kaihosin jotain yhtenäistä, toisaalta tajusin, että se on täysi mielikuvitusprojektio, ja sitten pidin tietysti kovasti antirasismikasvatuksen ajatuksesta, että kaikki voisivat yhdessä tutkia, mitä se suomalaisuus tai jonkinmaalaisuus nyt itse asiassa oikein onkaan. Täällä tietysti suomalaisuus, etupäässä. Ehkä sitäkin voi pitää jollain tavalla kiinnostavana asiana, ettei onnistu pitämään itseään suomalaisena, vaikka on sitä enimmäkseen perimältään.

Ja kaiken aikaa oli läpielettävä niitä muistikuvia ja unia, jotka tulvivat kysymättä. Isoäiti seisoi unen kynnyksellä odottamassa, ojensi pisamaista kättään. Tule. Tuoksui sateelle tai ukkosta edeltävälle, hapankaalille emaliastiassa, nokkosille käännetyn vakan alla. Näin unessa nuoren isoäidin palaamassa kotoa saksalaiseen kartanoon, laittamassa vahingossa sammakon paitansa sisään. Kirkasvetisiä puroja, lehtoja. Kasveja joiden osia voi syödä nälänhädän uhatessa. Älä vunukka lue sitä kirjaa, opetellaan lisää kasveja. Ei sitä koskaan tiedä, milloin sinun pitää lähteä. Unessa minun pitää lähteä, on opeteltava nielemään sahanterää. Unessa kysyvät, olenko kettu vai koira. Ketut aiotaan teurastaa. En tiedä, kumman vastaisin, molemmat ovat totta ja valetta. Tuoksuu sateelta, maa anturoiden alla on täynnä vanhaa tiiltä, se on uponnut polkuun niin että voisi kuvitella lentäneensä pyörremyrskyn kuljettamana toiseen maailmaan, mutta ei, vastausta odotetaan. Herään hikisenä ja kauhusta jäykkänä. Valveessa, esseen ääressä, kuulen äkisti airon loiskahduksen, Kalliossa, kerrostalon viidennessä kerroksessa. Haistan kielosaippuan. Annan sen kaiken tulla, istun hetken hiljaa silmät kiinni ja avaan sitten silmät ja katson uudestaan artikkelia. Aivan niin, tässä kohden. Sommittelen tämän löydöksen tuon viereen. Sillä tavalla käy selväksi, ettei vallitse ihmeempiä yhteisymmärryksiä.

Esseestä tulee samaan aikaan määrätietoisesti aiheessaan pitäytyvä ja avoimet kysymykset salliva. Osoitan arkailematta, mikä kaikki mättää, mutta myös kysyn kysymistäni asioita. (Rakenne jää löyhemmäksi kuin haluaisin, koska aika loppuu kesken.) Useimpia kysymyksiä en kirjoita esseeseen, koska ne ovat omia kysymyksiäni. Ne eivät liity esseeseen yhtään mitenkään paitsi sitä kautta, että ylipäänsä päätin poimia tämän teeman muiden joukosta. Ja ehkä sitä kautta, etten voi uskoa täysin rasismintutkimuksen enkä etnisen identiteetin tutkimuksen näkökulmaan, vaan haluaisin jotain niiden väliltä, jotain paljon sotkuisempaa ja siksi todenmukaisempaa, ainakin jos aletaan miettiä, mitä tutkimuksen pohjalta olisi järkevää tehdä aivan käytännön tasolla. Kirjoitan tyytymättömyyden auki, mutten perustele sitä tietenkään millään muulla kuin yleisemmästä näkökulmasta esitetyin epäilyin minkään yksittäisen lähestymistavan riittävyydestä näinkin monimutkaisessa asiassa.

Viimeisellä kurssin kokoontumiskerralla olen jo aivan uuvuksissa siitä kaikesta. Unista, airojen äänistä, sateen hajusta. Esitämme toisillemme tekeleemme. Kaikki saavat hyvät aplodit. Koetan päästä tematiikasta irti, mutta se hiipii siihen, miten puhun ystävien kanssa, mitä ja miten kuulen ja näen. Se suuntaa huomiotani, sanoisi Mead. En pidä siitä, että huomitani suunnataan. Se kaikki on vain läpielettävä. Lakkaako se ikinä palaamasta takaisin? Ehkä ei. Tapahtuuko jossain vaiheessa niin, että astun tiettyjen kysymysten ääreen ilman painajaisia? Ehkä, ehkä ei. Ei kai sellaista voi ennustaa. Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin näkemästä näitä unia, niin on ennenkin käynyt. Mitä ne koettavat sanoa? Etten ole yhtä enkä toista? Hyvä niin, mutta ei ole kukaan muukaan, jos tarpeeksi pitkälle tongitaan. Että on väärin, että sellaiset erottelut perustana ihmisiä kohdellaan eri tavoin? Toki. Sitä on vaikeaa osoittaa käytännössä, sitä kohtelua, se näkyy ehkä tilastoissa, ehkä tarkoissa tilanteiden analyyseissa, mutta tuskin on intentiona kellään tolkun ihmisellä. Osa siitä kohtelusta on näkymätöntä sen kohteillekin ja jopa heidän itsensä pönkittämää, kuten vaikkapa mustien brittiopiskelijoiden omaksumissa opiskelustrategioissa, jotka saivat heidän olemaan pyytämättä luennoitsijalta apua, mikä taas johti siihen, etteivät he ratkaisseet vaikeimpia kurssien tuottamia ongelmia ja saivat sen seurauksena huonommat arvosanat. Kukaan heistä ei valittanut syrjinnästä, silti he käyttäytyivät tässä suhteessa aivan eri tavalla kuin valtaväestö. Jotkut tutkijat liittävät tämän aiemmin koulussa opittuihin oppimisstrategioihin ja oikeutettuuden tuntuun. Jos on tullut kohdelluksi tyhmänä, pitää itseään tyhmänä ja epäilee oikeutustaan opiskella, ei ole vaatimassa tukitoimia ensimmäisenä. Miten tällaisiin asioihin voi ylipäänsä puuttua?

