Suuria kysymyksiä

Olemme muuttaneet kommuunin uuteen asuntoon, jossa on taas valoa. Ja lämpöä, etenkin iltapäivisin. Minulla on pitkästä aikaa oma huone.

Oma huone, omaa aikaa, ei kokoaikatyötä tällä erää. Kasa ihmissuhteita, joista en oikeastaan osaa sanoa mitään järkevää, koska näyttää olevan suurten kysymysten kausi. Parahdan kämppikselle, etten tiedä, mitä yhdessä ihmissuhteistani tekisin, kun en tiedä lainkaan, mitä toinen haluaa, missä mennään, mikä on sallittua ja mikä ei, mitä toivotaan tapahtuman ja onko joitain tarpeita, joihin suhde ei vastaa - toisen puolelta, siis. Mitä minä teen, kysyn. Alanko kantaa toisenkin vastuuta, kätilöidä näitä asioita ulos, jos kysymyksiini ei vastata? Ei ole mitään pitäisiä, se on selvää, mutta en ole oikein selvillä siitäkään, mitä haluaisin. Tavallaan ajattelen, etten voi kannatella koko maailmaa, ja sitten toisaalta: jos osaan jotain, eikö ole oikein, että niin kauan kuin jaksan, koetan näyttää tuon taidon toiselle, ehkä tarjoilla sitä pieninä murenina? Kauanko jaksan olla se, joka huolehtii? Enkö sanonut jossain vaiheessa, että ei, tähän en kyllä enää ala. Mutta se oli joku toinen, joskus toisena ajankohtana. Miksi me ylipäänsä olemme täällä ellemme tukemassa toisia tuntoisia olentoja?

Mietin ihan samoja asioita, sanoo kämppis.

Tuntuu kornilta purnata, että haluaa toisen tietävän, mitä haluaa, kun ei ilmeisesti osaa itsekään sanoa, mitä haluaa. Tai osaanhan minä, konkreettisemmissa asioissa. Mutta suuret kysymykset pysyvät kysymysmerkein varustettuina. En oikeastaan osaa edes sanoa, tarkentuvatko ne, kuten asiantuntijuuden teorioissa ajatellaan kysymysjoukkojen (tekisi mieli melkein puhua armeijoista, niin synkeitä ne välillä ovat) tekevän asiantuntijuuden kehittyessä.

Vompsun kanssa istumme nurmikolla yksi päivä ja mietimme ääneen, voiko ihminen edes tietää, kumpi tilanne on onnellisempi: sekö että on jonkun kanssa romanttisehko tilanne, johon liittyy paitsi seksuaalisesti hyväksytyksi ja tyydytetyksi tuleminen, myös jos jonkinlaista emootioturbulenssia, vai se, että elää tyytyväistä luostarielämää, tasapaksua mietoa yhtäkaikkisuutta (ja muistan etäisesti, että joissain suhteissani - hetkittäin - nämä tuntui voivan myös yhdistää mutta siitä on niin kauan että epäilen muistavani pieleen ja kieltäneeni nuorena ison osan kokemuksestani ja muutenkin tuntuu kuin ajattelisi jotain kuuntakaista ilmiötä, läpeensä vierasta ja kaukaista, liki aineetonta). Tilat ovat erilaisia ja niissä on vissit puolensa - niin myönteiset kuin kielteisetkin. Jotenkin kai sitä soisi itsensä valitsevan, mitä tahtoo, ja tekevän käytännön järjestelyt sen mukaisesti. Luulin jo valinneeni (luostarielämän) mutta sitten taas tempaannuin, komeetta putosi hiuksiin ja sekosin.

Sekoonnun sentään vain noin kymmenen vuoden välein mutta se on sitten sitäkin armottomampaa. En taida oikein osata mitään casual dating -maailmaa tai lopulta edes polyamoriaa. Ei niin, ettenkö olisi urheasti yrittänyt. Jotenkin se vaan tapaa mennä pieleen, jos välitän jostakusta kovasti. Äkisti olen viisi enkä osaa tehdä mitään pelolleni, että hajoan atomeiksi, jos rakkausjuttu kosahtaa. Samalla toki tiedän, ettei siitä hajoa atomeiksi. Voi vain olla, ettei pariin vuoteen iloa saa suostuteltua esiin siirappikaivon jäänteistä, jonne se on juuttunut surkeasti ulisten.

Näissä kohdin haluaisin olla joku toinen, joku keveämpi ja tahdonalaisempi.

