Luen Matt Haigin hauskaa ja tarpeellista kirjaa Huomioita neuroottiselta planeetalta.
Juuri äsken Twitterissä tuli vastaan jonkun jakama New York Post -lehden artikkeli, jonka mukaan "Jo ennen vuotta 2019 markkinoille tulee miespuolisia seksinukkeja, joilla on bioninen penis". Artikkelissa on kuva tällaisesta nukesta, jolla oli karvaton ja epätodellisen lihaksikas vartalo, hiukset, jotka eivät koskaan tipu päästä ja ikuisesti jäykkä penis. Naispuolisia seksinukkeja kehitetään tietenkin väistämättä yhtä lailla, tai jopa innokkaammin. On yksi juttu haluta näyttää kuvankäsitellyltä kansikuvamallilta. Mutta onko seuraava vaihe se, että haluamme näyttää yhtä mitäänsanomattoman täydelliseltä kuin androidi tai robotti?
Jään miettimään.
Taidan olla jo liian vanha miettimään seksirobotteja, mutta kun mietin itseäni nuorempanakin, jopa niinä kausina, kun en ole ollut aktiivisessa seksuaalisessa suhteessa kehenkään ja enemmän hedelmällisyysiässä ja sikäli suhteellisesti enemmän tarvitseva jotain tällaista kohtaan, minun on jotenkin vaikeaa kuvitella, että olisin innostunut tällaisesta robotista.
En ole oikein ikinä tajunnut, miten seksuaalisesti viehätytään olennosta, jolla ei näytä olevan vaikeaa. Se on ehkä ensimmäinen asia, johon törmäisin robotin kanssa - minua viehättävät säröt. Tuollainen kapistus olisi epäilemättä myös hintava, eli ei sitä hankittaisi mihinkään yhden yön juttuun vaan kestokapistukseksi.
Pohdin, mitkä asiat omissa suhteissani - joihin olen ajautunut monesti seksuaalisuuden sävyttämänä, järjellä valiten olisin varmasti valinnut ihan toisia kumppaneita ja solminut suhteetkin erilailla, harkitummin ja molempien mielenterveyttä vaalivammin - ovat sakanneet. Olen ollut tyytymätön siihen, etten osaa muuntaa aamuihmisyyttäni. Robotin kanssa se ei tietenkään olisi ongelma. Mutta ne muut hankalat kohdat.
Ensinnäkin, että toisella ei ole aikaa ja halua panostaa suhteeseen niin paljon kuin itselläni on - tämä tuo aina mieleen sen kohdan, kun minulle tarjottiin silloista unelmatyötäni ja sanoin ei, koska minulla oli alkanut hyvä suhde ja totesin itsekseni, että en halua olla niitä ihmisiä, jotka asettavat työn suhteensa edelle. Se työpaikka olisi nimittäin syönyt minut luineni nahkoineni. Kumppanini eivät ole valinneet tällä tavalla, mikä on tuntunut hieman hämmentävältä. (Mikä saa ajattelemaan, että vaikka kuinka olen ajatellut, etten osaa ajatella elämän kantavan, niin paskan marjat. Mitä vanhemmaksi käyn, sen paremmin tajuan, miten härkäpäisesti olen vaan mennyt juuri siihen suuntaan kuin olen milloinkin halunnut, ihmeemmin päätäni turvallisuudella vaivaamatta. Mitä luottamus elämän kannatteluun on, ellei sitä, ettei tee päätöksiään taloudellisten pelkojen pohjalta vaan seurailee sitä, mitä pitää tärkeämpänä ja kiinnostavampana?) Robotin kannalta tämä ei tietenkään olisi pulma. Robotillahan ei edes olisi työtä- perinteisessa mielessä! (Perinteinen mieli: Nyt ei voi, koska työ. Uudestaan ja uudestaan.) Tai tarkemmin: Robottihan oikeastaan tekisi työtään juuri tarpeideni tyydyttäjänä, tässä kohtaa: olisi läsnä ja saatavilla. Se ON työtä vaikka nykyään sitä ei niin arvostetakaan ja etenkään naisena ei ilmeisesti saisi haluta suuntautua niin. No, niin kuitenkin olen halunnut suuntautua. Minusta suhteessa oleminen on ollut palkitsevampaa kuin useimmat palkkatyöt. Siinä pitää ratkaista vaativampia ongelmia, on oltava ovelampi, itseohjautuvampi, osattava neuvotella tymäkämmin. Se on sanalla sanoen hauskempaa. Pahoin pelkään, että robotin kanssa, sen ollessa aina saatavilla, kiinnostukseni lopahtaisi aika nopeasti, kun suhteessa ei olisikaan minun työni mentävää palikan paikkaa. Ihminenhän sitoutuu siihen, mihin voi tunkea mahdottoman kasan työtunteja, ajatuksia ja huolta. (Sivumennen sanoen, harmi, etten aiemmin törmännyt robottiajatukseen, koska se olisi saattanut roolileikkinä auttaa minua tilanteissa, joissa suutuin siitä, että minua, aikaani ja kiinnostustani pidettiin itsestäänselvyytenä - pidettyäni ensin huolta siitä, että de facto olin saatavilla itsestäänselvyytenä.)