Koettamalla antaa toisille tuntua oikeutuksesta? Tukemalla heitä? Jakamalla naamastossa Paolo Coelhon sitaatteja siitä, miten jokainen voi tulla juuri siksi, miksi haluaa. (Joo, osaan kyllä joskus ironiankin, kun tarpeeksi ärsytetään. Anteeksi.) Koettamalla muistaa verrata itselleen antamiaan ohjenuoria niihin, jotka suo niin innolla ja epäröimättä toisille? Koettamalla tutkia, milloin ei toimi aivan tasavertaisesti? Milloin käyttää kyynärpäitään? Milloin ei halua antaa itselleen sitä, minkä soisi kaikille muille, "koska se tuntuu väärältä"? Väärältä, kenen mielestä? Mistä tulee se tunne, että esimerkiksi minun olisi väärin hakea apurahaa, koska pystyn tekemään työtäkin (no, tällä hetkellä pystyn tekemään sitäkin rajoitetusti tuon käden takia), kun suurin osa tuttavapiiriäni ei näe siinä mitään arvelluttavaa, että he hakevat apurahoja? Ovatko ajatukseni tai tekeleeni oikeasti niin paljon huonompia kuin heidän? Ei, sitäkään mieltä en ole. Vai onko apurahasysteemi yleensä järkevä, tarvittaisiinko mieluummin perustulo, jotta jossain vaiheessa omaksuttu oikeutuksen tuntu ei erottelisi jyviä akanoista? (Akanat tässä ihmisinä, joiden on syystä tai toisesta vaikeaa kehittää oikeutuksen tuntua.) Kaikkea tällaista myllää ajatuksissa. On hieman hankalaa, ettei ole mitään terveen järjen mittatikkua, jota vasten ajatukset voisi venyttää. Ei ole ketään puolueetonta. Voisi olla keskustelu, mutta se kuulostaa ainakin vielä hieman pelottavalta, koska tietää aiheesta niin vähän. (Toisaalta epäilen, tokkopa ymmärrän siitä koskaan tarpeeksi tuntiakseni itseni keskusteluun tarpeeksi asiantuntevaksi. Huono juttu; koetan keskustella siitä huolimatta, mutta se tuntuu äärettömän uhkaavalta jopa läheisten kanssa.)

Ei auta kuin kestää tätä kaikkea, kunnes se vaimenee, kun parannun hieman. Oletan, että kunhan pääsen taas liikkumaan ja ulkoilemaan, mielialani kohenee huomattavasti eivätkä kysymykset nosta esiin sellaista kasaa kuonaa, kipua ja epäilyksiä. Opettaja kirjoitti oppimispäiväkirjaani, että omakohtaisia kokemuksia näistä asioista voi käyttää hyödykseen - niiden avulla voi haistaa palaneen käryä, koska tietty perusherkistyminen sosiaalisille epäoikeudenmukaisuuksille ja sille, miltä ne saattaisivat näyttää, on olemassa. Ehkä näin. Mutta toisinaan on hetkiä, jolloin toivottaisi mokomalle laahukselle näkemiin ja ajattelisi vain toisten ongelmia toisten ongelmina. Ei omina ongelminaan. Siitäkin huolimatta, että se juuri on se, mitä ei saisi toivoa: irtisanoutumista siitä, mikä on yhteistä ja mikä kernaasti heijastetaan vain alemmin arvostetun ryhmän, tai vielä nurjemmin, siihen ryhmään leimattujen yksilöiden pulmaksi. Muuta mieltäsi, niin maailma muuttuu - ihan totta, mutta joskus kyllä tarvitaan vetoapua toisaalta. Mielen muuttaminen ei käy ihan käden käänteessä ja harvemmin yksin. Jos on rakentanut tuttavapiirinsä siten, että muut sen jäsenet ajattelevat perustavanlaatuisista asioista kovin samalla tavoin, muuttuminen voi olla melkoisen rasittavaa ja vaatia myös ystävien vaihtamista. Ei - minusta ei saa kovin helposti tee se itse -ideologian puolestapuhujaa. Itse olen ollut onnekas, koska suurella osalla tuttavapiiristäni on niin erilaiset intuitiot eri tilanteiden selittämisestä. Jos muutun, tuskin kovin moni haraa vastaan. Ja silti muuttuminen on hidasta ja ontuu.

Avaamalla itseni kaikille muistoille ja unille opin syvemmin ja merkityksellisemmin. Ja hitaammin. Se vie aikansa, tekee joksikin aikaa alakuloiseksi. Kysyn itseltäni, kummasta haluan tehdä gradun - se pitäisi aloittaa syksyllä - , sellaisesta aiheesta, jossa voin briljeerata kivulloisen ulkopuolella ja ärsyyntyä argumenteista puhtaasti niiden rakenteellisen heikkouden vuoksi, vai sellaisesta aiheesta, jonka kanssa läpielän vaiettuja kohtia välillä aika kivuliaastikin mutta koen samalla puuttuvani johonkin, joka voi olla aika oleellista monen ihmisen kokemuksen ja elämänpolun kannalta. Vastaus ei ole mitenkään itsestään selvä. Enkä oikeastaan edes toivo, että olisi. En ehkä tunnistaisi itseäni, jos se olisi. 

Keveys

Kevyet ja raskaat jaksot, keveät ja raskaat opintopisteet.

Kevyt ei ole sama kuin ei-mitään-antava. Eikä se tarkoita epäkiinnostavuutta. Eikä edes helppoutta. Esimerkiksi tilastomenetelmien kurssi on hyvin kiinnostava ja hyödyllinen ja sisältää paljon uutta opittavaa, mutta silti se on myös kevyt. Riittää, että tulee paikalle, laskee eksaktisti, pyrkii huolellisuuteen. Sanoo ääneen sisäisesti moodi, mediaani, varianssi ja niin edelleen.