En tunnu onnistuvan siinä ja toistaiseksi koetan vain hyväksyä, että kas, näin asiat näyttävät menevän, tahdoin sitä tai tätä. (Mitähän tapahtuisi jos tahtoisin olla nimenomaan raskas ja kohtalonomainen? Ehkä yritän sitä seuraavaksi. Tosin nyt alkaa naurattaa, kun mietin, miten tuollaista mielenmaisemaa voisi manata esiin.) (Tässä slapstick-elämässä, siis!)

Pikkurillissäni on neljä tikkiä. Järjestin juuri joogaretriitin, ensimmäisen elämässäni, ja suoritin keväällä sen joogakoulutuksen, josta olen unelmoinut nyt pari vuotta. En taida oikein pysyä todellisuuden tasalla, ymmärtää, millaisia asioita olen alkanut tehdä. Tuntuu hupsulta, miten väärässä oli monta vuotta itsensä suhteen.

Ehkä seuraavaksi opin casual datingin?

Mistäs sen nyt tietäisi. Vaikeaa silti kuvitella, tällä keholla ja hermostolla. Syystalvella, kun suutelin uutta ihmistä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009, koko keho horkkasi.

Se alkaa nyt vähitellen palautua tuosta kokemuksesta, alan tunnistaa nivelet ja äänen ja vatsanpohjan tunnun, kyetä huomaamaan kasvit, pelätä ylösalaisin menemistä ja liian kovaa vauhtia, nukahtaa, muistaa lukemani. Silmät alkavat taas näyttää kirkkailta, hiukset tasoittua ihon lähelle, ja voi olla päiviä, kun ei huvittaisi jaksaa, ei sittenkään.

Pikakierroksilla pyörinyt kuukautiskierto alkaa taas hidastua tuttuun pitkään, viipyilevään rytmiinsä. Minun on nälkä. Osaan maata rauhallisesti aloillani ja ajatella muutakin kuin rakkautta. (Ainakin kun kaikki on hyvin tai semihyvin tai siedettävästi - kun kaikki on sietämättömästi, on vaikeaa löytää lepo. Unikin on kuin ajatukset dumppaisivat kehon palatakseen sitten noutamaan sen, koska parempaakaan ei löytynyt.)

Niin, kysymykset pysyvät.

Päivät katoavat, kesä tavoittelee jo pian lakipistettään, enkä edelleenkään osaa sanoa, minne etenisin. 

Absurdi palaveri ja tulehtunut hermokudos

Työssäoppimiskeskustelu käydään juuri sen jälkeen, kun olen ontunut lääkäristä kotiin. Minulla on sairaslomaa viikon loppuun, mutta en peruuta keskustelua, sillä yhteiset aikataulut on vaikeaa saada kohdalleen. Kinkkaan työssäoppimispaikalle, jota kutsun mielessäni toimistoksi. Ei siellä tehdä toimistotöitä, mutta siellä on sentään varauskalenteri. Eikö se riitäkin jo tekemään toimistomaisen vaikutelman?

Opettaja soittaa ovikelloa, kun makaan alushoususillani hoitopöydällä ja pakaraani laseroidaan. Kiskon housut jalkaan, koetan hakeutua normaalin oloisena ovensuuhun, vaikka kipulääke tuntuu masentavan heikkotehoiselta eikä lihasrelaksantti vielä tunnu oikein millään tavalla. Opettaja on tullut katsomaan työtäni, mutta minulla onkin työkielto. Kerron tapahtumista: siitä, miten minut hierottiin voimakkaasti, miten jalat alkoivat heti siinä krampata, miten kramppaus syveni polttavaksi hermosäryksi ja miten sitten nyt menin lääkäriin, kun huomasin kivun ja univaikeuksien vähä vähältä syövän elämästäni kaiken ilon. Miten todettiin, että iskiashermoni oli tulehtunut liian kovasta hierontakäsittelystä rasituksen lomassa ja miten sain sairaslomaa ja relaksantteja. Opettaja sanoo voi ja hoitovirhe ja että vielä nykyäänkin, työnohjaaja on pahoillaan ja sanoo, ettei voinut arvata, että minut hierottaisiin niin. Ei kukaan kai voinut arvata, että hermostoni reagoi näin. Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni tulehtunut iskiashermo, se on kuin jalkaan olisi kaadettu pakaran keskeltä alkaen alas valuvaa palavaa elohopeaa ja kun kävelee, hitaasti ja syvään kipua hengittäen, pakottautuen yrittämään normaalia askellusta, on kuin joku nipistelisi sähköpihdeillä reiden sivusta ja pohkeesta. Niin, tässä me olemme palaverissa työssäoppimisestani, olen juuri kerennyt nielaista lihasrelaksantin ja kirjoittaa ystävällisen sähköpostin ihmiselle, joka hieroi iskiashermoni kipeäksi. En tingi ystävällisyydestä, tiedän, etteivät ihmiset turhaan halua toisten kärsivän. Virheitä tapahtuu. Silti kirjoitan, etten enää uskalla antautua saman ihmisen käsittelyyn. Hänellä on kudosteni kannalta väärä ideologia, suoraviivaisen tehokkuuden ideologia. Kudokseni vastaavat paremmin lempeyteen ja suostutteluun kuin pakottamiseen.