(Nyt kun olen selvittänyt itselleni pitäväni suhteitani pääasiallisena työnäni, ymmärrän yhtäkkiä myös sen, miksi ehkä en ole osannut solmia suhteita semmoisiin ihmisiin, jotka kannattelevat itseään, emootioitaan ja uhraavat aikaansa ilman että siitä pitää erikseen neuvotella. Eikö se olisi vähän tylsä työ? Siinä voisi ehtiä pitkästyä?)
Eikö se robotti-sana juontunutkin tsekin kielen työtä merkitsevästä sanasta? Jännittävää.
Ja sitten se toinen outo kohta: mitä tekemistä jatkuvalla erektiolla on emotionaalisen saavutettavuuden ja jaetun läsnäolon kanssa (ja ne on ne, mihin suhteet tyssäävät, jos tyssäävät, ainakin omassa elämässäni)? Ei mitään, kai. Minun suhteitani ei ole pelastanut ollenkaan se, että erektio-ongelmia ei ole ollut. Hyvänen aika, pikemminkin päinvastoin: erektiosta ja halukkuudesta seksiin tulee ongelma siinä vaiheessa jos muu kommunikaatio on semmoista tauhkaa ja takkua, että jompi kumpi tai molemmat empivät, onko seksissä mitään järkeä. Koetan edelleen muistuttaa itseäni siitä, että kyse on seksirobotista. Ja tajuan, että hyvänen aika, en ole oikeastaan kai ikinä pitänyt seksiä kovinkaan tärkeänä. Tai siis, en lähellekään niin tärkeänä kuin sitä, että toisen kanssa voi jakaa asioita ja että on hetkiä, joissa hengitetään yhdessä. (Mikä on sinänsä huvittavaa, että nuorempana ajattelin usein, että itseni olisi tärkeää olla seksuaalisesti viehättävä sen sijaan että olisin osannut ajatella taitoja, joista olen saanut suhteissani myönteistä palautetta lopulta enemmän - tai niitä asioita, joista ei puhuta tai anneta palautetta, mutta jotka varmasti vaikuttavat.) Robotti ei varmaan osaisi edes hengittää, värähtää inhosta eikä säikähtää. Miten semmoiseen voi kiintyä?
Koira tuhahtaa, nousee, ravistaa itsensä ja käpertyy tiukemmin reiteeni kiinni keskeyttäen maaten-pohdinnan.
Koira ei tietenkään ole seksirobotti, kaukana siitä. Koiraparan pallit on roksaistu sen ensimmäisessä kodissa, ehkä syystäkin, koska se dominoi ihan hyvin ilman niitäkin. Mutta koira on erinomainen elämänkumppani siinä missä toinen ihminenkin. Koira osaa hengittää, sillä on omat tarpeensa ja toiveensa ja aikaa yllin kyllin. Itse asiassa sen kanssa on jokseenkin selviö ajautua tilanteeseen, jossa kokee syyllisyyttä siitä, että kirjoittaa ajatuksiaan koneelle sen sijaan, että vastaisi sen eleisiin. (Ajatteleminen kävellessä on ok, se ei haittaa vuorovaikutusta ja koiran tarpeiden tyydyttymistä.) Tekee hyvää leikkiä välillä roiston roolia vaikka oikeasti tietysti yksi syistä, joiden takia en halua kokoaikatyötä, on koira. Elämä koiran kanssa on tärkeämpää kuin työ. Rakastan koiraa ainakin yhtä paljon kuin muita perheenjäseniä. Ehkä vähän enemmänkin. Vaikka koiralla ei ole lihaksikasta karvatonta vartaloa eikä luojan kiitos ikuista erektiota. Robottia se muistuttaa vain siinä, että sen karvat eivät tipu, mutta toisaalta - sen karvat pitää ajella säännöllisin väliajoin, ja se on aina melkoinen tahtojen taistelu. Sen työnä ei totisesti ole myötäillä tarpeitani ja toiveitani. Koiran senioritarkastuksessa itse asiassa todettiin, että koiran lihakset ovat hieman kuihtuneet. Onhan se jo niin vanha. Vanhuus: asia, jonka jotkut ihmiset nostavat esiin syynä, miksi eivät halua elää eläimen kanssa - ne elävät meitä lyhyemmin. Minusta on lohdullista jakaa elämänkaarta, saada muistutus siitä, mikä on jokaisen biologisen olennon tie, joistakuista muista ilmeisimmin ei.
Koko ajatus seksirobotista on jotenkin aivan tylsä, naurettava ja joutavanpäiväinen. Silti niitä kehitetään, mikä kai vain todistaa, miten pihalla olen edelleen maailmanmenosta.
Tuntuu oudolta elää planeetalla, jossa seksirobottien kehittämiseen kyllä liikenee resursseja, mutta Jellyfish-lautan kaltaisten innovaatioiden kaupalliset sovellukset antavat odottaa itseään. Ja on kotia etsiviä koiria. Jokin tässä ei vain tunnu ymmärrettävältä.
Nyt on noustava, vietävä koira kävelylle. Se on aamun iloisin asia!
Tekstit