Kulttuurisempi, sosiologisempi kurssi taas on raskas. Kiinnostava, mutta raskas. Siinä ei voi samalla tavalla tulla paikalle, kirjata eksaktisti. Vai voisiko? Voisiko sulkea oven sen pauhun ja hämmennyksen edestä, joka puhkeaa uusista näkökulmista? Onko keinoa kiskoa nahan vetoketju kiinni ja lakata tuntemasta? En tiedä, miten se tapahtuisi.

Joskus kun kävelee luennolta kohti keskustaa, valo putoaa kaduille viistosti ja on siristettävä silmiä ja sormia vähän palelee koska sormikkaat ovat unohtuneet sen toisen takin taskuun. Ja huomaan miettiväni, tämänkö takia olen pitänyt matematiikasta. Koska siinä ei tarvitse elää uudelleen veren makua suussa, nihkeää ja pahanhajuista pelkoa, sopimattomuutta karsinoihin. Eikä tarvitse osata jotakin, mitä kutsutaan kriittisyydeksi tai kypsyydeksi tai omaksi ajatteluksi. Vanha kunnon konemetafora; naiskone joka istahtaa takamuksilleen ja alkaa sijoittaa lukuja taulukkoon mekaanisesti.

Ehkä ymmärrän häivähdyksen verran paremmin, miksi konemetafora aiemmin kiehtoi itseäni. Ja sanaton tai vieraalla kielellä tai pelkin ääntein laulettu musiikki. Tai jopa kertosäkeen lalallallala. Koska niissä ei tarvitse osata ottaa kantaa, sanoa, erottautua. Niin, totta kai: miksi kukaan sanoja pelkäämätön kirjoittaisi runon? Muista en osaa edelleenkään sanoa tämän vertaa.

Vuosi-inventaario

Minusta tuntuu, että jälkikäteen en muista tästä vuodesta juurikaan mitään. Syitä on monia: Tammikuussa ja helmikuun alun vietimme Kreikassa ja Kyproksella. Nuo huolettomat, aurinkoiset päivät jäivät vuoden viimeisiksi noin huolettomiksi päiviksi ja vaikuttavat siksi johonkin ihan toisenlaiseen kokonaisuuteen kuuluvilta.

Takaisin palattuamme paljastui kaksi ikävää juttua: Lohi-kissa oli vakavasti sairas ja minun olisi pitänyt tilittää eläkemaksuja edelliseltäkin vuodelta, mitä en ollut tajunnut, koska olin kuvitellut, että työnantajan tekemä veronpidätys olisi automaattisesti tarkoittanut myös sosiaalikulujen maksuja. Sain edellisen vuoden eläkekuluistani, viivästyskoroista ja kissan eläinlääkärikuluista melkoisen kertasumman kuitattavaksi juuri matkan jälkeen, kun rahaa ei ollut tullut kummankaan tilille pariin kuukauteen. Jotenkin siitäkin selvittiin, muistaakseni tyhjensin freelancerin sosiaaliturvaksi nimeämäni tilin, jonne laitan aina rahaa vähän isommista kertapalkkioista. (Tällä tavalla töitä tekevä olisi ennen pitkää tosi kusessa, jos tuhlaisi heti käteen tulevat rahat.)

Sitten päätimme mennä naimisiin, koska pankissa sanottiin, ettei meille myönnetä yhteistä asuntolainaa kovin helposti vaan meidän pitää säätää lakimiesten kanssa asioita, ellemme menisi naimisiin, jolloin kaikki olisi paljon helpompaa. Päätimme pitää pienet häät, mutta kun vieraslistasta päättää kaksi herkästi itsensä hylätyksi kokevaa ihmistä, jotka kokevat syyllisyyttä laiskuudestaan yhteydenpidossa, selvähän se, että vierasmäärä paisui kuin pullataikina. Ja koska oikeastaan kaikki säästöt olivat hurahtaneet eläkemaksuihini, päätimme pitää budjetin minimissä. Se tarkoitti kaiken tekemistä itse. (Paitsi että hääpuvun maksoi äiti.) Silti mies joutui toteamaan, että hänen on hankittava lisää töitä, jotta meillä on varaa ostaa ruoat häihin. Hän haki töitä ja sai niitä yllättäen siltä istumalta ja siksi joutui tekemään kahta työtä päällekkäin jonkun kuukauden. (Ja hänen gradunsa loksahti "sitku"-vaihteelle.) Lohi alkoi onneksi parantua.

Kesällä emme oikein ehtineet tehdä mitään yhdessä, koska molemmat paiskivat töitä häärahojen kokoon raapimiseksi. Emme käyneet kertaakaan uimassa emmekä pyöräretkellä. Piknikilläkin taisimme käydä vain kerran tai kaksi. Häät olivat mukavat, mutta kovin työläät, kun teimme kaikki ruoat ja koristelut ja järjestelyt jne. itse ja niiden jälkeen olisin kaivannut lomaa. Sen sijaan saimme kuulla miehen pääsevän viimein olkapääleikkaukseensa ja joutuvat pitkälle sairauslomalle. Niinpä otin lisää työtä (josta olin etukäteen epäviisaasti vannonut, että siihen en kyllä enää ikinä ryhdy). Negaatio-kissa muutti meille asumaan eksän muutettua kissa-allergisen ihmisen kanssa samaan kommuuniin. Se on hyvä juttu, Negaatio on niin suloinen ja niistä on Lohen kanssa toisilleen seuraa. Meillä ei oikeastaan ollut rahaa jäädä lomalle eikä lähteä häämatkalle, mutta kun ystävä Espanjasta kertoi menevänsä naimisiin lokakuussa, päätimme, että tähän on jostakin revittävä rahat. Mies makasi käsi paketissa kotona ja minä läiskin töitä kasaan. Onneksi minulle tarjottiin mukavaa editointityötä, pientä keikkaa, jota tarjoaja kutsui "taskurahoiksi" mutta jolla saimme juuri ja juuri maksettua matkan välttämättömyysasiat kuten reilauskortit. Matkalla oli ihanaa, mutta stressasin kohtuuttomasti koko matkan ajan minulta pyydettyä hääpuhetta englanniksi. Puhe sujui ihan ok, joskin tunsin laukoneeni Sheraton-hotellin käsittämättömässä miljöössä tylsiä ääliömäisyyksiä monisatapäiselle kansainväliselle kuulijalaumalle, jossa oli kaikkea pelottavaa kuten diplomaatteja ja korkean tason kehyvirkamiehiä. Mutta sentään en puhunut lasten hankkimisesta avioliiton tarkoituksena, kuten kaikki muut puhujat, vaan korostin sitä, miten jokainen avioliitto on omanlaisensa ja ettei tule antaa kellekään muulle määräysvaltaa sen suhteen, mitä sen pitäisi tarkoittaa. (Vähän kyllä kammotti sanoa se ääneen kun näki, miten perinteinen ilmapiiri muuten oli. Mutta sitä tärkeämpi tietysti oli tukea hääparin autonomiapyrkimyksiä.)