Koetan istua tuolilla, mutta se on aika kivuliasta, ja kun mainitsen, että oikeastaan minun on käsketty maata sinne saakka, että lihasrelaksantti alkaa purra, minulle sijataan peti. Tyynyt jalkojen alle ja kaikki. Opettaja asettelee jalat. Makaan kansio sylissä, sairaslomatodistus leijailee hoitopöydän ja seinän väliin. Käymme läpi tavoitteita, puhumme vuorovaikutuksesta. Kerron, miten minua nyt pelottaa hieroa ketään, kun tunnen koivissani, mitä kaikkea kamalaa väärällä käsittelyllä voi saada aikaan. Ei, taatusti en ole erehtymätön. Haluan edetä hyvin varovaisesti, en haluaisi erehtyä sillä lailla, että toiset joutuvat kärsimään sen takia. Enkä halua nähdä unia, jossa hieromani nainen syttyy tuleen. (En kerro unesta, mutta näen sen mielessäni, kun kerron pelosta.)

Pakaralihakset polttelevat edelleen vasemmalla puolella, niiden lähtö- ja kiinnityskohdat huutavat lihaksen koettaessa puristua yhä tiukempaan supistukseen tahdostani välittämättä. Relaksantti porautuu enemmän mieleen, joka las keu t u u u u a l u s t a l l e

(Ehkä se joskus yltää lihaksiin saakka, ja kun pakaralihakset hellittävät, hermo saa lisää tilaa, ja sitten se ei käskytä enää pakaraparkoja supistelemaan yhtä raivokkaasti; käytännössä tilanne farkkujen takamuksen sisässä muistuttaa kovasti piriformissyndroomaa, vaikka se alkoikin toisella tapaa.)

Äkisti kaikki on ohitse. Tuntuu unenomaiselta, miten surullinen olin edellisinä päivinä ja yöllä ja aamusta, miten mieleen tulvivat muistikuvat niistä pahoinpitelyistä, joiden rajapinnalla olen elänyt, miltä pää tuntuu, kun siihen on lyöty, miten vaikeaa on tulla vanhempien eteen molemmat silmät mustana, miten jotenkin nöyryyttävää on joutua toteamaan, ettei pysty kävelemään ontumatta, miten helppoa on pelätä, että yksi sairaus tai vamma kaataa kaiken, sekoittaa iloon liian mustaa sameaa niin että tuntuu jotenkin kummalliselta ja ulkomaailmaiselta, että joku kirjoittaa ihanasta auringonpaisteesta ja keväästä, keväästä, kun kivun tylppä taltta puskee reiden läpi kohti menosuuntaa ja leveä peitinkalvo kipinöi. Ulkona selkeä sää, lumi sulamassa, raahustan korttelin kotiinpäin, kahvilaan menijät mönkivät jäljessäni, eivät ohita, vaikka koetan sulaa mahdollisimman ohueksi seinän viereen hitaudessani.

Kotona laitan kupillisen pyhäbasilikateetä. Sen lipukkeessa lukee, että onnellisuus on sitä, että ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat.

Joskus se tarkoittanee, että ottaa surullisuuden, pettymyksen ja toiveikkuuden horjumisen sellaisinaan, pelot sellaisinaan. Omituinen onnellisuus, loppuviikon sairasloma, vuoteeseen laskostuminen, kylmäpakkauksen kaveeraaminen, varovaiset liikelaajuuksien ylläpitotoimet ja piikkimatolla makaaminen kivun porttikontrolliteoriaa ajattellen.