Sitten pitikin jo palata Suomeen, jossa paljastui, ettei palkkojani työstä ennen matkaa ollut maksettu inhimillisen erheen takia. Myös Vompsun sairaspäivärahaa varten toimittamat dokumentit eivät olleet ikinä saapuneet Kelaan, vaikka näin omin silmin hänen sujauttavan Kelan valmiiksi painetun kuoren postilaatikkoon. Niinpä rahat tulivat kuukauden myöhässä ja jouduimme miettimään, mihin laskuihin käytämme vähät pennosemme tilillä. Anoimme lisäaikaa isoimmille menoille eli vuokralle ja luottokorttilaskulle ja onneksi meille sitä myönnettiinkin ja jopa korotta. (Mikä osoittaa vain sen, että kannattaa olla aktiivinen ja selvittää tilapäinen maksukyvyttömyytensä saajalle jo ennen eräpäivää.) Aloin taas etsiä keikkoja se pelko kukkarossa, että jos nyt työtä ei löydy, joudumme johonkin himmeään kulutusluottovelkakierteeseen tai pitää nöyrtyä anomaan rahaa vanhemmilta (mistä voisi seurata vakavia sanailuja aiheesta valitsinko koulutukseni oikein aikoinaan - ikään kuin siihen voisi nyt vaikuttaa enää).

Vompsu koki ahdistusta gradun etenemättömyydestä. Sairaslomalla hänen kätensä oli niin kipeä ja käyttökiellossa, ettei hän voinut kirjoittaa mitään, ja sitten kun sairasloma loppui, alkoivatkin jo työt. Lisäksi hän löysi itseään kiinnostavan kurssin TKK:lta, haki siihen opiskeluoikeutta ja sai sen ja huomasi, että kolmen kuukauden lokoilun jälkeen kädet olivat taas täynnä kaikkea sälää eikä graduun ehtinyt edelleenkään mitenkään tarttua. Myös yhteinen aikamme supistui nollaan ja aloin jo olla aika paniikissa kun kukaan ei heti vastannut työtiedusteluihini.

Juuri kun olin saanut sovittua pienen keikan, tarjottiin isompaa. Harkitsin ja päätin tarttua siihen. Sitten tarjottiinkin käännöstyötä ja jouduin tekemään ikävät oharit minua suositelleelle ihmiselle jonka kanssa olin sopinut isommasta keikasta, koska halusin niin kovasti kääntää. Onneksi hän suhtautui ymmärtäväisesti, mutta ei se toisaalta saa minua tuntemaan itseäni yhtään vähemmän porsasmaiseksi. Onnistuin jotenkin kiskaisemaan itseni uudesta työnkuvasta ihan stressitappiin, vaikka olin itse pyytänyt saada kokeilla kääntämistä ja vaikka olen ennenkin korjaillut toisten käännöksiä. Ehkä se johtuu siitä, etten saanut heti kysymyksen myötä käännettävää kirjaa käsiini ja ehdin kuvitella, miten monella tavalla voisin epäonnistua käännöksen suhteen. Heti, kun pääsin työn alkuun, olo kuitenkin lutviutui. Mutta kun tajusin, miten suuren summan rahaa käännöksestä saa, oivalsin myös, että nyt jos koska olisi kenties aiheellista perustaa toiminimi. Tietokonekin vetelee viimeisiään, ja seuraavan vähentäisin mielihyvin verotuksesta. (Kai se olisi mahdollista freelancerinakin, mutta kaikki vakuuttivat yhteen ääneen, että yrittäjänä se olisi selkeämpää ja helpompaa.)

Siinä vaiheessa, kun kaiken piti sujua jo loistavasti ja olin ryhdistäytynyt varaamaan ajan yritysneuvojaltakin, minuun iski hyvänlaatuinen asentohuimaus. Sen ainoa mukava puoli on se, ettei se ole kasvainperäinen. (Ehkä. Todennäköisesti.) Toki voin nyt tarkkailla omakohtaisesti, miten kehoni priorisoi tuntoaistimukset näköaistimuksiin, kun niiden informaatio ei osu kohdakkain, mutta se on aika laiha lohtu. Alan vähitellen tottua huimaukseen ja se on melkoisesti helpottanutkin alkumetreistään, mutta joka tapauksessa edelleen miellän sen enemmän vaikeudeksi tai haasteeksi kuin ilon ja onnen aiheeksi.

Kun ehdin totuttautua huimaukseen sen verran, että sain kaduilla liikkumisen ja vieraiden ihmisten tapaamisen varmuuteni kohennettua normaalitasolle, järjestin työasiani uuteen uskoon yritysneuvojan suosittelemalla tavalla. Mutta sen sijaan, että verottajalla oltaisiin oltu tyytyväisiä ratkaisuuni, vaikuttaakin siltä, että epämääräinen tempoiluni epämääräisenä ammatinharjoittajana sen kun jatkuu "koska toimialani ei ole selkeä" ja ettei uusi ratkaisu oikeastaan tuo mukanaan mitään muuta kuin sen, että työllistän itseni lisäksi pikkiriikkisen myös kirjanpitäjää. No, ehkä tämä vielä hahmottuu ajan saatossa.

Löysimme myös sievän pienen talon Salosta, jätimme tarjouksen ja värjyimme epäuskoisina ja pelokkaina sen suhteen, muutammeko nyt sitten kylmiltämme sinne. Tarjous hylättiin, mistä olimme pettymyksensekaisen helpottuneita.

Raakakäännöksen loppuvaiheessa ulkoinen kovalevy alkoi käyttäytyä kummallisesti, mutta en kiinnittänyt sen hitauteen liiemmin huomiota ennen sitä päivää, kun se sitten äkisti kesken aineiston siltä käyttämisen kaatui eikä siihen enää saatu yhteyttä mitenkään. Kaatuminen tapahtui päivän sen jälkeen, kun olin saanut käännöksen tämän vaiheen loppuun. En uskaltanut edes ajatella, kuinka suuria palasia käännöksestä levy oli vienyt mukanaan, vaan hoisin käytännön asioita ja vasta kun ne oli saatu nippuun, tartuin käännösasiaan. Onneksi kaikki palaset löytyivät muistitikuilta ja työpöydältä. Melkoinen huojennus!

Joululomalla huomasin olevani niin väsynyt, etten oikein jaksanut kestää mitään ihmisseuraa Vompsua lukuunottamatta ja että kaikki ihmisten kohtaamiset tuntuivat jotenkin uhkaavilta ja ihmiset näyttäytyivät rankaisevina. Makasin peiton alla ja itkeskelin ja mietin ja koin pitkästä aikaa vahvaa tunnetta siitä, että olisi parempi, ettei minua olisi koskaan syntynyt ja että jos minulla ei olisi ihanaa miestäni, kukaan tuskin surisi, jos yksinkertaisesti lakkaisin olemasta. Tunsin tuottavani sopeutumattomuudellani ja outoudellani lähinnä tuskaa ja harmia vanhemmilleni ja ystävilleni, ehkä miehellekin. Sitten äkisti kauan kadoksissa ollut kyky nukkua riittävästi tulvahti ylitseni ja nukuin päiväkausia melkein vuorokauden ympäri.

Nyt alan vähitellen tunnistaa itseäni. Nukun edelleen todella pitkään ja olen hyvin väsynyt, mutta ehkä asiat alkavat tästä hahmottua, vaikka toisinaan itkenkin käsikirjoituksen ääressä, koska minulla on niin paha olla sen suhteen, etten osaa hahmottaa elämää tällä erää miksikään siunaukseksi tai lahjaksi vaan vaivalloiseksi riipaksi, jota on raahattava. Mielialani heittelee kovasti. Niin kauan kuin on valoisaa, pysyn hyvällä mielin, mutta kun pimeä putoaa, en tunnu jaksavan mitään, en etenkään toisia ihmisiä. Miten harmillista, että ihmiset haluavat aina tavata iltaisin! Silti metatasolla olen aika toiveikas, koska esimerkiksi eilen illalla näimme Hurinaa ja kävimme yhdessä syömässä Vompsun töistään joululahjaksi saamalla lahjakortilla, eikä minulle siinä seurassa tullut yhtään sellainen olo, että olisi parempi, jos olisin joku aivan toinen tai että pystyisin muuttamaan kaikki käyttäytymismallini simsalabim tai ettei minua lainkaan olisi olemassa. Päinvastoin, minusta tuntui, että on ihan okei, että olen toisinaan surullinen ja etten osaa päättää, millaista elämää tavoittelisin, koska elän jollakin tavalla jo nytkin ja että oikeastaan tässä tavassa on monia hyviä piirteitä, joskin myös rasittavuuksiakin.

Oikeastaan vasta nyt kun kirjaan vuosi-inventaariota ylös alan hieman ymmärtää, että väsymykselleni on kenties ihan loogisia syitä. Jostakusta toisesta vuosi saattaa tietysti näyttää leppoisalta, mutta itse olen kokenut sen hyvin raskaana ensimmäista kuukautta lukuunottamatta. (Ja silloinkin mieltäni painoi kysymys siitä, päätämmekö Vompsun kanssa jatkaa seurustelua vai emme, kun molemmat arpoivat sitä, kannattaako toiseen sitoutua ihan vain sen takia, että olemme niin hyvät ystävät ja meidän on helppoa puhua keskenämme ja pitää yllä hilpeää mielialaa. Eh, ei sekään kyllä aina onnistu, mutta sentään keskimääräistä paremmin molempien meidän mittapuulla. Jotenkin sitä on aina vaikeaa päästä sen ylitse, että haluaisi kumppaniltaan tuollaisen helpostilähestyttävyyden lisäksi myös kaikkea muuta, kuten ihailtavaa mielenmalttia, loistavaa seksuaalista suorituskykyä, kykyä järjestää myös oma elämä ja jotenkin varmuutta sitoutumisesta - kaikki piirteitä, jotka kyllä kokemukseni mukaan ennemminkin lannistavat itseä suhteessa ja saavat tuntemaan riittämättömyyttä kuin saavat tuntemaan olonsa kotoisaksi.)

Loppuun vielä meemi, Lupiinilta.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin naimisiin. Toivon, etten tee sitä koskaan uudestaan. Ei siksi, että se tuntuisi pahalta, vaan siksi, että se on todella raskasta ja vahingoittaa selvästi monia ystävyyssuhteita. Tuntuu hankalalta olla niin hankala ihminen, vaikka itse naimisiin meneminen tuntuukin hyvältä päätökseltä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En harrasta uudenvuodenlupauksia. En pidä sellaisten lupailemisesta, mistä en osaisi pitää kiinni ja saatan nalkuttaa itselleni loputtomiin lupauksista, joita en osannut pitää. Tuntuisi tyhmältä rakentaa itselleen uudenvuodenlupauksesta nalkutusansa. Muutun minä kuitenkin muutenkin, mutta yleensä ihan tangenttiin suuntaan. Voisin siis ehkä luvata sen, että yllätän itseni jollakin tavalla. Se lienee helppoa pitää.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Hyvin moni. Se tuntuu aina vähän vaikealta, koska tiedän, että vanhempani haluaisivat minunkin hankkivan vauvan, enkä osaa kuvitella itseäni lapsiperheen äitinä. Olisin aivan karmiva vanhempi, joten parempi jättää se asia sikseen. Osaan stressata ihan tarpeeksi niistäkin, jotka eivät ole vastuullani... ;)

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Yksi. Tapani mukaan en ole ollut asiasta erityisen suruissani. En ymmärrä kuolemaa sillä lailla kammottavana kuin moni muu (samalla tavalla kun en ymmärrä syntymääkään jonakin uppoihanana, koska kuvittelen välittömästi lapsen myöhemmin kohtaamat tuskat ja ahdistukset ja pidän häntä ensisijaisesti potentiaalisena ihmisenä, en vauvana, ja tunnen myötätuntoa häntä kohtaan, kun hän on niin avuton ja täällä melskeessä kenenkään hänen tahtoaan tiedustelematta, ja valitettavan usein - muttei toki onneksi aina - tyydyttämässä vanhempiensa ei niin jaloja tarpeita ja näiden pientenkin oikkujen muovattavana näiden edes tajuamatta, miten heidän omituisuutensa ovat vauvan koko maailma, vauvan normaali ja tavoitetila masentavan pitkälle aikuisuuteen ja kenties hautaan saakka). Näytän hoitavan surutyönkin vähitellen ja etukäteen. Ehkä se johtuu roolituksesta lapsuudenperheessä. Minun roolini on siinä ollut pysyä toimintakykyisenä hinnalla millä hyvänsä ja huoltaa muiden tunteita. Aika kovaa hintaa tuosta on kyllä maksettukin. Onneksi alan vähitellen päästä selville siitä.

5. Missä maissa kävit?
Kreikassa, Kyproksessa, Saksassa, Virossa ja Espanjassa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?
Vertaisuuden kokemusta. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni niin selvästi friikiksi kuin tänä vuonna. Paitsi ehkä vuonna 2005, jolloin sitten avoerosinkin rytisten eksästäni. Tämä on ollut melkein yhtä stressaava ja karmea vuosi. Haluaisin ehkä myös terapiaan, mutta sen perusteella, mitä Vompsu on kysellyt terapeutiltaan ja kuvannut tilannettani, vaikuttaa aika epätodennäköiseltä, että voisin päästä Kela-tuettuun terapiaan, eikä minulla ole tietenkään rahaa käydä omin varoin terapiassa. Olen kyllä vähän suunnitellut, että hakeutuisin uudelleen ammatinvalintapsykologin pakeille, koska viimeksikin siinä prosessissa alkoi aukeilla paljon enemmän muita asioita enkä edelleenkään tiedä lainkaan, miksi alan isona. Viimeksi tilanne oli niin toinen, kun koetin keksiä uraa, joka ei suututtaisi silloista miestäni eikä äitiä, ja nykyään taas olen sitä mieltä, että oli aivan käsittämätöntä, että koetin ahtaa itseni moiseen pakkorakoon ja että kuvittelin, että voisin pitää heidät onnellisena tekemällä itseni onnettomaksi.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
En muista päivämääriä, en ole sitä tyyppiä. Muistan kyllä varmaan sen tunteen, kun tulimme Kyprokselta takaisin ja näin Lohen laihtuneen luurangoksi ja ettei se enää jaksanut nostaa päätään lattiasta ja olin vain totaalisen vihainen itselleni, kun olin kuvitellut, ettei se järkyttyisi matkastamme ja tutulle ihmiselle hoitoon joutumisesta, ja nyt se oli kuolemaisillaan. Sellainen syyllisyys on aika rankka kantaa enkä ole edelleenkään antanut täysin itselleni anteeksi.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Tämä ei ole selvästikään saavutusten vuosi ;)... no, ehkä se, että ryhdistyin lopussa perustamaan sen toiminimen.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Etääntyminen aivan kaikista ystävistäni. Voi kyllä olla, että sillä on paljon tekemistä tämän elämänvaiheenkin kanssa, ja koetan suhtautua armollisesti jaksamattomuuteeni ja etäälle liukumiseemme.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta. Myös vanhat jalkavammani ovat kivuliaat tällä hetkellä. Käveleminen sattuu ihan sikana, samoin vesijuokseminen. Mutta ei kai tähän käy kuin tottuminen, koska kulumat ovat kulumia ja sillä hyvä eivätkä ne mihinkään tästä häviä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Ammoniitin fossiili.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Hmm, en muista hihittäneeni ihmisille. Kissoille kyllä nauran päivittäin, ne tykkäävät pöljäillä.

13. Kenen käytös masensi?
Kummitädin, joka meidän häissä piti aivan hirveän puheen. Sellaisen "pitää hankkia lapsia kun meillä on tuossa rajan takana Venäjän uhka". Ihan karmean hirveää käyttäytymistä... ;)

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan ja vuokraan. (Huh, kukapa ei?)

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
En muista tällaista innostusta lainkaan. Oli kyllä aika veikeää vesijuosta Välimeressä, kun aalto vei parhaat, rakkaat, vanhat aurinkolasini. Minusta oli niin jännittävää tulla sillä lailla ryövätyksi, etten oikein osannut surra noita lasejakaan, joita emme enää mistään löytäneet.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?
Lisa Gerrardin Sacrifice.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi, huomattavasti köyhempi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Levänneeni ja nukkuneeni hyvin. Tunteneeni oloni vakaaksi ja turvalliseksi.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Katselleeni talojen myynti-ilmoituksia ja käyneeni katsomassa taloja. Jotenkin se on kauhean kuluttavaa kun joutuu miettimään, millaista olisi asua tällä paikkakunnalla. Olen kuitenkin aika perusteellinen selvittäessäni eri paikkakuntien liikuntamahdollisuuksia, koulutusmahdollisuuksia ja mahdollisia työpaikkoja. Luulen, että myös tämä toisaalle katselu eristää ystävistä tehokkaasti; paitsi että itse jotenkin henkisesti etääntyy heistä, hekin ottavat etäisyyttä kun tietävät, että olemme katoamassa jonnekin. Mutta ei se edes ole varmaa. Jos esim. Vompsu saisi töitä Helsingistä, meillä voisi olla varaa ostaa talo esimerkiksi Järvenpäästä tai Riihimäeltä, eikä sieltä ole pitkälti tänne.

20. Kuinka vietit joulua?
Superväsyneesti. Äidilläni on menossa vakava kriisi, samoin Vompsun äidillä, ja se heijastuu uskomattoman paljon joulun viettoon ja siihen, onko tunnelma "hyvä, lämmin, hellä". Puoliaggressiiviseen, uhmakkaaseen ja kiukkuiseen itkuun on jotenkin vaikeaa vastata käymättä itse levottomaksi ja tuntematta itseään totaalisen riittämättömäksi edes tukemaan kaikkein läheisimpiään.

22. Rakastuitko vuonna 2008?
En. Olen kyllä lähentynyt tosi paljon äidin kanssa ja se on melkein yhtä hurjaa. Olemme aloitteestani puhuneet monista sellaisista asioista, joista en olisi kuvitellut meidän voivan puhua koskaan. Paha juttu on se, että arvelen äidin kriisin olevan osittain seurausta näistä jutusteluista. Enkä ole ollenkaan varma, osaanko auttaa häntä, eikä hän pidä esimerkiksi terapiaa muuta kuin osoituksena siitä, että joku on hullu. Onhan äidin elämä toisaalta tännekin asti kantanut, mutta soisin hänelle edes kerran elämässään tunteen siitä, että hän on riittävän hyvä ja että häntä rakastetaan ja että hänellä on oikeus olla surullinen niistä vastoinkäymisistä, joita hän (kuten ei kukaan muukaan) olisi mitenkään voinut ansaita, jotka vain tapahtuivat ja jotka ovat varjostaneet hänen elämäänsä (ja meidän lastenkin elämää) tänne saakka.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään. Onneksi.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Meillä ei ole teeveetä.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Dalai Laman työtyytyväisyyskirja. (Hitsit, minulla on vielä matkaa...) Ja ehkä Skeematerapia. Siitä on huimasti apua omien omituisuuksien kartoittamisessa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
The Puppini Sisters.

28. Mitä halusit ja sait?
Hmm? Kääntää kirjaa? Ei se kyllä ole mikään kovin tärkeä toive. Naimisiin en ole osannut toivoa meneväni, joten sitä ei voi laskea myöskään. Halusin Lohen parantuvan, joo, se se on. Halusin sen parantuvan ja pakkosyötin ja -juotin sitä pari viikkoa ja se parantui, vaikka eläinlääkäri ei oikein enää uskonut siihen mahdollisuuteen.

29. Mitä halusit muttet saanut?
En saanut kovasti soittelemaani oppisopimuspaikkaa puutarha-alalta. Se siirtynee siis jonnekin mappiin öö sinne saakka että tiedän, minne muutamme. Tai sitten kouluttaudun hoitoalalle tai jatkan kääntämistä.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Smiley face, ehdottomasti! Ihmiset ovat vähän hämmästelleet sitä, miten niin päihteisiin kielteisesti suhtautuva ihminen kuin minä siitä tykkää, mutta syy on ihan selvä: minä käyttäydyn vastaavasti ihan selvin päin. Tai sellainen ainakin itsekuvani kutakuinkin on.
Ainakin niinä päivinä, kun en spekuloi, miten paljon parempi paikka maailma olisikaan ilman minua. Hitto, että niitä päiviä on riittänyt tänä vuonna.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 34. Muistaakseni kävimme syömässä Silvopleessä ja illalla oli skypejoululaulu. Onnistuin ilmeisesti silkalla stressaamisella nujertamaan flunssan. Olin kyllä jo aivan loppuunväsynyt siinä vaiheessa. Joulunaika eli syntymäpäivän tienoo on minulle aina vuoden vaikeinta aikaa. Joulukuun puolestavälistä tammikuun puoleenväliin tuntuu aina osuvan pahin ahdistuksen ja masennuksen kauteni.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Se että olisin joku muu? En oikein keksi mitään muuta mittaamattoman tyydytyksen aiheuttajaa, mikä on hieman ikävää kun ottaa huomioon, että tuskin tästä keneksikään toiseksi muutun... :D
Luulen kyllä, että jos olisin saanut puutarha-alalta löydettyä itselleni oppisopimuspaikan, olisin aika paljon levollisempi, koska elämälläni olisi edes JOKIN suunta.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?
Reisien paksuuntuminen minihameeseen sopimattomaksi ja makkarapaitojen UFFiin kiikuttaminen vatsamakkaroiden takia. Huooh, ja muut LAIHDUTTAVAT häihinsä ollakseen kauniita.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Minusta en ole kovin tukevasti järjissäni, joten se kysymyksen relevanssista. Aviomies, muutama myötätuntoinen ystävä, jotka ovat jaksaneet muistuttaa, että outoudestani huolimatta he pitävät minusta.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Aikuiskoulutuksen koulutuspolitiikka, jota selvittelin omia suunnitelmiani silmälläpitäen ja jonka tiimoilta päädyin siihen kuohuttavaan lopputulemaan, että aikuisen monimuoto-opiskelijan ja oppisopimuskoulutettavan opinto-ohjelma on joillakin koulutusaloilla täysin sama, mutta toiset (opsopparit) saavat käteen 75 % TES-palkasta ja toiset (monimuodot) noin 250 euroa. Ehkä tässä on ideana ohjata käytännön kannustimin työvoimaa niille aloille, joilla tosiaan on työvoimapula ja jotka siksi ovat valmiita ottamaan myös oppisopimuskoulutettavia ilmaisten harjoittelijoiden lisäksi?

37. Ketä ikävöit?
Niitä samoja ystäviä kuin aina ennenkin: E, S ja A-M. Kaikki he ovat tehneet selväksi, ettei meidän ole mahdollista enää koettaa rakentaa ystävyyssuhdetta. Ikävöin kovasti myös Hurinaa hänen ollessaan vielä zenilässään, ja vammaisen lapsensa kanssa toisella paikkakunnalla kamppailevaa kollegatarta. Jotenkin minulle ei ole luontevaa pitää yhteyttä kirjoittaen eikä puhelimitse. Kun en näe toisten eleiden ja ilmeiden palautetta heti (ja näinhän puhelimessa ja kirjeillessä on), luiskahdan helposti olettamaan, että toinen jotenkin ehkä ei hyväksyisi tapaa, jolla asiat hahmotan tai että jotenkin onnistun hirvittävästi loukkaamaan häntä, ja sitten huomaan, että minun on hirvittävän vaikeaa ottaa yhteyttä. Olen tosi surkea lähettämään sellaisia "olet aurinkoni, kaipaan sinua" -henkisiä viestejä, osittain siksi, että minusta on kornia saada niitä ihmisiltä, joiden kanssa emme ole pitkiin aikoihin jakaneet asioita. (Luultavasti tämän takana on epäuskoisuuteni sitä kohtaan, että oikeasti voisin tuoda iloa kenenkään elämään muuta kuin hetkellisesti tarkasteltuna. Tähän liittyy myös uskomus, että jos en kykene tuomaan juuri nyt iloa, tehtäväni on siivota itseni pois näkyvistä. Ei ollenkaan ihme, että aikana, jolloin en kyennyt sanallistamaan näitä uskomuksia ja siten tarkastelemaan niitä edes tämänkään verran kriittisesti - yleensä kyllä itken, kun tarkastelen niitä ja vain harvoin osaan antaa niille kunnon läimäyksen persuuksille - käytin suurin osan ajastani miettien, miten voisin jotenkin selittää toisille ihmisille, ettei tuleva itsemurhani ole heidän syytään vaan johtuu aivan vain siitä, ettei minusta oikein ole elämään.)

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Toukokuun haravointitöissä kohtaamani tyttö, joka työskenteli mielenterveyshoitajana. En edes tiedä hänen sukunimeään, kun jotenkin arvelin, että tuskin ystävyyteni häntä lopulta työn ulkopuolella kiinnostaisi. (Nyt minua vähän harmittaa: mitä olisin voinut hävitäkään, jos olisin kutsunut hänet meille syömään? Joskus kun joku ihminen tuntuu oikein kiinnostavalta, minuun iskee kummallinen ujous ja tunnen, ettei minulla ole mitään oikeutta osoittaa kiinnostusta. Hans Christian Andersen on kuvannut tämän loistavasti Rumassa ankanpoikasessa: "Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja suoraan vastaan tuli tiheiköstä kolme kaunista valkoista joutsenta. Ne pöyhistivät sulkiaan ja liukuivat kevyesti pitkin vettä. Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja sen valtasi kumma surumielisyys. "Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat nokkimaan minut kuoliaaksi sen tähden, että minä, joka olen niin ruma, uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää!..." Paitsi että tietysti minä en yleensä selviä lähestymään, huuooh.) Tytöllä oli vähintään yhtä hurtti huumori ja levoton mieli kuin minulla ja hänen elämänsä pyöri sellaisissa piireissä joissa omani pyöri joskus aiemmin: sairaalloisen mustasukkainen mies, ja huolimatta tarkkasilmäisyydestä toisten tilanteiden suhteen täysi kyvyttömyys itse vapauttaa itseään omasta tilanteestaan, surun lääkitsemistä viinalla ja oman elämän klovnerialla. Hänen kanssaan jutellessani aloin hahmottaa vähäsen, että oikeastaan minustakin voisi olla sittenkin hoitoalalle, koska vaikka olenkin omituinen ja välillä aika surullinen ja asiani pöntösti järjestävä, eivät muutkaan sillä alalla työskentelevät näytä olevan täydellisen tasapainoisia viilipyttyjä, kuten joskus aiemmin kuvittelin ja jollaiseksi minua yritettiin aivopestä mummun taholta. (Ikään kuin sellainen voisi onnistua.) Minustakin voisi ehkä sittenkin olla apua ja hyötyä jollekulle. En muista edes, kirjoitinko blogiin tytöstä. Ajattelin joka päivä, että häneen olisi mahtavaa tutustua paremmin, mutta en uskaltanut lopultakaan ikinä ehdottaa sitä.

Ehkä tuosta voisi tehdä uuden vuoden lupauksen: kun tapaan mielenkiintoisen ihmisen, uskallan osoittaa kiinnostuneeni hänestä sen sijaan että murehtisin jälkikäteen. Entä sitten, jos ihminen toteaa, ettei häntä kiinnosta tai ettei hän ehdi? Tuskin minä nyt siihen kuolisin... ehkä voisin ainakin todeta, ettei hän käyttäydy kovin sympaattisesti kaikissa tilanteissa?

Hmm. Voi hitto, nyt kello on jo yli yhden, on tartuttava työhön.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!